Elämälle antautuminen voi olla uhka tai mahdollisuus – rohkaise lasta elämään sen sijaan, että varjelet häntä epämiellyttäviltä tunteilta!

Vanhempana koen usein tarvetta varjella omaa jälkikasvuani vaaroilta, joita elämä on pullollaan. Yleensä se tapahtuu eri asioita kieltämällä tai vähintään niistä varoittamalla.

“Yksin et saa lähteä koulusta kotiin”
“Missään nimessä et voi mennä metsään yksin”
“Heti alas sieltä, satutat vielä itsesi”
“Älä tee noin, tai käy vielä huonosti”

Uskoisin, että lähes jokainen meistä tunnistaa edeltävät lauseet, jos ei muuten, niin omasta lapsuudesta käsin. Menneiden sukupolvien äänet kaikuvat edelleen siinä, miten tärkeää lapsista on kasvattaa yhteiskuntakelpoisia, suojella heitä pahalta. Ei väliä, vaikka tuo paha olisi vain aikuisen päässä oleva uskomus.

“Mee vaan iskä, kyllä sä pystyt”

Kerronpa sinulle tositarinan. Eräänä kauniina kevätpäivänä, noin vuosi sitten pälyilimme poikani kanssa espoolaisen lähiön puskissa. Etsimme luolaa, jonka piti sijaita aivan asuinalueen tuntumassa. Huhujen mukaan se koostui kahdesta eri tilasta ja niitä yhdistävästä käytävästä. Janosimme yhteistä seikkailua!

Löysimme luolan ja yritimme etsiä myös tilat yhdistävää käytävää. Huomasimme ainoastaan muutaman metrin levyisen ja puolen metrin korkuisen raon. Se näytti ahtaalta ja pelottavalta.

Ilmoitin välittömästi, että tuosta me emme mene, se olisi liian vaarallista. Pelkkä ajatus moiseen rakoon ahtautumisesta ahdisti ja sai kehoni lamaantumaan. Samalla tiesin kyseessä olevan etsimämme käytävä.

“Mee vaan iskä, kyllä sä pystyt.”

Havahduin poikani kommenttiin, joka oli odottamaton. Hän ei nähnyt ensisijaisesti uhkaa vaan mahdollisuuden. Maailma, joka tässä tapauksessa kiteytyi ahtaaseen käytävään, ei ollut hänelle vaara jolta tuli suojautua, vaan ennemmin seikkailu jonka varaan kannatti heittäytyä.

Sain poikani kommentista boostin itsetuntooni ja päätin ryömiä koloon. Etenin ensimmäiset metrit hengittämättä ja sokkona. Sykkeeni hakkasi tuhatta ja sataa samalla kun alitajuntani tuotti jatkuvaa kauhugalleriaa.

Päästessäni puoleen väliin pysähdyin hetkeksi. Tilan ahtaudesta kertoo paljon se, että pelkkä katseen nostaminen oli mahdollista vain osittain. Olin klaustrofobisessa painajaisessa.

Mutta mitään ei tapahtunut!

Kivet eivät sortuneet, eikä katto romahtanut. Pimeyden keskeltä ei löytynyt mitään vaarallista. Makasin hiljaa vasten viileää graniittia ja tunsin hengitykseni rauhoittuvan. Pelko oli yhä läsnä, mutta huomasin olevani turvassa.

Ryömin käytävän loppuun ja jäin vastaanottamaan poikaani. Oli vähintään yhtä tuskallista katsoa hänen etenemistään, joka tosin sujui huomattavasti itseäni joutuisammin. Sankaritekomme päätteeksi Istuimme hienossa rakoluolasta ja fiilistelimme juomalla termarista mustikkamehua.

Vanhemman tulee rohkaista elämään, ei varjella elämästä

Käsi ylös, kuinka moni meistä on kasvatettu siten, että epämiellyttäviä tunteita tulee välttää, tai ainakin niistä tulee päästää irti mahdollisimman nopeasti?

Kun lapsi kohtaa surua tai pelkoa, haluaisimme vanhempina viedä sen pois, suojella lasta. Ikään kuin lapsella ei olisi oikeutta kohdata surua tai kykyä selviytyä pelosta. Pahimmillaan tästä viestitään jopa häpeän kautta.

“Hei, ei kannata itkeä tuollaisen vuoksi.”
“Mitä sä nyt tuommoista pelkäät?”
“Mitä minä sanoin, itku pitkästä ilosta.”

Vajaan kolmen vuoden ikäisen tyttäreni äiti on opettanut minulle esimerkillään sen, kuinka lapselle annetaan turvallinen tila surra ja kokea pettymyksiä. Sen sijaan, että surua yritettäisiin korvata tarjoamalla mukavammalta tuntuvia tunteita, sen voi antaa olla rauhassa. Varpaan osuessa kynnykseen, lohtukarkki ei olekaan se paras laastari, eikä television lastenohjelmat lääke harmitukseen. Ikävää tunnetta ei tarvitse viedä pois, riittää että on läsnä vierellä.

Erään kerran tyttäreni itkiessä, koitin lohduttaa häntä ja tarjota kevyempää tunnetta. “Iskä, anna mun itkeä rauhassa”, parahdukseen kiteytyi sellaista viisautta, jota itse en hänelle siinä hetkessä osannut tarjota.

Kun uskaltaa kaatua ja tuntea, voi antautua elämälle

Parasta on, jos vanhempana voin olla lasteni rinnalla ja osaltani mahdollistaa heille turvallisen tilan tuntea, myös niitä epämiellyttäviä tunteita. Viestiä kaikin mahdollisin tavoin, että kaikkia tunteita voi uskaltaa tuntea, ne itsessään eivät ole vahingollisia.

Tosin tuskin on olemassa vanhempia, jotka eivät antaisi lapselleen myös niitä uskomuksia ja pelkoja, niin se vain menee.

Isossa kuvassa on silti oleellista, rohkaistaanko lasta näkemään maailmaa uhkana vai mahdollisuutena. Ahdas luola ja lapsen kokema suru ovat molemmat asioita, jotka haluaisi kernaasti ohittaa. Silti molemmista selviää ja voi oppia lisää – ennen kaikkea itsestään.

Jos kaatuu, kannattaa nousta ylös, oppia virheistä ja valita tulevaisuudessa toisin. Mutta ensin pitää uskaltaa kaatua ja tuntea se, eikä välttää sitä kaikin keinoin.

Sitä kutsutaan elämälle antautumiseksi!