Keski-iän tällä puolen

Olet keski-iän kriisissä. Miltä nyt tuntuu? Oliko vaikeaa myöntää se itselleen? Kaikki nuo tarinat harrikalla ajelevista vanhemmista miehistä ja ulkomuotonsa tietoisesti muuttavista naisista. Ne, joille todellisuuden tajustaan varmat nuoremmat hymähtelevät. ”Onhan tuo jollain tapaa hiukan noloa?”

Mitäköhän se tarkoittaa?

Meidän kulttuurimme palvoo nuoruutta ja tuottavuutta. Itsestään selvyyksinä. Se hakee olemassa olon oikeutuksensa teoista ja saavutuksista. Mahdollisimman näyttävistä. On hyvä olla kunnianhimoinen, tavoitella suuria, kerätä kokemuksia, tavaroita, huomiota ehkä kadehdintaakin. ”Tuntuu hyvältä. Olen ansainnut tämän.”

Sitten tulee se kysymys. Se tulee aina ja väistämättä. Kaikille. ”Oliko tämä tässä?” Hetki jolloin tulee tietoiseksi rajallisuudestaan. Oivaltaa, ettei keräily olekaan loputonta. Tai vielä hankalampaa; on kerännyt kaiken mitä on halunnut ja silti tuntuu, että jotain puuttuu.

Elämämme alkuvaiheessa meidät kasvatetaan tulemaan perheen ja yhteiskunnan jäseneksi. Löytämään omat vahvuutemme, opettelemaan asioita ja löytämään toimeentulomme lähteen. Ammatin, puolison ja lapset. Suurelle osalle se menee näin. Tämä on tärkeä ja hieno vaihe ihmisen elämässä.  Luoda hyvä pohja elämälle. Eikö niin?

Mutta mikä se elämä on, jolle pohja ja puitteet luodaan? Kysymys on aiheellinen, sillä kokemukseni mukaan melkoisen suuri joukko ihmisiä lopulta kysyy itseltään. ”Mitä sitten? Nyt olen saanut ammatin, asunnon, auton, puolison ja perheen ja kaiken pitäisi olla hyvin. Miksi olen siltikin levoton? Miksi tuntuu, kuin jotain puuttuisi?”

Jos olet täyttänyt neljäkymmentä, tiedän, että tiedät mistä puhun. Jos olet kahden-kolmenkymmenen kieppeillä, et ehkä ole itse kuullut kysyväsi tuota kysymystä, mutta olet kuitenkin huomannut  ilmiön lähipiirissäsi. Jonkun tehneen jotain todella outoa. Vaihtanut radikaalisti alaa, lopettanut täydelliseltä näyttäneen liiton, tulleet uskoon, myyneet omaisuutensa ja lähteneet maailmanympärimatkalle. Kaikkea tätä sattuu. Oikeille ihmisille ja oikeassa elämässä. Sinullekin.

Kaikki tietävät, ettei kerääminen ole itsetarkoitus. Tietävät, vaikkeivat sitä ääneen sanoisikaan. On niin hankalaa kysenalaistaa asia, joka on ihmiskunnan laajimmalle levinneitä ”totuuksia”. ”Enemmän on parempi.”

Ei enää.

Älkää peljätkö. Keräämisessa ei ole mitään väärin, eikä sitä kuulu lopettaa. Kyse on vain siitä, mihin kokemuksensa ja varallisuutensa käyttää, ja koska niitä on riittävästi. Kokemusten kerääminen on tärkeä tehtävä. Sen tulos on rakenne, joka kantaa. Astia, joka kestää.

Seuraava tärkeä, se tärkein, kysymys on,  ”Mikä on elämämme sisältö sitten kun astia on valmis?”


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.