Arki rakentuu odotuksista. On työelämän vaatimuksia, perheen ja läheisten toiveita, yhteiskunnan näkymättömiä sääntöjä ja sosiaalisen median hiljaista vertailua. Usein nämä odotukset lomittuvat niin tiiviisti osaksi elämää, että niiden keskellä on vaikea erottaa, mikä on oikeasti omaa tahtoa ja mikä on opittua velvollisuudentuntoa.
Itse elin vuosia vain ja ainoastaan ulkopuolelta tulevien odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Tavoittelin asioita, joita ”kuului” mielestäni tavoitella enkä niitä, jotka oikeasti kutsuivat minua. Menin kohti jotain sellaista, minkä ajattelin näyttävän hyvältä sen sijaan, että olisin kuunnellut sydäntäni. Olin kadottanut sisäisen ääneni ja voimani.
Miksi oma ääni katoaa?
Moni meistä on taitava pärjäämään. Jaksamme venyä, sopeutua ja täyttää odotuksia silloinkin, kun keho ja mieli jo viestivät väsymyksestä. Levon tarve jää helposti taka-alalle, koska emme halua tuottaa pettymystä – emme muille, emmekä varsinkaan itsellemme. Pysähtyminen tuntuu luksukselta, johon ei ole varaa, ja “ei”-sanan sanominen voi herättää syyllisyyttä.
Haastavaksi tilanne muuttuu silloin, kun oma tahto alkaa sekoittua muiden odotuksiin. Saatamme huomata tekevämme valintoja, jotka näyttävät ulospäin järkeviltä ja hyväksytyiltä, mutta eivät tunnu sisäisesti oikeilta. Hiljainen tyytymättömyys tai uupumus voi kasvaa huomaamatta, koska olemme oppineet sivuuttamaan omat tarpeemme.
Vaativa sisäinen puhe
Usein kaikkein ankarimmat vaatimukset eivät kuitenkaan tule ulkopuolelta, vaan meiltä itseltämme. Sisäinen puhe voi olla armotonta: pitäisi jaksaa enemmän, olla tehokkaampi, positiivisempi ja kiitollisempi. Kun rima on jatkuvasti korkealla, pienikin epäonnistumisen kokemus voi lannistaa. Silloin lepo ei tunnu palkinnolta vaan ansaitsemattomalta tauolta.
Pysähtyminen vaatii rohkeutta. Se vaatii kykyä kuunnella itseään silloinkin, kun vastaukset eivät ole selkeitä tai miellyttäviä.
Löydä sisäinen voimasi vastaamalla näihin kysymyksiin:
- Mitä minä oikeasti tarvitsen juuri nyt?
- Ketä varten teen asioita?
- Millaista elämää minä tahdon elää?
- Olenko väsynyt, kuormittunut, vai kenties kaipaanko tilaa ajatella rauhassa?
- Mikä tekisi minut juuri tässä hetkessä onnelliseksi?
Näihin kysymyksiin vastaaminen ei tapahdu kiireessä, vaan hiljaisuudessa, jossa omalla kokemuksella on lupa olla totta.
“Ei”-sanan harjoitteleminen on usein osa tätä prosessia. Se ei ole torjuntaa, vaan rajanvetoa. Jokainen kerta, kun sanomme ei jollekin, joka vie meiltä liikaa, sanomme samalla kyllä jollekin toiselle – omalle jaksamiselle, hyvinvoinnille tai merkityksellisille asioille.
Lopulta kyse ei ole siitä, että odotuksista pitäisi päästä kokonaan eroon. Ne kuuluvat elämään. Oleellista on oppia tunnistamaan, mitkä odotukset tukevat meitä ja mitkä kuluttavat. Kun annamme itsellemme luvan levätä, hidastaa ja olla keskeneräisiä, alamme vähitellen kuulla oman äänen selvemmin.
Ehkä tärkein kysymys ei olekaan, mitä minulta odotetaan, vaan: miten minä voin – ja mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
Tilaa itsellesi arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
