Jaoin tämän kirjoituksen Instagramissa ja se tuntui kolahtavan moneen ihmiseen. Toivon, että tästä on myös sinulle lohtua tai tsemppiä.
Itsestä välittäminen ja huolenpito on sellainen juttu, mitä monelle kiltille ei ole opetettu. Me kiltit ihmiset ollaan hurjan hyviä huolehtimaan muista ja kantamaan vastuuta, mutta itselle otetusta ajasta podetaan kummallista huonoa omaatuntoa.
Siinä vaiheessa kun itselläni tilttasi elämä oikein kunnolla 12 vuotta sitten, oli pakko alkaa opetella omien voimavarojen ylläpitämistä, miellyttämisen vähentämistä ja aitoon itseensä tutustumista. Kuka oikeastaan olen kaikkien omaksumieni käsitysten, roolien, mielipiteiden ja odotusten takana? Mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni ja mitä oikeasti haluan?
Tajusin muun muassa olevani sen verran herkkä, että monen muun ”normimeininki” oli minulle liikaa. Piti etsiä oma tasapaino virikkeitä ja vaatimuksia täynnä olevassa maailmassa. Tajusin myös tekeväni itseäni vastaan monin tavoin siksi, että pelkäsin toisten suuttuvan tai loukkaantuvan, jos olen rehellinen.
Kun elämä iski halolla päähän, se oli raju kutsu muutokseen. Lyhyessä ajassa uusiksi meni ura, parisuhde, asuinpaikka ja osa kaveripiiristä, mutta ennen kaikkea omat ajatukset. Oman pään sisältö voi olla se kaikista suurin vankila ja kun sieltä pääsee, niin huh sentään kun alkaa tapahtua!
Vielä on matkaa siihen, että osaisin olla aina itseni puolella, mutta omaa latautumisaikaa en enää pyytele anteeksi. Tällä viikolla sain nauttia olostani mökillä seuranani vain muutama järvellä huuteleva vesilintu. Se on minulle ihan parasta terapiaa.
Uupumus tuntuu olevan yksi tämän päivän kansansairauksista, vaikka sitä ei välttämättä sairaudeksi aina määritelläkään. Silti se koskettaa monia – jos ei itseä, niin varmaan jotakuta omassa lähipiirissä.
Itsekin uupumusjaksoja elämässä kokeneena tiedostan olleeni monesti, uupumuksesta toipuvanakin, täydessä selviytymiskierteessä. Monissa tilanteissa tämän itsekin tiedostin, ettei jatkuva ajatus elämästä selviytymisestä päivästä toiseen todellakaan auta minua toipumaan tästä.
Tässä määrittelen uupumuksesta toipuvan ihmiseksi, joka on myöntänyt itselleen olevansa uupunut. Todellisuuden kohtaamisesta alkaa toipuminen.
Kun olin riittävän kauan pyörittänyt selviytymisen myrskyjä – ja selvinnytkin nipin napin niistä – kehoni ja mieleni alkoivat kaivata selkeämpää pysähtymistä, mutta vielä en tiennyt, miten se voisi tapahtua. ”Kun silti mun pitäis tehdä tuota, selvitä tästä ja hoitaa tuo loppuun…”
Onko tämänkaltainen ajattelu ja selviytymismoodiin jääminen tuttua sinulle?
Oman ajattelun tunnistaminen on tärkeää sen lisäksi, että opimme kuuntelemaan sitä, mitä kehomme viestii erilaisissa tilanteissa. Itse asiassa nämä kaksi asiaa ovat lopulta yhtä. Tunnettu solubiologi Bruce Lipton on sanonut, että kehomme ”kemia” (chemistry) muuttuu, kun ajatuksemme ja uskomuksemme muuttuvat.
Niinpä jos pyöritämme mielessämme koko ajan ajatuksia selviytymisestä, mitä tapahtuu keholle? Ajatuksemme muuttuvat fysiologiaksi, jatkuvat vaatimukset muuttuvat aivojen ja kehon valmiustilaksi, lihasten jännittyneisyydeksi ja jähmeydeksi. Ja kun näin tapahtuu, se kuluttaa vähäisiä energiavarastojamme entistä rivakammin. Mitä sitten tapahtuukaan uupumuksesta toipuvalle?
Miltä tuntuisi siirtää näkökulmaa selviytymisestä sallimiseen?
Koin ihmeellisen ihastuksen sanaan ”sallin” jo monia vuosia sitten, ja itse asiassa tämä muisto vieläkin hieman hymyilyttää minua 🙂 Voisiko siis uupumuksesta toipuvalle ehdottaa sanaa sallin, miltä se tuntuisi? Pyydän sinua leikittelemään hieman tällä ajatuksella; mieti kumman toteamuksen haluaisit mieluummin kuulla omasta suustasi? Kumpaan tahansa virittäydytkin, miltä se lause tuntuu kehossasi?
”Kyllä mun on pakko todeta, että oon uupunut.” VAI ”Sallin itseni olla uupunut.”
”Miten ihmeessä voin parantua tästä uupumuksesta?” VAI ”Sallin itseni parantua tästä uupumuksesta sillä tahdilla, joka on keholleni ja mielelleni hyväksi.”
”Joopa joo, mun pitäisi vielä levätäkin, ei tule mitään.” VAI ”Sallin itselleni lepoa, koska välitän itsestäni.”
”Ei mulla oo kyllä aikaa miettiä omia arvojani.” VAI ”Sallin itselleni joka päivä pieniä mietiskelyhetkiä tutustuakseni siihen, mikä minulle on elämässä tärkeintä.”
”Miten mä voisin oikeasti rentoutua, kun on miljoona asiaa mielessä.” VAI ”Sallin itseni keskittyä hetken siihen, miten kehoni on turvassa juuri tälläkin hetkellä, kun tunnen sen olevan tuolin, sängyn tms. kannattelussa.”
”Olen tuomittu tähän uupumukseen.” VAI ”Sallin itselleni myös huonoja päiviä ja hetkiä. Nekin kuuluvat toipumisprosessiini.”
Kun pyörittelit näitä lauseita, mitä ajatuksia sinulle heräsi? Toivon, että nämä esimerkit auttavat löytämään omia ”stressinappuloitasi” sen osalta, millaisia selviytymislauseita itse tyypillisesti viljelet. Voisitko esimerkin mukaan koittaa muuttaa sisäistä puhettasi enemmän sallimisen suuntaan?
”Aina kun sallit itsesi olla tässä ja nyt, kaikkine menneine kokemuksinesi ja tämänhetkisine tunteinesi, olet rauhan ja läsnäolon tilassa. Vaikka kokisit voimakkaita tunteita, tämä läsnäolon tila on turvasatamasi. Ole läsnä kehollesi, hengityksellesi ja sydämesi viesteille.”
Teksti on tuotettu mainosyhteistyössä WSOY:n kanssa.
Kirjoittaja: Hanna Brotherus
Tekstin kursivoidut kohdat ovat lainauksia Hanna Brotheruksen romaanistaAinoa kotini (WSOY, 2021)
Hanna Brotherus on koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija, jonka esikoisromaaniAinoa kotini on rohkea ja koskettava romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena.
Hengitän sisään ja ulos. Hidasta elämää ja näkymätöntä voimaa. Se auttaa tunnistamaan kiitollisuuden siitä, että kehoni on tässä. Se auttaa myös aavistamaan kevään, vaikka aamu on sumuinen.
Rakastan katsoa asioita ja toivon näkökykyni säilyvän elämän loppuun asti. Tässä vauraassa maailmankolkassa aistiärsykkeistäni 90% välittyy silmien kautta. Ympäristömme on viritetty visuaalisin sykkein.
Mutta mitä lopulta näen katsellessani maailmaa ja itseäni.
Olen kirjoittanut esikoisromaaninAinoa kotini, jossa halusin katsoa kaikkea mennyttä elämässäni äärimmäisen aidosti ja rehellisesti. Huomasin, että katsominen vaati silmien sulkemista, somevirran sulkemista, peilin heijastuksista poispäin kääntymistä.
Kysyin itseltäni, kuka minä olen ja sain vastaukseksi300-sivuisen romaanin, joka on sekoitus muistojani, uniani, lainattuja ja varastettuja havaintojani. Pohdin kirjassa äitiyttä, ikiaikaista naisten ketjua ja sitä, kuinka oleellista on löytää rauha oman itsensä kanssa. Rauha virheellisyyksien kanssa, sillä täydellisyys ei ole viisaan pyrkimys. Vasta epätäydelliseksi ilmoittautuminen tekee meistä ihmisiä, joita voi ja pitää rakastaa.
Tahdon kääntää kasvoni kohti itseäni, kääntää kaiken ylösalaisin ja ulkoa sisään. Tahdon mennä peilin taakse ja siihen kohtaan, jossa kelpaan juuri sellaisena kuin olen.
Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä on sisälläni. Minulla on tämä keho, joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista. Mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne, kun kuolen. Kehosta jää vain tuhka meren kaloille tai puun juurille. Se, mitä tunnen ja mitä koen, se kuka aidosti olen, on merkityksellistä.
Rakastan leipoa leipää ja teen sitä lähes joka aamu. Vien sitä ystävilleni ja puolitutuille, saan iloa sen jakamisesta. Usein minulta kysytään, mikä reseptini on. En osaa vastata. En ole koskaan pitänyt resepteistä, kaavoista tai laskelmista. Olen pitänyt metsästä, jossa kaikki alati muuttuu vuodenaikojen ja vuorokauden mukaan. Pidän leivästä, joka maistuu joka päivä vähän erilaiselta, jossa on joka päivä erilainen suhde aineksia. Silti lopputulos on leipä.
Olen syntynyt. Olen elänyt. Kuolen seuraavaksi. Kuolen joka tapauksessa. Olen väsynyt ihmisten imperfektisiin ja futuristisiin kuviin. Janoan elämän tajuamista juuri nyt.
Kosketus on paras ja kaunein tapa poistaa pelon kelmu. Kosketuksella on voima, joka läpäisee kivun, kovuuden ja pelon tasoristeykset. Kosketuksella voin päästä sinne, minne en uskalla yksin mennä. Sisimpääni. Siihen kohtaan, jossa näen syvimpään mustaan ja kirkkaimpaan valoon. Siellä ymmärrän muutoksen ja ymmärrän, että on vain vähän, mihin kontrollini yltää.
Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. Olen tässä, hengitän sisään ja ulos. Tunnen kevään sisälläni. Se riittää.
Oli aamu kun teatteriarvostelut tulivat. Oltiin ehkä valvottu ja juhlittu ensi- iltaa aamuyöhön saakka, lehden tuloon saakka. Jos arvostelu oli huono, siinä vähän aikaa uhottiin, haukuttiin kriitikkoa ja lopulta päätettiin jatkaa sinnikkäästi eteen päin. En minä.
Minusta tuntui kuin kaikki hajoaisi sisälläni, tärisin luihin ja ytimiin saakka vaikka yritin näyttää rennolta ja itsevarmalta. Jouduin traumatilaan, olin super ahdistunut ja itkeskelin kotona. Kaikki tuntui musertavalta.
Ei auttanut vaikka ystävät tsemppasivat eikä se, että mies oli kuuluisa ja menestynyt. Ei se kimalle tarttunut minuun. Ei auttanut vaikka tosi moni asia oli periaatteessa ihan hyvin. Julkinen arvostelu aktivoi minussa traumatilan.
Nykyään julkisesta arvostelusta, häpäisystä ja haukkumisesta on tullut arkipäivää meille kaikille somessa, osallistuimme siihen tai emme.
Itsetuntemuksen lahja
Itsetuntemus ja tutustuminen omiin haavoihin ja varjoihin sekä vastuun kantaminen niistä on tie hyvään itsetuntoon. Hoivaa hellyydellä herkkää sisäistä lastasi. Hän on jossain vaiheessa kokenut olevansa vääränlainen. Tämän lisäksi tarvitset nautintoa, jonka avulla uudelleen ohjelmoit hermostosi ja syvät osat aivoistasi.
Se ei tapahdu yhdessä yössä, mutta se on palkitseva ja motivoiva tie. Se on ehdottamasti auttanut minua karistamaan häpeän ja pelot, löytämään itsevarmuuteni. Elämään nautinnollista elämää.
Välillä tulee romahduksia ja putoan kuoppaan, mutta nyt minulla on työkalut millä nostan itseni ylös ja jatkan matkaa.
Mikä on ollut sinun matkasi itsetunnon kanssa? Onko sitä aina ollut vai oletko joskus menettänyt sen? Mikä on saanut sen kohoamaan?
Kuva: Milka Alanen Photography
Löydät lisää työkaluja ja vinkkejä matkalle hyvään itsetuntoon, itsevarmuuteen ja nautintoon kirjastani.
Esille nouseva random-ajatus voi koskea ihan mitä vaan: Työasiaa, jotain mitä piti muistaa, jotain mitä halusit sanoa kumppanillesi päiväsi tapahtumista tai sitä jätitkö ikkunan auki…
Ei todellakaan tunnu mukavalta, että jokin ajatus nousee esiin kesken seksin, kun haluaisit vain olla ja nauttia! Ajatus voi myös nostaa esiin epävarmuutta ja pelkoa: Meneeköhän tunnelma nyt pilalle? Mitä ajatuksen nouseminen juuri nyt merkitsee? Tarkoittaako se, etten oikeastaan ollutkaan läsnä?
Tässä sinulle lohtua – ajatukset eivät välttämättä tarkoita yhtään mitään!
Random-ajatus voi nousta mieleen milloin tahansa. Se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään!
Mieli saa helposti vettä myllyynsä. Esiin nouseva ajatus nostaa esiin toisen ajatuksen: ”Miksi juuri tämä ajatus nousi esiin juuri nyt?” Tämän jälkeen mieli lähteekin hakemaan vastausta tähän kysymykseen, ja kaikki muu unohtuu!
Onneksi näin ei tarvitse käydä. Kun random-ajatus nousee, voit olla itsellesi lempeä ja yksinkertaisesti sivuuttaa tuon ajatuksen. Voit suhtautua ajatukseen kepeästi, jolloin pysyt tyynenä etkä huolestu. Voit suhtautua esimerkiksi näin:
”Olipa hassua, että tämä ajatus nousi esiin nyt. No, antaa sen olla ja mennä!”
”En halua miettiä asiaa nyt. Keskityn nyt rakkauteen.”
”Tuo on tärkeä asia muistaa, mutta nyt haluan nauttia täysillä rakastelusta. Mietin asiaa myöhemmin.”
”Minulla on täysi oikeus nauttia ja keskityn nyt täysillä siihen.”
”En tartu tähän ajatukseen, vaan annan sen lipua ohitseni kuin pilvi.”
Keskity ajatuksen tuoman katkon jälkeen sydämeesi
Sydämesi kyllä osaa rakastaa aivan yhtä voimakkaasti (sekä sinua itseäsi, kumppaniasi että yhteistä nautinnon hetkeänne) pienestä keskeytyksestä huolimatta. Keskity kiitollisuuteen ja/tai rakastamiseen tietoisesti. Voimista rakkauden tunnetta vaikkapa näin:
halaa kumppaniasi lujasti ja keskity rakkauteen, jota tunnet kumppaniasi kohtaan
katso kumppaniasi hymyillen ja rakastavasti silmiin tai
suutele häntä.
Ajatuksesta ei näy pian jälkeäkään. Random-ajatuksille on aivan turhaa antaa painoarvoa – niitä tulee ja menee, niin kesken arkiaskareiden, meditaation kuin rakastelunkin. Niistä ei tarvitse välittää, toisin kuin usein luulemme.
Jos mielesi eksyy jatkuvasti ajatuksiin seksin aikana, etkä meinaa päästä niistä irti, sinun kannattaa pohtia asiaa tarkemmin, jotta voit parantaa tilannetta. Onko kyse esimerkiksi luottamuksen puutteesta, siitä että mieli on erittäin rauhaton vai siitä, että seksille ei ole tarpeeksi aikaa? Oli syy mikä tahansa, voit varmasti koettaa vaikuttaa tilanteeseen.
Asiat tuntuvat välillä hankalilta, mutta niihin voi oppia suhtautumaan lempeämmin ja kepeämmin – ja niitä voi myös muuttaa!
Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Seuraavassa koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija Hanna Brotherus kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen. Hannan esikoisromaani Ainoa kotini (WSOY) ilmestyi keväällä 2021, ja tämä artikkeli on tuotettu mainosyhteistyössä WSOY:n kanssa.
PERHE – kaunein ja vaikein yksikkö. Sana, jonka sisältö ja merkitys muuttuvat elämänvaiheiden myötä.
KEHO – Ainoa kotini. Kirjoitin samannimisen esikoisromaanini ollakseni vapaa. En loukatakseni ketään.
KOHTAAMINEN – On aina mahdollisuus, että jokainen kohtaaminen on viimeinen. Kun lähtee ovesta ulos. Kun sulkee silmänsä illalla. Kun elää, on myös vaarassa kuolla.
MIELENRAUHA – Mielenrauhaa ei voi siirtää eikä ostaa. Se asettuu kehoon, jos elämässä on tilaa ja luottamusta.
RAKKAUS – voima, joka muuttaa kaiken.
KUOLEMA – ikuinen etäinen mysteeri, joka on silti läsnä jokaisessa päivässä.
SISKO – vaikka biologinen siskoni on kuollut, minulla on ystäviä, jotka ovat siskojani.
KOSKETUS – Kosketus on aistielämyksistä varhaisin. Ihminen tuntee sen jo kohdussa. Matka synnytyskanavan läpi on äärimmäisen ihokosketuksen metafora. Syli, johon synnymme, iho, jonka lämpöön meidät lasketaan syntymän jälkeen, kädet, jotka koskevat vastasyntynyttä. Ne luovat pohjan. Luottamukselle.
LIIKE – olemisen perusmuoto. Lopulta kaikki on liikettä.
HÄPEÄ – tunne, jonka vallitessa on hankalaa olla kenenkään kanssa.
ÄITIYS – tehtävä, jonka myötä kokemukseni ihmisyydestä on mullistunut.
ITSETUNTO – itsensä tuntemista, joka rakentuu kehotietoisuuden kautta. Kaikki aiemmin koettu vaikuttaa siihen.
REHELLISYYS – Tärkeintä on olla itselleen rehellinen. Vasta sitten voi olla totta muille.
TUNNETAAKKA – jos tunteet muodostuvat taakaksi, niiden käsittelemiseen kannattaa hakea apua. Tunteiden tehtävä on auttaa meitä, ei estää.
ELÄMÄ – Kuolleet ihmiset eivät voi muuttaa mitään. Minä vielä elän ja siksi voin.
Se hetki, kun tajuaa vanhenevansa. Lopun alku vai alun loppu?
Olin hieman alle 30-vuotias, juuri palannut maailmanympärimatkaltani takaisin Suomeen. Istun kampaajantuolissa rentoutuneena, tuntien itseni hehkuvaksi ja ikinuoreksi, terveeksi ja elinvoimaiseksi. Ei paljoa ulkona vihmova räntäsade haitannut. Olin toipunut työuupumuksesta vuoden sapatillani ja olin aivan täynnä virtaa.
Kampaajani harjasi hiuksiani rennon iloisesti ja rupatteli. Mutta sitten tuli Se Lause. ”Täälläkin kun tätä harmaata alkaa jo olemaan, niin…”. Siis mitäh?! Edessäni vilisi sekunneissa koko vanhenemisprosessi tästä hautaan asti. En ollut huomannut yhtään ainuttakaan harmaata hiusta aiemmin. Minä en suostu vielä vanhenemaan! Olin valmis vasta aloittamaan elämän nuoruuden oppivuosien jälkeen. Elämä se etenee kuitenkin joka hetki…
Nyt 43-vuotiaana tuo hetki tuntuu huvittavalta. Tiedätkö sen tunteen, kun katsot vanhaa valokuvaa itsestäsi parikymppisenä, upeassa vartalossa ja muistat miten tyytymätön olit itseesi silloin? Jospa vain sen saisi nyt takaisin olisin taatusti tyytyväinen! Joten yhtä hyvin voin olla nyt tyytyväinen, koska nyt otettuja valokuvia katson 60-vuotiaana ja mietin: olinpa elämäni kunnossa ja hehkeä tuolloin(kin)!
Ikään kuin kaikille meille tulisi jokin kohta elämässä, jolloin oivaltaa oman kuolevaisuutensa, elämän lyhyyden ja jokaisen hetken ainutkertaisuuden. Ensimmäiset harmaat ei vielä menoa hidastaneet, ja nykyään moni meistä harmaantuu jo todella nuorena. Myöhemmin tuli kuitenkin isompi tälli, joka pysäytti koneiston hetkeksi, oli siis tulossa suurempia oivalluksia ja matkantekoa aidompaan itseeni.
Sinä muutut, kun elämä herättelee
Nelikymppisenä moni alkaa huomaamaan muutoksia kehossa, ihossa, kasvoissa ja ajatuksissaan. Jotkut ottavat muutokset tyynen rauhallisesti, eivät ehkä edes huomaa mitään, koska on niin paljon muuta tekemistä: ehkä lapset, työ, parisuhde, ystävät, harrastukset, koti. Aina on pieni kiire ja itselle ihan liian vähän aikaa.
Kunnes elämän herätyskello pirisee niin kovaa, että on pakko pysähtyä. Ehkä joku sairaus, ehkä läheisen kuolema, ehkä pysyväksi suunniteltu parisuhde päättyy ja jo perustettu perhe hajoaa, omat vanhemmat vanhenevat. Itselleni tuli pieni punkki näyttämään tulevan suuntani ja löysin lopulta omannäköisen elämäni pikkukylästä meren ääreltä.
Olenko valinnut oikein?
Jos olet sinkku, onko siinä hyvä olla? Jos olet parisuhteessa, tuoko se sinulle mitä kaipaat? Asutko kodissa, jossa oikeasti viihdyt? Ehditkö tekemään arjessasi asioita, jotka ovat sinun näköisiä, iloa tuovia, hyvinvointiasi vahvistavia? Syötkö kuten haluaisitkin, vai kiireessä jotain epämääräistä? Ehditkö palautumaan stressistä? Mitä unelmia et ole vielä toteuttanut?
Nyt on todella hyvä hetki pysähtyä ja alkaa elämään omannäköistä elämää. Se ei koskaan ole liian myöhäistä, mutta nyt ollaan vielä todella vauvoja, kuten ihana yli 50-kymppinen ystäväni totesi. Haastattelin 90-vuotiasta mummoani ja kysyin, mikä on ollut paras ikä. Hän sanoi sekuntiakaan miettimättä, että ”Tietysti neljänkympin ja viidenkympin väli, koska silloin tunsi jo itsensä, ei tarvinnut tehdä enää mitään, mistä ei nauttinut ja osasi vetää jo rajoja”.
Joudumme päivittämään oman kehonkuvamme ja kuvamme siitä, ketä olemme. Olenko se vauhdikas suorittaja, vai olisiko hyvä vähän höllentää tahtia? Ketä varten? Miksi? Mikä oli minulle ennen normaalia, mutta ei ole enää? Millainen on uusi normaalini? Uskallanko avautua vielä rakkaudelle kaikkien pettymysten jälkeen? Mihin se johtaa, ellen uskalla?
Mitä jos en saakaan lasta ikinä? Etenkin naisilla perhe- ja lapsikysymys voi olla jättimäinen nelikymppisenä, jos perhettä ei ole, mutta haluaisi. Uskon, että elämä menee jokaiselle meistä juuri hyvin lopulta.
Älä vanhenna itseäsi sanoillasi
Muistan vieläkin viime kesäisen hetken neljän nelikymppisen ystäväni kanssa Mathildedalin Ruukin Krouvin terassilla. Kävimme läpi mitä merkkejä vanhenemisesta olemme havainneet niin kehon kuin mielen tasolla. Nauroimme vedet silmissä jakaen havaintojamme ihon yhtäkkisestä vanhenemisesta vaikkapa käsissä. (ei olisi kannattanut olla niin paljoa auringossa nuorena, check).
Mietimme, mitä kaipaamme nuoruudesta? Olemmeko keski-ikäisiä? Ei, nelikymppinen ei ole vielä keski-ikäinen. Vaan parasikäinen! Itse ainakin elän parhaita vuosiani juuri nyt, juuri näin. Siitäkin huolimatta, että kehoni vaatii yhä enemmän huomiotani pysyäkseen hyvässä kunnossa ja terveenä. Mutta kiitollisena sille tuen sitä parhaani mukaan.
Oletko sinä kuullut tällaisia nelikymppisiltä:
”Tässäkö tämä nyt oli? Tätä samaa eläkkeelle asti vai?” ”Sinnitellään yhdessä kunnes lapset on isoja” ”Vanha mies/nainen, ei enää jaksa.” ”Ei nyt enää voi vaihtaa alaa.” ”No mitä tässä nyt enää tän ikäisenä mitään uutta aloittamaan…” ”Keho rapistuu vuosi vuodelta.”
Mitä, jos yritettäisiin keskittyä vaikka tähän ajatukseen, miltä se tuntuisi kehossa?
Elämä paranee vuosi vuodelta
Sinä siellä, olet upea. Olet arvokas. Olet täydellinen juuri noin, kun nyt olet. Olet parhaassa iässä ja elämä paranee, mitä enemmän arvostat itseäsi sellaisena kuin olet. Jokaisessa iässä sinulla on mahdollisuus uudistua ja tehdä uusia valintoja.
Vahvista kiitollisuuden tunnettasi, se auttaa jaksamaan
Mieti mitä sellaista sinulla on nyt, mistä ennen vain haaveilit? Tätä kun pysähtyy miettimään, voi mielen vallata kiitollisuus. Itse näen helposti asioiden keskeneräisyyden ja kuormitun siitä. Tänään valitsin keittiööni uutta välitilalevyä ja mietin tekemättömien kotiasioiden listaa.
Kunnes tajusin: Hetkinen, asun unelmieni hirsitalossa, unelmieni kylässä, ihanien ihmisten ympäröimänä, ja vieläpä terveenä. Kävelin järven ympäri, ja vaikka päkiääni sattui joka askeleella, keskityin kaikkiin muihin kehonosiin, joihin ei sattunut. Kipu auttaa arvostamaan niitä kohtia, jotka ovat ehjiä.
Energy flows where attention goes
Näin lukee taulussa, johon kiteytin taannoisen maailmanympärimatkani tärkeimmät oivallukset. Missä fokuksesi, se vahvistuu. Valitaan siis fokuksemme tarkkaan ja hyväksytään se mikä on, sellaisena kuin se on.
Uskalletaan kohdata omat pimeät puolet, haavat ja kivut. Haetaan tukea, vertaisia ja mahdollisimman paljon omannäköisiä iloa tuovia asioita jokaiseen päivään. Ja ennen kaikkea, uskalletaan olla haavoittuvaisia ja rakastaa, sillä rakkaus on suurinta mitä on.
Lopuksi, mene peilin eteen, pysähdy arkisessa puuhassasi ja katso itseäsi pieni hetki hyväksyvin, arvostavin silmin. Pitkän matkan olet itsesi kanssa kulkenut, ja upea matka on vielä edessäsi.
Elämä tosiaan paranee vuosi vuodelta.
Kanssakulkijasi ja liittolaisesi omannäköisen elämän luomisessa,
Riikka
Avioerosta oli kulunut noin 1,5 vuotta ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että uusi elämä alkoi asettua uomiinsa. Putkiremonttipakolaisuuskin väliaikaiskämpässä näyttäytyi suurimmaksi osaksi hyvällä tatsilla toteutetulta boheemilta seikkailulta. Vihdoin sain hengähtää päästyäni pahimpien aikojen ja haasteiden läpi – taisin selvitä rumbasta just ja just täyspäisenä ja burnoutin partaalta kuivin jaloin! Itseasiassa koin eläväni unelmaani todeksi…
Unelmassa oli kuitenkin enemmän sävyjä mitä olisin voinut uskoakaan. Eräänä yönä pongahdin sängyssä istumaan, kun en meinannut saada henkeä. Tämä oli täysin uutta ja tosi pelottavaa. Tiesin, että voin antaa keholle mahdollisuuden rauhoittua hengittämällä syviä hengenvetoja vatsan pohjaan asti ja puhaltamalla hyvin hitaasti ulos huulet tötteröllä – ihan kuin leikittelisin kynttilän liekillä sammuttamatta sitä. Tämä rauhoittavan – parasympaattisen – hermoston aktivointi on yleensä tuntunut hyvältä, mutta nyt hankala olo vaan yltyi. Seurasin hetken hengitystä antaen sen palautua rytmiinsä. Vatsan nousemisen ja laskemisen sekä muiden vatsan alueen fyysisten tuntemusten havainnointi oli aiemmin maadoittanut ja ollut turvasatamani hankaluuksissa, mutta nyt hengityksen äärellä oleminen tuntui vaan pahentavan oloa. Olin kohtalaisen hukassa, äimän käkenä ja peloissani – mitä ihmettä tapahtuu! Tiesin, että voin soittaa lähimmäisilleni tähänkin aikaan yöstä, mutta halusin vielä säästää tätä viimeistä oljenkorttani.
Oloni vaan huononi, kehoni tuntui vieraalta, koin irtautuvani todellisuudesta – ihan kun mut olisi imaistu johonkin psykedeeliseen leffaan, toiseen tietoisuuteen tai tietoisuuksien väliin. Sängyssä ollessani kehoon palaaminen ja maadoittuminen ei näyttänyt onnistuvan, joten nousin ylös, laitoin valot päälle ja liikuttelin, ravistelin sekä koskettelin pehmeästi kehoa. Tein kehollisen itsemyötätuntoharjoituksen. Ei mitään vaikutusta. Apua! Jossain vaiheessa menin suihkuun ja kuvittelin juurien kasvavan jalkapohjista äiti-maan uumeniin, hankaluuksien, tämän olotilan, turhien irti päästettävien asioiden valuvan juuria pitkin maahan puhdistettaviksi. Ei mitään – olo paheni edelleen. Tunsin lämpimän veden valuvan kehoani alas, se tuntui jokseenkin hyvältä, mikä lohdutti pikkasen – vaikka samalla friikkasin siitäkin, että sekään ei enää tuntunut juuri miltään!
Menikö hyvä mies nyt pilalle?
En muista mitä kaikkia tuhansista eri kehomielen työkaluistani kävin läpi. Jossain vaiheessa muistan ajatelleeni suihkussa: ” Just kun kaikki oli about paremmin kuin koskaan, hyvä mies meni pilalle. En ollukaan supermies, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja mistä tahansa tunnekuormasta. Ehkä on parempi soittaa hätänumeroon ja todeta, että tulin hulluks. Viekää mut pois…” Aloin hiljalleen myös tajuta, että kyseessä on paniikkikohtaus. Olin sentään ajatuksen tasolla helpottunut siitä, että tytär oli tällä viikolla exälläni. Olisi ollut noloa, häpeällistä ja ikävää näyttäytyä exälle näin haavoittuvaisena ja rikkinäisenä sekä pelkäsin, että miten tämä vaikuttaisi väleihimme jatkossa.
Olin suihkussa varmaan aika pitkään. Suihkun lopussa aloin huomata hitusen merkkejä siitä, että tilanne tasaantui eikä mennyt enää pahempaan. Jossain vaiheessa istuin sohvalla ja muistin Vidyamala Burchin (kirjoittanu kirjan mindfulness-harjoittamisesta kroonisen kivun kanssa) sanoneen: Mikäli olet äärimmäisen kivun kanssa tietoinen 10:stä muusta asiasta kuin kipu, niin hyvä – mikäli voit olla 100:sta muusta asiasta – vielä parempi. Keskityin täysin asioihin mitä havaitsin eri aistien kautta. En muista laskinko monta eri asiaa havaitsin. Sen muistan että jossain vaiheessa katsoin telkusta jotain ihan random ohjelmaa. Vaikka pakonomainen, alitajuinen ja addiktoiva pakeneminen muihin asioihin (ainakin pitkällä tähtäimellä) ei välttämättä ole se tarkoituksenmukaisin strategia – tällä kertaa se oli mun toiseksi viimeinen oljenkorsi, jonka avulla aloin huomata olon helpottuvan pikkuhiljaa. Olin aamuun asti hereillä, kun en uskaltanut mennä nukkumaan peläten kokemuksen tulevan takas. Aamun valjetessa en kuitenkaan enää pysynyt hereillä ja olo oli jokseenkin ok pimeyden väistyttyä valon tieltä. Tässä oli myös suuri symbolinen merkitys uuden toivon suhteen ja turvallisuuden kokemus – selvisin seuraavaan päivään! Onneksi vastaavaa peikkoa ei ole tullut samalla voimalla tielle uudestaan.
Tärkeimmät asiat mitä opin mindfulness-taitojen ja muiden apukeinojen käyttämisessä paniikkikohtauksessa
Tuntui avuttomalta ja toivottomalta päästää irti hengitykseen keskittymisestä, koska se on ollut tärkeä harjoituskumppani vuosien varrella. Toisaalta tiesin tutkimuksista ja muutenkin, että on tilanteita jossa huomio on parempi siirtää muihin aisteihin. Turvatonta ja tavallaan noloa se oli siinä hetkessä sekä samalla opetti kokeilemaan uusia tai hieman tuntemattomampia tapoja kohdata tilanne.
Opin päästämään irti supermies, kokenut mindfulness-ohjaaja, mielen käytön mestari, tms. tarinoista, tulkinnoista ja uskomuksista sopivalla tavalla. Olen nyt vapaampi olemaan oma itseni tässä ja nyt enkä menneisyyden tai tulevaisuuden määrittelemä, muiden odotuksista riippuvainen tai roolieni orja. Nyt voin valita roolini tietoisemmin ja vapaammin. Koen myös enemmän inhimillistä tasavertaisuutta ja yhteenkuuluvuutta ihmisiin, mikä on mahtavaa!
Pääsin kohtaamaan häpeää ja noloutta enemmän mihin olin aiemmin pystynyt. Elämä laittoi mut polvilleen ja nöyristymään tarkoituksenmukaisella tavalla. Tämä on loppupeleissä paradoksaalisesti vahvistanut omaa voimaani. Pystyn myös kohtaamaan ja kuulemaan coaching- ja työnohjausasiakkaani aidommin ja avarakatseisemmin.
Vaikka kohtaus oli niin voimakas, pelottava ja mukaansa tempaava, jokin osa musta koki, että olin edes hitusen ok sen kanssa, että pystyin havaita jonkinlaista etäisyyttä tiedostavan minän ja kokemuksen välillä. Se loi pientä toivon lämpöä. Koska olen monia vuosia mindfulness-harjoituksissa ”seurannut neutraalisti sivusta” mitä havaitsen itsessäni (kehon tuntemukset, tunteet, ajatukset, jne.) koin, että mulla on edes tämän taidon rippeet jäljellä, jotta voin tietoisesti valita havainnoida tätä etäisyyttä ja sen muuttumista. Jälkikäteen ajateltuna uskon, että etäisyyden ja kohtaukseen suhtautumisen havainnointi oli yksi tärkeimmistä taidoistani tilanteessa ollessani. Taidon hyödynnettävyys tuli vain etukäteisharjoittamisen kautta – olin pystynyt kasvattamaan harjoittelullani tietynlaista kohtaamisen puskuria. Mikäli olisin ekaa kertaa kokeillut vastaavaa havainnointia kohtauksen aikana, olisin varmaan tullut vielä hullummaksi!
Nyt muistankin, että suihkussa hoin mantraa: ”tääkin menee ohi”. Jonkin aikaa en juuri uskonut siihen, mutta sanat auttoi pysymään läsnä ja myös valitsemaan intention: tämä menee ohi. Koitin olla pakottamatta intentiota (vaikea sanoa kuinka hyvin onnistu) ja samalla antaa asioiden soljua. Koska huomioni oli asioissa ja aisteissa, jotka kertoisivat mulle ohi menemisestä, tiesin että todennäköisesti jossain vaiheessa tulisin havaitsemaan jotain sen suuntaista. Tämä loi pientä lohtua ja toivoa.
Säästin turhaan viimeistä oljenkorttani – läheisille soittamista – koska huomasin, että keksin kuitenkin kokoajan uusia oljenkorsia. Toisaalta oli myös tärkeä kokea, että selviydyn omin nokkineni tällaisesta. Toki läheiset olivat tärkeässä roolissa tilanteen läpikäynnissä jälkikäteen ja kokemuksen tarkoituksenmukaisessa normalisoinnissa.
Muistin ja tunnistin, että muutkin asiat, kuin kohtaus on yhtä totta tässä hetkessä. Lopussa huomion suuntaaminen täysin pois itsestäni tuntui hyvältä – kiitos telkkari!
Loving kindness, metta, itsemyötätunto, tms. meditaatioista tuttu yhteys muihin ihmisiin oli tärkeä. Tiesin, että ainakin muilla oli asiat hyvin, vaikka itse kärvistelin helvetissä!
Toivon, että kirjoitukseni voi auttaa muita paniikkikohtauksen kanssa selviämisessä, siihen suhtautumisessa ja toivon luomisessa. Ei täällä taida ihan selväpäisenä ja kuivin jaloin selvitä – ja just sen takia on tärkeää sanoittaa näitä kokemuksia, jotta niitä ei vaan lakasta maton alle ja murehdita yksikseen. Koen, että varsinkin miehenä on tärkeää puhua hankalista tunnekokemuksista, jotta maskuliinisuus saisi vapautua koko kirjoonsa ja ettei puhumista enää tulkittaisi heikkoutena – avoimuus on mun mielestä bad ass! Luodaan yhdessä puhumisen ja jakamisen kulttuuria, se on tärkeää – tuu mukaan!
Kevät on jokavuotinen lupaus uudesta sadosta ravinnetiheää ja herkullista villiyrttisatoa. Satoa, joka on ilmaista ja meidän kaikkien kerättävissä, luonnon kunnioitusta vastaan – jokamiehenoikeuksien nojalla, koko maassa Itä-Helsingistä Ivaloon.
Koen merkitykselliseksi kannustaa ihmisiä luontoon – villiyrttejä keräämään. Ihan samalla periaatteella kuin marjastaminen ja sienestäminenkin on monelle jokavuotinen tapa, voimme juhlistaa villiyrttien kirjoa.
Nyt on aika herätä kevään ja alkukesän fanfaariin, villiyrttien kultakauteen. Tämä ihana harrastus, ravinnon keruu, on myös todellinen stressitasojen lieventäjä. Kuvittele nyt, kävelet jumalaisen kauniissa luonnossa, linnut laulavat, aurinko paistaa ja kaikessa rauhassa keruuastiasi täyttyy superruoasta, villiyrteistä – lähes itsekseen!
Huhtikuussa villiyrtit on helppo tunnistaa, sillä muuta kasvustoa ei juurikaan ole. Nokkonen, litulaukka ja peltokanankaali ovat aina ensimmäisiä tulokkaita. Nämä kolme kasvia ovat helposti tunnistettavia, satoisia, herkullisia ja erittäin helppokäyttöisiä keittiössä!
• Nokkosta voimme käyttää monipuolisesti pinaatin tapaan, joko raakana smoothieen blendattuna, keittäen tai pannulla kypsentämällä, jolloin sen poltinkarvat deaktivoituvat ja polte häviää. Nokkosta löydät kasvamassa niin pihapiiristä, puutarhoista (rikkaruohona), joutomailta kuin talojen seinustoiltakin. Nokkonen on helpoin tunnistettava villiyrtti – ja ah, niin ravinteikas. Nokkonen sisältää runsaasti C-vitamiinia mutta myös B-, D-, ja E-vitamiinia, karotenoideja, foolihappoa ja runsaasti kivennäisaineita.
• Litulaukan makeahko valkosipulin, sinapin ja piparjuuren maku yllättää moniulotteisuudellaan. Kypsennystä ei tarvita – käytä kuten ruohosipulia tai valkosipulia – veitsellä hienontaen. Litulaukkaa löydät lehdoista, pensaikoista, vanhoista puistoista ja puutarhoista (rikkakasvina). Myös Litulaukka sisältää runsaasti C-vitamiinia.
• Peltokanankaalia voit käyttää identtisesti kaupoissa myytävän rucolan tapaan – lisäksi peltokanakaalin kukkanuppuvaiheessa (toukokuun aikana) kasvi sopii käytettäväksi varsiparsakaalin (bimi) tapaan. Peltokanankaalia löydät heinäpelloilta, ojanpientareilta, joutomailta ja kallioilta. Myös Peltokanankaalissa on reilusti C-vitamiinia. Myös A-vitamiinia sisältävä kasvi lisää aineenvaihduntaa ja parantaa ruokahalua.
Juuri ilmestynyt Villiyrttikeittokirjan täydennetty ja laajennettu 10. painos on selvä osoitus siitä kuinka ajankohtainen aihe niin hyvinvoinnin kuin ruokakulttuurimme kannalta villiyrtit ja jokamiehenoikeudet ovat.
Olemme etuoikeutettuja asuessamme Suomessa, näin puhtaan luonnon ympäröimänä ja sieltä ammennettavan vapaasti kerättävissä olevan ravintoon. Nauttikaamme, juhlistakaamme ja olkaamme kiitollisia jokamiehenoikeuksista.
Kauan eläköön villiyrtit!
CHILILLÄ MAUSTETTU PELTOKANANKAALIPASTA
Tässä ohjeessa peltokanankaali esitellään ruokaisana vihanneksena. Lisäksi sen lehdet sopivat erittäin hyvin salaatteihin. Tähänkin annokseen voi käyttää lehtiä, jos kukkaversoja ei ole saatavilla.
400g kuivapastaa
reilu ripaus merisuolaa keitinveteen
2–3 kourallista peltokanakaalin kukkaversoja ja/tai lehtiä
4 valkosipulinkynttä, kuorittuna ja murskattuna
½ punainen chili, viipaleiksi leikattuna (jätä siemenet joukkoon jos haluat)
4 anjovisfileetä hienonnettuna
1 1⁄2dl oliiviöljyä
1 dl hienonnettua yrttiä (esim.ruoholaukkaa tai litulaukkaa)
Keitä pasta reilussa, merisuolalla maustetussa vedessä. Lisää peltokanankaalin kukkaversot joukkoon pariksi minuutiksi, tai kunnes molemmat ovat al dente. Valuta.
Kuullota valkosipuli, chili ja anjovis desissä oliiviöljyä parin minuutin ajan. Lisää joukkoon keitetty pasta, kukkaversot
ja hienonnettu yrtti. Lisää vielä sekaan loput oliiviöljystä, puoli desilitraa.
Tarjoile sellaisenaan tai juustoraasteen kanssa.
Villiyrttikirjasta nyt uudistettu ja laajennettu yhdestoista painos 2022! 550 sivua upeita kuvia, Sami Tallbergin reseptejä ja tietoa luonnon superherkuista! Kirja sisältää 122 suomalaista villikasvia ja tietoa niiden keruusta ja käytöstä. Löydät kirjan verkkopuodistamme.
Saan usein kysymyksen siitä, että miten voisi välttää traumakiintymyssuhteet jatkossa.
Mitään taikapilleriä minulla ei ole tähän, mutta kantapää kokemuksia kyllä. Rehellisesti, yksi elämäni haastavimpia kokemuksia oli peruuttaa pois traumakemiasuhteen alkumetreillä – ja samalla se opetti ihan valtavasti! Kerrankin en ohittanut varoitusmerkkejä pukien niitä sielunkumppanitarinoiksi. Uskalsin kuulla itseäni. Tämä oli silti kaikkea muuta kuin helppoa. Tunsin valtavaa vetoa toista kohtaan ja olisi ollut todella huumaavaa vaan ”antaa mennä”.Löysin silti rohkeuden valita kuunnella arvojani ja erottelukykyäni, ja olen tästä edelleen syvästi kiitollinen.
Sekä omiin kokemuksiin, että vastaanotollani esiin nouseviin kokemuksiin sanoisin, että parasta vastalääkettä traumakemia suhteelle on oman erottelukyvyn vahvistaminen ja oman kiintymystyylin eheyttäminen kohti turvallista.
Voi olla että emme koskaan lakkaa tuntemasta vetoa sitä tiettyä ”tyyppiä” kohtaan – mutta voimme lakata valitsemasta ja toimimasta itseämme vastaan.Tiedän todella, että se voi tuntua painovoimaa vastaan menemiseltä alkuun (koska traumakemia tuntuu aluksi sairaan hyvältä! )
Tässä varoitusmerkkejä jotka saattavat viestiä mahdollisesta traumakemiasta suhteen alkumetreillä
Päällekkäiset suhteet tai ihan uunituore ero – asiat ovat edelleen kesken tai käsittelemättä edellisessä suhteessa
Nopea jalustalle nosto: ”Olet sielunkumppanini, kukaan ei ymmärrä minua kuten sinä, en ole koskaan tuntenut näin”
Exät on aina hulluja. Suhteet ovat päättyneet koska exät. Ei näe mitään omassa osuudessa.
Epäselkeys, epäjohdonmukaisuus ja valkoiset valheet
Rakkauspommitus – nopea eteneminen, sanoilla ja kenties teoillakin ylistäminen varhain – kun ette todellisuudessa oikein edes vielä tunne
Varhainen ja nopea seksuaalinen vetovoima (kova intohimo voi estää toiseen syvemmän tutustumisen)
Nopea eteneminen ja kiireen tuntu suhteessa
Voimakkaat vuoristoratamaiset tunteet
Jos taas olet jo suhteessa, seuraavia kysymyksiä voi käyttää itsereflektion tukena.
Oletko erkaantunut ystävistäsi ja läheisisitäsi, kerrotko heille mitä suhteessa todella tapahtuu?
Toistuuko suhteessa voimakkaat ylä- ja alamäet viikottain?
Luotatko kumppaniisi?
Huomaatko miettiväsi suhdetta pakonomaisesti?
Yritätkö jatkuvasti välttää konflikteja, itsesi kustannuksella?
Uskotko, että kukaan muu ei voisi rakastaa sinua kuten hän?
Ovatko läheisesi ilmaisseet huolta sinusta ja suhteesta?
Selitteletkö kumppanisi käyttäytymistä muille ja itsellesi?
Toistuuko suhteessanne satuttamisen ja hyvittämisen kaava? Miiten hyvittelyvaihe tyypillisesti menee?
Oletko alkanut syyllistämään itseäsi lähes kaikesta?
Ethän jää yksin? Suhteen sisällä todellisuudentaju herkästi hämärtyy.
Usein keskusteluissa keskitymme itseemme; siihen, mitä ja miten aiomme seuraavaksi vastata, miten saamme oman tarinamme kuulluksi. Mutta kuinka usein tulemme miettineeksi, tuleeko toisten tarinat kuulluksi, jos ajatukset ovat vain itsessämme?
Vaikka olemme ihmisinä tietyllä terveellä tavalla itsekkäitä ja haluaisimme puhua omista huolistamme sekä iloita omia onnistumisiamme, voi välillä asettua vain toisen asemaan ja kuulla hänen huolensa. Tuntuu todella hyvältä, kun huomaa, että toinen avaa sydämensä ja vapautuu aivan eri tavalla kuin ennen. Eikä tähän vapautumiseen tarvita muuta kuin kuulevat korvat ja kuunteleva asenne. Jos kommentoit jatkuvasti, tuot omia näkemyksiäsi esille ja kerrot vastauksena oman elämäsi kokemuksia, syntyy toiselle helposti tunne: ”Hei, ei tuota kiinnosta”. Hän luovuttaa, ja juttua jatketaan kuulumisten vaihdolla tai yleisellä vuoropuhelulla.
Toisen aktiivinen kuunteleminen on lopulta pieni asia itsellemme, mutta voi olla hyvin merkittävä ele keskustelukumppanille.
Elämä on vuoropuhelua. Välillä puhumme enemmän, toisinaan taas kuuntelemme aktiivisemmin toista. Haastan sinut kuitenkin kokeilemaan vuoropuhelua niin, että päätät pyhittää yhden tapaamisen ystävän tai tuttavan kanssa vain kuulemiselle. Aktiivisesti kuuntelevana tulee ehkä tarttuneeksi vihjeisiin, eleisiin ja sanoihin, jotka tavallisessa keskustelussa jäisivät huomaamatta.
Haastan samalla myös itseni tähän kuulijan rooliin, sillä vaikka haluan aina läheisilleni hyvää, haluan kuulla ja tukea, saan usein itseni kiinni siitä, että keskeytän ja puhun minä-muodossa sen sijaan, että kysyisin täsmentäviä kysymyksiä. Olen havainnut, että toisia kuuntelemalla opin valtavasti enemmän kuin silloin, kun pallottelen omien ajatusteni kanssa. Toisten tarinat auttavat myös itseäni, omat lukot saattavat aueta ilman, että olen sanonut sanaakaan.
On kuitenkin muistettava, että keskustelut eivät ole täydellisyyden tavoittelua varten, vaan aitoon kanssakäymiseen ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Vastapuoli on siinä, koska haluaa olla siinä. Molemmat haluavat jakaa ja kokea. Usein huomaamattamme keskeytämme ja käännämme katseen itseemme, koska olemme vain innostuneita keskustelun aiheesta. Silloin toisella voi kuitenkin jäädä jotain tärkeää sydämeltään sanomatta.
Oletko sinä useimmiten utelias kuulija, innokas puhuja vai ehkä jotain siltä väliltä?
Leggingsien ja trikoiden yleistyessä moni nainen on huomannut saman kuin minä: Periaatteessa, jos en halua, minun ei enää koskaan tarvitse pukea epämukavia farkkuja päälleni. Voiko se olla totta, mietin. Entäs virallisemmat tilaisuudet? Mutta niihinhän voi laittaa mukavan hameen (tai luxus-leggingsit). Totta se on!
Yhtälailla minun ei enää koskaan tarvitse laittaa jalkaani korkokenkiä. Siis mikäli en tahdo ja haluamalla halua. Ihan totta, ei edes häihin tai hautajaisiin! Tätä en olisi koskaan arvannut, mutta vähitellen olen havahtunut siihen, että tietenkin voin valita.
Olin nuorena taitava kävelemään koroissa, tosin ne olivat tolppamallia, eivät stiletit. Olen siitä ylpeä vieläkin. Mutta nykyisin etusijalle kiilaa kävelyn mukavuus ja helppous. Koskaan ei tiedä, milloin päätyy luontoon, ja minkä tahansa laiset korot torpedoisivat sen. Varmasti korkoja vielä joskus käytän, kun siltä tuntuu. Minua ilahduttaa ajatus, että voin kuunnella itseäni ja vapauttaa itseni asioista, jotka eivät tunnu omalta. Korkokengän kärki olkoon vain jäävuoren huippu!
Kun katsoo tarkemmin, harva asia on sittenkään pakollista
Kuinka monta asiaa olenkaan tehnyt elämässäni siksi, että ”niin kuuluu”! Ei kaikilla miehillä tarvitse olla autoa, työkaluja tai armeijan natsoja. Eikä kaikkien naisten tarvitse edes kerran elämässään leipoa pullaa tai opetella kutomaan. (Saatan olla yksi näistä naisista, mutta kuvittelen edelleen jossain mieleni perukoilla, että joskus nämä asiat on edessä kaikilla.)
Kun nuoret katsovat uteliaisuuttaan aikuisviihdettä, he lähes väistämättä kuvittelevat, että jonain päivänä minunkin täytyy… Mutta entä jos ei täydykään? Entä jos olemme vihdoin tulossa aikaan, jossa ei ole pakko, sillä tavalla että todella uskomme sen? Tiedän, että matkaa yhä on, mutta kuljemme eteenpäin nopeammin kuin koskaan ennen. On meistä yksilöistä kiinni, että opettelemme tuntemaan keitä olemme ja sanomaan ei.
Itsen kuuntelu voi laajentua ja onkin mielestäni kiihtyvään tahtiin laajenemassa elämän eri osa-alueille. Sen sijaan, että valitsemme oluen ja viinin väliltä, yhä useampi havahtuu siihen, ettei heidän enää ikinä tarvitse juoda lasillistakaan alkoholia odotuksista huolimatta – elleivät he tahdo.
Ensimmäistä kertaa saamme ja joudumme miettiä valintojamme siinä, missä asiat ennen vain tehtiin. Ensimmäistä kertaa voimme hoitaa itseämme kuin vauvaa, kääriä pehmeään ja joustavaan (leggings-)asuun, pitää lämpimänä ja onnellisena. Kertoa itsellemme lempeyden sanomia, olivatpa ne kuinka pieniä hyvänsä. Vastata sydämiemme täyttymättömiin tarpeisiin. Täyttää lovet, jotka joskus jäivät ammolleen.
Elämmepä ihania aikoja!
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
