Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista

Kirjoittaja Maija Ilmoniemi on helsinkiläinen toimittaja, radiojuontaja ja MaiLife-blogin kirjoittaja, joka haluaa antaa yksinäisyydelle kasvot murtaakseen aikamme yhteiskunnalliseen ongelmaan liittyvän tabun.

 

 

Miksi ihmiset kadulla kääntävät katseensa pois, kun kävelen vastaan? Kukaan ei heitä hymyä tai tervehdi toisiaan, ja samalla itse leijun yksinäisenä kaikkien keskellä saamatta kaipaamaani kontaktia kehenkään.

Olen seurannut mielenkiinnolla niin ihmisten käyttäytymistä arjessa kuin julkista keskustelua yksinäisyydestä.

Merkillepantavaa on huolipuhe. Ollaan kauhuissaan ja säikähdetään jos joku kertoo yksinäisyydestään. Järjestetään hankkeita, joissa haetaan helpotusta kärsivälle. Se on toki tärkeää, mutta haluaisin, että maailma ymmärtäisi: yksinäistä ei voi pelastaa.

Ulkopuolisten hätääntyminen ei välttämättä auta yksinäisyydessä taistelevaa, sillä asia on aina yksilön kokemus. Entä jos huolipuheella yksinäisyyteen liittyvää tabua rakennetaankin vain syvemmäksi ja lamaannutetaan yksinäistä yhä enemmän?

Koska olen itse yksinäinen, tiedän, että yksinäinen haluaa tulla kohdatuksi, että moikataan keskellä katua, hymyillään, kysytään mitä kuuluu. Niin pieni jo riittää, ja tämän arjen kohtaamisen tulisi olla jokaisen vastuulla!

Toivon, että yksinäisyydestä poistuisi ulkopuolisen kauhistelun leima ja että yksinäiset puolestaan itse ymmärtäisivät, että asialle voi tehdä jotain; että kyse on paljon omasta mielestä.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni mitä voin tehdä, jos haluan muutoksen tilanteeseeni. En ole tutkinut asiaa terapiassa, vaan oivaltanut nämä asiat itse, ja siksi tuntuu tärkeältä jakaa yksi suurimmista löydöistäni.

Tiedän, että hylätyksi tulemisen pelko on usein vahvempi kuin se, että näkisi mahdollisuuden saada helpotusta tilanteeseen. Yksinäisyyden möykky tuntuu mahdottomalta ymmärtää ja on helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin tarttua toimeen. Mutta uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata.

Itselleni olennaista oli oivaltaa, että yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus.

Jos minut on hylätty lapsena, se ei tarkoita, että kaikki hylkäisivät minut. Tai jos olen joutunut sopeutumaan nopeasti vaihtuviin tilanteisiin ja paikkoihin, ei se tarkoita, etten voi rakentaa jonnekin juuria. Tai jos joku toinen on kokenut, että kaverit koulun pihalla syrjivät, sekään ei tarkoita, että kukaan ei koskaan haluaisi olla kaveri.

Yksinäisyydestä muodostuu helposti kokijalleen karu kierre, niin oli varassa käydä minullekin. Ymmärsin, että voin itse muuttaa totuuttani tiedostamalla itseni, kokemukseni ja ajattelumallini. Kokemus vahvistaa totuuttani. Mitä enemmän koen tiettyä toimintaa, sitä vahvemmaksi totuudeksi se rakentuu. Ehkä silloin myös positiiviset kokemukset voisi kasaantua ja muodostua vahvemmaksi totuudeksi?

Yksinäisyyden ratkaisemista ei voi ulkoistaa. Olen itse myös ajatellut, että kenties minun on hyväksyttävä yksinäisyyden olevan tunne, joka seuraa elämässäni aina; vain muuttaen muotoaan ja laatuaan. Mutta sitten minulla on siitä jo parempi ote, eikä se saata epätoivoon, sillä tiedän, että itse voin vaikuttaa.

Kirjoitus on viimeinen osa kolmesta yksinäisyyttä käsittelevästä kirjoituksesta.
Aiemmat osat löydät tästä ja tästä.