Kehosi ei ole olemassa siksi, että sen täytyisi kelvata muille – Kun kehoaan alkaa asuttaa sisältä käsin, ulkoiset tekijät menettävät merkitystään

Vuosia sitten tuntematon mies pyöräili ohitseni ja huikkasi olkansa yli: kannattaa tehdä sata kyykkyä päivässä, niin takapuolesta tulee kiinteä. Se osui vasta syömishäiriön jälkeen hauraana rakentuvaan kehosuhteeseen kuin nuoli.
Samana kesänä vedin shortsit jalkaan kauppareissulle ja olin lähelle oksentaa, niin paljon hävetti se, että ihmiset näkevät reisieni muhkurat.

En mahtunut silloin omiin standardeihini, enkä liioin ulkoa asetettuihin.

En kyennyt jättämään täysin asiatonta kommenttia sivuun enkä toisaalta lohduttamaan ja kannattelemaan itseäni häpeän keskellä. Sen sijaan koin oloni vastenmieliseksi ja peittelin itseäni, ettei kukaan näkisi.

Kehoni oli minusta ulkoinen asia, objekti, jonka kelvollisuutta itse arvioin, ja annoin arvioida, vain ulkopuolelta.


Tiedän, että samaa kokeneita – ehkä tälläkin hetkellä kokevia – on monia.

Joku vetää vatsaan sisään, eikä siksi hengitä kunnolla.
Toinen peittää takapuoltaan kääntäen samalla katseensa pois kehostaan.
Toinen näkee itsessään liikaa, toinen liian vähän.
Yksi jotain, mikä on liian suurta, yksi jotain, mikä on liian pientä.

Silloin, kun katsomme kehoamme ulkopuolelta, unohdamme, että elämme siinä.

Unohdamme, että kehomme on paljon muuta kuin se, miltä se näyttää. Unohdamme sen, ettei kehojemme kuulu olla samanlaisia, samasta muotista veistettyjä. Miksi pitäisi? 

Siinä kohtaa, kun kehoaan alkaa hitaasti ja tietoisesti asuttaa sisältä käsin, ulkoiset tekijät, kuten kauneusihanteisiin ahtautuminen, alkavat menettää merkitystään. Siinä kohtaa alkaa ymmärtämisen kumppanina todella sisäistämään sitä, että ihanteet, oletukset ja mittarit eivät tosiasiassa kerro mitään ihmisestä itsestään. Eikä niihin ahtautuminen välttämättä kerro mitään ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista.

Kun omaa kehoaan alkaa hiljalleen kokea sisältä, sen tuntemuksilla on paljon ulkonäköä suurempi painoarvo. 

Elämässä tulee kehohäpeästä toipuneenakin vastaan epävarmoja hetkiä. Kun sellaisia tulee eteen, omaa tunnetta voi syleillä ja kehoa silittää –  muistaa, että on hyvä juuri näin.
Minä muistan silloin lupauksen, jonka vuosia sitten itselleni annoin:

En aio enää yhtään kertaa vetää vatsaa sisään näyttääkseni laihemmalta.
En kävellessäni hävetä sitä, mikä höllyy.
En yhdenkään ruokailun kohdalla tehdä valintaa kaloreiden mukaan.
Yhtään kertaa en enää astu kehoni yli.

Enkä ole astunut.
Ja jos se syystä tai toisesta ei kelpaa muulle maailmalle, voin vihdoin rauhassa seistä jalat tiiviisti maassa ja todeta: se ei todellakaan ole minun asiani.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image