Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä

Kirjoittaja Maija Ilmoniemi on helsinkiläinen toimittaja, radiojuontaja ja MaiLife-blogin kirjoittaja, joka haluaa antaa yksinäisyydelle kasvot murtaakseen aikamme yhteiskunnalliseen ongelmaan liittyvän tabun.

 

 

Minä en kuulu mihinkään. Kuka minua todella tarvitsee? Kuka hoitaa, jos kaadun? Kenen puoleen käännyn silloin, kun haluan jakaa suurimmat iloni?

Kun katsot minua ulkopuolelta, et voi aavistaakaan millaisen surun sisääni kätken. Olen sosiaalinen, upea nainen, monessa mukana ja ympärilläni on paljon ihmisiä. Sopeudun mutkattomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen ja olen usein seurueitteni tunnelman ylläpitäjä.

Silti olen yksinäinen. Kun päivän päätteeksi painan kotioven kiinni perässäni, häviän maailmasta.

Tein karun laskelman: kuinka moni tuhansista tuttavistani jäisi kaipaamaan, jos nyt todella häviäisin. Kuinka monen elämään syntyisi peruuttamaton lovi, jos katoaisin tuosta vaan, savuna ilmaan. Tiedätkö, sellaisia ei juuri ole.

Olen työssä käyvä, yksin elävä ja perheetön sinkku. Yksinäisyys on seurannut elämääni sen eri vaiheessa. Välillä vetäydyn tarkoituksella vain itseni seuraan ja nautin ajastani yksin. Saan energiani toisista ihmisistä, mutten jaksa tuntitolkulla jauhaa puhelimessa enkä kaipaa kaveria, jolle koko ajan selittää kuulumisia.

Mutta välillä yksinäisyys on tehnyt minut lohduttoman epätoivoiseksi; miksi kukaan ei tarvitse minua?

Sitähän yksinäisyys on. Tappava tunne ja sisällä kalvava kokemus siitä, ettei ole osa mitään merkityksellistä.

Yksinäisyyttä on ulkopuolisten hyvin vaikea ymmärtää, mutta myös itse kokija on usein tietämätön tunteensa juurista. Kokemuksena yksinäisyys on niin kokonaisvaltainen ja lohduton, että siihen voi olla vaikea tarttua ja analysoida. Kuitenkin juuri tuo pysähtyminen itsensä eteen on ollut minulle ratkaisevin tekijä, jotta olen saanut jonkinlaisen otteen yksinäisyydestäni.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni, miksi yksinäisyys seuraa minua. Ajatella mitä tajusinkaan: tuon tunteen minussa synnyttääkin juuri sosiaalisuuteni.

Yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Juuret kulkevat aina lapsuuteeni, siihen kun ollessani vuoden vanha biologinen isäni hylkäsi minut. Hän lähti pois elämästäni, eikä koskaan palannut siihen. Uusi rakastava isähahmo tuli kyllä elämääni myöhemmin, mutta sitten piti sopeutua uuteen ja hyvin erilaiseen sukuun ja yhteisöön, jossa koin olevani outolintu.

Muutimme lapsuudessani paljon, ja minun täytyi aina löytää uusi paikka. En kuitenkaan koskaan voinut asettua paikalleni täysin, sillä aina oli mahdollista, että lähtö seuraavaan tulisi pian.

Hylkäämisen kokemus ja uuteen sopeutumisen vaatimus alkoivat määrittää elämääni. Opin ajattelemaan, että pitää sopeutua jokaiseen yhteisöön, johon minut laitetaan. Minusta tuli juureton, jolla ei koskaan oikein ollut pysyvää yksikköä ja tämä synnytti tunteen yksinäisyydestä. Olen ollut aina vähän ulkopuolinen ja pelännyt, että kuka tahansa voi hylätä – mutta samalla olen tuntenut valtavan tarpeen mukautua ja miellyttää.

Olen aina etsinyt paikkaa, johon kuulua. Merkitystä, joka tarjoaa minulle tunteen siitä, että kelpaan.

Yksinäisyyteni juurten oivaltaminen on ollut rankkaakin, mutta toisaalta todella huojentavaa. Olen ymmärtänyt, että tunnistettuani tilanteen ja ajatukseni, voin myös tehdä asialle jotain. Usein yksinäisyydestä muodostuu valtava tunnemöykky, jonka ratkaiseminen tuntuu mahdottomalta. Mutta ei niin ole – avaimet ovat omissa käsissäni!

Kirjoitus on ensimmäinen kolmesta yksinäisyyttä käsittelevästä kirjoituksesta.
Muut tekstit löydät täältä ja täältä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: