Teksti tuotettu mainosyhteistyössä SOS-Lapsikylän kanssa.
Lapsi saattaa kaivata paljon yksinkertaisempia asioita kuin aikuinen osaa kuvitellakaan. Tässä 5 asiaa, joita jokainen lapsi kaipaa mutta joita kaikki suomalaisetkaan lapset eivät saa kokea:
Jokainen lapsi kaipaa:
1) Aikaa
Joskus arjen ihan tavalliset asiat vievät aikuiselta miltei kaiken ajan. Jos miettii omaa lapsuuttaan, saattaa muistaa parhaiten juuri ne kelluvat hetket, jolloin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta oltiin yhdessä ja kaikki tuntui olevan siinä. Tällaista yhteistä aikaa kannattaa arvostaa tärkeäksi ja vaalia arjen keskellä.
2) Keskustelua
Kun lapsi saa tuoda tunteitaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan turvallisen aikuisen kuultavaksi, hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Keskustelujen kautta lapsi saa kokemuksen siitä, että hänen asiansa ovat tärkeitä ja hän myös oppii huomioimaan muita.
3) Ihan tavallista puuhaa
Vaikka aikuinen saattaisi ajatella, että laadukas aika lapselle on jotain erilaista ja erityistä – huvipuistoja tai herkkupäiviä – lapselle ihan tavallinen tekeminen luo muiston ja kokemuksen lapsuudesta. Leipomista, mäenlaskua, lautapelejä, ruoan laittamista yhdessä, iltasatuja, saunomista… Tavallisten asioiden äärellä on elämän suurin taika.
4) Näkemistä
Jokainen lapsi kaipaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Lempeä ja läsnäoleva katse on kuin lämmin, turvallinen syli, jossa lapsi kokee olevansa oikeanlainen. Myös kiinnostus lapsen tunteita, ajatuksia ja kokemuksia kohtaan piirtää hänen kokemustaan itsestään täydellisenä sellaisena kuin on.
5) Läsnäoloa
Joskus riittää, että aikuinen vain on ja kannattelee tilaa lapselle ja lapsen kokemuksille. Niin usein aikuisen huomio on toisaalla – ja lapsi kyllä huomaa sen. Lapsi janoaa yhteyttä, joka on välittämisen ja rakkauden perusta.
Jokainen lapsi tarvitsee elämäänsä tällaisia välittäviä aikuisia.Sellaisia, joiden kanssa lapsi saa kokea olevansa tärkeä, jotka ovat kiinnostuneita, vaikka ei aina jaksaisi tai osaisi olla kiltti, joiden kanssa voi jakaa iloja ja suruja, sellaisia, jotka huomaavat, kun on oppinut uuden taidon ja jotka haluavat kuulla juttuja ja ihmetellä maailmaa yhdessä.
Näitä tärkeitä aikuisia on harvoin kenenkään lapsen elämässä liikaa, mutta joidenkin lasten elämässä heitä on liian vähän. Siksi SOS-Lapsikylä haluaa löytää Hidasta elämää -sivuston avulla tukiperheitä niille ihan tavallisille, ihanille lapsille, joiden elämään tarvitaan supertärkeiden äitien ja isien lisäksi myös muita aikuisia. Voisitko sinä olla tarjoamassa jollekin lapselle näitä ihan tavallisia asioita silloin tällöin? Lue lisää tukiperhetoiminnasta TÄSTÄ.
Itsen rakastaminen on tärkeää, mutta joskus se voi tuntua hieman teoreettiselta. Näin voit käytännössä osoittaa itsellesi rakkautta:
KUUNTELE ITSEÄSI
Et koskaan kadota sydämesi ääntä. Jotkut kutsuvat tuota ääntä sydämen, tietoisuuden, sielun tai aidon itsen ääneksi. Tiedät joka tapauksessa (sydämessäsi!), mistä puhun. Totuudellisesta, rauhoittavasta äänestä sisälläsi, jolle mielesikään ei pysty pistämään vastaan.
Sisäinen rauha on tuon äänen synty- ja asuinsija. Hiljenny hetkeksi ja hengitä syvään, niin kuulet aidon itsesi äänen. Miksi se on niin helppoa? Koska aito elämä on. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Koska uskomme vilpittömästi, että se on vaikeaa!
KOHTELE ITSEÄSI ARVOSTAEN
Kyllä, saat arvostaa ihan vapaasti koko itseäsi – niin kehoasi, tunteitasi, vahvuuksiasi, heikkouksiasi kuin traumojasikin. Et ehkä ole vielä ihan valmis kaiken kanssa, mutta miksi sinun pitäisikään olla? Olet tässä, ja teet parhaasi. Eiköhän se riitä, vai mitä?
ÄLÄ UNOHDA ITSEÄSI, KUN OLET MUIDEN KANSSA
Töissä tulee kuunneltua muiden näkemyksiä, ja ne pitää ottaa huomioon. Kotona ja vapaa-ajalla sinun pitää varmaankin joustaa perheen tarpeita ajatellen. On eri asia kuunnella toisia kuin hukata oma äänensä toisten äänten alle. Sinulla on aina mahdollisuus kuunnella omaa sydäntäsi, vaikka olisit miten kaoottisessa melussa.
ANNA ITSELLESI ANTEEKSI
Itselleen anteeksi antaminen ei ole aina helppoa. Mutta se on helpompaa, kun tiedät että voit sallia sen itsellesi. Jälkikäteen oma toiminta tuntuu toisinaan aivan naurettavalta. Miten ihmeessä saatoinkaan sanoa niin, tehdä noin, uskoa sitä…? Anteeksiantaminen on hyväksyntää, rakkautta ja vapautta. Eli aika mahtavia asioita antaa itselleen – ja myös sellaisia, jotka mahdollistavat askeleita eteenpäin.
Anna itsellesi armoa. Olet tehnyt parhaasi. Ja kaikki muutkin ovat mokailleet. Joskus anteeksiantamattomuus pitää meidät turvallisessa loukussa, häpeän ja syyllisyyden tunteiden parissa. Kun tunnet noita tunteita, tiedät että kuuntelet sillä hetkellä mielesi radiokanavaa, et aitoa itsesi. Voit aina hiljentyä kuuntelemaan aitoa itseäsi, esimerkiksi näin:
Hengitä syvään ja sulje silmäsi.
Kuuntele, mitä tunteiden ja ajatusten takana on?
Keskity hengityksen lisäksi kiitollisuuteen.
Huomaatko, miten moni asia tippuu harteiltasi, kun keskityt olemaan lempeästi oman itsesi kanssa?
Oletko sinkkuna kokenut, että aloitteen tekeminen kiinnostavan ihmisen kanssa on vaikeaa tai jännittävää? Tässä blogikirjoituksessani on kiteytettynä – mikä on toiminut / ei toiminut keskustelun avauksessa ja lähestymisessä – some-kyselyiden vastaukset, joiden avulla keräät rohkeutesi ja uskallat tehdä aloitteen.
(Kontekstina julkiset paikat – ei baarit, tms.)
Kommentteja tuli vajaa 100, joten loppupeleissä pääsin tavallaan alkukesän vastaustavoitteeseeni – hihiii! Sain vahvistusta aiemmissa live-kohtaamisissa esiin nousseille asioille: (lähestymisessä kohteliaisuus, rohkeus ja aitous toimii. Väkisin keskeyttäminen ja liiallinen sinnikkyys ei toimi.) Nämä näkyivät myös some vastauksissa, joista kiteytys tässä (numero kuinka monta mainintaa ja lainausmerkeissä teemaa kiteyttävä kommentti):
Toimii:
Kohteliaisuus 14 ”anteeksi, oletko vapaa”
Silmiin katsominen (ja lempeä katse) 13 ”saa katseellaan naisen tuntemaan itsensä kauniiksi”
Hymy 11
Yhteyden luomisen jälkeen (lyhyt juttelu) suora pyyntö kahville, treffeille tai numeron antamiseen 10
Tavallinen juttelu arkisessa tilanteessa 8
Rohkeus 7
Aitous 6
Tilannesidonnaisuus lähestymisessä, juttelussa ja kommentoinnissa / tilannetaju 6
Huumori 5
Ystävällisyys 4
Sopiva kehuminen 4
”Joku pätevä kysymys” 3
Kunnioitus 3
Kömpelyys 2
Luontevuus 2
Huomioon ottaminen 2
Pilkettä silmässä 2
Avuliaisuus 2
”Sulta putos tämä” (oma numero lapussa) 2
Yksittäisiä mainintoja: spontaanius, tekee tai sanoo jotain, mikä saa naisen tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi, silmänisku, läsnäolo, esittelee nimensä, rentous, auttaa lähestymisen aiheuttamasta häkeltymisestä yli, selvinpäin, ”haluan tutustua”, sanoa: ”moi”, iloisuus, hyväntahtoinen flirtti, miettimisaika ennen treffipyyntöä, voinko ojentaa maitopurkin ja pieni kosketus samalla
Halusin säilyttää mahdollisimman hyvin alkuperäisissä vastauksissa käytettyjä sanoja ja sen takia jotkin kohdat ovat hyvin lähellä toisiaan (esim. kohteliaisuus ja ystävällisyys).
Ei toimi:
Päällekäyvyys ja hyökkäys iholle 5 ”keskeyttäminen punttiksella”
Etukäteen harjoitellut repliikit 4
Lipevyys 4 ”imelät kehut”
Ei ymmärrä lopettaa ja lähteä pois 2
Vihjailu 2
Känni 2
Päästä varpaisiin mittailu ”öögailu” 2
Yksittäisiä mainintoja: liika henkilökohtaisuus huumorissa, jäykkyys, miettii liikaa mitä nainen haluaa, suora pyyntö kahville, kaikki naiset eivät halua lähestymisiä, perässä juokseminen ja häirintä, itsesi vähättely, rahoilla rehvastelu, entisistä suhteista puhuminen, seksuaalinen ahdistelu, esittäminen, minä-show
Jälkipyykki
Lähdin alunperin tähän ”tutkimushankkeeseen” avoimin ja innostunein mielin. Halusin oppia lisää rohkeutta arjen nopeissa kohtaamistilanteissa ja haastaa itseäni epämukavuusalueelle. Toiveeni oli myös jollain tavalla auttaa sekä helpottaa samassa tilanteessa olevia (sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta) ja löytää yhdessä keinoja, mitkä voisi tukea sekä aloitteen tekevää että vastaanottavaa osapuolta. Tekstissä korostuu mies aloitteen tekijänä ja nainen vastaanottajana, koska tämä on oma kontekstini ja halusin tuoda avoimesti henkilökohtaisen kokemukseni esiin. Toivon, että teksti voi jollain tavalla palvella meitä kaikkia kohtaamaan toinen toisiamme, vaikkei mukana olisi ”vetovoiman” elementtiä. Ihan neutraaleja arkisia kohtaamisia!
Toiveeni oli myös jollain tavalla auttaa sekä helpottaa samassa tilanteessa olevia (sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta) ja löytää yhdessä keinoja, mitkä voisi tukea sekä aloitteen tekevää että vastaanottavaa osapuolta.
Olen kiitollinen live-kohtaamisista sekä some-kohtaamisista ja -kommenteista. Nämä ovat kirjoituksen ydin ja auttoivat mua kasvamaan ja ymmärtämään asioita paremmin. Pääsin kokemaan myös loukkaavalta tuntuvaa some-käytöstä, kun kirjoituksen 1. osaa kommentoitiin. Vaikka toiveeni oli auttaa kaikkia sukupuolia ja löytää yhteiseloa helpottavaa ymmärrystä, tekstin tulkinnat vääntyi joissain kommenteissa valitettavasti naista esineellistäväksi, vain ulkoista kauneutta korostavaksi ja massadeittailun-iskurepliikki-pikavinkkioppaaksi. Tämä on tosi surullista.
Voisimmeko jatkossa yhdessä keskittyä kulttuurin luomiseen, missä voisi päästää menneisyyden haitallisista malleista ja epäterveestä vastakkainasettelusta irti sekä rakentaa tilalle uutta ja kaunista?
Haluan loppuun toivottaa meille kaikille Ho’oponoponon sanoin: Anna anteeksi. Olen pahoillani. Rakastan sinua. Kiitos.
Lähestykäämme tosiamme ystävällisyydellä ja rakkaudella,
Kirjoittaja Riikka Seppälä on äiti, valmentaja, tunnekouluttaja sekä Erityisvoimia.fi-verkkoyhteisön toinen perustaja.
Erityisen lapsen vanhemmaksi kasvaminen on eräänlainen suruprosessi: jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalla.
Surutyöllä on erityinen rooli erityisvoimia vaativassa arjessa. Suru kulkee sydänalassa mukana pieninä välähdyksinä joka päivä. Erityislapsiperheissä surun pisarat voivat myös lentää kauas ja jättää ihmisiin ikuisen jäljen.
Paljon puhutaan siitä, miten monissa perheissä vanhemmat tekevät hartiavoimin työtä sujuvan arjen mahdollistamaksi ja taistelevat sinnikkäästi avusta perheelleen, vuosien ajan ja jaksamisensa äärirajoille asti.
Vähemmän puhutaan siitä, miten raskas tuo matka on vanhemmalle, täynnä pettymyksiä, hylkäämistä ja voimavaroja vievää syvää ja pitkittyvää surua, joka kumpuaa palvelujärjestelmän kohtaamattomuudesta ja siitä neuvottomuuden tunteesta, kun näemme jonkun läheisemme kärsivän, samalla kun tuo kärsimys painaa meitä vanhempina alas.
Miltä tuntuukaan tulla hylätyksi kerta toisena jälkeen systeemissä, joka on rakennettu auttamaan, mutta joka kääntääkin selkänsä. Miten syvää syyllisyyttä, surua ja häpeää siitä voi syntyä.
Jos suru jää jumiin
Jos vanhemman suru jää jumiin, se väistämättä heijastuu myös lapseen. Suru voi myös kääntyä sisään päin, muuttua itseä soimaavaksi ääneksi, moitteeksi ja arvosteluksi omaa vanhemmuutta kohtaan.
Kiellettynä surun pisarat lentävät kauas ja varjostavat koko perheen jaksamista. Siksi jokainen vanhempi tarvitsee paikan, jonne suru saa tulla ja jossa sitä jaksetaan kannatella. Tuo paikka voi löytyä meistä jokaisesta, kun opimme ensin ymmärtämään surua ja tarkoitusta.
Suru on kuin surffaamista, joskus on vakaa olo ja silloin pystyy ratsastamaan aalloilla. Toisinaan aallokko lyö ylitse ja työntää syvälle veden alle, niin että luulee hukkuvansa.
Surun kolme ulottuvuutta
Suru on tunne, jota me ihmiset pelkäämme mahdollisesti kaikista eniten. Yhteiskuntana me olemme kääntäneet surun joksikin, joka on hoidettava, ja josta on päästävä yli. Kulttuurimme koodisto neuvoo meitä kieltämään surun ja katsomaan siitä pois, olemaan kuin sitä ei olisikaan.
Ja kuitenkin todellisuudessa suru toimii juuri niin, että mitä enemmän sitä yrittää ohittaa, sitä kovempaa se huutelee. Siksi surusta kannattaa ohittamisen sijaan tehdä ystävä.
Erityisen tärkeää tämä on erityisvoimia vaativassa arjessa, jossa surun kolme tyypillisintä ulottuvuutta ovat kaikki läsnä ja vaikuttavat vanhemmuuteemme, halusimme tai emme.
Menetys
Erityisessä arjessa surua aiheuttaa kipu normaaliuden menettämistä. Sen menettäminen, että mitä olisi voinut olla, mitä luulimme tietävämme tai mitä olimme uskaltaneet unelmoida esimerkiksi vanhemmuudesta, satuttaa. Ehkä kuvittelimme pikkulapsiajan olevan tietynlaista, omien unelmien näköistä, kunnes todellisuus näytti toisin.
Surua voi synnyttää sekin, että emme pysty tarjoamaan vanhempina perheellemme kaikkea sitä, joka oman normistomme mukaan kuuluu hyvään vanhemmuuteen. Ehkä suremme myös sitä, että emme saa muodostettua lapseen sellaista yhteyttä, jota haluaisimme ja ehkä emme koskaan saa lapselta sitä halausta, kosketusta ja kiitosta, joka kertoisi meille tärkeydestämme vanhempina.
Suremme sitäkin, että osa ihmisistä ympärillämme ei ehkä kestä perheemme erityisyyttä. Tai voimme kokea suru jostakin sellaisesta arjen normaalista asiasta, joka on läheisillemme itsestään selvää, mutta mahdottomuutta meille erityisvoimia vaativassa arjessa.
Suru luo meissä menetyksiä, jotka yltävät usein tietoisuuden tuolle puolen. Meistä tuntuu, että meiltä puuttuisi jotakin, joka on meille näkymätöntä, tai tuntematonta, jotakin joka on meiltä kadonnut ja jolle ei löydy sanoja. Mutta joka tuntuu syvällä sydämen sopukoissa asti.
Kaipaus
Menettämiseen liittyy aina myös kaipaus. Se ei ole tietoista puutetta, se on tahatonta eheyden tunteen, ymmärryksen ja merkityksen kaipuuta ja kaihoa saada takaisin se, mikä on menetetty. Kaipaus on elintärkeä osa surua. Ja samaan aikaan se saa meidät kokemaan, että kaipaus on pidettävä itsellään, muilta piilossa, ettei meitä ymmärrettäisi väärin tai että varmasti näyttäisimme riittävän vahvoilta.
Kuinka monesti sitä vanhempana onkaan kaivannut sitä, että kunpa meitä olisi kuultu aiemmin, kunpa meidät olisi otettu vakavasti aiemmin. Ehkä monilta surun sirpaleilta olisi säästytty. Ehkä meille ei olisi käynyt niin pahasti.
Kaipaus piirtyy erityisvoimia vaativassa arjessa myös toiveena, että kunpa vain saisi rehellisesti näyttää ammattilaisille ja läheisiilleen olevansa rikki ja hajalla ja väsynyt. Mutta siihen ei ole mahdollisuutta, hellittää ei voi, pelottaa että jos sen kerran tekee, ei ehkä enää jaksa jatkaa.
Ammattilaisten kanssa asioidessa tuntuu usein siltä, että omaa haavoittuvuutta ei voi osoittaa. Vanhempia pelottaa, että oma keskeneräisyys tulkitaan väärin, huonoksi vanhemmuudeksi tai vähintäänkin osaamattomuudeksi, jota on luvattoman helppo arvostella.
Oma väsymys on pidettävä piilossa, on jaksettava olla vahva, koska kuka muu lapsen puolesta taistelisi, kuka muu pitäisi huolta hänen oikeuksistaan, kuka muu näkisi hänet kokonaisena ihmisenä, rakastaisi hänen virheet vahvuuksiksi.
Tunne siitä, että on eksyksissä
Suru vaatii meitä orientoimaan itsemme kokonaisvaltaisesti uudelleen tilanteessa, jossa jokin vanha, johon uskoimme, ei enää palvele ja kun jokin normi, johon meitä yritetään mahduttaa, ei tunne meistä hyvälle. Silloin jää jäljelle se, mikä meiltä löytyy sisältä, se mikä tuntuu itsestä hyvältä, se mikä on tehty vain meitä varten.
Se omannäköinen, hyvä, surusta kumpuava voima kutsuu piirtämään omaa karttaa. Se kutsuu etsimään, tutkimaan ja löytämään kartasta uudenlaiset, astumattomat ja vain meitä varten olemassa polut. Ne, joiden mutkista eivät muut tiedä, joiden kantoja muut eivät näe ja joiden koukeroissa muut eivät kompuroi.
Mutta he eivät myöskään saa samanlaista mahdollisuutta nähdä syvemmälle ja löytää uudenlaisia mahdollisuuksia, jotakin parempaa kuin mistä olemme edes uskaltaneet unelmoida.
Mitä vaikeampaa meidän on kertoa ympärillämme oleville ihmisille menettämisen, kaipauksen ja eksyksissä olemisten kokemuksista, sitä irrallisemmalta ja yksinäisemmältä meistä tuntuu.
Surusta puhumattomuus ei auta ketään. Emme voi parantua, ellemme sure. Emme voi antaa anteeksi, ellemme sure. Emme voi löytää uusia unelmia, ellemme sure niitä, joista luovumme. Siksi, tunnista ja tunnusta suru, toivota se tervetulleeksi, päästä surun pisarat pintaan, mutta älä anna niiden jäätyä kiinni sydämeesi.
Moni on kysynyt minulta, mitä ihminen oikeastaan on ilman roolejaan. Roolit ja tarinat ovat meille turvapaikkoja, joita ilman saatamme olla hyvin hukassa. Kun itse uuvuin enkä enää voinut tukeutua suorittamiseen, jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni pohtimaan, mitä olin ilman rooleja ja saavutuksia. Uskomukset ja tarinat kertovat meille paikkamme elämässä ja yhteisöissä – ja tuota paikkaa minulla ei yhtäkkiä enää ollut.
Millainen olisit, jos sinulla ei olisi vanhaa tarinaasi? Ajatus itsestä ilman tarinaa voi olla tuntua vapauttavalta – tai turvattomalta. Yleensä kuvailemme itseämme sillä, mitä teemme, mitä saamme aikaan tai millaisessa asemassa olemme suhteessa toisiin. Mitä ihminen edes on, jos ei saa vastata siihen luettelemalla roolejaan? Hyvä kysymys. Entä jos sielun tasolla meitä ei voikaan kuvailla samalla tavalla kuin olemme ihmistasolla tottuneet? Entä jos ihmisen ydin onkin ensisijaisesti energiaa? Ja mitä ihmettä se edes tarkoittaa?
Sielunenergia on sinun ainutlaatuista taikavoimaasi. Se on luonteeltaan toisenlaista kuin ihmistason identiteetti. Sitä voi kuvata tunnelmina, vaikutelmina ja mielikuvina. Sielunenergia voi olla kevyttä, nopeaa ja vilkasta, hidasta ja levollista tai tulista ja intensiivistä. Ydinolemuksesi voi olla rauhoittava ja maadoittava, inspiroiva ja kohottava tai vilpitön ja täynnä iloa.
Sielun tasolla ei tarvita vertailua, tuloksia tai saavutuksia. Sielunenergiaa ei tarvitse etsiä väkisin – se pulppuilee väistämättä tietoisuuteesi sitä mukaa, kun vanhat tarinan kerrokset purkautuvat ympäriltäsi. Kun päästät irti vanhasta kuormasta, tyhjäksi jäänyt tila täyttyy kevyemmillä tunteilla, kuten kiitollisuudella, rakkaudella ja elämänilolla. Sinussa saattaa herätä uusia unelmia.
Sielun tasolta voi löytyä elämäntehtäväsi, mutta sen ei tarvitse olla mikään konkreettinen suoritus tai ammatti, vaan se voi olla olemuksesi ja lahjojesi luonnollista jakamista. Annat itsestäsi sitä, mikä sinussa on luonnostaan läsnä ja virtaa vaivattomasti.
Vapauttaaksesi sielunenergiasi sinun on uskallettava hellittää jatkuvasta tekemisen tarpeesta. Älä yritä olla enemmän, pidemmällä tai parempi kuin olet. Kun et enää tavoittele mitään, saatat ensin tuntea putoavasi pohjalle, mutta todellisuudessa alat laskeutua ydinolemukseesi.
Monet muutokset herättävät meissä epämiellyttäviä tunteita, koska niihin liittyy lähes poikkeuksetta rajattu näkyvyys tulevaisuudesta. On helppo ymmärtää, miksi jotkut tarttuvat niiden edessä kuntosalin tankoon tai baarikaapin pulloon. Olen itse kokeillut molempia. Kun maailma tuntuu epämiellyttävältä, haluan tunteesta eroon.
Keitän kahvit, luen kirjaa, lähden lenkille, selaan somea, käyn shoppailemassa, katson suosikkisarjaani. Ihan mitä vaan, kunhan vain saan korviketta tunteilleni, serotoniinipuuskan joka muistuttaa, että elämä on taas hetken hallinnassani. Mikäli kaipaan kovempia aineita, rakennan itselleni tavoitteita töihin, vapaa-ajalle ja ihmissuhteisiin. Näin voin koko ajan pyrkiä jonnekin, jolloin ei tarvitse olla tässä ja nyt.
Intensiivinen tekeminen voi olla pakoväylä
Eräs ystäväni totesi taannoin, kuinka hän on aiemmin elämässään vältellyt tunteidensa kohtaamista lukemalla paljon. En ole koskaan ajatellut, että näinkin voisi olla. Lukeminen, joka mielletään suureksi hyveeksi, voi sekin muodostua pakoväyläksi. Tunnen piston sydämessäni.
Elämä tarjoaa valtavan määrän ärsykkeitä, joilla lääkitä itseään. Toisinaan pieni hengähdystauko voi olla oleellinen, jopa ratkaiseva tekijä oman hyvinvointini kannalta. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja viisautta erottaa sellaiset tunteet, jotka janoavat tulla nähdyksi ja kuulluksi, jotta ne voivat virrata solana purona kehon läpi ja jatkaa matkaa.
Tuntemattomat tunteet kuormittavat
Kun pyöritän oman elämäni kelaa taaksepäin havaitsen, että isoissa elämänmuutoksissa, sellaisissa joita en lähtökohtaisesti ole kaivannut, olen aina turvautunut johonkin tavoitteelliseen tekemiseen: intensiiviseen kirjoittamiseen, valmentamiseen, urheilemiseen tai vaikka kotioluen keittämiseen.
Kun elämä kuormittaa kohtuuttomasti on hyvä saada ajatuksia suunnattua myös kuuman pisteen ulkopuolelle. Tiivis touhuaminen on nostanut hetkellisesti itseluottamusta, jonka myötä olen tuntenut taas kelpaavani.
Jotain on silti jäänyt maton alle möyryämään ja vielä vuosien jälkeen tuntuu, että pyörät pyörivät paikoillaan. Tietyt pelot ja tunteet aktivoituvat herkästi ja niihin reagoi pienen kiukuttelevan lapsen tavoin. Pelko herää ja suojelee elimistöä uhasta, joka saattaa olla todellinen tai sitten ei. Seurauksena syntyy kuormittavuutta ja somaattista oirehdintaa.
Tuntemattomien tunteiden myötä laiminlyön elämäni yhden tärkeimmän velvoitteen: omien tunteiden avoimen ja rehellisen kuuntelemisen.
Repäise laastari irti
Monesti kuulee puhuttavan laastarisuhteesta. Siitä, että uudella ihmissuhteella ikään kuin laastaroidaan edellisen jättämiä haavoja. Laastari voi olla myös jotain muuta kuin toinen ihminen. Kuten ystäväni totesi, se voi olla esimerkiksi pakonomainen tarve lukea, oppia ja järkeistää.
Tunne saattaa olla kuin tulppa, jonka voi vetää irti vasta kun sen suostuu tuntemaan.
Se että tekee asioita, joista saa paremman mielen, ei ole väärin. Laastarin alle jäänyt haava tarvitsee silti puhdistavaa ilmaa parantuakseen, tai se alkaa märkiä. Joskus on hyvä repäistä laastari irti ja huomata, että se musertavinkaan tunne ei ole loppupeleissä muuta kuin…. niin, tunne. Sellaisen läpi voi hengittää.
Pelottaako sinua jonkun tietyn tunteen kokeminen erityisesti? Kokeile, jos seuraavista olisi sinulle apua.
Pysähdy
Lopeta kaikki tekeminen ja touhuaminen, älä yritä viedä tunnetta pois. Keskity vain hengittämään rauhassa.
Keskity vain tuntemaan
Löydä rauhallinen tila, jossa voit keskittää huomion pelkästään itseesi. Älä mieti syytä tunteelle, keskity ainoastaan tuntemaan se, ei jännittämällä vaan pyrkien rentoutumaan.
Kehollista
Hahmota konkreettisesti missä kohdassa kehoasi tunne tuntuu. Voit keskittää mielikuvissasi lämpöä ja rakkautta juuri tuohon kohtaan. Vaikka epämiellyttävä tunne olisi kuinka voimakas, se ei voi sinua satuttaa. Ole läsnä itse tunteessa, älä harhaile sen syy-seuraus-poluille.
Jaa kokemuksiasi
Pyri siihen, että elämässäsi on ihmisiä, joille voit kertoa tunteistasi. Aina ei tarvitse pohtia niiden alkuperää, toisinaan riittää että vain perkaa sen, miltä tunne tuntuu.
Kirjoita lempeästi
Omista tunnekokemuksista kirjoittaminen kirkastaa. Oleellista on sävy millä kirjoittaa. Kiitä ja rohkaise itseäsi tuntemaan tuntemattomia tunteita. Se on oleellinen osa ihmisenä olemista.
Minä rakastan liikuntaa, kaikenlaista. Rakastan tehokasta sykettä nostattavaa treeniä ja rauhallisia päiväkävelyitä auringonpaisteessa. Rakastan pitkiä lenkkejä luonnon keskellä sekä rauhoittavia kehonhuoltohetkiä iltaan rauhoittuessa.
Usein liikunta yhdistetään terveyden edistämiseen tai laihduttamiseen. Moni ajattelee, että liikunta on pakollinen suoritus arjen keskellä. Toki liikunnalla on paljon terveyttä edistäviä vaikutuksia, niin psyykkisiä kuin fyysisiä, mutta liikunta voi olla myös täysin nautinnollista ja oivalluksia tuottavaa, ilman ulkonäkökeskeisyyttä, ilman suorittamista tai kilpailuasetelmaa.
Nykypäivänä on trendikästä mitata terveyttä ulkoisilla mittareilla. Tiedon jano lisääntyy teknologian kehittyessä, ja tavalliset kuntoliikkujat tai vasta liikuntaharrastusta aloittelevat voivat halutessaan saada suhteellisen tarkkaa dataa tekemistään suorituksista. Voisiko suoritus kuitenkin olla tehokas ja tavoitteellinen ilman konkreettista todistetta?
Minä ajattelen, että kyllä voi. Minulle tärkein mittari on oma olo sekä elämykset, joita liikunnan parissa voi parhaimmillaan saada. Esimerkiksi ulkona liikkuessa eri vuodenaikojen tarjoamat maisemat tai kuntosalilla uusien lihasten löytäminen tuottaa itselleni iloa. Se, että voin liikunnan kautta kokea onnistuvani ja tekeväni itselleni hyvää on tärkein motivaattorini.
Tietenkään ulkoisten mittareiden seuraaminen ei suoraan tarkoita, ettei nauttisi tekemisestä tai keskittyisi vain esimerkiksi kellon tarjoamaan tietoon – mittaaminen voi myös tukea omia tuntemuksia ja auttaa oppimaan omasta kehostaan lisää. Kuitenkin, usein tavoitteet siirtyvät enemmän ulkoisiksi, kun täytyy suoriutua jonkun ulkoa määrätyn kaavan mukaan sen sijaan, että vain kuulostelisi omaa oloa ja luottaisi kehonsa viesteihin.
Lempeä lähestyminen voi auttaa löytämään liikunnan ilon
Uskon, että lempeämpi lähestyminen liikuntaa kohtaan auttaisi monia löytämään oman juttunsa. Jos säännöllisen liikunnan aloittaminen on haave, johon ei koe pystyvänsä, voi suorituskeskeinen lähestymistapa ahdistaa. Tai jos seuraa mittareita orjallisesti, voi alkuperäinen hyvä tarkoitus muuttua stressitekijäksi.
Liikuntaa on monenlaista, eikä tietynlainen treenirytmi tai -määrä sovi kaikille. Tärkeintä olisikin miettiä, millainen laji sinulle sopii. Mistä harrastuksesta tai tavoitteesta liikunnan parissa olet haaveillut, mikä on lähtötasosi? Kun lähdet rohkeasti kokeilemaan uusia lähestymistapoja liikuntaa kohtaan ja suhtaudut alkukankeuteen armollisesti, onnistuminen ja nautinto seuraavat perässä varmasti. Jos joku tapa ei toimi, aina voi kokeilla uutta, mutta lopettaa ei kannata. Liikunnasta nauttiminen kuuluu meille kaikille.
Jos tunnistat itsessäsi erityisherkkyyden piirteitä, sinulle on suurella todennäköisyydellä tuttua myös aggressiivisten ihmisten ja ristiriitojen välttely. Toisten ihmisten epäystävälliset sanat menevät ihon alle ja jäävät vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa. Jonkin ikävän tilanteen jälkeen saatat miettiä tapahtunutta päivätolkulla ja moittia itseäsi siitä, ettet osannut puolustaa itseäsi.
Mikäli tämä kuulostaa tutulta, et ole yksin kokemuksesi kanssa. Keskusteluissani erityisherkkien kanssa tämä teema nousee esiin toistuvasti. Moni kokee ristiriitatilanteet äärimmäisen epämiellyttävinä ja harmittelee rohkeuden puutettaan, kun pitäisi ilmaista oma mielipiteensä ja vetää selkeät rajat. Moni herkkä kokee, että hankalat tilanteet tulevat niin puskista, etteivät he siinä hetkessä osaa toimia muuten, kuin antamalla periksi. Jälkikäteen mieleen kyllä nousevat kaikki ne sanat, jotka olisi voinut sanoa suojatakseen omia rajojaan.
Tämä taipumus on hyvä tunnistaa itsessä, jotta oppisi olemaan joustamatta liiaksi yli omien rajojen. Mukavan tunneilmapiirin ylläpitäminen, joustavuus ja yhteistyökyky ovat erityisherkälle ominaisia ja arvokkaita taitoja, mutta ne voivat koitua myös kompastuskiveksi liiallisuuksiin mennessään. Jos huomaa lankeavansa tähän ansaan usein, itseä ei kannata sättiä. Siihen, miksi toimimme kuten toimimme, on yleensä varsin hyvä syy.
Minusta on helpottava ajatus, että jokainen toimintatapamme on syntynyt hyvästä syystä. Emme me toimi ”väärin” siksi että meissä olisi jotain vikaa. Olemme saattaneet kehittää miellyttämisen, ainaisen joustamisen ja toisten ihmisten tarpeiden jatkuvan skannaamisen ominaisuudet huippuunsa sen tähden, että niin olemme pärjänneet lapsuutemme olosuhteissa. Sen sijaan, että tuomitsee itsensä, voi kiittää itseään siitä, että on kehittänyt niin hyvin toimineen strategian. Samalla voi todeta, että enää ei ole puolustuskyvytön lapsi, vaan voi kehittää uusia paremmin toimivia toimintamalleja.
Jämäkkyys ja rajojen vetämisen taito ovat asioita, joita voi harjoitella siinä missä muitakin taitoja. Uuden oppiminen edellyttää usein halukkuutta sietää epävarmuutta. Apuvälineitä henkilökohtaiseen kasvuun on tarjolla pilvin pimein tänä päivänä. Maailma on pullollaan kirjoja, joiden avulla voi perehtyä terveisiin rajoihin, kursseilla ja vertaistukiryhmissä voi harjoitella uutta jämäkkyyttä ja itseilmaisun jaloa taitoa. Joskus rinnalle tarvitaan terapeutti tai joku muu osaava tukihenkilö, jos muutos tuntuu kovin hankalalta. Lopulta on yksinkertaisesti löydettävä itsestään rohkeus ryhtyä toimimaan uudella tavalla.
Yksi helppo askel, jonka voi ottaa ihan heti, on mielikuvaharjoittelu ja etukäteen varautuminen. Mieti, miten haluaisit osata toimia hankalassa tilanteessa. Mitä voisit sanoa? Mistä olet valmis joustamaan ja mistä et? Kuinka voisit seistä itsesi tukena kun seuraavan kerran joku yrittää jyrätä ylitsesi? Sulje silmäsi ja kuvittele itsesi toimimassa haluamallasi tavalla. Näe itsesi onnistumassa ja kannusta itseäsi mielessäsi. Mieli on kuin lihas, jonka voi treenata vahvemmaksi säännöllisellä harjoittelulla. Jonain päivänä huomaat, että osasit puolustaa itseäsi potematta siitä huonoa omaatuntoa. Muista silloin kehua ja kiittää itseäsi!
Vetovoimaiseen, intohimoiseen rakkauteen, jossa erotiikka kukoistaa, liittyy aina mysteeri. Selittämätön voima ja kemia. Alkemia, jossa kahden ihmisen kohtaamisesta syntyy jotain uutta ja ainutlaatuista. Onkohan tämän mysteerin selvittäminen elämän mittainen matka?
Psykologia
Psykologisen teorian mukaan meitä vetää puoleensa sama kiintymyssuhdemalli, jonka opimme lapsuudessa huoltajiemme kanssa. Ehkä yritämme nykyisessä suhteissa myös kiihkeästi saada rakastetultamme sen, mistä jäimme paitsi lapsuudessa. Mutta koska olemme alitajuisesti valinneet huoltajiemme kaltaisen tyypin, voi olla haastavaa saada tätä korjaavaa kokemusta.
Kun ymmärrämme taustamme, rakkaussuhde on hieno mahdollisuus voimautumiseen ja yhteiseen kasvuun, jossa intohimo voi kukoistaa.
Karma
Jos uskot karmaan, voit ajatella, että olet jo ennen syntymääsi tehnyt sielunsopimuksen kumppanisi kanssa siitä, että tapaatte myös tässä elämässä, jatkatte yhteistä polkua tai saatatte loppuun keskeneräiset asiat välillänne. Vetovoima välillänne on suuri.
Meillä voi olla myös monia muunlaisia sielunkumppaneita: lapsia, vanhempia, sisaruksia, ystäviä.
Kaksoisliekki on sielunkumppani, jonka kanssa eroottinen vetovoima on usein hurja, koska hän on sinulle jollain tapaa polariteetti. Hän myös nostaa pintaan pahimmat varjosi ja haavasi – ja repii ne auki. Te olette tulleet tekemään ison kasvumatkan yhdessä, vaikka tämä ”romanssi” ei ole välttämättä kestävä.
Biologia
Vai onko eroottinen vetovoima ja rakkaus biologiaa? Eläin tai primitiivinen osa meissä haistaa suotuisat geenit toisessa ja aivoissamme tapahtuu joku outo kemiallinen reaktio. Meihin iskee kiihkeä halu, ja rakkaushormonit sekoittavat päämme.
Mitä mieltä olet, biologiaa, karmaa vai psykologiaa tai kenties kaikkea tätä?
Niin tai näin, rakkaus on ikuinen mysteeri. Nautitaan tästä hurmaavasta leikistä!
Kuva: Unsplash/ John Schnobrich
Keski-ikäisen naisen voimasta, aistillisuudesta ja kukoistuksesta voit lukea uutuus kirjastani Hehkuvan naisen voimavuodet. Kirjassa käsitellään myös parisuhteita ja siellä on inspiroivia käytännön harjoituksia. Löydät sen täältä.
Olen kymmenen vuoden aikana kohdannut työssäni kasvotusten satoja ja sähköisesti tuhansia ihmisiä, pääasiassa naisia. Erilaisista taustoista huolimatta yksi piirre on ollut lähes kaikille yhteinen: riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne. ”Minä en kelpaa.” ”Olen huonompi kuin muut.”
Miehet, jotka kertovat henkisistä haasteistaan, pitävät heikkouksinaan nimenomaan feminiinisiä piirteitään: tunteiden kokemista ja ilmaisua, herkkyyttä ja intuitiivisuutta. Riittämättömyys tai vääränlaisuuden tunne ei siis ole vain yksilöiden ongelma tai sattumaa vaan kollektiivinen merkki feminiinisen energian aliarvostuksesta.
Menestyminen vaatii tässä maailmassa usein maskuliinisten puolien valjastamista käyttöön. Perinteinen sankarin matka kuvaa yksilöllistä, suoraviivaista tavoitteiden asettamista, vastustajien sotaisaakin kohtaamista ja ongelmien voittamista.
Tälle kasvupolulle tasa-arvon edetessä moni nainenkin lähtee, mutta sille on moni myös uupunut. En tarkoita, etteivätkö naiset voisi pärjätä miehisessä maailmassa – totta kai voivat. Eri asia on, kuinka monelle se on mielekästä, tarkoituksenmukaista ja kestävää.
Tukeeko perinteinen sankariksi kasvamisen malli feminiinisen energian ilmentymistä? Ei välttämättä.
Maskuliinisessa maailmassa tietäminen on tärkeää, tunteet tukahdutetaan ja niiden merkitystä vähätellään niin miehillä kuin naisillakin. Järkeä arvostetaan, kun taas sydämen ääni saatetaan hiljentää jo nuorena – tai sitten intohimo tukehdutetaan kuoliaaksi suorittamalla.
Varsinkin naisille on pitkään opetettu oman valon piilottamista. Minulle sanottiin lapsena, että ei saa katsoa peiliin liikaa, muuten tulee itserakkaaksi. ”Et kai kuvittele, että olisit jotain!” Itsensä pienentäminen oli hyve. Kiltteydestä, vaatimattomuudesta ja helppoudesta sai kiitosta, mielipiteiden ja voimakkaiden tunteiden ilmaisemisesta ei. Minusta kelpasi vain se osa, joka ei herättänyt toisissa epämukavia tunteita.
Enää emme voi olla vain osasia itsestämme. Meidän täytyy alkaa olla kaikkea sitä, mitä olemme.
Enää emme voi olla vain osasia itsestämme. Meidän täytyy alkaa olla kaikkea sitä, mitä olemme. Tarvitaan tilaa feminiiniselle energialle: myötätunnolle, empatialle, inhimilliselle viisaudelle – mutta myös terveille tavoille ilmaista vihaa ja kiukkua. Meidän tulee kytkeytyä takaisin luontoon ja sen sykliseen luonteeseen, joka on feminiinisen energian erityispiirre. Vain silloin voimaannumme – ja parannamme oman osamme suuresta kokonaisuudesta.
Tärkeä malli monille naisille voisi olla sankarittaren matka, jota muun muassa Maureen Murdock kuvaa kirjassaan The Heroine’s Journey. Murdockin mukaan naiset, jotka tavoittelevat ja saavuttavat menestystä maskuliinisten mallien mukaan, kokevat usein lopulta olonsa tyhjiksi, väsyneiksi ja jopa petetyiksi. Kova työ voi tuoda saavutuksia, mutta samalla se edellyttää, että nainen uhraa kehonsa ja sielunsa. Murdock uskoo, että perinteinen saavuttamisen malli ohjaa meitä kieltämään feminiiniset piirteemme. Silloin ei voi tuntea itseään kokonaiseksi.
Sankarittaren matka alkaa Murdockin mukaan usein siitä, että nainen joutuu eroon luontaisesta feminiinisyydestään, koska se on vuosisatojen ajan koettu maskuliinisuutta huonommaksi. Nainen identifioituu maskuliiniseen energiaan ja haluaa saavuttaa menestystä maskuliinisen maailman mittareilla. Henkisesti se kuitenkin tarkoittaa monelle sitä, että jokin osa itsestä kuolee. Elämä alkaa (usein kriisien kautta) houkutella naista palaamaan takaisin kohti feminiinisyyden ydintä ja korjaamaan itsessään haavoittuneita osia. Lopulta feminiinisyys ja maskuliinisuus voivat löytää terveen tasapainon.
Vallitseva uupumusaalto ei poistu satunnaisilla lepohetkillä vaan valtavalla asennemuutoksella, jossa alamme kunnioittaa luonnollisia tarpeitamme.
Oma tarinani on malliesimerkki itseni kieltämisestä ja hajottamisesta. Suoraviivainen suorittaminen tuotti hetken aikaa tuloksia mutta johti uupumukseen, josta toipuminen kesti vuosia. Vasta sen myötä oivalsin, että jatkuvan suoritusflow’n sijaan minun oli opittava kunnioittamaan elämän voiman syklistä luonnetta. Siitä kukaan ei ollut puhunut itsensä kehittämisen maailmassa mitään – valmentajat olivat aina miehiä. Keskittyminen, motivaatio ja itseluottamus olivat tärkeämpiä teemoja kuin lepo, antautuminen ja irtipäästäminen, joista sittemmin tuli elämäni tärkeimpiä läksyjä.
Vallitseva uupumusaalto ei poistu satunnaisilla lepohetkillä vaan valtavalla asennemuutoksella, jossa alamme kunnioittaa luonnollisia tarpeitamme. Silloin lepo ei enää ole syyllisyyden aihe vaan luontainen tapa vaalia elämän voimaa.
Uskon, että meitä kaikkia kutsutaan luontaisesti kohti kasvua, omia sankarin tai sankarittaren matkojamme. Kestävää kasvua ei kuitenkaan tapahdu siellä, missä tunnet olosi vääränlaiseksi, etkä koe kuuluvasi joukkoon ilman oikeanlaisia saavutuksia. Kaunein kasvutarina muotoutuu ammentamalla voimaa sekä feminiinisistä ja maskuliinisista piirteistä – ei niin, että kiellät itsessäsi feminiinisen puolen kokonaan.
Edellisessä kirjoituksessa avasin traumakiintymyssuhdetta ja sitä mitä se on. Lyhyenä tiivistyksenä, kyseessä on suhde jossa olemme vaikka tiedämme että se ei ole meille hyväksi. Traumakiintymyksessä meistä tulee ylilojaaleja kumppanille, joka ei kohtele hyvin ja tasaveroisesti.
Kun on ”sisällä” traumasuhteessa, todellisuudentaju usein hämärtyy. Ei enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.
Jos suhteen kehää lähtee purkamaan, alkaa hyvinkin tulla näkyväksi että siinä todella on jokin kaava joka toistaa itseään, pienin variaatioin. Suosittelen myös kirjoittamaan ja piirtämään suhteen aikajanan auki, se tekee myös usein paljon näkyväksi.
Alla tyypillisiä vaiheita, joita traumakemia suhteisiin usein kuuluu
Rakkauspommitus/ jalustalle nosto – ”sä olet mun sielunkumppani ja kaksoisliekki, en oo koskaan tavannut ketään näin erityistä” – tässä vaiheessa saat valtavasti, intensiivisesti ja nopeasti huumaavaa huomiota, vaikka ette käytännössä usein juuri edes tunne. Rakkauspommitus imartelee varsinkin heikkoa itsetuntoa ja ilman rajoja lähdemme siihen itse usein mukaan. Tämä on niin mieletön rakkaus! Realiteetit saattaa kuitenkin olla, että toinen on vielä suhteessa, juuri eronnut tai mitä hyvänsä. Varoitusmerkkejä emme halua nähdä, tai puhumme nekin vain merkeiksi siitä miten erityistä tämä rakkaus on.
Luottamuksen ja riippuvuuden luominen – Tässä vaiheessa saattaa tulla kosinta, nopea yhteenmuutto tai asuntolaina, kunhan kaikin tavoin välille muodostuu jonkinlainen riippuvuus ja toinen osapuoli usein vie suhdetta eteenpäin kuin höyryjuna. Aluksi tämä on tietysti valtavan imartelevaa! Eikä siinä mitään, ei ole olemassa mitään ”oikeaa aikaa” edetä, mutta kovalla kyydillä eteneminen voi kuitenkin viestiä kiireestä luoda riippuvuutta välille.
Kritiikki/Valheet/Pettäminen/tms. Tämä on se vaihe jossa rakkauden erityisyyden kupla puhkeaa. Ja voi että miten vaikeaa sitä on hyväksyä tai suostua uskomaan! Ehkä kumppani jää kiinni valheista, pettämisestä tai alkaa saamaan yllättäviä ja toistuvia raivokohtauksia, toistuvaa haukkumista, tms.
Sumutus eli ns. gaslighting. Sumutus ilmiössä harhautetaan huomio pois omasta vastuusta esimerkiksi syyttämällä toista juuri niistä asioita joita on itse tehnyt. Sumutus on toisen kokemuksen kieltämistä, mitätöimistä ja väheksymistä. ”Oletko hullu?” ”Olet aivan liian herkkä” ” Sä vaan kuvittelet” ”Sä olet vaan niin traumaattinen” ovat esimerkkejä sumutuksesta.
Itsen epäily / jumiutunut ahdistus. Sumutus johtaa usein tilaan, jossa se jolle on valehdeltu/se jolle on raivottu alkaa epäillä itseään. Olinko mä sittenkin liian vaativa? Olinko mä jotenkin provosoiva. Itseään epäilevä on usein herkästi taipuvainen syyllistymään ja alistumaan. On enää vaikea tietää mikä on totta, entä jos mä olen vaan itse hullu?
Oman erottelukyvyn heikkeneminen ja omien rajojen heikentyminen. Oma erottelukyky alkaa heiketä ja rajat ylittyä. Toleranssi huonolle kohtelulle alkaa kasvaa ja normalisoitua. Silti sisällä tuntuu pahalta. On vaikea hyväksyä suhteen realiteetteja. Voi olla että suhteessa on jo esim. taloudellista riippuvuutta, yhteisiä lapsia tai muita sitovia tekijöitä jotka hankaloittavat tilanteen näkemistä. Mieli elättelee toiveita, ehkä me saamme tämän vielä toimimaan? Usein isojen loukkaamisten jälkeen kumppani aloittaa uuden rakkauspommituksen ja lupailun, kenties myös korostaa sitä miten paljon toinen tarvitsee häntä.
Millaisia kaavoja kenties itse tunnistat?
Vaikka kehän näkeminen voi olla hyvin vaativaa ja nostaa esiin kipua, on kehän tunnistaminen valtavan tärkeä osa siitä irtaantumista.
