Olen uhrautuvaa tyyppiä. Parisuhteessa minulle on luontaista laittaa omat tarpeeni taka-alalle ja keskittyä enemmän kumppanini tarpeisiin. Tämä käy vaivihkaa, enkä yleensä juuri kiinnitä huomiota koko asiaan. Onneksi hyvällä pelisilmällä ja rautaisella analysointitaidolla varustettu puolisoni on huomannut taipumukseni.
Hyvää tarkoittavasta uhrautujasta saattaa nimittäin pitkässä juoksussa tulla uhriutunut puurtaja.
Aina omien tarpeiden kuuleminen ja niihin vastaaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Yhteistä arkea elettäessä molemmilla on taipumus ottaa omat roolinsa, jotta yhteiselämä soljuisi eteenpäin mahdollisimman vaivattomasti. Ongelmia tuottaa kuitenkin, jos toinen on esimerkiksi se, joka aina joustaa tai se, jonka tarpeet jäävät syystä tai toisesta vähemmälle huomiolle.
Mielestäni toimiva parisuhde tarvitseekin sekä tervettä itsekkyyttä että tervettä epäitsekkyyttä.
Terve itsekkyys on omista tarpeista ja omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Se on sellaisten asioiden tekemistä, joista saa itselleen voimaa, energiaa ja mielenrauhaa. Se on itsensä arvostamista. Loppupeleissä omat hetket ovat tärkeitä hengähdystaukoja myös parisuhteelle, niiden avulla on helpompi olla läsnä puolisolleen ja arvostaa yhteisiä hetkiä.
Terve epäitsekkyys taas on toisen huomioimista ja näkemistä. Se on sitä, että tunnistaa kumppanilleen tärkeät asiat ja auttaa häntä kulkemaan niitä kohti. Se on toisen arvostamista ja joskus myös sellaisten asioiden tekemistä, joista ei itse niin välitä, mutta jotka ovat omalle rakkaalle tärkeitä.
Parisuhde on molempien osapuolien omien tarpeiden ja yhteisen ajan välisen tasapainon hakemista. Se on myös sen hyväksymistä, että nämä tarpeet eivät aina kohtaa. Meillä esimerkiksi puolisoni tarvitsee kotona enemmän omaa aikaa ja tilaa kuin minä. Koska en intoverttinä juurikaan pyöri sosiaalisissa ympyröissä, saatan kotona olla hyvinkin puhelias. Samaan aikaan rakkaani taas voi olla väsähtänyt päivän sosiaalisista uroteoista ja silloin hän tarvitsee tilaa.
Kun molemmat uskaltavat kertoa omista tarpeistaan ja toiveistaan, jää vähemmän mahdollisuuksia väärinymmärryksille ja turhille mielensäpahoittamisille. Välittävässä parisuhteessa yhteinen aika on molemmille tärkeää. Toiset tarvitsevat sille kuitenkin enemmän vastapainoa.
Arjen keskellä pysähdyn aika ajoin kuvittelemaan elämää ilman kumppaniani. Sen jälkeen minun on helpompi rakastaa vielä vähän enemmän. Usein unohdumme pitämään nykyistä tilannetta itsestäänselvyytenä. Sitä se ei kuitenkaan ikinä ole.
Yhteisinä hetkinä on tärkeää muistaa kertoa, että rakastaa.
Kehomme pyrkii kertomaan meille, minkä asioiden äärelle meidän tulisi pysähtyä. Keho reagoi joka hetki sekä ulkoisiin että sisäisiin ärsykkeisiin – ja mitä herkempiä olemme, sitä hienovaraisemmin reagoimme.
Aina meillä ei ole kykyä, halua, ymmärrystä tai voimavaroja kuunnella omaa kehoamme ja sen viestejä. Tämän seurauksena keho alkaa tavalla tai toisella oireilla, esimerkiksi uupumuksena ja kipuina.
Susanna Jussilan ja Emmi Ohraniemen uutuuskirja Kotona kehossa kannustaa kuuntelemaan omaa kehoaan ja vaalimaan yhteyttä siihen. Se toimii hyvin innostajana ja vertaistukena kaikille, jotka haluaisivat viihtyä omissa nahoissaan vähän paremmin.
Tässä 5 merkkiä, jotka kertovat siitä, että omaa kehoa kannattaisi kuunnella herkemmällä korvalla.
1. Touhuat pystymättä rauhoittumaan, olet usein väsynyt tai stressaantunut.
Kehosi todennäköisesti kutsuu sinua kuuntelemaan levon tarvetta. Kehomme kaipaa pysähtymistä, unta, palautumista ja levon hetkiä siinä missä aktiivisuuttakin.
Kannattaa myös muistaa, että keho ei kuormitu pelkästään fyysisesti rasituksesta, vaan myös elämänmuutoksista (niistä mukavista ja toivotuistakin!), mielen kiemuroista ja tunnemylläköistä. Levon ja palautumisen puute voi pahimmillaan viedä kohti uupumusta.
Millä tavoin sinä voisit pysähtyä ja antaa itsellesi levon ja palautumisen hetkiä? Aloita pienistä teoista, jotka mahtuvat sinun arkeesi.
2. Olet ankara tai ilkeä itsellesi.
Sillä, miten ajattelemme itsestämme ja miten itsellemme sisäisesti puhumme, on suuri vaikutus hyvinvointiimme sekä sen kautta kehosuhteeseemme. Kehomme kuulee – ja kokee – kaiken, sillä ajatuksemme herättävät meissä tunteita, ja tunteet ilmenevät kehossamme.
Tunnustele hetki: Ajattele itsestäsi jotain ilkeää, ja sitten jotain kannustavaa – miltä kehossasi tuntuu kummankin jälkeen? Joskus vaikea tai puristava olo kehossa voi johtua sisäisistä kokemuksistamme, tai piilossa olevista tunteistamme.
3. Sinulla on syömistä koskevia sääntöjä tai rajoituksia, jotka vaikuttavat elämääsi, tai sairastat syömishäiriötä.
Syömishäiriö on aina merkki avun tarpeesta ja kehon hädästä. Vaikka sinulla ei olisikaan kokemusta syömishäiriöstä, saatat tunnistaa haitallisia uskomuksia tai rajoitteita syömiseen liittyen.
Esimerkiksi tiettyjen ruoka-aineiden kieltäminen itseltään, säännöt siitä, mihin kellonaikaan on sallittua syödä, tai jatkuva laihdutuskuurilla oleminen. Itselle ahdistusta tuovat rajoitukset kannattaa aina ottaa vakavasti. Ethän epäröi hakea apua.
4. Liikunnasta on tullut rangaistus tai pakkopullaa.
Kehosi on tarkoitettu liikkumaan, mutta kaikki liikunta ei ole rakastavaa kehoa kohtaan. Suoritus- ja tavoitekeskeinen kulttuurimme on johtanut siihen, että emme usein liiku kehon sisäisistä toiveista, vaan ulkoisista velvoitteista käsin – liikunnasta tulee suorittamista.
Kehon toiveiden näkökulmasta liike tarkoittaa jotakin aivan muuta. Parhaimmillaan liike on hoitavaa läsnäoloa ja sisäisiin tuntemuksiin vastaamista.
Sen sijaan, että mietit, miten sinun tulisi liikkua, kysy keholtasi, minkälaista liikettä se kaipaisi juuri nyt? Mikä tuntuisi hyvältä? Kiinnitä myös huomiota siihen, mitä kehosi kertoo liikkeen aikana. Entä miltä olosi tuntuu jälkikäteen?
5. Pakenet tai välttelet tunteitasi.
Tunteet tuntuvat kehossa. Jos välttelemme tunteidemme kohtaamista, ne varastoituvat kehoon ja saattavat ilmetä erilaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina.
Yksinkertaisimmillaan tunteiden kohtaaminen alkaa siitä, että antaa itselleen luvan pysähtyä ja kiiinnostua siitä, mitä sisimmässä on meneillään. Esimerkiksi palan tunne kurkussa, puristus rintakehässä tai kouristus vatsanpohjassa saattaa johtaa jonkun tunteen äärelle, jota ei ehkä ole kunnolla tiedostanut. Kun kehoon ei kerry ylimääräisen tunne-energian painoa, elämä voi alkaa kirjaimellisesti tuntua kevyemmältä.
Joskus tunteisiin liittyy syviä haavoja tai raskaita menneisyyden taakkoja, joiden purkamiseen tarvitaan ammattilaisen apua.
Kaikille oman kehonsa kanssa kamppaileville on lohdullista ja kannustavaa lukea Susannan ja Emmin tarinat siitä, miten omasta kehosta voi tulla ystävä, jonka kanssa suhde on rento ja mutkaton. Kirja sisältää myös Susannan rakastettuja Sielun sopukoita -runoja sekä Emmin herkkää kuvataidetta. Kotona kehossa -kirjan löydät TÄÄLTÄ.
Parisuhteen unelmakarttakirjan kirjoittaja Sanan Wikström
Joskus käy niin, että kun yhteiset unelmat on saavutettu, ei uusia yhteisiä unelmia enää synny. Silloin yhteys alkaa heikentyä ja yhteinen innostunut säpinä vähentyä.
Joskus voi olla, että yhteisistä unelmista on puhuttu ajat sitten, mutta ajan saatossa ne ovat muuttuneet toisella tai jopa molemmilla. Koska unelma on kerran määritelty, siitä ei enää puhuta ja päädytään ehkä yhdessä toteuttamaan unelmia, jotka olivat joskus totta mutta eivät tässä hetkessä enää elä.
Joskus on myös niin, että molemmilla on kokonaan omat unelmat. Toisinaan ne mahtuvat kulkemaan yhtä aikaa rinnakkain, toisinaan taas ne alkavat vetää eri suuntiin.
Hidasta elämää -perustajan Sanna Wikströmin uutuuskirja Parisuhteen unelmakarttakirja antaa pariskunnalle välineitä henkisen yhteyden vahvistamiseen. Täytettävä kirja tuo Unelmakarttakirjasta tutut viisi teemaa parisuhteeseen ja sen voimaannuttamiseen: uskomukset, läsnäolon, mielikuvituksen, tunteet ja alitajunnan.
Tässä Sannan 5 vinkkiä, miten vahvistaa henkistä yhteyttä parisuhteessa:
1. Olkaa loputtoman kiinnostuneita siitä, mitä toinen kertoo menneisyydestään, nykyisyydestään ja toiveistaan – yhä uudelleen.
Kiinnostus ja uteliaisuus on ikään kuin henkisen käden ojentamista toista kohtaan. Se tuo sinua kohti toista ja osoittaa, että haluat kuulla, ymmärtää ja olla läsnä.
2. Vaalikaa yhteistä aikaa, jossa keskiössä on yhteys
Monesti yhteistä aikaa voi olla, mutta huomio saattaa olla jossain muualla kuin yhteydessä. Yhteys voi olla keskustelun, kosketuksen tai vaikka silmiin katsomisen tulosta. Mikä on se tapa, jolla koet saavasi yhteyden toiseen? Kun tuntuu, että hetken koko maailma on siinä, teidän välillänne?
3. Keskustelkaa
Omien kokemusten ja tunteiden sanoittaminen auttaa toista valtavasti ymmärtämään. Ei voi olettaa, että toinen tietää, jos ei puhu. Eikä puhuminenkaan aina ole helppoa, mutta yritys on tärkeämpää. Sanoittamaan oppii keskustelemalla.
4. Koskettakaa
Fyysinen läheisyys vahvistaa yhteyttä ja tuo me-henkeä sekä luo turvan tunnetta. Täyttäkää aistit toisesta: Miltä toinen tuntuu? Miltä yhteys tuntuu, kun se on läsnä?
Uupumuksen taustalla on usein se, että päivämme ja viikkomme täyttyvät pakollisista suorituksista ja elämäämme jää liian vähän tilaa sille, mikä innostaa, elvyttää ja antaa voimia. Mielissämme elää monenlaisia uskomuksia:
“En minä mitään tarvitse.” ”Sitku olen tehnyt tämä ja tuon, voin ehkä levätä.” ”Jos minä en huolehdi siitä, ei kukaan mukaan.” ”Ei tarvitse auttaa, pärjään kyllä.”
Syviä, sisäänrakennettuja uskomuksia voi olla vaikea muuttaa yhdessä yössä. Joskus muutokseen riittää se, että ihminen tulee tietoiseksi rajoittavasta uskomuksesta. ”Näinkö minä olen ajatellut? Mutta eihän tämä voi pitää paikkaansa.” Usein tarvitaan pidempi muutosprosessi. Kaikki kuitenkin alkaa omien ajatustensa tiedostamisesta.
Henkisen hyvinvoinnin valmentaja Katri Syvärisen uutuuskirja Sinun tarinasi voima – Vapaudu vanhasta ja uskalla loistaa tarjoaa tukea oman sisäisen maailman ymmärtämiseen sekä tietoa uskomuksista ja niiden muuttamisesta. Kirja kannustaa vapautumaan vanhoista rajoituksista ja tekemään omasta tarinasta voiman lähteen.
“Näen työssäni jatkuvasti ihmisiä (useimmiten naisia), jotka eivät ole vuosiin asettaneet itseään etusijalle, tuskin edes muistaneet omia tarpeitaan. Lopputulos on usein uupumus”, kertoo Katri.
Kun yhteys omaan itseen katoaa, katoavat myös terveet rajat. Ei enää tiedä, mikä on itseä ja mikä on muita. Kuka olen silloin, kun en huolehdi muista?
“Monet meistä on kasvatettu aiempien polvien ahtailla ajatuksilla ja kyllästetty lapsuuden ankeilla kokemuksilla enkä tiedä, voiko kaikesta edes täysin vapautua. Mutta ei tarvitsekaan. Tärkeämpää on, miten suhtaudut kortteihin, jotka sinulle on jaettu”, muistuttaa Katri.
Tässä Katrin 4 askelta uuvuttavista uskomuksista vapautumiseen:
1. Tietoisuus. Kun huomaat kuormittuvasi tai vaativasi itseltäsi liikaa, tunnista, millaisia ajatuksia toimintasi taustalla on. Näin rajoittavat uskomukset pääsevät vähitellen esiin. ”Huomaan, etten ole koskaan riittänyt itselleni.”
2. Tunteet. Uskomukset nostavat pintaan kipeitä tunteita. Ne voivat liittyä uskomuksen syntymiseen tai siihen, miten ankara olet ollut itseäsi kohtaan. Miksi olen kohdellut itseäni näin? Milloin tämä uskomus oikein syntyi? Miksi minulle rakas ihminen kohteli minua kurjasti? Miksi elämä järjesti minulle näin vaikeita kokemuksia? Mieli haluaa ymmärtää, mutta joskus se on vaikeaa. Kipu on tärkeää uskaltaa kohdata, vaikka juuri siltä olet yrittänyt suojautua.
3. Hyväksyntä. Kipukohdista tietoiseksi tuleminen voi muuttaa elämää ratkaisevasti paremmaksi. Se ei tarkoita, että sinun pitäisi korjata itsesi, ennen kuin olet vapaa. Usein ainoa asia, mikä meissä on vikana, on se ajatus, että meissä on jotain vikana. Hyväksyntä paradoksaalisesti korjaa sitä, mikä sinussa tuntui väärältä. Tunteiden kohtaamisen myötä voit opetella hyväksymään ajatuksesi, kokemuksesi ja itsesi. Hellitä, vihdoin.
4. Uudelleenmäärittely. Voimauttavin vaihe on kipeän kohtansa määritteleminen uudelleen. Mitä olet oppinut? Mitä voisit ammentaa kokemuksestasi? Ehkä et olekaan riittävä ja arvokas haavastasi huolimatta, vaan sen ansiosta. Anna sen, mikä joskus on mennyt rikki, näkyä ja tuntua. Heikkouden myöntäminen sattuu, mutta se on mitä kauneinta itsensä hoitamista.
Jokaisen horjuvan askeleen myötä uskomuksesi muuttaa muotoaan. Se on ehkä edelleen tallella, mutta jotain on muuttunut. Kun otat itsessäsi lämpimästi vastaan kipeimmänkin kohdan, olet kokonaisempi kuin koskaan.
Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Seuraavassa rap-artisti Dan “Uniikki” Tolppanen kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen.
KASVU – Pituuskasvuni päättyi varhain, mutta onneksi henkinen kasvu on jatkunut etenkin viime vuosina valtavasti. Yksi parhaista asioista aikuistumisessa on ollut se, että on oppinut nauramaan omille virheilleen ja olemaan armollisempi itselleen. Se on helpottanut elämää valtavasti: teen parhaani ja se riittää.
Myös oman Uniikki elämä -kirjan tekeminen oli kuin lähes vuoden mittainen, erittäin intensiivinen terapiaprosessi. Sen kautta opin vielä entistäkin paremmin tunnistamaan ne asiat, joihin haluan elämässäni fokusoitua sekä vastaavasti ne asiat, joista haluan luopua.
MUSIIKKI – Ehdottomasti isoin kutsumukseni ja asia, joka on eniten muokannut identiteettiäni. Olen etuoikeutettu, kun saan ilmaista itseäni musiikin kautta sadoille tuhansille kuulijoille ja koska olen saanut tehdä rakastamaani työtä jo yli 20 vuoden ajan. Myös suuri osa läheisimmistä ihmisistäni on löytynyt musiikin kautta.
Musiikkini esittäminen on parasta mitä tiedän – kun olen lavalla, se on oma ”happy place”:ni. Sitä tunnetta, jonka saan itseni ja yleisön välisestä energiasta ei voisi korvata millään muulla. Toki varjopuolena – kuten viime vuosikin näytti – on se, että alalla työskentely on erittäin epävarmaa ja siten myös stressaavaa. Siksi nautinkin jokaisesta päivästä, kun saan toteuttaa itseäni. Toivon mukaan tulen aina työskentelemään jollain tavalla musiikin parissa.
PERHE – Minulla oli turvallinen ja onnellinen lapsuus. Olen aina arvostanut suuresti sitä, että omat vanhempani ovat edelleen yhdessä. Isäni oli nuoruudessani alkoholisti, mistä koitui jonkin verran riitoja. Nyt hän on ollut jo 16 vuotta juomatta, ja välimme ovat todella lämpimät – siitä olen mielettömän onnellinen.
Myös ystäväni ovat minulle kuin perhettä. Meillä on todella tiivis porukka, ja olenkin aina sanonut, että yksi suurimpia saavutuksiani on hmiset, jotka olen vuosien varrella saanut ympärilleni.
ONNELLISUUS – Uniikki elämä -kirjassani vieraileva onnellisuusfilosofi Frank Martela sanoi mielestäni hienon oivalluksen: ”Onni ei ole mikään päämäärä, jota tulisi jahdata, vaan se syntyy siitä, että matkallamme teemme itsellemme merkityksellisiä asioita tässä ja nyt.
Ajattelin ennen liian usein niin, että kun saavutan jonkin tietyn tavoitteen, niin sitten olen onnellinen – oli kyseessä sitten parisuhteeni tai urani. Nyttemmin osaan nauttia jokapäiväisestä tekemisestäni enemmän.
Se, että saan toteuttaa itseäni unelma-ammatissani ja sen kautta auttaa muita, läheiseni sekä mielettömät kokemukset matkani varrelta tekevät elämästäni onnellisen.
ROHKEUS – En ole mikään mieletön hurjapää, vaan rohkeus elämässäni on konkretisoitunut enemmänkin työurallani. Kun perustimme levy-yhtiö Rähinän, ei meillä oikeasti ollut hajuakaan, miten levybisnestä pyöritetään. Yritimme, epäonnistuimme, otimme opiksi, yritimme uudestaan ja nousimme yhdeksi Suomen suurimmista indie levy-yhtiöistä.
Läheiseni kuvailevat minua välillä jopa hieman liian kiltiksi, ja joskus saatankin tehdä asioita vain muiden mieliksi. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut sanomaan sellaisille asioille ei, jotka eivät tunnu sisimmässäni hyvältä. Myös se on mielestäni rohkeutta.
ELÄMÄNTEHTÄVÄ – Tunnen, että elämäntehtäväni kulminoituu vahvasti musiikkiin. Olen huomannut, että kaikkein henkilökohtaisimmista biiseistäni olen saanut eniten positiivista palautetta. Esimerkiksi Korkki Kii -biisini käsittelee isäni alkoholismia, Valitsen Elämän sekä uusin kappaleeni Ehjää puolestaan mielenterveysongelmia sekä kriiseistä selviämistä.
On uskomattoman hienoa, että voin vaikuttaa tekemiselläni tuhansien ihmisten henkiseen hyvinvointiin ja olen jopa saattanut pelastaa jonkun elämän. Siksi myös Uniikki elämä -kirjassani halusin avata sisimpäni kokonaan, koska tiesin sen jatkavan tuota samaa työtä. Toki muiden auttamisen lisäksi urani on rikastuttanut elämääni monin tavoin.
MIELENRAUHA – Elämäni on hetkittäin todella hektistä ja stressaavaa. Viime vuosina olen saanut voimaa motivaatio- ja self help -kirjoista. Mainittakoon näistä Gary John Bishopin Unfu*k Yourself ja Eckhart Tollen Läsnäolon Voima. Lisäksi reissaaminen ympäri maailman on psyykkisesti rentouttavaa.
Vaikka onkin kivaa että on paljon faneja, on välillä raskasta, että tunnistetaan joka paikassa. Siksi onkin kiva mennä paikkoihin, joissa voin rauhassa olla kuin kaikki muutkin. Aina, kun kone laskeutuu uuteen maahan, tuntuu kuin päässäni kääntyisi jokin vipu ja stressi hellittää välittömästi. Käyn myös täällä Suomessa paljon patikoimassa ja kalastamassa, ja Suomen kaunis luonto on minulle myös todella rauhoittava elementti.
RAKKAUS – Tunnen että elämäni on täynnä rakkautta. Mahtava perhe, ystävät ja fanit. Viime vuonna erosin pitkästä suhteesta, joka tietenkin surettaa edelleen, vaikkei ero mitään draamaa sisällään pitänytkään.
Toisin kuin monet, en koe, että menneet suhteet olisivat olleet ajantuhlausta. Minulla on niitä takana useita, ja yritän ennemmin arvostaa niitä hyviä hetkiä yhdessä, vaikkeivat suhteet loppuun asti kestäneetkään.
Toki minulla on jo sen verran ikää, että olisi ihanaa löytää vierelle nainen, jonka kanssa perustaa perhe. Suhteissa minulla on tapana rakastua palavasti ja mennä aina sydän edellä, joskus ehkä liikaakin.
TULEVAISUUS – Tulevaisuudelta toivon, että ajat normalisoituisivat pian ja pääsisin toteuttamaan taas suurinta intohimoani eli esiintymistä. Ja toki toivon, että saisin työskennellä musiikin parissa mahdollisimman pitkään.
Toivon myös, että koronan myötä maailma heräisi muihinkin uhkiin, kuten ilmastonmuutokseen ja ihmisten henkiseen pahoinvointiin, ennen kuin on liian myöhäistä. Kuten sanottu, haluaisin perheen ja ainakin yhden lapsen, jolle jättää maailma, jossa olisi hyvä elää.
TOIVO – Niin kuin kaikki muutkin, olen käynyt läpi lukuisia kriisejä. Minulla suurimmat niistä ovat liittyneet mielenterveyshäiriöihin, uraani sekä ihmissuhteisiin. Välillä on käyty todella pohjalla, mutta uskoani paremmasta huomisesta en ole koskaan menettänyt.
2020 oli suurelta osin aivan kauhea – alta lähtivät sekä työt että parisuhde. Sain loppuvuodesta kuitenkin julkaistua Uniikki elämä -kirjani sekä yhden kaikkien aikojen suosituimmista biiseistäni, ja lisäksi olen saanut paljon henkistä tukea läheisiltäni ja usko tämän vuoden onnistumisiin on kova.
Vaikka välillä ei voi kuin toivoa, aina on toivoa.
Tavallaan on ihan hyvä, että kestämme sopivasti ikäviä asioita, tilanteita ja ei-niin-ihania ihmisiä. Tänään tunnen silti tarvetta nostaa tapetille sen, ettei huonoon turtuminen todellakaan aina palvele meitä ja kehitystämme.
Siedättyminen on juuri sitä, miltä kuulostaa: Ensin jokin aiheuttaa vastareaktion, mutta ajan kanssa se himmenee ja hälvenee. On hienoa siedättyä allergeeneille tai vaikkapa liikunnan aiheuttamalle rasitukselle, mutta kun kyseessä on epäoikeudenmukaisuus tai turhan kuluttavat tilanteet, se tuskin on toivottavaa.
Kun olemme siedättyneet johonkin tilanteeseen, emme enää kunnolla aisti sen aikaansaamaa reaktiota itsessämme. Kerta toisensa jälkeen olemme tylsyttäneet ja turruttaneet sen pois. Hukanneet yhteyden tärkeään sisäiseen palautteeseen:
Kun jokin kalvaa, tuskin huomaamme sitä. Kalvaminen on yhä pohjalla, mutta päällä on paksu turruttava peitto. Siihen voi kuulua ajatuksia, kuten että näin on paras tai ettei muu ole mahdollista. Kun kalvaminen nukkuu peittonsa alla, on mahdoton muuttaa mitään.
Epätietoisuuden kohtaaminen
Monesti siedätymme vallitsevaan tilanteeseen, koska koemme muutoksen tuskallisena, vaikeana tai lähes mahdottomana. On hankalaa kohdata tyytymättömyytensä johonkin näkemättä minkäänlaista ratkaisua edessään. Avuttomuus ja epätietoisuus ovat tunteita, joita usein pyrimme välttelemään.
Olen kuitenkin huomannut, että kaikki tunteet kannattaa katsoa loppuun asti. Mennä niiden läpi, ihan pohjalle.
Pohja nimittäin on paljon lähempänä kuin uskoisi. Sen kohdattuamme seisomme omilla jaloillamme ja hengitämme. Mikäli emme koskaan katso tunnetta loppuun, uiskentelemme pinnassa vältellen ikuisesti jotakin tuntematonta, vaaralliseksi luulemaamme. Vaikka siedättyminen kuulostaa passiiviselta asialta, se sisältää usein tällaista aktiivista toimintaa, jolla olemme tottuneet vastaamaan tilanteeseen. Se ei ainoastaan kuluta energiaa, vaan myös elämämme kallisarvoista aikaa.
Oikeus tuntea
Edes parantumattomaan sairauteen tai vaikkapa läheisen poismenoon ei tarvitse siedättyä niin, ettei reaktiota enää nousisi.
Kun sanotaan, että hyväksy kaikki sellaisenaan, unohtuu helposti, että myös omat tunteemme ja reaktiomme ovat osa sitä kaikkeutta, joka tulisi hyväksyä eikä tukahduttaa. Mikään ei kestä ikuisesti muuttumattomana. Joskus valtava lohduttomuus omasta kohtalosta tai menetyksestä voi olla alkuunpaneva voima muutokselle.
Meissä on paljon piileviä tunteita ja tarpeita, jotka olemme vaimentaneet siedättymällä vallitseviin olosuhteisiin. Ne kaikki on tarkoitettu kohdattaviksi. Tunteilla on sanomansa ja ne ohjaavat meitä oikeaan suuntaan. Kenties löytämään ratkaisun, joka koskaan ennen ei ole tullut mieleen.
Joskus vaikea tunne, kuten viha tai epätoivo, voi toimia porttina, josta ihmisen on kuljettava päästäkseen uuteen maisemaan. Henkisesti tai ihan konkreettisesti.
Siedättymisen vastakohta on herkistyminen
Olen aikanaan siedättynyt hyvin moneen asiaan, jotka tuntuvat nyt hätkähdyttäviltä. Kun vähitellen aloin kuunnella enemmän sisäistä palautettani, aloin jälleen herkistyä sille, miltä minusta tuntuu. Joissain tapauksissa olen kulkenut ääripäästä toiseen: siedättymisestä yliherkistymiseen.
Kun jotain on sietänyt liian kauan, on iso todennäköisyys, että vastareaktio nousee. Mitä kauemmin, sen suurempi hyökyaalto. Eikä silloin sietokykyä ole jäljellä enää yhtään. Jo pelkkä muistutuskin asiasta voi olla liikaa.
Aivan kuten siedättyminen, vie herkistyminen oman aikansa. Vaikka joku muu olisi jo niin pitkällä, ettei suojamuureja enää tarvita, minä tarvitsen vielä vahvat reaktioni. Muistuttamaan siitä, mitä en halua. Varmistamaan, etten käänny takaisin.
Kuiskaamaan korvaani, etten tyytyisi huonompaan versioon maailmasta, jossa kaikki on mahdollista.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Stressi on normaali ja tarpeellinen osa elämää, mutta kun stressi ylittää sietokykymme rajat, alamme oireilla monin eri tavoin. Toisilla oireet ilmenevät enemmän psyykkisellä tasolla, toisilla fyysisellä, esimerkiksi kipuina. Monilla oireilu on kaikilla elämisen ja olemisen tasoilla, tai saattaa lopulta käynnistää voimakkaan uupumuksen tai jopa traumaperäisen stressin oireet.
On tärkeää oppia erilaisia keinoja stressin hoitamiseen ja säätelyyn. Onnistunut stressinsäätely edellyttää sen kuuntelemista, millä tavoin juuri minun kehoni ja mieleni tasapainottuu parhaiten. Toisille toimii mindfulness ja meditaatio paikallaan ollen, kun taas toisille tämäntyyppinen rauhoittuminen ei sovi lainkaan. Heille voisi sopia paremmin kehon tietoiseen liikkeeseen pohjautuvat keinot tai pelkkä arkeen integroitu tietoinen tekeminen.
Kohtaan työssäni usein epätoivoisia ihmisiä, jotka ovat kokeilleet vähintään 20 erilaista “temppua” stressin taltuttamiseen, mutta mikään niistä ei ole toiminut, vaikka kuinka olisi koittanut niitä harjoittaa – ja lopulta pakonomaisesti suorittaa.
Tämä on myös itselleni tuttu tarina: ammattilaisena olen innolla opiskellut aina vaan uusia ja lupaavampia menetelmiä, joita voisin itse hyödyntää sekä ohjata asiakkailleni. Näitä menetelmiä onkin repussa valtava määrä. Mutta miksi se ei lopulta useinkaan ole ratkaisu siihen, että voisimme paremmin ja saisimme kehomme ja mielemme, ehkä koko elämämme, parempaan tasapainoon?
Muistutan tässä samalla siitä, ettei näissä menetelmissä itsessään ole yhtään vikaa, päinvastoin ne ovat loistavia ja tutkittujakin keinoja edistämään toipumista erilaisista oireista. On kuitenkin olemassa ulottuvuus, jonka poissaolo voi olla esteenä näiden menetelmien vaikuttavuudelle.
Toipumiseen ja tasapainottumiseen harvoin riittää se, että yritämme hoitaa sen yksin ja itsenäisesti. Onkin sanottu, että liiallinen pyrkimys itsenäisyyteen ja yksin pärjäämiseen on itsessään traumaperäinen selviytymisstrategia!
Olemme ihmisiä, nisäkkäitä ja siten pohjimmiltamme kaikki laumaeläimiä, jotka toimimme yhteydessä muihin ihmisiin. Filosofi Frank Martelan mukaan olemme suhdeloita, emme yksilöitä. Meihin on siis sisäänrakennettu hermostollinen pyrkimys toimia yhteistyössä muiden kanssa sekä siten saada myös turvaa muilta ihmisiltä – ei tarvitse jäädä yksin selviytymään. Voimme hyvin, kun yhteissäätely muiden kanssa on toimivaa ja kaikki yhteisön jäsenet tasapuolisesti huomioivaa.
Polyvagaalinen teoria antaa konkreettista ja syvällisempää ymmärrystä siitä hierarkkisuudesta, miten olemme hermostollisesti virittäytyneet ensisijaisesti sitoutumiseen muiden ihmisten kanssa.
Paljon keskustelua herättänyt vagushermomme on tämän teorian mukaan eriytynyt toimimaan kahdella tavalla: kun kohtaamme turvallisuutta huokuvan ihmisen, vagushermon etummainen osa aktivoituu, jolloin me itsekin rauhoitumme tilanteessa.
Mikäli taas hermostomme aistii jonkinlaista turvattomuutta tässä kohtaamisessa, ensin syttyy sympaattinen eli taistele-pakene -järjestelmä (eli meidän stressitaakkamme entisestään kasvaa). Mikäli tämäkään ei riitä selviytymään tilanteesta, lamaannumme, jolloin takimmainen vagushermon osa aktivoituu.
On siis tärkeää erilaisten stressinhoitokeinojen lisäksi pyrkiä hakemaan elämään turvallisia ihmiskontakteja.
He voivat olla läheisiä, sukulaisia, ystäviä, kollegoita tai vaikkapa harrastuksista tuttuja ihmisiä. Mikäli on tarve hakea ammattiapua, kannattaa mahdollisuuksien mukaan valita traumainformoitu ammattilainen, jonka kanssa tuntee olonsa turvalliseksi ja johon voi luottaa.
Kirjassamme Yhteinen kieli – Traumatietoisuutta ihmisten kohtaamiseen (Basam Books 2020) käsittelemme mm. näitä turvallisia, traumainformoituja yhteisöjä, sekä niiden merkitystä – ei vain apua tarvitseville ihmisille, vaan myös auttajille.
Me kaikki olemme lopulta samassa veneessä, kaikki tarvitsemme turvallisia kohtaamisia, kehoturvaa, arvostavaa ja toinen toistaan kunnioittavaa läsnäoloa. Nyt jos koskaan tämän kaiken ymmärtäminen on tärkeää toipumisen tukemiseen, ilon ja toivon lisäämiseen sekä siihen, että luomme parempaa tulevaisuutta myös tuleville sukupolville.
Maailma muuttuu nopeammin kuin me. Virukset leviävät, talous horjuu ja suurvaltiot uhittelevat.
Ainakin tältä minusta usein tuntuu.
Havaintoni arjessa perustuvat usein kausaliteettiin eli siihen, että kaikkea ohjaa selkeä syy-seuraussuhde. Jokin asia on seurausta jostain aiemmin kokemastani. Näin sen täytyy olla, ajattelen. Olen oppinut olemaan varuillani, jos siihen ilmenee pienintäkään tarvetta. Evoluution armolahja.
Reagoin päivittäin tilanteissa, joissa koen olevani uhattuna tai vaarassa huolimatta siitä, onko vaara todellinen vai ei. Tämän seurauksena mieli junnaa usein kehässä, jonka päättymätön kiertäminen johtaa kehon jatkuvaan kuormittumiseen ja sitä myötä uupumiseen.
Pelko on oiva tarinankertoja
Olen elämässäni kuunnellut ja katsellut vaaran ja pelon sävyttämiä tarinoita, jotka ovat iskostaneet pääni sisään mielikuvia ja ohjanneet käytöstäni. Vuosikymmeniä sitten Tappajahai-elokuvat olivat nannaa pienen pojan mielikuvitukselle, jonka myötä tummasta järvivedestä muodostui uhkaava näky. Se kiehtoi, mutta myös pelotti.
Lukemattomien eri uhkakuvien alleviivaaminen sai minut myös arkailemaan kiven alle menemistä, vaikka sieltä löytyneet onkalot houkuttelivat. Mitä jos jotain kamalaa tapahtuu, minulle toistettiin.
Niin ikään, ihmissuhteissa olen toisinaan altistunut tarinoille ja “totuuksille”, jotka olen kiltisti liittänyt osaksi minuuttani.
Tällainen minä varmaan sitten olen, koska niin kerrotaan.
Mutta hetkinen, eivätkö kaikki edellä mainitut esimerkit ole ulkoisia tekijöitä omassa elämässäni? Sellaisia, jotka ovat todellisuudessa paljon monimuotoisempia kuin oman pääni sisällä jylläävät mustavalkoiset tarinat niistä.
Kun kausaliteettia aletaan korvata tietoisuudella, asetelma uhkaa keikahtaa nurin. Kenties kyse ei olekaan muista vaan minusta? Siitä, mitä jokin asia minussa herättää.
Vaikka houkutus penätä vastuuta muualta on alati läsnä, pohjimmiltaan ainoa oman elämäni tarinankertoja olen minä itse!
Pelko ohjaa kehon toimintaa
Vaikka toisin kuvittelen, tarinankertojana en ole kovinkaan omaperäinen tai edes moderni. Ennemmin kuvailisin itseäni oman historiani bestselleriksi.
Juoni on usein toistuva. Kun koen uhkaa, puolustusjärjestelmäni aktivoituu ja alkaa etsiä ympäristöstä vaaraa, jotta osaisin sen välttää. Ajoittain elintärkeä toiminta synnyttää harmittavan paljon virhetulkintoja, jonka myötä asiat (ja ihmiset) jotka eivät vaadi suojautumista tuntuvat vaarallisilta.
Keho reagoi siihen tarinaan, jota sille on syötetty. Se voi uskoa, että valkohai käy kimppuuni, luola sortuu päälleni, tai että läheinen ihminen yrittää satuttaa minua.
Tämän seurauksena jähmetyn paikoilleni uhan alla. Pelkään, enkä luota kykyyni selviytyä. Muutun olosuhteiden uhriksi.
Kunnes päätän alkaa toimia.
Opiskelin vuosituhanteen alussa elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Yksi tärkeimmistä prinsiipeistä muistan olleen, että tarina ja varsinkin päähenkilön tekemät valinnat ja arvomaailma tulee ilmetä toiminnan, ei dialogin kautta.
Tuttu ajatus myös lukuisista psykologiaa ja filosofiaa käsittelevistä teoksista, ja äärimmäisen tärkeä työväline oman elämänsä tarinankertojille.
Pelkoon tulee kyetä reagoimaan
Pelolla on lamaannuttava vaikutus, jos siihen valitsee olla reagoimatta. Tietoisuuden lisääntyessä pelko voi olla kuitenkin alkukantainen opas modernissa maailmassa. Erinomainen renki, uuvuttava isäntä.
Koen syvempää yhteyttä itseeni ja mahdollisuuksiini usein juuri silloin, kun oloni on uhattu, mutta tilanteesta huolimatta luottavainen. Tällöin aistin pelon hermojärmestelmässäni, mutta en usko siihen. Teen tietoisen valinnan.
Pelolla on usein joku muoto. Se voi olla valkohai, luola tai vaikka joku tietty henkilö. Kun pelon ääriviivat kohtaa tarpeeksi usein, mielikuva ei toimi enää ja se lakkaa olemasta. Ehkä ei kokonaan, mutta siedettävästi.
Samalla avautuu mahdollisuus ymmärtää piirun verran paremmin sitä, mitä on aiemmin pelännyt. Kuten vaikka, että satojatuhansia vuosia vanha luola ei sorru tyhjästä, eikä valkohai revi rautaista häkkikehikkoa auki.
Eikä se pelottavalta tuntuva ihminenkään suunnittele pahuuksia selkäsi takana tai toteuta pääsi sisäistä uhkakuvaa, vaan mitä todennäköisimmin iloitsee, suree, pelkää ja rakastaa omassa elämässään, niin kuin kuka tahansa meistä.
Katso siis tarkkaan oman pelkosi muotoa ja havainnoi, kuinka todellinen se onkaan!
Tunne pelkosi, vapaudu elämään on tilattavissa Hidasta elämää -verkkopuodin kautta täältä.
Tammikuu on aikaa, jolloin usein media, työpaikkojen kahvihuoneet ja yleinen keskustelu täyttyvät laihdutusjutuista ja -vinkeistä. Kuinka saadaan pöhötys pois, miten pitäisi liikkua, miten syödä, miten palata “ruotuun” joulun ja uuden vuoden pyhien jälkeen.
Eikä huomioni mukaan tämä vuosi ole poikkeus. Jos kuulisitte ääneni, kuulisitte syvän huokauksen.
Syömishäiriövuosina tämä aika oli pahinta itsensä rääkkäämistä. Jos pyhinä jotenkuten selviydyin syömistilanteista, alkuvuodesta kaikki kehoni kovasti kaipaama ravinto oli jollain keinolla kulutettava. Välttämättä ei tarvitse sairastaa syömishäiriötä tunnistaakseen tällaista kokemusta. Itsekin vielä pitkään toipumisen jälkeen koin, että on normaalia kiristää itsekurin otetta jokaisen iisimmin otetun vaiheen jälkeen.
Mutta onko todella niin, että syyllisyyden tunteminen lomasta, nautinnosta, levosta sekä hyvästä ruoasta on normaalia?
Vai voisiko olla niin, että kehomme kiittää jokaisesta suupalasta, rennommin otetusta hetkestä, kontrollittomuudesta – ja sinne omaan tavalliseen arkeen palatessa olo tasapainottuukin luonnollisesti?
Harvemmin oma olo itseään piiskaamalla tai laihdutuskuurilla kituuttamalla ainakaan paremmaksi muuttuu. Ennemmin päin vastoin.
Syöminen on todellisuudessa jotain aivan muuta kuin painon tarkkailua ja kontrollointia.
Jos keskitymme vain siihen, olemmeko laihtuneet tai lihoneet tai jos jatkuvasti takaraivossa kolkuttaa, ettei housunvyötärö saa puristaa tippaakaan, unohdamme syömisen perimmäisen tarkoituksen. Miettimällä kehomme puolesta valmiiksi, montako kilokaloria se juuri tänään tarvitsee, unohdamme, että kehomme osaisi homman ihan itsekin.
Keho on hyvin viisas luomus. Jos menemme syömisen alkujuurille, tiedämme tarvitsevamme ruokaa, jotta solumme saisivat riittävästi rakennuspalikoita. Jotta jaksaisimme tehdä, elää, olla. Ilman ravintoa emme selviydy, eikä meidän ainutlaatuinen kehomme voi riittämättömillä rakennuspalikoilla hyvin. Jos kehomme ei voi hyvin, ei meillä ole kovin hyvä olla.
Jos muutoksia ruokavaliossaan haluaa tehdä, voisiko niitä laihduttamisen tai syyllistämisen sijaan tehdä siksi, että haluaa voida hyvin? Että oma keho ansaitsee hyvää?
Oman kokemukseni mukaan syömisestä ei pitäisi tuntea syyllisyyttä koskaan. Ei edes joulun, juhannuksen, juhlapyhän tai kesäloman jälkeen. Meillä on lupa nauttia ruoasta. Vaikka ruoka on elintärkeää polttoainetta keholle, on muistettava, että se saa olla myös nautinnon lähde.
Lisää lempeää keho- ja syömissanomaa sekä harjoituksia oman kehoyhteyden vahvistamiseen löydät kirjasta Kotona kehossa.
Tervetuloa vuoteen 2021. Numeroiltaan se on vitosvuosi (2+0+2+1=5).
Numerot ovat symboleja siinä kuin muutkin käyttämämme symbolit (risti kuvastaa uskoa ja uskontoa, sydän rakkautta jne.) Symbolit kantavat itsessään monenlaisia merkityksiä ja puhuvat omaa kieltään. Kyse ei ole ennustuksesta, vaan jonkinlaisten kollektiivisten virtausten tunnistamisesta: niiden havaitseminen saattaa auttaa ymmärtämään, tuoda kärsivällisyyttä ja armoa.
Vuosi 2020 oli joogisen numerologian mukaan sydämen (4) vuosi. Sydän sisällyttää myös paljon kipua.
Jokaisen ihmisen polku kulkee kohti omaa sydäntään (ja sen läpi). Tämä vaatii suurta sitoutumista ja luottamusta. Ulkoisten rakenteiden murtuessa, globaalin epävarmuuden keskellä, luottamus on todennäköisesti ollut koetuksella. (Näin kirjoittelin vuosi sitten uuden vuoden energioista.)
Vuosi 2021 edustaa numeron 5 energiaa. Lukujonossa 1–9 viisi on keskimmäinen, puhelimen näppäimistöllä keskellä, se on silta ja yhteyskohta.
5 on symboli esimerkiksi paradoksille, puhumattomuudelle, hermoromahduksille, yhteydettömyydelle, tasapainottomuudelle, ääripäille ja oppimisesta kieltäytymiselle.
5 on symboli myös yhteydelle, kommunikoinnille, sanalle, sillalle, kynnykselle, muutokselle, uhrautumiselle, oppimiselle, opettamiselle, fyysiselle keholle ja oman identiteetin kokemiselle.
Ainakin omassa elämässäni olen jo vuodenvaihteen tienoilla huomannut paradokseja, joiden hyväksyminen, sietäminen ja omaan elämään sisällyttäminen helpottuu, kun muistan, että tällaisesta oppimisesta vuoden 2021 energiassa on paljolti kyse.
Kenties 2019 (3) ohjasi sydämen äärelle, 2020 työnsi syvemmälle, jopa läpi ja 2021 auttaa ilmaisemaan sitä, mitä sydän sisältää?
Tasapaino ei ole staattinen, vaan dynaaminen prosessi. Se tarkoittaa jatkuvaa kynnyksen ylittämistä puolelta toiselle. 2021 on mahdollisuus rakentaa siltaa erilaisten ääripäiden välille, ylittää kynnys aina uudelleen. Siltaa on mahdollista rakentaa niin pään ja sydämen kuin itsen ja muiden ihmisolentojen välille.
Yhteys edellyttää jonkinlaisia uhrauksia, ainakin minuuden erillisyydestä. Uhrattava on joko totuus tai omat pelot ja epäilykset.
Iso harjoitus tälle vuodelle voisi olla sanojensa takana seisominen. Puhu vain sellaista, mikä tuo sinulle kunniaa. Seiso omissa kengissäsi, selkä suorana, omana itsenäsi. Anna toiminnan tukea sanojasi, puhu totta ja ole kiinnostunut totuudesta – itsesi tähden.
Yksi suurimmista heikkouksistamme on muiden miellyttäminen. Se laittaa itsen solmuun. Palauta huomiosi siihen, mitä sinussa itsessäsi tapahtuu sen sijaan, että tarkkailisit jatkuvasti, mitä muut tekevät. Suostu osaasi, olemaan sinä itse vapaaehtoisesti, älä odota että sinut pakotetaan.
Moni meistä etsii jatkuvasti valoa, vaikka meistä jokaisella on valo silmissämme. Omista silmistäsi loistavan valon tuominen tähän maailmaan, juuri sillä erityisellä tavalla, joka on mahdollista vain sinulle, on kaikkein tärkein tehtäväsi. Anna tämän valon ohjata toimintaasi.
May your words build bridges
May you change through exchange
May your exchange be conscious
May your meetings bring reconciliation
May our vibrations harmonize
May harmony radiate through the world
May the call of every soul
Resound and be known
As The Self
– Shiv Charan Singh
Viisautta, rakkautta ja syvää sydämen yhteyttä vuodelle 2021!
Kohti totuutta, Sat Naam ❤
Voi miten romanttisesti nuorena uskoin aidon rakkauden olevan sitä, että toinen täydellisesti tietää mitä tarvitsen, toinen olisi täysin järkkymätön turvasatama eikä koskaan, ei koskaan tekisi, taikka sanoisi mitään mikä minua sattuisi tai loukkaisi. En tiedä mikä meininki muilla planeetoilla, mutta ihan inhimilliseltä ja ihmismäiseltä tuo fantasiani rakkaudesta ei enää (lukuisien pertymyksien) jälkeen vaikuta.
Niiden lukuisien pettymyksien jälkeen olen saanut muuttaa käsitykseni parisuhteesta lähes kokonaan. Jos nuorena haaveilin täydellisestä rakkaudesta joka ikäänkuin eheyttäisi kaikki haavani, olen oppinut että parisuhde on enemmänkin kuin peili haavoittuvaisiin kohtiini, niin minussa kuin toisessakin.
Se, että parisuhde nostaa väkisinkin kipuja esiin, ei kuitenkaan hetkeään tarkoita sitä että hiekkapaperilla toisen haavoihin hierominen, pettäminen, valehtelu, manipulointi tai alistaminen olisi ok. Ne asiat eivät ole ok. Omassa elämässäni olen silti valinnut nähdä nekin kokemukset opettajina, hyvin ei toivottuina, mutta sellaisina joista olen myös valtavasti lopulta oppinut. Tervettä itsekunnioitusta. Rajoja. Erottelukykyä. Syvempää itsetuntemusta, jonka tuella osaan jatkossa valita viisaammin. Ja toki olen myös itsessäni sen kohdaanut, että silloin kun olen itse toiminut vastuuttomasti ja toista satuttaen, taustalla ovat olleet oman alitajuiset tunnistamattomat kipuni.
Satuttavaa kohtelua ei ole ok normalisoida tai oikeuttaa, mutta silti joskus erityisesti niistä kaikissa läheisimmissä suhteissa reagoimme tavoilla joista emme ole ylpeitä, joita emme ehkä haluaisi itsessämme hyväksyä. Se miten suhteessa näitä vaikeita kohtia käsittelemme, on oleellista.
Parhaimmillaan parisuhde havahduttaa kummankin ottamaan vastuuta omasta osuudestaan, sillä kummallakin meillä sellainen on jos suhteessa olemme. Tämä kysyy valtavasti inhimillisen keskeneräisyyden hyväksymistä, anteeksiantoa niin itselle kuin toisella ja vielä kerran, vastuunottoa.
Parisuhde asenne joka auttaa valtavasti kulkemaan vaikeidenkin juttujen läpi, on se että me olemme tässä yhdessä, emme toisiamme vastaan. Voimmeko yhdessä tutkia, mitä välillämme oikein tapahtuu ja mikä siitä on minun osuuttani, mikä sinun? Mistä minä voisin ottaa vastuun dynamiikassamme, mistä sinä? Me olemme tässä yhdessä.
Moni meistä on luonnostaan lempeä muille – huolehtii toisten tarpeista, auttaa aina kun mahdollista ja haluaa kaikkien ihmisten ja elävien olentojen parasta. Samaa myötätuntoa voi kuitenkin olla vaikea kohdistaa itseen. Omat tarpeet saattavat jäädä kuulematta tai hukkua muiden auttamisen alle.
Voi myös olla, että itseltään vaatii sellaisia asioita, joita ei koskaan edes kehtaisi pyytää keneltäkään toiselta. Joskus oma sisäinen ääni on kaikkea muuta kuin lempeä. Tsemppaavien sanojen sijaan itselleen saattaa puhua käskevin, arvostelevin ja alentavin sävyin.
Onneksi itsemyötätunto on taito, jota voi harjoitella. Omaa itseään on mahdollista oppia kohtelemaan yhtä lämpimästi kuin hyvää ystävää.
Mitä myötätuntoista sinä voisit sanoa tai tehdä itsellesi tänään? Lisää lempeää kehosanomaa, harjoituksia ja voimarunoja löydät kirjasta Kotona kehossa.
