Sivu 154 – Hidasta elämää

Miten ihmissuhteissa voi lakata toistamasta samaa vahingollista kaavaa?

Jos olet seurannut kirjoituksiani ja videoitani pidempään, tiedätkin varmasti miten merkittävänä pidän menneisyydessä opittujen selviytymismallien (ja mm. kiintymystyylin) vaikutusta tässä hetkessä ja miten näistä alitajuisista malleista tietoiseksi tuleminen on terveen itsetuntemuksen kannalta ja eheytymisen kannalta todella keskeistä.

Ja samaan hengenvetoon uskon, että menneisyyden kipukohtien ei tarvitse olla tulevaisuuden käsikirjoitus, kuten varsin usein (ymmärrettävistä syistä) pelkäämme. Tämä pelko on minullekin täysin tuttu.

Kun olemme kokeneet suhteissa epäoikeudenmukaisuutta, avuttomuutta, pelkoa ja muita vaativia tunteita, on tosi ymmärrettävää että haluamme välttää ne jatkossa. Olemme usein varsinkin parisuhteissa taipuvaisia ottamaan käyttöön sellaiset selviytymisroolit, joidenka avulla selvisimme lapsuudenkodissamme. Näitä selviytymiskeinoja voi olla vaikkapa yliymmärtäminen, rajattomuus, miellyttäminen itsensä kustannuksella, alistuminen ja ylisopeutuminen.

Kun kohtaa lähisuhteessaan kriisin, viisas kääntyy sekä sallimaan myötätuntoisesti kivun olemassa olon ja yhtälailla katsoo omaa roolia suhdedynamiikassa: Mikä minussa mahdollisti tämän? Mikä minussa sopeutui liikaakin?

Parhaimmillamme annamme tunneprosessille tilan sekä harjoittelemme uusia taitoja: Miten tunnistan jatkossa rajani paremmin? Miten uskallan ilmaista eriävät ajatukseni, miten opettelen viestimään tarpeistani selkeämmin?

Näin kriisi, jota ei olisi koskaan kohdalleen toivonut voi valjastua kokemukseksi, josta kaikesta kivusta huolimatta oppi valtavasti itsestään.

Saan aika ajoin kysymyksen, että mistä tiedän, että en kompastu ihmissuhteissa samoihin kaavoihin kun aina ennenkin? Ja voi että miten tuttu tämä kysymys on itsellenikin.

Kysyn tämän kysymyksen usein takaisin: Mistä merkeistä sinä itse tunnistat toistavasi samaa kaavaa?

Monesti toivomme, että elämä ei vain enää toisi eteemme vaikkapa rajan asettamiseen liittyviä haasteita, dramaattisia ihmissuhteita tai mitä se ikinä onkaan, mitä emme enää halua toistaa. Itsemme kannalta on paljon voimauttavampaa se, että vaikka elämä toisi vastaan vanhoja kompastuskivia (mitä se ainakin minun eteeni on tuonut!) – me voimme tietoisesti valita itse.

Ja auts, miten vaikeaa se joskus on. Muistan kun olin itse havahtunut siihen ongelmallisuuteen. jota rakastumisvaiheen alkuhuuma minulle teki. Ja siihen miten rakastuin juuri sellaisiin ihmisiin, jotka olivat toki monin tavoin ihania ihmisiä – mutta samalla sellaisia, joiden kanssa syvät arvoni eivät menneet yksiin, ja kummankin haavat hieroivat toisiaan. Pelkäsin, että löydän itseni jatkossakin aina dramaattisista suhteista, joissa haavat pysyvät vereslihalla.

Opin, että en välttämättä koskaan lakkaa tuntemasta vetoa tietyn tyyppisiä ihmisiä kohtaan, mutta voin lakata valitsemasta heidät.

Opin, että minun on harjoiteltava itsekin ihan uudenlainen tapa tutustua uuteen ihmiseen.

Opin, että pelkät roihuavat tunteet eivät ole peruste toimivalle suhteelle – tarvitaan paljon muutakin.

Meidän on mahdotonta ennustaa tulevaa, eikä luodinkestävää lupausta siitä, että emme koskaan kompuroisi samoihin kuoppiin ole – mutta se mitä voi tehdä on määritellä itselleen ne varoitusmerkit, joita ei enää purematta niele.

Itsetuntemus on myös sitä, että tunnistaa omia taantumisen merkkejään ja löytää keinoja tehdä korjaavia suunnanmuutoksia.

Se on sen uteliasta kysymistä:

Mikä olisi tässä tilanteessa minulle kasvua?

Mikä olisi aikuista, lempeää mutta jämäkkää?

Mikä olisi erottelukykyistä mutta avointa?

Katso aiheesta lisää alla olevalta videolta

Uupumus ja ontto olo voivat kertoa itsearvostuksen puutteesta – Onneksi itseään voi oppia arvostamaan vielä aikuisenakin

Itsensä himmaaminen suorittamisen, kelpaamisen, itsensä sivuuttamisen ja miellyttämisen kautta on opittu malli ja tapa. Himmaamisen selviytymiskeinot syntyvät varhaisissa vaiheissamme, kun jäimme tunteidemme kanssa jollain tapaa yksin.

Jos meitä ei kohdattu, tuettu ja opetettu kohtaamaan vihaamme, suruamme, pelkoamme, ahdistustamme, pettymystämme, iloamme tai intohimoamme, muodostimme alitajunnassa uskomuksen: ”Tunteeni ja tarpeeni eivät ole tärkeitä.”

Opimme läheisriippuvaisen tavan olla ja elää, jossa turva, hyväksytyksi, nähdyksi ja rakastetuksi tuleminen ehdollistuu eli pitää uskomuksemme mukaan ansaita. Näin on aina, kun oppii kokemaan arvottomuutta eli sitä, ettei ole tärkeä ja hyväksytty kaikkine tunteineen. Silloin opimme pelkäämään, että toiset hylkäävät meidät, ellemme ponnistele riittääksemme ja kelvataksemme.

Kun mekanismi jatkuu aikuisuudessa, projisoimme toisiin ihmisiin ja elämän olosuhteisiin sen osan itseämme, jonka hylkäämme itse jatkuvasti edelleen. Aikuisina meillä on mahdollisuus, lupa ja oikeus alkaa kohdata sitä lasta sisällämme, joka jäi tunteidensa kanssa yksin ja oppi uskomaan, ettei ole tärkeä.

Niin kauan kun hylkäämme itseämme miellyttämällä, mutkalle vääntäytymällä, suorittamalla ja yrittämällä riittää, emme ole ihan synkassa todellisen itsemme – eli rehellisten tunteidemme, tarpeidemme ja ajatustemme kanssa. Ne jäävät toisarvoisina jalkoihin.

Silloin ei ole mikään ihme, jos uuvuttaa, tuntuu ontolta tai epäselkeältä. Silloin omia unelmia kohti kulkeminen tuntuu haastavalta, takkuiselta tai tosi pelottavalta. Kun elämänenergia kuluu riittävyytensä ja arvonsa ansaitsemiseen ja ponnisteluun, sitä jää vähemmän selkeyteen, itsensä toteuttamiseen, unelmiensa vastaanottamiseen ja Sydänpolkujensa kulkemiseen.

Jos haluaa löytää elämäntehtävänsä, manifestoida tai vastaanottaa unelmiaan yltäkylläisesti ja elää itsensä näköisesti, on otettava itsestään koppia ja alettava kohdella itseään arvostavasti. Tutustuttava uteliaasti, pikku hiljaa tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Sen sijaan, että yrittää epäsuorasti saada kannustusta, hyväksyntää ja rakkautta ulkopuoleltaan, voi oppia antamaan noita asioita suoraan itselleen – koska kaikki me niitä tarvitsemme, ja saamme tarvita. Ja sitä todella voi oppia!

⁠
Ja kun alkaa tulla yhteyteen tarpeidensa ja halujensa kanssa, alkaa voimautua. Ja kun voimautuu, alkaa säkenöidä – tulla vielä enemmän yhteyteen sen kanssa, että niin kukas mä oonkaan ja mitäs mä tässä laiffissa haluaisinkaan. Sitä myös on aikuisuus / kypsyminen / sisäinen vanhemmuus / itsensä rakastaminen. Ja meillä kaikilla on siihen yhtäläinen lupa ja oikeus. ⁠

⁠
Elämässä voi oppia säkenöimään juuri itsellee hyvän tuntuisesti ainaisen itsensä pienentämisen ja himmaamisen sijaan. Kokemaan, että se mistä oma sydän unelmoi, on mahdollista. Puskemisen sijaan vastaanottamaan yltäkylläisesti.

Siinä ei ole mitään kummempaa mystiikkaa: kyse on sisäisestä turvasta, itsearvostuksesta ja pikku hiljaa häpeästä vapautumisesta, jolloin sydän ja oma energia vapautuu vastaanottamiselle ja virtaukselle.⁠ Ja tämä on ihan hirmu käytännönläheistä, ei mitään yläviistoa teoriaa. ⁠

Aikuisuus on siitä ihanaa, että silloin saa uuden mahdollisuuden oppia ja löytää itsearvostusta ja voimautua. Se kysyy uteliaisuutta – ja ennen kaikkea halua kokea syvää hyvää oloa itsensä kanssa.

Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Myytit ja tarinat tekevät elämästä merkityksellisen – vaali siis joulun ihmettä, mitä ikinä se sinulle tarkoittaakaan

Joulu on myyttien ja tarinoiden aikaa. Maailmassa, jossa tutkittu tieto ja faktat jylläävät, jää usein unholaan se, kuinka merkittäviä myytit ja tarinat ovat omalle hyvinvoinnillemme.

On tärkeää kyetä hahmottamaan merkitys olemassaololleen ja pukea se itselleen ymmärrettävään muotoon. Joku puhuu uskosta, toinen valinnasta.

Mihin minä uskon tai miten minä valitsen merkityksen näkyvän elämässäni? Onko esimerkiksi joulu vain yksi päivä vuodessa vai teenkö siitä itselleni merkityksellisen? Ovatko siihen sisältyvät myytit vain huuhaata vai voivatko ne rohkaista ja voimaannuttaa?

Rationaalisesti ajateltuna voisin pysyä myös joulun pyhinä arkivaatteissa, kiskoa parsaa ja tehdä töitä. Myytit rohkaisevat silti erityislaatuisuuteen, jota voi korostaa vaikka pukeutumalla vähän parempaan, syömällä joulun herkkuja ja viettämällä erityistä aikaa yhdessä läheisten kanssa.

Toki on lukemattomia eri tapoja viettää joulu. Perinteet ovat kullakin erilaisia, ja niitä pitävät yllä riitit.

Riitit tuovat jäntevyyttä ja virkistävät

Riitit ovat oleellinen osa myyttien olemassaoloa. Kollektiivisesti toteutettuina ne tekevät tarinoista todellisia. Jotkut vievät jouluna kynttilän sukulaisen haudalle, toiset katsovat joulurauhan julistusta glögilasin äärellä.

Perinteet ovat tärkeitä ja vaalivat jotain oleellista sisimmässämme. Siksi niitä kannattaa myös pitää yllä. Kaikkia asioita ei tarvitse järkeistää vaan riittää, että niiden myötä sisäiset hyveemme, kuten levollisuus ja merkityksellisyys saavat tilaa.

Joulun myytit tuovat lohtua

Venäläinen kirjailija Leo Tolstoi yritti 1800-luvulla ratkoa luonnonlakeja fysiikan kautta. Hän pettyi vastauksiin, jotka eivät auttaneet oleellisen löytämisessä. Tolstoi etsi vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, mutta kadotti vastausten myötä merkityksellisyyden tunteen.

Hän tiettävästi totesi “sen sijaan että olisin löytänyt sen mitä etsin, tulin vakuuttuneeksi että kaikki, jotka olivat laillani etsineet tiedon kautta elämän tarkoitusta, olivat jääneet tyhjin käsin.”

Näin käy, mikäli elämästä riisuu pois myyttisyyden ja salaperäisyyden. Osa vastauksista on laskettavissa, osassa riittää puimista. Joulun alla esiin nousee silti asioita, joihin valitsen uskoa riippumatta siitä, ovatko ne totta vai tarua.

Varsinkin tällaisen vuoden päätteeksi, en näe parempaa tapaa viettää joulua kuin levätä hetken myös sen tarjoamien merkitysten äärellä. Myytti Jeesus-lapsesta ja Joulupukista voivat jonain toisena päivänä tuntua vähempiarvoisilta, mutta juuri nyt ne korostavat elämässä juuri niitä asioita, jotka tuovat lohtua ja rauhaa sekä saavat maailman tuntumaan hetken verran ymmärrettävämmältä paikalta elää.

Siispä uskoa, toivoa ja rakkautta jouluusi!

Saako tahtia hidastaa, vaikka ympäristö ajaa suorittamaan?

Olen kotoisin pohjoisen pikkukaupungista, jossa sanaa kiire ei juurikaan tunnetta. Tätä suurissa kaupungeissa arjessa viljeltyä sanaa ei kuule tuolla luonnon ympäröimissä pikkukylissä juuri koskaan.

Vaikka kaikilla pohjoisessa on yhtä paljon tekemistä kuin etelässäkin, on suhtautuminen erilaista — elämässä on vähän kaikenlaista, sanottaisiin. Suhtautuminen tekemiseen on letkeämpää, ja elämä pohjoisen karussa ympäristössä on jollain tavoin aikatauluttomampaa.

Harmittelen usein, että tämä aikatauluttomuus ja leppoisuus on vähentynyt vuosien aikana elämästäni, kun muutin etelämpään. Täällä tekemisen ja suorittamisen putki on vaikea ohittaa, kun ympärillä arki usein perustuu kiireelle ja siitä keskustelemiselle.

Jatkuva kiire ei ole hyväksi kenellekään. Jatkuva suorittaminen ei ole hyväksi kenellekään. Kiireinen ja uupunut ihminen ei voi hyvin, eikä jaksa jakaa hyvää muillekaan. Jotkut pitävät jatkuvasta tekemisen tunteesta, mutta onko taustalla jonkin asian pakeneminen? Vai voiko kiire olla sittenkin jollekin positiivinen, energiaa tuova asia?

Välillä koen huonommuutta siitä, etten jaksa tässä epäinhimillisessä tahdissa. Haluan hidastaa, hengittää, viettää rentoja hetkiä joka päivä. Epäonnistumisen tunne ottaa minusta vallan, jos yritän lähteä suorittamisen kulttuuriin mukaan ja pusertaa itsestäni enemmän kuin pystyn. Epäonnistumisen tunne herää kuitenkin toisinaan myös silloin, jos en lähde mukaan tähän tekemisen kilpajuoksuun. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet uskoa siihen, että tasapainoilu näiden kahden ääripään välillä onnistuu ja tuntuu hyvältä.

Arvojen mukaan eläminen heijastuu positiivisesti myös ympäristöön

Haluan tehdä työni hyvin, olla hyvä ystävä ja puoliso samaan aikaan. Haluan myös elää ja kokea arvojani arjessa. Jotta nämä asiat täyttyvät, täytyy minun olla tyytyväinen ja onnellinen. Jos koen, että joku osa-alue elämässäni vaatii liikaa, haluan puhua siitä avoimesti ja pyrkiä muutokseen.

Olen siis päättänyt valita omanlaiseni tien, vaikka ajoittain koen siitä syyllisyyttä. Suurin muistutus itselleni on se, että kun elän ja teen valintoja arvojeni mukaan, olen onnellinen. Kun olen onnellinen, myös läheiseni sekä työssä asiakkaani saavat osan siitä. Kun olen onneton, samoin se heijastuu ympärilleni. Kiire tekee minut onnettomaksi, innostunut voimavaralähtöinen tekeminen onnelliseksi. Kun elää arvojensa mukaisesti, jaksaa yllättävän paljon ilman kiirettä.

Välillä tulee tehtyä hutivalintoja, mistä seuraa väsymystä ja epäonnistumisia, mutta ne kasvattavat luottamusta siihen, että omannäköinen elämä on se, jota kohti haluan mennä.

Haluatko sinä elää ajoittain hidasta elämää vai pidätkö tekemisen ja suorittamisen täyttämästä arjesta?

10 lempeää uuden vuoden lupausta kehollesi – ”Minä lupaan, etten aloita laihdutuskuuria tai pakota itseäni lenkkipolulle”

Milloin viimeksi pysähdyit kuuntelemaan kehosi viestejä?

Moni meistä (itseni mukaan lukien) on tottunut asustamaan enemmän ”päässään” kuin kehossaan. Uppoudumme helposti toteuttamaan mielemme tavoitteita ja arkisia velvoitteitamme jopa siinä määrin, että sivuutamme kehomme hiljaiset pyynnöt pysähtymisestä ja levon tarpeesta.

Jos sivuutamme sisäiset signaalimme, käyvät kehomme pyynnöt ennen pitkää yhä äänekkäämmiksi. Lopulta vastassa voi olla äkkipysähdys ja pakkolepo. Omaa kehoaan on kuitenkin mahdollista oppia kuuntelemaan. Ja mikä vielä parempaa, sen kanssa voi oppia olemaan yhtä.

Kun viritymme kehomme sisäisille viesteille, meidän on helpompi tunnistaa omat rajamme ja voimavaramme. Meidän on helpompi sanoa ”ei” silloin, kun sitä tarvitaan ja ”kyllä” asioille, jotka ravitsevat sisintämme.

Mitä jos vuosi 2021 olisi se vuosi, jolloin annat kehollesi enemmän huomiota ja hellyydenosoituksia?

Mitä jos vuosi 2021 olisi viimeinkin se vuosi, jolloin sanot kehollesi ”kyllä”?

Tässä 10 lempeää uuden vuoden lupausta, jotka voit antaa kehollesi.

Minä lupaan…

1. …etten aloita enää yhtäkään laihdutuskuuria tai pakota itseäni hampaat irvessä lenkkipolulle. Se on niin nähty. Nyt on aika lempeämmille ja kestävämmille teoille.

2. …ravita sinua rakkaudella ja hyvällä ruualla – sellaisella, jos tulee hyvä ja energinen olo.

3 …antaa sinulle tarpeeksi lepoa. Ei pelkästään unta öisin, vaan myös pieniä hengähdystaukoja pitkin päivää.

4. …kunnioittaa sitä, miten haluat liikkua. Kun kaipaat palautumista, viedä sinut merenrantaan tai metsään puita tapaamaan. Hikoilla, juosta, tanssia ja pomppia silloin, kun pursuat energiaa.

5 …puhua sinulle kauniisti ja pyytää anteeksi silloin, kun unohdan. Olet ansainnut tulla kohdeltavaksi kuin ystävä.

6. …kuunnella sinua useammin, sillä tiedän, että haluat parastani. Sinussa on syvää tietoa, jota en löydä yhdestäkään kirjasta enkä varsinkaan somesta.

7. …hengittää aina vatsan pohjaan asti – useammin, pidempään ja nautinnollisemmin. Tiedän, että tätä sinä rakastat.

8. …helliä sinua kosketuksella. Vaikka en pääsisi vielä halaamaan muita ihmisiä, lupaan pitää sinua hyvänä.

9. …vapauttaa sinut ylimääräisistä tunnetaakoista. En halua, että joudut kantamaan mukanasi kohtaamattomien tunteiden painoa. Lupaan tehdä parhaani, jotta elämästä tulisi kevyempää kulkea.

10. …kiittää sinua säännöllisesti. Vaikka joskus otan sinut itsestään selvyytenä, totuus on, että ilman sinua ei olisi minua. Kiitos siis aivan kaikesta – jokaisesta askeleesta ja hengenvedosta.

Vinkki: Voit valita näistä itsellesi kolme tärkeintä – tai vaikka yhden, josta lähteä liikkeelle. Halutessasi voit kirjoittaa oman listasi.

Mitkä asiat toisivat sinua lähemmäksi itseäsi ja kehoasi?

PS. Jos kaipaat lempeää matkakumppania vuodelle 2021, tutustu uutuuskirjaamme Kotona kehossa – Matka kehon ja sielun sopukoihin.

Kun se, mikä oli joskus, ei ole enää – Irtipäästäminen on ensin kipeää, sitten kaunista

Irtipäästäminen, tuo sana joka vilahtelee vähän joka puolella. Tuo sana joka kuulostaa varsin hienolta ja vapaalta, mutta ei ole aina sitten kuitenkaan ihan niin helppoa käytännössä.

Irtipäästö on vaativa prosessi, joka sisältää usein vaiheita ja monenlaisia tunteita. Emme voi prosessia oikein juoksuttaa vaatimalla itseltämme irtipäästöä. Joskus on viisaampaa sallia itsensä huomata, mitä se tuo elämään kun pitää kiinni väkisin? Ilman tuomitsemista, ilman itsenä sättimistä tyhmäksi (”Koska mä järjellä tiedän, että olisi hyvä päästää irti”).

Irtipäästäminen on sekä kipeää että kaunista. Useimmiten ensin vain kipeää. Irtipäästäminen voi liittyä elämän kokoisiin asioihin tai ihan arkisista odotuksista ja vaatimuksista hellittämiseen. Se voi liittyä ihmiseen, työpaikkaan,terveyteen, tapaan suhtautua itseensä, näkemykseen tai arvoon.

Irtipäästäminen on prosessi silloinkin, kun tiedämme ja tunnemme että se on meille hyväksi. Joskus voimme päästää irti omasta valinnastamme, kun huomaamme että pidämme kiinni itsemme kustannuksella. Tällöin irtipäästäminen voi tuoda nopeastikin helpotuksen tunteen.

Joskus elämä ei kysele lainkaan halukkuuttamme päästää irti, vaan huomaamme olevamme tilanteessa jossa ei ole oikein muuta vaihtoehtoa. Silti saatamme räpiköidä vastaan. (Minä ainakin!) Ja sekin on osa prosessia.

Jokin, joka joskus oli, ei ole enää. Oli se sitten ihan konkreettinen asia, kuten koti, työpaikka tai ihmissuhde. Tai yhtälailla joku abstraktimpi asia, kuten identiteetti tai tapa olla ja elää, johon olemme kiinnittyneet. Kaikki se on joskus palvellut jotain tarkoitusta.

Irtipäästäminen koskee usein siksi, että emme tiedä, mitä olemme ilman. Emme näe vielä eteenpäin. Emme tiedä, mitä tulee tilalle. Se voi koskea myös siksi että pelkäämme, että olemme arvottomia ja riittämättömiä ilman vaikkapa tietynlaista suhdetta, statusta, kehonkuvaa, tms. Irtipäästö pistää meidät kohtaamaan epätietoisuuden – en tiedä mitä nyt tapahtuu.

Se voi koskea myös siitä hyvin inhimillisestä syystä, että jokin asia on valtavan merkittävä ja tärkeä. Rakas. Irtipäästämisen herättämät tunteet haikeudesta, tyhjyydestä pelosta ja surusta ovat kaikki täysin normaaleja, eikä niistä tarvitse yrittää päästä eroon. Niiden läpi voi elää.

Ehkä irtipäästäminen on sitäkin, että hellittää vastustamisesta. Myös vastustamisen vastustamisesta. Antaa tuntua. Antautua. Et voi tuntea väärin.

Katso lisää alla olevalta videolta

Eevin terapeuttiset Ymmärrä tunteitasi -tunnetaitokortit tukevat tunteiden inhimillisessä kohtaamisessa:

Jos tietäisit viettäväsi viimeisiä hetkiä läheisesi kanssa, tekisitkö erilaisia valintoja kuin nyt?

En olisi ikinä osannut kuvitella kirjoittavani kuolemasta. Kuolema jo pelkkänä sanana on ollut minulle kiusallinen. Olen pelännyt kuolemaa ja pelkään sitä edelleen. En niinkään omaani, vaan läheisten. Valitettavasti elämääni on jo nyt mahtunut useamman läheisen ihmisen menetys. Olen selvinnyt niistä, kuten suurin osa meistä selviää, kun aikaa kuluu.

Hiljattain jouduin kokemaan taas kuoleman läsnäolon, kun menetin itselleni tärkeän ihmisen. Tällä kertaa kokemus oli jollakin tavalla lohdullisempi.

Kuolema pysäyttää suurimman osan meistä. Pysähdymme ehkä miettimään elämää ja sen rajallisuutta. Pysähdymme ikävöimään. Pysähdymme kiireestä. Näinä hetkinä olemme läsnä.

Ja hyvä niin.

Otetaanpa vaikka ajatusleikki. Kuvittele tilanne, että saisit tietää viettäväsi viimeisiä hetkiä läheisen ihmisen kanssa. Olisitko tuona hetkenä hänelle enemmän läsnä?

Tekisitkö erilaisia valintoja kuin kiireisessä arjessa teet?

Ja tuntisitko ehkä enemmän kiitollisuutta kaikesta tähänastisesta?

Aivan hiljattain ymmärsin, että kuoleman pelkoni on myös lahja. Olen oppinut ajattelemaan, että pelko on auttanut minua tiedostamaan elämän rajallisuuden joka päiväisessä arjessa. Olen oppinut priorisoimaan aikaani paremmin minulle tärkeisiin asioihin. Olen myös tämän luonteenpiirteeni ansioista oppinut sanoittamaan tunteitani paremmin ja olen oppinut osoittamaan välittämiseni.

Läheiseni kuolinvuoteella istuessa ja elämän hiipumista lähellä seuratessani, tunsin yhtäkkiä suuren surun keskellä myös kiitollisuutta.

Huomasin, ettei minun täytynyt sillä hetkellä käydä läpi ”niitä viimeisiä sanoja”. Olin muistanut sanoa ja osoittaa välittämiseni hänelle niinä hyvinäkin hetkinä.

Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja puhuneet kaikesta.

Olimme siis muistaneet elää elämää elämän aikana.

Läheiseni kuoltua, lohtua toi se, että tiesin hänen elävän edelleen minussa. Muistoissa, tarinoissa ja sydämessä.

Pysähdyinkin miettimään, että itse asiassa meidän jokaisen olisi hyvä ajatella kuolemaa säännöllisesti, silloinkin, kun kuolema ei ole läsnä.

Nimittäin jos kuolemaa ajateltaisiin enemmän, niin meidän olisi helpompaa hahmottaa mihin asioihin elämänsä käyttää.

Eli elämän tärkeysjärjestys hahmottuisi paremmin.

Meidän on hyvä muistaa silloinkin, kun kaikki on hyvin, että kenellekään meistä ei ole luvattu edes seuraavaa hetkeä.

On olemassa vain tämä hetki.

Joten rakastetaan syvemmin, nauretaan lujempaa, anteeksi annetaan ja pidetään huoli läheisistämme. Tänään.

Mikään ei ole helpompaa kuin arvostella toisten tekemisiä – Huomaatko sinäkin tekeväsi niin?

Myönnetään. Olen kovan luokan kotikriitikko ja joskus sisäisessä puheessani kohtuuton sekä itseäni että muita kohtaan. Tätäkin kirjoittaessa olen jo pariin otteeseen ehtinyt sättiä itseäni mielikuvituksettomuudesta ja tekstin tuottamisen kankeudesta.

Vaikka korkeat kriteerit erilaisten asioiden tekemiselle saattavat joskus kirittää meitä entistä parempiin suorituksiin, on niillä myös syvät varjopuolensa.

Nykyään ihailen vilpittömästi jokaista ihmistä, joka tekee jotakin sen sijaan, että keskittyisi katsomosta huutelemiseen ja arvostelemiseen. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin toisten tekemisten tai luovuuden hedelmien kritisointi ilman, että itse tekee mitään. Ai mistä tiedän? No siitä, että olen itse kuulunut tähän katsomoista huutelijoiden klaaniin.

Joka kerta kun tekee jotakin uutta tai vapauttaa omat luovat tuotoksensa maailmalle, asettaa myös itsensä alttiiksi. Heikkona hetkenä tuntuu kuin iho olisi vereslihalla ja ainut mitä voi tehdä, on odottaa, milloin se osuu kipeästi johonkin.

Minulle kaksi tällaista kokemusta ovat olleet tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen ja oman musiikin julkaiseminen. Pelosta ja epävarmuudesta huolimatta itsensä alttiiksi asettaminen on ollut arvokasta ja opettavaista.

Olen ymmärtänyt, että taipumukseni kriittisyyteen on pohjimmiltaan epäonnistumisen pelkoa. Pelkoa siitä, että joku nauraa sille mille itse on antanut kaikkensa. Pelkoa siitä, ettei ole tarpeeksi.

Enää en kuitenkaan aio jättää sen takia asioita tekemättä. Elämä on liian arvokas ja ainutkertainen, että antaisi liian korkeiden kriteerien ja epäonnistumisen pelon ohjailla sitä. Ei elämä ole niin vakavaa ja lopulta ihmiset arvostavat ja ihailevat kaikkein eniten juuri rohkeutta.

On myös ainoastaan oikein itseä ja muita kohtaan joskus uskaltaa hiljentää oma sisäinen kriitikko ja vain laittaa haisemaan.

Täytyy myös yksinkertaisesti hyväksyä se tosiasia, etteivät kaikki tule ikinä pitämään tekemisistäni. Lopulta se miten arvioimme itseämme ja puhumme itsellemme vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudumme muihin.

Alla linkki ensimmäiseen julkaisemaani biisiin. Mielestäni onnistuin siinä hyvin ja olen ylpeä, että uskalsin päästää sen maailmalle!

Lapsen kuolema muutti elämäni – Pimeys muuttui lopulta valoksi, josta syntyi myös kirja surevien avuksi

Kirjoittaja Johanna Elola on 43-vuotias varkautelainen yrittäjä, neljän lapsen äiti, Sanoita surusi – Täytettävän muistokirjan tekijä sekä aktiivinen vapaaehtoinen. Johanna tekee vapaaehtoistyötä Käpy ry:n tukihenkilönä, ryhmänohjaajana sekä Surevan kohtaaminen -hankkeen kokemuskouluttajana. Johannan kirjan ja yrityksen löydät täältä: www.sureville.fi ja www.nakyville.fi

Kun 12- vuotias esikoispoikani menehtyi tapaturmaisesti vuonna 2014, elämäni muuttui. Alkoi ajanjaksot ennen ja jälkeen poikani kuoleman. Alkuun oli vain pimeys. Sitten tuli pelko, että suru muuttaa minut ihmisenä.

Pelkäsin, että iloisuus ja positiivisuus katoaa ja tilalle tulee viha ja katkeruus. Näin ei onneksi käynyt, mutta suru kyllä muutti minua. Aluksi vihasin aamuja, sillä joka aamu sama painajainen jatkui herättyäni. Vihasin myös kehoani, joka oli kuin varjo entisestään. En suostunut ottamaan apua vastaan, vaan halusin marttyyrimaisesti kokea ja tuntea kaiken sen kuorman, jonka elämä langetti ylleni.

Kohdistin vihan itseeni ja syyllistin itseäni poikani kuolemasta. Ehkä tämä oli rangaistus minulle? Ensimmäisinä vuosina suru oli niin voimakas ja päällimmäinen tunne, että siitä tuli suurin ja tärkein osa elämääni. Mikään muu ei tuntunut juurikaan miltään.

Minusta tuli surun suorittaja. Surua piti hoitaa säännöllisesti ja sydänverellä. Haudalla piti palaa aina kynttilä ja kaikki kuolemaan liittyvät asiat tuli hoitaa täydellisesti. Niin surullista ja vaikeaa kuin se onkin myöntää, en kokenut silloin saavani iloa elävistä lapsistani, sillä ikävä menetettyä lasta kohtaan oli niin suurta.

Huomasin itsessäni myös täysin uudenlaisia piirteitä, joista en pitänyt.

Huomaan olevani väsynyt. Väsynyt ihan kaikkeen. Olen väsynyt itkemiseen, väsynyt ajatuksiini ja väsynyt haudalla käymiseen. Huomaan itsessäni uusia piirteitä, joista en pidä. En jaksa innostua toisten asioista, olen välinpitämätön. Teen asioita, joista saan itselleni mielihyvää̈, en osaa huomioida toisia. En osaa ajatella elämää eteenpäin, vaan elän tässä hetkessä. Yksi henkäys kerrallaan. Tämä aamu alkoi itkulla tai oikeastaan huudolla. Turvonneita silmiäni peilistä katsoessa mietin, miten karmean taakan elämä minulle antoikaan kannettavaksi. Ansaitsinko tämän?

Ajan kuluessa pimeyteen alkoi loistaa valoa, pienin sätein kerrallaan. Aloin myös nähdä hyviä asioita, joita suru oli tuonut tullessaan. Huomasin, että maailma on täynnä mitä kauniimpia ja ihmeellisimpiä asioita, joita ei pysty selittämään. Rakkautta on kaikkialla, jos vaan haluaa nähdä niin.

Suru teki minusta myös rohkean. Uskaltauduin elämään omannäköistä elämää ja puhumaan entistä avoimemmin vaikeista asioista. Opin elämään hetkessä ja arvostaman jokaista hetkeä. Surun käsittely sai minut myös oivaltamaan sen, että minullakin on vain tämä yksi, ainoa elämä. Miksi tuhlaisin sen? Villekin olisi halunnut, että elän ihanan ja onnellisen elämän.

Ei ilo ja onni vähennä yhtään rakkautemme määrää menetettyä läheistämme kohtaan. Suru poisti minulta myös epäonnistumisen- sekä kuolemanpelon ja synnytti entistä vahvemman halun auttaa muita ja tehdä jotain merkityksellistä.

Sanotaan, että aika auttaa. Minua surevana, tuo lausahdus ei aikoinaan lohduttanut yhtään, sillä en uskonut siihen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tottahan se on – jokaisen surevan on vaan itse oivallettava, että aika on tosiaan auttanut. Ajattelen kuitenkin niin, että aika ei välttämättä itsessään auta, vaan ne teot mitä teet.

Tekojen ei tarvitse olla mitään suuria ja konkreettisia, vaan pieniä, oikeita asioita, jotka auttavat sinua surussasi. Minua selvästikin auttoi kirjoittaminen, puhuminen ja toisten auttaminen.

Vuosien varrella olen kuullut kymmeniä kertoja sen, kuinka vahva ihminen olen. Selviytyjä! Kuinka väärässä he ovatkaan. Minä en ole edelleenkään vahva, enkä ole selvinnyt poikani kuolemasta. Olen vain oppinut elämään asian kanssa. Meiltä jokaiselta löytyy uskomattomia voimia, silloin kuin niitä tarvitaan.

Minulta kysytään usein kuinka sureva tulisi kohdata. Mitkä ovat ne oikeat sanat ja mitä ei missään nimessä saa sanoa?

Mutta eihän minullakaan ole oikeita vastauksia, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Jokainen meistä kokee asiat niin eri tavalla. Toinen haluaa, että menetetystä rakkaasta puhutaan, toinen ei. Sen tiedän, ettei meidän surevien kanssa ei ole helppoa elää. Monet lohduttajat ovat varmasti kokeneet sen, että sanovat tai tekevät he niin tai näin, niin aina menee pieleen.

Toisia lohdutukseksi tarkoitetut lauseet auttavat, toiset kokevat ne loukkaaviksi. Suru voi myös hajottaa niin parisuhteen kuin ystävyyssuhteetkin. Suru voi olla niin voimakas ja jatkuvasti läsnä, etteivät rinnalla kulkevat välttämättä jaksa sitä. Sureva saattaa kirjaimellisesti hautautua suruun ja kokea olevansa yksin surunsa kanssa, vaikka välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä.

Tiedän omasta kokemuksesta sen, että on asioita, jotka sureva pitää itsellään ja kätkee sisimpäänsä. Ne voivat olla liian kipeitä jaettavaksi muille.

Haluaisin antaa ohjeen kaikille läheisilleni. Älkää eläkö varpaillanne kanssani. Älkää miettikö puhuessa tai kirjoittaessa, miltä minusta tuntuu. Käyttäytykää normaalisti. Mutta älkää unohtako minua ja sitä, että tulen suremaan vielä pitkän aikaa. Älkää ihmetelkö, jos muutun ihmisenä. Vaikka elämä jatkuukin, niin älkää unohtako, että olen rikki. Ja ennen kaikkea, älkää unohtako Villeä.

Muistan rukoilleeni aikoinaan edes pientä välähdystä viiden vuoden päähän. Helpottaisiko tuska? Voisinko enää koskaan nauraa tai olla onnellinen? Olisiko loppuelämäni täynnä surua ja ahdistusta? Välähdystä ei tullut, joten ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin koko sieluni kyllyydestä. Kirjoitin aina niin kauan, kunnes en enää nähnyt kyyneliltäni kirjoittaa. Sanoitin paperille kaikki ajatukseni ja tunteeni.

Minulle kirjoittaminen oli terapiaa. Kirjoittamisen avulla sain oksennettua kaiken sen tuskan paperille ja se helpotti oloani. Kävin läpi kaikki tunteeni, syyllisyydestä ikävään. Onneksi kirjoitin, sillä tuskin tänä päivänä muistaisin niitä ajatuksiani ja tunteitani, joita silloin koin. Nyt pystyn aina palaamaan muistoihini kirjoitusteni kautta. Nyt, kuusi vuotta menetyksestäni, koen eläväni onnellisinta aikaa elämässäni. Ikävä ei ole hävinnyt mihinkään, mutta osaan olla armollinen itselleni, uskallan elää ja olla onnellinen.

Viime kesänä minulle syntyi ajatus täytettävästä muistokirjasta. Halusin luoda jotakin konkreettista, joka auttaisi surevaa surutyössään. Kirjoittaminen on yksi apukeinoista, jonka avulla voimme käsitellä tunteitamme. Kirjoittamalla voimme jättää myös pysyvän muiston surustamme, juuri sellaisena kuin se on.

Sanoita surusi – Täytettävä muistokirja on tarkoitettu kaikille läheisensä menettäneille. Se auttaa ja kannustaa surevaa sanoittamaan omaa suruaan sekä rohkaisee kertomaan tunteista – myös niistä, joista ei haluaisi puhua ääneen kenellekään. Kirjan voit ostaa TÄÄLTÄ.

Jouluna monen on helppo antaa mutta vaikea ottaa vastaan – muistathan, että rakkaudelliset teot ovat myös sinua varten

Joulu on hyvän jakamisen ja rakkaudellisten tekojen aikaa. Jokainen meistä tietää, miten hyvältä tuntuu, kun voimme antaa tai tehdä toisille hyvää.

Mutta muistammeko, että hyvään kuuluu antamisen lisäksi myös saaminen? Omien ja muiden tarpeiden terve keskinäinen tasapaino ja harmonia?

Meistä monen on helppo antaa, mutta vastaanottaminen voikin olla varsin vaivalloista. Olenko minä muka ansainnut tämän? Enhän minä nyt voi tätä vastaanottaa. Miten voin tämän ikinä korvata? En halua jäädä kiitollisuuden velkaan.

Tuntuuko tutulta?

Jos tuntuu, niin ehkä on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miksi näin on.

Voit kysyä itseltäsi

1. Miksi haluan antaa enemmän kuin saada?
2. Mitä tarkoitusta tämä minussa palvelee?
3. Miksi koen syyllisyyttä ja kiitollisuudenvelkaa saamisesta?
4. Enkö koe olevani saamisen arvoinen?
5. Miksi en?

Hyvän tekemisen tulee olla puhtaan vilpitöntä ja pyyteetöntä, sydämestä kumpuavaa, jotta se todella tekee hyvää sekä antajalle että saajalle.

Hyvän tekeminenkin saattaa kuitenkin vinksahtaa helposti suorittamisen puolelle, mikä voi ilmetä ylenpalttisena palvelemishaluna, vastuuntuntona, ja huolehtimisena. Uhrautumiseen saakka.

Esimerkiksi tarve vältellä saamisesta aiheutuvan syyllisyyden ja kiitollisuudenvelan tunnetta johtaa hyvän suorittamiseen, joka ei olekaan pohjimmiltaan pyyteetöntä, vaikka niin haluaisikin itselleen ja muille uskotella.

Uhrautuja odottaa sisällään – ehkä salaa itseltäänkin – saavansa toiminnallaan arvostusta, kiitosta ja kehuja. Hänellä on tarve olla omissa ja varsinkin muiden silmissä ja puheissa hyvä ihminen.

Keskittymällä siihen, mitä muut hänen mielestään kenties odottavat ja tarvitsevat, hän kuitenkin pakenee omia tarpeitaan, odotuksiaan ja tunteitaan. Ohittaa ne kerta toisensa jälkeen. Saattaa myös olla, että antamalla itsestään liiankin kanssa, hän yrittää viestittää toisille omista tarpeistaan ”tehkää kuten minäkin -menetelmällä”.

Meistä aivan jokainen on tarvitseva. Uhrautuja jää toistuvasti vaille tarvitsemaansa. Täyttymättömät odotukset ja tarpeet tuottavat vähitellen ja huomaamatta hänen sisälleen pettymyksen, katkeruuden ja jopa vihan tunteita.

On tärkeää kantaa vastuuta ja huolehtia myös omasta hyvinvoinnista. Omista tarpeista, odotuksista, toiveista, tunteista ja ajatuksista ja niiden ilmaisemisesta. Sanoittamalla.

Voit antaa vain siitä, mitä sinulla on. Uhrautumisesta uupuneena sinulla ei ole, mitä antaa. Tai jos onkin, et enää jossain kohtaa jaksa. Jos sinulla ei ole pyyteetöntä rakkautta itsellesi, ei sinulla ole antaa pyyteetöntä rakkautta muillekaan.

Kun annat ja vastaanotat hyvää ilolla ja rakkaudella, parannat samalla itsesi ja kaikkien rinnalla kulkijoidesi hyvinvointia. Joulu on hyvää aikaa harjoitella.

Saamisen ja antamisen harmoniasta voit lukea lisää kirjastani SINÄ OLET ENMMÄN – PALAVALLA SYDÄMELLÄ KOHTI OMAA JUTTUA. Tilaa tästä

Uupumuksen taustalta löytyi erityisherkkyys – 5 oivallusta, jotka auttoivat voimaan paremmin

Kirjoittaja Erik Härö on 37-vuotias erityisherkkä perheenisä Pohjois-Pohjanmaalta. Tuleva hsp-kokemusasiantuntija.

Kesällä 2018 olin jälleen kerran ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin uuvuttanut itseni niin henkisesti kun fyysisesti. Muistan, kuinka silloin yksin pihatöitä tehdessä ajattelin, että nyt tähän on tultava muutos. En jaksa enää tätä. Otan kaiken avun vastaan, mitä minulle tarjotaan ja olen valmis menemään, vaikka terapiaan. Oma jaksamiseni ja hyvinvointini alkoi myös nyt viimeistään näkymään parisuhteessamme sekä perhe-elämässämme.

Koko aikuisiän olin vaihtanut työpaikkaa useasti. Keskimäärin olin yhdessä työpaikassa noin 2 vuotta. Oli hetkiä, jolloin tuli pohdittua sitä, että miksi minä uuvun niin helposti? Miksi muut jaksavat paremmin, kuin minä? Tuntui, että kävin kahdella vaihteella. Kiersin kehää. Joko jaksoin tai en jaksanut. Olin uupunut, keräsin voimia kotona, palasin sitten takaisin työelämään ja taas sama alusta. Toki oli myös muitakin tilanteita työelämän ulkopuolella, jotka saivat minut uupumaan, en vaan silloin osannut yhdistää niitä tähän asiaan.

Kävimme vaimoni kanssa parisuhdeterapiassakin keskustelemassa ongelmistamme. Siellä puhuimme myös tästä asiasta, että miksi oma jaksamiseni menee sellaista vuoristorataa ja vähemmälle jää se aika jolloin elämäni olisi tasaisempaa.

Muistan sen kesäisen illan, kun olimme saaneet lapset nukkumaan ja istahdimme vaimon kanssa terassille viettämään kahdenkeskistä aikaa. Kävimme jälleen keskustelua tästä asiasta. Silloin vaimoni otti puheeksi erityisherkkyyden. En ollut koskaan aiemmin kuullut kyseistä sanaa. Kiinnostuin ottamaan asiasta selvää, koska olin niin väsynyt tilanteeseeni. Tuo hetki oli näin jälkeenpäin parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. Pikkuhiljaa aloin ottamaan asiasta selvää ja, mitä enempi aiheesta luin tekstiä, sitä helpottuneemmaksi oloni tuli. Samaistuin teksteihin täysin. Tajusin, että en olekaan ainut ”outo” ihminen täällä maan päällä. Siitä alkoi oma tutkimusmatkani itseeni.

Nyt pari vuotta myöhemmin olen oppinut itsestäni paljon uutta ja olenkin muuttanut arkeani sellaiseksi, että se ottaa huomioon oman erityisherkkyyteni. Elämäni on alkanut olemaan nyt paljon tasapainoisempaa. Pitkä on ollut matka ja sillä matkalla on ollut myös hetkiä, kun on tullut takapakkia, mutta juuri ne hetket ovat opettaneet minulle aina jotain uutta itsestäni. Nyt tiedän, mikä minulle on hyväksi ja mikä ei. Sen mukaan myös elän. Erityisherkille esim. rutiinit ovat hyväksi. Koen, että minulla on paljon hyviä vinkkejä jaettavaksi muille herkille ja haluankin kertoa niistä myös jatkossakin.

Se, että oivalsin olevani herkkä ja aloin tekemään asialle jotakin paransi hyvinvointiani. Koen olevani onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ja, kun itse voin hyvin myös muut ympärilläni voi hyvin. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan 14-vuotisen suhteen aikana ja se näkyy myös arjessamme.

Joillekin miehille erityisherkkyys saattaa tuoda ajatuksen, että se on pelkkää tunteilua ja siksi olenkin halunnut avata tätä asiaa omilla kokemuksillani, koska se on paljon muutakin. Se on ominaispiirre, jota ei voi kytkeä päälle tai pois mutta kun sen tunnistaa ja hyväksyy itsessään niin elämä on paljon parempaa.

5 oivallusta, joilla paransin omaa hyvinvointiani ottamalla herkkyyteni huomioon:

Opettelin elämään terveellä tavalla itsekkäästi sekä sanomaan tarvittaessa ”ei”. Herkät ovat usein liian kilttejä ja ajattelevat helposti muiden tarpeita.
Opettelin kuuntelemaan itseäni. Paahdoin ennen tunnollisesti menemään, kuuntelematta itseäni ja uuvuin. Nykyään osaan olla armollisempi itseäni kohtaan ja ottaa lepoa tai omaa aikaani tarvittaessa.
Otin rutiinit arkeeni mukaan. Erityisherkille tärkeä asia arjen jaksamisessa. Voi kuulostaa ei-herkille liiankin kaavamaiselta, mutta herkille erittäin tärkeää oman hyvinvoinnin kannalta.
Muutamalla arki-/työympäristöä sellaiseksi, että se ottaa huomioon herkkyyteni. Itse alan opiskella alaa, jossa voin työskennellä minulle merkityksellisessä työssä. Herkille on tärkeää tehdä ns. kutsumustyötä. Meille työn merkityksellisyys on tärkeämpää kuin itse palkka.
Opettelin elämään läsnä hetkessä. Herkillä on taipumusta pyöritellä mielessä kaikenlaisia asioita, jotka vievät meidät pois tästä hetkestä.

Erityisherkän voimapaketin avulla voit oppia tunnistamaan oman erityisherkkyytesi piirteitä ja löytämään niihin sopivia vinkkejä sekä harjoituksia. Paketti sisältää Suvi Bowellanin opaskirjan Helpotusta erityisherkän elämään, tehtäväkirjan Erityisherkän päiväkirja sekä Herkän voimakortit edulliseen yhteishintaan.

Katso paketti täältä.

Hurmaavan herkullinen juustokakku ilman laktoosia, gluteenia ja valkoista sokeria

Terveellisempien leipomusteni sarja täydentyy tällä syntisen herkullisella juustokakulla.

Tätä kakkua voit tarjota huoletta ystävillesi, jotka eivät voi käyttää laktoosia tai gluteenia ja voitte nauttia sitä hyvillä mielin, sillä kakun ravintoarvot ovat suotuisat kehollesi.

Tämä herkku hellii sekä kehoasi, että mieltäsi.

JUUSTOKAKKU OHJE

POHJA:

150 g gluteenittomia keksejä tai valmista terveellisempi pohja itse esimerkiksi näistä kekseistä:

40 g laktoositonta voita

ripaus suolaa

TÄYTE:

600 g maustamatonta laktoositonta tuorejuustoa

noin 0,5 dl luomu hunajaa

1 rkl perunajauhoja

3 rkl puristettua sitruunanmehua

(1 sitruunan raastettu kuori)

1 vaniljatanko

ripaus suolaa

3 kananmunaa

200 g laktoositonta ranskankermaa

VAIHE 1) Kuumenna uuni 200 asteeseen. Vuoraa irtopohjavuoan pohja sekä reunat leivinpaperilla. Murskaa keksit hienoksi muruksi ja sulata voi. Yhdistä kaikki pohjan aineet, sekoita hyvin ja kaada seos irtopohjavuoan pohjalle. Painele pohja tasaiseksi.

VAIHE 2) Raaputa vaniljan siemenet vaniljatangosta sekä raasta sitruunan kuoren keltainen osa. Yhdistä sitten kaikki pohjan aineet ja sekoita hyvin. Tarkasta maku. Mikäli tykkäät makeammasta täytteestä, lisää vielä hunajaa, kunnes maku miellyttää sinua.

VAIHE 3) Kaada täyte pohjan päälle ja paista uunin keskiosassa 200 asteessa, noin 10 minuuttia. Tiputa sen jälkeen uunin lämpötila 100 asteeseen ja paista vielä noin 40-60 minuuttia, kunnes kakun reunat ovat alkaneet kauniisti paahtua ja täyte ei enää heilu keskeltä.