Tunnelukko on haitallinen uskomus, joka voi liittyä meihin itseemme tai toisiin ihmisiin, se vaikeuttaa aina suhteitamme ja voi estää meitä elämästä niin kuin haluaisimme. Tunnelukkotyöskentelyssä on olennaista tulla tietoiseksi omista haitallisista selviytymiskeinoistaan, jotta voisi luopua niiden käytöstä. Moni on lukenut Kimmo Takasen suosittuja tunnelukkokirjoja ja tehnyt testejä. Alun perin tunnelukkoteorian taustalla on Jeffrey E. Youngin kehittämä skeematerapia, jonka taustalla taas on kognitiivinen psykoterapia, hahmoterapia ja kiintymyssuhdeterapia.
Eritysherkkyys taas on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, josta on saatu paljon tietoa viime vuosina. Se ei ole diagnoosi tai sairaus, vaan temperamenttipiirre, joka tekee henkilön herkemmäksi tunteille ja aistien kautta tulevalla informaatiolle, kuin normaalilla systeemillä varusteltu ihminen. Aistiherkkyys kuuluu aina erityisherkän palettiin, mutta aistiherkkä ihminen ei ole välttämättä eritysherkkä. Erityisherkät ihmiset eivät myöskään ole dramaattisia tai huomionhakuisia, vaikka hieman haastava ”erityisherkkä”-sana voi tähän virheellisesti ajatukset johtaa. Erityisherkkiä on noin viidesosa maailman ihmisistä ja piirre löytyy myös noin sadalta eläinlajilta.
Herkkä ylivirittyy helposti ja kokee tunteet voimakkaammin kehollisesti kuin normiherkkä ihminen, mutta samalla hänellä on kyky myös hurmioitua myös hyvistä tunteista voimakkaammin. Syvällisen prosessointikyvyn seurauksena erityisherkillä ei yleensä ole tylsää omassa seurassaan, vaan yksinäisyys on heillä lohtu ja turvapaikka.
Meillä kaikilla on omat ”tehdasasetuksemme” eli temperamenttinne. Temperamentti on suhteellisen pysyvä synnynnäinen ominaisuus, eli siihen ei juuri voi vaikuttaa. Voimme kuitenkin harjoitella toimimaan toisin kuin tunteet ja ajatukset meille sanovat. Joskus meidän suoranaisesti täytyy. Esimerkiksi introvertti ihminen voi opetella hyväksi ja valovoimaiseksi esiintyjäksi niin halutessaan, mutta todennäköisesti hän ei siitä ala nauttia.
Tutkin usein erityisherkkien asiakkaideni kanssa myös heidän mahdollisia tunnelukkojaan. Voimme kartoittaa niiden vahvuutta ja saada käsitystä siitä miten ne vaikuttavat elämässä. Kokemukseni mukaan kaikki vahvat tunnelukkolöydökset eivät kuitenkaan aina välttämättä kerro lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuneesta emotionaalisesta tai fyysisestä kaltoinkohtelusta. Olen huomannut että esimerkiksi hylkäämisen ja hyväksynnänhaun tunnelukko löytyy lähes aina erityisherkiltä ihmisiltä, vaikka heillä olisi ollut turvallinen lapsuus. Turvattomat olosuhteet toki vahvistavat kokemusta. Kokemukseni mukaan herkät ihmiset myös traumatisoituvat helpommin.
Tunnesäätelyyn vaikuttavat asiat ovat 60% synnynnäisiä, mutta sillä on merkitystä missä olosuhteissa elämme ja millaista turvaa ja hoivaa saamme. Tärkeää on ymmärtää kuitenkin, että voimme olla erityisen haavoittuvia tunteidemme kanssa, vaikka olisimme saaneet kyllin hyvää läheisyyttä ja rakkautta. Tämän tietävät ne lukuisat vanhemmat, joiden lapset ovat eksyneet elämässään väärille poluille huolimatta kaikesta hyvästä, jonka kotoaan matkaevääksi saivat.
Tunnelukkoja opiskelemalla voimme siis saada tärkeää tietoa itsestämme, mutta se on vain yksi itsetutkimusmenetelmä muiden joukossa. On hyvä muistaa, että meissä vaikuttavat monet asiat kuten jo mainitsemani temperamentti, mutta myös ylisukupolviset traumat, aikuiselämämme ihmissuhteet ja tapa millä pidämme itsestämme huolta. Ihmismieli on kiehtova ja loputtoman yllättävä alue.
Toisinaan arki kiireineen, tehtävälistoineen, suruineen ja murheineen ajaa meidät kauaksi itsestämme. Jäämme jumiin olotilaan, jossa pitää vain jaksaa ja pärjätä päivästä toiseen. Oma mieli ja ympäröivä maailma alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan ja niiden molempien väri on harmaa.
Joskus tuo tila kehittyy masennukseksi tai uupumukseksi, johon on hyvä hakea ammattilaisen apua. Mutta usein kyse on ihan vain elämästä. Emme aina tiedä, mitä haluamme ja mitä tarvitsemme. Voi olla vaikea tunnistaa, mihin kaikkeen sanoisi ei ja mihin kyllä. On aikoja, jolloin ei jaksa innostua tai hetkiä, jolloin toivoisi, että arjessa asiat olisivat toisin. Olisi jotakin enemmän, vaikkei ihan tiedä mitä.
On ok olla hukassa. Se kuuluu ihmisyyteen. Jos kuitenkin mietit, miten voisit vahvistaa sisäistä kompassiasi, voi vastaus löytyä hyvinkin läheltä. Vaikka pysähtymisen ja itsensä kuuntelun taitoa ei opeteta koulussa, sitä on mahdollista harjoitella muutenkin kuin terapiassa. Tähän on monta tapaa, kuten jooga, meditaatio, voimaanuttava kirjoittaminen tai muu luova tekeminen. Toisilla toimii parhaiten metsä tai sauna.
Yhteistä itsensä kuuntelulle on ainakin nämä kolme asiaa:
1. Kuuleminen vaatii hiljaisuutta ja kehollista läsnäoloa. Mieli on arvokas väline, mutta rationaalisen analysoinnin sijasta sitä tulee joskus käyttää vain huomion kohdistamiseen. Kun annat huomiota kehosi tuntemuksille ja tunteille, pääset sisäisen maailmasi lähteille.
2. Tunteet kertovat tarpeistesi. Siksi ne on hyvä kohdata. Monesti sysäämme ikävät tunteet sivuun ja toivomme, että ne katoavat omalla painollaan. Ne saattavat kyllä hetkeksi hiljentyä, kun keskitymme muihin asioihin, mutta ennen pitkää kohtaamaton tunne ilmoittaa jälleen itsestään. Tunteella on vain yksi tärkeä toive ylitse muiden: se haluaa tulle tunnetuksi.
Kun annat tunteelle luvan tulla esiin ja uskallat olla läsnä tunteellesi, siihen sidottu energia vapautuu. Ja samalla sinäkin.
3. Vaikka et löytäisi heti vastauksia, saat palkkioksi paremman olon. Tietoinen itsensä äärelle pysähtyminen voi auttaa sinua löytämään arkeesi lisää rauhaa, myötätuntoa ja ymmärrystä itseäsi kohtaan. Eksistentiaaliset kysymykset eivät katoa, mutta kehollisen läsnäolon kautta juurrut tukevammin tähän hetkeen.
Kun kokemus ”tästä hetkestä” lisääntyy, eivät menneet murheet tai tulevat huolet valtaa enää niin paljon tilaa mielessäsi. Mikä voisi olla palkitsevampaa?
Oman tarinansa uudelleen kirjoittaminen tarkoittaa, että ryhdyt sanomaan KYLLÄ. Opettele sanomaan kyllä itsellesi ja sille, mikä sinulle on totta.
”Jos olen ihan rehellinen itselleni, olen oikeastaan aika vihainen.” ”Kyllä, saan olla vihainen.” ”Kun uskallan tuntea vihaa, sen takaa löytyy pettymystä ja surua.” ”Kyllä, tähänastinen tarinani on tuntunut aika vaikealta.”
”Kyllä, olen ollut kamalan ankara itseäni kohtaan.” ”Minulla on lupa haluta parempaa.”
Sano kyllä sille, mitä elämässäsi on ollut ja mitä on juuri nyt.
Sano kyllä sille, miltä menneet tapahtuvat tuntuvat.
Sano kyllä sille, miltä tämä hetki tuntuu.
”Kyllä” ei tarkoita, että rakastaisit sitä, mikä on vaikeaa. Se ei tarkoita, että pyytäisit elämääsi lisää samaa. Se vain tarkoittaa, että hyväksyt ja otat rehellisesti vastaan sen, mitä elämä on ollut, mitä se on nyt ja miltä tämä koko hullutus tuntuu.
Anna itsellesi lupa siihen, mitä tunnet, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä (ei tunteissa olekaan).
Sano kyllä sisäiselle kokemuksellesi. Anna hyväksynnän vapauttaa jotain sinussa. Kun lakkaat selittelemästä, välttelemästä tai pakenemasta itseäsi, tarinassasi alkaa uusi luku.
Mitä sinun on ollut vaikea hyväksyä itsessäsi? Mitä sinun on vaikea nähdä edessäsi juuri nyt? Mille tunteelle tai kokemukselle sinun olisi tarpeellista sanoa kyllä?
Lue lisää tarinasi uudelleen kirjoittamisesta Katri Syvärisen uutuuskirjasta Sinun tarinasi voima.
Haastava aika tekee minulle aina samat tepposet: huomaan jossain vaiheessa imeytyneeni huolien ja murheiden täyttämään mielikuvitusmaailmaan, joka tuntuu kovin todelta. Tämän tapahtuessa mieleni yhtä aikaa kehittelee haasteiden täyttämiä tulevaisuudenkuvia ja sitten se yrittää kiihtyvällä ajatustoiminnalla ratkoa ja hallita niitä.
Se, etten voi hallita tulevaisuutta murehtimalla siitä, on nyt totta enemmän kuin koskaan. Silti uskon, että moni meistä yrittää nimenomaan sitä. Haluankin kertoa sinulle muutaman käytännönläheisen vinkin miten murheilevaa mieltä voi lempeästi kesyttää. Kokemukseni mukaan kaiken avain on paluussa läsnäolemaan tiiviisti tähän hetkeen.
Puhu itsellesi ääneen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen haastavien kelojen äärellä ottanut tavaksi laittaa kännykän kuulokkeet korviin ja puhua itsekseni kävelylenkeillä. Puhun siis ääneen itselleni siitä mitä minussa tapahtuu, miltä minusta tuntuu ja mitä huomaan ajattelevani. Ääneen sanomisessa on voimaa ja se auttaa jäsentämään ajatuksia ihan eri tavalla kuin mielessä pyörittely.
Istu sen kanssa. Mitä tahansa ”se” onkaan, voit koittaa istua sen kanssa. Istu tukevasti jalat lattiaa vasten joko tuolissa tai istu lattialla risti-istunnassa. Pidä huomio hengityksessä sellaisessa kohdassa kehoa, jossa tunnet sen helpoiten. Voit toisella mielessäsi esimerkiksi ”olen tässä” tai ”tässä ja nyt”. Älä yritä meditoida tai poistaa kokemuksestasi mitään. Pysähdy vain hetkiseksi, minuutiksi pariksi, itsesi äärelle.
Ilmaise kehollasi sitä mitä sinussa tapahtuu. Tanssi, hypi, liiku, venyttele, käännä kylkeä luovalla tavalla sohvalla. Heiluttele käsiäsi, kehoasi, laula, huuda, irvistele. Ravistele itseäsi. Silittele itseäsi. Saata energia liikkeeseen miettimättä päämäärää tai suorittamatta mitään.
Kirjoita kehotuntemuksistasi. Ota paperia ja kynä ja anna sanojen virrata. Voit kirjoittaa itseäsi ”kiinni” omaan kehoosi ja tähän hetkeen sanoittamalla hyvin tarkasti sitä mitä havaitset tapahtuvan itsessäsi. Sen sijaan, että listaat tulevaisuuden kauhukuvia tai murehdit menneitä, voit olla kynän avulla läsnä itsellesi tässä ja nyt.
Rauhoita sisäistä puhetta. Ajatukset haluavat tulla kuulluiksi, tunteet tunnetuiksi. Siksi torjuminen – niin luontaista kuin se olisikin – usein vain pahentaa asiaa. Kun vaikeat ajatuskulut nousevat mieleen, voit alkaa vastata niille rauhoittavasti. ”Olen tässä, kuulen sinua, yhdessä selviämme”: tämän me kaikki kaipaamme kuulla ja sinäkin saat sanoa sen itsellesi, tässä ja nyt.
Väsyneenä maailma tuntuu tympeältä ja arjen tehtävät ponnisteluilta. Hyvin nukuttu yö auttaa jaksamaan päivän askareissa ja pitämään mielen virkeänä. Moni haastavaltakin tuntuva asia elämässä on helpompi kohdata, kun on ensin saanut levättyä.
Kun olisi aika nukahtaa, mielessä saattaakin alkaa surrata ajatusta toisen perään. Olet kuitenkin ansainnut levon päivän päätteeksi. On aika päästää irti valveesta ja siihen liittyvistä asioista.
Nämä kolme lempeää harjoitusta löydät Unikortit -pakasta. Ne auttavat sinua saamaan unen päästä kiinni ja vaipumaan makoisiin uniin:
Annan itselleni mahdollisuuden kokea hyvää: Ennen nukkumaanmenoa ota kynä ja paperia. Kirjoita paperille ne kivat asiat, joita päivän aikana sait kokea. Kun käännät huomion positiivisiin asioihin, kehosi reagoi siihen. Olosi tulee levollisemmaksi ja mukavammaksi. On helpompi käydä levolle.
Annan ajatusten tulla ja mennä: Mene makuulle sänkyyn mukavaan asentoon. Hengittele hetki ihan normaalisti huomioiden sisään- ja uloshengitystä. Kuvittele, että mielesi ja kehosi alkavat muuttua vähitellen usvaksi. Et kuule ajatuksiasi enää selvästi, et näe mielessäsi ajatuksiasi enää selvästi. Kaikki muuttuu usvaisen epätarkaksi. Kun terävät ajatukset vaivaavat, niitä voi mielikuvissa muuttaa epätarkemmaksi. Aina, kun ajatus pomppaa mieleen, se muuttuu usvaksi.
Otan hyvän vastaan: Makoile sängyssä kivassa asennossa silmät kiinni. Jokaisella sisäänhengityksellä toivota kaikki maailman hyvä tervetulleeksi sinulle: tervetuloa! Jokaisella uloshengityksellä ota se avosylin vastaan ja sano mielessäsi: kiitos! Tunne, kuinka hyvä tulee luoksesi.
Lisää ihanan uneliaita harjoituksia löydät Hidasta elämää Unikortit -pakasta.
Sanna Wikströmin käsialaa olevan korttipakan voit ostaa omaksesi verkkopuodistamme.
Olemme tehneet sinulle lisäksi ihania kuunneltavia unirentoutuksia, joita voit kuunnella kaikissa suurimmissa äänikirjastoissa.
Kun liityt Hidasta elämää -lukijana Storytelin asiakkaaksi ensimmäistä kertaa, saat 30 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Hyödynnä Storytel -etusi tästä linkistä.
Huomaatko usein arvostelevasi tai sättiväsi itseäsi? Asuuko sisälläsi kriitikko, jolla tuntuu olevan koko ajan jotakin asiaa? Tunnistatko vaativasi itseltäsi paljon enemmän kuin voisit koskaan kuvitella vaativasi joltakin toiselta?
Jos vastasit yhteen tai useampaan kysymykseen ”kyllä”, voi itsemyötätunto olla asia, jota kannattaa harjoitella.
Olen itse ollut aina supervaativa itseäni kohtaan. Vaativuus on johtanut elämässäni tilanteisiin, joissa seinä on tullut tavalla tai toisella vastaan. Muun muassa uupumus on ollut kokemus, joka on pakottanut minut tarkastelemaan itseäni syvemmin ja opettelemaan lempeyttä itseäni ja kehoani kohtaan.
Itsemyötätunnon harjoittelussa minulle on ollut apua etenkin seuraavista kolmesta asiasta:
1. Sen tiedostamisesta, miten kohtelen itseäni ja kehoani. Havahtuminen on tärkeää, sillä se luo pohjan toisin toimimiselle. Jotta mikään voi muuttua paremmaksi, täytyy ensin haluta itselleen hyvää.
2. Kehollisista harjoituksista, jotka auttavat minua pysähtymään hetkeen ja itseni automaattisen eteenpäin puskemisen sijasta etsimään lempeämpää tapaa toimia. Kehollisen läsnäolon kautta on mahdollista oppia pois “autopilotista” ja tehdä tietoisesti toisenlaisia valintoja.
3. Omien tunteiden tutkailusta ja niiden kanssa sinuiksi tulemisesta. Kun uskallan kohdata itseni ja tunteeni rehellisesti, teen tilaa lempeydelle ja hyväksyvälle läsnäololle. Tuosta tilasta käsin on paljon helpompaa säilyttää myötätunto myös silloin, kun sisäinen kriitikko iskee.
Seuraavat kolme Sielun sopukoita -kirjoituskorteista löytyvää harjoitusta auttavat vahvistamaan itsemyötätuntoa. Kutakin harjoitusta varten tarvitset muistikirjan ja kynän sekä noin 5-10 minuuttia aikaa.
TUNNISTA SISÄINEN KRIITIKKOSI
Oletko itseäsi kohtaan ankara? Tuntuuko, että päässäsi asuu sisäinen kriitikko? Kirjoita vuoropuhelu sisäisen kriitikkosi ja lempeän, todellisen sinän välillä. Todellinen sinä lähestyy kaikkea rakkaudesta ja myötätunnosta käsin. Vertaa vuorosanoja – kumpaa ääntä haluat kuunnella? Miten voisit ruokkia lempeyttä enemmän?
KUUNTELE KEHOASI
Ota mukava istuma-asento, sulje silmäsi ja käännä aistit sisäänpäin. Hengitä nenän kautta syvään sisään ja huokaise suun kautta ulos niin, että rentoudut. Toista muutaman kerran. Anna hengityksesi rauhoittua ja jää hetkeksi kuulostelemaan kehoasi. Mitä kehosi kertoo? Anna sen puhua, ja sitten kirjoita sen viesti sinulle.
ANNA TUNTEELLESI LUPA OLLA
Onko sisälläsi jokin tunne, jota et osaa nimetä? Kirjoita kuvailemalla mahdollisimman tarkkaan: Miltä se tuntuu? Missä se tuntuu? Kuinka kauan olet tuntenut sen sisälläsi? Mistä luulet, että tunne on peräisin? Mitä voisit tehdä, jotta tunne uskaltaisi tulla esiin? Muista, että kaikki tunteesi ovat sallittuja.
Olen huomannut, että ihmisillä on itsetietoisuudesta monenlaisia käsityksiä. Kokosin tähän juttuun muutamia faktoja itsetietoisuudesta, jota pidän ehkä 2000 -luvun (työ)elämän tärkeimpänä taitona.
Miksi itsetietoisuus on oleellinen taito niin kotiäidille, työntekijälle, yrittäjälle kuin johtajalle?
Oletko ajatellut, että melkein kaikki nykyelämässä olennaiset taidot, kuten tunneäly, empatia, vuorovaikutustaidot, vaikuttamistaidot ja yhteistyötaidot kumpuavat hyvästä itsetietoisuudesta? Mikäli emme ole itsetietoisia, on lähes mahdotonta hallita taitoja, jotka tekevät meistä esimerkiksi vahvempia tiimipelaajia, loistavia johtajia ja parempia asiakassuhteiden rakentajia.
Itsetietoisuus on oleellinen taito niin johtajille kuin jokaiselle meistä elämässä menestymiseksi. Yliopistot ovat alkaneet ottaa itsetietoisuutta kasvattavia kursseja mukaan opetussuunnitelmiinsa ja moni menestynyt ihminen sanoo itsetietoisuuden olleen keskeinen tekijä hänen menestymiselleen. Kun ihmisellä on hyvä itsetietoisuus, hänellä on hyvät mahdollisuuden menestyä elämässä kokonaisvaltaisesti. Joku voi menestyä taloudellisesti hyvin, mutta jos häneltä puuttuu itseymmärrys ja itsetietoisuus, hän saattaa silti olla onneton tai pärjätä huonosti muilla saroilla elämässään.
Mitä on itsetietoisuus?
Länsimaisten tutkijoiden mukaan itsetietoisuuden voi ajatella koostuvan kahdesta osasta, sisäisestä tietoisuudesta (mm. ymmärrys omasta ajattelustamme ja tunnereaktioistamme) sekä ulkoisesta tietoisuudesta eli ymmärryksestä siitä, miten vaikutamme muihin ja millaisena muut meidät näkevät.
Itsetietoisuus on sisäänpäin kääntynyttä huomiota ja prosessi, jossa vertaamme omaa toimintaamme yleisiin uskomuksiin ja arvoihin, tavoitteenamme parempi itsetuntemus ja kehittyminen. Jonkintasoinen itsetietoisuus on biologista ja kehittyy jo lapsena. Itsetietoisuus ei kuitenkaan ole staattinen ilmiö, vaan dynaaminen prosessi, joka kehittyy läpi koko aikuisikämme.
Itsetietoisuuden kehittyminen
Pidän Morinin mallista, jossa ensin on alitajunta ja esimerkkeinä alitajunnan tilasta ovat kooma ja uni. Tietoisuuden tilassa (consciousness) olemme tajuissamme ja myös eläinten (joidenkin uusien tutkimusten mukaan kasveillakin saattaa olla jotakin tietoisuutta) voi ajatella olevan tällä tasolla.
Seuraava taso on itsetietoisuus. Se on ihmiselle ominainen, evoluutiossa muodostunut, tietoisuuden tila. Joidenkin tutkijoiden mukaan itsetietoisuus on kehittynyt ihmisille n. 60 000 vuotta sitten helpottamaan sosiaalista kanssakäymistä. Se on saattanut olla keskeinen tekijä sille, että ihmispopulaatio lähti räjähdysmäiseen kasvuun noihin aikoihin ja päädyimme lajien huipulle. Itsetietoisina voimme esimerkiksi sanoa, että ”Olen vihainen”.
Viimeinen taso on meta -tietoisuus, jossa tulemme tietoisiksi tietoisuudesta itsestään. Tällä tasolla olemme kykeneväisiä havainnoimaan omaa toimintaamme, ajatteluamme ja kehollisia reaktioitamme. Tietoisuutemme on laajempi kuin normaalisti ollessamme ajatusvirran vietävänä ja tunnereaktioihimme samaistuneena. Tällöin saatamme sanoa, että ”Huomaan tuntevani vihan tunnetta”. Tämä tietoisuuden tila mahdollistaa toisenlaisen valinnan toiminnan suhteen kuin ajatukseen tai tunteeseen samaistuneisuuden tila, jossa toimimme nuoruuden aikana oppimiemme automaattisten reagointimallien mukaisesti.
Itsetietoisuus on harvinainen taito!
Ihmiset yleensä yliarvioivat itsetietoisuutensa tason: tutkimusten mukaan 95 prosenttia meistä ajattelee olevansa itsetietoisia, mutta vain noin 10-15 prosenttia omaa hyvän itsetietoisuuden (Eurich, watch reel)! Miksi ihmiset sitten eivät ole niin itsetietoisia kuin he luulevat olevansa tai haluaisivat olla? Tämä voi johtua siitä, että itsetietoisuus on jollain tavoin hieman väärinymmärretty pelkästään älyllisenä ja kognitiivisena taitona ymmärtää itseen liittyviä ominaisuuksia.
Vain harva meistä omaa syvän tietoisuuden itsestään ja yhteydestään muihin, koska itsetietoisuuteen tarvitaan muutakin kuin älyllistä ja reflektiivistä pohdiskelua itsestä. Siihen tarvitaan omien tunteiden havaitsemista, häpeän ja pelkojen läpikäymistä sekä ajatus-tunne-kehoreaktioiden ymmärryksen kautta syvemmän tason oivaltamista omasta tavasta reagoida ja kokea maailmaa. Tähän tarvitaan elämänkokemusta ja kykenevyyttä kehollisesti ja tunteiden kautta käsitellä sisäistä haavoittuvuutta sekä sukupolvien ketjuun liittyviä häpeän ja riittämättömyyden kokemuksia.
Kehitettävä taito
Miten sitten kehittää taitoa ymmärtää ja havaita itseä kehollisesti ja tunteiden kautta? Oletko havainnut, että vaikka kuinka paljon ajattelisit itseäsi ja itseesi liittyviä asioita, se ei välttämättä lisää itsetietoisuuttasi? Moni ystäväni on aivan tuskastunut, koska he kauniisti ja myötätuntoisesti reflektoivat paljon omaa toimintaansa, mutta jossain vaiheessa heistä aina tuntuu, että ajatukset alkavat kiertää kehää ja päätyvät umpikujaan. Liika itsen ajattelu saattaa aiheuttaa negatiivisia seuraamuksia ja viedä huomion pois siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Tällöin ajatuksemme saattavat pyöriä kehää ja aiheuttaa lisää ahdistusta, syvemmälle omiin ajatuksiin vajoamista sekä vaikeutta keskittyä esim. töihin.
Ratkaisu tähän on lakata ajattelemasta liikaa ja keskittyä katsomaan, tuntemaan sekä kuuntelemaan – hiljaa, ilman valmiita sanoja ja olemassa olevia määritelmiä.
Meditaatio voi auttaa kehittämään itsetietoisuutta herkistämällä tunne- ja aistimaailman tuntemuksille. Se auttaa tulemaan sensitiivisemmäksi itseä kohtaan ja havaitsemaan sisäistä tietoisuutta, esimerkiksi tunteita ja omiin ajatuksiin vajoamisesta. Meditaatio voi myös nostattaa omasta mielestä ja kehosta itsetietoisuutta kasvattavia oivalluksia liittyen omiin, jo vanhemmilta ja isovanhemmilta opittuihin, reagointitapoihin ja itsen ilmaisuun. Näin meditaatio voi auttaa tulemaan tietoiseksi omista rajoituksistamme, tiedostamattomista peloistamme ja automaattisista reagointitavoistamme, mikä voi laajentaa käsitystämme vahvuuksistamme, kyvyistämme ja koko identiteetistämme.
Itsetietoisuutta kehitetään organisaatioissa yleisimmin erilaisten persoonallisuusarviointien, kuten 360 -astetta, avulla. Ne perustuvat itsereflektioon. Meditaatio ja mindfulness sen sijaan kasvattavat erityisesti meta -tietoisuutta ja voisivat itsetietoisuuden kehittämisessä täydentää itsereflektiota.
Minusta itsetietoisuuden kehittämiselle kannattaa todella uhrata pieni hetki aikaa jokaisesta päivästä!
Lähteet:
Eurich, T. 2017. Insights. The Surprising Truth about how others see us, how we see ourselves and why the answer matter more than we think. Penguin Random House LLC: New York.
Showry, M., & Manasa, K. V. L. (2014). Self-awareness – Key to effective leadership. IUP Journal of Soft Skills, 8(1), 15–26.
Morin, A. 2006. Levels of consciousness and self-awareness: A comparison and integration of various neurocognitive views. Consciousness and Cognition, 15(2):358-71.
Vanhempana koen usein tarvetta varjella omaa jälkikasvuani vaaroilta, joita elämä on pullollaan. Yleensä se tapahtuu eri asioita kieltämällä tai vähintään niistä varoittamalla.
“Yksin et saa lähteä koulusta kotiin” “Missään nimessä et voi mennä metsään yksin” “Heti alas sieltä, satutat vielä itsesi” “Älä tee noin, tai käy vielä huonosti”
Uskoisin, että lähes jokainen meistä tunnistaa edeltävät lauseet, jos ei muuten, niin omasta lapsuudesta käsin. Menneiden sukupolvien äänet kaikuvat edelleen siinä, miten tärkeää lapsista on kasvattaa yhteiskuntakelpoisia, suojella heitä pahalta. Ei väliä, vaikka tuo paha olisi vain aikuisen päässä oleva uskomus.
“Mee vaan iskä, kyllä sä pystyt”
Kerronpa sinulle tositarinan. Eräänä kauniina kevätpäivänä, noin vuosi sitten pälyilimme poikani kanssa espoolaisen lähiön puskissa. Etsimme luolaa, jonka piti sijaita aivan asuinalueen tuntumassa. Huhujen mukaan se koostui kahdesta eri tilasta ja niitä yhdistävästä käytävästä. Janosimme yhteistä seikkailua!
Löysimme luolan ja yritimme etsiä myös tilat yhdistävää käytävää. Huomasimme ainoastaan muutaman metrin levyisen ja puolen metrin korkuisen raon. Se näytti ahtaalta ja pelottavalta.
Ilmoitin välittömästi, että tuosta me emme mene, se olisi liian vaarallista. Pelkkä ajatus moiseen rakoon ahtautumisesta ahdisti ja sai kehoni lamaantumaan. Samalla tiesin kyseessä olevan etsimämme käytävä.
“Mee vaan iskä, kyllä sä pystyt.”
Havahduin poikani kommenttiin, joka oli odottamaton. Hän ei nähnyt ensisijaisesti uhkaa vaan mahdollisuuden. Maailma, joka tässä tapauksessa kiteytyi ahtaaseen käytävään, ei ollut hänelle vaara jolta tuli suojautua, vaan ennemmin seikkailu jonka varaan kannatti heittäytyä.
Sain poikani kommentista boostin itsetuntooni ja päätin ryömiä koloon. Etenin ensimmäiset metrit hengittämättä ja sokkona. Sykkeeni hakkasi tuhatta ja sataa samalla kun alitajuntani tuotti jatkuvaa kauhugalleriaa.
Päästessäni puoleen väliin pysähdyin hetkeksi. Tilan ahtaudesta kertoo paljon se, että pelkkä katseen nostaminen oli mahdollista vain osittain. Olin klaustrofobisessa painajaisessa.
Mutta mitään ei tapahtunut!
Kivet eivät sortuneet, eikä katto romahtanut. Pimeyden keskeltä ei löytynyt mitään vaarallista. Makasin hiljaa vasten viileää graniittia ja tunsin hengitykseni rauhoittuvan. Pelko oli yhä läsnä, mutta huomasin olevani turvassa.
Ryömin käytävän loppuun ja jäin vastaanottamaan poikaani. Oli vähintään yhtä tuskallista katsoa hänen etenemistään, joka tosin sujui huomattavasti itseäni joutuisammin. Sankaritekomme päätteeksi Istuimme hienossa rakoluolasta ja fiilistelimme juomalla termarista mustikkamehua.
Vanhemman tulee rohkaista elämään, ei varjella elämästä
Käsi ylös, kuinka moni meistä on kasvatettu siten, että epämiellyttäviä tunteita tulee välttää, tai ainakin niistä tulee päästää irti mahdollisimman nopeasti?
Kun lapsi kohtaa surua tai pelkoa, haluaisimme vanhempina viedä sen pois, suojella lasta. Ikään kuin lapsella ei olisi oikeutta kohdata surua tai kykyä selviytyä pelosta. Pahimmillaan tästä viestitään jopa häpeän kautta.
“Hei, ei kannata itkeä tuollaisen vuoksi.” “Mitä sä nyt tuommoista pelkäät?” “Mitä minä sanoin, itku pitkästä ilosta.”
Vajaan kolmen vuoden ikäisen tyttäreni äiti on opettanut minulle esimerkillään sen, kuinka lapselle annetaan turvallinen tila surra ja kokea pettymyksiä. Sen sijaan, että surua yritettäisiin korvata tarjoamalla mukavammalta tuntuvia tunteita, sen voi antaa olla rauhassa. Varpaan osuessa kynnykseen, lohtukarkki ei olekaan se paras laastari, eikä television lastenohjelmat lääke harmitukseen. Ikävää tunnetta ei tarvitse viedä pois, riittää että on läsnä vierellä.
Erään kerran tyttäreni itkiessä, koitin lohduttaa häntä ja tarjota kevyempää tunnetta. “Iskä, anna mun itkeä rauhassa”, parahdukseen kiteytyi sellaista viisautta, jota itse en hänelle siinä hetkessä osannut tarjota.
Kun uskaltaa kaatua ja tuntea, voi antautua elämälle
Parasta on, jos vanhempana voin olla lasteni rinnalla ja osaltani mahdollistaa heille turvallisen tilan tuntea, myös niitä epämiellyttäviä tunteita. Viestiä kaikin mahdollisin tavoin, että kaikkia tunteita voi uskaltaa tuntea, ne itsessään eivät ole vahingollisia.
Tosin tuskin on olemassa vanhempia, jotka eivät antaisi lapselleen myös niitä uskomuksia ja pelkoja, niin se vain menee.
Isossa kuvassa on silti oleellista, rohkaistaanko lasta näkemään maailmaa uhkana vai mahdollisuutena. Ahdas luola ja lapsen kokema suru ovat molemmat asioita, jotka haluaisi kernaasti ohittaa. Silti molemmista selviää ja voi oppia lisää – ennen kaikkea itsestään.
Jos kaatuu, kannattaa nousta ylös, oppia virheistä ja valita tulevaisuudessa toisin. Mutta ensin pitää uskaltaa kaatua ja tuntea se, eikä välttää sitä kaikin keinoin.
Sitä kutsutaan elämälle antautumiseksi!
Tunne pelkosi, vapaudu elämään -uutuuskirja on tilattavissa Hidasta elämää -verkkopuodin kautta. Tee tilauksesi täältä.
Herkän ihmisen hermosto virittyy herkästi niin innostavista kuin kuormittavista asioista. Tämä ilmenee erilaisia kehollisina oireina. Toisella saattavat mennä yöunet vähästäkin arkisesta muutoksesta, toisella kärsii ruokahalu. Joillakin meistä keho ilmoittaa kivuin, säryin ja kiristyksin heti, kun kuormitusta on liikaa.
Useimmiten iskee vain väsymys. Täytyy saada ladata akkuja, vetäytyä omaan rauhaan ja antaa aisteille tilaa hengähtää. Jos yhteys omiin kehollisiin tuntemuksiin on vahva, saattaa tuntua siltä kuin lähes koko ajan olisi jokin oire päällä.
Etenkin kuormittavissa elämäntilanteissa herkkyys kääntyy helposti negatiiviseksi asiaksi. Tulee tunne, että ei jaksa, ei pysty eikä saa aikaiseksi niin paljon kuin ”muut”. Vertailu enemmän jaksaviin kanssakulkijoihin lisää huonommuuden tunnetta ja saa pahimmillaan kehon näyttäytymään viholliselta.
Todellisuudessa keho haluaa vain meidän parastamme. Erilaisin oirein se pyrkii kiinnittämään huomiomme omiin tarpeisiimme ja sitä kautta ohjautumaan takaisin kohti tasapainoa. Sitä tilaa, jossa meidän on hyvä olla. Kehomme voi toimia viisaana sisäisenä oppaana, jos vain annamme sille mahdollisuuden.
Seuraavan kerran, kun kehosi herkkyys saa pinnasi kiristymään, palauta mieleesi ne positiiviset puolet, jotka tämä piirre sinulle mahdollistaa. Tässä niistä muutama.
3 syytä, miksi keho on herkän ihmisen paras kumppani:
1. Keho auttaa meitä tunnistamaan omat rajamme ja voimavaramme paremmin. Keho on mitä parhain itsetuntemuksen opettaja. Kuuntelemalla kehonsa viestejä ja harjoittelemalla kunnioittamaan sen pyyntöjä, voi säästyä monelta harmilta. Keho auttaa meitä huomaamaan muun muassa milloin on hyvä sanoa ei, milloin tarvitsemme lepoa, mikä on meille liikaa ja mihin asti voimme venyä.
Useimmilla meistä oppi tarttuu kantapään kautta, mutta se on sitäkin arvokkaampaa.
2. Kehomme ansiosta voimme kokea myös elämän upeimmat hetket ja sanoin kuvaamattoman koskettavat tunteet. Tunteet asuvat kehossa ja ilmenevät kehollisesti. Herkällä ihmisellä tunneskaala on yleensä varsin rikas. Usein iskevän väsähdyksen toisessa ääripäässä on helposti syttyvä energinen euforisuus. Kevyt itkuhana avaa myös pulppuavan naurukanavan. Aistimme herkästi raskaat tunnelmat, mutta voimme tarttua myös kuplivaan iloon ja jalat maasta irrottavaan keveyteen. Se jos joku on lahja!
3. Kehon kautta on mahdollista kokea syvempää yhteyttä itseen ja kaikkeen ympärillä olevaan. Herkkä ihminen nauttii usein syvällisyydestä ja etsii myös ihmissuhteiltaan aitoa kohtaamista. Tämä voi tapahtua vain kehollisen läsnäolon kautta.
Parhaimmillaan keho on väylä syvempään henkiseen yhteyteen itsen ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Kun olemme syvässä yhteydessä itseemme ja omaan kehoomme, meidän on helpompi löytää kokonaisvaltainen yhteys myös muihin ihmisin ja eläviin olentoihin.
Haluatko keventää kuormitusta ja löytää syvemmän yhteyden itseesi ja omaan kehoosi? Lähde mukaan Kesähuoltoa keholle ja mielelle -verkkokurssille ja löydä uusia, lempeitä keinoja pitää huolta itsestäsi. Kurssi on suunniteltu siten, että voit tehdä kaikki harjoitukset ulkona luonnon helmassa – takapihan terassilla, lähipuistossa tai vaikkapa mökkilaiturin nokassa. 6 viikkoa kestävä kesäkurssi alkaa 30.5.! Materiaalit ovat käytössäsi koko kesän ajan, syyskuun loppuun asti. Lue lisää täältä.
Kun olet omassa voimassasi, olet elämässäsi aktiivinen toimija. Osaat kannatella itseäsi rakentavilla uskomuksilla, mutta sinun ei tarvitse puskea.
Omasta voimasta on helppo keikahtaa äärilaitoihin: yliyrittämiseen tai voimattomuuteen.
Yliyrittäjä yrittää tehdä kaiken itse. Hän puskee menemään ja kontrolloi kaikkea, haluaa huolehtia kaikesta. Hän törmäilee ulkomaailman kanssa, koska ei ehdi aistia ympäristöään lainkaan.
Yliyrittäjä ei luota elämään eikä siihen, että riittää itse sellaisena kuin on. Hän pakenee sisintään tekemisellä ja välttelee pienuuttaan kohottamalla itseään keinotekoisesti. Suorittaminen on hänelle turvapaikka.
Uhri puolestaan antautuu olosuhteiden armoille ja elämän heiteltäväksi. Hän ei halua tai uskalla ottaa vastuuta elämästään.
Uhri ei luota itseensä eikä sisäiseen tukeensa. Hän löytää syyn elämänsä haasteisiin ulkopuoleltaan mutta ei halua ongelmista eroon, päinvastoin – hän etsii ongelmia myös hänelle ehdotetuista ratkaisuista. Uhri pakenee vastuutaan valittamiseen ja välttelee suuruuttaan keskittymällä mitättömyyteensä. Uhrin asema on hänelle turvapaikka: potero johon hän kaivautuu ongelmien äärellä ja josta hän ei halua poistua.
Jos et ole omassa voimassasi, saatat olla jommassakummassa äärilaidassa – tai vuorotellen molemmissa. Kun ei ole löytänyt omaa voimaansa, saattaa keikkua voimattomuuden ja yliyrittämisen välillä. Et uskalla antautua tälle hetkelle vaan yrität kovasti päästä koko ajan jonnekin – ja hetken päästä luovut toivosta, että koskaan pääsisit minnekään.
Pienessä mittakaavassa voimattomuus ja yliyrittäminen kuuluvat tasapainoiseen elämään eikä se ole vaarallista. Mutta jos koko ajan yrität liikaa, se kertoo, ettet luota elämään. Jos jatkuvasti unohdut uhriksi, et luota itseesi.
Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja: Opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli
Läheisesi vierellä olet olkapää, johon nojata. Olet sydän, joka sykkii toisen tahtiin. Olet kädet, jotka rauhoittavat ja tulevat avuksi. Turvallisen tilan luominen on mahdollista myös etäältä.
Muistan sen edelleen, vaikka siitä on vuosia. Elämä oli mennyt uusiksi. Isäni oli menehtynyt yllättäen ja suruun piti sopeutua. Tuossa akuutissa tilanteessa ihmisten viestit, osanotto ja läsnäolo suojasivat meitä. Oli kuin ympärillemme olisi muodostunut kannatteleva kupla, joka auttoi pahimman yli.
Ihmisen osaan kuuluu, ettei kaikki aina mene hyvin. Kohtaamme tilanteita, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja suorastaan murskaavilta. Lisäksi on pienempiä, vaihtuvia murheita. Taloudelliset vaikeudet, ihmissuhteiden painolasti, yksinäisyys, huoli läheisistä, terveydestä ja jaksamisesta – nämä ovat monelle nytkin ajankohtaisia. Tuelle on suuri tarve, ja juttukaveria kaivataan myös arkisissa asioissa.
Miten toista voisi parhaiten tukea?
Kurottautuminen kohti ei aina mene putkeen, varsinkaan kriisitilanteessa. Se on inhimillistä. Suusta voi karata liikoja neuvoja, tahatonta vähättelyä, katteetonta tsemppaamista tai mykistyminen, jonka seurauksena läheisyydestä tuleekin etäisyyttä.
Vaikeuksia kohtaavan läheisenä altistuu itsekin hankalille tunteille, epävarmuudelle ja surulle. Silti juuri siinä sinua, minua, meitä tarvitaan. ”Olen tässä.” Se on niin kovin yksinkertaista, tärkeää ja silti usein vaikeaa. Halaus, katse ja lämpö – ne riittävät, ehkä etäältäkin.
Vaikeita asioita ei voi aina poistaa ja joskus ne kuuluvat läheisen elämänpolkuun. Voit osoittaa myötätuntoa eleillä ja antamalla täyden huomiosi. Jos mietit, riittääkö sanaton läsnäolo, mieti lemmikkejä. Monelle koira tai kissa on parhaana tukena: ei tuomitse tai kysele, on vain siinä. Hukassa on helpompi olla, jos ei joudu olemaan siellä yksin.
Avuksi kohtaamiseen
1. Muista ”Pieni suu, suuret korvat.”
Tämä viisas vihje ihmisen hiljaiseen kohtaamiseen tuli kokeneelta hautausmaan vahtimestarilta Hannu S. Aholta. ”Olen ihmisiä kuunnellessani ollut hiljaa ja keskittynyt heidän tarinoihinsa. Monet ovat lopuksi kiitelleet, kun jaksoin kuunnella ja kannustaa heitä, vaikka en ollut sanonut juuri mitään.”
2. Vertailu ei ole tarpeen.
Jokainen haastava tilanne on yksilöllinen: aiemmat kokemukset, voimavarat ja kokonaisuus vaikuttavat. Ei ole keinoa eikä syytä mittailla vaikeuden astetta. Liity hänen todellisuuteensa tässä hetkessä. Voit vaikka tietoisesti laittaa oman elämän asiat nyt sivuun. Niiden aika on toiste.
3. Tarjoa konkreettista apua.
Avun pyytäminen on vaikeaa silloinkin, kun on voimissaan, saati silloin, kun on vaikeuksissa. Käytännölliseen, konkreettiseen tarjoukseen on helpompi tarttua kuin yleiseen ”kerro, jos voin auttaa” -kehotukseen. Voit ehdottaa avulle ajankohtaa lähitulevaisuudesta. Kävelylle hakeminen, ruoan tuominen, lastenhoitoapu, juttuseura, lomakkeiden täyttäminen – on monia tapoja olla lähellä. Jos pelkäät tungettelevasi, voit aina kysyä sopiiko.
4. Saat olla neuvoton.
Tarve neuvoa nousee halusta ratkaista ongelmat. Haluamme päästää toisemme pahasta. Harva kuitenkaan haluaa vaikeassa tilanteessa lähelleen suvereenia onnistujaa tai neuvoja.
Toisen ihmisen lähellä oleminen on jokapäiväistä elämän suojelua, tapahtuu se sitten fyysisesti tai henkisesti. Yhteys toiseen voi pitää kiinni elämässä.
Läheiseltä ei vaadita ammattitutkintoa tai oikeita sanoja, tarvitaan aikaa ja kykyä sietää elämää yhdessä. Tyylipuhdasta tukemista tuskin on olemassakaan – silti kannattaa yrittää, uudestaankin. Varmaa on ainakin se, että tulemme elämän varrella olemaan molemmissa rooleissa: sekä tukijoina, että tuen tarpeessa.
Kirjoittaja Elli Palomäki on 22-vuotias yliopisto-opiskelija, joka elää elämäänsä näkymättömien, pitkäaikaisten fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa. Hän on hyväksynyt sairautensa ja jakaa tietoisuutta sekä vertaistukea esimerkiksi Instagram-tilillään @ulkokuorenalla.
Kun avaan uusille tai vanhoille tuttavuuksille omaa tarinaani ja omia kokemuksiani näkymättömien sairauksieni kanssa elämisestä, kohtaan vahvaa yllättyneisyyttä joka ikinen kerta.
Kuulen siitä, ettei minusta olisi uskonut. Siitä, etten näytä yhtään sairaalta. Ihmettelyä siitä, miten oikein kykenen tekemään asioita, jos kerran olen sairas.
Epäuskon kohtaaminen on ollut asia, johon olen joutunut elämäni aikana tottumaan. Yleisen käsityksen mukaan sairaudet näkyvät ulospäin, ja se tietysti pitää joissakin tapauksissa paikkaansa. Lähellekään kaikki sairaudet eivät ole kuitenkaan näkyviä, ja tätä haluan tuoda ihmisten tietoisuuteen enemmän.
Mitä tarkoittaa näkymätön sairaus?
Siihen, mitkä sairaudet lasketaan näkymättömiksi sairauksiksi, ei ole olemassa mitään tarkkaa määritelmää tai luetteloa. Nimensä mukaisesti näkymättömiin sairauksiin voidaan luokitella erilaisia sairauksia, joita on hyvin vaikea nähdä ulospäin.
Näkymättömästi sairaat usein vaikuttavat ulospäin muille ihmisille “terveiltä” ja toimintakykyisiltä ihmisiltä, vaikka todellisuus ulkokuoren alla onkin täysin toinen. Monesti oletetaankin, että sairaudet ja erilaiset oireet pystytään näkemään ihmisestä ulospäin; kivun kokemisen oletetaan olevan näkyvää, masentuneen ihmisen oletetaan aina olevan allapäin, sairastuneen oletetaan olevan kyvytön liikuntaan ja niin edelleen.
Näkymättömät sairaudet, häiriöt tai oireyhtymätvoivat olla sekä fyysisiä että psyykkisiä, mutta myös sellaisia, joita ei voida lokeroida kumpaankaan näistä.
Fyysiset ja esimerkiksi toiminnalliset näkymättömät sairaudet ovat usein pitkäaikaisia sairauksia, joihin kuuluu paljon moninaisia, pääosin fyysisiä oireita. Näitä voivat olla muun muassa migreeni, fibromyalgia, endometrioosi, reuma, erilaiset sydän- ja verisuonitaudit.
Masennus, ahdistuneisuushäiriöt ja syömishäiriöt ovat esimerkkejä näkymättömistä psyykkisistä sairauksista. Myös esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) ja MS-tauti voivat ilmetä muille näkymättöminä.
Nämä esimerkit ovat vain murto-osa sairauksista, jotka voivat olla näkymättömiä. Tässä kirjoituksessa keskityn eniten kuitenkin fyysisiin ja toiminnallisiin, kroonisiin näkymättömiin sairauksiin sekä niiden kanssa elämiseen.
Mitkä tekijät voivat vaikuttaa sairauden näkymättömyyteen?
Sairaudesta voi tehdä muille näkymättömän monikin seikka. Fyysisiä sairauksia käsitellessä sairauden kroonisuus eli pitkäaikaisuus usein tarkoittaa myös sitä, että sairastavan toimintakyky ja oireiden voimakkuus vaihtelevat jatkuvasti.
Toimintakyky voi vaihdella suuresti vuosien, kuukausien, viikkojen, päivien ja jopa tuntien välillä. Jonakin aikana sairastava voi kyetä oireidensa kanssa esimerkiksi työskentelemään, urheilemaan tai juhlimaan ystävien kanssa, kun taas toisina hetkinä hän makaa sängyssä kykenemättömänä edes syömään.
Muut ihmiset yleensä näkevät sairastavasta vain sen puolen, kun hänen oireensa ja kipunsa ovat vielä niin sanotusti siedettävissä. Ulkoisesta olemuksesta ei voi aavistaakaan sitä, mitä kaikkea esimerkiksi oma työkaveri voi käydä läpi työpäivänsä aikana, ja millaista hänen elämänsä on työn ulkopuolella.
Välillä voi olla kykeneväinen esimerkiksi kiertelemään ostoskeskuksessa pari tuntia ystävän kanssa, jonka jälkeen loppupäivä ja jopa seuraavakin saattaa kulua sängyssä kamalissa kivuissa, pahoinvoinnissa ja uupumuksessa.
Pitkäaikaissairaana koen, ettei moninaisiin oireisiin ja kroonisiin kipuihin koskaan täysin totu, mutta niitä voidaan oppia käsittelemään eri tavoin. Tämä on myös yksi tekijä, joka tavanomaisesti on syynä siihen, miksi sairaudet ovat muille ihmisille näkymättömiä.
Ihminen, joka on kokenut esimerkiksi kroonista kipua monen vuoden ajan 24 tuntia vuorokaudessa, on todennäköisesti “joutunut” oppimaan jollakin tasolla käsittelemään kipuaan. Kun kipua pystyy käsittelemään ja sietämään, ihmisestä voi olla jopa mahdotonta nähdä, milloin hän kokee voimakkaita kipuja ja yrittää selviytyä niiden kanssa.
Kroonisen kivun tai muiden kroonisten oireiden kokeminen alkaa yleensä muuttua näkyväksi vasta silloin, kun oireet pahenevat siitä omasta “normaalista”. Vaikka kroonisten oireiden kokemista ei yleensänähdä ihmisestä ulospäin, se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia tai etteikö niiden kokeminen olisi raskasta.
Kroonisesti, näkymättömästi sairaat tuntevat usein, että heidän täytyy muiden ihmisten seurassa peitellä omia oireitaan. Itse olen kokenut tarvetta peitellä omia oireitani, koska en ole halunnut tehdä muille ihmisille tilanteista epämukavia tai jollakin tapaa “pilata” yleistä ilmapiiriä. En myöskään ole koskaan halunnut, että minua kohdeltaisiin millään tapaa eri tavoin kuin muita.
Koen, että oireiden peittely muiden ihmisten seurassa on tehnyt olostani tietyllä tapaa “normaalimman” ja paremmin joukkoon kuuluvan. Myös esimerkiksi ymmärryksen puute ja muiden ihmisten asenteet voivat vaikuttaa siihen, haluaako omista oireistaan ja sairauksistaan olla avoin. Kuten usein sanotaan, kroonisesti sairaat eivät teeskentele olevansa sairaita, vaan he ennemminkin teeskentelevät olevansa terveitä.
Miten sairauksien näkymättömyys on vaikuttanut elämääni?
Elämä näkymättömien sairauksien kanssa on ollut älyttömän raskasta ja haastavaa monin tavoin. Fyysisten ja toiminnallisten sairauksieni oireet alkoivat ollessani jo 1-vuotias, mutta sain merkittävimmät diagnoosini vasta 19-vuotiaana.
Vaikka nämä myöhemmin diagnosoidut sairauteni olivatkin harvinaisia, koen sairauksien näkymättömyyden vaikuttaneen osaltaan myös diagnosointiin esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten asenteiden ja epäkunnioittavan kohtelun kautta.
Kun vaikka röntgenkuvat ja tavallisten verikokeiden tulokset olivat normaaleja, minua pidettiin vuodesta toiseen “täysin terveenä” ja jopa “luulosairaana”. Minulle on sanottu monesti suoraan, etten näytä tarpeeksi sairaalta.
Koska jatkotutkimuksia ei haluttu toteuttaa, diagnoosin saaminen pidentyi ja jouduin elämään elämääni epätietoisuudessa toivottomana, jatkuvasti peläten. Tämä on kuitenkin aihe, joka tarvitsee oman kirjoituksensa.
Sairauksien näkymättömyys on siis vaikuttanut suuresti siihen, kuinka muut ihmiset ovat suhtautuneet oireisiini ja vointeihini. Pienestä tytöstä tähän päivään saakka minua on lukuisia kertoja syytetty oireideni valehtelusta. Näitä syytöksiä ovat esittäneet terveydenhuollon ammattilaisten lisäksi muun muassa perheenjäsenet, sukulaiset, kaverit sekä opettajat.
En voinut kokea kipua, koska kivulle ei löydetty syytä. En voinut olla sairas, koska näytin terveeltä. En voinut olla masentunut, koska vaikutin yleensä iloiselta. On vaikea pukea sanoiksi niitä tuntemuksia, joita olen epäuskon ja kunnioituksen puutteen johdosta kokenut.
Se, että kärsii päivittäin samalla, kun ympärillä olevat ihmiset syyttävät valehtelusta, on psyykkiselle hyvinvoinnille todella raastavaa. Tällaisten tilanteiden kokeminen voi usein myös kehittää traumaperäistä stressiä. Yksinäisyyden, arvottomuuden ja toivottomuuden tunteiden määrä, jota olen sairauksieni näkymättömyydestä johtuen kokenut, on aivan suunnaton.
Huonot kokemukseni näkymättömiin sairauksiini suhtautumisesta ovat vaikuttaneet luonnollisesti sosiaalisiin suhteisiini ja siihen, miten avoin olen halunnut olla muille ihmisille omasta arjestani.
Vielä muutama vuosikin sitten en kokenut millään tavalla luonnolliseksi tai mukavaksi kertoa sairauksistani, sillä pelkäsin epäuskoa ja sitä, että minut leimattaisiin sääliä ja huomiota hakevaksi valittajaksi. Vaikka sairaudet vaikuttivat jokapäiväiseen elämääni hurjan paljon, elin niiden kanssa yksin ja esitin muille ”tervettä”.
Nykyään koen sairauteni tärkeänä osana itseäni ja sitä, millaiseksi olen kasvanut. Koen myös avoimuuden olevan helpompaa. Haluan yrittää lisätä etenkin läheisimpien ihmisten ymmärrystä sairauksistani siksi, etteivät he ottaisi henkilökohtaisesti esimerkiksi yllättäviä suunnitelmien perumisia. Nykyään saatan kertoa sairauksistani jo uuteen ihmiseen tutustumisen alkuvaiheessa. Lisäksi jaan tietoisuutta sosiaalisessa mediassa näkymättömistä sairauksista omien ja muiden kokemuksien kautta.
Koen sairauksien näkymättömyydestä olleen kuitenkin myös positiivisia vaikutuksia omaan elämääni. Henkilökohtaisesti olen todella iloinen ja helpottunut siitä, ettei muiden ihmisten tarvitse suurimpana osana ajasta nähdä omaa kärsimystäni. Pidän siitä, että minut otetaan usein vastaan juurikin minuna itsenäni, eikä ensimmäiseksi pelkkien sairauteni kautta.
Eläminen näkymättömien, pitkäaikaisten sairauksien kanssa on myös opettanut minulle paljon. Nykyään osaan päivittäin arvostaa elämän pieniä asioita.
Koen tärkeimpänä oppina olleen oma kasvuni ja kehitykseni empaattisuudessa, ymmärtäväisyydessä, suvaitsevaisuudessa ja muiden ihmisten kunnioittavassa kohtaamisessa.
Olen aina ollut todella herkkä, empaattinen ja kiltti ihminen, mutta näkymättömien sairauksien kanssa eläminen on tuonut konkreettisempaa ymmärrystä siitä, että emme ihan oikeasti voi nähdä tai tietää toisen kokemuksia ulospäin. Tämä onkin minulle todella tärkeä aihe, jota olen pyrkinyt tuomaan aktiivisesti esille. Emme voi koskaan tietää, mitä toinen käy läpi oman ulkokuorensa alla; muistetaanhan siis aina olla ystävällisiä ja kunnioittavia muita kohtaan.
