Mitä yhteistä on mankumisella ja meditaatiolla?

Kirjoittaja Liina Länsiluoto on valtiotieteilijä, viestinnän ja palvelukehittämisen ammattilainen sekä kahden pienen pojan äiti. Teksteissään Liina pohtii kasvun ihmettä ja sitä, miten säilyttää mielentyyneys vanhemmuuden melskeissä.

 

 


Nelivuotiaani on aktiivisessa vinkuvaiheessa. ”Anna karkkiiii-ii. Tahdon pillimehuaaa. AiPädiää-ä”.

Tästä on keskustelu paljon viime päivinä, enemmän ja vähemmän rakentavilla äänenpainoilla.
Kun fiksun pojan mankuminen jatkuu entisestään, olen alkanut miettiä, mikä on vinkumisen merkitys lapsen kehityksessä?

Oman tahdon kehittyminen? Se on kyllä tärkeä asia elämässä, ettei jää tallotuksi. Itkuraivarin saaminen väärästä jäätelömerkistä menee kuitenkin oman tahdon treenaamisessakin vähän yli.

Neuvottelutaidot? Minusta vinkuminen menee kiristyksen puolelle, sillä kuka jaksaa kuunnella karkinpyytämistä munniharpun äänellä päivät pitkät. Olemme myös tehneet selväksi, että vinkumalla ei saa meillä haluamaansa. Tässä siis pojalla on vielä kehitettävää.

Sitten keksin ainakin omasta mielestäni parhaan selityksen. Vinkuminen on oman sisäisen äänen kuuluvaksi tekemistä. Samaahan se minun sisäinen ääneni tekee. ”En jaaksaaa. Tahdon suklaataaa. Oisko oluttaaa. Kaipaan Instagramiiii. Väsyttäääää. Vituttaaaa.”

Tämä on myös se sisäinen ääni, jota yritän meditaatiolla tunnistaa ja hallita. Jotta vinku-Liina ei hallitsisi minua.

Lapsi vasta opettelee tuota, minä olen kaitsemassa kasvua. Oman kasvuun kaitsijana olen vain minä itse.