Viime aikoina sosiaalisessa mediassa ja uutisissa on ollut jatkuvasti ilmoituksia uusista konkursseista, työttömien määrä kasvaa hurjaa vauhtia. Se on saanut minutkin pohtimaan erilaisia rooleja elämässä ja sitä, kuinka työssä jaksaminen ja toisaalta myös työttömyys kietoutuvat vahvasti riittämättömyyden tunteeseen.
Usein ajattelemme, että riittämättömyys näkyy muille ihmisille esimerkiksi väsymyksenä. Ehkä ahkerinkaan suorittaja ei enää jaksa tehdä töitä yhtä tehokkaasti kuin yleensä. Riittämättömyys voi saada meidät lamaantumaan. Kun töitä ja vastuuta on liikaa, tulee helposti tunne, tätä kaikkea en jaksa kantaa.
Yhtä hyvin riittämättömyyden tunne voi kuitenkin näyttäytyä myös tehokkuutena. Kalenteri on täynnä menoja, ihminen hoitaa kaiken kuten ennenkin, jopa vähän paremmin kuin ennen. On helpompi tehdä liikaa töitä kuin kohdata ajatus, etten ehkä pysty kaikkeen.
Monelle meistä työ ei ole ollut vain työtä
Työpaikalla olemme kokeneet olevamme tarpeellisia, olemme saaneet kiitosta onnistumisista ja tunteen, että omalla tekemisellä on merkitystä. Kun identiteetti rakentuu vuosien ajan vahvasti työn varaan, pelko työn menettämisestä tai omalle kohdalle osuva työttömyys voi aiheuttaa suurta riittämättömyyden tunnetta.
Työttömyys ei ole vain taloudellinen kriisi, se on monelle meistä myös hiljainen ja raskas identiteettikriisi.
Minulle työpaikka on aina ollut tärkeä osa omaa identiteettiäni. Jos joku kysyy, missä olen hyvä, listaan erilaisia työelämässä tarvittavia taitoja. Jos joku kysyy, mistä olen viimeksi saanut kehuja, vastaan, että omasta työsuorituksestani. Työpaikalla tiedän, että olen hyvä siinä mitä teen, muilla elämän osa-alueilla koen enemmän epävarmuutta ja vertailen itseäni muihin. Siksi ajatus työn menettämisestä pelottaa, koska joutuisin omalle epämukavuusalueelle.
Ihmisen arvo ei voi kuitenkaan rakentua vain sen varaan, mitä teemme. Tätä olen itse opetellut viimeisen vuoden ajan pienin askelin. Enkä tarkoita sitä, etteikö työllä olisi merkitystä, on sillä, ja paljonkin. Työ voi antaa elämään rytmiä, uusia oivalluksia, onnistumisen kokemuksia ja yhteisön. Mutta jos pysähdymme ajattelemaan elämää isommassa mittakaavassa, me olemme paljon enemmän kuin roolimme.
Ehkä tärkeintä elämässä ei todellakaan ole se, mitä saamme aikaan. Paljon tärkeämpää on se, opimmeko joskus arvostamaan itseämme muutenkin kuin suoritusten kautta.
Nämä sanat ovat sinulle, joka olet muutoksen edessä tai haaveilet omannäköisestä elämästä ❤️
Joskus elämässä tulee aika kuoria kerroksia. Kaikkia odotuksia, joita muut ovat kuin huomaamatta kiertäneet ympärillesi. Rooleja, joita olet vääjäämättä joutunut ottamaan. Sellaisia puolihuolimattomia tai sanomatta jätettyjä lauseita, jotka ovat kertyneet raskaaksi kalvoksi sydämellesi. Kun tämä hetki tulee, älä soimaa itseäsi menneestä tai siitä mitä tapahtuu kun palaat omaan ytimeesi. Et ole täällä täyttämässä muiden odotuksia, vaan omaa taivastasi. Vain sinä itse tiedät mikä sopii sinun sieluusi ja mitä kaikkea voitkaan olla silloin, kun olet riisunut itsestäsi kaiken ylimääräisen.
Meistä ihan jokainen kaipaa omaan elämäänsä turvaa ja ennustettavuutta. Jopa se kaikkein rämäpäisin seikkailija ja hurjapää vaalii tiettyjä rutiineja ja toimintamalleja elämässään, jotka tuovat tarvittavaa vakautta.
Olen itse valinnut elämässäni asioita, joita monet ovat kauhistelleet riskialttiiksi. Olen sukeltanut häkistä käsin valkohaiden kanssa kymmeniä kertoja. Olen myös ryöminyt lähes kahteen sataan eri luolaan ja vapaasukeltanut ilman happilaitteita yli kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen.
Vaikka ulkopuoliselle nämä saattavat näyttäytyä järjettöminä riskinottoina ja eskapismina, itselleni kyse on levollisesta, lähes meditatiivisesta toiminnasta. Olen tietoinen riskeistä ja osaan omalla toiminnallani minimoida niiden mahdollisuuden toteutua.
Ennen kaikkea, olen valinnut luottaa vallitsevaan hetkeen. Hypätä tuntemattomaan ja toimia vastoin pelkoani, koska tiedän paremmin.
Riskien edessä voi lamaantua tai tehdä valinnan
Riskinotto ei aina ole yhtä dramaattista, kuin sukeltaminen tai luolaan ryömiminen. Moni ihminen seisoo muutoksen kynnyksellä, jossa seuraava otettava askel kysyy riskinottokykyä. Sitä, että epävarmuuden keskellä on yksinkertaisesti joko luotettava siihen tai sitten ei.
Kyse saattaa olla ihmissuhteeseen hyppäämisestä tai sellaisesta pois pääsemisestä. Työpaikan vaihtaminen saattaa mietityttää, ehkä jopa päivittäisestä työelämästä yrittäjyyteen loikkaaminen. Uuden asunnon hankkiminen voi kiehtoa ja tuntua yhtäaikaisesti hurjalta peliliikkeeltä. Ihan jo pelkästään uuden harrastuksen aloittaminen voi herättää epävarmuutta.
Riskien edessä on helppo lamaantua ja kieltäytyä hyppäämästä. Pysyä tukevasti tutussa ja totutussa. Jos sydän silti sykkii kohti jotain uutta, on ennemmin tai myöhemmin edessä valinta. Ottaako askel ja sietää sen mukana tulema epävarmuus, vai pysyäkö “turvallisesti” paikoillaan.
Jos kaipaat katalogimaisen vastauksen siihen, kannattaako riski ottaa, joudut pettymään. En sellaista tämän tekstin myötä (tai muutenkaan) pysty antamaan. Jos silti huomaat pohtivasi riskin ottamista, voit mutustella seuraavaa kolmea ajatusta. Ehkä niistä on sinulle apua. Ota mitä otat, jätä mitä jätät.
1. Ei ole olemassa “oikeita” tai “vääriä” valintoja
Saatamme pohtia usein, minkälaista elämämme olisikaan, jos olisimme vain tehneet erilaisia valintoja. Valinneet erilaisen puolison, toisen ammatin tai muuttaneet johonkin muuhun kaupunkiin. Jos vain olisimme kääntyneet tienhaarasta oikeaan, emmekä vasempaan. Silloin kaikki olisi toisin.
Emme kuitenkaan voi koskaan tietää, mitä jostain toisesta valinnasta olisi seurannut. Elämä koostuu siinä määrin sattumalle (toki moni kutsuu sattumaa muilla nimillä), ettet voi mennä takuuseen siitä, että asiat olisivat menneet haluamallasi tai toivomallasi tavalla.
Uskalla tehdä valintoja sen sijaan, että jumiudut paikallesi pohtimaan loputtomiin, ovatko ne sinulle oikeita tai vääriä. Voit hahmottaa todennäköisyyksiä, mutta et voi koskaan tietää varmaksi.
2. Elämä on lyhyempi kuin luuletkaan
Elämä on lyhyempi kuin mitä usein ajattelemme. Näin ainakin, jos peilaamme sitä tarpeeseemme jumittaa ja venyttää valintoja, jotka tiedämme itsellemme oleellisiksi, jopa välttämättömiksi.
Kun kuuntelemme heitä, jotka ovat saaneet elää pitkään, toistuu yleensä sama virsi. Harmistus siitä, ettei tehnyt aiemmin niitä valintoja, joiden tekeminen on nyt myöhäistä.
Elämäsi ei jatku loputtomiin. Älä jää ajelehtimaan. Valinnan tekeminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että oma elämä täytyy räjäyttää uusiksi. Kun valitset, eteesi aukeaa selkeä suunta. Luota siihen.
3. Edessäsi on tyhjä tila, jota et näe vielä
Riskin ottamista ja valinnan vaikeutta lisää usein sokeus sitä kohtaan, että edessäsi on tyhjä tila. Sinne voi silti astua vain, jos päättää luottaa riskin mukana tulevaan epävarmuuteen. Se on tila, jota ei voi käydä etukäteen katsastamassa, eikä siellä voi vain piipahtaa. Tyhjä tila muodostuu ja alkaa täyttymään sen myötä kun otat riskin, teet valinnan ja astut siihen tilaan.
On selvää, että sokeana hyppääminen pelottaa. Se vaatii uskallusta, joskus jopa uskoa. Epävarmuuden keskellä on yksinkertaisesti kyettävä sietämään sokeutta, joka estää näkemästä sitä, minkä tiedät olevan siellä. Tyhjää tilaa, johon on mahdollista lähteä rakentamaan jotain uutta – mutta vain, jos valitset astua siihen tilaan.
Ylivastuullinen ihminen on jo lapsena muuttunut näkymättömäksi omana itsenään. Hänen tunteisiinsa eikä tarpeisiin ei jostain osattu tai pystytty vastaamaan. Lapselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin muuntautua kiltiksi, näkymättömäksi ja miellyttäjäksi. Moni lapsi ratkaisee näkymättömyytensä sillä, että ryhtyy hoitamaan muita.
Ylivastuullinen ihminen ei useinkaan tunnista sitä, että tekee liikaa. Hän ei tunnista sitä, että hänen elämänsä on sitä, että hän tekee muille, muiden puolesta, kannattelee ja tyhjentää omia energiavarastojaan vielä silloinkin, kun jaksamiskuppi on tyhjä.
Ylivastuullisen ihmisen sisällä on alitajuinen uskomus siitä, että jonain päivänä hän saa itselleen sitä, mitä muille tarjoilee. Että joskus tulee se päivä, kun on hänen vuoronsa olla saamapuolella, vaikkei hän oikeasti usein osaa ottaa vastaan apua tai muuta hyvää, vaan se herättää hänessä syyllisyyttä.
Alivastuullinen lapsi on kokenut epäonnistumista
Alivastuullisen lapsen haava on se, ettei hänen kykyihinsä luotettu tai ettei hänen annettu rauhassa opetella erilaisia taitoja. ”Anna minä autan” tai ”Eihän tuosta sinun touhustasi mitään tule”, saattoi kuulua aikuisen suusta, kun pikkuihminen yritti tehdä jotain. Lapsi lannistuu ja pudottaa työrukkasensa ja yrittämisen halunsa, jos hänen ei anneta onnistua. Pahimmassa tapauksessa yrittäminen on kuitattu rankaisemisella ja häpäisemisellä.
Toisaalta lapsesta on saatettu kasvattaa narsistinen pikkuvaltias, jota on nöyristelty ja palveltu niin, että lapselle jää kuvitelma siitä, että muiden tehtävä on palvella hänen tarpeitaan.
Kipeä näytelmä saa alkaa
Usein nämä kaksi tapaavat toisensa ja tuntevat suunnatonta vetoa toisiinsa. Suhde voi tuntua sielunkumppanuudelta, olo voi olla kuin kotiin palanneella. Ja siinäpä se totuus piileekin.
Noissa parisuhdekuvioissa lähdetään otetaan lapsuudesta tuttu rooli. Alitajunta ohjaa juuri sen ihmisen luokse, jonka kanssa lapsuuden näytelmä voi alkaa.
Ylivastuullinen ottaa vastuut kantaakseen ja toinen ei. Lopulta tämänkaltaisessa suhteessa on kaksi onnetonta, joiden välillä syyllistytään, syyllistetään ja heitellään vastuupolttopalloa. Ylivastuullinen yrittää vastuuttaa ja alivastuullinen pyrkii välttelemään vastuuta. Mitä enemmän ylivastuullinen väsyy, sitä pontevammin hän ottaa ohjia käsiinsä, yrittää opettaa toiselle vastuunkantoa ja muuttuu kiltistä ihmisestä ikäväksi ihmiseksi, joka ei enää tunne itseään.
Mitä tälle voi tehdä?
Nämä kuviot ovat usein tosi haastavia, mutta jos laitan mutkat suoriksi, sanon, että on todella tehtävä jotain. Kummankin on tehtävä paljon työtä sen eteen, että lapsuuden sopeutumiskäyttäytymisen tapa purkautuu. Ylivastuullisen on opittava pyytämään apua ja luopumaan kontrollilangoistaan ja alivastuullisen on opittava ottamaan puolet perheen ja parisuhteen vastuupalloista ja vahvistettava itsessään sitä uskomusta, että hänkin osaa ja pystyy vastuunkantoon.
P.S. Narsistinen ihminen ei muuten muutu, vaikka ylivastuullinen kumppani kuinka yrittäisi.
En ole se, mitä minulle on tapahtunut – olen se, mitä valitsen olla.
“I’m not what happened to me”. Kuullessani tämän laulun eräänä päivänä, se pysäytti. Se muistutti minua siitä, miten menneet kokemukset, hyvät ja vaikeat eivät ole koko totuus meistä. Ne ovat osa tarinaamme tai oikeastaan tarinoitamme, mutta eivät määrittele sitä kuka me olemme juuri nyt.
Elämä kantaa mukanaan monenlaisia kokemuksia. Niihin liittyy kipua, surua, pettymyksiä, rajoittavia uskomuksia sekä iloa, kiitollisuutta ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lyhytterapeuttisesta näkökulmasta tärkeintä ei ole analysoida tai ratkaista kaikkea, vaan huomata: mitä minä tarvitsen juuri nyt? Juuri tämän huomaaminen tuo tilaa itselle, omille tunteille ja tarpeille. Näinä hetkinä voimme pysähtyä kysymään itseltämme: mitä haluan vaalia itsessäni tästä hetkestä eteenpäin?
Seksologina en voi myöskään ohittaa seksuaalisuuden merkitystä osana historiaamme ja identiteettiämme. Seksuaalisuus ei ole vain tekoja tai tapahtumia, vaan se kietoutuu tapaan, jolla suhtaudumme omaan kehoomme, tunteisiimme, läheisyyteen ja itseemme. Se on olemisen tapa ja kokemus siitä, että saa olla kokonainen ilman suorittamista tai ulkopuolelta asetettuja odotuksia. Kun nämä asiat tulevat näkyviksi, avautuu mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja: antaa itselle lupa olla toisin ja ennen kaikkea omilla ehdoilla.
Se, mitä valitsemme olla, ei aina välttämättä näy suurina päätöksinä. Usein se saattaa olla pieniä asioita: tapa kuunnella kehoa, kunnioittaa omia rajoja ja sallia itselle asioita.
Lyhytterapeuttinen näkökulma voisikin korostaa ajattelua, että muutos tapahtuu askel kerrallaan, lempeästi, ei pakottaen. Eli me emme ole vain sitä, mitä meille on tapahtunut. Olemme valintojemme summa, hetkien ja kohtaamisten kantajia.Seksuaalisuus, minäkuva ja itsemme kokeminen ovat jatkuvaa vuoropuhelua menneisyyden kanssa, ei sen vallassa elämistä.
Ehkä tärkein oivallus voisikin olla, että voin sallia itseni kasvaa ja muuttua rauhassa, juuri sellaisena kuin olen nyt.
Moni vaikeus ihmissuhteissa syntyy siitä, että sotkeennumme toistemme tonteille ja tehtäviin. Sotkeentuminen voi olla näppärää neuvojen tuputtamista, valistamista, ohjeistamista tai jopa käskyttämistä. Myös ylihuolehtimista, pähkäilyä ja asioiden ratkaisua ja tekemistä toisen puolesta, ilman, että toinen pyytää. Alamme joskus jopa selvitellä ja korjailla kuumeisesti sotkuja, joita toinen on omalla vastuuttomuudellaan aiheuttanut.
Emme kuitenkaan ole vastuussa toistemme tekemisten ja tekemättä jättämisten seurauksista, emme myöskään toistemme tarpeiden ja odotusten täyttämisestä, omissammekin on aivan tarpeeksi. Elämä tehtävineen ja vastuineen on jokaisen oma, ja jokainen tulee kantamaan itse tekemistensä ja tekemättä jättämistensä myöhemmät seuraukset.
Kun selvittää itselleen, mitkä ovat muiden tehtäviä ja mitkä omiamme, ongelmat vähenevät ihmissuhteissamme huomattavasti.
Näin kirjoitin kirjassani Syvennä ihmissuhteitasi, muuta elämäsi. Samalla oma mieleni oli asiasta jonkin verran erimielinen ja pisti minut pohtimaan, onko asia sittenkään aina aivan noin. Samaa pohdin edelleen, ja mielenkiintoista, että asia on pohdituttanut myös joitakin lukijoita, joiden kanssa olen saanut käydä aiheesta antoisia keskusteluja.
Eräs lukija esitti, että puuttumattomuus on hänen mielestään joissakin tilanteissa suorastaan heitteillejättöä. Hän kertoi esimerkiksi puuttuneensa puolisonsa terveydenhoitoon liittyviin tapahtumiin ja asioihin ja ohjanneensa hänet suunnanvaihtoon, ravitsemus- ja kokonaisvaltaisen hoidon pariin. Vaikka puuttuminen herätti alkuun hieman vastaanhangoittelua, on puoliso myöhemmin kiitellyt häntä lämpimästi, sanonut jopa puuttumisen pelastuneen hänen henkensä.
Eräs alkoholiriippuvuudesta toipunut lukija, oli aikanaan toivonut kumppaninsa puuttuvan tomerastikin hänen juomiseensa. Hän oli jopa vihjaillut toiveestaan, mutta kumppani oli vain todennut juomisen tai juomattomuuden olevan täysin hänen oma valintansa, kuten toki lieneekin.
Tunnustan olleeni ja olevani ehkä vieläkin pelastushaluineni melko innokas toisen tontille sotkeentumisessa. Tarkoitukseni on mielestäni hyvä – haluan todella auttaa ja valottaa vaikkapa vaikeuksissa olevalle kanssakulkijalle ratkaisuvaihtoehtoja, mutta pyhittääkö tarkoitus aina keinot?
Olen kokenut välittäväni toisesta ihmisestä, mutta joutunut tarkastelemaan tarkoitustani, kun vastaanotto ei aina olekaan ollut kovin innokas ja suopea. Kaikkein läheisimmät ovat tulkinneet avunantoni joskus jopa määräilyksi.
Meihin on sisäänrakennettu halu kokea olevamme jollain tavalla tarpeellisia, hyödyksi muille ja maailmalle – halu auttaa, mikä on kaunis ominaisuus.
Auttamishalumme saattaa kuitenkin yllyttää meitä ylittämään toisen ihmisen rajoja. Kumppanin, aikuisen lapsen, ystävän tai kollegan.
Selvää on toki se, että auttaminen ei ole toisen tehtäviin sotkeentumista silloin, kun toinen apua, näkökulmia ja neuvoja pyytää. Selvää lienee myös se, että esimerkiksi puuttuminen työyhteisössä erinäisiin epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin on saanut ja saa aikaan parannuksia. Mutta se muu?
Jokainen meistä kaipaa kuulluksi, nähdyksi ja mielellään ymmärretyksi tulemista. Kuulevia, näkeviä ja empaattisia meitä tarvitaan. Mutta neuvoja, ratkaisuja ja puuttumisia? Joku tarvitsee vain kuulijan, mutta saa näppylöitä neuvojista – hyväntahtoisistakin.
On myös ihmisiä, jotka ehkä salaa kaipaavat puuttumista (=apua), mutta eivät erinäisistä syistä uskalla ilmaista toivettaan. Ehkä heihin on iskostunut yksinpärjäämisen mantra, jolloin he ajattelevat avun ja neuvojen pyytämisen tulkittavan heikkouden ja avuttomuuden osoitukseksi. Joku puolestaan ei kehtaa vaivata muita omilla murheillaan, valinnanvaikeuksillaan ja haasteillaan. Joku saattaa olla yksinkertaisesti vain liian ujo pyytämään apua.
Milloin siis kyse on puuttumisesta ja milloin välittämisestä? Milloin puuttuminen on välittämistä ja puuttumattomuus välinpitämättömyyttä? Milloin puuttuminen puolestaan on toisen asioihin sotkeentumista? Miten reagoida ja toimia viisaasti erilaisissa tilanteissa erilaisten ihmisten kanssa? Olisiko niin, että oikeaa tai väärää ei tähän haasteeseen ole?
Olisiko se tapaus tapaukselta ja tilanne tilanteelta sittenkin aina kahden ihmisen keskinäinen kauppa?
”Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.”
Kirjassaan hän havainnoi viime vuosikymmenien kulttuurimuutosta, joka heijastuu myös ajatteluumme. Ensin alettiin ymmärtää yksilöllisyyden merkitys ihmisen hyvinvoinnin kannalta, mutta on päädytty tilanteeseen, jossa yksilöllisyyden ymmärtämisen tilalle on tullut itsekkyys. Jopa narsismille tyypilliset piirteet alkavat yleistyä.
Nämä esimerkit narsismin häiriölle tyypillisistä piirteistä on poimittu kirjasta:
Näin heikko ja haavoittuva itsetunto näkyy käytännössä
Narsisti voi vaikuttaa vahvalta ja erittäin itsevarmalta. Taustalla on kuitenkin jatkuva epävarmuus ja olematon itsetunto. Narsistin käsitys itsestä vaihtelee aina ulkoisen palautteen mukaan. Hän siis peilaa itseään muiden reaktioista ja on koko ajan riippuvainen muiden hänelle antamasta palautteesta. Kun häntä kiitetään ja ihaillaan, hän on hyvä. Kun häntä arvostellaan, hänen minäkäsityksensä romahtaa.
Narsisti haluaa huomiota. Hänen täytyy olla jatkuvasti esillä, ja hän saattaa loukkaantua pelkästään siitä, ettei häntä ole huomattu riittävästi. Jos positiivista huomiota ei ole tarjolla, niin negatiivinenkin riittää. Negatiivisen palautteen hän kuittaa toteamalla, että ”kaikkia ei voi miellyttää”. Pääasia on, että hänestä puhutaan.
Narsisti tuijottaa omaa napaansa. Hänellä on taipumus arvioida kaikkea oman itsen, omien tarpeiden, omien oikeuksien ja omien kokemusten kautta. Omista eduista ja oikeuksista huolehtiminen menee aina yhteisen hyvän edelle. Minä itse on se keskus, jonka ympärillä maailma pyörii.
Narsisti on herkkä loukkaantumaan. Hän voi kyllä pilailla muiden kustannuksella mutta ei siedä pilailua itsestään. Pienikin negatiivinen arviointi saa hänen mielessään liioitellut mittasuhteet. Kun hän itkee itselleen tapahtuneita vääryyksiä tai epäoikeudenmukaisuuksia, hän saattaa vaikuttaa herkältä ja haavoittuvalta. Todellisuudessa herkkyys rajoittuu omissa vääryyden kokemuksissa vellomiseen.
Narsistin ase on kosto. Hän ei unohda mitään ja hänen pitää kostaa kaikki kokemansa loukkaukset ja vääryydet: ”Tuntuu, että tekee itselleen väärin, jos antaa asian vain olla”, narsisti voi perustella koston tarvettaan.
Toisen menestys on narsistille uhka, vaikka se tapahtuisi sellaisella alueella tai alalla, joka ei häntä itseään edes kiinnosta. Jos narsistin kuullen kehutaan toisen ihmisen saavutuksia, narsisti ajattelee, että hän on huono, vaikka keskustelu ei ole edes sivunnut häntä.
Narsistilla voi olla harhainen käsitys kyvyistään, mahdollisuuksistaan ja vaikutusvallastaan muihin ihmisiin. Hän kokee olevansa tärkeä henkilö, jolla on painavaa sanottavaa ja ratkaisuja jopa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Hän katsoo oikeudekseen kontrolloida ja manipuloida läheistensä elämää.
Syy on aina muissa, jos narsisti joutuu vaikeuksiin. Narsisti ei näe olevansa väkivaltainen, vaan hän katsoo, että hänen oli pakko pahoinpidellä puolisoaan. Hän on itsekin harmissaan siitä, että puoliso aina provosoi tai tarkoituksella loukkaa häntä, niin, että hänen on turvauduttava väkivaltaan.
Säännöt eivät ole narsistia varten. Ne on tehty muille, keskinkertaisille ihmisille, jotka tarvitsevat ohjausta elämäänsä. Narsisti itse noudattaa sääntöjä silloin, kun hän itse hyötyy siitä.
Ihmissuhteet ovat hyötysuhteita
Narsistille muut ihmiset ovat peilejä. Hän tarvitsee ihailijoita ja seurailijoita, jotka kertovat hänelle, että hän on erinomainen ja hyvä. Hän tulkitsee itseään muiden reaktioista häneen ja käsitys itsestä vaihtuu näiden reaktioiden mukaan.
Narsisti on ihmisten kanssa siksi, että heistä on hänelle hyötyä, ei siksi että heidän kanssaa on hauskaa. Muut ovat itsetunnon pönkittäjiä, ihailun ja huomion antajia sekä narsistin mielialojen säätelijöitä.
Narsisti tarvitsee ihmisiä, mutta ei kiinny heihin vaan käyttää heitä. Ihmissuhteita leimaavat pinnallisuus, varovaisuus ja epäluulo. Hän saattaa osoittaa hämmästyttävää kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä jopa omia lapsiaan kohtaan.
Narsisti haluaa aina lopettaa ihmissuhteen itse. Jos hänet jätetään, hän on vihainen ja kostonhimoinen. Hän haluaa hallita niidenkin elämää, jotka hän itse on jo jättänyt. Narsistin itsensä tekemän eron jälkeen uuden ihmissuhteen solminut entinen puoliso voi olla vaarassa.
Tunne-elämä on heikosti kehittynyttä
Emotionaalinen kylmyys ja välinpitämättömyys ovat narsistille tyypillisiä. Hän myös tuohtuu voimakkaasti, närkästyy ja pitää mykkäkoulua, jos asiat eivät suju hänen toivomallaan tavalla. Narsisti kiukuttelee kuin lapsi, ja muut ovat jatkuvasti hänen tunteidensa armoilla.
Narsisti ei kestä pettymyksiä, pahaa oloa tai alakuloa. Vahingonilo on hänelle luontaista, ja toisen menestyksestä hän iloitsee vain silloin, kun siitä on hänelle itselleenkin hyötyä.
Aggressiivisuus kuuluu narsistin käytökseen, ja sen laukaisevat usein negatiiviset tunteet, joita hän ei kestä. Aggressio voi olla fyysistä, verbaalista tai epäsuoraa toisen kiusaamista tai alistamista. Narsisti nauttii myös toisten nöyryyttämisestä ja erityisesti silloin, kun saa tehdä sen julkisesti.
Narsisti on kyvytön tuntemaan sääliä. Esimerkiksi narsistisessa koulukiusaajassa on turha yrittää herättää sääliä uhria kohtaan. Mitä enemmän hänelle kuvataan uhrin kärsimyksiä, sitä tyytyväisempi hän on toimintaansa.
Syyllisyys ei kosketa narsistia. Hän kieltää aina ikävät tekonsa riippumatta siitä, millaista todistusaineistoa hänelle näytetään. Jos hän joutuu vastakkain tekojensa kanssa, syyllinen on hänen mielestään se, joka asian paljasti.
Narsisti ei tunne häpeää sosiaalisten normien rikkomisesta, mutta hän kokee häpeää, jos häntä ei ole kehuttu, kiitetty ja huomattu tarpeeksi. Hän ei siis häpeä sitä, mitä yleensä pidetään maineen menetyksenä, mutta kylläkin sitä, ettei hänestä ollenkaan puhuta. Silloin hänen minänsä katoaa ja hän lakkaa olemasta.
Narsistin kateus on vahva tunne, joka voi kohdistua myös läheisimpiin ihmisiin. Kateutta ei herätä vain toisen menestys vaan myös toisen onnellisuus, tyytyväisyys tai jopa tilanteen harmonia. Ne saavat oman sisäisen tyhjyyden tuntumaan entistä painostavammalta ja uhkaavat narsistin kaikkivoipaa minää.
Masennuksen tunnetta narsisti ei kestä. Hän on kuitenkin altis tuntemaan masennuksen tunteita, sillä pienikin pettymys voi tuntua valtavalta vastoinkäymiseltä. Masennuksen tunteen narsisti suuntaa ulospäin ympäristöä ja muita ihmisiä vahingoittavaksi toiminnaksi. Narsistin masennus purkautuu aggressiivisina tekoina, kiukkuna, raivona ja kostona.
Kontrolloiminen eli itsensä ja toisten mikromanageeraaminen ja lankojen käsissä puristaminen on selviytymiskeino eli pelkokäyttäytymistä. Siis ihan normisettiä, joka luultavasti koskee jokaista meistä aina joskus. Luulemme alitajuisesti, että jos toinen täyttää astianpesukoneen kuten me haluaisimme, kaikki menee hyvin ja pysymme turvassa. Kuulostaa ehkä vähän absurdilta, mutta kaikenlainen nipottaminen, kuumottaminen ja asioiden jatkuva junailu kumpuaa uskomuksesta, että kunhan vaan saamme itse ohjattua asioita, meille ei tapahdu mitään ihan kamalaa.
Kontrolloiminen on opittu käyttäytymismalli, usein jo varhaisilta vaiheiltamme, jolloin olemme olleet peloissamme ja turvattomia. Yritämme junailemalla pitää ahdistusta eli pelkoa loitolla, mutta usein samalla ahdistumme lisää, koska kukapa haluaisi täyttää astianpesukonetta välttämättä ihan juuri kuten me itse.
Tai: vaikka miten kontrolloisimme painoamme ja ulkonäköämme, emme silti voi hallinnoida sitä, mitä elämässä tapahtuu. Jokainen meistä kokee menetyksiä, pettymyksiä ja myrskyjä. Saamme oppia, että olemme rakkaita ja arvokkaita ihan tällaisenaan. Voimme olla turvassa, ja asiat elämässä voivatkin mennä myös ihan hyvin. Ilman, että vedämme koko ajan vatsaa sisään tai tukkaa pörhömmälle. (Eikä sekään haittaa, että imuttaa ja pörhentää, mutta kenties ei olekaan ihan pakko?)
Ihmissuhteissa menettämisen pelko näkyy usein myös kontrollina ja mustasukkaisuutena toisen menoista ja jutuista. Se ei tarkoita, ettei pelko tai turvattomuus koskaan olisi aiheellista ja perusteltua, mutta eihän se toki aina ole. Ennen kaikkea kontrolloiminen on kamalan kuluttavaa (sekä itsellemme että muille).
Kun oppii sisäistä turvaa eli rauhoittavaa, levollistavaa yhteyttä itseensä, pelkojaan voi oppia tunnistamaan ja niistä voi oppia puhumaan suoremmin. On aika aseistariisuvaa sanoa toiselle, että mua nyt ahdistaa, kun rakastan sua niin paljon ja pelkään että menetän sinut, tai että mulla on pata ihan jumissa kun työtä ei vieläkään löydy ja pelottaa, sen sijaan, että nipottaa toiselle siitä kuinka paprika pitäisi pilkkoa.
Jos tunnistaa itsessään kontrollointitaipumuksen, ei hätää. Elämään – ja itseensä – voi oppia luottamaan enemmän. Ei tarvitse epäillä eikä ponnistella tai junailla niin paljon. Saakin alkaa kokea elämän virtausta! Sitä, että kyllä homma kantaa ja silloinkin kun tulee lunta tupaan, pystymme kyllä jeesaamaan itseämme. Kontrolli kumpuaa pelosta ja siihen auttaa (sisäinen) turva. Sitä saa oppia luomaan itselleen ja ihmissuhteissaan, eikä tarvitse hallinoida koko maailmaa. Eikä astianpesukonetta.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
Tuntuuko joskus että työpaikan kireät tavoitteet ja tavat synnyttävät painetta ja kaoottisuutta? Oletko työpaikallasi kokenut että johto tai esihenkilösi eivät näe ihmisiä asioiden takaa ja ohittavat työntekijöiden näkökulmat tai tunteet? Oletko turhautunut kokouksessa johtajan tietävään yksinpuheluun?
Yleinen johtamisajattelu ja monet kokemukset johtamisesta kantavat sisällään vuosisatojan taakkaa ja toksista karmaa. Trumpin, Putinin ja Xin kaltaisten johtajien arvoina ovat itsevaltius, kilpailu, kovuus, pelko, välinpitämättömyys ja yksilökeskeisyys. Arvaamaton ja hauras maailma, jossa tänään elämme, tarvitsee uuden ajan johtajuutta, joka luo yhteyttä, turvaa ja selkeyttä sekä toivoa paremmasta.
Olen pitkään miettinyt miten voisi kuvata kaivattua, ihmislähtöistä ja henkistä johtajuutta. Tässä artikkelisarjassa tutkin ja kokeilen käsitettä “sielukas johtajuus” (soulful leadership). Sielukkuus johtajuudessa tuo vastapainoa toimeenpanevalle johtajuudelle (executive leadership), jonka kantasana tarkoittaa käskystä tehtyä ”teloitusta” (execution).
Sielukkuus viittaa mm autenttisuuteen, tietoisuuteen, henkiseen kasvuun ja sydämestä lähtevään kykyyn inspiroida muita. Sielukas henkilö kokee ja välittää tunteita sekä arvoja, jotka ovat merkityksellisiä, esim totuus, kauneus ja hyvyys. Hän on myötätuntoinen ja syvällinen vuorovaikutustilanteissa ja suhteissaan. Sielukasta johtajaa voisi kutsua myös sydämelliseksi, vaikuttavaksi ja henkiseksi johtajaksi, joka haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi ja laittaa muiden kasvun ja kehityksen omansa edelle.
Sielukkaan johtajan johtamistyylissä korostuvat:
Aitous: Sielukas johtaja luo luottamusta toimimalla arvojensa mukaisesti ja olemalla epätäydellinen, inhimillinen ja kasvava oma itsensä. Tavoitteellisuus ja merkityksellisyys: Sielukas johtaja inspiroi luomalla yhdessä merkityksellisiä ja yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttaminen antaa syvempää sisältöä työskentelyyn. Empatia: Sielukas johtaja kuuntelee ja ymmärtää muiden tunteita, mikä vapauttaa jumiutunutta energiaa luovaan ja tuottavaan yhteistyöhön. Vuorovaikutus: Avoin ja monivaiheinen kommunikaatio on keskeistä sielukkaassa johtamisessa. Sielukas johtaja luo yhteyden olemalla läsnä vaikuttavasti. Systeemisyys: Sielukas johtaja ei toimi mekaanisesti ja määräilevästi, vaan luottaa että asiat järjestyvät ja linjautuvat luonnollisesti oikeaan suuntaan, kun ihmiset kerääntyvät turvallisessa tilassa yhteisen merkityksen äärelle ja tulevat kuulluksi. Yhteisöllisyys: Sielukas johtaja luo jakamisen, yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen auttamisen kulttuuria yhteisössään. Yhteisö oppii yhteisöohjautumaan, eli jokainen kantaa vastuuta yhteisestä suunnasta ja sen mukaisista teoista. Vaikean kohtaaminen suoraan: Sielukas johtaja kohtaa haasteet luomalla turvaa ja triggeröitymättä itse: kuin kallio ja syli – luja mutta turvallinen. Tarvittaessa hän on suora ja päättäväinen.
Vastapaino toksiselle johtajuudelle
Toksinen johtajuus puolestaan aiheuttaa usein kielteisiä vaikutuksia organisaation kulttuurille ja työntekijöiden hyvinvoinnille. Toksisuus voi sisältää itsen nostamista muiden yläpuolelle, tiedon pimittämistä, kovuutta, manipulointia, välinpitämättömyyttä, eriarvoisuutta, narsismia, epäluottamusta, kunnianhimoa muiden kustannuksella ja kyvyttömyyttä terveiden suhteiden rakentamiseen.
Arvioi: Toksinen vai Sielukas johtajuus?
Voiton tavoittelu vs hyvän tavoittelu
Kylmyys ja etäisyys vs Inhimillisyys
Välinpitämättömyys vs Myötätunto
Pelko vs Luottamus
Itsekeskeisyys vs Yhteisiin tavoitteisiin sitoutuminen
Oman edun tavoittelu vs muiden onnistumisen tukeminen
Terve sielukas johtajuus parantaa työilmapiiriä, lisää työntekijöiden sitoutumista, tuottavuutta ja luovuutta, sekä tukee organisaation kokonaisvaltaista hyvinvointia. Terve johtajuus edistää myös terveitä suhteita, ja vaikuttaa siten monin tavoin ympäristöönsä sekä koko monimuotoiseen ja haastavaan maailmaan tervehdyttävästi.
Miten arvioisit omaa toimintaasi esihenkilönä, työntekijänä, yhteisön jäsenenä tai miten näet oman esihenkilösi: kuinka paljon hänessä näet vanhan maailman toksisia piirteitä tai uuden ajan sielukasta johtajaa?
Arki rakentuu odotuksista. On työelämän vaatimuksia, perheen ja läheisten toiveita, yhteiskunnan näkymättömiä sääntöjä ja sosiaalisen median hiljaista vertailua. Usein nämä odotukset lomittuvat niin tiiviisti osaksi elämää, että niiden keskellä on vaikea erottaa, mikä on oikeasti omaa tahtoa ja mikä on opittua velvollisuudentuntoa.
Itse elin vuosia vain ja ainoastaan ulkopuolelta tulevien odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Tavoittelin asioita, joita ”kuului” mielestäni tavoitella enkä niitä, jotka oikeasti kutsuivat minua. Menin kohti jotain sellaista, minkä ajattelin näyttävän hyvältä sen sijaan, että olisin kuunnellut sydäntäni. Olin kadottanut sisäisen ääneni ja voimani.
Miksi oma ääni katoaa?
Moni meistä on taitava pärjäämään. Jaksamme venyä, sopeutua ja täyttää odotuksia silloinkin, kun keho ja mieli jo viestivät väsymyksestä. Levon tarve jää helposti taka-alalle, koska emme halua tuottaa pettymystä – emme muille, emmekä varsinkaan itsellemme. Pysähtyminen tuntuu luksukselta, johon ei ole varaa, ja “ei”-sanan sanominen voi herättää syyllisyyttä.
Haastavaksi tilanne muuttuu silloin, kun oma tahto alkaa sekoittua muiden odotuksiin. Saatamme huomata tekevämme valintoja, jotka näyttävät ulospäin järkeviltä ja hyväksytyiltä, mutta eivät tunnu sisäisesti oikeilta. Hiljainen tyytymättömyys tai uupumus voi kasvaa huomaamatta, koska olemme oppineet sivuuttamaan omat tarpeemme.
Vaativa sisäinen puhe
Usein kaikkein ankarimmat vaatimukset eivät kuitenkaan tule ulkopuolelta, vaan meiltä itseltämme. Sisäinen puhe voi olla armotonta: pitäisi jaksaa enemmän, olla tehokkaampi, positiivisempi ja kiitollisempi. Kun rima on jatkuvasti korkealla, pienikin epäonnistumisen kokemus voi lannistaa. Silloin lepo ei tunnu palkinnolta vaan ansaitsemattomalta tauolta.
Pysähtyminen vaatii rohkeutta. Se vaatii kykyä kuunnella itseään silloinkin, kun vastaukset eivät ole selkeitä tai miellyttäviä.
Löydä sisäinen voimasi vastaamalla näihin kysymyksiin:
Mitä minä oikeasti tarvitsen juuri nyt?
Ketä varten teen asioita?
Millaista elämää minä tahdon elää?
Olenko väsynyt, kuormittunut, vai kenties kaipaanko tilaa ajatella rauhassa?
Mikä tekisi minut juuri tässä hetkessä onnelliseksi?
Näihin kysymyksiin vastaaminen ei tapahdu kiireessä, vaan hiljaisuudessa, jossa omalla kokemuksella on lupa olla totta.
“Ei”-sanan harjoitteleminen on usein osa tätä prosessia. Se ei ole torjuntaa, vaan rajanvetoa. Jokainen kerta, kun sanomme ei jollekin, joka vie meiltä liikaa, sanomme samalla kyllä jollekin toiselle – omalle jaksamiselle, hyvinvoinnille tai merkityksellisille asioille.
Lopulta kyse ei ole siitä, että odotuksista pitäisi päästä kokonaan eroon. Ne kuuluvat elämään. Oleellista on oppia tunnistamaan, mitkä odotukset tukevat meitä ja mitkä kuluttavat. Kun annamme itsellemme luvan levätä, hidastaa ja olla keskeneräisiä, alamme vähitellen kuulla oman äänen selvemmin.
Ehkä tärkein kysymys ei olekaan, mitä minulta odotetaan, vaan: miten minä voin – ja mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
Tilaa itsellesi arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
Ylisukupolvisuus kiinnostaa minua tosi paljon. Pohdin teemaa myös, kun kirjoitin kirjaani Ylivastuullisten naisten valtakunta. Sain ylivastuullisilta naisilta tekstejä, joissa he kertoivat kokemuksiaan. Niistä poimin myös ylisukupolvisuuteen liittyviä teemoja.
Nykytutkimuksen valossa tiedetään, että traumat kulkevat soluissa. Ne siirtyvät sukulinjoissa niin kauan, kunnes tulee se riittävän tiedostava ja kykenevä, joka pystyy tuomaan traumat päivänvaloon ja parannettavaksi. Usein tiedostaminen tapahtuu vasta, kun uupumus tai muu pahoinvointi on äitynyt liian voimakkaaksi eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mistä oikein on kysymys.
Miten ylivastuullisuus siirtyy sukupolvelta toiselle?
Minulle lähetetyistä teksteistä sain hyvän kuvan siitä, miten ylivastuullisuus siirtyy sukupolvelta toiselle.
Moni ylivastuullisuustarina on saanut alkunsa sota-ajoilta. Miehet olivat rintamalla ja suurin osa naisista jäi kotirintamalle. Naisten osuudesta tässä kaikessa harvoin puhutaan ja se on ihan ymmärrettävää: miehet olivat sotimassa ja kuolemanvaarassa ja siksi keskiössä.
Kotirintamalla naiset tekivät tosi paljon: murehtivat rintamalla olevista rakkaistaan ja tekivät kaiken työn, minkä arjen jatkuminen vaati. Sota-aikana ja sen jälkeen lapset oppivat tekemään työtä ja ottamaan vastuuta – myös enemmän kuin ikätasoon nähden olisi ollut sopivaa.
Naisten rooli, etenkin maaseudulla, oli hoitaa lapset ja koti. Aikaisempina aikoina, varsinkaan tytöillä, ei ollut sellaista mahdollisuutta opiskeluun kuin tänä päivänä. Tytöiltä vaadittiin kiltteyttä ja omien tunteiden ja tarpeiden hylkäämistä ja muista huolehtimista.
Ylivastuullisuus opitaan mallista ja imetään kulttuurista, mutta on siinä muutakin.
Haavoittuneen vanhemmuuden äärellä
Sota-aika jätti ison haavan koko kansakuntaamme. Kaiken sen ajatteleminen, mitä sota-aikaan koettiin, nostaa ainakin itselleni palan kurkkuun. Voi äitejä ja vaimoja, voi niitä miehiä ja voi kaikkia lapsia – kaikki olivat tosi kovilla.
Sodasta palasi usein traumatisoitunut ja liikaa kaikkea kamalaa nähnyt mies. Se mies oli mennyt mykäksi ja puhumattomaksi, kätki sodan kauhun sisäänsä, huusi öisin painajaisiaan, ja monesti lääkitsi tuskaansa alkoholilla ja työnteolla. Moni mies oli kansankielellä sanottuna menettänyt hermonsa sodassa ja se näkyi perheiden elämässä äkkipikaisuutena ja usein myös väkivaltana.
Nuo ajat jättivät jälkensä myös vanhemmuuteen ja parisuhteisiin. Miesten poissaolo oli totta silloin, mutta se oli totta myös minulle tarinansa lähettäneiden naisten tarinoissa. Isän läsnäolottomuus oli yksi kertomusten punainen lanka. Toki muutakin haavoittunutta vanhemmuutta tarinoista löytyi.
Haava parantuu sukupolvi sukupolvelta
Sota-aika ja sitä edeltäneet ajat ovat tuottaneet kulttuuriimme monenlaista ilmiötä, naisten ylivastuullisuus on niistä yksi haava. On tosi tärkeää puhua näistä asioista ääneen. Kolmannella ja neljännellä sodanjälkeisellä sukupolvella on mahdollisuus purkaa vanhaa kansallista taakkaa.
Paranemistyö alkaa siitä, että nämä sodan jäljet, sukupolvien taakat ja niiden ilmenemismuodot tunnistetaan ja tunnustetaan.
Kukapa ei olisi havahtunut toisinaan elävänsä vahvasti jonkin asian odotuksessa, pienemmän tai isomman; on inhimillinen osa ihmisluontoamme olla toiveittemme kautta virittyneitä tulevaan. Ja kyllä, toisinaan odotukset voivat olla palkitsevia ja kannatella vaikean ajan yli.
Jos kuitenkin huomaat eläväsi enimmäkseen sen virityksen varassa, että kohta jotakin muuttuu, vielä tämä viikko, lukukausi, vuosi, sitten kun lapset ovat isoja, sitten kun kumppanin työkiireet hellittävät, sitten kun ollaan eläkkeellä… on aika tarkistaa, voisiko omaa voimaa palauttaa itsellesi, tähän ja nyt.
Sillä odottamisella oma voimasi valuu ulospäin: annat sen sille tai niille, mitä tai ketä odotat. Ikuinen odottaminen on vallan luovuttamista. Se on seisomista etukenossa, paino tulevaisuudella.
Voimasi ja läsnäolosi karkaa sinne, miten haluaisit asioiden olevan. Se synnyttää jatkuvan tyytymättömyyden, jossakin toisaalla on paremmin, nyt ei ole vielä hyvä.
Joskus odotus on tiedostamatonta, et ehkä pysähtymättä hetkeksi tiedostakaan, miten isosti olemuksesi on virittynyt sille, että ”kohta tapahtuu”, pian helpottaa.
Stop! Mitä jos ei tapahdukaan? Tai tapahtuu, mutta jotain aivan muuta kuin odotat. Mieli virittää uuden odotuksen. Hermostollisesti odottaminen on jumiin jäämistä freeze-tilaan, lamaannukseen ja jähmetykseen. Keho on varuillaan ja mieli ei ole auki uusille mahdollisuuksille.
Avataksesi itseäsi läsnäoloon ja irti jumista:
1) hengitä syvään sisään ja vielä pitemmin ulos, ja toista toista toista, ota valta itsellesi sieltä minne olet sen odotuksillasi ripotellut
2) taputtele kehoasi, ja laita se liikkelle, vaikka pienestikin. Liike sulattaa jähmetystä, freezeä.
3) fokusoi siihen, mihin voit vaikuttaa nyt – odotus on vienyt fokuksen toisten peliliikkeisiin, zoomaa lähemmäs.
4) tee yksi oma päätös tänään – odotus on siirtänyt elämän muiden käsiin, toiminta palauttaa sitä sinulle.
Sinun mielialasi ja päiväsi boogien ei tarvitse riippua siitä, miten muut valitsevat ja ovatko he toiveittesi mittaisia
Sinun onnesi ei asu ensi viikossa tai ensi kesässä tai sitten kun teet jonkun läpimurron tai saat sen the postin siltä joltain taholta:
On varmaa, että odotuksen aiheet eivät tule tämän elämän aikana loppumaan, mutta sillä tovin onnesi asustelee tässä pienessä hetkessä ja sinun kehossasi juuri nyt
Paradoksaalisesti meille on haastavinta todella laskeutua siihen todellisuuteen, mitä on juuri nyt eikä vankassa etukenossa nojata jonnekin ”mitä pitäisi” tapahtua.
Mistä odotuksista voit laskea irti? (se ei tarkoita etteikö ne voisi tapahtua)
Miten rennoksi omaan voimaasi voit tulla tähän ja nyt?
