Mielenterveyden ongelmien ei kuuluisi olla tabuja enää- eikä mielenterveyden ongelma määritä ihmistä kokonaan

Aloitan pienen kirjoitussarjan mielenterveysongelmista ja suhteesta läheisiin. Minulla on kokemusta sekä omasta mielenterveyden sairaudesta (anoreksia ja masennus) sekä useamman läheisen mielenterveyden sairauksista läheisenä (addiktiot, kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja tiedän omakohtaisesti hämmennyksen, avuttomuuden ja pelon, mitä läheisenä tyypillisesti kokee. 

Mielenterveyden ongelmat ovat hyvin yleisiä. Tarkkoja lukuja väestöstä on vaikea arvioida mutta kuvitteellisesti arvelen, että jos kävelen kadulla tänään 100 ihmisen ohi, on näiden joukossa luultavasti ainakin 20-30 ihmistä joilla on ollut tai on mielenterveydenongelmia. Kuinkakohan monta on heitä, joita mielenterveydenongelmat koskettavat muuten, läheisenä? Luulen että lähestytään jo 80 ihmistä sadasta. Sana mielenterveyden ongelma tai sairaus voi olla latautunut. Siihen voi liittyä häpeää ja epäonnistumisen tunnetta. Tunnetta, että on jotenkin huonompi, kuin muut.  Ei ole montaa vuosikymmentä, kun perheen mielenterveyden ongelmat pidettiin visusti vain omana tietona, eikä terapiaakaan tainnut olla juuri tarjolla. Nyt tilanne on jo toinen, tietoa, tukea ja vertaistukea löytyy suhteellisen helposti, kunhan uskaltautuu hakemaan apua. Avun hakeminen on monelle jo itsessään valtavan iso askel. Askel, jota ehkä vuosia vältetään.

Mielenterveyden ongelmat eivät ole koskaan kerro kaikkea ihmisestä. Sanana ongelma viestii, kuin jokin olisi vialla, mutta mielenterveyden häiriöön sairastunut ei ole mitenkään huono tai viallinen. Ongelma kuvaa paremminkin sitä, että jokin mielenterveydessä oirehtii, jokin ei ole tasapainossa. Sille on usein omat syynsä, joita  voi olla esimerkiksi kipeät elämänkokemukset, traumat, ympäristön paineet sekä myös jotkin persoonallisuuden piirteet voivat olla altistavia. Nykyään tiedetään paljon erilaisten häiriöiden biologisesta puolesta. Esimerkiksi kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä aivojen välittäjäaineet eivät toimi normaalisti ja anoreksian on tutkittu aktivoivan samoja aivoalueita, kuin skitsofreniassa. Tällä hetkellä isoin osa mielenterveyden häiriöstä ovat ahdistuneisuushäiriöitä, joita esiintyy arviolta neljäsosalla väestössä, jossain elämänvaiheessa.  

”Normaalin ja mielenterveydeltään häiriintyneen raja on aina suhteellinen” (Lainaus poimittu kirjasta Psykiatria)

Osa mielenterveyden ongelmista ovat sellaisia joista voi parantua, sellaisia jotka ovat mukana jossain elämänvaiheessa, mutta eivät jää pysyviksi. Osa mielenterveyden ongelmista kroonistuu, vaikka sairaus olisi muuten hoidettavissa. Ja sitten on sairauksia, jotka eivät poistu, mutta niiden kanssa voi elää ihan normaalia ja hyvää elämää kunhan sairaus saadaan tasapainoon ja hallintaan. Pelkkä lääkitys ei kuitenkaan riitä, vaan myös itsehoidolla ja reflektiotaidoilla sekä elämäntavoilla on valtava merkitys. 

Läheisen sairastuminen on usein shokki. Tilanne on usein kytenyt pinnan alla pitkään, sitä on jotenkin vaistonnut että kaikki ei ole ihan hyvin. On kuitenkin vaikea selkeästi löytää mikä olisi vialla ja sitä mielellään löytää selityksiä, jotka tyynnyttävät omaa mieltä. (”Kyllähän hän kuitenkin jotain syö”, ”Kaikki tuonikäiset nyt kokeilevat rajojaan, ”hän on aina ollut niin impulsiivinen”). Läheisen sairastuminen nostaa tyypillisesti esiin avuttomuutta, pelkoa, huolta sekä myös vihaa ja surua. Kaikki nämä tunteet ovat hyvin inhimillisiä, joiden kanssa ei pidä jäädä yksin. 

Usein tilanteen täytyy jotenkin kulminoitua, ennen kuin viimein hakeudutaan apuun. Diagnoosien tarkoitus ei ole koskaan olla leimoja, jotka kertovat kaiken ihmisestä. Parhaimmillaan ne helpottavat antamaan asialle nimen ja löytämään oikeanlaista hoitoa. Tosin, ei ole ihan niin itsestään selvää missä kohdin ihminen on valmis myöntämään tilanteen ja valmis hakemaan apua.

Alla muutamia ilmiöitä, jotka liittyvät mielenterveyden ongelmiin:

Tilanteen kieltäminen: Usein ihminen itse ja jossain määrin myös lähipiiri kieltää tilannetta, ymmärrettävistä syistä. On muutenkin niin vaikea määritellä, mikä mahtuu terveen mielenterveyden piiriin, sillä on ihan normaalia mielenterveyttä kokea ahdistusta, surua, pelkoa ja monia muitakin tunteita ilman, että ne itsessään ovat merkki mielenterveyden ongelmasta. On hankalaa kommunikoida ihmisen kanssa, joka kieltää tilannettaan. Jos ilmaiset huolta hänestä, hän vastaa usein defensiivisesti, kieltäen ja ehkäpä jopa syyttäen. Jos ihminen on kieltämisen tilassa, on hyvin vaikeaa tehdä mitään. Se on hyvin surullista. Läheisenä sitä ymmärrettäväsi yrittää kaikkensa saada toisen havahtumaan, mutta joskus siinä jopa tahtomattaan ylläpitää ongelmaa. Olen ollut useamman kerran tilanteessa, jossa läheinen kieltää tarvitsevansa apua. Olen pelännyt, että jos päästän itse irti toisen kannattelusta, että hänen tilanteensa pahenee. Juuri se on kuitenkin joskus suurinta rakkautta toiselle. On täytynyt kieltäytyä lainaamasta rahaa, on täytynyt kieltäytyä siitä ”avusta”, jota toinen pyytää ja vetää rajaa. Olen tukenasi ja välitän sinusta, mutta jos et hae muuta apua, en voi enempää auttaa. Sydäntä särkevän pelottavaa. Ja samalla se toiselle ihmiselle kenties todella tarpeellinen hetki havahtua. Tilanne on toki hieman eri, jos mielenterveyden ongelma on alaikäisellä lapsella, mutta silloinkin on hyvä vanhempien miettä, etteivät vahingossa tue häiriötä.

Hoitomyönteisyys: Hoitomyönteisyys on halukkuutta toipua ja usein tähän kohtaan ihminen on valmis, kun hän on valmis, sitä ei voi pakottaa tai painostaa. Valitettavasti esimerkiksi itselläni tähän vaadittiin useampi vuosi hyvin aktiivista sairastamista, jonka seuraukset yksinäisyys, jatkuva ahdistus ja pelko kävivät liian kuormittaviksi. Halusin alkaa toipumaan. Hoitomyöntyvyyden alettua matka oikeastaan vasta alkoi, eikä se matka todellakaan ollut helppo. Sairaus ei katoa päättämällä, ei tahdonvoimalla. Minun täytyi yhä uudestaan ja uudestaan katsoa syömishäiriön valheita silmiin, ja nähdä niiden takana olevaan tuskaan, syvään suruun ja turvattomuuteen. Täytyi opetella uusia keinoja selvitä vaikeista tunteista, täytyi kohdata tyhjyyttä ja vanhan sairauteen perustuvan identiteetin murentuminen. Hoitomyönteisyys ei ole kuitenkaan joko tai. Jonakin päivinä se oli asteikolla 1-10 kohdassa 5 ja joinakin 8. Parhaimpina päivinä 10. 

Sairas osa – terve osa: Jokaisessa ihmisessä on vertauskuvallisesti monenlaisia mielen osia, myös ihmisellä, jolla ei ole mielenterveyteen liittyvää ongelmaa. On epäilevä osa, kriittinen osa, innostuva osa, luottava osa, pelokas osa, jne. 

Olen kokenut hyödylliseksi eriyttää sairauden yhdeksi osaksi mieltä, mutta se ei ole kaikki mitä on. Syömishäiriöni ollessaan pahimmillaan, sairas osani oli luultavasti n. 80% ajasta vallassa. Toipuminen lähti siitä, että aloin erottamaan sairaan osan ajatuksia itsestäni, vaikka se oli kieltämättä todella vaikeaa. Pikkuhiljaa terve osa alkoi vahvistua ja saada lisää tilaa. Erilaisissa terapiasuuntauksissa käytetään hieman erilaisia termejä: ulkoistaminen, eriyttäminen.. pointti on kuitenkin tunnistaa, että sairaus ilmentää tietynlaisia ääniä, impulsseja ja tunteita. Se ei ole kaikki mitä ihmisessä on. Lähes kaikki mielenterveyden sairaudet ovat varsin kaavamaisia, kun niiden toimintafilosofian oppii tuntemaan, tulee huomanneeksi, että sairaus on yllättävän ennalta arvattava. Tämä helpottaa sairauden hallinnassa ja siihen etäisyyden saamisessa merkittävästi.

Mielenterveyden ei enää 2000-luvulla kuulu olla tabu. Viimevuosina on ollut paljon kriitiikkiä diagnoosien ”viljelystä”, ja tavallaan ymmärrän tämän hyvin. Olen itsekin kuullut n. 22 – vuotiaana lauseen ”luultavasti joudut aina syömään masennuslääkkeitä”. No, en ole syönyt lääkkeitä kohta 10-vuoteen, kiitos terapian ja itsetuntemustyöskentelyn. Monen mielenterveyden ongelman takana on traumaa, rikkonaista lapsuutta, käsittelemättömiä asioita. Asioiden käsittely ilman stigmatisointia voi monessa tilanteessa olla hyvinkin eheyttävää ja oireet voivat jäädä pois jopa kokonaan. Silti mitään hokkus pokkus keinoja tuskin on, joilla kaikki muuttuisi viikossa. 

Viimeiseksi: Muista, että mielenterveyden oireilu ei ole tahallista oikuttelua, mutta sen nimissä tulevaa satuttavaa käytöstä ei tarvitse myöskään oikeuttaa. Kaikessa toipumisessa on keskeistä ottaa vastuu omasta toiminnastaan ja teoistaan. Se ei kuitenkaan pääse tapahtumaan, jos joku muu aina paikkaa, peittää tai katsoo sormien läpi toisen oireilua. Sopikaa yhteiset pelisäännöt ja rajat, minkä puitteissa harjoittelette.

Tulevissa osioissa kerron omasta kokemuksestani syömishäiriöstä ja läheisteni suhtautumisesta, ja sitä seuraavassa osassa omista kokemuksistani läheisenä. Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt lähteenä omia kokemuksiani, opintojani (lyhytterapia ja kognitiivinen terapia) sekä Duodecimin Psykiatria kirjaa (uusin painos).


Tutustu Eevin itsetuntemusohjauksiin Tampereella tai skypessä täältä

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Ole itsellesi armollinen -kortit

    24,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Lasten oppeja äideille -kirja

    22,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Tikapuut rakkauteen -kirja

    27,90  25,00  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin