Vanhojen taakkojen ja elämän mukana kertyneiden painolastien purkaminen vaatii aikaa ja armollisuutta itseään kohtaan.
Vaikka toisinaan tuntuisi siltä, että kipu ei lopu koskaan, on vaikeistakin elämänkokemuksista mahdollista toipua. Se ei tarkoita, että haavat tulisi kokonaan unohtaa, mutta niiden kanssa on mahdollista oppia elämään vapaammin.
Jossain vaiheessa saattaa huomata, että menneisyyden koettelemukset ovat kaikessa rankkuudessaan opettaneet sinulle jotakin, mikä tekee nykyisestä elämästäsi entistä merkityksellisempää.
Nämä 5 voimarunoa ovat Sinulle, joka kaipaat juuri nyt lohtua toipumisen tielle:
Kun takana on pitkä eristäytyneisyys ja hidastunut elämänrytmi, lohduton yksinäisyys on iskenyt moneen meistä – ehkä jopa ensimmäistä kertaa elämässä. Yksinäisyys on kokemus erillisyydestä ja irrallisuudesta, kaipausta yhteyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kaiken hiljaisuuden keskellä saattaa tuntua, ettei kukaan tarvitse, enkä minä ole kenellekään tärkeä.
Yksinäisyys tuntuu möykyltä, johon on vaikea saada otetta – ja siksi siitä muodostuu myös helposti kierre, joka sysää vain syvemmälle yksinäisyyteen.
Fyysinen eristäytyminen toisista voi olla kuitenkin myös mahdollisuus. Se antaa tilaisuuden kohdata itsensä ja kehittää kykyä olla yksin kokematta yksinäisyyttä.
Yksin oleminen voi olla joskus pelottavaakin, mutta rauhassa ja turvallisesti sitä voi oppia. Olen itse tehnyt paljon töitä oppiakseni käsittelemään yksinäisyyttä, sillä tunne on seurannut minua monessa eri elämänvaiheessa. Haluan jakaa kanssasi muutaman käyttämäni työkalun yksinäisyyden tunteen helpottamiseen ja turvallisen yksinolon harjoittelemiseen.
1. Hyväksy yksinäisyyden tunne
Yksinäisyyttä vastaan ei tarvitse taistella, eikä siitä pyrkiä pääsemään pois. Tärkeää on antaa tunteelle lupa tulla, eikä kieltää sitä. Kun tunteensa kanssa lepää, siihen voi alkaa tutustua.
2. Tunnista yksinäisyyden ja yksin olemisen ero
Yksinolo ei automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä. Ero on siinä kokeeko tilanteen olevan oma valinta vai ei.
Yksinäisyys on lohduttomaksi muuttuvaa kaipausta, kuulumattomuutta ja yhteyden puutetta, josta ei tunne pääsevän pois ja joka ei täyty millään. Yksin oleminen puolestaan on vapautta: kokemus yhteydestä itseen ja muihin, vaikka olisikin vailla seuraa. Se on tunnetta siitä, että hallitsee omaa kokemustaan ja voi milloin tahansa palata läsnäoloon toisten kanssa.
3. Tutustu yksinäisyyden tunteeseesi ja ota siitä ote
Opettele tulemaan tietoiseksi tunteestasi, sen ilmenemisestä ja tavoista, joilla se vaikuttaa toimintaasi. Tätä voit auttaa sanallistamalla kokemusta. Piirrä, kirjoita tai saata muulla tavoin selkeästi eteesi ajatuksia siitä, mitä yksinäisyys sinulle tarkoittaa ja mistä se tulee.
Apuna voi toimia kysymys: ”Mitä olisin jos en olisi yksinäinen?” Se auttaa sinua miettimään, mitä voisit tuoda yksinäisyyden kokemuksen tilalle sekä kääntämään huomiosi suuntaan, jossa et koe yksinäisyyttä niin vahvasti.
4. Pysäytä lohduttoman yksinäisyyden tunne
Opettele pysäyttämään yksinäisyyden tunne heti sen ilmetessä. Pysähdy aktiivisesti ja tietoisesti tunteen äärelle sanomalla ”SEIS” ja mieti: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” Joskus tämä pysäyttää vain sekunniksi, eikä vastausta kysymykseen tule. Joskus se puolestaan sysää pidempään pohdintaan siitä mihin ajattelunsa ja voimavaransa suunnata.
5. Ota yksinäisyyden tunne hallintaasi
Voit käyttää apuna mielikuvaa eräänlaisesta yksinäisyyden säätimestä, esimerkiksi kaukosäätimestä tai liu’usta, jolla tietoisesti ohjata ja säätää sitä tasoa, jolla yksinäisyyden kokemuksen antaa vaikuttaa itseensä.
Voit myös tietoisesti ohjata itsesi katsomaan yhteyteen. Kuvittele, että sinulla on kaksi erilaista mieltä: yksinäinen mieli ja yhteyden mieli, joiden välillä voit liikkua. Mieti aktiivisesti, mihin kiinnität huomiosi – yksinäisyyteen vai yhteyteen – ja ohjaa itsesi tarpeenmukaiseen suuntaan.
6. Kehitä turvallisen yksinolon kykyäsi
Rakenna itsellesi mielikuva turvapaikasta; tilasta, jossa olet onnellinen, saat olla rauhassa ja jossa osaat olla yksin kokematta häirisevää yksinäisyyttä. Ota malliksi jokin olemassa oleva paikka, jonka olet kokenut turvallisena tai sitten voit rakentaa sellaisen mielikuvissasi. Piirrä mieleesi tai konkreettisesti paperille mahdollisimman tarkka kuva siitä paikasta, jossa tunnet yksin olon ihanuuden ja vapauden. Yksinäisyyden iskiessä voit palata tuohon kuvaan ja turvapaikkaasi.
Turvapaikasta kirjoitin myös aiemmin blogissani, lue lisää täältä.
7. Luota ja tunne turva
Vaikka osaisitkin käsitellä yksinäisyyden tunnetta, se tulee nousemaan pintaan aika ajoin. Aina tunteen tullessa hengitä rauhassa ja usko itseesi; luota, että pärjäät yksin ja huomenna et enää välttämättä koekaan yksinäisyyttä. Vaikka hetkittäin tuntuisi siltä, että ratkaisuja yksinäisyyteen ei ole, se ei ole välttämättä pysyvä tila. Aina on toivoa.
Nämä työkalut ovat poimintoja kirjastani Yksinäinen. Kirjassani avaan kaikkia näitä tarkemmin ja syvemmälle. Kirjan saat omaksesi HE -puodista täältä!
Kehollinen luottamus on sitä, että riippumatta siitä miltä tuntuu, valitsee olla kehonsa puolella. Se on sitä, että kaiken kaatuilun ja horjumisen kanssa valitsee edelleen kuunnella tuntemuksiaan.
Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
Etenkin sellaisina päivinä, kun olo on hankala, kun sairastuu tai kohtaa jonkin kehollisen oireen, jonka jo luuli jääneen historiaan, luottaminen omaan kehoon ei ole itsestäänselvää. Uskallan kuitenkin puhua luottamuksesta, sillä olen itse harjoitellut sitä jo useita vuosia.
Minun kehoni on aina ollut herkkä, mutta syömishäiriöstä ja uupumuksesta toipumisen jälkeen se on ollut sitä tuplasti enemmän. Vatsani ärtyy helposti, ja ylikierroksilla ollessani menetän unet.
Noissa hetkissä mieli tekisi hermostua, kun keho ei vieläkään ”toimi oikein”, siten, kuin haluaisin sen toimivan. Olen kuitenkin hiljalleen oppinut katsomaan myötätunnolla kehoani myös tällaisina elämän vaiheina.
Luottamus kuin aalto, 90 x90, esillä Galleria Foggassa 18.2. saakka.
Tässä 3 tapaa, joilla voi vahvistaa arjessa luottamusta omaa kehoa kohtaan:
*HUOM, eivät korvaa lääkäriä tai terapeuttia. Ole aina yhteydessä asiantuntijaan, mikäli sairastut tai koet vaikeita kehollisia oireita, jotka rajoittavat elämääsi.
1. Perustarpeista huolehtiminen
Kehollinen luottamus rakentuu pala palalta, ja turvallinen olo voi alkaa syntyä, kun jonkinlaiset perustukset ovat kunnossa. Aivan, kuten taloakaan ei voi rakentaa ilman perustuksia, ei suhdetta omaan kehoonsakaan voi. Suhde voi olla ilman niitä vähintäänkin hataralla pohjalla.
Se, mistä perustuksien rakentaminen lopulta alkaa, riippuu täysin omasta tilanteesta. Se voi alkaa fyysisten perustarpeiden tasapainon löytämisestä, eli syömisen, liikkeen ja levon sopivasta rytmistä. Ammattilaisen kanssa työskennellessä taas erilaiset kehoa rauhoittavat ja maadoittavat harjoitukset voivat olla pohja, josta ihan ensimmäiset rakenteet muodostuvat.
Missä tahansa oletkaan, aloita siitä. Voit kysyä itseltäsi, huolehditko arjessa kehosi hyvinvoinnista? Saako kehosi riittävästi ruokaa, lepoa, vettä, unta? Tai onko taustallani ehkä solmuja, joita minun olisi hyvä purkaa yhdessä jonkun kanssa?
2. Ankkuroituminen ja rauhoittuminen
Kehomme autonominen, eli tahdosta riippumaton hermosto koostuu kahdesta osasta: sympaattisesta ja parasympaattisesta hermostosta. Sympaattinen hermoston haara on aktivoiva, ja sen parasympaattinen vastapari taas auttaa meitä palautumaan. Parasympaattinen hermosto viestittää kehollemme, ettei ole hätää – nyt voi hellittää.
Kun olo on levoton, ihan konkreettinen rauhoittuminen on tärkeää. Satunnaisina unettomina aikoina yön tunteja valvoessa minulle ankkuroituminen on tarkoittanut sitä, että sen sijaan, että vatvon levottomana, miksi kehoni ei nukahda, juurrun hengitykseeni. Turva voi siis löytyä kehollisen kokemuksen kautta, myös kierroksilla ollessa. Rauhallinen hengitys on siihen hyvä työkalu – se kulkee omaa rytmiään, vaatimatta sinulta mitään, aktivoiden lempeästi parasympaattista hermostoa. Myös hengityksen ja liikkeen yhdistelmä voi auttaa.
Kun olo on hankala, voisitko keskittyä hengitykseen? Jalkapohjiin vasten maata? Voisitko ehkä koskettaa pehmeästi kehoasi, silittää rintakehää tai kasvoja? Voisiko jokin meditaatio, liikeharjoitus tai jooga helpottaa? Mikä sinua lohduttaa?
3. Myötätunto
Kotona omassa kehossa oleminen ei tarkoita, että luottamuksen kehoonsa kerran löydettyään se pysyy samanlaisena. Ei, vaan elämä tapahtuu ja kehomme reagoi siihen, mitä erilaisimmilla tavoilla. Luottamus kehoon voi noiden elämän luonnollisten käänteiden keskellä horjua, mutta rakennetun ei välttämättä tarvitse sortua.
Luottamus voi löytyä sieltä, missä uskaltaa katsoa kokemustaan aidosti, ottaa itseään kädestä lempeästi – nytkin keho tekee parhaansa niillä resursseilla, jotka sillä on käytössään.
Riippumatta siitä, miltä kehossa tuntuu ja mistä se johtuu, tästäkin mennään eteenpäin.
Lempeyttä keholle -korttien harjoitukset kutsuvat sinua lempeästi pysähtymään itsesi ja oman kehosi äärelle. Kurkkaa kortit täältä.
Seurailtuani paria sinkkuryhmää ja katseltuani aikani paria deittiappia, vääjäämättä mieleeni nousee kysymys: Miksi meillä ihmisillä on niin paljon vaatimuksia tulevalle kumppanille ja parisuhteelle? Miksi me listaamme, määrittelemme, jopa manifestoimme omia vaatimuksiamme?
Ja minusta vaikuttaa siltä, että mitä epätoivoisemmaksi ihminen parisuhdetta etsiessään käy, sitä pidemmäksi ja tiukemmaksi lista kasvaa. Entä vastakysymys: mitä sinä itse tuot parisuhteeseen?
– The problem is, you think you know what you want –
Miksi vaadimme niin paljon?
Oletko koskaan miettinyt, että mielessäsi selkeät säännöt ja vaatimukset voivatkin olla vain suojautumiskeino? Miltä? No siltä, että kokisit tunteet, asiat ja kokemukset sellaisina, kun ne oikeasti ovat. Absoluuttisina, rohkeasti, raa´asti, pelkäämättä? Tai no, ehkä oikea sana olisi peloistasi huolimatta.
Kysyn sinulta nyt yhden kysymyksen: voitko todella ottaa uuden ihmisen vastaan sellaisena kun hän on, jos oma vaatimuslistasi on koko ajan käytössä? Voisiko olla, että kun uuden ihmisen tavatessasi alitajuisesti piirtelet rasteja ruutuihin sitä mukaa kun hyväksyt tämän ihmisen ominaisuuksia, sinulta jää jotain huomaamatta? Enkä nyt tarkoita mitään ikäviä yllätyksiä..
Ihmiset ympärilläsi
Maailmanhistorian jauhetuin viisaus lienee, että on turha odottaa uudenlaisia tuloksia tekemällä vanhoja asioita. Tämä on täysin totta myös ihmissuhteiden maailmassa! Jos itsepäisesti haluat olla tekemisissä vain vaatimuslistasi kaltaisten ihmisten kanssa, ei tilanteesi todennäköisesti tule kummemmin muuttumaan lähiaikoina. Jos haluat asiaa reflektoida lisää, lukaisepa vaikka aiempi kirjoitukseni sinua ympyröivistä ihmistä TÄÄLTÄ.
– Voitko todella ottaa uuden ihmisen vastaan sellaisena kun hän on, jos oma vaatimuslistasi on koko ajan käytössä? –
Anna elämän yllättää
Jos olet yhtään samanlainen kuin minä, saat ehkä elämän tuomista kokemuksista eniten irti sellaisista, jotka ovat sinulle uusia, ja jotka jopa alkuun saattavat tuntua vähän vierailta.
Tähän on tietenkin ihan fysiologisiakin syitä, kuten hormonitoimintasi virkoaminen joutuessasi keskittymään uuteen jne., mutta ainakin itselleni suurin tekijä tässä on varmaankin henkinen stimulaatio.
Eli jos vanha tapasi ei ole toiminut ja olet turhautunut yksinäisyyteesi, mitäpä jos kokeilisit aivan jotain muuta? Pelottavaa? No ihan varmasti mutta takuulla sen arvoista.
Ainakin näitä voit muuttaa
Millaisia ihmisiä haluat tavata?
Jos ja kun tähän saakka olet tapaillut ihmisiä, jotka vastaavat joitain itse luomiasi kriteerejä, mitkä näistä ovat johtaneet mihinkään mukavaan? Millä tavalla mukavaan? Oliko lopputulos kuitenkin mielestäsi pettymys?
Mitäpä jos sen sijaan että miettisit, mikä meni tai mitä tehtiin väärin, kokeilisitkin hahmotella sitä, mitä sinun vaatimuksiasi nämä ihmiset vastasivat? Kun nämä saat itsellesi selväksi, mitä jos luopuisit niistä, edes hetkeksi?
Miten haluat ensikohtaamisen tapahtuvan?
Luomme helposti mielikuvia ja vaatimuksia sille, miten ja missä haluamme uuden ihmisen kohdata, ja myös sille, mihin haluamme ensikohtaamisen johtavan. Villi ehdotus – jos yleensä järjestät deittisi kahvilaan tai baariin, järkkääpä seuraavat kirjastoon. Kyllä, vaikka sinua eivät kirjat kiinnostaisi pätkääkään. Muista, että uusi ympäristö stimuloi myös sinua, ja tämä tulee kertautumaan siinä, miten vastapuolesi sinut ottaa vastaan.
Mihin tähtäät uusien ihmisten tapailulla?
Suuri osa aikuisista sinkuista etsii nimenomaan vakavaa, pitkää parisuhdetta. Mutta hei, kun NYT kuitenkin olet sinkku ja ehkä vähän tylsistynyt tai yksinäinen, voisiko olla, että vähemmän riittäisi? Ehdotan tätä, sillä jos voisit päästää vähän painetta siitä mitä haet, voi olla että vastaasi voi tulla jotain todella mukavaa mutta eri muodossa kuin missä kuvittelit sen tulevan. Kun teet tilaa, se täyttyy.
Ja viimeiseksi, se ehkä tärkein kysymys ja tulevan blogin aihe:
Traumasuhde tarkoittaa tiivistetysti suhdetta, josta ei pysty lähtemään, vaikka suhteessa tapahtuu kaltoinkohtelua, henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai toistuvia hylkäyskokemuksia.
Lähdetään kuitenkin siitä, että kaikilla meistä on jonkinlaisia haavoja rakkauden ja kiintymyksen alueella, suurempia tai pienempiä. Rakkaus ja parisuhde on haavoittuvaista aluetta, ja ihan takuulla jokaista meistä on sillä alueella sattunut.
Täysin kivutonta parisuhdetta ei olekaan, mutta traumakiintymyssuhteessa emotionaalien kipu on kuin hieroisi toistuvasti hiekkapaperilla herkimpiä haavojamme.
Milloin kyseessä saattaisi olla traumakemia?
Järjellä tietää,että tämä suhde ei ole minulle hyväksi eikä suhde ole yrityksistä huolimatta lähtenyt löytämään toimivampia suuntia tai tasavertaisuutta
Suhteessa toistuu kuin pakonomaisesti valehtelua, pettämista tai muita epävakaita ilmiöitä
Toistuvat avuttomuuden ja voimattomuuden tunteet suhteen äärellä
Voimakkaat ylä-ja alamäet, usein toistuvia eroja, yhteenpaluita, hyvittelyvaiheita ja taas uusi pettymys
Suhde on hyvin intensiivinen ja siinä on jotain”jännitteen aspektia” (esim. vielä liitossa oleva toinen osapuoli, sitoutumattomuus, addiktiot, tms.)
Et kehtaa kertoa juuri kenellekään, mitä suhteessa oikeasti tapahtuu, tai jos olet kertonut, läheisesi ovat hyvin huolissaan
Olet pettynyt lukuisia kertoja toisen lupauksiin, mutta silti annat uusia mahdollisuuksia
Yliymmärrät ja selität toisen käyttäytymistä, keskityt kumppanin hyviin puoliin ja lupauksiin
Voimakkaat ja pakottavan tuntuiset vieroitusoireet erovaiheissa – kipu ”pakottaa” palaamaan suhteeseen
Traumakiintymyssuhteille altistavia tekijöitä ovat turvattomat kiintymyssuhteet lapsuudessa, emotionaalisesti epävakaassa tai addiktio perheessä kasvaminen tai muut käsittelemättömät kiintymystraumat.
Oma kokemukseni on, että traumakemia-suhteisiin liittyy vahvasti läheisriippuvuus. Toipumisen kannalta on todella keskeistä opetella tervettä itsearvostusta, terveitä rajoja ja terveitä tunnesäätelytaitoja.
Tiedän todella, että nämä eivät ole ihan simppeleitä juttuja, ja ne veivät itseltäni vuosia. Haluan silti kannustaa ja rohkaista toipumisen tielle, sillä tiellä sinun ei tarvitse enää hylätä itseäsi.
Toimituksen vinkki: Ymmärrä paremmin itseäsi, tunteitasi ja valintojasi
Kun itseään, tunteitaan ja oman elämänsä tarinaa oppii ymmärtää paremmin ja suhtautumaan siihen myötätuntoisesti, on myös helpompaa tehdä jatkossa valintoja, jotka tukevat omaa tasapainoa ja hyvinvointia. Eevi Vuoriston Ymmärrä itseäsi- ja Ymmärrä tunteitasi -korttipakat johdattelevat tutustumaan omiin tunteisiin ja elämään sekä siihen, miten eri elämänvaiheet ovat vaikuttaneet sinuun.
Ymmärrä tunteitasi -kortit sopivat tunnetaitojen vahvistamiseen sekä itseymmärryksen ja itsemyötätunnon lisäämiseeen. Voit tutustua niihin TÄÄLLÄ.
Ymmärrä itseäsi -korttien avulla tutustut omiin elämänvaiheisiisi, sisäiseen maailmaasi ja omaan tapaasi kohdata maailma. Tutustu lisää TÄÄLLÄ.
Elätkö menneisyyden vankina? Nämä neljä merkkiä voivat kertoa siitä, että jokin osa sinusta on jäänyt jumiin vanhaan tarinaasi.
1. Kun ajattelet menneisyyttäsi, olo tuntuu raskaalta, kuormittuneelta, surulliselta tai vihaiselta. Kaikki kokevat vastoinkäymisiä, mutta useimmista haasteista on mahdollista päästä yli. Menneisyyttään ei tarvitse rakastaa, mutta sen kahleista voi vapautua ja sen kanssa voi oppia olemaan sinut. Mitä olisit ilman menneisyyden tarinaasi?
2. Toistat päivittäin rutiineja, jotka saavat sinut voimaan pahoin. Et jaksa tai halua opetella uusia tapoja, vaikka tiedät, etteivät ne ole sinulle hyväksi. Ehkä et usko, että voit muuttua. Mikä arkinen tapa tai rutiini ei enää kuulu siihen tarinaan, jota nyt haluat alkaa elää todeksi?
3. Kehosi tuntuu uupuneelta tai oireilee selittämättömällä tavalla. Monesti menneisyyden käsittelemättömät kokemukset ilmenevät kehossa erilaisina oireina tai vaivoina, energia on vähissä. On mahdollista, että oireet helpottavat vasta, kun uskallat kohdata tunteet, jotka olet aiemmin halunnut ohittaa. Mitä tunnetta tai mennyttä kokemusta olet vältellyt ajattelemasta?
4. Selität tulevaisuuden menetettyjä mahdollisuuksia sillä, mitä sinulle on joskus tapahtunut. Tottakai menneisyys vaikuttaa jonkin verran tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, mutta luultavasti ei lainkaan niin paljon kuin kuvittelet. Mikä tapahtuma vielä pitää sinua paikallaan?
Kokeile tätä harjoitusta:
Valitse menneisyydestäsi tapahtuma tai elämänvaihe, joka kuormittaa sinua yhä. Käy tarina kirjoittaen läpi kolmesta eri näkökulmasta:
1. Tosiasiat. Kirjoita, mitä konkreettisesti tapahtui, ketä oli mukana, missä, mitä tehtiin, mitä sanottiin, mitä siitä seurasi.
2. Tunteet. Millaisia tunteita tapahtumaan liittyi silloin, kun se tapahtui? Miltä se tuntuu nyt?
3. Kasvu. Kerro tarina sankarin/sankarittaren näkökulmasta. Mitä oivalsit ja opit tapahtuneesta? Miten voit käyttää kokemustasi voiman lähteenä?
Kirjoita vapaasti, päästä irti kirjoittamiseen liittyvistä säännöistä. On tärkeää, että käsittelet tapahtumaa sekä tosiasioiden että tunteiden näkökulmasta. Se tutkitusti auttaa vaikeaan muistoon liittyvän stressin purkamisessa. Kasvun tarina auttaa sinua löytämään tarinasta viisauden ja opin, joka muuttaa suhdettasi menneeseen kokemukseen.
Voit tehdä harjoituksen kaikille sellaisille tarinasi vaiheille, jotka vielä vaivaavat sinua. Mikäli kyseessä on erityisen traumaattinen kokemus, varmista, että sinulla on tarvittaessa ammattilaisen tuki käytettävissäsi, tai tee harjoitus hänen ohjauksessaan.
Olen viime aikoina pohtinut, että ihmisellä on elämässään hyvin vähän oikeuksia, mutta kenties jonkinlainen velvollisuus. Jokaisella on ikään kuin velvollisuus elämää kohtaan: velvollisuus elää elämää itsessään todeksi, käyttää tämä lahjana saatu elämä – elämiseen.
Miellän sen velvollisuudeksi elää ja kasvaa kohti totuutta.
Totuus on kiinnostava käsite. Olen miettinyt myös, onko totuudesta mahdollista olla erilaisia mielipiteitä vai onko totuus lopulta kiistatonta. Mielestäni tällä on paljon tekemistä rehellisyyden kanssa – kuten hyvällä elämällä ylipäänsä.
Jos ei ole rehellinen, ei erota – eikä tuolloin elä – totuutta. Ja jos ei elä totuutta, ei voi olla onnellinen. Onnellisuudessa ei voi tehdä kompromisseja totuuden suhteen. Onnellisuuden on oltava linjassa totuuden kanssa.
Onnellisuuden käsite on toki niin ikään kiinnostava. Itse koen onnellisuuden tyytyväisyytenä, merkityksellisyytenä ja luottamuksena. Onnellisuus ei siis välttämättä ole koko ajan iloista, mutta onnellisuus itsessään auttaa kulkemaan elämän vaikeiden ja kipeiden vaiheiden läpi.
Ihmiselle on luonnollista pyrkiä välttämään kipua. Joissakin asioissa kipua kohti kulkeminen on kuitenkin ainoa tie totuuteen. Elämän ei kuulu olla kivutonta.
Luulen, että moni haaveilee kivuttomasta onnesta, jonkinlaisesta valon, suunnan tai merkityksen löytymisestä ilman varsinaista itsensä likoon laittamista. En kuitenkaan usko, että tämä on mahdollista.
Merkityksen, tai siis onnellisuuden, löytyminen tarkoittaa suunnan määrittämistä. Silloin on vääjäämättä rajattava jotain pois elämästään, joillekin asioille on sanottava ei, on opittava luopumaan.
Hyvässä elämässä on tärkeää myöntää myös kaipauksen olemassaolo. Kaipaus voi olla vaikea ja kivulias tunne, sillä se liittyy suruun. Itse ajattelen kuitenkin, että suru, tai siis kaipaus, on olennainen osa onnellisuutta.
Jokainen ihminen kantaa sisäsyntyistä kaipausta. Etsimme sille kohdetta ja tapaa ilmentää sitä. Kaipaus on itse asiassa elämän eteenpäinvievä voima. Kaipaamme jotakin mystistä, ja koitamme täyttää tyhjiötä erilaisin keinoin: ostamalla uudet kengät, ihastumalla uuteen ihmiseen tai vaihtamalla autoa tai harrastusta. Mikään niistä ei kuitenkaan täytä kaipausta, mutta ne voivat kasvaa addiktioiksi.
Kaipaamme kotiin. Kaipaamme sellaista rauhaa, jossa olisi mahdollista rentoutua ja olla oma itsensä. Kaipaamme hyväksyntää ja rakkautta. Se on täydellisen inhimillistä ja sillä on hyvin paljon tekemistä onnellisuuden kanssa.
Mikään tai kukaan ulkopuolinen ei voi täyttää minun kaipaustani. Kodin voi löytää vain sydämestään. Meistä jokainen etsii, mutta etsimisen lähde onkin sisälläpäin.
Sen sijaan, että hukkaisi itsensä etsimiseen, kannattaisi kääntyä etsimisen, ja kaipauksen, lähdettä kohti, sisäänpäin.
”Sinulla on valo omissa silmissäsi ja silti etsit valoa”, sanoo opettajani Shiv Charan Singh.
Kun etsimme ulkopuolelta, kadotamme useimmiten sen mitä etsimme. Menetämme elämänenergiaa ja hautaamme oman valomme etsimiseen. Emmekä koskaan ole onnellisia.
Parasta olisi päästää irti sellaisista pienistä kiinnikkeistä, jotka vetävät eri suuntiin ja vapauttaa itse itsensä: kukaan ei ole minulle velkaa, enkä minä ole velkaa kellekään.
Alussa mainitsemani velvollisuus elämää kohtaa onkin oikeastaan velvollisuus itselle.
Jostain elämän ihmeestä johtuen meistä kukin on elossa. Tämän mahdollisuuden voi käyttää kohti totuutta kasvamiseen. Rehellisyydestä on hyvä lähteä liikkeelle ja keskittyä siihen, minkä tuntee todeksi.
Herkkä keho voi toisinaan olla ärsyttävä kumppani. Erityisherkkänä introverttina minun on ollut vaikeaa hyväksyä, miten helposti kehoni kuormittuu.
Itse olen eräänkin kerran kipuillut muun muassa seuraavien asioiden kanssa:
-Olen matkustamisen, kyläilyn ja sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen totaalisen puhki (,vaikka se ihanaa onkin).
-Hermostoni menee helposti ylikierroksille myös kivoista ja innostavista asioista. Kun keho käy kierroksilla on vaikea nukahtaa tai unesta voi tulla katkonaista.
-Stressi saa lihakseni ja lihaskalvoni kiristymään helposti. Pitkittyessään tämä vaikuttaa muun muassa selkärangan asentoon ja sitä kautta koko kehoon.
-Stressiperäinen väsymys saattaa ilmetä myös muina fyysisinä oireina esimerkiksi kurkkukipuna.
-Liian pitkään jatkunut kuormitus oireilee usein erilaisina särkyinä kuten päänsärkynä. Pahimmillaan stressi on johtanut itselläni kroonistuneeseen selkäkipuun.
–Kehoni ei kestä suuria treenimääriä tai kovin pitkäkestoisia harjoituksia. Ylikuormittumisen oireet, kuten yöheräily, -hikoilu ja kierroksilla käyminen, hiipivät todella salakavalasti ja varsin maltillisillakin viikoittaisilla liikuntamäärillä, jos en ole kuulolla.
-Kuormitusta seuraa helposti sairastuminen. Useampi kokonaiskuormitukseltaan (työ-, vapaa-aika, tunne-elämä) intensiivinen peräkkäinen viikko päättyy helposti flunssaan tai muuhun keholliseen oireiluun, jos en saa kierroksia katkaistua.
-Kehoni reagoi voimakkaasti vuodenajan ja säätilan vaihteluihin. Kaamosaikaan olen vireystilaltani kuin eri ihminen, ja keväällä energiat laskevat ja nousevat uuvuttavan voimakkaasti. Matalapaineella ja sadesäällä olotilani on raskas. Valo taas nostaa energiaa ja mielialaa.
Tässä vain joitakin esimerkkejä. Ehkä niistä osa on sinullekin tuttuja?
Välillä tämä piirre raivostuttaa. Olen ollut kateellinen niille, joiden keho kestää paremmin fyysistä kuormitusta, arjen stressiä ja jotka muutenkin näyttävät jaksavan kaikkea ”normaaliin elämään” kuuluvaa niin paljon paremmin.
Olen syyttänyt itseäni flunssista, tulehduksista ja säryistä ja potenut huonoa omaatuntoa. Olen harjoitellut lempeyttä ja armollisuutta itseäni kohtaan ja seuraavassa hetkessä kiroillut sisäisesti.
Nyt, 36-vuotiaana, alan pikku hiljaa sisäistää, että jokainen meistä on yksilö. Myös minä. Silti toisinaan yllätän itseni edelleen pohtimasta, millaista arki olisi, jos kehoni olisi toisenlainen. Jos minulla olisikin se supernaisen hermosto.
Kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta juuri nämä oireet ja piirteet, juuri tämä herkkyys, on se, mikä on auttanut minua löytämään syvemmän yhteyden itseeni ja kehooni. Tämä on tapahtunut osittain uupumisten, sairasteluiden ja vammojen kautta.
Nykyään olen sitä mieltä, että kaikessa herkkyydessään kehoni on ollut paras ystäväni. Se on opettanut minulle enemmän itsestäni kuin kukaan tai mikään muu. Jos haluan pysyä tasapainossa, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella sitä. Tämän oivaltaminen tekee nöyräksi. Kehon viisautta minulla ei ole enää varaa kyseenalaistaa.
Kun opettelee kuuntelemaan oman kehonsa viestejä, voi löytää arkeensa tasapainoa ja syvempää yhteyttä. Tässä toisinaan hullunmyllyltä tuntuvassa maailmassa se on aika hemmetin arvokas juttu se.
Haluaisitko oppia kuuntelemaan kehoasi paremmin ja lisätä myötätuntoa itseäsi kohtaan? Tutustu Kotona kehossa -kirjaan:
Istun kiikkerän veneen reunalla. Aurinko paistaa, mutta meri on rauhaton. Pulahdan viileään meriveteen, märkäpukuun vuorattuna. Kylmyys ei pure, sillä adrenaliini kiihdyttää verenkiertoa, jonka virtaus lämmittää kehossani. Ympärilläni on ohut rautainen häkki, en ole luontaisessa elinympäristössäni.
Toisin kuin kuivalla maalla, täällä ollessani en pysty suojautumaan, pakenemaan tai taistelemaan. Mitkään odotukset eivät ole puolellani. Pystyn ainoastaan hapuillen hakemaan hetkellisiä tukipisteitä häkkikehikosta.
Pompin kuin ongenkoho. Aallot nostavat ja laskevat kehoani pinnalla. Lokit kirkuvat, veneen pohja natisee vettä vasten. Ympäristö on jokseenkin rauhaton.
Vedän syvään henkeä ja laskeudun pinnan alle.
Ilmakuplat ja yläpuolella väreilevä pintavesi solisevat korvissa. Jo metrin verran alempana tunnen kevyen paineen. Kun päästän ilmaa ulos keuhkoista, painaudun syvemmälle häkin pohjaa vasten. Hopeanväriset pikkukalat pyrskähtelevät parvissa, kunnes kaikkoavat.
Hahmotan turkoosin veden seasta lähestyän varjon, se erottuu hahmona.
Tum-tum-tum-tum…
Yleensä tässä vaiheessa lähtee voimistumaan John Williamsin ikoninen Tappajahai-tunnusmusiikki, joka on kuin enne saalistavasta hirviöstä. Siitä, että kohta tapahtuu jotain pahaa.
Pelon ei tarvitse hallita käyttäytymistä
Joskus pelko ottaa ohjat ja kuljettaa elämää harhaisille sivupoluille. Se alkaa ohjata ajattelua ja suodattaa käyttäytymistä. Pelko saa uskomaan asioihin, jotka eivät ole todellisia, vaikka siltä tuntuvat.
Kun yli neljämetrinen valkohai kaartaa häkin ohi, voisin kilauttaa sen hammasta. Halutessaan hai voisi repiä häkin riekaleiksi ja popsia minut suuhunsa. Se kuitenkin vain lipuu tyynenä ohitseni. Tunnistan elokuvista tutun hahmon: tummat silmät, hieman virneessä olevan suupielen, terävät sahalaitaiset hampaat…
Mutta pelkäänkö? En.
Toisin kuin mielikuvituksessani elävä tappajahai, todellinen valkohai ei anna pelkoon aihetta. Ylväästi ja rauhallisesti se ohittaa häkin. Keuhkoni ovat tyhjenneet, mutta olo on rento, lähes harmoninen.
Vapautan itseni siitä lamaannuttavasta ajatuksesta, että antaisin pelon hallita käyttäytymistäni tässä tilanteessa, jossa tiedän sen olevan valetta. Keskityn hengenveto kerrallaan tuntemaan oloni turvatuksi. Pelko höllää otettaan, jonka myötä kehooni vapautuu endorfiinia. Tunnen yhä voimakkaammin sen, että selviydyn.
Tarinat auttavat hahmottamaan maailmaa
Me ihmiset olemme tarinankertojia, ja ympäröivä luonto on yksi vanhin tarinoiden lähde. Siinä missä eläimet olivat kivikauden ihmiselle ruokaa, olivat ne usein myös yhteys johonkin suurempaan.
Sittemmin villieläimet ovat muuttuneet tarinoissa jumalista hirviöiksi, jonka myötä olemme oppineet pelkäämään niitä. Tarinoita ei enää maalata kallioihin, mutta niitä myydään kirjoina tai elokuvina, ja niiden parissa viihdytään. Formaatista riippumatta tarinan kaava on usein toistuva: ihminen kohtaa vaarallisen ja itseään voimakkaamman pedon, jonka onnistuu lukuisten vastoinkäymisten jälkeen tuhoamaan.
Steven Spielbergin ohjaama Tappajahai (1975) on edelleen yksi suosikkielokuvani. Se on lajityypissään oivallinen ja monikerroksinen teos. Silti tekijöiden (ja toki myös alkuperäisen kirjan kirjoittaneen Peter Benchleyn) maalaama kuva valkohaista on muokannut ihmisten käsitystä valkohaista ja tehnyt siitä ihmistä saalistava hirviön.
Opetamme lapsille, että elokuvat ovat satuja eivät todellisuutta, mutta monilta osin myös oma “aikuinen” maailmankuvamme muovautuu juuri populaarikulttuurista saatujen viestien ja väitteiden mukaiseksi.
Toki enemmän tai vähemmän epätodellisia myyttejä tulvii myös muualta, mutta lopputulema on sama. Myytit ja tarinat auttavat meitä hahmottamaan ympärillä olevaa maailmaa, ja meidän osaamme siinä.
Tarinat poikkeavat toisistaan
Viimeisimmästä kerrastani haihäkissä on jo lähes puolitoista vuotta. Muistan, kuinka tuolloin höyryjunan lailla vedestä noussut valkohai ponkaisi pinnan yläpuolelle, jonka jälkeen se rojahti häkkiä vasten. Hetken se kolisutteli hampaitaan kehikkoon, jonka jälkeen heilautti suurta pyrstöään puolelta toiselle ja sukelsi jonnekin syvyyksiin. Sen voima näyttäytyi kiistattomana ja itsevarmuus vakuutti.
En tuntenut pelkoa, mutta tunsin surua.
Surua siitä, että valkohait ovat katoamassa Etelä-Afrikasta, jossa ne ovat viihtyneet ties kuinka pitkään. Eikä kyseessä ole pääni sisällä jylläävä tarina, vaan todellinen fakta. Syytä haiden katoamiselle on haettu miekkavalaista, jotka syövät ravinnokseen valkohaiden ravintorikasta maksaa. Merkittävämpi syy lienee silti ihmisten harjoittama liikakalastus, joka uhkaa tyhjentää Etelä-Afrikan merialueet esimerkiksi juuri niistä kaloista, jotka ovat valkohaille tärkeää ravintoa.
Harva kokee sympatiaa valkohain puolesta, onhan kyseessä kaikkien tuntema tappajahai. Kun taas toisaalla uutisoidaan, että miekkavalas kantaa kuollutta poikastaan päiväkausia, koko maailma on pakahtua. Se on suurelle osalle maailman ihmisistä Free Willy, jonka käyttäytymistä on helppo inhimillistää.
Tarinat poikkeavat toisistaan, mutta ne vaikuttavat yhtälailla tapaamme suhtautua maailmaan.
En väitä valkohaita säyseäksi lemmikiksi. Ne eivät ole kavereitani, ne ovat petoeläimiä. Siitä huolimatta ne eivät vastaa sitä vaarallista kuvaa, minkä usein niistä haluamme esittää.
Meillä ihmisillä on tiettävästi ainoana lajina kyky symboliseen kommunikaatioon ja tarinoiden kertomiseen. Petoeläin seuraa vaistoaan, me ihmiset kerromme toisillemme tarinaa, että me emme.
Sen vuoksi tarinoilla on merkitystä. Ne voivat lisätä ymmärrystä tai ruokkia pelkoa. Joskus hyvinkin nopeasti, toisinaan vasta useamman sukupolven jälkeen.
Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa suomalaisia luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden, sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.
Välillä jäsennän elämää palikoiden kautta. Tiedäthän ne lasten puukuutiot, joissa on kirjaimia kyljissä. Koen, että abstraktista hyhmästä, kuten vaikkapa arvoista ja tavoitteista, saa paremman otteen, kun ne pukee mielessään konkretiaksi.
Kun elämän tärkeät palikat ovat kasassa, menee hyvin. Olo on levollinen ja hetkessä on hyvä olla. Jos jokin tärkeä palikka, kuten terveys, läheiset, työ, parisuhde tai arvojen mukainen elo vinksottaa tai on kokonaan tippunut kasasta sivuun, ihminen kohtaa kriisin. Hän etsii vimmaisesti palikoilleen uutta järjestystä ja sählää usein muutkin kuutionsa ikävästi sotkuun.
Totuus on, että yleensä elämässä on harvoin sellainen tilanne, että kaikki palikat olisivat luotisuorassa ja armeijamaisessa järjestyksessä. Elämässä kun ainoa pysyvä asia on muutos. Aina tulee jotain. Jostain nurkasta vuotaa aina. Joku syntyy, kuolee, pettää, jättää, rakastuu, satuttaa, kasvaa tai muuten vaan uusia väyliä avautuu tai vanhoja sulkeutuu. Sellaista elämä on.
Ihminen on kuitenkin siitä jännä olento, että se sekoittaa elämän palikkansa välillä myös itse. Vaikka juuri eilen hän olisi elänyt tyytyväisenä ”hetki kerrallaan, tässä on hyvä näin” -elämäänsä, hän saattaa yhtäkkiä istahtaa ymmällään palikoittensa eteen miettimään, mitä minä oikeastaan elämältä tai tulevaisuudeltani haluan. Ihmiselle tulee tarve tarkistaa elämänsä suunta.
Epämääräinen impulssi tähän voi tulla uusista kymmenluvuista, juhlapyhistä, keväästä, vuoden vaihtumisesta, uutisista – tai jostain ihan pienestä merkityksettömästä asiasta, joka sysää ihmisen ajattelemaan elämäänsä. Ihminen on hetken kuin hämmentynyt parivuotias kuutioiden keskellä miettiessään, mitä kasaan oikeastaan kuuluu ja mitä ei. Ne hetket ovat ihmisen kasvun ja arvojen mukaisen elämän kannalta äärimmäisen tärkeitä.
Kaikilla palikat ovat välillä sekaisin. Ihan kaikilla. Ja ne hetket täytyy hyväksyä myös läheiselle. Vierestä katsottuna toisen sekavat palikat ovat usein pelottavia hetkiä: Läheinen katoaa hetkeksi, eikä ole takeita siitä, palaako hän ennalleen vai kasvaako hän joksikin toiseksi. Millaiset palikat hänen elämäänsä kuuluvat jatkossa? Kuulunko minä joukkoon enää?
Viisainta on kuitenkin vain antaa toiselle aikaa ja odottaa itse rauhassa. Usein ei haittaa, vaikka ei osaisi oikein auttaa tai sanoa mitään. Tilan ja rauhan antaminen sekaviin ajatuksiin hautautuneelle on usein se paras tuki ja apu. Sillä oikeasti, suuria palikoita vaihtuu elämässä onneksi aika harvoin.
Usein riittää, että palikoiden paikat vain tarkistaa ja ehkä kevyesti päivittää. Sen jälkeen voi taas huokaista ja hymyillä itselleen ja omalle sieltä täältä rempsottavalle elämälleen.
Kun vähän nyrjähtäneetkin osa-alueet on itse valinnut omaan elämäänsä kuuluviksi ja kokonaisuuden kannalta parhaimmaksi kompromissiksi tai kombinaatioksi, ne on paljon helpompi hyväksyä.
Palikkaleikin jälkeen elämällä on jälleen varmempi pohja ja sen virralla itselleen oikea suunta. Silloin on aidosti olo, että tää on just hyvä näin.
Ihan jokainen epäonnistuu tekemisissään välillä, ihan jokainen. Siksi mietin, miksi epäonnistumisille ei tässä yhteiskunnassa ole juurikaan sijaa. Jos mokaat, sinun täytyy heti oppia virheestäsi ja olla mokaamatta uudelleen.
Työelämässä mokailua katsotaan usein pahalla, sillä kyllähän työ täytyy hoitaa hyvin. Ystävyyssuhteissa mokailu saattaa joskus olla ystävyyden loppu. Vaikka epäonnistuminen otettaisiin näennäisesti hyvin vastaan, jättää se usein jäljen, arvo laskee.
Minä mokailen mielestäni verraten usein pienissä asioissa ja tunnen siitä syyllisyyttä. Koen pienetkin mokat voimakkaasti ja pyydän mokailujani anteeksi. Pyrin selittämään syyt toimintani taustalla erityisesti, jos huomaan, että mokani turhauttaa muita ja vaikeuttaa toisten olemista.
Toivoisin, että epäonnistumiset herättäisivät lopulta iloa ja avoimuutta turhautumisen sijaan. Toivoisin, että mokiin suhtauduttaisiin armollisesti ja mielenkiinnolla. Uskon, että näin myös mokailu vähenisi, kun pelko epäonnistumisista hälvenisi.
Mistä epäonnistumisen pelko johtuu?
Olen pohtinut, olenko vain itse itseni pahin kriitikko, ja pidän mokana asioita, joita muut eivät edes huomaa. Vai juontaako epäonnistumisen pelko jostain muusta?
Tämä yhteiskunta arvostaa hyviä, tehokkaita suorituksia, itsensä ja osaamisensa korostamista. Erityisesti nuorena naisena koen, että minulta odotetaan tietynlaista käytöstä ja suoritusta. Jos en sovi siihen malliin, en ole riittävä. Näin on varmasti myös monissa muissa rooleissa.
Entäpä, jos ei arvostakaan sitä, että tekemisissään puskee aina täysillä ja pyrkii parempaan kuin muut? Jos ei arvostakaan sitä, että pyrimme näyttämään muiden silmissä älykkäiltä ja osaavilta? Entäpä, jos riittäisi, että yritämme parhaamme ja hyväksymme, että aina ei pysty suoriutumaan täydellisesti tai edes hyvin?
Ainakin minulla on joskus arjessa tilanteita, jolloin en jaksa ja pysty erinomaiseen tai edes hyvään suoritukseen. Se ei haittaa minua, mutta joskus se haittaa tätä yhteiskuntaa. Ymmärrän sen. Mutta juuri siksi, koska haluan vilpittömästi olla hyvä työntekijä, hyvä ystävä ja hyvä ihminen ihan omana itsenäni, tunnen syyllisyyttä.
Valtava ristiriita omien arvojen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä herättää ajatuksia. Kulutamme hurjasti energiaa siihen, että pelkäämme epäonnistumista, arvomme laskemista. Koen, että jos mokailuille, epäonnistumisille ja vaikeille tunteille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia ja tilaa, olisi ihmisyys todella paljon helpompaa.
Miten sinä suhatudut omiin sekä toisten epäonnistumisiin tai mokailuihin?
Luultavasti jokainen on joskus kokenut, että parisuhde ahdistaa – tai jokin asia suhteessa ahdistaa.Läheisriippuvaisuuteen taipuva kokee sitä luultavasti varsin herkästi.
Mutta miksi parisuhde ahdistaa?
Joitakin syitä siihen, miksi parisuhde ahdistaa
Turvaton kiintymyssuhde ja turvaton vuorovaikutus – suhteessa on epävarmuutta sitoutumisen, saatavilla olon ja tunneyhteyden alueella.
Suhde nostaa esiin omia käsittelemättömiä asioita. Kaikilla meillä on näitä, mutta miten tietoisia olemme menneisyyden haavojemme vaikutuksesta?
Parisuhde on jossain kasvun tai kriisin vaiheessa, kuten siirtymässä symbioosivaiheesta ns. itsenäistymisvaiheeseen
Parisuhteessa on aktivoituneena joku alitajuinen ilmiö, kuten lapsi-vanhempi- tai ylivastuullinen-alivastuullinen-kuvio
Ahdistuksen syyn ymmärtäminen voi auttaa pääsemään kontaktiin myös haavoittuvaisempiin tunteisiin, joita tilanne itsessä herättää. Ahdistus on suojaava tunne, se pyrkii viemään huomion pois esimerkiksi pelolta, loukkaantumiselta, pettymykseltä, surulta tai vihalta.
Katso lisää aiheesta videolta!
Parisuhteen haasteista on mahdollista mennä läpi. Mutta olisi luultavasti epärealistista odottaa, että se on kaikissa suhteissa mahdollista. Ei se ole. Valitettavasti. Silti voimme oppia paljon, itsestämme, syvemmistä tarpeistamme ja toiveistamme ja siitä, miten itse ilmaisemme niitä. Ethän hylkää enää itseäsi.
