Traumat kulkevat sieluissa ja soluissa
Ylisukupolvisuus kiinnostaa minua tosi paljon. Pohdin teemaa myös, kun kirjoitin kirjaani Ylivastuullisten naisten valtakunta. Sain ylivastuullisilta naisilta tekstejä, joissa he kertoivat kokemuksiaan. Niistä poimin myös ylisukupolvisuuteen liittyviä teemoja.
Nykytutkimuksen valossa tiedetään, että traumat kulkevat soluissa. Ne siirtyvät sukulinjoissa niin kauan, kunnes tulee se riittävän tiedostava ja kykenevä, joka pystyy tuomaan traumat päivänvaloon ja parannettavaksi. Usein tiedostaminen tapahtuu vasta, kun uupumus tai muu pahoinvointi on äitynyt liian voimakkaaksi eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mistä oikein on kysymys.
Miten ylivastuullisuus siirtyy sukupolvelta toiselle?
Minulle lähetetyistä teksteistä sain hyvän kuvan siitä, miten ylivastuullisuus siirtyy sukupolvelta toiselle.
Moni ylivastuullisuustarina on saanut alkunsa sota-ajoilta. Miehet olivat rintamalla ja suurin osa naisista jäi kotirintamalle. Naisten osuudesta tässä kaikessa harvoin puhutaan ja se on ihan ymmärrettävää: miehet olivat sotimassa ja kuolemanvaarassa ja siksi keskiössä.
Kotirintamalla naiset tekivät tosi paljon: murehtivat rintamalla olevista rakkaistaan ja tekivät kaiken työn, minkä arjen jatkuminen vaati. Sota-aikana ja sen jälkeen lapset oppivat tekemään työtä ja ottamaan vastuuta – myös enemmän kuin ikätasoon nähden olisi ollut sopivaa.
Naisten rooli, etenkin maaseudulla, oli hoitaa lapset ja koti. Aikaisempina aikoina, varsinkaan tytöillä, ei ollut sellaista mahdollisuutta opiskeluun kuin tänä päivänä. Tytöiltä vaadittiin kiltteyttä ja omien tunteiden ja tarpeiden hylkäämistä ja muista huolehtimista.
Ylivastuullisuus opitaan mallista ja imetään kulttuurista, mutta on siinä muutakin.
Haavoittuneen vanhemmuuden äärellä
Sota-aika jätti ison haavan koko kansakuntaamme. Kaiken sen ajatteleminen, mitä sota-aikaan koettiin, nostaa ainakin itselleni palan kurkkuun. Voi äitejä ja vaimoja, voi niitä miehiä ja voi kaikkia lapsia – kaikki olivat tosi kovilla.
Sodasta palasi usein traumatisoitunut ja liikaa kaikkea kamalaa nähnyt mies. Se mies oli mennyt mykäksi ja puhumattomaksi, kätki sodan kauhun sisäänsä, huusi öisin painajaisiaan, ja monesti lääkitsi tuskaansa alkoholilla ja työnteolla. Moni mies oli kansankielellä sanottuna menettänyt hermonsa sodassa ja se näkyi perheiden elämässä äkkipikaisuutena ja usein myös väkivaltana.
Nuo ajat jättivät jälkensä myös vanhemmuuteen ja parisuhteisiin. Miesten poissaolo oli totta silloin, mutta se oli totta myös minulle tarinansa lähettäneiden naisten tarinoissa. Isän läsnäolottomuus oli yksi kertomusten punainen lanka. Toki muutakin haavoittunutta vanhemmuutta tarinoista löytyi.
Haava parantuu sukupolvi sukupolvelta
Sota-aika ja sitä edeltäneet ajat ovat tuottaneet kulttuuriimme monenlaista ilmiötä, naisten ylivastuullisuus on niistä yksi haava. On tosi tärkeää puhua näistä asioista ääneen. Kolmannella ja neljännellä sodanjälkeisellä sukupolvella on mahdollisuus purkaa vanhaa kansallista taakkaa.
Paranemistyö alkaa siitä, että nämä sodan jäljet, sukupolvien taakat ja niiden ilmenemismuodot tunnistetaan ja tunnustetaan.
Näistä ja muista teemoista olen kirjoittanut kirjassani Ylivastuullisten naisten valtakunta.
