…mutta koetko sinäkin painetta oppia uutta ja kasvaa koko ajan?
Huh huh, miten ikävä tunne. Siitähän tulee aivan epäonnistunut olo: ”Olen vain tällainen ja vasta tässä pisteessä. Muut ovat varmaan selättäneet tällaiset vaikeudet jo ajat sitten, löytäneet enemmän tasapainoa elämäänsä ja oppineet käsittelemään tunteitaan paremmin.”
Emme me muut ole yhtään sen parempia tai huonompia. Kaikki me koemme inhimillistä ihmetystä siitä, että olemme edelleenkin tietyissä asioissa aika lapsellisia, keskeneräisiä tai muutoin hukassa.
Elämä haastaa meitä jatkuvasti, emmekä osaa suhtautua kaikkeen täydellisesti. Me opettelemme, ja tämä opetteleminen muistuttaa meitä siitä, ettemme ole kaikkitietäviä. Me mokaamme joskus, niin se vain on.
On kaksi suhtautumistapaa, joiden välillä voimme valita vapaasti – joka hetki:
Voimme hyväksyä itsemme vajavaisina, silti ihanina ihmisinä.
Voimme hävetä ja piilotella vajavaisuuttamme, mikä luo meille valtavaa sisäistä painetta. Emme aina uskalla kohdata toisia ihmisiä aivan avoimesti jos luulemme, että muut hyväksyvät meidät kunnolla vasta sitten, kun olemme muuttuneet. Saatamme myös luoda uskomuksen siitä, ettemme ole riittävän hyviä ja rakastettavia, jollemme pysty yli-inhimillisiin suorituksiin.
Mitä tapahtuu, kun et yritä väkisin muuttua?
Kun annat itsesi (ja toisten!) olla, armo ja rakkaus täyttävät olemuksesi. Et heijasta tuomitsemista ja pakkoa, vaan lempeyttä ja ymmärrystä. Timantit ehkä hioutuvat paineessa, mutta liian kovan paineen alla olevat ihmiset usein vain romahtavat. Kasvit kasvavat kun ne saavat rauhaa, lämpöä, ravinteita ja valoa. Niin myös me ihmiset.
Hyväksynnän valo tuo meille lempeyttä, joka antaa meille voimaa muutoksiin – aivan erilaista voimaa kuin häpeän tai puskemisen kautta pakottaminen. Pakottaminenkin voi tuoda tuloksia, joista on todella vaikea nauttia. Armollisuuden kautta pystyt nauttimaan sekä muutosprosessista että sen tuomista mahdollisista tuloksista. Pointtina eivät ole tulokset, vaan jatkuva lempeys itseä kohtaan. Se on hyvää elämää, ei pelkästään kasvu ja tulokset!
Kun et jatkuvasti yritä muuttaa itseäsi, pystyt myös hyväksymään sen, ettet aina yksinkertaisesti kasva. Aina ei tarvitse kasvaa. Joskus, vaikka olisi hyväkin tehdä niin, se ei vaan tunnu onnistuvan. Sisäisen rauhan tuoman voiman avulla pystyt hyväksymään sen, ettet muuttunut tämänkään riidan aikana, tai ettet uskaltanut vieläkään sanoa, mitä halusit.
Kun rakastat itseäsi säröistäsi huolimatta, on sinun helpompi olla rehellinen säröistäsi. Ne eivät saa sinusta valtaa, vaan näet ne sydämesi valon kautta. Näin annat niiden tulla nähdyksi ja liueta omassa tahdissaan – et kamppaile niiden kanssa.
TEHTÄVÄ:
Muistele jotain tilannetta, jossa saamasi hyvä palaute tai muutoin kauniit sanat ovat saaneet sinut loistamaan. Mitä tunteita sinussa on herännyt? Miten olet suhtautunut itseesi? Miltä kehossasi on tuntunut?
Mitä ihania sanoja haluaisit kuulla NYT? Sano ne heti itsellesi! Suuntaa sanat mieluiten itseesi, älä suorituksiisi. Tehosta sanojasi jollakin sinulle luontaisella ja aidolla tavalla: hymyile, halaa itseäsi, hypi, tanssi, naura, katso samalla peiliin, laula…
Tämä tehtävä auttaa sinua vahvistamaan itseäsi, sillä siinä keskityt hyvään ja annat itsellesi rakkautta ja hyväksyntää JUURI NYT, juuri tällaisena kuin olet!
Överiempaattinen ihminen aistii herkästi toisten tunteita. Sen lisäksi, että hän aistii voimakkaasti toisten tunteita, hän kokee, että on hänen vastuullaan suodattaa, muuntaa, ratkaista ja poistaa toisissa nousevia, erityisesti hankalia, tunne-energioita.
Hän sopeuttaa sekä omaa sisäistä tilaansa että ulkoista toimintaansa toisten tunteiden mukaisesti ja antaa voimavaransa rajattomasti toisten käyttöön helpottamalla heidän vaikeita tunteitaan. Toimiessaan näin hän uuvuttaa itsensä kerta toisensa jälkeen.
Keskittyessään ensisijaisesti toisissa nouseviin tunteisiin, hän sivuuttaa omat tunteensa ja tarpeensa. Hänen mahdollisuutensa kokea, mitä hänessä itsessään tapahtuu missäkin tilanteessa, kapenee.
Hänen yhteytensä siihen todelliseen itseen, joka hän on överiempaattisen toimintamallin takana, hautautuu yhä syvemmälle jatkuvasti kasvavan tunnekuorman alle.
Kannamme mukanamme tukahdutettujen tunteidemme energiaa
Överiempaattinen toimintamalli juontaa juurensa lähes poikkeuksetta elämän varhaisvaiheista ja siellä vallinneesta tunteiden tukahduttamisen kulttuurista.
Koska tunteet ovat energiaa, kuten kaikki muukin, niihin pätee sama energian säilymislaki kuin muuhunkin. Lain mukaan energia ei koskaan katoa, mutta se voi siirtyä ja muuttaa muotoaan.
Siksi, vaikka miten yrittäisimme saada hankalat tunteemme katoamaan tukahduttamalla, sivuuttamalla ja patoamalla niitä, ne eivät häviä. Sen sijaan ne varastoituvat kehoomme, vaikuttaen sieltä siihen, miten koemme itsemme, toiset ihmiset ja maailman ympärillämme.
Kun yksi tai useampi ihminen, joiden tapana käsitellä tunteitaan on sivuuttaa, padota tai tukahduttaa niitä, muodostaa perheen, he tuovat siihen mukanaan myös kaiken itsessään olevan tunne-energian.
He synnyttävät tunneilmapiirejä, joissa raskaat tunne-energiat muhivat pinnan alla. Siellä kohtaamattomat tunteet keräävät voimaa kuin hitaasti käyvä komposti ja tuovat tunnelmaan epävakaan, joskus jopa uhkaavan, pohjavireen.
Tukahdutet tunteet siirtyvät sukupolvelta toiselle
Koska tunteiden tukahduttamisen kulttuuri on meille ihmisille enemmän sääntö kuin poikkeus, jokainen meistäkin on mitä todennäköisimmin kasvanut ympäristössä, joissa raskaiden ja hankalien tunteiden kanssa on yritetty selvitä lakaisemalla ne maton alle.
Piiloon siivotut tunteet ovat siirtyneet sukupolvien ketjussa eteenpäin raskaiden tunteiden taakkana, keräten lisää painoa ja painetta sitä mukaa, mitä pidemmälle ne ovat kulkeutuneet.
Kun herkkä, voimakkaalla empatiakyvyllä varustettu, vanhemmistaan riippuvainen ja rajaton lapsi syntyy tunnetasolla turvattomaan ilmapiiriin, hän joutuu sen vaikutuksen alaiseksi, halusi hän sitä tai ei.
Koska lapsi on täysin auki ympäristölleen, hän aistii perheen epävakaan tunnelman ja siinä painekattilan lailla kytevät raskaat tunne-energiat erittäin voimakkaasti. Ne valtaavat hänen tietoisuutensa ja vaikuttavat siihen, miten hän kokee niin itsensä kuin ympärillään olevat ihmiset ilman, että hän voi sitä estää.
Koska hankalien tunteiden kohtaamattomuus ja tukahduttaminen synnyttää tunneilmapiirejä, jotka tuntuvat turvattomilta, lapsi yrittää saada itselleen edes hetkeksi turvallisen olon yrittämällä poistaa ympärillään olevilta ihmisiltä tunteita, jotka tekevät ilmapiiristä epävakaan ja ailahtelevan.
Hän valjastaa herkän kehonsa, empatiakykynsä ja intuitionsa ensisijaisesti sen aistimiseen, mitä tunteita muissa nousee ja sopeuttaa itseään sen mukaisesti. Hänen tuntosarvensa ovat jatkuvasti suunnattuna lukemaan häntä ympäröivää tunnemaastoa ja sen vaihteluita, jotta hän voi muokata itsestään siihen sopivan.
Hän alkaa kantaa hänelle täysin kuulumatonta vastuuta kasvuympäristönsä tunneilmapiiristä tavalla, joka kanavoi hänen herkkyytensä ja siihen liittyvät kykynsä ensisijaisesti muissa nousevien tunne-energioiden tasaamiseen ja helpottamiseen.
Hänen kykynsä nauttia herkkyydestään hautautuu alati kasvavan tunnetyön ja siitä kertyvän tunnekuorman alle. Hän alkaa elää toisten tunteiden ehdoilla.
Hänen käsityksensä omasta arvostaan ulkoistuu siihen, miten hyvin hän pystyy lukemaan ympärillään leijuvia tunne-energioita ja muokkaamaan omia tunnetilojaan, ilmaisuaan ja tekemisiään tuodakseen yhteisöön näennäistä rauhaa ja harmoniaa.
Joka kerta, kun hänen loputtomat yrityksensä luoda tasapainoa turvattomaan ja epävakaaseen tunneilmapiirin ovat epäonnistuneet, hän on kokenut, ettei hän ole pystynyt siihen, mihin hänen olisi pitänyt kyetä, jotta hän olisi hyväksytty, kelpaava ja rakastettu.
Lapsi tarvitsee turvallista tilaa kokea kaikkia tunteitaan
Kuten näemme lapsista ympärillämme, he elävät tunteidensa läpi juuri silloin, kun ne heissä nousevat. He eivät patoa, tukahduta tai viivytä niitä, vaan antavat niiden energian kohota kehossaan ja vapautua itsestään itkemällä, nauramalla ja muilla ilmaisutavoilla.
Mikäli vanhemmat tai huoltajat eivät osaa tehdä turvallista tilaa lapsen tunteille tulla nähdyksi ja kuulluksi, lapsi kokee tulevansa torjutuksi.
Kun hän yrittää ilmaista tunteitaan vapaasti, mutta ei saa niille aikuisen tukea ja turvaa, hän saa viestiä, ettei niitä kannata tuoda muiden tietoon, mikäli haluaa olla hyväksytty, tervetullut ja toivotun kaltainen.
Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että lapsi alkaa kokea, että negatiivisten tunteiden kokeminen ei ole sallittua ja tekee hänestä epäonnistuneen ja ei-toivotun perheenjäsenen. Silloin lapsi alkaa rajoittaa, milloin ja miten hän ilmaisee tunteitaan.
Sukupolvien kierteen katkaisija on usein herkkä ja empaattinen
Mitä raskaampi perheen tunneilmapiiri on ja mitä ehdottomammin herkän ja empaattisen lapsen tunteet tulevat torjutuiksi, sitä vimmatummin hän yrittää selviytyä ja lunastaa paikkansa olemalla herkillä toisten tunteille ja tasapainottamalla niitä.
Kun lapsi oppii hankkimaan hyväksyntää, huolenpitoa ja rakkautta vetämällä empatian yli, hän kokee, että hänen on aina ensin kannateltava muita, jotta hän voi olla turvallisessa ja vastavuoroisessa suhteessa toisen kanssa.
Hän kasvaa uskomaan, että mikäli hän pystyy luomaan muille edes hetkeksi tasapainoisemman olotilan helpottamalla heidän ailahtelevia tunteitaan, avautuu hänelle viimein mahdollisuus kokea turvalliselta tuntuvaa yhteyttä heidän kanssaan.
Mikäli yhteyden saaminen epäonnistuu, lapsi kokee, että hän ei ole pystynyt vastaamaan toisessa aistimaansa tunnetilaan tavalla, joka olisi vanhemmalle riittävän tyydyttävä, jotta hän voisi avautua lapsen kovasti kaipaamaan tunneyhteyteen lapsen kanssa.
Tämä johtaa siihen, että lapsi alkaa nähdä itsensä lähtökohtaisesti arvottomana ja kelvottomana aitoihin yhteyksiin ja oman kykenemättömyytensä poistaa toisten vaikeita tunteita syynä siihen, ettei yhteyksien muodostaminen onnistu.
Hän ohjelmoituu luulemaan, että hänessä on jotain perustavanlaatuista vikaa eikä hän siksi ansaitse syvää ja turvallista yhteyttä niihin, joiden olisi tarkoitus olla hänelle niitä turvallisimpia, rakkaimpia ja läheisimpiä.
Hänen käsityksensä hänen omasta arvostaan tulee riippuvaiseksi siitä, miten hyvin hän onnistuu sopeuttamaan itseään vanhempiensa tunteisiin ja tarpeisiin ja lunastamaan sillä tavalla edes hetkellisiä yhteyden kokemuksia heidän kanssaan.
Siksi överiempaattinen syyttää myös aikuisiän suhteidensa tunneyhteyden puutteesta usein itseään ja jatkaa jo pahasti väsyttyään energiansa antamista rajattomasti ihmisille, joiden kanssa turvalliseen tunneyhteyteen pääseminen on haastavaa.
Syyllisyyden tunteet ajavat toisten tunteista ylivastuullista olemaan jatkuvassa valmiustilassa reagoimaan siihen, mitä tunteita toisessa nousee.
Mikäli hän ei saa toisen hankalia tunteita helpottamaan, syyllisyys toisen kokemasta pahasta olosta ja omasta kyvyttömyydestä poistaa se voi tuntua lamaannuttavalta. Samalla hän lukitsee itsensä kierteeseen, jossa hän yrittää välttää syyllisyyden tuntemista sillä, että hän keskittyy kannattelemaan ja parantamaan toisen vaikeita tunteita.
Kun hän ei tässä mahdottomassa ja täysin hänelle kuulumattomassa tehtävässään onnistu, hän putoaa yhä syvemmälle itsensä syyllistämisen mustaan aukkoon. Hänen harteitaan painava tunnetaakka kasvaa kasvamistaan ja vaikuttaa överiempaattisen jaksamiseen niin, että voi uupua eriasteisesti moneen kertaan.
Kunnes hän tiedostaa kierteen, jossa on kiikissä ja antaa itselleen viimein luvan laskea kuorman harteiltaan.
Niin kauan kuin tukahdutetuissa tunteissa olevia energioita ei kohdata ja muunneta, ne siirtyvät eteenpäin sukupolvien ketjussa vuosikymmen vuosikymmeneltä. Ne kuplivat suvun jäsenten tunnekehoissa, kunnes joku suostuu näkemään ne, sallii niiden lähteä liikkeelle ja antaa niiden latausten purkautua itsensä ja kehonsa kautta.
Sukupolvien ketjussa se, joka katkaisee tunnetaakkojen siirtämisen eteenpäin, on usein herkkä, empaattinen ja intuitiivinen ihminen, joka ei enää jaksa, halua eikä pysty jatkamaan kasvuympäristönsä toimintamallien toteuttamista omassa elämässään.
Kun samat väsyttävät ja turhauttavat tilanteet ovat toistuneet riittävän usein hänen elämässään, hän on alkanut ymmärtää, että hän on yrittänyt selviytyä aikuisuuden suhteissaan samoilla keinoilla kuin lapsuudessaan.
Koska hän ei halua elää lopun ikäänsä niin, hän ottaa vastuun kasvustaan ja hyvinvoinnistaan: hän murtaa överiempaattisen toiminnan kaavan ja kasvaa siitä ulos.
Omalla esimerkillään hän tarjoaa mahdollisuuden myös häntä edeltäville sukupolville tarkastella itseään uudesta näkökulmasta. Samalla hän vapauttaa itsensä jälkeen tulevat käyttämään herkkyyttään ja empatiakykyään jo lapsesta asti niin, että he voivat nauttia niistä itsekin.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!
Miksi toinen joutuu helposti vuorovaikutustilanteissa riitoihin, kun joku toinen taas tuntuu välttävän ristiriitoja? Yksi yleinen syy on heikko itsetunto ja tässä artikkelissa käsittelen merkittävää ratkaisua tähän asiaan. Kyse on usein niistä ihmisistä elämässämme, jotka tuottavat turvallisuuden tunnetta ja näin vaikuttavat itsetuntoomme. Näitä henkilöitä voidaan kutsua tukiasemiksi ja myös aikuiset tarvitsevat tällaisia yksilöitä elämäänsä.
Menestyminen muotoutuu sen päälle, miten selviämme epäonnistumisista.
Yksilöä, joka toimii jonkun toisen ihmisen tukiasemana voidaan ajatella ankkurina tai talon perustuksena. Tukiasema on yksilö, joka rohkaisee ja jonka puoleen voimme kääntyä tarvittaessa. Tämä tuo toisen elämään varmuuden tunnetta, suojaa sekä energiaa samalla vaikuttaen yksilön itsetuntoon. Kyse on paljolti myös siitä, että miten pystymme kohtaamaan vastoinkäymiset elämässämme. Menestyminen muotoutuu sen päälle, miten selviämme epäonnistumisista.
Monella meistä elämän ensimmäiset tukiasemat ovat omat vanhemmat. Myöhemmin tukiasemana voi toimia ystävä, kumppani tai esihenkilö. Se vanha viisas nainen tai mies. Tukiasema voi olla myös lemmikki tai paikka ja nämä myös vaihtuvat matkan varrella. Vaikka lapsuudessa ei olisikaan päässyt nauttimaan omien vanhempien tarjoamasta tukiasemasuhteesta, niin tilanteen voi korjata missä tahansa kohtaa. Mikäli elämästämme on puuttunut tai puuttuu tukiasema, saatamme kärsiä seuraavista asioista. Listan on tehnyt George Kohlrieser ja löytyy kirjasta Johda dialogia:
heikko itsetunto
kyvyttömyys käsitellä stressiä ja vastoinkäymisiä
kyvyttömyys luoda ja ylläpitää tunnetason siteitä kanssaihmisiin
epäsosiaaliset asenteet ja käyttäytymispiirteet
vaikeudet luottaa toisiin
kielteiset ja kyyniset asenteet
empatian puute
jatkuva lörpöttelytaipumus
ongelmia käyttäytymisessä ja opinnoissa
ailahteleva itsetunto yhtyneenä itse-epäilyyn
tunne ettei saa toisilta arvostusta työssä
päiväunet menestymisessä, mutta vähän sitkeyttä tehdä tarpeeksi töitä sen eteen
mielentilan (myös myönteisen) heilahtelut estävät keskittymisen
Kun meillä on tukiasema elämässämme opimme rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Tämä vaikuttaa taas siihen, että voimme tuntea yhteenkuuluvuutta ja tämän jälkeen voimme tuntea itsemme tarpeellisiksi. Tätä seuraa menestyminen, mikä taas vaikuttaa itsetuntoomme. On tärkeä ymmärtää, että ketkä ovat nyt tai aikaisemmin toimineet elämässämme tukiasemina. Tämä auttaa ymmärtämää identiteettiämme paremmin ja miten sitoudumme muihin ihmisiin tai päämääriin.
Tukiasemat auttavat meitä näkemään merkityksellisyyttä haastavissa elämäntilanteissa. Samalla tämä vaikuttaa siihen, että miten onnistumme sulkemaan turhia uhkakuvia pois mielestämme. He ovat roolimalleja sen suhteen, miten vastoinkäymisiä käsitellään. Ihmisen aivot on luonnostaan rakennettu tiedostamaan mahdollisia vaaroja ja uhkia. Tästä seuraa usein vuorovaikutuksessa äkkipikaiset argumentit, joita ohjaa taistele tai pakene -reaktio. Tukiasemien ansiosta pystymme helpommin kiinnittämään huomiota asioiden positiivisiin puoliin.
On myös mahdollista, että meillä on elämässämme tukiasema, joka vaikuttaa meihin kielteisesti. Tällaisia voivat olla esimerkiksi omat vanhemmat, opettajat, esihenkilöt tai ystävät, jotka ohjaavat ajatteluamme väärille urille. Suuntana voi olla esimerkiksi pelon lietsominen. Hyvä esihenkilö tai johtaja toimii aina rakentavana tukiasemana oman tiimin jäsenille.
Kun meillä on eri tilanteissa turvallinen ja varma olo, se tekee vuorovaikutuksestamme rentoa ja auttaa luonnostaan luottamaan siihen, että miten asetamme rajat tarvittaessa. Toimimme omasta ytimestä käsin, jolloin vuorovaikutuksen suhteen ei tarvitse erikseen opetella mitään kikkoja tai jippoja. On hyvä muistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytyy tukiasemaa omaan elämään.
Sanotaan, että viisaus syntyy kokemuksen jälkeisestä pohdinnasta. Elämänkokemus itsessään ei tee ketään autuaaksi, mutta kyky reflektoida johdattaa hyvälle polulle.
Kirjoittaminen on yksi parhaista tavoista jäsentää omaa kokemusmaailmaa. Se ei vaadi kielellistä lahjakkuutta tai vilkasta mielikuvitusta, ainoastaan rehellisyyttä ja avoimuutta itseään kohtaan.
Vaikka vuoden vaihtuminen toiseen on monilta osin symbolista, siitä kannattaa tehdä itselleen merkityksellinen etappi. Kun pysähtyy ja ottaa aikaa hahmottaen mennyttä ja tulevaa, mahdollistuu entistä tukevampi jalansija myös olemassa olevaan hetkeen.
Omien kokemusten ja tunteiden auki kirjoittamisessa kannattaa välttää liian tiukkoja raameja. Tyhjän paperin voi täyttää juuri haluamallaan tavalla. Tässä silti kolme tapaa, joilla on mahdollista purkaa sanoiksi kulunut vuosi – ja suunnata siten entistä toiveikkaampi katse myös tulevaisuuteen.
Vuoden ikimuistoisimmat -kysely
Tämä on hauska toteuttaa yksin, kaksin tai isommassa porukassa. Listaa 10-15 asiaa tai teemaa kysymyksiksi, kuin ystäväkirjaan konsanaan. Mikä oli vuoden paras luontoelämys? Mikä taas oli vuoden hyödyllisin oivallus? Mikä asia jäi eniten vaivaamaan?
Kysymyksissä voi käyttää haluamansa määrän luovuutta ja ne voivat olla paikoin hyvinkin vapaasti tulkittavissa. Varsinkin isommalla porukalla tällaisen kyselyn tekemiseen voi yhdistää myös sanalliset perustelut, jolloin ohjelmanumero venähtää helposti tunneiksi. Muistakaa kirjata vastaukset ylös.
Kuluneen vuoden aikajana
Piirrä paperille iso viiva, joka kuvastaa koko vuotta. Ala kirjaamaan tapahtumia ja tuntemuksia siten, miten ne vuoden aikana tapahtuivat. Alkuvuoden tapahtumat janan alkupäähän ja loppuvuoden tapahtumat loppupäähän. Jätä tapahtumien väleihin tilaa, sillä tulet varmasti muistamaan jatkuvasti lisää tapahtuneita asioita. Hämmästyt siitä, kuinka paljon vuoteen mahtuikaan erilaisia asioita ja kohtaamisia.
Aarrekartta tulevalle vuodelle
Tässä yhdistyvät kirjoittaminen ja piirtäminen. Piirrä paperille saari, jonka jälkeen aseta tuleva vuodenalku lähtöpaikaksi, vähän kuten Afrikan tähti -pelissä. Lähde rakentamaan sitten polkua tulevalle vuodelle ja merkitse itsellesi unelmia ja tavoitteita, jotka haluat kohdata ja saavuttaa. Voit nimetä niitä haluamallasi tavalla. Reittisi tähtää saaren toiselle puolelle, jossa odottaa vuoden päässä siintävä vuodenvaihde. Missä haluat olla silloin?
Kun kirjoittaa elämää auki, ympäröivä kaaos tarkentuu havainnoiksi. Näistä havainnoista kasvaa ymmärrys, joka alati kasvavana ja kehittyvänä muodostaa osan siitä pohjasta, jolle merkityksellinen elämä rakentuu – vuodesta toiseen.
Mies eli hyvää, normaalia elämää, kaikki niin sanotusti tavoiteltava oli saavutettu tai käsien ulottuvilla. Mutta elämä alkoi heitellä kiviä rattaisiin vaikeiden ihmissuhteiden muodossa. Mies teki kaikkensa, että asiat menisivät hyvin. Ja pelkäsi vielä enemmän, ettei menekään. Hän asetti toivonsa ja tarmonsa ihmiseen ja asioihin, jotka halusi muuttuvan. Mies ei koskaan ymmärtänyt toivoa asioita omien tekemisiensä kautta, vaan eli valheellisen toivon kautta. Toinen muuttuisi, asiat muuttuisivat, maailma muuttuisi. Koska toivo piti miehen käynnissä.
Musta synkkä pallo kasvoi vuosien aikana miehen rinnassa. Lopulta hänen pelkonsa tulivat todellisuudeksi, kuin itseään toteuttava ennuste. Mies luuli olevansa valmis, aina ennenkin on näistä vaikeuksista selvitty. Hän luki, tutki, mietti, kysyi apua. Miksi näin kävi? Mies päätti toteuttaa lopulta ikiaikaisen materialistisen haaveensa, se auttaisi unohtamaan ja karkottaisi pelot. Hän hankki lapsuuden, ja aikuisuudenkin, unelma-autonsa, Ferrarin.
Auto saapui. Mies ei edes kunnolla muistanut päivää, milloin unelma lopulta oli hänen käsissään. Viimeisin vuosi oli mennyt kuin sumussa. Rinnassa oleva synkkä pallo sisälsi liian paljon asioita; surua, pettymystä, toivottomuutta, apatiaa ja valheellista toivoa. Mies kiersi haaveensa ympäri, istui hetken ratissa ja painoi tallin oven kiinni. Häntä ei kiinnostanut, hän tunsi itsensä väsyneeksi, todella väsyneeksi. Mies meni kotiin. Kävi makaamaan lattialle ja itki kunnes nukahti. Mitä oli tapahtunut?
Miehelle tuli lopulta seinä vastaan. Elämä tiputti polvilleen. Seinä oli korkea, se oli ladattu täyteen pelkoja ja surua viime vuosilta, ehkä koko elämän ajalta. Seinä oli ihan liian korkea, siitä ei enää yksin ja ainakaan hetkessä yli mentäisi. Nyt mies tiesi, että tämä tie tulisi olemaan pitkä. Ja oppisi, että tiellä on monttuja, kiviä. Kaikista pahin tien temppu oli, että se välillä käänsi kulkijan takaisin, juuri kun luuli olevansa matkalla eteenpäin.
Joku viisas ajattelija sanoi miehelle, että sinä olet antanut sielusi palasia liikaa maailmalle. Sielusta puuttuu paljon tavaraa, se ei toimi. Ja niinhän mies oli tehnyt. Empaattisena ja herkkänä kaverina hän antoi toisille itsestään liikaa, koska hän halusi. Ja toivoi, että se auttaisi ja kantaisi toistakin, kaikki olisivat onnellisia. Hän pystyisi korjaamaan ja hoitamaan kaikki asiat kuntoon. Samalla hän imi itseensä toisten kipupisteitä, kummankaan tästä tietämättä. Tämä cocktail lopulta napautti miehen polvet lattiaan. Sielun palasia on helppo levitellä maailmalle, jos siihen on taipuvainen. Niiden takaisin saaminen onkin toinen tarina. Mutta ne on pakko kerätä takaisin, vaikka siihen menisi kuinka kauan aikaa ja loputonta taistelua. Muuten et ole kokonainen. Koskaan.
Seinä nousee kaikille vastaan joskus, korkeus vain vaihtelee. Osa haluaa hypätä seinän yli kepeästi ja mahdollisimman nopeasti. Peiliin katsominen ja omien ongelmiensa, ehkä jopa traumojen, käsittely pelottaa aivan liikaa. Ne siivotaan sivuun, keinoja on yhtä monta kuin siivoojaa; päihteet, uudet ihmissuhteet, asian kieltäminen, elämänmuutos, you name it. Tämä pikasiivous on toimiva keino vakuuttaa itselle ja muille, että homma on hallinnassa. Näin mieskin oli aina toiminut, suurelta osin tietämättään. Mutta. Sillä aikaa kun elämä taas rullaa eteenpäin näennäisen onnellisesti, käsittelemättömät asiat kasvattavat seinän korkeutta koko ajan taustalla. Ja jonain päivänä seinän yli ei enää hypätäkään, kaikki kiertotiet ovat keränneet raskasta korkoa.
Tänään mies poimii yhä sielunsa palasia takaisin hippu kerrallaan, jotta hän löytäisi taas oman voimansa ja itsensä. Sitten hän voisi antaa itsestään kaiken, koska sielun palaset olisivat aina hänellä, lopulta. Mies on myös samalla tiellä ja se tuntuu vieläkin helvetillisen pitkältä. Ajan myötä se on kuitenkin hieman tasoittunut, suoristunut. Mutkatkin alkavat näyttää jo vähemmän pelottavilta, jopa kutsuvilta. Ne voisi joskus ajaa Ferrarilla läpi, nautiskellen taas matkasta.
Narsismi on hurja juttu. Minä en kirjoita niistä narsisteiksi nimitetyistä ihmisistä, jotka ovat eksiä ja muuten hankalan oloisia ihmisiä. Minä kirjoitan siitä narsismista, joka on ihan aito ja oikea persoonallisuushäiriö. Niistä ihmisistä jotka hajottavat ja alkavat hallita manipuloinnin keinoin niitä ihmisiä, jotka on valinnut uhreikseen. Narsisti ei ole pelkästään muotisana vaan ihan oikeassa elämässä oleva ihminen, jota jokaisen on syytä varoa ja pitää kaukana. Olen koonnut tämänkin tekstini kaikesta siitä, mitä olen aiheesta maailman tuulista imenyt – teksti on yhdistelmä lukuisten ihmisten kokemuksista.
Narsisti valitsee uhreikseen eli kumppaneikseen kilttejä, herkkiä ja empaattisia ihmisiä. Niitä joiden sydän janoaa rakkautta. Jokainen meistä haluaa olla rakastettu – siinä ei ole mitään väärää tai kummallista.
Suhde narsistin kanssa alkaa sillä, että iso N on ylitsevuotavaisen avoin ja sujuvasanainen toisen ihmisen suitsuttaja. Hän tulee lähelle todella nopeasti ja kiinnittyy uhriinsa lujasti. Hän esiintyy marttyyrina, uhrina, herkkiksenä ja empaattisena kuuntelijana. Narsisti puhuu rakkauden nälkäisen, uhrikseen valitsemansa henkilön, pyörryksiin ja tekee kaikkensa, jotta tämä pieni kärpänen tarttuisi hänen verkkoonsa. Ja hän näyttää ”rakkautensa” koko maailmalle. Ja uhri avaa herkän sydämensä pahaa aavistamatta sille, joka hetken kuluttua tulisi tallomaan hänen sydämensä nastakengillä.
Olen kuullut useista narsisteista, joiden raha-asiat ovat vähintäänkin sekaisin. He eivät turhaan availe kirjekuoria eikä heidän ei tarvitse tavallisten kuolevaisten tapaan maksaa laskuja. Niinpä maksuhäiriömerkinnät, rahariitaisat parisuhde-erot ja aina uuden pelastajan löytäminen kuuluvat narsistin elämään.
Rahasumutus onkin narsistien läheisille tuttu juttu. Tämä ”rahaton raukka” löytää sen hyväntekijän, joka maksaa hänen velkojaan ja elättää häntä, vaikka tyyppi itse olisi ihan hyväpalkkaisessa työssä. Miksi uhri sitten maksaa narsistin elämisen? Siksi että tapaus on hirveän hyvä näyttelemään köyhää ja surkeaa. Miten onkin niin, että tällä ihmisellä on aina rahat lopussa?
Narsisti löytää itselleen elättäjiä ja saattaa, häpeää tuntematta, aiheuttaa rakkauteen ja yhteiseen tulevaisuuteen uskovan kumppaninsa henkilökohtaisen konkurssin. Ei hänen rahapussinsa ole tyhjä vaan narsisti pelaa pelejään ja vetää rahaa liiveihinsä. Eli hän elää siivellä ihan hyvällä omallatunnolla. Vähän kuin eräässä mainoksessa: ”Because I can”. Joskus uhri rahoittaa tietämättään riippuvuuksia, joita narsisteilla usein on.
Narsisti saattaa olla raha-asioissa myös hyvin mahtaileva ja hän esittelee mielellään omaisuuttaan. Rahalla ja muilla ulkoisilla mahtavuuksilla – titteleillä ja saavutuksilla on tälle tyypille usein iso merkitys. Kilpensä kiillottamisjuttuja hän käyttää sumeilematta valloittaakseen valitsemansa kohteen. Ja monesti onnistuukin, varsinkin kun hän antaa ymmärtää, että juuri sinä olet kaikista maailman ihmisistä se, joka olet hänen arvoisensa.
Suhteen edetessä uhri alkaa olla ymmällään: ennen se kaunissanainen ja hellä somesuitsuttaja jättää kosketuksen pois, ei katso päin, hylkää ja torjuu henkisesti. Uhri alkaa voida huonosti eikä hän itse tiedosta miksi. Narsisti vain on kyllästynyt tuohon saaliikseen saamaansa tavalliseen ihmiseen ja on alkanut tulla levottomaksi. Hän on alkanut jo hakea seuraavaa uhria eikä kumppani tiedä siitäkään mitään – tuntee vain ihollaan, että jotain outoa on meneillään.
Narsistin ”rakkaussuhteet” ovat hyötysuhteita ja joutavat menemään, kun narsisti on saanut haluamansa. Rakkaudesta he eivät tiedä mitään. Narsisti ei osaa rakastaa vaan ihmiset ovat hänen rakkaita uhrejaan. Narsistin sydän on kylmä kuin kivi. Kun hän päättää lähteä, hän lähtee eikä taakseen katsele. Hyvin monelle taloudellista väkivaltaa kokeneelle jää suhteen jälkeen epämääräinen tyhmä ja syyllinen olo.
Olen kuullut narsisteista, joista vasta suhteen päätyttyä selviää se, että he ovat käyttäneet taloudellisesti hyväkseen useampaa aikaisempaa kumppania. Melkein yhtä usein käy niin, että uhrit ovat suhteen päätyttyä niin uupuneita, etteivät uskalla eivätkä jaksa lähteä oikeusteitse perimään omia oikeuksiaan. Kumppanit tietävät myös, että narsisti puhuu lakimiehet ja sosiaalitoimen ihmiset sillä tavalla, että lopulta uhri näyttäytyy pahantekijänä. Saattaapa uhri saada kirsikaksi kakun päälle vaikkapa lastensuojeluilmoituksen tai muuta todella ikävää. Narsisti potkaisee maassa makaavaa uhria henkisesti (usein myös fyysisesti) vielä muutaman kerran, jotta saa varmistettua, että toinen voi varmasti riittävän huonosti.
Kulisseissa narsisti käyttää muita hyväkseen. Hänen velkojaan makselevat vanhemmat, muut sukulaiset, ystävät, sosiaalitoimi, diakoniatoimisto ja kumppani. Kaikilla maksajilla on iso sydän, joka tahtoo auttaa. On tärkeää muistaa, etteivät uhrit ole tyhmiä ihmisiä vaan niin täydellisen manipuloinnin kohteita, ettei sumutusta tajua ennen kuin on liian myöhäistä. Näytelmän keskellä ei näe selkeästi, koska itselle huomaamatta annettu rooli, joka sopii narsistin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmään. Tosi moni narsistin uhri kuvailee näytelmän keskellä oloaan sumuiseksi tai epätodelliseksi.
Kulissien takaa henkilökohtaiselle esiintymislavalleen astuu hyväsydämisyyttä näyttelevä ”toisten auttaja”. Kumppaninsa kuiviin imettyään hän astuu rahapussiaan heiluttaen lavalle ja huutaa: ”Ketä teistä saan tänään auttaa?”. Ja sieltä yleisön joukosta pilkistää sen ihmisen pää, joka onkin juuri sillä hetkellä valikoitunut narsistin seuraavaksi uhriksi. Ja muut taputtavat käsiään tälle upealle ihmiselle, joka niin pyyteettömästi tarjoaa apuaan. Narsisti kumartaa ja rakastuu yhä uudelleen omaan kuvajaiseensa. Kaiken keskellä narsistin omat lapset katsovat silmät suurina ja kysyvät: ”Miksi en taaskaan saanut synttärilahjaa, mutta tuo vieras lapsi sai?”.
Kuinka usein olet toivonut olevasi alati onnellinen? Minä ainakin olen jahdannut pysyvää onnellisuuden ja tyytyväisyyden tilaa. Ja vaikka elämä on kerta toisensa jälkeen osoittanut, ettei jatkuva onnellisuus taida olla edes mahdollista, niin se ei hevillä ole muuttanut uskomusta minussa, että onnellisuus olisi hyvän elämän edellytys. Jotain alkoi muuttumaan, kun aloin kyseenalaistamaan tätä ja löysin termin, joka antoi uuden näkökulman elämään. Elämässä ei olekaan virhettä, vaikka niin uskoin.
Amerikkalainen fysiologi Walter Cannon (1871–1945) loi homeostaasin käsitteen. Sen mukaan elimistömme pyrkii aina kumoamaan kehossa ilmenevän epätasapainotilan palauttamalla toiminnot tavanomaisiksi. Epätasapaino voi ilmetä esimerkiksi sykkeessä tai verenpaineessa. Tästä ajatuksesta ”stressin isänä” tunnettu Hans Selye (1907–1982) johti, että esimerkiksi stressi voidaan ajatella ihmisen yleiseksi sopeutumisreaktioksi tilanteessa, jossa on kohdattu merkittävä kemiallinen, biologinen tai psykologinen sopeutumista edellyttävä ärsyke. Eli kehomme pyrkii koko ajan pitämään meidät tasapainossa, vaikkei olomme usein siltä tunnu. Elämässä ei ole virhettä.
Hahmoterapiassa homeostaasi on keskeinen käsite. Kun Sigmund Freudin tytär Anna aikoinaan lanseerasi psykologiaan mielen defenssit, nähdään ne hahmoterapiassa luovina sopeutumiskeinoina. Olemme tarvinneet erilaisia luovia keinoja selviytyäksemme siinä ympäristössä, kentässä, jossa olemme olleet. Jotkut noista keinoista eivät välttämättä näytä ”tavanomaisesta” käytöksestä poikkeavilta, kuten esimerkiksi tunteiden ja toiminnan pidättely. Kun taas jotkut niistä voivat rajoittaa elämäämme paljon. Elämässä ei kuitenkaan ole tässäkään kohdassa virhettä.
Homeostaasiin liittyy myös itsesäätelyn käsite. Ideaalitilanteessa, itsesäätelyn toimiessa hyvin, tiedostamme tarpeemme ja voimme ilmaista niitä ja tehdä niiden pohjalta valintoja aidosti. Hahmoterapeutti Miriam Taylor kutsuu luovia sopeutumistapoja pseudo-säätelyksi, toimivan itsesäätelyn sijaan. Pseudo-säätely pitää meidät hengissä, muttei tyydytä meitä fysiologisella tasolla. Eli esimerkiksi tunteiden pidättely voi aiheuttaa meille kehollisiakin oireita. Jos nuo keinot jäävät vallitseviksi tavoiksemme olla, elämästämme voi tulla selviytymistä. Muttei silloinkaan elämässä ole virhettä.
On siis ok, jos elämä ei aina tunnu ok:lta. Silloin kun tapahtuu jotain, joka saa meissä aikaan epämiellyttäviä tunteita ja meistä ei tunnu ok:lta, niin kehomme pyrkii korjaamaan epätasapainon tilaa. Uskomus, että elämän kuuluu olla koko ajan onnellista, voi aiheuttaa meille kärsimystä. Kaikki tunteet kuuluvat elämään. Kun alamme ymmärtämään kuinka nerokas kehomme on ja kuinka ihmeellisesti se koko ajan pyrkii pitämään meidät hengissä ja tasapainossa, voimme kenties alkaa avautumaan elämälle uudella tavalla. Elämässä ei ole virhettä.
Lähteet:
Korkala, J. 2008. Duodecim-lehti: Stressi, tunteiden säätely ja immuniteetti
https://www.duodecimlehti.fi/duo97123
Taylor, M. 2014. Trauma Therapy and Clinical Practice. Neuroscience, Gestalt and the Body.
Murehtimisen ja huolehtimisen mallit voivat olla opittuja. Olemme omaksuneet ison osan niistä meille merkityksellisten aikuisten elämää ja toimintaa tarkkailemalla.
Tärkeältä aikuiselta voi oppia, että huolehtiminen on hyvä asia. Se on merkki rakkaudesta, tunnollisuudesta ja välittämisestä. Ja silloin jos ei huolehdi ja murehdi toisen puolesta on kuin ei aidosti välittäisi tuosta toisesta.
”Soita sitten, että olette päässeet turvallisesti perille” voi olla isän vakitoivotus matkalle lähteville läheisille. ”Nyt kun on paljon hirviä liikkeellä, keli on niin kamala tai matka on niin pitkä” mitä milloinkin. Sanojen taustalla kurkkii huoli siitä, ettei vain kävisi huonosti ajomatkalla ja että vanhemmat voivat lakata huolestumasta vasta kun autoilija kuittaa olevansa kunnossa. Näin alkaa tuntua itsestään selvältä ajatus, että rakkaistaan tulee kantaa huolta tässä vaarallisessa maailmassa.
”Voi, voi, mitenköhän se Minna pärjää siellä koulussa” saattaa äiti huolehtia ääneen kotona, kun isosisko on aloittanut opintiensä. Pikkuveli poimii ajatuksen, että pitää huolehtia toisen puolesta –se on merkki siitä, että aidosti välittää toisesta.
Joku on saattanut oppia, että murehtiminen suojaa pahoilta asioilta. Huolehtiminen on ikään kuin aktiivista toimintaa, joka estää hirveitä tapahtumasta. Ja kun on oikein murhetta ja huolta kantanut ja kaikki meneekin hyvin, uskoo alitajuisesti, että ilman murehtimista olisi lopputulos saattanut olla ihan toinen. Murehtimisesta oli hyötyä!
Jonkun historiasta tulee uskomus, että ellei huolehdi ja murehdi ei saa mitään aikaiseksi. Huoli on hänen mielessään tekemistä ja asioita liikkeelle paneva voima. Kunnon ihminen siis huolehtii, jotta saisi asioita tehtyä.
Lapsuudesta on voinut imeytyä myös malli, että murehtiminen nyt vain kuuluu elämään. Se on se elämisen malli millä on nähnyt elämään suhtauduttavan.
Mitä aikaisemmassa vaiheessa murehtimisen tapa on meihin iskostunut, sitä vaikeampi on nähdä, että edes on mitään muuta tapaa elää ja olla – tai että elämä voisi tuntua joskus huolettomalta ja kevyeltä.
On hyvä muistaa, että ei ole kenenkään syy, jos joku on opettanut sinulle murehtimisen mallin. Siirrämme tapoja ja uskomuksia usein tietämättämme. Ja joskus opetamme jollekulle jonkun tavan, koska uskomme sen olevan hyvää elämää auttava malli, vaikkei se sitä todellisuudessa olisikaan.
Onneksi voimme aina muuttaa tapojamme ja toimintaamme meille suotuisammaksi.
Jos haluat tutustua omiin murehtimisen malleihisi ja siihen, miten niitä voisi mahdollisesti muuttaa omaa elämisen tapaasi paremmin palvelevaksi kannattaa tutustua Lempeästi eroon murehtimisesta – tehtäväkirjaan.
Perjantaina iltapäivällä kilahtaa sähköpostiin viesti, jossa pomo kertoo miten tekeillä oleva projekti on menossa päin prinkkalaa ja tulevaisuus näyttää todella synkältä. Siinä meni huoleton viikonloppu. Mitä ihmettä oikein tapahtuu?
Kyse saattaa olla siitä, että esimies siirsi huolitaakkansa toisille. Ei hän sitä tahallaan ja tietoisesti tehnyt. Ei vain keksinyt muutakaan keinoa siinä tilanteessa. Kannettuaan huolta koko viikon hän tarvitsi hetken hengähdystaukoa ¬– murehtimisvapaan viikonlopun. Nyt kun hän oli siirtänyt paineensa tiimin kannettavaksi, hänen on mahdollista hieman rentoutua ja päästää irti taakastaan. Tiimi kantaisi huolta hänen sijastaan. Tai ne tiimistä, jotka huolen kannettavakseen ottavat. Pääasia on, ettei huoli unohdu ja murhereppu tipahda maahan.
Huolitaakan siirtäjä uskoo, että huolissaan oleminen estää katastrofeja ja pahoja asioita tapahtumasta. Jonkun on aina kannettava huolta tai muuten pelätystä asiasta voi tulla totta. Jos itsellä ei ole resursseja huolitaakan kantamiseen, pitää värvätä lisää porukkaa murhetta kantamaan. Niinpä huolitaakan siirtäjä kaataa huolensa ja murheensa muiden niskaan. Näin hän varmistaa, että maailma pysyy radallaan ja vältytään vastoinkäymisiltä.
Kun työntekijät ovat tietoisia tästä toimintamallista he voivat olla ottamatta toisen huolitaakkaa ja viettää työhuolivapaan viikonlopun. Perjantain paniikkiviestit eivät saa heitä enää tolaltaan.
Ja kun pomo tunnistaa tapansa, hän voi etsiä rakentavampia ratkaisuja. Hän voi edelleen kirjoittaa huolensa ylös, muttei lähetä sitä enää muiden kannettavaksi. Hän voi myös pohtia syvällisemmin, onko todella niin, että huolehtiminen vaikuttaa johonkin myönteisesti? Voisiko pysähtyä ja pohtia mitä asialle voi ihan konkreettisesti tehdä. Mielessä pyörivät huolet kun eivät ratkaise yhtään ongelmia. Ne vain saavat meidät hälytystilaan, kaventavat näkökulmaa ja saavat olon stressaantuneeksi. Huolehtiminen lisää huolehtimista. Ratkaisut löytyvät, kun alkaa purkaa huolehtimisen kokemustaan ja sen syitä, erottaa havainnot tulkinnoista.
Huolitaakan siirtäjä on yksi monista murehtijatyypeistä. Lempeästi eroon murehtimisesta -tehtäväkirjan avulla voit tutustua omiin murehtimisen malleihisi ja siihen, miten niihin voisi vaikuttaa.
Joskus ei edes huomaa, kun huoli hiipii mieleen hiljaa, ja sitten vähän kaikki alkaa huolestuttaa. Huoli voi lähteä liikkeelle kiireestä ja siitä huolesta, että entä jos ei ehdi kaikkea. Stressi alkaa pitkittyessään värittää vähän kaikkea: alkaa olla huolissaan nukkumisesta, toimeentulosta, terveydestä, läheisten terveydestä, maailman tilasta, naapurin väärään kohtaan asetusta rajatolpasta, lempiherkun loppumisesta.
Oi, oi. Kun mieli saa huolen reunasta kiinni, se kaappaa helposti kokonaan mukanaan. Vähitellen kaikki alkaa näyttää huolestuttavalta. Murehtiminen lisääntyy. Ja samalla – valitettavasti – onnellisuus pakenee. Olen joskus jopa ajatellut, että onko onnellisuus sitä, että ei ole huolissaan – huolen puutetta. Nimittäin niinä hetkinä kun tuntuu siltä, että ei tarvitse olla huolissaan mistään, olo on vapaa ja kevyt – onnellinen?
Lempeästi eroon murehtimisesta -tehtäväkirjaan keräsimme Reija Könösen kanssa ”pelastavan” kysymyslistan niihin hetkiin, kun huolestuminen alkaa mennä yli – eli siihen hetkeen, kun itse huomaa, että ”tämä on murehtimista”:
Onko tuo tulkinta totta?
Onko se täysin ja varmasti totta?
Onko se kaikille ihmisille totta?
Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?
Millaista elämäsi olisi ilman tuota huoliajatusta?
Entä jos kaikki meneekin hyvin?
Jotta voi lopettaa oman huoli- tai murehtimiskierteen, ensin on huomattava se, että mielessä pyörii huoliajatuksia. Sen jälkeen niitä voi alkaa haastamaan kysymyksillä. Huoli ja murehtiminen ovat usein niin epämääräisiä ja myös kehollisesti kokonaisvaltaisia kokemuksia, että siihen juurisyihin on usein vaikea päästä käsiksi. Mutta kun pilkkoo, haastaa omia ajatuksia ja jaksaa kysyä, niin vähitellen alkaa oppia tunnistamaan, mistä huoli johtuu, onko se ehtinyt vyörymään jo lumipalloefektin lailla ja miten sen saa katkaistua.
Vaikka murehtimisesta johtuva olotila tuntuu todelta, tunnetila ei ole kuvaus todellisuudesta eikä ennustus tulevaisuudesta. Siksi on turvallista juuri nyt pysähtyä oman kokemuksen äärelle.
Muista, että sinulla on aina mahdollisuus pysäyttää murehtiminen.
Jokaisella meistä on omanlaisensa historia, joka vaikuttaa siihen, keneltä ja miten olemme oppineet murehtimaan. Jokainen meistä murehtii eri tavoin ja eri syistä. Tunnistatko näistä Lempeästi eroon murehtimisesta -tehtäväkirjassa kuvatut murehtijatyypit itsetsäsi tai muista?
Rakastava huolehtija
Yleisesti ihminen murehtii asioista, jotka ovat hänelle jollakin tavalla tärkeitä, mutta rakastavan huolehtijan mielessä huolestuneisuus on osoitus rakkaudesta ja todellisesta välittämistä.
Huolisuojelija
Huolisuojelija uskoo, että huolehtimisellaan ja murehtimisellaan hän voi estää jotakin pahaa tapahtumasta.
Huolitaakan siirtäjä
Huolitaakan siirtäjällä on uskomus, että pahaa ei tapahdu, jos joku on asiasta juuri nyt huolissaan. Voi olla, että hän antaa itselleen hetken tauon murehtimisesta, jos joku muu tuuraa. Tämä voi johtaa siihen, että kaataa huolenaiheensa ja murheensa toisten niskaan.
Märehtijä
Märehtijä murehtii asioista, jotka tapahtuivat menneisyydessä. Märehtijä saattaa kokea, että asia ratkeaa, kun sitä kelaa loputtomiin.
Vatvova salapoliisi
Jatkuva murehtiminen saa vatvovan salapoliisin tuntemaan, että ikävät asiat eivät tapahdu syyttä ja sattumalta, vaan niillä on merkitys, joka vain täytyy ratkaista tai oivaltaa. Hän vatvoo puhki kurjia tapahtumia, jotta ymmärtäisi niitä.
Murhekuorruttaja
Murhekuorruttaja pyörittää päässään arkihuolien jatkuvaa kehää. Se on tuttua ja turvallista ja samalla tapa peittää omat syvät huolet ja pelot pikkuhuolien alle.
Suurentelija
Suurentelijalla on loistava mielikuvitus, ja hän on taitava kuvittelemaan, mitä kaikkea voisi tapahtua.
Syyllistävä murehtija
Syyllistävä murehtija ajattelee, että jos maailmassa kaikki ei ole juuri niin kuin hän itse on hyväksi ajatellut, kaikki muu kuin murehtiminen on epärehellistä ja pinnallista. Hän syyllistää murehtimattomuudesta sekä muita että itseään.
Elämänhallinnallinen murehtija
Tälle murehtijatyypille murehtiminen on keino hallita elämän epävarmuutta ja sen mukanaan tuomaa epävarmuuden tunnetta. Hän varmistelee huolen avulla asioita moneen kertaan sekä välttelee mielellään epävarmuutta aiheuttavia tilanteita.
Voivottelija
Voivottelija on tukimurehtija ja huolenaiheiden huippubongari. Jos joku murehtii, voivottelija rientää mieluusti paikalle myötämurehtimaan: suurentelemaan ja syventämään huolikuilua. Voivottelijasta saattaa tuntua, että on turvallista olla yhdessä elämän uhreja. Samassa veneessä, yhdessä, ilman airoja.
Jos tunnistat itsesi näistä murehtijatyypeistä, kannattaa tutustua Lempeästi eroon murehtimisesta -tehtäväkirjaan, josta löydät nämä tyypit pidemmin kuvattuna sekä paljon näkökulmia ja tehtäviä oman murehtimisen ymmärtämiseen ja siitä eroon pääsemiseen.
Murehtiminen tuntuu ikävältä, mutta silti me ihmiset teemme sitä? Miksi? – Osa meistä on liittänyt jossain kohtaa elämäänsä murehtimiseen jotain hyvää ja palvelevaa. Ainaisella murehtimisella on jossain syvällä sisimmässä hyvän siemen, mutta tuo hyvä tarkoituskaan ei poista sitä väsymystä ja ikävää tunnetta, mitä pitkittynyt murehtiminen aiheuttaa.
Jos koet, että murehtimisellasi on hyvä tarkoitus tai se palvelee jotain hyvää elämässäsi, saatat olla jokin näistä murehtijatyypeistä:
Rakastava huolehtija
Yleisesti ihminen murehtii asioista, jotka ovat hänelle jollakin tavalla tärkeitä, mutta rakastavan huolehtijan mielessä huolestuneisuus on osoitus rakkaudesta ja todellisesta välittämistä. Hän ajattelee, että ellei ole huolissaan toisesta ihmisestä, ei välitä. Suomen kielessäkin huolehtiminen, huolenpito ja huolehtija saattavat sekoittua sekametelisopaksi, jossa rakkautta osoittava huolenpito muuttuu huolestuneisuudeksi.
Huolisuojelija
Huolisuojelija uskoo, että huolehtimisellaan ja murehtimisellaan hän voi estää jotakin pahaa tapahtumasta. Huolehtimisella voi suojella niin itseään kuin muita. Huolisuojelija on huolissaan esimerkiksi huomisesta esityksestään kokouksessa ja pelkää mokaavansa siinä. Kun esitys meneekin hyvin, uskomus huolehtimisen suojaavasta vaikutuksesta vahvistuu hänen mielessään. Hän uskoo, että ilman huolehtimista olisi voinut epäonnistua.
Huolitaakan siirtäjä
Huolitaakan siirtäjällä on uskomus, että pahaa ei tapahdu, jos joku on asiasta juuri nyt huolissaan. Jos itsellä ei ole resursseja olla huolissaan tai kokee, että oma huolen määrä ei nyt riitä, on rekrytoitava lisää porukkaa kantamaan huolta. Voi myös olla, että antaa itselleen hetken tauon murehtimisesta, jos joku muu tuuraa. Tämä voi johtaa siihen, että kaataa huolenaiheensa ja murheensa toisten niskaan.
Elämänhallinnallinen murehtija
Tälle murehtijatyypille murehtiminen on keino hallita elämän epävarmuutta ja sen mukanaan tuomaa epävarmuuden tunnetta, jota hänen on vaikea sietää. Jos hän ei voi vaikuttaa asioihin ja kontrolloida niitä, ne alkavat huolestuttaa. Hän varmistelee huolen avulla asioita moneen kertaan sekä välttelee mielellään epävarmuutta aiheuttavia tilanteita. Murehtiessa hänelle tulee tunne, että hän tekee jotain asian eteen eli hallitsee elämää.
Jos tunnistat itsesi jostain näistä kuvauksista, oman hyvinvointisi nimissä kannattaa pyrkiä ymmärtämään oman murehtimisen syntysyitä ja tutkailemaan omia käsityksiä myös toisenlaisesta näkökulmasta. On nimittäin niin, että murehtiminen vie muutoin kaikki voimasi. Aivan turhaan.
Jos haluat vähentää murehtimista ja opetella hellittämään, Lempeästi eroon murehtimisesta -paketti on sinua varten. Paketti sisältää Lempeyden kirjan ja Lempeästi eroon murehtimisesta -tehtäväkirjan. Löydät tämän lempeän paketin verkkokaupastamme:
