Voiko rakastaa ilman, että joutuu luopumaan ja menettämään? Rakastaminen ja sydämen särkyminen kuuluvat yhteen. Joudumme luopumaan lopulta kaikesta. Mutta siinä välissä saamme oppia rakastamaan itseämme ja toisia sydän auki. Kenties sydämen ei ole tarkoitus särkyä rikki, vaan auki.
Teksti on ote uudesta Lähelle – Kohti rakkaudellisia ja toimivia ihmissuhteita -kirjastani. Artikkelin lopusta löydät videon, jossa puhun menettämisestä, surusta ja erään hyvän suhteen päättymisestä.
Saa surra
Olin pitkään valtavan onneton ystävyyssuhteeni kariutumisesta. Samanaikainen parisuhde-ero oli lähinnä helpotus. Sydämeni särkyi tyystin, ja kaipaus ja suru vierailivat luonani kuin aallokko. On vaikeaa päästää irti, kun asiat jäävät epäselviksi.
Minulle ei koskaan avautunut, mitä ystäväni koki ennen räjähtämistään. Kuulin kiukkuisia syytöksiä siitä millainen itse olin mutta en saanut tietää, mitä toinen pohjimmiltaan tunsi ja miksi. Koin syyllisyyttä ja huonoutta pitkään ja luulin, että olin tehnyt jotakin väärin, mutta en hahmottanut, mitä. Kokemus nosti syviä arvottomuuden haavoja pintaan ja osui sielusta asti nousevaan tuskaan. Tunsin, että kannettavakseni oli siirtynyt tiedostamatonta häpeää. Se sekoittui hämmennykseen siitä, kuinka tärkeä ihmissuhde äkillisesti vain katosi elämästä.
Opin paljon kommunikaatiosta, rajoista ja projektiosta tuon ystävyyseron myötä. Olin ollut naiivi; luulin, että kun rakastan syvästi ja ystävyys on diippi, vaikeat speksit, kuten kateus, kilpailu tai katkeruus eivät jäisi käsittelemättä tai että minun kuuluisi aina voida nojata toiseen. Olen ihmissuhteissani usein ripustanut toiveeni luottamuksesta sokkona toisiin ja pettynyt sen sijaan että olisin itse osannut tietoisesti luoda ja rakentaa rehellisyyteen perustuvaa turvaa. Lapsi minussa on etsinyt toisista vakautta ja validaatiota. Silloin olen ilmaantunut suhteisiin oman tarvitsevuuteni kautta.
Koen, etteivät sokeat pisteemme, haavat tai häröiset toimintamallimme ole pulma itsessään vaan se, ettei niissä osata tai uskalleta kasvaa ja navigoida. Dynamiikoista tulee epätasaisia, jos ihmissuhteessa kihisee puhumattomia tunteita, ääneenlausumattomia rajoja tai kohtaamattomia pelkoja. Kaikkea tätä voi avata ja muuttaa. Toisinaan on helpompaa lähteä liippastelemaan ja uskoa tulkintojaan toisesta, kuin tutkia suoraselkäisesti osuuttaan siitä, mitä dynamiikkaan on tuonut.
Ja vaikka opettelisikin läheisyyden taitoja, ihmissuhteet ovat muuttuvaisia. Elämme kaikki sielumme reissua täällä: on erilaisia vaiheita, kipuja, haasteita ja uusia suuntia. Joskus mätsäämme pidempään, joskus lyhyemmän aikaa. Kenties kaikkia suhteita ei ole tarkoituskaan uudistaa tai saada toimimaan sen paremmin. Haluamme ja hahmotamme asioita eri tavalla, eikä ole mitään oikeaa tapaa olla ihmissuhteissa. Toisinaan tarvitsemme eri asioita kuin joku läheinen, ja reissut erkaantuvat tällä erää.
Itseni rakastamisen reissulla ja tunnetaitojen myötä olen oppinut vain olemaan sen kanssa mitä on ja hoivaamaan itseäni silloinkin, kun on vaikeaa. Jokin minussa tiesi, että pitkän, suruisan sumuajan tarkoitus oli pistää perustuksia uusiksi. Kohtasin vanhoja, tuttuja ja kipeitä tunteita. Samalla maadoituin siihen, mikä elämässäni oli hyvin. Nautin työstäni ja uusista seikkailuista.
Muussifiilikset uudistavat elämää, jos tuemme itseämme
Olen kokenut yksinäisyyden raastavuutta moneen kertaan elämässäni. Pimeimmissä kohdissa on tuntunut, että elämä on yhtä yksinhiihtämistä. Tuo tunne liittyy usein traumaan, jonka kanssa on jäänyt räpiköimään itsekseen. Toisinaan elämän haasteet triggeröivät ydinhaavatunteemme uudelleen esiin. Itselleni on ollut eheyttävää oppia kurkottamaan kohti toisia eikä loputtomasti vetäytyä odottamaan, että joku tajuaisi miten kovasti kärvistelen. Olen myös oppinut valitsemaan viisaammin, keneltä pyydän tukea.
Kun olemme suruissamme, tarvitsemme ihmisiä, joilla on kapasiteettia ottaa tunteitamme vastaan. Muuten torjutuksi tulemisen kokemus voi toistua ja vahvistaa uskomusta siitä, että meidän täytyy selvitä yksin.
Kotva sitten soitin ystävälleni muussifiiliksissä ja kysyin, olisiko hänellä sopiva hetki kuunnella vuodatustani. Kun olin päässyt kyyneleisen monologini loppuun, olo alkoikin olla ihan jees. Olin kiitollinen hoivaavasta rakkaudesta, jolla ystäväni otti asiani sydämeensä ja vain kuunteli. Hän totesi, että olipa hyvä, ettei minun tarvinnut itsekseni haroa moista mössöä. Tuumin iloisena, että olisin malttanut myös odottaa keskustelua hänen kanssaan, koska olen hyvälläkin tavalla tottunut tukemaan ja kannattelemaan itseäni murheenkryyneissä. Sitä en vaihtaisi pois, vaikka tie on kulkenut karujen erämaiden läpi.
Yksinäisyyden aikojen myötä olen löytänyt kompromissittoman itsenäisyyden. Siksi uskallan olla rehellinen siitä, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Valitsen nykyään mieluummin itseni kuin puolivillaisia ihmissuhteita.
Voimauttavat kirjani, kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
