Se oli kasari-vuosikymmen, kun luin jostain aikakausilehdestä helsinkiläisestä Kasvisravintola Aurinkotuulesta, jonka suosittu annos oli nimeltään Paratiisilautanen. Sekä ravintolan, että annoksen nimi oli niin houkutteleva, että päätin käydä Aurinkotuulessa syömässä tuon kuuluisan annoksen, kun olen seuraavan kerran käymässä Helsingissä.
Niinpä eräänä kevättalvisena päivänä pääsin lunastamaan itselle antamani lupauksen. Tilatessani annosta minulta kysyttiin, haluanko pienen, keskikokoisen, vai ison annoksen. Empimättä yhtään halusin ison. Ajattelin tilatessani, että helsinkiläisten annokset eivät liene kovin isoja kuitenkaan. Tarjoilija varmaan yllättyi, sillä hän näytti mittailevan minua silmillään, en nähkääs ole mitenkään iso ihminen.
Oli minun vuoroni hämmästyä, kun sain annoksen eteeni: se tosiaan OLI ISO! Nimensä mukaisesti se näytti värikkyydessään paratiisimaiselta. Söin sitä ensin tovin silmilläni samalla miettien, että jaksankohan koko annosta syödä. Annos oli kokonaan ns. elävää ravintoa, eli sitä ei ollut keitetty ei paistettu, eikä mitenkään kuumennettu. Siinä oli ainakin ituja, raasteita, erilaisia versoja, siemenmureketta, hapankaalia… Kaikki, mitä annoksessa oli, oli todella hyvää, oli kuin olisin valoa syönyt. Söin kaiken, mutta aikaa siihen meni peräti kaksi tuntia! Se oli tosiaan värikäs ja pitkä lounas.
Koskaan en ole tuntenut oloani yhtä ravituksi, kuin tuon lounaan jälkeen. Nälkää tunsin vasta seuraavana päivänä. Mietin, että voisin syödä tuollaisen aterian joka päivä, mutta ottaisin pienemmän annoksen, ehkä kokeilisin sitä keskikokoista. Hitaasti syömistä jatkaisin mieluusti, se kun sopii ateriointiin.
Olin tuon aterioinnin aikaan kasvissyöjä, en kylläkään mikään tiukkapipo, sillä työelämässäni jouduin monenlaisiin tilanteisiin ruokapatojen äärellä. Jos jossain oli tarjolla ainoastaan lihakeittoa, otin keittoa kyllä, mutta jätin lihapalat pataan. Tuohon aikaan oli paljon vähemmän vaihtoehtoja ruoka-aineille, kuin nykyisin on. Nyt olisi helpompaa olla kasvissyöjä, mutta en kannata minkään pois sulkemista ruoan suhteen, ellei sitten ole oikeasti allerginen jollekin.
Pienen ikäni olen tehnyt ruokaa itse kotona, jopa kasvattanut aineet, vehnänorasta kasvattelin talviaikaan tarjottimella työpöydällä, kesäisin kasvimaalla. Ravintoloissa olen syönyt harvoin. Toivon silti, että Paratiisilautasen kaltaisia annoksia olisi ruokapaikoissa saatavina edelleen. Olisi iso työ valmistaa sellainen ateria itse kaikkine idättämisineen ja raastamisineen.
Hmm, laitan kuitenkin herneenversoja kasvamaan, kun mennään kevättä kohti.
Ahdistuneisuuden tunne on osa ihmisyyttä. Jokainen kokee sitä joskus, vaikka intensiteetti voi vaihdella paljon.
Ahdistus voi olla oire siitä, että jotkut tunteet ovat piilossa ja kaipaisivat tunnistamista ja käsittelyä. Sekin tiedetään, että osa ihmisistä on geneettisesti alttiimpia ahdistukselle, sillä samalla tavoin kuin temperamenttipiirteet, niin myös alttius ahdistuneisuushäiriöihin voi periytyä. Ahdistuneisuus voi liittyä myös joihinkin persoonallisuuspiirteisiin.
Tiettyjä altistavia geenejä ei ole kuitenkaan vielä pystytty löytämään, vaan kyseessä on monen muuttujan summa. Se että toinen ahdistuu näennäisen pienestä asiasta ja toinen porskuttaa keveästi isojenkin haasteiden kanssa voi siis olla ihan annettu ominaisuus. Ahdistuneisuutta kuvataan usein jännittyneisyytenä, pelkona, paniikkina tai puristuksen tunteena. Jotkut puhuvat kivusta tai kihelmöivän epämiellyttävästä tunteesta kehossaan.
Ahdistus ei näy aina ulospäin, hymyilevä ihminen voi olla lamaavan ahdistunut, vaikka ulospäin toiselta näyttääkin. Ahdistus voi viedä unet, toiselle taas on helppoa paeta pahaa oloa nukkumalla. Päihteet ovat valitettavan monelle tapa lääkitä ahdistustaan, vaikka siitä hetken helpotuksen jälkeen seuraa vain lisää ongelmia.
Ahdistuksen tunne syntyy usein ihan omien ajatustemme perusteella. Me murehdimme mennyttä tai katastrofoimme tulevaa. Sanotaankin, että murehtiminen on tunteiden välttelyä, koska emme ole silloin nykyhetkessä läsnä. Ahdistuneisuudesta kärsivän olisi tärkeää muistaa, että ne emme voi hallita ajatuksiamme, mutta voimme valita kuinka suhtaudumme niihin. Mielen tehtävänä on tuottaa joka päivä lukemattomia ajatuksia, meidän vastuullamme on valita, mitkä niistä haluamme ottaa todesta. Meidän ei tarvitse pelätä ajatuksiamme. Me emme nimittäin ole sama asia kuin ajatuksemme tai edes tunteemme. Sinulla on vapaus päättää, mitkä niistä otat vakavasti tai kuinka haluat niitä jatkohyödyntää.
Tunteiden välttely vahvistaa niitä
Hankalien tunteiden pakeneminen johtaa yleensä siihen, että ne ottavat meistä kovemmin kiinni. Ja se johtaa siihen, että me yritämme vain enemmän pyristellä niistä eroon. Tästä seuraa ikävä kehä, josta voi olla vaikea päästäå irti. Kun haluat siis vähentää omaa ahdistustasi, opettele olemaan vaikeiden tunteiden kanssa. Pyri hyväksymään ikävä tunne, vaikka et siitä pidäkään. Ole halukas tutkimaan tunnettasi, viettämään aikaa sen kanssa. Tällä tavalla alat kesyttää tunnetilaasi, ja mielesi huomaa, ettei sen tarvitsekaan vahtia ja ratkaista jokaista tuntemusta.
Jos ahdistuksesi on kestänyt pitkään, se tuntuu sietämättömältä ja huomaat elämäsi kaventuvan sen tähden, on aika hakea apua. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin vaikeuksien kanssa. Hae apua, sitä on saatavilla.
Ahdistuneisuuden hoidossa saadaan parhaita tuloksia kognitiivisen käyttäytymisterapian puolella, jossa ihmistä opetetaan kohtaamaan vaikeat ja pelottavat tunteet. Käytännössä tämä on pitkälti sitä, että ihmistä autetaan hyväksymään ahdistus osana elämää ja olemaan välttelemättä vaikeita tunteita. Työskentelyn olennainen osa ovat kotitehtävät, omien arvojen pohtiminen ja tietoisen läsnäolon harjoitukset.
5 harjoitusta helpottamaan oloa ahdistuksen hetkellä
Palleahengitys. Istu ryhdikkäästi tuolilla ja hengitä muutaman kerran syvään niin, että palleaa kohoaa rennosti hengityksen mukana. Kiinnitä tietoisesti huomiota siihen, että rentoutat vatsasi. Kun hengität ulos, puhalla vähän pitempään kuin hengitit sisäänpäin. Jo pari tietoista syvää pitkää hengitystä voi auttaa ahdistusta laskemaan.
Mene makaamaan mukavalle alustalle ja laita toinen käsi sydäm ja toinen vatsalle, hengitä luonnolliseen omaan tahtiisi,
Havainnoi ajatuksiasi, tunnistatko murehtimista? Muistuta itseäsi siitä, että nykyhetki on turvapaikkasi.
Sano itsellesi ääneen tai kirjoita paperille kokemiasi tunteita ja kehontuntemuksia. Kuvailu voi auttaa ottamaan etäisyyttä ahdistukseen ja saada oivaltamaan jotain sen syistä.’
Mene kävelylle luontoon, vaikka lähteminen tuntuisi vaikealta. Vie huomio luonnon kauneuteen ja aistien kautta kokemiisi asioihin,.
Tunnetaitojen oppiminen ei ole koskaan liian myöhäistä ❤️ Hankalienkin tunteiden on mahdollista opetella pärjäämään missä tahansa elämänvaiheessa. Tutustu Tunnekarttakirjaan tästä.
Jos aistit herkästi toisten tunteita ja koet, että on sinun vastuullasi helpottaa niitä, arvontuntosi saattaa olla riippuvainen siitä, miten hyvin osaat työstää muiden hankalia tunne-energioita.
Kun yrität ratkaista toisissa aistimiasi vaikeita tunteita sopeuttamalla itseäsi niiden mukaisesti, yrität todennäköisesti saada heihin turvallisia yhteyden kokemuksia.
Yrität tasapainottaa heidän ailahtelevaa tunnemaailmaansa, jotta heissä vapautuisi kapasiteettia syvempään ja aidompaan yhteyteen myös sinun kanssasi.
”Kunhan saan hänelle edes hetkeksi paremman olon, sitten hän pystyy olemaan minuakin varten.”
Kun tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaikka miten yrittäisit, saatat syyttää siitä itseäsi.
Uskot, ettet ole osannut käyttää empatiakykyäsi riittävän hyvin toisen olon helpottamiseen, jotta hän voisi antaa sinulle sitä hyväksyntää, lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, jota häneltä kaipaat.
Koet epäonnistuneesi siinä, mihin sinun tulisi empatiakykyäsi ja energiaasi ohjata – toisten kannatteluun tunnetasolla, jotta he voisivat paremmin ja pystyisivät huomioimaan sitten myös sinua.
Kun et onnistu jo lähtökohtaisestikin mahdottomassa tehtävässäsi, leimaat sekä itsesi että herkkyytesi arvottomaksi. Koet olevasi vääränlainen ja kelpaamaton suhteisiin, jotka tuntuisivat vakailta, turvallisilta ja vastavuoroisuudessaan tasapainoisilta.
Siksi yrität seuraavalla kerralla ehkä vieläkin kovemmin, jotta arvottomuuden, turvattomuuden ja syyllisyyden kierre katkeaisi ja saisit kokea yhteyttä toiseen tavalla, joka tuntuisi sinustakin hyvältä.
Sen sijaan, että näin kävisi, päädyt kuitenkin uuvuttamaan itsesi kertaalleen suhteessa tai tilanteessa, jossa todistelet kelpaavuuttasi molemminpuoleisesti kunnioittavaan yhteyteen kantamalla rajattomasti toisen raskaita tunnetaakkoja – kunnes et enää yksinkertaisesti jaksa.
Kun rakkaus on ehdollista
Överiempaattisesti eli toisten tunteista ylivastuullisesti toimivan käsitys hänen omasta arvostaan ja kelvollisuudestaan rakkauteen – ja ylipäätään kaikenlaisiin suhteisiin – on ehdollistunut.
Hän kokee, että saadakseen olla suhteessa muihin, hänen täytyy mennä mukaan heidän tunteisiinsa ja elää niissä kuin ne olivat hänen omiaan. Koska hän on tehnyt tätä niin kauan, hän ei erota, mitkä tunteet nousevat hänestä itsestään ja mitkä ovat lähtöisin jostain muualta.
Hänessä asuu kaipaus syvempään yhteyteen toisten kanssa, jota hän ei koe saavansa ratkaistua ilman, että hän tekee itsestään toisenlaisen: muille sopivamman, hyödyllisemmän, helpomman ja siten arvokkaamman ja kelpaavamman.
Hän ajautuu helposti epävakaiden ja turvattomien suhteiden kierteeseen, jossa hän mukauttaa tunnetilojaan ja toimintaansa toisten tunteiden, tarpeiden, odotusten ja motiivien mukaisesti.
Samalla hän hylkää itsensä yhä uudestaan ja häntä rasittava tunnekuorma ja yhteydettömyyden tunne kasvavat yhä suuremmiksi.
Hän voi ajautua niin kauaksi omasta keskuksestaan, ettei hän enää tunne omia tunteitaan, vaan keskittyy autopilotilla siihen, mitä muissa tapahtuu.
Hän on jatkuvasti väsynyt eikä palaudu koskaan kunnolla.
Hän kokee, että hänen herkkyytensä ominaisuudet ja kyvyt ovat kelpaamattomia eikä niillä ole muiden silmissä mitään arvoa.
Hän tuomitsee kaipuunsa syvään yhteyteen toisten kanssa vääräksi, hävettäväksi ja mahdottomaksi täyttää.
Hän voi myös kokea, ettei hänellä ole lainkaan valtaa vaikuttaa siihen, minkälaisia ihmisiä ja suhteita hänen elämäänsä tulee.
Se, mitä sinä koet, on arvokasta
Kun olemme sitoneet arvontuntomme siihen, miten hyvin pystymme helpottamaan toisten hankalia tunteita ja saamaan heihin sen kautta turvallisen yhteyden, vedämme toisten tunteiden ehdoilla elämisen äärimmilleen.
Investoimme ihan liikaa energiaa suhteisiin, joissa toinen osapuoli on usein tunnetasolla etäinen, välttelevä ja saavuttamattomissa.
Saatamme nähdä tietoisella mielellämme hyvinkin selkeästi, että voimavarojemme laittaminen näihin suhteisiin ja tilanteisiin tuo vain samat turhauttavat tulokset.
Siitä huolimatta tunnekehossamme aktivoituvat kipupisteet saavat meidät keskittymään toisessa nouseviin tunne-energioihin ja yrittämään ratkaista niitä turvallisen ja toimivan suhteen tieltä – jos vaikka tällä kertaa asiat menisivätkin toisin, vakaa ja varma yhteys syntyisi ja vanha taika raukeaisi.
Totuus kuitenkin on, että nämä suhteet eivät kaavaa useinkaan murra – ainakaan sillä tavalla kuin haluaisimme.
Jotta pystymme käyttämään empatiakykyämme ja intuitiotamme luomaan elämäämme suhteita ja asioita, jotka eivät vain vie voimiamme, vaan antavat meille myös iloa, rauhaa ja tukea, meidän on sallittava itsemme nähdä tilanne semmoisena kuin se on:
Haemme edelleen tuntoa ja todisteita omasta arvostamme ja rakastettavuudestamme liikaa ihmisiltä tai tilanteista, jotka eivät pysty niitä meissä riittävästi tukemaan ja vahvistamaan.
Kun annamme itsemme hyväksyä sisäisen lapsemme kantaman ristiriidan siitä, miten joku, jonka olisi pitänyt lapsuudessamme pystyä kanssamme turvalliseen yhteyteen, ei ole siihen kyennyt ja olemme silti rakastaneet häntä, meille avautuu mahdollisuus lopettaa todisteiden hakeminen arvostamme ihmisiltä, jotka eivät niitä pysty, halua tai osaa meille antaa.
Sen sijaan voimme kääntää vahvan empatia- ja myötäelämisen energiamme kohti itseämme ja olla entistä enemmän hereillä sille, mitä tunteita, ajatuksia ja muita sisäisiä viestejä meissä nousee.
Kun emme yritä perustella ja selitellä kokemuksiamme pois, vaikka ne olisivatkin vastoin sitä, mitä oletamme muiden meiltä odottavan, alamme antaa yhä enemmän arvoa sille, keitä me olemme ja mitä meissä tapahtuu.
Se avaa meille entistä vahvemman yhteyden itseemme.
Siinä yhteydessä voimme rakastaa itseämme ja tuntea sisäsyntyisen arvomme juuri semmoisena kuin olemme, tapahtuipa elämässämme mitä tahansa. Silloin voimme kokea olevamme turvassa.
Siitä olotilasta käsin voimme valita elämäämme ihmisiä, jotka pystyvät jakamaan turvallisia yhteyden kokemuksia kanssamme ja näkevät arvomme ilman, että meidän tarvitsee sitä heille jatkuvasti todistella.
”Voita pelkosi”, meille julistetaan sormella osoittaen. Ei ole ihmisen osa, että elää pelosta käsin. Voittaja käärii hihat ja kipuaa kukkulan pelottomaksi kuninkaaksi. ”En enää pelkää, olen vapaa”, hän julistaa ja nostaa kädet ilmaan.
Kuulostaako raskaalta? Niin minustakin.
En tiedä sinusta, mutta ainakin itselläni on elämässä monia sellaisia pelkoja, joista niskalenkin saaminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta suoritukselta. Siis se, etten enää tuntisi moista pelkoa lainkaan, ja kehittyisin immuuniksi sille. Tuntisin oloni aina turvalliseksi pimeän keskellä tai tummassa vedessä uidessani. En hikoilisi ahtaissa paikoissa ja uskaltaisin kohdata ihmisiä päivittäin avoimesti ja itsevarmasti rintakarvat hulmuten.
No way!
Omista peloista ei tulisi rakentaa valloitettavaa vuorta. Jos huipulle kipuaminen vaatii kohtuutonta suorittamista, vähempikin riittää. Pelkoja ei tarvitse aina voittaa, useimmiten riittää, että kulkee niitä kohti. Itselleen voi antaa luvan sanoa ”otin tänään nämä askeleet, ja se riittää.”
Askel kerrallaan
Kolmas kirjani Luolatarinoita – Suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva julkaistaan helmikuussa. Yksi kirjan kirjoittamisen lähtökohdista oli, että halusin kohdata ahtaan paikan kammoni. Janosin päästä paikkoihin, joiden tukkeena tuo halvaannuttava tunne jumitti.
Lähdin kulkemaan kohti pelkoa. Ensimmäisellä kerralla en uskaltanut, en vielä toisellakaan. Kolmannella kerralla otin askeleen, seitsemännellä kerralla toisen. Päätin, että tuli mitä tuli, reagoin esiin nousevaan pelkoon. En lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, en valloittamaan vuorta. Lamaantumisen sijaan valitsin kuitenkin joka kerta toimia, yrittää kulkea kohti.
Kerta toisensa jälkeen se, etten laittanut päätäni pensaaseen vaan reagoin, nosti itseluottamustani. Lopulta pääsin pisteeseen, jossa altistin itseni ahtaaseen tilaan. Jumaliste, että tärisin! Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahtunut, joten toistin tekoni.
Ajan myötä totuin ajatukseen, että pelko ei tunteena häviä, mutta sitä kohti voi kulkea.
Löysin luolista ja onkaloista mitä huikeimpia paikkoja, jotka olisivat jääneet kokematta, mikäli olisin lamaantunut pelkojeni edessä. Halutessasi voit lukea lisää löydöksistä ja tavastani kohdata pelkoja myöhemmin helmikuussa ilmestyvästä kirjastani.
Kyky reagoida lisää elinvoimaisuutta
Kun katson jo elettyä elämääni taaksepäin, huomaan eniten hampaankoloon jättäneen ne hetket, jolloin lamaannuin pelkoni edessä niin, etten kyennyt reagoimaan. Vesipuiston hurjin liukumäki jäi kokeilematta ja kiehtovan uuden ihmisen edessä käännyin pois sen sijaan, että olisin tutustunut häneen. Epäoikeudenmukaisuutta kokiessani en noussut puolustamaan itseäni vaan annoin hetken valua sormieni välistä.
Pelkojen edessä lamaantuminen on joka kerta vähentänyt elinvoimaisuuttani. Olen valinnut jäädä pieneksi. Tämä usein siksi, että en ole uskonut kykeneväni voittamaan tuota pelkoa. Pääni sisällä on ollut harhainen kuva siitä, että pelko täytyisi jotenkin tuhota lopullisesti, jotta voisin olla vapaa siitä. Harva meistä kokee selkäpiitä karmivien tunteiden keskellä olevansa oman pelkonsa terminaattori.
Mutta hasta´la vista beibi, siinä se onkin!
Pelkoa ei tarvitse voittaa, riittää että sitä kohti valitsee kulkea, niillä voimilla mitä juuri sillä hetkellä on. Näin tehdessä usko omaan kykyyn selviytyä voimistuu, mikä osaltaan lisää elinvoimaisuutta. Tällöin alkaa rakentua myös pohja uudenlaiselle identiteetille. Se ei nojaa pelkoon ja muistuta, mitä pahaa saattaa tapahtua, vaan rakastaa ja rohkaisee ottamaan selvää, mihin kaikkeen pystyt.
Siksi valitsen ryömiä luolaan, vaikka yhä välillä pelottaa.
Luolatarinoita – suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva on tarinallinen tietokirja kotimaamme jännittävistä ja vähemmän tunnetuista luontokohteista, joita harvat osaavat etsiä. Se on myös kiehtova kuvaus omien pelkojen kohtaamisesta.
Monia hirvittää pelkkä ajatus luolaan menemisestä, vaikka ihmiset ovat käyttäneet niitä ammoisista ajoista lähtien turvapaikkoinaan ja tallelokeroinaan. Suomessa eri luolat ovat toimineet näyttämöinä niin ryöväreille, tietäjille kuin sotakarkureille, mistä todistavat lukuisat tarinat.
Harri-Pekka Pietikäinen (s. 1980) on tietokirjailija, jonka viimeisin teos Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa pureutui ihmisen ja ikonisen pedon kohtaamiseen. Pietikäinen kirjoittaa luonnosta ja lähestyy kirjojensa aiheita kulttuuriantropologisesta kulmasta käsin.
Tunteet ja tuntemukset ovat minulle tärkeitä, ne toimivat osaltaan kompassina, jonka kautta elämässä suunnistan – sillä jokaisella tunteella on aina viesti, joka kaipaa nähdyksi tuloa. Tarve, joka tarvitsee huomiota.
Silti, minullakin on tuntemuksia, joita mieluummin jättäisin kohtaamatta.
Yksi niistä on tyhjyyden tunne. Sellainen tyhjyys, joka tuntuu sydäntilassa ja vatsassa ammottavalta mustalta aukolta, joka nielaisee valon mennessään.
Muistan lapsuudestani, kun koin tuon tunteen ensimmäistä kertaa, ja siitä tuli nuoruusvuosiksi matkakumppani, jota en halunnut. Pyrin välttelemään tunnetta erilaisin tuhoisin keinoin, kuitenkaan koskaan pääsemättä karkuun. Vieläkään, yli kolmekymppisenä, monet kerrat sisimpääni itsekseni sekä ammattilaisen kanssa myllänneenä ja historiani kanssa sovun tehneenä, musta merkityksettömyyden aukko ei ole se mieluisin tunne kohdattavaksi. Uskon, etten ole ainoa, joka tunnistaa tämän.
Silti, tyhjyydelläkin on meille asiaa.
Joskus sen taustalla on muita tunteita, kokemuksia tai tarinoita, jotka ovat jääneet matkan varrella vaille huomiota. Joskus tyhjyys on kokemus merkityksettömyydestä. Tyhjyyden tunne voi saada ihmisen säntäilemään hätääntyneenä paikasta, asunnosta, ihmissuhteesta, seksikumppanista tai matkakohteesta toiseen. Täyttämään kehoa ruoalla tai kieltäytymään siitä. Ottamaan vielä yhden lasillisen tai tarttumaan omaan tuttuun selviytymiskeinoon kerta toisensa jälkeen. Ja se on vain inhimillistä.
Joitakin kuukausia sitten sydänsurujen keskellä musta aukko asettui sydämeni takaosaan ja koko kehoni jäykistyi puolustautumaan: ei, et ole tervetullut tänne. En kuitenkaan enää halunnut asettua vastustamaan tai täyttämään tilaa muulla, sllä tiesin, ettei tunne katoaisi ennen kuin se saisi huomioni. Niinpä minä asetuin istumaan tuohon tyhjään tilaan ja katsoin sisään, kohdaten sen, mitä siinä hetkessä pelkäsin eniten. Minä vain istuin ja pitelin itsestäni kiinni.
Se, mitä tyhjyydestä ja sen kautta avautuneiden muiden tunteiden alta löysin, oli rakkautta. Rakkautta, joka ei koskaan katoa, ei mene pois, ei häviä. Sellaista rakkautta, josta me kaikki synnymme, ja jonka kautta pohjimmiltaan täällä elämme, joka meitä kaikkia yhdistää. Mikään ei ole minun, eikä silti menetettyä.
Tyhjyyden kohtaamisen kautta löysin syvää turvaa, sillä vaikka joskus siltä tuntuisi, elämässä mikään ei ole turhaa. Emme ole yksin, emmekä koskaan ole merkityksettömiä.
Teos, jonka maalasin kokemusteni pohjalta (Every ending is a new beginning, 2021)
Jokaisen kokemus tyhjyydestä on uniikki, eikä kirjoittamani välttämättä resonoi sinulle ollenkaan. Tärkeämpää on kuitenkin harjoitella tutustumaan omaan kokemukseensa, joskus hitaasti, joskus avun kanssa. Oppia ymmärtämään, mistä tyhjyydessä on itsellä kysymys ja millaista viestiä se kantaa.
Tyhjyyden ei tarvitse olla pelottavaa, se voi olla osa syvää ihmiskokemusta. Tyhjyys voi merkitä puhdasta elämän kanvasta, jolle maalata seuraava tarina. Paikkaa, jossa katsoa syvemmin omia tarpeitaan.
Tyhjyyskin voi olla omalla tavallaan täynnä – elämää itseään.
Kolme keinoa, joilla kohdata omaa tyhjää oloa
1. Kosketa ja liikuta kehoa
Jos mielessä myllertävät katastrofiajatukset, kosketus palauttaa takaisin tähän hetkeen – sillä kehomme on aina tässä. Se ei voi olla missään muualla. Kosketus on hoitavaa ja voi luoda turvan kokemusta itselle. Jos tunne tuntuu lamauttavalta kehon sisällä, myös liike voi auttaa. Tunnustele, millaista liikettä kehosi kaipaisi? Ravistelua, venyttelyä, tanssia, jotain muuta? Kun liikut, tunne sisälläsi liikkuu.
2. Kirjoita ja sanallista
Sisäistä tyhjyyttä voi olla helpompi hahmottaa sanojen kautta. Itselleen voi kirjoittaa lohduttava kirjeen, aivan kuin kirjoittaisit parhaalle ystävällesi. Jos kirje ei tunnu omalta, voit esimerkiksi listata sanoja tai asioita, joita tunne nostaa itsessä esiin, ja mitkä asiat ja teot helpottaisivat oloa.
3. Anna huomiota itsellesi ja/tai anna toisen nähdä sinut sellaisena kuin olet
Yksi myötätuntoisimmista teoista on tulla nähdyksi sellaisena haavoittuvaisena, ainutlaatuisena ihmisolentoja, joka on. Tätä voi harjoitella siten, että antaa itsensä tuntea myös inhottavia tunteita, antaa huomiota kaikille kokemuksilleen ja joskus niille omille välttelytekniikoillekin.
Yhtä hoitavaa voi toisaalta olla se, että antaa turvallisen ihmisen nähdä sinut tunteen keskellä. Voit puhua, sanallistaa, itkeä – sillä mitään ei tarvitse kantaa vain omilla harteillaan, kaiken voi jakaa. Emme ole täällä yksin, vaan aina yhteydessä toisiin.
HUOM. Jos tyhjyyden tunne on valtavan voimakas, pitkäaikainen matkakumppani tai harjoitukset aiheuttavat epämukavaa oloa, ethän jää yksin. Käännythän tarvittaessa ammattiavun puoleen. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä kohdata itsekseen. <3
Toimituksen vinkki: Hidasta ja rauhoitu
Hitaammassa tahdissa -kortit ovat sinulle, joka…
…koet vaatimukset koviksi ja elämänrytmin hengästyttäväksi.
…kaipaat keinoja palautumiseen.
…tunnet olosi usein uuvahtaneeksi – sekä mentaalisesti, emotionaalisesti että fyysisesti.
…kaipaat lempeitä ja helppoja harjoituksia rauhoittamaan kehoa: kiihtynyttä sydämensykettä, painetta päässä, kuristusta kurkulla jne.
…haluat muistuttaa itseäsi päivittäin siitä, että nopea vauhti ja tehokkuus eivät ole elämässä tärkeimpiä, vaikka ympäröivän maailman vaatimuksista niin voisi päätellä.
…haluat löytää rauhoittavia harjoituksia ennen nukkumaanmenoa – tai mihin aikaan päivästä hitaampaa hetkeä tarvitsetkaan.
Narsistin peili on siitä erikoinen, että se näyttää ainoastaan täydellisen kuvajaisen. Se näyttää narsistille itselleen kaunista ja särötöntä kuvaa, johon hän itse voi ihastua aina uudelleen. Narsistin omakuva on täydellinen eikä sitä pysty kukaan rikkomaan. Narsisti ei ole ihminen meidän muiden kuolevaisten tapaan vaan hän on yli-ihminen.
Narsisti vihaa niitä, jotka yrittävät näyttää hänelle realistisempaa kuvaa hänestä itsestään. Hänen hoviinsa ei mahdu se totuudentorvi, joka yrittää saada narsistin ottamaan ja kantamaan vastuuta hänen omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.
Poistiko hän sinut juuri somesta, kun et silittänyt häntä myötäkarvaan?
Narsistin kumppanille saattaa jossain kohtaa tulla sellainen olo, että jotain outoa on meneillään. Narsisti alkaa olla levoton ja hän alkaa käyttäytyä eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän saattaa jopa sanoa, että hänellä on tylsää.
Narsistin kumppani alkaa epäillä, että toisella on jotain outoa meneillään. Uskollisuutta vakuuttanut, pian narsistiksi paljastuva henkilö, on alkanut piilossa etsiä seuraavaa kohdetta. Kumppanin kysyessä asiasta, narsisti saattaa vastata: ”Ai miten niin? Mitä mulla muka voisi olla meneillään?”. Ja kumppani hiljenee.
Narsisti alkaa ehkä häivyttää kumppaniaan vähitellen niin, ettei tämä heti huomaa tai tajua, mitä tapahtuu. Sormus saattaa ”unohtua” kotiin ja somesta häviää parisuhdestatus ”vahingossa” pois. Kumppanin olo huononee ja epävarmuus lisääntyy. Epävarmuutta tai epäilyä ei saa sanoa ääneen, sillä narsisti suuttuu tosi helposti. Kun huuto alkaa, vaikenee kumppani ja jää taaskin vaille vastauksia.
Puhelinta piilotteleva ja sen kanssa naureskeleva narsisti jatkaa peliään. Hänen suhtautumisensa kumppaniin on muuttunut välinpitämättömäksi ja kylmäksi.
Kumppanin kysyessä, oletko ollut uskollinen, narsisti vastaa: ”Miksi mulla olis joku toinen?” tai: ”Miten sä voit aina olla noin epäileväinen, mulla alkaa mennä hermo suhun”. Kun kysyt vielä, on vastaus usein kysymys, johon et voi millään tavalla tarttua.
Kumppani tuntee, että narsisti ei ole enää heidän suhteelleen läsnä vaan hänelle on alkanut muodostua oma elämä heidän kumppanuutensa ulkopuolelle. Narsistin kysymysvastaukset kuitenkin tekevät sen, että uhri epäilee sekä toista että itseään eikä enää tiedä, mikä on totta. Ja se jos mikä saa kenet tahansa voimaan hirvittävän huonosti. Usein uhri menee kaikenlaisesta sumuttamisesta niin sekaisin, ettei hän saa öitään nukuttua ja hänen kaikki energiansa hukkuu siihen, että hän yrittää saada jostain langanpäästä kiinni ja ymmärtää, mitä hänen elämässään ja parisuhteessaan tapahtuu. Narsistin uhri ottaa usein kaiken vastuun parisuhteen tilasta itselleen ja tuntee valtavaa häpeää ja syyllisyyttä.
”Jos minä olisin toisenlainen, en näin tylsä, kyselevä, epävarma, ruma, niin minä kelpaisin tuolle toiselle”, näin narsistin kumppani alkaa tuntea ja ajatella ja hänen minäkuvansa särkyä pala kerrallaan. Mitä pienempiin osiin kumppani hajoaa, sitä enemmän narsisti saa valtaa ja häntä ärsyttää kumppanin heikkous, juuri se, jonka hän itse on saanut aikaan. Hajota ja hallitse-taktiikka tehoaa kyllä, kun sen vaikutuspiirissä riittävän kauan oleilee.
Kumppani, joka alkaa ottaa asioista selvää ja haluaa oikeasti tietää totuuden, on narsistille kuin piikki lihassa. Kun uhri alkaa olla lähellä totuutta ja tietää jo, että hänelle valehdellaan, narsisti alkaa huutaa ja raivota. Kun huuto ja raivo eivät hiljennä kumppania, saattaa hän poistua uhrin elämästä yhtä kiihkeän teatraalisesti kuin siihen aikanaan tuli.
Narsisti lähtee suhteesta, kun seuraava uhri on jo katsottu ja usein myös jo ”kokeiltu” – tätä narsisti ei koskaan myöntäisi: hänen hyvyytensä on näet tuollaisen yläpuolella. Narsistin kulissi ja maine pitävät – kun lähtee näyttävästi, ei nolo moka ja pettäminen ehkä paljastu. Narsisti tekee kaikkensa, jotta hänen maineensa kunnollisena ja hyväntahtoisena ihmisenä säilyy. Narsistin tarinat suhteen päätyttyä osoittavat kaikki sellaisiin suuntiin, joiden keskellä ei kukaan huomaa katsoa sinne, mihin kuuluisi: narsistiin itseensä. Vastuu on narsistille nimittäin sellainen polttopallo, jota hän ei näppeihinsä ota – ei hyvällä eikä pahalla.
Narsisti osaa harhauttaa puheillaan hyvin taitavasti. Hän saa uhrinsa näyttämään tyhmältä, hullulta, vainoharhaiselta, mustasukkaiselta, tyrannilta ja kotihirviöltä ja vaikka miltä kamalalta, vaikka oikeasti hän on itse se tarinan ilkimys. Kaiken tarinoinnin tarkoitus on aina sama: narsistin peiliin ei saa tulla säröä. Eikä tulekaan, koska hän jää niin harvoin kiinni valheistaan. Ja jos tulee, pakenee hän luolaansa ja viihtyy siellä hyvin yksinään – parhaassa seurassaan. Toki tulee sekin päivä, kun narsisti, ”savun hälvettyä”, tulee ulos luolastaan – käsipuolessaan uusi uhri, joka pitää huolen siitä, että narsistin maine kasvaa ja kilpi kimaltelee ja kaikki ovat jo unohtaneet sen, mitä aiemmin tapahtui (tai niin narsisti luulee). Käsipuolessa hymyilee onnellisena se uhriparka, joka hetken aikaa uskoo ne iltasadut, joissa kaikki narsistin eksät ovat noitia ja konnia ja narsisti itse sankari, uhri, hyväntekijä, marttyyri, kunkku tai kuningatar.
”Trauman käsittelyssä on yhtä paljon kyse sen muistamisesta, miten selviydyimme kuin siitä, mikä on mennyt rikki”. Näin kirjoittaa traumatutkija Bessel van der Kolk kirjassaan Jäljet kehossa ja nostaa esiin jotakin arvokasta: Että muistaisit kaiken kipeän ohella myös sen, mikä on kannatellut sinua pimeässä.
Kokemus toimijuudesta, edes pienikin sellainen, voi olla merkittävä tekijä paranemisen polulla. Van der Kolk tarkoittaa toimijuuden tunteella mahdollisuutta hallita omaa elämäänsä. Tämä taas perustuu siihen, millainen suhde ihmisellä on omaan kehoonsa.
Oman äänen löytyminen edellyttää, että ihmisen on oltava läsnä omassa kehossaan, läsnä sisäisille tuntemuksilleen. Tämä on dissosiaation, kehosta etääntymisen ja itsensä kadottamisen vastakohta, mikä on tyypillistä monille trauman kokeneille.
Vaikka traumaan liittyy usein kokemus itsensä kadottamisesta, se ei tarkoita, etteikö elämään voisi sisältyä myös ajoittaisia yhteyden välähdyksiä – hetkiä, jolloin jokin tai joku saa sinut havahtumaan, helpotuksen piipahtamaan luonasi, hyvän olon häivähtämään ja muistuttamaan siitä, että on olemassa jotakin parempaa.
Nuo pienet ohikiitävät hetket voivat olla niitä, jotka auttavat sinua jaksamaan. Tuovat hetkellisen helpotuksen sisäisen hädän, jähmettyneisyyden, pakenemisen ja taistelun äärelle. Ne ovat kuin langanpäitä, joihin tarrautumalla voit kiskoa itsesi pinnalle. Ne ovat sinun voimavarojasi.
Kaikki pelastusrenkaat eivät toki ole yhtä toimivia, mutta tässä yhteydessä en viittaa keinoihin, jotka turruttavat hädän (kuten riippuvuuksilla on tapana), vaan niihin hetkiin, joissa aito hyvä olo käväisee sisimmässä. Ehkä tuo valonlähettiläs on ihminen, ehkä eläin, kenties jokin harrastus, paikka tai kokemus luonnon äärellä. Oli se mikä tahansa, sillä voi olla käänteentekevä rooli elämässäsi.
Itselleni kannattelevia tekijöitä elämän varrella ovat olleet muun muassa liikunta ja hevosten kanssa vietetty aika. Ne ovat tuoneet arkeeni tarvittavia hengähdystaukoja, voimaa sekä kokemuksen siitä, että minun on yhä mahdollista löytää takaisin syvään yhteyteen.
Kun joskus pysähdyt katsomaan taaksesi ja rakennat tarinaasi uudelleen, palaa siihen, mikä on auttanut sinua selviytymään. Se tuo voimaa myös paranemiseen.
Lähde: Bessel van der Kolk, Jäljet kehossa (Viisas elämä 2019).
Kehoyhteyden vahvistamisesta ja traumasta toipumisen kokemuksista voit lukea lisää myös kirjastamme Kotona kehossa – Matka kehon ja sielun sopukoihin. Kurkkaa kirja täältä:
Elämä on kuriton ja oikukas eikä useinkaan tottele vahvaa tarvettamme varmuusajatteluun, ennakoimiseen, ennalta tietämiseen, selkeyteen, hallintaan ja kontrolliin.
Oikkuilusta tuiki tuntuvana muistutuksena vaikkapa viimeisimmät pari vuotta vikkelän viruksen viedessä ja meidän vikistessä. Muistutuksena siitä, ettei ihminen voi kontrolloida kaikkea. Ei saada maailmaa mallilleen eikä haluamallaan tavalla hallintaansa, vaikka niin välillä erehtyy kuvittelemaan.
Kontrolli karkaa käsistä, vaikka mitä tekisimme ja miten taistelisimme. Elämän kurinpalautukseen eivät yllä edes parhaat asiantuntijat, viranhaltijat, päättäjät tai muut gurut. Siihen ei yllä tiede eikä huippuunsa kehitetty teknologiakaan.
Varmuuden puute aiheuttaa meissä hämmennystä ja pelkoa, pahimmillaan paniikkia ja pakokauhua, koska mielemme mielipuuhia, etenkin öiseen aikaan, on uhkien, riskien ja pelon paisuttelu, sen kaikkein pahimman ja kamalimman kuvittelu.
Aivomme ja kehomme viestivät keskenään neuropeptidien välityksellä. Neuropeptidit kiinnittyvät soluihimme, joissa käynnistyy ajatusviestien mukainen hormonieritys. Hormonit säätelevät paljon muun lisäksi tunteitamme. Kun ajattelemme pelokkaita ja huolestuneita ajatuksia, joita ulkopuoleltamme jopa ahkerasti ravitaan, alamme tuntea itsemme nopeasti ahdistuneiksi.
Mitä enemmän ajattelemme pelkoajatuksia, sen enemmän lisäämme ahdistusta. Syntyy pelkoajatusten ja ahdistuksen itseään ruokkiva noidankehä. Vahvistamme uudelleen ja uudelleen samoja hermoyhteyksiä ja ylläpidämme näin kehossamme stressikemikaalien, adrenaliinin ja kortisolin jatkuvaa eritystä, mikä voi pitkään jatkuttuaan sairastuttaa.
Pelon ravitseminen aiheuttaa muutakin tuhoa. Pelko kaventaa ja kutistaa ajatteluamme ja näköalojamme, joten voikin miettiä, ovatko pelon ja paniikin aiheuttamat ajatukset ja niitä seuraavat reaktiot ja teot aina kovin viisaita. Pelko naamioituu myös usein aggressiivisuudeksi, syntipukkien etsimiseksi, syyllistämiseksi ja ankaraksikin tuomitsemiseksi. Pelko saa ihmiset helposti toisiaan vastaan.
Pelko on lähes aina mielikuvituksemme tuotos ja kohdistuu kaiken lisäksi useimmiten tulevaan, josta emme ennusteista ja todennäköisyyksistä huolimatta mitään tiedä.
Mutta suurimmankin epävarmuuden keskellä meillä on halutessamme mahdollisuus valita ajatuksemme, asenteemme ja niiden myötä pitkälti myös tunteemme ja tuntemuksemme.
Voimme valita taistelun tai hyväksymisen.
Taistelu vie voimat ja tekee rumaa jälkeä. Hyväksyminen edistää oman sisäisen mielenrauhan vahvistamista ja vaalimista, omassa voimassa pysymistä. Hyvinvointiamme ja ympärillämme olevien muidenkin ihmisten hyvinvointia.
Hyväksymisellä tarkoitan ymmärrystä siitä, että kaikkea tapahtuu. Sinulle, minulle, meille ja muille. Myös ymmärrystä siitä, mihin voimme itse vaikuttaa ja mihin emme. Usein emme voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta sisäiseen mielenrauhaamme voimme. Paljonkin.
Pelon vastustaminen ja poispakottaminen ei toimi, mutta voimme olla jonkin pelkoa lempeämmän ja hyvää tekevämmän puolella. Tätä kutsutaan korvaamiseksi. Voimme korvata pelkoajatuksia ajatelemalla myötätuntoisia, itseämme ja muita ymmärtäviä, arvostavia ja rakkaudellisia ajatuksia. Näin saamme kehomme tuottamaan stressihormonien sijaan hyväolon hormoneja. Ne taas vahvistavat meissä turvan ja luottamuksen tunnetta. Sen turvan, jota kipeästi kaipaamme.
Mielenrauha, tyyneys ja omassa voimassa pysyminen edellyttävät korvaavien ajatusten säännöllistä toistoa. Uudet, alussa hennot ja hauraat hermoradat kapaavat vahvistusta.
Mitä enemmän keskityt tietoisesti ajattelemaan turvaa ja luottamusta lisääviä ajatuksia, sen enemmän vahvistat ja vaalit mielenrauhaasi. Sen paremmin pysyt omassa voimassasi ja totuudessasi elämän kaiken arvaamattomuuden keskellä.
Voit lukea lisää pelosta ja sen korvaamisesta turvan tunteella uudesta kirjastani Muuta asenteesi, muuta elämäsi. Voit ostaa kirjan tästä.
Jos minua kuorii kuin sipulia kerros kerrokselta, jäljelle jää ainoastaan ydin, joka paljastaa kaikki salaisuudet. Jos päältäni kuorii pois asioita, joiden varaan olen identiteettini rakentanut, pitäisi jäljelle jäädä ainoastaan sydän, sielu – se, kuka minä oikeasti olen.
Tein viimeksi niin sanotun välitilinpäätöksen itseni kanssa, kun päätin irtisanoutua kuusi vuotta sitten vakituisesta työstäni. Heittäydyin elämän vietäväksi ja riisuin yltäni pois kerrokset, jotka eivät tehneet minusta enää onnellista.
Matkustin ja aloin kirjoittaa työkseni. Löysin onnea ja rauhaa Intiasta, kutsumukseni Borneon orangeista ja kotini ja inspiraation kirjoittamiseen Balin saarelta. Olin onnellinen. Jätin taakseni asioita, ihmisiä, tekoja, jotka eivät palvelleet minua enää.
Vuosien saatossa elämä muuttui ja mullistui. Muutama vuosi sitten löysin rakkauden. Asiat ympärilläni ja tekemiseni muuttuivat. Vaikka tosi asiassa tahdoinkin pitää kynsin ja hampain kaiken ennallaan.
Otin hiljan kuukauden irtioton työstäni ja päätin toteuttaa itseäni matkustamalla pitkästä aikaa kauas. Suuntasin eksoottiseen maahan, jätin työt kotiin ja vietin aikaa yksin. Päätin tapojeni vastaisesti vain olla. Levätä ja nauttia elämästä.
Joutenolo ei sopinut minulle. Tai sitten se sopi erinomaisesti. Mieleeni nousi nimittäin pelottavia ajatuksia.
Mitä teen täällä yksin? Olen oman onneni nojassa.
Mitä jos sairastun? Tunsin oloni voipuneeksi ilman minua kiireisenä pitävää työtäni. Pelko painoi äkkiä luottamusta alas.
Ja mieleeni nousi lisää kysymyksiä:
Mikä merkitykseni maailmalle on?
Heitänkö aikaa hukkaan haahuilemalla?
Nautinko samoista asioista kuin joskus aiemmin?
Kuka minä olen?
Minut valtasi tuttu pelko, joka minussa oli ollut vuosia aiemmin. Silloin kun käsillä oli suuri muutos.
Asiat, kuten vapaus matkustaa kauas, mistä olin aikaisemmin saanut nautintoa, ei tuottanutkaan enää samanlaista iloa. Pelästyin.Eikö minua enää ole olemassa?
Löysin itseni vapisemasta vieraassa maassa yksin, ilman perhettä, työtä, tarkoitustani, johon olin vuosia vimmalla itseni ripustanut.
Kuka olin omasta arjestani ja ympäristöstäni irrotettuna?
Oli välitilinpäätöksen aika.
Sanotaan, että seitsemän vuoden välein ihmisen elämään saapuu kriisiajanjakso. Kenties olin jälleen sellaisen edessä ja minun piti tarkastella itseäni lähemmin. Olla vain hiljaa. Mutta se johti pelkoon, sillä mieli ei tahdo vaimentaa ympäristöä. Se ei tahdo sulkea pois ulkoisia asioita, sillä sisimmän kuunteleminen ja sitä kautta muutos on mielelle pelottavaa.
Pelosta huolimatta ja juuri pelon tähden oivalsin, että olin tärkeän äärellä. Kysymykset, jotka nousivat mieleeni, olivat sellaisia, joita minun tuli kuunnella.
Oliko minun aika päästää irti asioista? Tarkastella uudelleen kerroksia, joilla olin sisimpäni peitellyt. Oliko osa kerroksista jo aika riisua, jotta voisin luoda nahkani uudelleen?
Olin tottunut olemaan aina pärjääjä, auttaja, itsenäinen, vahva nainen. Mitä jos tänä päivänä tarvitsenkin muita? Olenko silloin heikompi? Matkallani koin myös kuoleman pelon. Elämäni ei ollut yhdentekevä. Halusin selvitä hengissä, jo niiden muiden tähden. Päätin, etten Minä kutistu, vaikka tilaani mahtui tänä päivänä itseni lisäksi muita. Uskalsin tunnustaa heikkouteni. Tarvitsinkin muita ihmisiä. Kenties olin samalla valmis luopumaan tarpeesta näyttää muille olevani vahva, rohkea, ahkera. Kenties minun ei tarvinnut näyttää kenellekään enää yhtään mitään.
Olinko samaan aikaan kasvamassa ulos elämäntavastani? En samalla tavalla tavalla nauttinutkaan enää reppureissuelämän tuomasta vapaudesta, mikä oli aiemmin ollut olemiseni ydin. Se, mistä sain inspiraationi ja energiani.
Matkani aikana minusta nousseet kysymykset aikaansaivat sisuksissani hetkellisen tyhjyyden tunteen. Mitä olin ilman asioita, joilla olin itseni määritellyt? Mutta kenties välitilinpäätöksen ydin on juuri tyhjyyden ja tilan tekeminen uudelle. Ja sen tilan voi saada ainoastaan laskemalla irti asioista, jotka eivät tunnu enää ihan omilta. On aika kasvattaa sipuliin tuoreet kerrokset.
P.S. Minä en muutu, ainoastaan asiat, joita tahdon tehdä, muuttuvat.
Tervetuloa uuteen vuoteen 2022. Numeroltaan se on kutosvuosi, joka koostuu pääosin kakkosista (2+0+2+2=6).
Numerot ovat symboleja, siinä kuin muutkin käyttämämme symbolit (risti tai kala symboloi kristinuskoa, sydän rakkautta jne.) Symbolit kantavat itsessään monenlaisia merkityksiä ja puhuvat omaa kieltään. Kyse ei ole ennustuksesta, vaan jonkinlaisten kollektiivisten virtausten tunnistamisesta: niiden havaitseminen saattaa kasvattaa ymmärrystä sekä tuoda kärsivällisyyttä ja armoa.
Vuosi 2021 oli joogisen numerologian mukaan oppimisen ja paradoksien (5) vuosi. 5 symboloi myös siltaa ja yhteyttä. Yhteyden säilyttämistä ääripäiden välillä olemme todella saaneet harjoitella. (Näin kirjoittelin vuosi sitten.)
Parin viimeisen vuoden jatkumona voidaan ajatella, että 2020 (4) liittyi valintoihin ja sitoutumiseen. 2021 (5) muutokseen ja kynnyksen yli astumiseen. 2022 (6) liittyy seurausten kanssa elämiseen: siitä, mitä olemme kylväneet, avautuu jonkinlainen kukka.
~
6 on symboli muun muassa kauneudelle, arvokkuudelle, vapaudelle, tanssille, laululle, musiikille, soturiudelle, hiljaisuudelle ja luottamukselle.
6 on symboli myös shokille, kriisille, paniikille, jähmettymiselle, pelolle, terävyydelle ja myrskylle.
Numeron 6 ytimessä on kysymys: fear or faith? Pelko vai luottamus?
Herätys on shokki. Pelko on myös muistutus, sen avulla voi pysyä polulla. Myrsky voi olla puhdistava. Emme ole vielä ohittaneet globaalisti jylläävään virukseen liittyvää valtavaa turbulenssia, vaan olemme keskellä sitä. Valitsetko pelon vai luottamuksen?
~
Kuten viime vuonna, olemme edelleen voimakkaasti tekemisissä yhteyden ja ulkoisen maailman kanssa. 6 on nimittäin symboli myös intuitiolle, oikeudenmukaisuudelleja selkeydelle.
Intuitio on jotakin yhteistä, se ei ole kenenkään oma. Meillä on yhtäläinen yhteys sanojen tuolla puolen olevan tietoon. 6 on siis ikään kuin itsen ulkopuolella. Emme voi ”tehdä intuitiota”, vaan se laskeutuu, kun keskitymme oman sydämen (4) viisauteen ja hengittämiseen (4).
Siksi 6-vuonna myös numero 4 on tärkeä (6 ja 4 ovat yhteydessä, ne muodostavat yhteensä täyden 10:n). (Täältä löytyy enemmän 4:stä kertova, vuoden 2020 teksti.)
Shokki, pelko tai kriisi voi lamauttaa, jähmettää, jäädyttää. Silloin kannattaa palata omaan hengitykseen. Hengitys palauttaa sinut takaisin omaan kehoosi ja tekee sinut tietoiseksi sydämestäsi. Sydämen tunteminen avaa mahdollisuuden suostua sydämen kipuun, joka on ihmisyyden kannalta olennainen. Kivun läpi kannattaa hengittää. Keskity kivun mahdollistamaan rukoukseen.
~
2022-vuoden 6 koostuu kolmesta kakkosesta. 2 on symboli muun muassa kaipaukselle, epäilykselle, negaatiolle ja itkulle, mutta myös lojaaliudelle, puhdistumiselle ja tarpeettomasta luopumiselle.
2, 4 ja 6 ovat kaikki femiinejä lukuja. Ne ehdottavat jotain muuta kuin lineaarista halki-poikki-ja-pinoon-lähestymistä. Ne ehdottavat kysymysten vaalimista ja helppojen ratkaisujen hylkäämistä. On hyvä pohtia, kuinka voisi sallia arvokkaan kaipauksen näkyä elämässä, kuinka olisi mahdollista suostua kaipauksen tuomaan sydämen kipuun ja antaa sen muuttua kirkkaaksi viisaudeksi.
6 = soturi, 4 = pyhimys ja 2022 on soturin vuosi – tämä ei tarkoita sotilasta, vaan (femiiniä) soturia, joka rukoilee. On parempi olla soturi, joka hoitaa puutarhaa kuin puutarhuri, joka joutuu sotaan.
Tämän vuoden teema on ”ole valmis” – kuten soturi. Ole rukoileva soturi, joka ei taistele mitään vastaan, vaan ainoastaan tietoisuuden puolesta. Ei ole mitään kostettavaa. Kukaan ei ole sinulle velkaa, etkä sinä ole kellekään velkaa. Kun toiminta lähtee syvästä ymmärryksestä, sinun ei tarvitse edes tietää miksi, kunhan tiedät toimivasi oikein.
6:n ”terävyys” tarkoittaa tarkkuutta ja selkeyttä. Soturin ei ole tarkoitus viuhuttaa miekkaansa silmittömästi, vaan käyttää sitä niin vähän kuin mahdollista, tarkasti ja oikeudenmukaisesti. Kun toimit, tee se niin, että toimintasi on kaikille oikeudenmukaista.
Kuten oma opettajani Shiv Charan Singh sanoo: ”Älä taistele menneisyyttä vastaan. Puhu tulevaisuuden puolesta ja ole läsnä muille.”
4 on sisään, 6 on ulos. Hengitä syvään sisään, suoraan sydämeesi ja anna sydämesi viisauden virrata ulos. Jos et ole varma, että henki ohjaa toimintaasi, älä tee mitään. Pysy. Hengitä. Ole valmis. On aika pidättäytyä, muttei vetäytyä.
Ilmennä todellista olemustasi, jopa hiljaisuudessasi. Säilytä arvokkuutesi. Meditoi tänä vuonna kauneutta.
Päiväkirjani kannessa on teksti YOU ARE EXACTLY WHERE YOU NEED TO BE.
En usko siihen, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. En usko siihen, että minua on johdatettu sinne, missä minun parhaani toteutuu. Minulle ei ole näytetty mitään, eikä minua ole kuljetettu minnekään. En usko, että minua on johdattanut mikään itseäni suurempi voima, ellei sellaiseksi lasketa moninaiset kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja psyyken rakenteisiin liittyvät voimat, joiden keskelle olen syntynyt, ja joiden virrassa ja ehdoilla olen kasvanut ihmiseksi.
Niissä virroissa olen ollut sekä aktiivinen toimija ja valintoja tekevä yksilö että passiivinen ja avuton, pelkkä lastu virrassa.
Monet asiat elämässäni ovat surullisia ja suututtavia. Sillä tämä on syytä sanoa ääneen: meillä on erilaisia resursseja ja nuo resurssit asettavat meidät erilaiseen asemaan. Raha antaa turvallisuutta ja ennustettavuutta, vastuuntuntoinen hoiva synnyttää psyyken rakenteita, jotka lisäävät todennäköisyyksiä, että teen viisaita ja tasapainoisia valintoja enkä siedä rikkovaa kohtelua. Syntyminen Suomeen antaa minulle naisena enemmän mahdollisuuksia, kuin antaisi syntyminen Afganistaniin. Ihonvärin valkoisuusaste ennustaa mahdollisuuksia: mitä valkoisempi olen, sitä onnekkaampi keskimäärin olen. Ja niin edelleen.
Potentiaali on rajatonta ainoastaan teoriassa. Resurssien ja potentiaalien hienosyinen mosaiikki avaa ja sulkee. Avonaisten ja suljettujen ovien määrä ei ole syntymässä sama, vaan järisyttävällä tavalla eri. Ajatus, että olen siellä missä minun kuuluukin olla ei lopulta eroa ajatuksesta, että minun tulee tyytyä kastijärjestelmän minulle määräämään elämään. Että minun tulisi olla kiitollinen siinä missä olen ja niellä tyytymättömyys, tarkkanäköisyys, kritiikki, ärtymys tai kateus ja paitsijäämisen kokemus — jotka parhaimmillaan ovat suuria muutosvoimia.
Uskon, että on terveellistä olla hereillä ja paikalla omassa elämässään ja pidättää oikeudet vaikuttaa omaan elämäänsä. Aktiivisesti.
Toisaalta uskon määrätietoisen vaikuttamisen ja suostumisen väliseen dynamiikkaan. Keskusteluun, jota jatkuvasti joudun käymään tehdessäni valintoja ja hyväksyessäni kaiken sen, minkä eteen en voi tehdä mitään valintoja. Joudun antautumaan, vaikkei antautuminen johdattele minua minkään muun, kuin suostumisen äärelle. Suostua elämään ja siihen, että se kuljettaa paitsi sinne, minne haluan kulkea, myös sinne, minne en missään nimessä haluaisi kulkea.
Sellainen on helvetillistä. En oikeastaan aina haluaisi kulkea sinne, minne elämä minua on kuljettanut ja minusta elämä on kuljettanut minua monia kertoja aivan vääriin paikkoihin. Nuo paikat ovat olleet epäreiluja, ikäviä, kohtuuttomia, eikä niitä voi perustella minkäänlaisella parastani tarkoittavalla kohtalolla tai hyväkseni laaditulla viisaalla suunnitelmalla. Näytän keskisormea taholle, joka laati tuon suunnitelman.
Miksi ihmeessä olen hankkinut päiväkirjan, jossa lukee jotain noin typerää?
Sen sijaan, että lause tulisi tulkita tyytymiseksi ja kaikenlaisen vääryyden ja viekkauden hyväksymiseksi, se vie uskomisen rajapinnoille. Paikkoihin, joissa kaikki hallinta on hellitettävä. Tilanteisiin, joissa on pakotettu passiivisuuteen sekä tunteisiin, joita tuo pakko herättää. Kun etsii suhdetta siihen, että haluaisi huutaa vastalauseen sietämättömiin vääryyksiin, peruuttaa peruuttamattoman, tehdä tekemättömäksi jo tapahtuneen, ottaa takaisin sen mitä kaikkein eniten halusi, puhua kuolleille jotka eivät enää vastaa — mutta ei voi.
Ei kerta kaikkiaan voi, koska ei ole mitään, mitä tehdä.
Ehkä juuri silloin on siellä, missä kuuluukin olla. Ei siksi, että se olisi jotenkin hyvä paikka, tai oikea paikka, tai varsinkaan ihana paikka. Vaan siksi, ettei vaihtoehtoja ole. Ja on pakotettu hyväksymään sen. Se on ainoa paikka, jossa juuri tuolloin voi olla.
Valinnan varaa ei ole.
Hiukan paradoksaalisesti valinnan varan puuttumisen hyväksyminenkin on valinta. Vastarinnasta luopuminen voimattomalla hetkellä on valinta. Suostuminen on valinta, se on aktiivinen teko, vaikka suostumisen luonteeseen kuuluu kyvyttömyys vaikuttaa, ohjata tai hallita tilannetta.
Liitämme yleensä aktiivisuuteen ajatuksen, että aktiivisuutemme ohjaa tilanteita haluamiimme suuntiin. Suostumisen kohdalla aktiivisuuden ja vaikuttamisen välinen suhde on kuitenkin katkennut — jäljelle jää aktiivinen suostuminen ilman odotusta, että oma suostuminen ohjaisi tilannetta haluttuun suuntaan.
Suostuminen on nimenomaan vaikuttamisen puuttumisen hyväksymistä.
Tällainen teko tulee lähelle ajatusta, että olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Mutta en ole siellä, missä minun kuuluu olla, siksi että olisin osa minun parhaakseni laadittua suunnitelmaa. Olen osa elämän suurta ja perimmäistä arvaamattomuutta ja hallitsemattomuutta.
Valintani hyväksyä hallitsemattomuus on minun parhaakseni. Tätä kaikkea voi kutsua myös haavoittuvaisuudeksi: suostun elämään, suostun, vaikka en voi kontrolloida, ohjata tai varmistaa. En luovu voimastani toimia, mutta kun kaikki tiet ovat päättyneet umpikujiin, suostun seisomaan paikallani ja odottamaan.
Uuden tutkimuksen mukaan kreikan uskoa tarkoittava sana pistis ei oikeastaan tarkoita uskoa joihinkin totena pidettyihin asioihin tai opinkappaleisiin, vaan luottamusta. Se viittaa kahden tai useamman osapuolen väliseen luottamukseen perustuvaan suhteeseen.
Sillä vaikka umpikuja on yksinäinen paikka, olen siellä harvoin yksin. Ennemmin tai myöhemmin, jostain, joku, ojentaa kätensä ja tulen vedetyksi mukaan johonkin uuteen. Ja vaikka se jokin ei välttämättä ole sitä mitä pyysin, se on avautuva ovi. Umpikujan sijaan se on elämänpolku, joka voi viedä minne tahansa.
Rakkaudesta puhuttaessa ei suotta puhuta myös jumaluudesta, sillä niin suuri voima on ojennetulla kädellä, kohtaamisella, tuella. Ovilla, jotka avautuvat ja joita minulle avataan.
Ei ole yllättävää, että uskominen ja luottamus ovat niin lähellä toisiaan. Niin lähellä, että on vaikea erottaa, miten ne toisistaan eroavat. Tuosta erosta lähtee kuitenkin kaksi erilaista polkua, jossa toimijalla on erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä.
Kaksi erilaista tapaa olla siellä, missä kuuluukin.
Pitkään olin elänyt rohkeasti, ottanut loikkia tuntemattomaan, toteuttanut unelmiani, unelmien välillä myös usein kipuillut, mutta sitten selvitellyt sydäntäni, kunnes jaksoin taas loikata eteenpäin. Lopulta tunteista kuristavin sai minut kiinni – suru. Enää ei ole tehnyt mieli loikkia. En aio ottaa enää uusia hyppyjä, ennen kuin olen käynyt tämän läpi.
Suru kouraisee syvältä. Mielestäni suru on tunteista se, joka on eniten perseestä. Sitä kun ei voi kontrolloida, eikä sen kestoon voi vaikuttaa. Kaikkeen muuhun ihminen voi itse vaikuttaa, mutta surutyötä ei pysty jouduttamaan. Se pitää vain lusia ilman, että tietää kauanko se kestää. Sille pitää antautua, kunnes alkaa helpottaa.
Ei ihme, että surua pelätään. Siksi moni koettaakin vältellä surun tuntemista. Mutta sillä on hintansa. Surematon suru voi muuttua kivuiksi ja katkeruudeksi. Tai masennukseksi. Surun voi kyllä laittaa sivuun ja jatkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta silloin myös rakkautta on laitettu sivuun.
Pelko surusta voi olla alitajuista
Surun pelko voi johtaa jopa aitojen ihmissuhteiden välttelyyn, sitoutumiskammoon. Suhteen päättyminen ja hylätyksi tuleminen voi olla niin kivuliasta ja surullista, että sitä haluaa välttää kaikin keinoin. Kyllä pinnallinenkin eläminen onnistuu, mutta surua välttämällä välttää paljon hyviä ja syviä tunteita.
Suru voi jäädä myös niin syvälle, että se näkyykin aggressiona. Joku viisas on sanonut: ”Viha on surua, jolla ei ole ollut pitkään aikaan paikkaa minne mennä.”
Minä olen niitä, joilla suru voi näkyä kiukkuna ja jopa vihana. En ole herkkä itkemään, joten suru, turhautuminen ja avuttomuuden tunne puskevat ulos tavalla, joka voi aiheuttaa paljon väärinkäsityksiä. Luultavasti olen jo lapsena oppinut mikä tunne on sallittua näyttää, ja minulle on ollut sallittua olla kiukkuinen mieluummin kuin surullinen.
Mitään tunnetta ei siis voi hypätä yli, vaikka tekisi mieli. Jos jonkin tunteen on tarkoitus ilmentyä, se tulee aina eteen muodossa tai toisessa.
Suru ei ole aina loogista
Surua voi olla vaikea pukea sanoiksi, koska se ei ole aina loogista. Esimerkiksi kun muutin puoli vuotta sitten takaisin Suomeen lähes kolmen Espanjan vuoden jälkeen, alun honeymoonin jälkeen aloin kaivata takaisin siitä huolimatta, että olin palannut Suomeen aivan uupuneena, ja olin tuntenut oloni Espanjassa välillä erittäin turvattomaksi. Myös unelmien toteutumiseen liittyy surua, koska aina kun jotain saa, jostain täytyy luopua.
Myöskään isäni yllättävä kuolema vähän sen jälkeen ei aloittanut puhdasta surutyötä heti, niin kuin moni ehkä ajatteli. Oli tietysti kaikille järkyttävää, että yhtenä päivänä häntä ei vain enää ollut. Sitä seurasi shokki, mutta hautajaisiin asti piti vain suorittaa ja hoitaa käytännön asioita, eikä surulle ollut kunnolla tilaa. Onneksi olen löytänyt molempiin kokemuksiini vertaistukea. Nämä ihmiset ymmärtävät, että tämä kaikki on normaalia, eivätkä he ole olleet liimaamassa positiivisuuslaastaria haavan päälle.
Kaikki eivät halua puhua surustaan, mutta itselleni on aina tärkeää päästä purkamaan asioita, etenkin jos ne ovat ristiriitaisia. Yksinäinen olo tulee siitä, jos vain kaipaisi kuuntelijaa, mutta saakin miljoona neuvoa siitä, miltä pitäisi tuntua ja mitä pitäisi ajatella. Nykyisin ollaan nopeasti hoputtamassa ikävien tunteiden läpikäymistä neuvomalla, että tulisi olla kiitollinen siitä ja tästä, ajatella positiivisesti, uskoa itseensä ja niin edelleen. Itse toivoo, että kunpa saisin vain toipua. Vielä ei ole aika julistaa, mitä ihanaa oppi tästäkin kriisistä, koska surussa on yleensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Sureva saa myös nauraa
Surusta huolimatta olisi parantavaa, jos pystyisi nauramaan aina kun voi (mutta tätäkään ei saa pakottaa!). Täysin iloton elämä muuttuu helposti masennukseksi.
Isäni muistotilaisuudessa pidin puheen, johon olin haastatellut perheenjäseniäni ja koonnut hauskoja tilanteita ja heittoja, jotka kertoivat isäni persoonasta. Hänellä oli hyvä huumorintaju, ja hautaan meni paljon nokkelaa, osuvaa tilannehuumoria. Toivon, että omissakin hautajaisissani nauretaan sitten joskus. Ja tanssitaan ja lauletaan.
Surusta selviää helpommin, jos löytää edes välillä pieniä ilon läikähdyksiä. Mutta kaikki aikanaan. Surua on hyvä käsitellä myös luovin keinoin, kuten vaikkapa kirjoittamalla, maalaamalla tai valokuvaamalla. Silloin surua voi auttaa muuttamaan muotoaan.
