Ethän koskaan häpäise toista mielenterveyden häiriöstä – Kerro läheisellesi, että hän on rakas ja tärkeä

Tämä kirjoitus on toinen osa kirjoitussarjaa, jossa käsittelen mielenterveyden ongelmia (keksisikö joku paremman sanan, kiitos!). Edellisen osan voit lukea täältä.

Sairastuin anoreksiaan 16-vuotiaana. Sairaus eteni hyvin nopeasti: puolessa vuodessa muutuin normaalista nuoresta urheilijasta alipainoiseksi, anorektikoksi. Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan sairastu ”kuin puskista”. Mielenterveyden ongelmat eivät leijaile vapaana taivaalla ja laskeudu sattumanvaraisesti jonkun olkapäälle. Olin kantanut sisälläni tiedostamatonta tuskaa, turvattomuutta ja viallisuuden tunnetta. Syömishäiriö tarjosi kontrollin tunnetta. Se tarjosi hetkellistä toivoa: ”Jos teet itsestäsi täydellisen, kukaan ei voi sinua satuttaa.”. 

Syömishäiriö valtasi mieleni, uskotteli olevansa paras ja ainoa ystäväni. ”Ihmiset voivat pettää ja jättää, mutta minä olen aina kanssasi”, se sanoi. 

Vanhempani ymmärrettävästi huolestuivat. Isäni tapa käsitellä pelkoa oli viha. Hän tuntui olevan hyvin vihainen sairaudelle, ja koin entistä enemmän olevani pettymys. Hänen vihansa herätti entistä suuremman tarpeen turvautua sairauteen. Äitini vei minua lääkäreille ja terapiaan. Menin, mutta en ollut hoitomyönteinen. En tosin ääneen kapinoinut, ehkä äitini mieliksi menin.

Olin täynnä häpeää, olin täynnä ahdistusta, mutta yritin esittää normaalia. Kaiken käyttäytymisen takana, olipa se ulospäin miten outoa tai sairasta, on olemassa jokin alitajuinen logiikka ja pyrkimys. Syömishäiriö saattaa olla keino yrittää täyttää inhimillisiä tarpeita, jotka eivät ole päässeet muuten täyttymään.

Vaikka en sitä silloin myöntänyt, syömishäiriö oli myös avunhuuto vanhemmilleni. Se yritti huutaa, ”tarvitsen tukea” ja ”en voi hyvin”. Syyt syömishäiriöön sairastumiselle ovat moninaiset, eikä mitään yksittäistä asiaa voi osoittaa. En syytä vanhempiani mistään, ja samalla ymmärrän, että monessa asiassa olen jäänyt vaille. Syömishäiriö oli minun keinoni käsitellä turvattomuutta, jota oli pakkautunut sisälleni jo vuosia. Tällaisistakin asioista tarvitaan avointa, syyttelemätöntä ja samalla rehellistä keskustelua, joka kestää myös vaikeat tunteet. 

Syömishäiriöihin kuuluu monenlaista ruualla kikkailua, joka normaalille syöjälle voi vaikuttaa hyvin oudolta – ja onhan se. Siitä huolimatta toisen häpäiseminen ei koskaan toimi. Muista, että oireilun takana on syvä tuska, jota syömishäiriöinen yrittää pitää kaikin keinoin poissa. Jos olet huolissasi, yritä välittää se lämpimästi ja empaattisesti, älä häpäisemällä.

Omalla toipumisen tielläni on ollut kaikista merkityksellisintä, että olen tullut nähdyksi ja hyväksytyksi juuri siinä kohdassa, missä olen. Minulla kesti vuosia kasvattaa vilpitöntä motivaatiota toipumiseen. En tiedä olisiko hoitomotivaatio tullut nopeammin, jos olisin tullut aiemmin nähdyksi sen kanssa, että minuun sattui sisältä.

Kaikki tuntuivat puhuvan vain ruuasta ja painosta. Vaikka en olisi sitä ikinä silloin myöntänyt, en halunnut luopua syömishäiriöstä myöskään siksi, että sain sillä vanhempieni huolen. Minuun kiinnitettiin huomiota. Minulla täytyi olla väliä. Olin kipeästi kaivannut vanhempieni huomiota ja lapsuuden aikaisten tapahtumien käsittelyä, mutta en ollut osannut sanoa sitä ääneen, saati edes tiedostaa sitä itse. Eikä 16-vuotiaalta voi sellaista olettaakaan.

Läheisiltäni olisin kaivannut ennen kaikkea kuulla, että olen rakas ja tärkeä. Uskon, että myös perheterapiasta olisi voinut olla hyötyä. Kaikista vahingollisinta minulle olivat viha ja häpäisy, vaikka ymmärrän ne reaktiot avuttomuuden hätähuutoina. Lopulta on vain arvailua, olisinko lähtenyt toipumisen tielle aiemmin.

Sairastin vakavasti viitisen vuotta ja sen jälkeen olin jonkinlaisessa puoliparantumisen tilassa toiset viisi vuotta. (Tästä kirjoitan tarkemmin kirjassani Ole itsellesi armollinen). Uskon, että on aina pieni mysteeri, milloin ihminen on siinä kohdassa, että haluaa sanoa vilpittömästi toipumiselle kyllä. 

”Jos haluat nähdä rohkean ihmisen, katso häntä joka katsoo sisäisiä mörköjään silmiin”.

Toivon jokaiselle läheiselle voimia, oman tuen hakemista ja ihan valtavasti myötätuntoa. Suomessa on hyvin saatavilla usein maksutonta vertaistukea. Tutustu erilaisiin järjestöihin kuten Finfami, Syli, Kaksisuuntaiset ja Disso. Älä jää yksin.

Minun tarinastani voi kuulla lisää katsomalla esim. TEDxtalk videon: Terveelliset addiktiot eivät tuo onnellisuutta.


Eevin itsetuntemusohjaukseen Skypessä tai Tampereella voi tutustua täältä

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: