Sivu 162 – Hidasta elämää

Lumilautailun synkkä puoli – näistä huippu-urheilijat eivät puhu

En tiedä ketään, jonka elämän purkka olisi mullistanu – paitsi mun. 80-luvun lopussa näin ekan kerran lumilautailua, Juicy Fruit –purkka TV-mainoksessa. Tiesin heti, että tää on mun juttu: rentoutta, iloa, hassuttelua, frendien kanssa yhdessä temppujen opettelua… Lumilautailun dna oli ja on yhä edelleen tiivistettynä siinä.

Koskemattomat

Näitä asioita, asenteita, fiiliksiä ja olemisen tiloja elettiin porukalla 24/7. Ne olivat meille totta, niistä tuli vahvat uskomukset ja samalla – niiden takaa oli vaikea nähdä muuta. Lähes jokaisessa huippu-urheilu-urani aikaisessa haastattelussa ihmeteltiin sitä, että voiko lumilautailijat todella olla niin poikkeavia muista urheilijoista. Jep, me oltiin spesiaaleja, korkeammalla kuin mihin muut pystyisivät yltämään.

Missä toisen lajin kisoissa finalistit saattoivat keskenään sopia jakavansa palkintorahat tasan, asenteella ihan sama kuka voittaa – pääasia, että pidetään katsojille hyvä show, yritetään vaikeimpia temppuja kaatumisenkin uhalla ja pidetään hauskaa?!

Vaikka nämä ihanat asiat ovat edelleen täysin totta, lumilautailijatkin ovat ihmisiä. Ihmisiä, jotka valitsevat fokusoida hyvän energian ja fiiliksen asioihin – aika usein kuitenkin sen kustannuksella, että hankalista asioista syntyy tabuja. Julkisia salaisuuksia, joista opitaan vaikenemaan, koska ne eivät kuulu lumilautailun dna:han – vaikkakin vahvasti ihmisyyteen.

Häpeä ja nolous

Kisattuani toista vuotta kansainvälisesti, voitin half-pipen maailmancupin 1996. Kaksi viikkoa sen jälkeen loukkaannuin ja loppu uran laskin kivun kanssa. Vasta nyttemmin olen tajunnut, ettei motivaationi tulla maailman parhaaksi ollut pelkästään ilossa ja innostuksessa – lumilautailun dna:ssa. Se oli myös suurimpien haavojeni tiedostamattomassa väliaikaislaastaroinnissa: hylätyksi tuleminen, porukasta eristäminen, yksinäisyys, ristiriitainen kiintymyssuhde…

Olin niin haltioitunut ja onnessani maailmancupin voittaja tarinasta – jonka salaa toivoin myös parantavan haavani – että jäin siihen pahasti jumiin. Mielessäni tarinaan ei kuulunu tähden hiipuminen. Se etten pystynyt tai uskaltanut juurikaan harjoitella uusia temppuja loukkaantumisen jälkeen, koska pelkäsin loukkaantuvani uudestaan ja että sitä kautta unelmani ”vietäisiin pois”. Lopulta vein sen tavallan itse pois, pikku hiljaa feidaantumalla.

Kisoissa häpesin laskujani. Häpesin tarinaa voittajasta, joka hiipuu. Tuntui kuin maailmankaikkeus olisi pakottanu mut tähän tarinaan, mitä halveksuin urani alussa ja kunnian päivinä. Häpesin sitä, että sponsoreiden kuvauksiin tuli nuorempia laskijoita, jotka olivat mua parempia. Olin välillä niin vihainen itselleni ja laskemisen tasolleni kuvauksissa, että menin ihan lukkoon. Pidin mykkäkoulua ja olisin toivonu muilta, että he ymmärtävät tilanteen ja lohduttavat. En uskaltanu pyytää mitä olisin tarvinnu, pelkäsin että kaikki hoksaavat hiipumiseni ja saan potkut ja urani loppuu siihen. Häpesin, etten uskaltanut puhua ja pyytää tukea.

Monesti laskupäivinä tai kisoissa kylmähoidin lumipussilla vammoja ja salaa toivoin muiden ymmärtävän syyn huonompaan suoriutumiseen. Mua kiusattiin siitä, että kalastin tuomareilta ”sympatiapisteitä” tällä keinolla ja tavallaan kiusottelijat olivat siinä vähän oikeassa.

Nolottaa vieläkin, jos katson Naganon olympialaisten laskujani, kun heti laskun lopussa pitelen olkapäätäni. Häpesin myös sitä, että en kertonut täysin avoimesti uuden olkapäävamman vakavuudesta ennen olympialaisia. Olisin voinu luovuttaa olympiapaikkani hyvälle ystävälleni. Käyttäydyin epälumilautailijamaisesti ja itsekkäästi. Onneksi löysin rohkeuden pari vuotta sitten puhua asiasta ystäväni kanssa ja pyytää anteeksi.

Kuva: julkaistu Ilta-Sanomien luvalla

Aika suuri motiivi Naganoon lähdössä oli myös norjalaisen tyttöystäväni näkeminen, joka kuitenkin jätti mut yllärinä hotellin käytävällä ennen kisapäivää. En siitäkään uskaltanut puhua kellekään, vaikka kaikki varmaan tiesivät – auts.

Ja näitä häpeätarinoita riittää! Kuten tiedät: mitä enemmän vastustaa, sen tiukempaan takertuu. Vaikka lumilautailuvuodet olivat enimmäkseen täynnä ihanuutta ja hyviä juttuja, takerruin siinä samalla ihan riittävästi häpeään ja nolouteen.

Pelko

Lumilautailussa on sanonta, että mikäli et pelkää tehdä temppua, et yritä tarpeeksi. Tai et ota tarpeeksi vauhtia hyppyyn. Perhoset vatsassa on kuitenkin eri asia, kuin se, että rinteeseen mennessä tuntee vastustusta ja omaa potentiaalia supistavaa pelkoa.

Half-pipessä tiesin olevani ainakin tutussa ympäristössä, mutta sponsorin kuvauksissa vuorilla ”offareilla”, eli virallisten rinteiden ulkopuolella, olin hukassa. Tutuksi tuli ajatus; rakennetaankohan tänään muiden laskijoiden kanssa hyppyri mistä en uskalla hypätä ollenkaan? Yleensä uskalsin sentään hypätä, mutta olin niin lukossa pelosta, että hypystä ei tullut mitään. Yhden tai muutaman hypyn jälkeen vetäydyin häpeäkuoreeni sättimään itseäni ja pidin vihoissani mykkäkoulua.

1996 loukkaantumisen jälkeen pelkoni epäonnistumisiin alkoi hiljalleen kasvaa. Toisaalta oli pelko jatkuvan kivun pahenemisesta, uusista kivuista, uran loppumisesta ja häpeän kasvamisesta epäonnistumisiin liittyen. Aika veikeä lumipalloefekti siis! Pelkäsin myös jatkuvasti pettäväni muiden laskijoiden, fanien, sponsorien ja omat odotukseni.

Olin haitallisella tavalla niin takertunut maailmancupin voittaja -tarinaan, että oli vaikea nähdä muuta kuin lasku-ura lasku-uralleni. En pystynyt antaa itselleni uutta mahdollisuutta löytää laskuvire ja innostus uudella tavalla, koska mielikuvissa olin jo saavuttanu lasikaton. Pelkäsin, että olisin näyttäytyny vielä nolompana: entisenä starana, joka yrittää tehdä comebackiä tajuamatta sen mahdottomuutta itse (vaikka kaikki muut sen tajuaisi). Pelkäsin myös tietyllä tavalla paljastuvani huijariksi – olinko oikeesti edes ollu koskaan niin hyvä laskija…

2000-luvun alussa olin jo aikalailla menettäny toivoni vamman paranemisesta ja alitajuisesti käytin energiani palautumisen sijaan siihen, että täyttäisin muiden kuvitellut odotukset maailmancupin voittajasta. Tämä tarkoitti mm. sitä, että after ski:ssä oli enemmän puhetta ja rinteessä vähemmän tekoja.

Pelkoni lasku-urani pahimmasta mahdollisesta loppumisesta oli toteutunut.

Kuva: julkaistu Helsingin Sanomien luvalla

Kateellisuus

Lumilautailijoiden kuuluminen samaan isoon perheeseen näkyy tyypillisesti siinä, että kokeneemmat laskijat auttavat nuorempia pääsemään maailmalle tai saamaan parempia sponsseja.

Valitettavasti ysärin lopulla oli ajanjakso, jolloin mieleni takertui uskomukseen niukkuusajattelusta. Tosi häpeällistä myöntää, että unelmani hiipuessa koin monesti uudet kasvavat starat sen verran uhaksi itselleni, etten oma-aloitteisesti juurikaan auttanut heitä (pyynnöstä kyllä). Oli vaikea kohdata laskijoita joilla oli vain saavutettavaa, kun itse koin että mulla oli vain menetettävää – surullista. Oma pelkoni ja kateellisuus heidän draivista esti yhteisen hyvän kasvattamisen – auttamisen merkityksellisyyden kokemuksen, joka olis tuonu hyvää meille kaikille.

Tämä aika oli mulle iso oppiläksy siitä, että muiden menestys ja kukoistus ei ole multa pois. Toki teeman työstäminen jatkuu edelleen ja ylipäätään kateellisuuden tunnistaminen ja myöntäminen on ollu jopa vuosikymmenien työ.

Kuva: julkaistu Iltalehden luvalla

Loukkaantumisen tunteen myöntäminen ja sarkasmi

Herkkänä tyyppinä taisin aikoinaan luulla, että keino pärjätä maailmalla on lumilautailun dna:n vääristynyt ylikorostaminen cooliuteen ja rentouteen liittyen. Vaikka jonkun sanat satuttivat mua, en about koskaan näyttänyt haavoittuvaisuuttani, herkkyyttäni ja loukkaantumistani. Yleensä esitin tosi viileetä ja koitin sarkastisesti vastata heittoon tavalla, joka peittäisi oikeat tunteeni.

Vaikka usein koin olevani vahvoilla ”sana-battleissa”, niiden jälkeen ei tuntunu hyvältä. Aitous ja avoimuus ei ollu läsnä ja varmasti kumpikin osapuoli tunsi tämän.

Keino, jolla hain muiden arvostusta ja hyväksyntää kääntyi itseään vastaan.

Varjojen omistaminen ja kiitollisuus

Kiitos, kun luit tekstin ja annoit minulle mahdollisuuden tulla kuulluksi sekä näkyväksi. Vaikka on pelottavaa kohdata ja puhua omista varjoista, tuntuu että haluan vihdoin ”omistaa” ne. Olla rehellisen avoimesti kaikkea sitä mitä olen – pimeyttä ja valoa! Luennoilla ja somessa näistä asioista puhuminen on ollu hyvää lämmittelyä, blogi tuntui vaikeimmalta – viimeiseltä ristiretkeltä.

Rakkaudella, Aleksi

P.S. Tekstissä puhun omista menneisyyden kokemuksistani ja tiedostan, että silloisilla sekä nykypäivän laskustaroilla voi olla erilainen kokemus.

P.P.S. Vaikkei ehkä uskois, en halua juurikaan puhua lumilautailutaustastani oma-aloitteisesti. Oli kuitenkin tärkeää avautua tästä kirjoituksen näkökulmien kautta. Päädyin haastamaan itseäni vielä lisää, kun lisäsin jälkikäteen vanhoja lehtileikkeitä kirjoitukseen – jotka solahti yllättävän hyvin teemoihin! Pelkoni on, että mua arvostellaan itsen esiintuomisesta. No, nyt sekin pelko on kohdattu 🙂

Iltalehdessä julkaistiin 6.6. aiheesta 2 juttua:

Aleksi Litovaara laski olympialaisissa 22 vuotta sitten – päätös aiheutti vuosikausien häpeän, josta hän puhuu vasta nyt

Tyttöystävä jätti Suomen olympiaurheilijan hotellin käytävällä kisaa edeltävänä iltana – valmentaja pamahti paikalle kännykkä kourassa: ”Olisiko hyvä hetki?”

Mitä ihanaa voinkaan saada, kun lähden matkaan ja kokeilen uutta?

Voimme spekuloida ennakkoon maailman sivu mihin sydämemme kutsut, riskien ottamiset, elämän valinnat ja houkuttelevat kokeilut mahtavat johtaa ja mitä niistä oikein seuraa jos uskaltaudumme liikkeelle – mutta ei kai elämä tapahdu siksi että olisimme jo perillä vaan siksi, että matka ja sen kokemukset voisivat tapahtua.

Yleensä AINA kokeilumme, hyppäyksemme, uskalluksemme ja uudet elämän valinnat johtavat mahdollisuuteen oppia, kasvaa, seikkailla, kokea jotakin uutta, ja aivan yllättäviäkin ihanuuksia. Ja tietysti elämän matkan varrella on myös haasteita (juuri niitä asioita, joista voimme oppia – varsinkin myötätuntoa itseämme kohtaan).

Mutta sen voi etukäteen tietää mitä tapahtuu, jos emme kokeile, tee, elä ja tartu ainakin välillä siihen, mikä sydäntä kutittelee. Se johtaa jossitteluun ja turhautumiseen.⁠

Kumpi päättää elämässäsi: pelko tuntemattomasta vai iloinen ylpeys siitä, että annat itsesi kokeilla, kokea ja oppia?

Jotta voi kokeilla, tarvitaan sisäistä turvaa. Usein ensimmäinen askel uskaltamisen sillalle lähtee siitä, että alat luoda itsellesi tietoisesti sisäistä turvaa. (Olen kirjoittanut sisäisestä turvasta paljon, uusimpina juttuina tämä ja tämä).

Kurkkaa Annan uusi kirja Sydänvoimaa muutokseen:

Kuolema ja sen läheisyys tuovat elämän piirteet paremmin esiin – Ei ole menetettävää, on vain elettävää

Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan – sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.

Kuolemanpelko on seurannut minua vuosia. Vaikka kuinka yritin rauhoitella itseäni, tehdä kaikkea mahdollista selfhelppiä löysin itseni kerta toisensa jälkeen paniikkikohtauksen reunalta keikkumasta. Tunsin sydämeni jyskytyksen kaikkialla. Se löi, löi ja löi ja minä mietin koko ajan koska se pysähtyy? Mikä lyönti on viimeinen? Onko se nyt? Nyt, nyt vai nyt?

Illat olivat pahimpia, kun varjot kumartuivat ylleni ja olin varma siitä, etten enää heräisi uuteen aamuun, etten enää saisi kokea sitä, miltä tuntuu raottaa pikkuriikkisen silmäluomia ja nähdä maailman laskeutuvan, tipahtelevan unisena paikoilleen juuri sellaisena kuin sen illalla taakseni jätin.

Siksi pysyttelin valveilla. Tuijotin kattoa ja yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä hauraasta elämänlangasta, joka kuitenkin koko ajan lipesi sormieni välistä. Valvoin kuin vahtia pitävä koira. Luullen, että voisin sillä tavoin jotenkin estää kuoleman hiippailemisen luokseni. Ehkä kuulisin sen rahisevan hengityksen, haistaisin sen kalman hajun tai tuntisin sen läsnäolon kylmänä aaltona vieressäni.

Ehkä sitten voisin vielä livetä sen otteesta, pinkoa niin kovaa kuin kintuistani pääsisin. Jonnekin kauas pois, karkuun. Luulin, että jos vain oikein pinnistelisin ja ponnistelisin, oikein rutistaisin luomeni tiukasti kiinni, ei yksikään varjo pääsisi tunkeutumaan maisemaani, viemään minulta pois sitä, mitä kutsuin elämäksi. Mutta sulkiessani silmäni varjoilta, suljin silmäni myös valolta. Kuolema piti minua otteessaan tiukemmin kuin itselleni uskottelin. Se täytti kaikki kolot, imi viimeisenkin valon. Sydämeni kumisi yhä, mutta sen syke oli tyhjä, ponneton.

Lopulta ymmärsin, että valo vaatii aina rinnallensa varjon. Elämä vaatii rinnallensa kuoleman. Ilman toista ei ole toista. Ilman toista ei voi olla toista. Ja siksi, jotta voisi todella elää, täytyy päästää pimeinkin varjo, kuolema sisään. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että kuolema on aina läsnä, tulee aina olemaan. Kuolema kuiskailee tumman puron pyörteissä, kumisee mullaksi maatuvassa maassa ja ritisee paikoilleen jäätyvissä puissa.

Mutta sen tummat sävyt luovat kontrastin, jota vastaan valo näyttäytyy entistä kirkkaammin. Kun uskaltaa kohdata suurimman pelkonsa, kuolemansa, elämä muuttuu yhtäkkiä eläväksi, hengittäväksi. Ei ole enää ei paikoilleen lamauttavia ja jähmettäviä pelkoja. Ymmärtää, ettei ole mitään menetettävää. Vain elettävää.

Vain virtaavaa liikettä, jossa valo ja varjo tanssivat sulassa sovussa keskenään. Ja loppuen lopuksi siinä tanssissa valo vie, pyörittää varjoa hyppysissään ja häikäisee katsojan lumovoimallaan, loistavalla kauneudellaan. Ja sitten sitä katsoo ulos ikkunasta, näkee auringon suutelevan taivaanrannan pilviä niin intohimoisesti, että kaikki on vain häikäisevän kirkasta punaista ja oranssia.

Ja silloin sitä päättää elää, todella elää kuin kaikki olisi tässä. Kuin kaikki olisi tässä, tuossa taivaanrannassa, tässä hengenvedossa, näissä sanoissa. Koska kaikki on tässä. Loputtomassa nyt-hetkessä, jossa rauha, syvä rakkaus vie tilan varjolta, kuolemalta. Silloin ymmärtää, että kuolemakaan ei ole enää kaiken loppu vaan uuden alku. Ikirouta sulaa, puro solisee ja kevään ensimmäiset silmut aukeavat.

Kaiken jälkeen, elämä löytää aina voiman jatkaa kulkuaan. Raivata rakkauden uomiaan. Koska elämä on rakkaus ja rakkaus jää kun kaikki muu häviää.

Naurettavan helppo keino saada läheisyys kukoistamaan parisuhteessa

Läheisyys parisuhteessa soljuu toisinaan ihanasti omalla painollaan. Joskus on upeaa olla lähekkäin, joskus omissa oloissaan. Mutta toisinaan arjen kiireet tulevat tielle. Töiden jälkeen ärsyttää ja väsyttää, perhe tai muut asiat tuntuvat vievän enemmän energiaa kun tuovan. Illalla olo tuntuu kuormittuneelta ja rasittuneelta. Jos ulkona on harmaa keli eikä ulos lähteminenkään houkuta, ilta tulee helposti vietettyä tympääntyneenä, sohvalla makoillen ja hieman ärtyneessä olotilassa.

Älylaite tuntuu tarjoavan pakokeinon tylsästä todellisuudesta. Lopulta sänkyyn raahaudutaan järkevän nukkumaanmenoajan jälkeen, älylaitteen stimulaation voimistaman rasituksen kanssa. Läheisyys ei kiinnosta ja tekee mieli vaan vetää peitto niskan suojaksi. Toki omaa tilaa ja rauhaa tarvitaan, mutta joskus siihen jää kiinni vain siksi, että iltarutiinit ruokkivat väsymystä entisestään. Silloin ratkaisu on naurettavan helppo:

Menkää aikaisemmin sänkyyn!

Jos energiaa riittää, tee pieni kotitreeni, nauti rento iltapala ja käy suihkussa omissa oloissasi ja nollaa ajatuksesi. Tällöin annat tilaa itsellesi ja hoivaat itseäsi sen sijaan, että esimerkiksi turruttaisit väsymystäsi älylaitteen kanssa sohvalla maaten tai ylisuorittaisit kotitöitä.
Aina parempi, jos jaksat tehdä ennen sänkyyn menoa joko yksin tai kumppanisi kanssa pienen hiljentymishetken. Jo parin minuutin hiljentymisellä voi olla koko olotilasi mullistava vaikutus!

Menkää sänkyyn vaikka yhdeksältä illalla ja jättäkää älylaitteet oven ulkopuolelle! Makoilkaa joko lähekkäin tai erikseen. Voitte joko olla hiljaa tai keskustella. Pääasia on, että teillä on yhteistä aikaa jolloin ei tapahdu mitään muuta ja jolloin ette vielä ole kovinkaan väsyneitä. Sen ansiosta läheisyys voi herätä yllättäenkin.

Rakkaudellinen tunnelma välillänne vaatii rennon mahdollisuuden, jota ärtynyt sohvalla makoilu puhelimen kanssa ei kerta kaikkiaan tuo. Joskushan sillekin on paikkansa, mutta jos siitä tulee tapa, läheisyys hiipuu. Läheisyys vaatii yhteisymmärrystä ja lämpöä.

On eri asia, mitä teette yhdessä. Joskus teitä kiinnostaa eniten maata hiljaa yhdessä, joskus purkaa tunteita tai keskustella arkisesti päivän tapahtumista, joskus taas maata sylikkäin tai rakastella. Kun läheisyys meinaa kadota arjen tympeyden keskelle, se myös palaa kiitollisen helposti – se vaatii vain hieman aikaa ja tilaa <3.

P.S. Jos haluatte keskustella rennosti seksistä, lue lisää tästä.

Löydät Mitran ihanan kirjan Meidän vuosi – lempeä matka parille TÄSTÄ!

”Kuuntele kehoasi!”, sanotaan – Mutta entä jos keho haluaa vain herkutella?

Onko sinua neuvottu kuuntelemaan kehoasi? Luultavasti on, koska hyvinvointimaailmassa tuota ohjetta toistellaan usein. (Niin minäkin teen.) Mutta vaikka väitetään, että keho kyllä kertoo, se ei aina pidä paikkaansa. Jos keholtani kysyttäisiin, se haluaisi mieluiten aamupalaksi pannukakkuja ja lounaaksi Pätkis Cruncheja. Ei ehkä joka päivä, mutta liian usein, useammin kuin on mikä on minulle hyväksi.

Voiko kehon viesteihin siis luottaa? Joskus voi, mutta ei läheskään aina.

Uskon, että kehon viesteihin voi luottaa silloin, kun kehon ja mielen kokonaisuus on elinvoimainen ja tasapainossa. Kun et ole kallistuneena mihinkään ääripäähän, esim. ylisuorittamiseen, sohvanpohjalle tai uupumukseen, keho ja mieli yhdessä ohjaavat ihmistä jatkuvasti kohti tasapainoa. Tasapainoinen kokonaisuus tarkoittaa, että ihminen on myös henkisesti ehjä.

Et väistele tunteita, pelkoja, sisäisiä haavoja. Et yritä paikata mielen tyhjiötä syömisellä tai treenillä. Et tee asioita ulkoa päin ohjelmoituna tai tavoittele tiettyä lopputulosta, vaan toimit sen mukaan, mitä sisäiset viestit sinulle kertovat. Viestit ovat aitoja ja puhtaita, koska keho ja mieli voivat hyvin. Ne eivät tarvitse mitään ongelmien peittämiseen tai riippuvuuksien ravitsemiseen.

Tällaisessa tilassa harva meistä on. Täydelliseen tasapainoon ei tarvitse edes pyrkiä. Ihmiselo on aina jonkinlaista keskeneräistä keikkumista ja opettelemisen harjoittelua. Silloin kehon kuunteleminen tarkoittaa itseasiassa tasapainon löytämistä kehon ja mielen viestien kuuntelemiseen. Kumpikaan yksin ei ole täysin oikeassa, mutta ei myöskään täysin väärässä.

Silloin kun kokonaisuus ei ole tasapainossa, keho ja mieli voivat tottua tai jopa tulla riippuvaiseksi olemassaolevasta tilasta, mikä se ikinä onkaan. Se on tila, johon ihminen on luontaisesti hakeutunut voidakseen hyvin – monesti paetakseen ongelmia, joita hän ei halua kohdata. Tällaisesta tilasta voi tulla hyvin tuttu ja turvallinen. Kaikki mikä on tutun ja turvallisen ulkopuolella, tuntuu epämukavalta, jopa pelottavalta, ja siten kehon tai mielen viestien vastaiselta.

Ihminen saattaa pitää huomaamattaan tiettyä ääripäätä oikeana. Ylisuorittajan keho on tottunut rasitukseen, treeniin, tekemiseen ja stressiin, ja silloin lepääminen tuntuu vaikealta. Heikkokuntoisempi puolestaan saattaa jatkuvasti vaalia armollisuutta itseään kohtaan, jolloin kehon rasittaminen tuntuu epämukavalta. Uupunut ei tiedä mitä tuntee, kun koko systeemi on sekaisin. Miten tällaisessa kokonaisuudessa voi oppia kuuntelemaan sisäisiä viestejään?

Kehon kuunteleminen ja kokonaisvaltainen tasapaino edellyttävät

– Itsetuntemusta ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Tunnista itsessäsi se, mihin suuntaan luontaisesti kallistut. Missä asioissa haastat itseäsi liikaa? Missä taas voisit haastaa itseäsi enemmän? Mitä välttelet ja miksi? Mihin takerrut ja miksi? Uskallatko kohdata syvimmät tunteesi?

– Kokonaisuuden hahmottamista. Voitko aidosti ja oikeasti hyvin? Mihin suuntaan nykyiset tavat vievät sinua? Seuraako pannukakkuaamiaisesta energinen, elinvoimainen päivä? Tuottavatko elämäntapasi hyvinvointia nyt – entä pitkällä tähtäimellä?

– Tietoista läsnäoloa kehossa, mielen vaatimusten purkamista kehollisten tuntemusten ympäriltä. Mitä kehosi kertoo sinulle nyt, kun otat sen viestit hyväksyvästi vastaan? Oletko sinut sen kanssa, mitä aistit kehossasi?

– Tunteiden rohkeaa tuntemista. Et voi kuulla kehon hienovaraisia viestejä, jos et suostu tuntemaan myös tunteitasi. Jos valikoit vain mieluisat sisäiset kokemukset, iso osa sisäisestä maailmastasi ja kehosi viesteistä jää pimentoon.

– Pelkojen kohtaamista. Mitä pelkäät kohtaavasi, jos lähdet pois mukavuusalueeltasi? Voisitko joskus vaatia itseltäsi enemmän kuin tavallisesti? Voisitko joskus tehdä vähemmän kuin vaadit itseltäsi?

– Rutiineja, jotka ovat kuitenkin riittävän väljiä. Varaa itsellesi säännöllisesti aikaa kehosi hoitamiseen ja haastamiseen, mutta älä ohjelmoi aikaa liian tarkasti, vaan opettele joustamaan. Jos olet energisempi kuin ajattelit, tee jotain enemmän. Jos olet väsyneempi kuin ajattelit, tee jotain vähemmän. Rutiinit luovat turvaa, mutta liian orjallisina ne toimivat sinua vastaan. Keho ei noudata kelloa eikä kalenteria.

– Yksilöllistä annostelua. Se, mikä on terveellistä muille, ei välttämättä ole terveellistä sinulle. Esimerkiksi oma kroppani kaipaa kyllä nykyään uupumuksen jälkeen treeniä, mutta ihanteellinen treenin kesto on vain muutama minuutti päivässä, ei yhtään enempää.

Kehon viestien kuuntelemiseen ei ole yhtä oikeaa ohjenuoraa. Jokainen värittää kehon viestejä aina uskomuksillaan, odotuksillaan ja toiveillaan. En usko, että kukaan voi koskaan absoluuttisesti tietää, tekeekö nyt tismalleen oikeita asioita hyvinvointinsa eteen – mutta voit tehdä parhaasi ja opetella antamaan kehollesi tasapuolisesti niin haasteita kuin hellyyttäkin. Ja kaikkein tärkeimpänä: anna itsellesi lupa opetella. Mikä juuri nyt veisi sinua kohti tasapainoa?

Yksinkertaisia harjoituksia itsesi kuuntelemiseen ja tasapainon löytämiseen löydät Katrin kirjasta Vuoden paras päivä.

5 kysymystä, jotka voivat muuttaa elämäsi – Vastauksia ei tarvitse pakottaa, tärkeintä on, että kysyy

Kirjoittaja Marjo Vuorinen on psykiatrinen sairaanhoitaja, työterveyshoitaja, mindfulness-ohjaaja ja MBB-terapeutti. Työkseen hän hoitaa uupumukseen sairastuneita ja harrastuksekseen luennoi ostolakkoilusta, minimalismista ja stressinhallinnasta. Marjo kirjoittaa myös Hellelund – yksinkertaisesti parasta elämää -blogissaan reissupäiväkirjaa 7-henkisen perheensä matkasta yksinkertaisempaan arkeen.

Mitään dramaattista ei tapahtunut. En uupunut enkä masentunut, en inhonnut työtäni. Kotonakin kaikki oli hyvin. Muutos tuli elämäämme vaivihkaa, arjen valoisimmista hetkistä.

Kesät loivat kontrastia aikataulutettuun arkeen. Elämä kesämökillä oli erakoitumista luonnon keskelle, saunomista aamusta iltaan, hidasta ruoanlaittoa niistä tarpeista, joita kaapeista kulloinkin sattui löytymään. Välttelimme kauppaan lähtöä ja aikataulujen sopimista. Ja rakastimme mökkielämän vapautta ja yksinkertaisuutta täysin rinnoin.

Aloimme viettää kesämökillä pidempiä ja pidempiä aikoja, lopulta asuimme siellä toukokuusta syyskuuhun. Muun ajan vuodesta katselimme kuvia mökiltä ja haaveilimme siitä, mikä ei ollut arjessa käsillä. Pikku hiljaa haaveet synnyttivät kysymyksiä, jotka muuttivat elämämme suunnan radikaalisti.

Voisiko näiden kysymysten kysyminen selkeyttää myös sinun polkuasi?

1. Tarvitsenko niin paljon tavaraa?

Konkreettisesti muutos sai alkunsa, kun kuulin ystävältäni siivous- ja järjestelymetodista, jossa kotiin jätetään vain iloa tuottavat tavarat. Se puhutteli minua välittömästi. En niinkään hurahtanut itse metodiin, vaan lisääntyneeseen tilaan.

Nurkkien raivaaminen toi tilaa sieluun asti, olo oli kokonaisvaltaisesti kevyempi ja vapaampi, kun ei ollut niin paljon tavaraa, jota käyttää, puhdistaa, säilyttää, huoltaa ja korjata. Ja kun tavaroiden siirtely, sullominen ja etsiminen jäi pois, pysyi koti paremmin siistinä, mikä puolestaan vähensi kiirettä, lisäsi viihtyisyyttä ja laski tarvetta etsiä elämyksiä kodin ulkopuolelta.

2. Tarvitsenko niin paljon rahaa?

Tavarasta ja elämysjahdista luopuminen johti ajan mittaan nirsoiluun ostamisen suhteen. Vapautuneesta tilasta ei halunnut enää luopua eikä myöskään ottaa ristikseen uuden tavaran käyttöönottoon ja ylläpitoon liittyvää vaivaa. Arvaatko jo, mihin tämä johti? Rahan säästymiseen.

Ennen me keskituloisina palkansaajina laskimme päiviä tilipäivään, koska ostokäyttäytymisemme oli niin huoletonta ja paikoin holtitonta. Nyt meistä tuli koko ajan tarkempia ostamisen suhteen, ja tilille alkoi jäädä rahaa. Se oli yllättävä, mutta erittäin motivoiva tilanne, joka innosti meitä säästämään lisää.

3. Tarvitseeko minun parannella niin paljon itseäni?

Aiemmin pyrin myös vahvistamaan kelpaavuuttani ulkoisin keinoin. Vaatekaappini tursusivat heräteostoksia, ja meikkivarastollani olisi meikannut koko naapuruston seuraavan kahden vuoden ajan. Liikuntaa harrastin paitsi sen terveysvaikutusten vuoksi, myös tietynlaista kehon ulkonäköä ajatellen.

Huolimatta siitä, että olen nyt niin kaukana tuosta pisteestä, että harjoittelen paraikaa pärjäämään ilman shampoota ja saippuaa, ei silti kiinnostukseni ulkonäköön ole täysin poissa. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Nykyään vain muistan helpommin, että kauneusihanteet ovat ihmisten keksimä juttu ja minulla itselläni on mahdollisuus valita, uskonko niihin vai en. Tämä auttaa minua olemaan astumatta markkinavoimien ansoihin ja ihmeitä lupaavat purnukat ja kauden trendit jäävät kauppaan.

Pidän kehostani huolta paremmin nyt, kun kuuntelen sen tarpeita aidosti enkä kuvittele mieleni olevan kehoani ylempi määräysvalta, joka saa pakottaa kehoani kohti keksittyjä ideaaleja. Tämän havahtumisen ansiosta olen tyytyväisempi itseeni ja elämääni ja bonuksena säästän sekä rahaa että ympäristöä.

4. Tarvitseeko minun tehdä niin paljon työtä?

Ihan kuten tietynlainen ulkonäkö, on tärkeä titteli ja pullea tilipussi vain ihmisten keksimä ihanne, ei absoluuttinen totuus. Kun huomasimme pystyvämme elämään säästeliäämmin ja koimme sen vielä innostavana elämäntapana, heräsi ajatus siitä, voisimmeko elää rakastamaamme mökki- elämää ympäri vuoden.

Tähän päästäksemme aloimme säästää ruoka- ja päivittäistavarakustannuksissa tekemällä itse niin paljon kuin suinkin, välttämällä hävikkiä ja käymällä kaupassa enintään kerran viikossa. Pistimme myyntiin asunto-osakkeemme, toisen automme ja kyllä, sen rakkaista rakkaimman kesämökkimme minimoidaksemme kiinteät kulumme.

Tulimme nimittäin siihen tulokseen, että rakastamamme kiireetön elämä ei ole kiinni tiluksista vaan ajasta ja seurasta. Ja mitä vähemmän rahaa kulutamme, sitä vähemmän meidän tarvitsee tehdä työtä ja sitä enemmän saamme aikaa. Aikaa parisuhteelle, perheelle ja niille kiireettömille puuhasteluille, joiden tekemisestä aidosti nautimme.

Valinta tehdään viime kädessä kahden merkittävän seikan välillä: omistatko vai oletko?

5. Mikä on yhteyteni toisiin ihmisiin?

Me ihmiset olemme laumaeläimiä ja koemme stressiä jäädessämme ulkopuolelle. Kutsumme tätä stressin kokemusta nimellä yksinäisyys. Kalvavan tunteen tarkoitus on sysiä meitä takaisin lauman pariin turvaan. Se on puhtaan biologinen tarve, sillä yksinäisyys on hengenvaarallista.

On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä kuinka yksinäiset masentuvat helpommin, ovat alttiimpia flunssalle, heille syöpä, sydän- ja verisuonitaudit sekä hengitystiesairaudet ovat kohtalokkaampia. Silti olemme tänä päivänä yksinäisempiä kuin koskaan.

Voin itse parhaiten, kun koko ”laumamme” on koolla, mutta huomaan välillä riskeeraavani tätä hukkumalla ruudun taakse. Olenkin huomannut, että huolehtiakseni hyvinvoinnistani minun täytyy välillä irrottautua verkosta ja kääntyä perheen, ystävien, sukulaisten, naapureiden ja harrastusporukoiden puoleen. Sillä jos mietin elämäni onnellisimpia hetkiä, olen aina ollut läsnä toisille ihmisille, en ruudulle.

Se, mikä nyt tuntuu turvalliselta, ei välttämättä tee hyvää

Meille kun on niin tavallista ripustautua turvallisuuden tunteeseen hyvinvoinnin kustannuksella. Vaikka tietäisimme voivamme huonosti, annamme itsen kuuntelua suuremman merkityksen vakituiselle työpaikalle, eläkesäästöille, vuotuisille ulkomaanmatkoille. Vaikka todellisuudessa onnellisuus on merkityksen kokemuksessa, yhteydessä toisiin ihmisiin.

Muista, että kiireettömyys ja läsnäolon harjoittaminen ruokkivat luovuutta ja voivat auttaa sinua löytämään oman polkusi, vaikkei se vielä olisikaan näkyvissä. Vastausta ei tarvitse pakottaa, tärkeintä on, että kysyy. Se yksin laittaa liikkeelle jotain, idättää unelmia, jotka jonain päivänä kasvavat päivänvaloon. Uskalla vain antaa aikaa ja luottaa.

Oma muutosprosessimme on johtanut siihen, että ajan mittaan luovuimme noin 90 prosentista tavaroistamme, ja nykyisin haaveilen etelänmatkojen, merkkivaatteiden ja uusimman puhelinmallin sijaan metsäretkistä ja omien kanojen munista.

Tällä hetkellä opettelemme puolisoni kanssa tulemaan toimeen vain puolikkaalla palkkapussilla, remontoiden samalla unohdettua talovanhusta säästeliäästi ja ekologisesti kotipesäksi suurperheellemme. Enemmän vähemmällä -periaate on muuttanut perheemme elämää oleellisesti ja tuonut vahvan kokemuksen siitä, että olen vihdoin löytänyt perille.

Ottaja, uskallatko olla sellainen? Entä osaatko aidosti antautua?

Ajattelin kirjoittaa sinulle ottamisesta, jatkona aiemmin kirjoittamalleni kirjoitukselle (Kirje heille, jotka ovat menettäneet voimansa). Ottaminen ja antautuminen ovat kaksi voimankäyttöön olennaisesti liittyvää ilmiöitä, jotka eivät mielestäni ole kovinkaan tuttuja meille sellaisena kuin ne rehellisesti elettynä toteututuvat.

Mitä ottaminen on? Miksi sana maistuu monelle pahalta suussa? Miten antautuminen liittyy ottamiseen? Entä miksi ottaja on hemmetin tärkeää sisäistää itsessään? Näihin kysymyksiin vastaan omalla vajavaisella ymmärrykselläni, kuitenkin konkreettiseen kokemukseen nojaten.

Mikä ihmeen ottaminen?

Käytän esimerkkinä seksuaalista kanssakäymistä. Sielläkin tämä ilmiö on tärkeässä roolissa. Ottaminen on sitä kun ilmaiset toiselle rehellisesti, että “haluaisin tehdä sinulle *****.” Aina kun on olemassa ottaja, on olemassa myös joku, jolta kysytään, haluatko antautua tälle.

Minä haluan tulla esiintymään tapahtumaasi. Minä haluan antaa sinulle kirjan luettavaksi. Minä haluan, että katsot kanssani tänään elokuvaa. Minä haluan toimia tämän kokouksen puheenjohtajana. Kaikki nämä ovat ottamista.

Ottaminen ei ole toivomista, odottamista tai pyytelyä. Se ei ole myöskään ohjailua, manipulaatiota, pakottamista tai alistamista. Se on rehellistä itsensä ilmaisua. Minä haluan tätä, suostuko/suostutteko/haluatteko te olla osallisia tähän tai jopa toimia jonain, joka on välikappaleena haluni, tarpeeni tai toiveeni toteutumiselle?

Kun ihminen on selkeä itsestään ja halustaan/tahdostaan, hän asemoituu ottajaksi. Tämä on luonnollinen asema, jossa jokaisen olisi antoisan ihmiselämän kannalta voitava olla säännöllisesti. Joillekin se on kotoisin asema, toisille jotain, jota joutuu harjoittelemaan. Mikä sinun suhteesi on tähän asemaan?

Miksi sana maistuu monen suussa pahalle?

Koska…

a. minulta on otettu tilanteessa, jossa en ole ollut kosketuksissa voimani kanssa kysyäkseni itseltäni rehellisesti haluanko tätä

b. koska olen itse ottanut ilman, että olen ollut rehellinen ja siksi koko jutusta on jäänyt syyllinen tai häpeällinen olo

c. koska joku ei osannut olla rehellinen halustaan ottaa ja positiostaan ottajana. Sen sijaan toiminta oli epäsuoraa ja jätti maun epärehellisyydestä

d. koska joku ei uskaltanut olla rehellinen itsestään ja asettaa rajoja. Hän uhriutui, syyllisti minua ja tapahtumasta jäi tahra tähän luonnolliseen osaa minussa

e. koska maailmassa tapahtuu paljon ikäviä asioita ottamisen nimissä. Moni toimii valheellisen, toiset huomioimaan kykenettömän voiman turvin, hyödyntäen niitä, jotka luopuvat voimastaan asettumalla uhrin asemaan

Voima, voimankäyttö ja ottajan asema on haastavaa omalla erityisellä tavallaan. Tässä asemassa olemme paitsi se, joka toiminnasta saa, myös se, joka aktiivisesti ja aloitteellisesti toimii. Usein kanssakäyminen sisältää myös ihmisen, jolle tehdään ja joka antaa. Jos näistä asemista ei olla selkeitä, molemmille osapuolille haavoittavia kokemuksia tapahtuu.

Vastuu on voimankäytön ydin

Ottajan lisäksi on olemassa myös muita voimankäyttöön liittyviä asemia. Ottajan vastinpari on antautuja. Antajan vastinpari taas on vastaanottaja. Jokainen näistä asemista kantaa sisällään saman verran vastuuta. Antautuja on siis yhtälailla vastuussa kanssakäymisestä ja sen lopputuloksesta kuin ottaja. Tämä on tärkeä ymmärtää sillä mikä tahansa muu johtaa voiman väärinkäytökseen.

Oletko koskaan ajatellut, että halutessasi osoittaa rakkautta toiselle, kyse on sinun halustasi. Sinä olet saaja? Entä kuinka usein annat tilaa toisen osoituksille ja antaudut nauttimaan?

Mitä antautuminen tarkoittaa?

Antautumista ei ensinnäkään voi tehdä ilman toisen aloitetta. Jotta voin antautua, on oltava jokin, jolle voi antautua. Minä en voi olla aktiivinen osapuoli. Jos kysyn saanko antautua sinulle, voitko tehdä näin minulle, olen vastaanottaja, joka pyytää toista antamaan. Se on varsin eri asia kuin antautuminen.

Minulle sopii se, että teet minulle näin. Haluan antautua sille (kuinka monesti oikeasti olet tehnyt tämän valinnan tietoisesti?). Meille sopii, että sinä johdat tätä kokousta. Hyvä on, kuulostaa siltä, että sinulle olisi tärkeää saada puhua tässä tapahtumassa, suostumme siihen, että tulet puhumaan.

Kaksi asiaa antautumisessa ovat tärkeitä ymmärtää. Ensinnäkin se, että antautujana minä en ole se, joka ensisijaisesti saa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö antautuminen voi olla nautinnollista. Päinvastoin, antautujan asema on yhtä nautinnollinen kun ottajan, antajan ja vastaanottajan, omalla erityisellä tavallaan. Mutta vain silloin kun todella haluat antautua ja teet valinnan tietoisesti.

Toinen asia on se, että antautuminen vaatii ihan yhtä paljon voimaa kuin ottaminen. Ihan yhtä paljon. Antautuminen ei ole passiivinen teko vaan yhtä elävä, intiimi ja voimaannuttava kuin ottaminen, kun se on rehellistä. Vain ihminen, joka on kosketuksissa voimansa kanssa, voi tehdä sen valinnan, että esimerkiksi antaa toisen ihmisen tulla sisälleen fyysisesti, emootionaalisesti, mentaalisesti ja henkisesti. Tai vaikkapa asettuu toisen ihmisen johdatukseen. Tähän liittyy minulle muistiin vahvasti piirtynyt lause:

“vasta kun voin sanoa aidosti ei, voin sanoa aidosti kyllä.”

Uhri ei ole antautuja. Se on tämän aseman vääristymä. Se on voiman käyttämättä jättämistä ja sen käyttöä tavalla, joka on haitallista niin itselle kuin toiselle.

Joillekin antautujan asema on luontainen tai se antoisin. Kuten muidenkin asemien kanssa, on tärkeää, että voimme liikkua eri asemien välillä sillä jokainen niistä tarjoaa meille erilaisen antoisan ja tärkeän inhimillisen kokemuksen. Sekä voimaannuttaa meitä eri tavalla.

Ottajan ja antautujan kanssakäyminen

Ottajan tehtävä on olla selkeä ja suora aloitteessaan. Antautujan tehtävä on olla selkeä ja suora siinä haluaako hän antautua. Yhteisymmärryksen syntyminen edellyttää keskustelua, molemmille sopivan toteutuksen hahmoittamista ja toisinaan sitä, että toteamme, etteivät intressit juuri nyt kohtaa. Neuvottelu on tärkeää ja tämä neuvottelu on meille voimankäytön harjoittelua.

Usein välttelemme suoruutta, autenttisuutta ja keskusteluun ryhtymistä koska pelkäämme näitä elementtejä. Intiimiyttä, jonka aito kontakti synnyttää. Kun aitous kuitenkin on osa kanssakäymistä, lopputulos on aina hyvä, riippumatta siitä mikä se on.

Mainitsen lyhyesti myös antamisesta ja vastaanottamisesta. Antaja, kuten antautujakin, ovat molemmat antavia osapuolia. Tämä edellyttää sitä, että joku muu on saamassa ja tämä saaja on aina se, joka tekee aloitteen. Vastaanottaja, kuten ottajakin, on se, jonka täytyy tehdä aloite. Molemmat ilmaisevat itseään, toinen ilmaistessaan halun tehdä toiselle jotain, toisen ilmaistessaan halun olla se, jolle tehdään jotain.

Antaminen on aitoa silloin kun on joku, joka haluaa ottaa vastaan. Se on pyyteetöntä juuri siksi, että jokin toinen pyytää sitä ja emme tee sitä itsemme vuoksi (jolloin asemoidumme ottajiksi) vaan toisen tarpeesta tai toiveesta. Antaminen, se aito pyyteetön antaminen, on aivan yhtä antoisaa kuin muissakin asemissa oleminen, jos ja kun se on todellista, eli herää meissä vastineena vastaanottajan pyyntöön. Olennainen kysymys meille jokaiselle on, uskallammeko pyytää ja antaa toiselle mahdollisuuden olla antaja?

Miksi tämä on tärkeää?

Kokematon ottaja saattaa yrittää näytellä antajaa. Otetaan stereotyyppinen esimerkki siitä, että tarjoat toiselle hierontaa auttaaksen häntä rentoutumaan. Näyttelet antautujaa vaikkakin kyseessä on sinun oma halusi ja nautintosi. Kokematon antautuja voi näytellä vastaanottajaa näytellessään nauttivansa siitä mihin on suostunut.

Ongelmana näissä vääristymissä on se, että koska asiat ovat vinossa, ne eivät koskaan voi tarjota kummallekaan osapuolelle sitä minkä kokemiseen meillä on oikeus. Meillä on oikeus kokea antamisen ilo, ottamisen täyttymys, antautumisen nautinto sekä vastaanottamisen lahja.

Sen lisäksi tämä toiminta auttaa meitä sivuuttamaan itsemme, välttämään voimaantumisen, haavoittaa molempia osapuolia sekä ylläpitää ihmissuhteissamme tapahtuvaa epäselkeyttä.

Epäsuora ja epätietoinen voimankäyttö johtaa aina ongelmiin. Oma mielipiteeni on, että suurin osa voiman ja siten vallankäytöstä on yhteiskunnassamme pielessä. Me emme ole voimaantuneita, emme selkeitä ja näiden ilmiöiden vuoksi myöskään aidosti ravittuja.

Epäkypsä ottaja on aina taistelemassa. Ottajaksi kypsynyt on rehellinen siitä mitä on ja antaa maailmalle oikeuden suhtautua siihen haluamallaan tavalla. On tärkeää tiedostaa, että jokaisessa meissä on ottaja. Ainoa valinta mikä meillä on asian suhteen on se, tutustummeko tähän ottajaan ja elämää sitä osaa itsessämme rehellisesti. Vai annammeko sen toteuttaa itseään tavalla, joka on tavalla tai toisella epäedullinen ja vahingollinen niin meille itsellemme kuin toisille.

Puhu tästä lähimmäisesi kanssa. Jaa kirjoitus tuttavillesi ja ota se puheeksi. Aihe on tärkeä ja sen tarkastelu konkreettisesti omassa elämässä on voimaannuttavaa. Kokeile tutustua ottamiseen ja antautumiseen.

“Kaikkein tärkein löytyy sieltä kotoa, ihan tavallisena päivänä” – 4 muistutuskuvaa maailman rakkaimman paikan merkityksestä

Meillä Asokodeilla (Asuntosäätiön Asumisoikeus) on 16 500 kotia erilaisiin elämäntilanteisiin ympäri Suomea – meidän koteihimme myös eläimet ovat sydämellisesti tervetulleita. Asumisoikeusasuntoon et tarvitse isoa pankkilainaa ja asumisajan päätät sinä itse: voit asua asunnossa niin pitkään kuin haluat. Saat myös vapautta elämiseen: lumitöistä ja vuotavista hanoista huolehtivat ammattilaiset. Onnella on osoite!

Onnellisuus on tunne siitä, että elämällä on merkitystä – Oma tie onneen löytyy, kun kuuntelee sydäntään

Yksi asioista, joka ihmisiä on kaduttanut eniten elämänsä viimeisinä hetkinä on se, ettei ollut rohkeutta olla onnellinen.

Onko onnellisuus valinta vai asenne? Onko jokainen oman onnensa seppä? Onko onni jo geeneissä annettua tai pois jätettyä? Onko se olosuhteita ja kohtalon oikkua? Onko yhden onni sama kuin toisen?

Vaikka onnellisuustutkimus on hyvässä nosteessa, ei onnelle löydy yksiselitteistä määrittelyä tutkijoidenkaan arsenaalista. Tutkimus on usein liikkeellä taloustieteellisin ja yhteiskunnallisin mittaristoin. Esimerkiksi YK:n raportin mukaan planeettamme onnellisimmat ihmiset elävät Suomessa. Mutta onko tutkimus yksiselitteinen, kun sen mittareiksi on valittu yhteiskunnalliset olot sekä turvallisuus eikä esimerkiksi masennustilastoja ole huomioitu mitenkään?

Onnellisuustutkija Markku Ojasen mukaan onneen riittää, että perusasiat ovat kunnossa. Frank Martela taas pohtii, onko kenties niin, ettei sellaista asiaa kuin onnellisuus ole olemassakaan.

Martin Seligman onkin päätynyt puhumaan onnellisuuden sijaan ihmisen kukoistuksesta. Kukoistus on hänen mukaansa yhdistelmä mielihyvästä, vahvuuksien vahvistamisesta, sitoutumisesta sekä merkityksellisyydestä eikä suinkaan seurausta geeneistä tai hyvästä tuurista.

Kallistun vahvasti Seligmanin ajatuksia kohti.

Merkityksen merkitys

On tärkeää iloita ja irroitella, unohtaa kurtut otsalta, näppylät iholta sekä “hillitse itsesi” -asenne ja nauttia ja nauraa. Usein. Mutta ihminen kaipaa pysyvämpään onneen kuitenkin syvempää merkitystä tuovia asioita.

Merkitys onkin iso asia. Ehkä isompi kuin itse onni? Se on syy herätä, syy tehdä ja toimia, syy olla ja elää. Se on sydäntä ja sykettä.

Vaikka onnellisuudelle ei kaiken kattavaa määritelmään olekaan, se on kuitenkin mielen asia, ja mieltään voi opettaa. Onnellisuuden kokemisen opetteluun onkin monta hyvää syytä, joista tässä muutamia.

Onnellinen ihminen

1. Rohkenee tutustua itseensä löytääkseen onnen ja mielenrauhan sisältään. Hän opettelee ymmärtämään oman mielensä liikkeitä ja ottaa vastuun siitä, mitä tuntee, miten reagoi ja toimii eikä syyttele muita. Ei myöskään olosuhteita.
2. Kokee itsensä vapaaksi, koska hän tekee omaehtoisia valintoja, joista myös kantaa vastuun.
3. Tunnistaa omat vahvuutensa ja toimii arvojensa mukaisesti.
4. On kekseliäs, innostunut ja ajattelussaan joustava.
5. On menestyvä ja tuottelias, sosiaalinen sekä neuvottelutaitoinen.
6. On ystävien ympäröimä, sillä hän saa toiset tuntemaan olonsa hyväksi seurassaan.
7. Tuntee itsensä terveeksi. Onnellisen ihmisen solutkin ovat onnellisia, sillä jokainen solumme tietää, mitä mielessämme liikkuu. Onnellisuus lisää kehossamme dopamiinia ja serotoniinia, onnellisuushormoneja.

Kollega Auli Malimaan kirjan mukaan Onni asuu jo sinussa (Otava 2019). Alla joitakin vinkkejäni, miten voit löytää onnen itsestäsi.

1. Kuuntele sydämesi puhetta ja tunnista asiat, jotka ovat sinulle merkityksellisiä. Pyri tietoisesti niitä kohti.
2. Keskity vahvuuksiesi vahvistamiseen heikkouksien ja ongelmien korjaamisen sijaan.
3. Vietä aikaasi sinulle tärkeiden ja läheisten ihmisten kanssa. Jaettu onni on myös moninkertainen onni.
4. Tee joku muu onnelliseksi, onnikin on tarttuvaa.
5. Päästä irti kielteisiin, huolta ja murhetta aiheuttaviin asioihin keskittymisestä ja ongelmien paisuttelusta.
6. Keskity myönteisiin asioihin ja paisuttele niitä.
7. Opettele kiitollisuuden harjoittamista. Kiitollisuus on nopein hyvinvointia ja onnellisuutta vahvistava tunne. Joidenkin tutkimusten mukaan ihminen voi kokea itsensä onnellisemmaksi jopa kolmessa viikossa, kun hän kirjoittaa ylös kolme kiitollisuuden aihetta joka päivä.

Onnellisuus lisää onnellisuutta, joten pienikin löytö ja lisääminen on pisara, joka voi kasvattaa valtameren.

Muuta asenteesi, muuta elämäsi -kirja rohkaisee uudistamaan oman mielen maisemaa niin, että voi olla aito itsensä ja elää elämää, joka tuntuu hyvältä ja omannäköiseltä. Kurkkaa kirja täältä.

Kunpa et häpeäisi kehoasi – Kehosi kertoo juuri sinun tarinaasi

Muhkurat. Appelsiini-iho. Arvet.
Korjaa minut.
Virhe.
Osta selluliittivoiteita.
Pue päälle peittävää.
Jumppaa peppua.
Osta kuivakupit.
Pue noin, näyttää laihemmalta.

Kuulostaako tutulta?
Minulle tuo kaikki oli joskus arkipäivää. Nykyisin enää vain keväisin heräävä muisto menneisyydestä.
Eheytyminen ei tarkoita sitä, että unohtaisi. Eheytyessäänkin aika ajoin muistaa. Muistot eivät vain enää ole totta tai ota kipeää.

Joka kevät päätän jälleen olla ostamatta kuivakuppeja, syödä aivan tavallisesti. Kantaa rakkaudella kovia kokeneen, kaikesta silti melkein toipuneen kehoni, ylpeänä kaikkine epätäydellisyyksineen.

Minä tiedän, että en ole yksin.

Tiedän, että kehohäpeä ei ole peittänyt vain minua paksuihin vaatteisiin kesäkuumalla, kun ei kehtaa näkyä.
Tiedän, että on olemassa naisia, jotka eivät kehtaa olla, kun ei ole täydellinen.
Kun paino onkin noussut.
Kun on tällaista ja tuollaista vikaa.
Raskausarpia.

Toisinaan haluaisin kiivetä barrikadeille jokaisen alaspainetun, kehoaan rääkkäävän ja häpeävän puolesta. Tahtoisin huutaa jokaiselle, että se mitä näet virheenä, ei ole virhe.
Silti tiedän, että kehohäpeä ei hälvene vain päättämällä.
Häpeää voi ymmärtää ja sen syntysyitä tutkia, mutta se ei hellitä otettaan, ennen kuin kehonsa uskaltaa kohdata. Kerta toisensa jälkeen, sellaisena kuin se on. Avun kanssa ja yksin.

Vasta silloin se ei tarraa enää kiinni niin kovaa.

Siksi päätän olla huutamatta. Sen sijaan kuiskaan ja toivon kuiskauksen tavoittavan heidät, joiden tarvitsee se kuulla:

Sinä nainen, joka pelkäät ettet ole riittävä.
Katso kipeintä osaasi.
Silitä arpia,
suutele muhkuroita.
Riisu kehosi alastomaksi,
anna sen liikuttaa sinua.
Kohtaa silmäsi peilin kautta,
tunne miten kehosi hengittää, jokaisella hetkellä.

Tiedäthän, että kehosi muutokset ja jäljet kertovat sinun tarinaasi.
Kehosi tässä, kannattelee sinua sittenkin.
Sinä olet kaunis, et siksi, että mahtuisit jonkun luomaan muottiin.
Vaan siksi, että olet elossa ja siinä, nytkin.

Toista ei voi rakastaa ehjäksi – mutta hyvässä parisuhteessa voi saada korjaavia kokemuksia

On paljon self help -oppaita, joissa kannustetaan turvan löytämiseen itsestä ja siihen, että ethän odota kenenkään muun rakastavan itseäsi ehjäksi. Olen monelta osin samaa mieltä ja uskon täysin, ettei omaa hyväksyttävyyttä taikka turvaa ole viisasta laskea toisen syliin.

Käytännössä turvan löytäminen itsestä ei olekaan sitten ihan niin helppoa, kirjoittaa nimimerkillä toipuva läheisriippuvainen. Toipumiseni alkumetreillä koin suurta häpeää, kun en sitten pystynytkään noin vain noudattamaan kirjojen viisauksia.

Siksi peruspsykologian äärelle laskeutuminen on ollut minulle valtavan tärkeää ja auttanut luomaan armollisempaa suhdetta itseeni. Psykologinen turvallisuus on nimenomaan asia, jonka lapsi oppii, kun häntä kohdellaan kunnioittavasti, sensitiivisesti, hän tulee kuulluksi ja nähdyksi itsenään, sekä hänen tarpeensa ja tunteensa tulevat valtaosan ajasta myötätuntoisesti validoiduksi.

Turva tulee ensin ulkopuoleltamme, kun äiti ja isä heijastavat meihin lämmintä ja johdonmukaista kohtaamista. Sitä kautta lapsi voi oppia luottamaan tulevansa kohdatuksi ja kohdelluksi lämmöllä. Jos psykologisen turvan alueella on paljon vaillejäämisiä, on enemmän kuin loogista kaivata tätä heijastusta ulkopuoleltaan.

Ajattelen, että me emme voi ”ei-tarvita” sitä, mitä tarvitsemme. Jos meillä on esimerkiksi iso vaillejääminen tai trauma tärkeän kehitysvaiheen kohdalla, se kohta on jäänyt ihmisessä ikäänkuin kypsymättä, kesken. Puhutaan kehityksellisestä traumasta, joka sanana voi kuulostaa varsin radikaalilta ilmiön yleisyyteen nähden. Siksi läheisriippuvaiselle on yhtä tyhjää hokea “löydä vain turva itsestäsi” kuin hokea tupakoitsijalle että “sinun pitäisi vain lopettaa”.

Ehkä jokainen tietää ihmisen, josta hänen rakkaudenkaipuunsa on paistanut kilometrin päähän ja hän on tehnyt melkeinpä mitä hyvänsä saadakseen sitä edes hetken. Kyse voi olla toki moninaista asioista mutta yksi vaihtoehto on, että on jossain hyvin tärkeässä kehitysvaiheessa jäänyt vaille vanhempien huomiota, ihailua ja rakkautta. Joku toinen saattaisi etsiä sitä rakkautta pullosta, joku jostain muualta. Se mitä näemme ulospäin on kerros, jonka taakse kätkeytyy usein paljon häpeää, surua, pelkoa ja avuttomuutta.

On liian helppoa arvioida muita lapsellisiksi tai tuomita toisten käytöstä tietämättä tarkemmin. Hyvässä ja turvallisessa terapiasuhteessa ihminen saa tulla näkyväksi siinä kohdassa missä on ja elämänhistorian tutkiminen valaisee myös niitä kohtia, joissa on jäänyt vaille. Eheytymistä kun ei voi feikata, ainakaan muutamaa päivää pidempään.

Voimme lukea ties miten paljon kirjoja siitä miten käyttäytyä kypsästi ja ehkä hetken pystymmekin imitoimaan kypsyyttä, mutta jos emme pääse laskeutumaan omien vaillejäämisten kipuun ja uskalla tarvita korjaavia kokemuksia, kypsyyden esitys ei kestä lähempää tarkastelua, arkea ja intiimejä ihmissuhteita. Autenttinen kasvu ei vain tapahdu leikkaa ja liimaa -menetelmin. Se menee usein milli tai sentti kerrallaan olemalla syvästi rehellinen omista tarpeista, kaipuista ja peloista.

Parisuhteen ei ole tarkoitus olla terapiasuhde. Mutta hyvässä, turvallisessa parisuhteessa on tilaa saada korjaavia kokemuksia. Parisuhteet, joissa toinen tarvitsee jotain, mitä toinen ei missään tapauksessa ole halukas antamaan, ovat luultavasti molemmille pitkässä juoksussa satuttavia.

Esimerkiksi turvattoman historiani vuoksi, minulle on tärkeää että voin luottaa kumppaniini ja toivoin elämään vakautta, aikuisuutta. Nuoruusvuosien kumppanini taas halusi viettää viikonloppunsa baarissa nollaamassa ja juhlimassa. Ja humalassa tuli sitten kaikkia spontaaneja hyviä ideoita, kuten vaikka lähteä aamulaivalla Tallinnan-risteilylle.

Koitin pitkään ”kasvattaa hänestä aikuista”, koitimme pariterapiaa ja koitin hyväksyä että elämä hänen kanssaan on tällaista. Vasta kun olin uuvuttanut itseni näännyksiin yrittäessäni muokata häntä ja sitten itseäni, olin viimein valmis irroittamaan. Ehkä hänen ei täydykään muuttua.

Ja mikä tärkeintä, minun ei täydy luopua toiveestani vakaaseen suhteeseen, jossa viikonloput menevät muuten kuin nousun ja krapulan aallokossa. Ymmärsin, että haluan suhteen, jossa toinen ihan itse ja vilpittömästi omasta tahdostaan haluaa myös viikonlopuiltaan muuta kuin hämyisiä baareja ja krapulahikeä.

Toinen esimerkki: Minulla on tarve keskustella, tutkia itseäni, tunnereaktioitani ja ihmisyyttä yleensä. Tottakai voin täyttää tätä tarvetta myös esimerkiksi terapiassa ja ystävyyssuhteissa, ja täytänkin.

Mutta itse haluan myös parisuhteessa jakaa tätä tarvetta ja siksi minulle on tärkeää että myös suhteessa toinen on vilpittömän kiinnostunut sisäisyydestään ja sen tutkailusta. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa siis parisuhteessa toinen haluaa tuoda suhteeseen sitä, mitä sinä kaipaat, ja toistepäin. Tällaisia taitoja voi toki yhdessä ja kehittää, eikä kukaan ole ajatustenlukija, joka tietäisi kertomatta, mitä kaipaat.

Sen sijaan että sanoisin, että löydä vain turva itsestäsi – haluan sanoa, että on normaalia ja inhimillistä kaivata turvaa heijasteena myös toiselta. Näin turvan kokemus meille alun alkaenkin syntyy.

Ja mikä paradoksi, että kun saat aidosti kunnioittavaa kohtelua, heijastetta hyväksynnästä ja välittämisestä – opit myös turvaamaan itse itseäsi paremmin. Samaan aikaan voit harjoitella itsekin kohtaamaan itseäsi rakastavan ja myötätuntoisen aikuisen tavoin.

Muutoksen hyväksyminen on avain keveämpään elämään – Virrassa kulkemisen taito

Kiinalaisen taolaisuuden filosofian mukaan elämällä on virtaava luonne. Kaikki muuttuu kaiken aikaa ja siksi se, mikä toimii tänään, ei välttämättä toimi huomenna.

Elämän kulkuun ei voi aina vaikuttaa vaikka haluaisi. Joskus asiat ottavat oman suuntansa. Silloin on hyvä osata sopeutua muutokseen ja kääntää sen nostattamat tuulet eteenpäin vieväksi voimaksi.

Yrittämällä itsepäisesti pakottaa elämää oman tahtonsa uomiin silloin, kun siihen ei voi vaikuttaa, päätyy helposti vain tekemään siitä vaikeampaa, kuin mitä sen tarvitsee olla.

“Jos lähtee selvittämään sotkuista lankakerää hermostuneena, se menee usein vielä enemmän solmuun, kuin mitä se oli aloittaessa.”

Elämässä on äärettömästi liikkuvia osia ja niitä kaikkia on mahdoton ottaa huomioon tulevaa suunnitellessa. Ajatus pysyvyydestä luo turvaa, mutta mikään ei ole varmaa ja siksi asioiden hallitsemisen tarve johtaa ennemminkin stressiin, kuin mielenrauhaan.

Olet varmasti huomannut, että usein monimutkaisetkin ongelmat tuntuvat ratkeavan kuin itsestään, kun ne tekee rauhallisessa mielentilassa. Jos lähtee selvittämään sotkuista lankakerää hermostuneena, se menee usein vielä enemmän solmuun, kuin mitä se oli aloittaessa. Näin on myös mielen lankakerien laita.

“Kun mieli on tyyni, asiat voi nähdä selkeästi.”

Hermostunut mieli tekee harvoin hyviä ja kauaskantoisia valintoja. Kun mieli on tyyni, asiat voi nähdä selkeästi. Tuon tyyneyden voi löytää sisältään, vaikka ympärillä myrskyäisi. Kun hyväksyy muutoksen, eikä asetu elämän virtaa vastaan, voi hyödyntää sen luomat virtaukset eteenpäin työntävänä voimana.

“Kuin lehti puron pinnalla, se kulkee vaivatta. Se löytää oikean tien ja etenee, mutta pakottamatta.”

Hetken ja olosuhteiden hyväksyminen tuo läsnäolevaan hetkeen. Kun päästää irti tarpeesta hallita asioiden kulkua, mieli rentoutuu ja ajatukset kirkastuvat. Silloin voi nähdä sellaisia mahdollisuuksia ja ratkaisuja, jotka olisivat muuten olleet löytämättömissä.

Läsnä oleva mieli on vailla odotuksia ja siksi se myös kykenee uppoutumaan hetken virtaan, sekä mukautumaan sen muutoksiin. Kuin lehti puron pinnalla, se kulkee vaivatta. Se löytää oikean tien ja etenee, mutta pakottamatta. Veden lailla.

“Se joka soutaa venettä, näkee vaivaa, mutta joka nostaa purjeen, tekee taikoja – hän antaa luonnon hoitaa työn puolestaan.” – Alan Watts

On hyvä olla määrätietoisuutta ja mielen lujuutta, mutta on hyvä omata myös sopeutumiskykyä ja mielen notkeutta – virtaavuutta. Tasapaino niiden välillä tekee elämästä sujuvampaa. Aina ei tarvitse soutaa – silloin kun tuulee, voi nostaa purjeen ja seurata elämän hienoja virtauksia.