Tuntuuko sinusta joskus siltä että tiedät mitä haluaisit ajatella, miten haluaisit reagoida ja mitä tuntea, mutta ei vaan tapahdu? Vaikka tiedät että parempia vaihtoehtoja olisi olemassa, et vaan pysty? Voi olla, että syy tähän on siinä että alitajuntasi määrää reaktiosi, eivätkä nämä reaktiot aina ole ihan niitä positiivisimpia. Mutta arvaa mitä? Tämä juttu voidaan muuttaa.
Alitajunta vs. tietoinen tajunta
Lyhyesti, ja isosti yksinkertaistettuna, alitajuntasi ohjailee tietoista mieltäsi eli ns. vaistomaisia reaktioitasi ärsykkeisiin ja sitä, mitkä asiat ympäristössäsi koet mukaviksi ja mitkä uhkaaviksi. Alitajuntasi koostuu läjästä uskomuksia ja sääntöjä, jotka se kokee SINUN TURVALLISUUTTASI TUKEVIKSI. Alitajuntasi ei erota oikeaa ja väärää, pelkästään sen, minkä se kokee uhkaavaksi tai turvalliseksi.
”You exist as an idea in your mind”
– Shunryu Suzuki –
Sinä ja käytöksesi
Edelliseen perustuen, jos haluat muuttaa omia reaktioitasi ympärilläsi tapahtuviin asioihin, ärsykkeisiin, ihmisiin sun muuhun, olisi sinun päästävä joko neuvottelemaan alitajuntasi kanssa, tai muokkaamaan sitä. Ja tähän löytyy ainakin kaksi reittiä, oleppa hyvä!
Ratkaisukeskeinen terapia
Ratkaisukeskeiselle lähestymistavalle on tunnusmerkillistä uusien näkökulmien ja toimintatapojen löytäminen ja harjoittelu. Kun alat tietoisesti reagoida uudella tavalla vanhoihin ärsykkeisiin, alkaa alitajuntasi pikkuhiljaa pelata mukana ja muokkaantua. Opettelet uusia tapoja, ja huomatessaan nämä turvallisiksi, tiedostamaton mielesi alkaa pitää näitä normaaleina ja turvallisina.
Esimerkkinä pelkotilojen ja fobioiden muuttaminen – kun toistat ”varmaa” ja pelotonta käytöstä törmätessäsi pelkosi aiheuttajaan, alkaa alitajuntasi pikkuhiljaa uskoa, ettei sinua tarvitse tuolta asialta suojella.
Hypnoosi
Hypnoosi lähestyy tiedostamatonta mieltäsi suoraan, ja sen tehtävä on pehmentää ja alentaa mielesi suojamuureja, jotta alitajunnallesi voidaan ehdottaa uusia ajatuksia ja tapoja käsitellä ongelmia. Hypnoosin edellyttämä syvä rentouden tila mahdollistaa tämän, ja on jo omassa miellyttävyydessään todella koukuttavaa. Alitajuntasi hyväksyy vain ne ideat, jotka sinä haluat, joten kukaan ei taio sinua jänikseksi ellet niin itse tahdo. Hypnoosi on suoruutensa vuoksi usein nopeampi tapa muuttaa ihmisen ajatuksia ja käyttäytymistä positiivisempaan suuntaan.
Hypnoosi lähestyy pelkotiloja vähän toista reittiä. Kun tiedostamattoman mielesi suojamuurit on laskettu hypnoosin avulla, voidaan alitajunnallesi ehdottaa suoremmin uutta tapaa nähdä pelkäämäsi asia, ja toimivampaa tapaa suhtautua siihen.
Hypnoosi on äärimmäisen tehokas ja monikäyttöinen työväline, joka toimii hirvittävän hyvin sekä valmennus- että terapiatyössä. Suomessa hypnoosia ja sen kliinistä käyttöä kouluttaa mm. ICH International Clinical Hypnosis Training (www.ichypnosis.com), ja hypnoosia hoitomuotoina edistävät ainakin Suomen Hypnoosiliitto, Tieteellinen Hypnoosi ry sekä kymmenet hypnoterapeutit ympäri maata.
Vuosia sitten tuntematon mies pyöräili ohitseni ja huikkasi olkansa yli: kannattaa tehdä sata kyykkyä päivässä, niin takapuolesta tulee kiinteä. Se osui vasta syömishäiriön jälkeen hauraana rakentuvaan kehosuhteeseen kuin nuoli.
Samana kesänä vedin shortsit jalkaan kauppareissulle ja olin lähelle oksentaa, niin paljon hävetti se, että ihmiset näkevät reisieni muhkurat.
En mahtunut silloin omiin standardeihini, enkä liioin ulkoa asetettuihin.
En kyennyt jättämään täysin asiatonta kommenttia sivuun enkä toisaalta lohduttamaan ja kannattelemaan itseäni häpeän keskellä. Sen sijaan koin oloni vastenmieliseksi ja peittelin itseäni, ettei kukaan näkisi.
Kehoni oli minusta ulkoinen asia, objekti, jonka kelvollisuutta itse arvioin, ja annoin arvioida, vain ulkopuolelta.
Tiedän, että samaa kokeneita – ehkä tälläkin hetkellä kokevia – on monia.
Joku vetää vatsaan sisään, eikä siksi hengitä kunnolla.
Toinen peittää takapuoltaan kääntäen samalla katseensa pois kehostaan.
Toinen näkee itsessään liikaa, toinen liian vähän.
Yksi jotain, mikä on liian suurta, yksi jotain, mikä on liian pientä.
Silloin, kun katsomme kehoamme ulkopuolelta, unohdamme, että elämme siinä.
Unohdamme, että kehomme on paljon muuta kuin se, miltä se näyttää. Unohdamme sen, ettei kehojemme kuulu olla samanlaisia, samasta muotista veistettyjä. Miksi pitäisi?
Siinä kohtaa, kun kehoaan alkaa hitaasti ja tietoisesti asuttaa sisältä käsin, ulkoiset tekijät, kuten kauneusihanteisiin ahtautuminen, alkavat menettää merkitystään. Siinä kohtaa alkaa ymmärtämisen kumppanina todella sisäistämään sitä, että ihanteet, oletukset ja mittarit eivät tosiasiassa kerro mitään ihmisestä itsestään. Eikä niihin ahtautuminen välttämättä kerro mitään ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista.
Kun omaa kehoaan alkaa hiljalleen kokea sisältä, sen tuntemuksilla on paljon ulkonäköä suurempi painoarvo.
Elämässä tulee kehohäpeästä toipuneenakin vastaan epävarmoja hetkiä. Kun sellaisia tulee eteen, omaa tunnetta voi syleillä ja kehoa silittää – muistaa, että on hyvä juuri näin.
Minä muistan silloin lupauksen, jonka vuosia sitten itselleni annoin:
En aio enää yhtään kertaa vetää vatsaa sisään näyttääkseni laihemmalta. En kävellessäni hävetä sitä, mikä höllyy. En yhdenkään ruokailun kohdalla tehdä valintaa kaloreiden mukaan. Yhtään kertaa en enää astu kehoni yli.
Enkä ole astunut.
Ja jos se syystä tai toisesta ei kelpaa muulle maailmalle, voin vihdoin rauhassa seistä jalat tiiviisti maassa ja todeta: se ei todellakaan ole minun asiani.
Maailma horjuu nyt entisen ja uuden liepeillä. Outo kevät on takana ja lomalla ehtii ajatella. Uhka tuntuu olevan hetken poissa, mutta varjoissa kai väijytään. Miksi minusta tuntuu, että en haluaisi syksyn sittenkään tulevan?
En tiedä, onko väärin, että ei haluaisikaan luopua poikkeustilan outouksista. Mitä jos haluaisikin pitää oman suljetun yhteisönsä, missä pennut oli haalittu pesäkolon helmoihin, illat rauhoitettuja harrastuksilta ja aamulla päälle vedettiin farkkujen sijaan kalsarit?
Mitä jos nauttikin tavattomasti siitä, että kahvin sai juoda rauhassa ilman joka-aamuista kiirettä hypätä liikkuvaan junaan. Vaarasta huolimatta syke sai tänä keväänä laskea, vaikka töitä on tehty enemmän kuin ehkä koskaan.
Ulkoinen uhka saikin katsomaan kaikkea sitä tärkeää ja hyvää, mikä on siinä ihan lähellä.
Kirjoitin vuosi sitten sosiaaliseen mediaan päivityksen, jossa mietiskelin sitä, millaista elämä olisi, jos arjessakin saisi nukkua sen verran, kuin nukuttaa. Herätä vasta silloin, kun ripsien välit varastavat ensimmäiset valonsäteet. Päivityksen oheen olin laittanut kuvan, jossa peiton alta pilkottivat varpaat ja harmaan kissan raidallinen naama. Kissa näytti tyytyväiseltä – samoin varpaat.
Nyt on saatu nukkua, rauhoittua ja pakkopysähtyä. Toreilla ei olla tavattu, eikä iltaisin hilluttu. Tänä keväänä on hypitty oravanpyöristä ja hidastettu katsomaan metsän sijasta puita. Omia puita, niitä tärkeitä, joiden juuret ovat omissa kiinni.
Opinko tästä mitään? Opinhan?
Maailma pakotti meidät muutokseen. Ja on kai minusta itsestänikin kiinni, mitä otan tästä kokemuksesta elämääni mukaan. Elämän sykkeessä on vaikea olla lipsahtamatta samaksi piparkakkuakaksi, jonka reunat pursuilevat arkimuotin yli – tyypiksi, joka väsyy kiireeseen ja kiristelee leukaperiä suhatessaan töistä kotiin, kauppaan, jumppaan, harrastuksiin ja sanomaan kyllä jokaiseen pyyntöön.
Vai opinko, mikä minulle on tärkeää? Huomaanko, että voin pysähtyä ja pyrkiä pitämään poikkeustilan palasia arjessani jatkossakin? Hamuanko vaihtoehtoja jokaiselle sormelle vain sen takia, etten jäisi mistään paitsi? Huomaanhan, että silloin jään paitsi juuri siitä tärkeimmästä – läsnäolosta ja pennuista pesäkolossa, hitaammasta sykkeestä ja rennommista hartioista. Rauhasta ja rakkaudesta.
Toivottavasti en ole tulevaisuuden tyhmä, joka ei opi tästä mitään. Toivon, että samalla, kun yhteiskuntamme lähtee kohti kasvua, minäkin lähden. Toivon, että maailman värivalot eivät kiinnosta minua enää, vaan huomaan, että kauneimmat auringot ovat tässä ihan lähellä.
Ja vaikka junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan, toivon, että minä en enää hyppäisi samaan kyytiin.
Joskus omasta elämästä on jätettävä sellainen ihminen pois, joka ei ole enää hyväksi sinulle. Toisinaan taas joku jättää sinut omasta elämästään pois. Oli kyseessä parisuhteen tai ystävyyssuhteen päättyminen omasta tai tai toisen tahdosta, on sinulla täysi oikeus kaivata häntä, vaikka et häntä enää elämääsi halua. Mikään ei kuitenkaan poista niitä hyviä hetkiä ja aikoja, joita vietitte yhdessä❣️
Ne ominaisuudet ja tarpeet, joista tällä kertaa halusin kirjoittaa tulevat usein hyvin helposti väärin tulkituiksi. Herkän ihmisen tarve omaan aikaan ja rauhaan on yllättävän monelle vaikea käsittää. Etenkin nuorena koin olevani outolintu ja sain joskus varsin suoraa palautetta ”epäsosiaalisuudestani” ja pidättyväisyydestäni.
Tämä kirjoitus on ensisijaisesti tarkoitettu herkille introverteille ja erityisherkille, joille oma rauha ja omien rajojen sekä reviirin kunnioitus ovat tärkeitä asioita. Toivon, että kertomalla omista piirteistäni ja tarpeistani joku toinen kaltaiseni kokee helpotuksen tunnetta ja voi antaa itselleen synninpäästön. ”Ah, en olekaan outo ja ainoa, joka kokee näin!”
Jos tämä artikkeli herättää sinussa hämmennystä tai ärtymystä, se ei todennäköisesti ole sinua varten ja voit tyynesti ohittaa koko jutun. Tai halutessasi voit pohtia auttaisiko tämä sinua ymmärtämään jotakuta herkkää läheistäsi. Todettakoon, että olemme kaikki erilaisia ja meillä on erilaiset tarpeet.
Erityisherkille on tärkeää oppia suojaamaan itseään
Kolme äärimmäisen tärkeää asiaa elämässäni ovat oma rauha, oma reviiri ja rajat, joilla suojaan itseäni. Olen ollut syntymästä saakka hyvin herkkäaistinen, enkä ole aina osannut tehdä eroa omien tunteitteni ja toisten ihmisten tunteiden välillä. Olen ollut kuin pesusieni, joka on imenyt vaikutteita ympäristöstään.
Omista kasvuolosuhteistani johtuen opin pienestä saakka olemaan supertarkkaavainen ja kantamaan vastuuta isoista asioista. Halusin, että kaikilla on kaikki hyvin, ja kun ei ollut, kannoin huolta ja yritin ratkoa aikuisten ongelmia. Se oli ymmärrettävästi kovin raskasta ja traumaattistakin.
Aikuisena opettelin irti yliempaattisuudesta ja ylivastuullisuudesta, jotta minulle jäisi tilaa ja energiaa nauttia omasta elämästäni, sekä pysyä yhteydessä siihen, kuka minä olen ja mitä minä haluan. On helppoa unohtaa itsensä syöksymällä aina ratkomaan toisten ongelmia. Siksi nämä kolme asiaa ovat minulle tärkeitä: rauha, rajat ja reviiri.
Oma rauha
Herkälle rauha on elämän eliksiiriä. Olemme rauhaa rakastavia olentoja. Sitä rauhaa on kuitenkin helppo järkyttää, jos herkkä ihminen on niin auki ja rajaton, että hän ottaa kaikkien muiden tarpeet, tunteet ja huolet kantaakseen.
Minusta tuli hyvin huolestunut jo pienenä. En saanut mielenrauhaa tai lehmän hermoja synnyinlahjana, vaan jotain ihan muuta. Minusta tuli erinomainen huolehtija, stressaaja, pelkääjä ja hermostuja. Mitä opin? Opin arvostamaan rauhallista ympäristöä ja mielenrauhaa yli kaiken. Ryhdyin vaalimaan noita asioita elämässäni. Opettelin meditoimaan, jotta voin palata rauhan tilaan riippumatta siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Helpointa rauhan kokeminen on luonnossa ja luonnon helmaan onkin päästävä säännöllisesti kaikkia ärsykkeitä pakoon tai olo käy levottomaksi.
Rajat
Näin taaksepäin katsoen minulla ei tainnut olla juuri minkäänlaista käsitystä terveistä rajoista lapsena ja nuorena. Kun seurasin lähipiirissäni olevia aikuisia, näin kaksi ääripäätä: itsekeskeisyyden ja ylikiltteyden. Toisessa palveltiin eniten itseä ja toisessa kaikkia muita paitsi itseä.
Omaksuin enemmän kiltin roolin, vaikka aika ajoin osoitinkin rajusti mieltäni. Arvatenkin omien tarpeiden, tunteiden ja rajojen tunnistamisessa oli myöhemmin opettelua. Vasta täydellisessä uupumuksessa ja kehoni oireillessa aloin opetella ilmaisemaan omaa tahtoani. Tänä päivänä kuuntelen itseäni ja uskallan vetää rajoja vaikka joku niistä loukkaantuisikin. Tunnen sen epämiellyttävänä ahdistuksena kehossani, jos joku yrittää talloa rajojeni yli tai yritän suostutella itseni sellaiseen, mihin en oikeasti haluaisi myöntyä. Rajojen rikkominen tuntuu ihan fyysisesti pahalta.
Reviiri
Olen ihmetellyt toisinaan, mistä voimakas reviiritietoisuuteni kumpuaa. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkempi olen henkilökohtaisesta reviiristäni. En kerta kaikkiaan pidä siitä, jos joku tunkee fyysisesti liian lähelle, tuppautuu seuraan kutsumatta tai muilla tavoin tungettelee.
Kaipaan ihmisiltä sosiaalista pelisilmää ja hienotunteisuutta. Kaikenlainen iholle tunkeminen ahdistaa. Jokainen yli-innokas kosija sai nuorena lähtöpassit, sillä minua piti lähestyä hienovaraisesti. Olen avoin, mutta samalla äärimmäisen yksityinen ihminen. Varjelen kotiani ja perhettäni ja olen hyvin tarkka siitä, keitä päästän lähipiiriini.
Joskus soimaan itseäni ja ajattelen, että olen kamalan epäsosiaalinen. Tiedän kuitenkin, että rakastan syvästi monia ihmisiä ja aidot, syvälliset kohtaamiset ovat elämäni suola.
Jos olet herkkä, introvertti ja erakoitumiseen taipuvainen, älä hätäile. Meitä on monia. Nautimme parhaiten elämästä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä itsemme hyväksyen ja rajojamme kunnioittaen. Herkkä ihminen on mitä lojaalein ystävä, loistava kuuntelija, myötätuntoinen auttaja ja syvällinen keskustelukumppani, kun hän saa toteuttaa sosiaalisuuttaan itselleen sopivin tavoin. Herkän rinnassa sykkii yleensä lämmin sydän, joka toivoo kaikille hyvää.
Jos kaipaat elämääsi rauhaa, rajoja ja omaa tilaa, käytännön apua löydät Herkän voimakorteista. Kortteihin voit tutustua TÄÄLLÄ.
Riittämättömyys on tunne, joka ei katso koulutusta, ammattia, varallisuutta tai ulkoista menestystä. Kuka tahansa voi kärsiä riittämättömyyden tunteesta. Myös se vahvalta menestyjältä näyttävä tyyppi, joka pyyhältää onnistumisesta toiseen. Sillä riittämättömyyden tunne ei aina näy huonona itsetuntona tai itsensä tietoisena vertaamisena muihin. Se voi näkyä myös jatkuvana suorittamisena ja tarpeena ylittää itsensä.
Olen ollut lapsesta asti itseäni kohtaan supervaativa. Sisäinen puheeni ei varsinaisesti ole ollut lyttäävää, mutta sisintäni on kalvanut jatkuva tunne siitä, että voisin aina tehdä paremmin. Voisin olla vähän fiksumpi. Vähän nopeampi. Vähän hoikempi. Vähän tehokkaampi.
Sisäänrakennettu vaativuus itseäni kohtaan on ajanut minut vuodesta toiseen ylisuorittamisen ja väsymisen petolliseen kehään. Se on tsempannut minua eteenpäin tutuilla motivaatiolauseilla:
-”Älä koskaan luovuta!”
-”Sä meet läpi vaikka harmaan kiven”
-”Pure hammasta ja jatka eteenpäin!”
-”Sä pystyt mihin vaan!”
Meni pitkään ennen kuin olin valmis kurkistamaan tuon sisäisen piiskaajani pinnan alle. Niin vahvalta ja kovapintaiselta kuin tuo tyyppi vaikuttikin, sen sisimmästä löytyi pieni epävarma tyttö. Tyttö, joka pelkäsi, ettei riittäisi. Tyttö, joka halusi vain tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Tyttö, joka toivoi, että olisi hyvä ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin hän on.
Vasta kun uskalsin raottaa vahvuuden pintaa itsessäni ja katsoa silmiin heikkoa ja haavoittuvaista minääni, opin pikkuhiljaa hellittämään. Aluksi se oli pelottavaa. Liiasta vahvuudesta pois oppiminen tuntui siltä kuin olisin luopumassa minuudestani. Jos en enää ole se vahva selviytyjä, se hammasta pureva supernainen, niin kuka tai mikä oikein olen?
Harjoittelen tervettä heikkoutta edelleen. Harjoittelen laskemaan rimaa, ottamaan iisimmin, tekemään vähemmän ja olemaan enemmän. Ennen kaikkea harjoittelen kohtaamaan oman epävarmuuteni ja haavoittuvaisuuteni yhä uudelleen. Joka kerta kun sisäinen piiskaajaa minussa nostaa päätään, muistutan itseäni pienestä epävarmasta tytöstä sisälläni.
Näen, että itseni jatkuva eteenpäin puskeminen on lopultakin ollut keino välttää kohtaamasta sisälläni olevaa kipeää. Ankara sisäinen puheeni ajoi minut toistuvasti ylittämään omat henkiset ja fyysiset rajani. Vasta pysähtymisen kautta olen oppinut kuuntelemaan omia tunteitani ja tarpeitani, puhumaan samaa kieltä sydämeni ja kehoni kanssa. Sitä harjoittelen yhä – enkä aio lopettaa, vaikka se tuntuu toisinaan vaikealta.
Kun alkaa elää sisintään kuunnellen, joutuu väistämättä tarkastelemaan aiempia päätöksiään uudessa valossa. Tämä voi liittyä niin ihmissuhteisiin kuin työelämään. Saatat ehkä huomata, että aiemmat tapasi tehdä asioita eivät enää toimi tai jotkin ihmissuhteesi todellisuudessa vievät sinulta enemmän kuin antavat.
Voi olla tuskallisen vaikea myöntää itselleen, että se mitä on vaivalla rakentanut, ei yksinkertaisesti enää tunnu hyvältä. Rehellisyys itseään kohtaan on kuitenkin iso ja tärkeä askel sydämen polulla.
Myös minä jouduin tunnustamaan itselleni, että en oikeastaan elänyt omien arvojeni mukaista elämää. Että sisälläni oli jatkuva ristiriita sen suhteen, miten halusin elää ja toimia ja miten todellisuudessa elin.
Niin kauan kuin omaa tekemistä ja olemista määrittävät jonkun muun tai ympäröivän yhteiskunnan edustamat arvot ja mittarit, on vaikea löytää rauhaa sisältään.
Kun kerran tekee päätöksen kuunnella sisintään ja luottaa sen ääneen, alkaa elämä kuin huomaamatta etsiä uusia uomiaan. Kun annat sydämellesi mahdollisuuden, se tarttuu tilaisuuteen ja alkaa ohjata asioita sisältä käsin. Kuulostaa hullulta ollakseen totta. Silti se on mielestäni ainut järkevä asia, johon elämässä kannattaa luottaa.
Syvällä sisimmässä sydän tietää eikä sen tarvitse miettiä, riittääkö.
Olet varmasti seisonut useinkin ”tumput ojossa” tärkeän valinnan tai päätöksen edessä. Olet järkeillyt pää kuumana ja verisuonet tykyttäen, vatvonut vaihtoehtoja ja valvonut aamuöitäsi asian kimpussa. Ratkaisun löytäminen on tuntunut vaikealta. Pelottavaltakin. Kaikissa vaihtoehdoissa on ollut liikaa uhkia, liikaa riskejä, liikaa turvattomuutta.
Ehkä olet juuri nytkin sellaisessa tilanteessa? Jokin vanha on tullut tiensä päähän, muuttunut raskaaksi ja tahmeaksi ja siihen palaaminen loman jälkeen tuntuu mahdottomalta. Pahinta on, että syksyllä pitäisi tietää, mitä vanhan tilalle. Minne mennä ja mistä aloittaa? Ja syksyhän on nopeasti.
Tämä oman elämäni viimeisimmän tärkeän päätöksen syntytarina saattaisi auttaa sinua.
Olin mutustellut asumistani jo pari vuotta. Jäädä vai lähteä? Jos lähden, niin minne ja milloin? Mikä olisi paras asumismuoto? Monta vaihtoehtoa, joista mikään ei tuntunut sydämessä oikealta. Kun en tiennyt, niin jätin koko asian tekeytymään kiireettömään, pakottomaan ja paineettomaan tilaan.
Toukokuussa olin Ville Riipisen kanssa tekemässä kirjaani liittyvää videokuvausta Tampereen Lentävänniemessä. Rauhoittava metsä, järvenselkä vilkuttelemassa puiden väleistä, orava oksilla, alkukesän tuoksut ja tunnelma, aurinko ja linnunlaulu. Onnellisen olon ainekset.
Istuimme rantakiville levähtämään ja nauttimaan luonnon parhaudesta. Ja sitten se tapahtui.
Tiesin, että mun koti on täällä. Sekunnin murto-osassa. Kirkkaasti ja varmasti. Täysin yllättäen.
Vaihtoehtoja ei ollut eikä niitä ole tullut. Rationaalinen järki hoiti ryhtymisen ja käytännön toimet. Kaikki tapahtui nopeasti ja siellä järven rannalla uusi koti nyt odottelee asujaansa.
Ei tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun jokin isonkin muutoksen synnyttävä tieto on noussut eteeni ”täysin puskista”. Toki edellytyksenä on , että olen laittanut prosessin alulle. Liikkeelle. Olen oppinut luottamaan tähän tietojen tietoon sataprosenttisesti. Se ei ole ollut koskaan väärässä.
Jos siis olet nyt jonkin uuden ja mahdottomalta tuntuvan päätöksen edessä, niin heinäkuu helteineen ja lomineen on mitä mainioin mahdollisuus päästää irti tietämisen pakon tuskasta ja pistää asia tekeytymään itsekseen. Antaudu pakottomaan ja kiireettömään oleiluun, unohda koko juttu, elä hetkissä ja nauti kesästä.
Voit vaikka yllättyä jossain laiturin nokassa, veneessä, metsäreissulla tai aamuyön usvan keskellä.
Ja sitten tiedät, kun tiedät.
Sydämen tiedosta lisää kirjassani SINÄ OLET ENEMMÄN – Palavalla sydämellä kohti omaa juttua. Tilaa lomalukemiseksi täältä
Kesällä on loistava aika ottaa haltuun mielenkiintoiset lempimispaikat kodin ulkopuolelta! Tässä 5 kesäistä seksiseikkailupaikkaa – oletteko jo kokeilleet näitä?
1. Teltta
Teltta on oiva keino ulkona lempimiseen, sillä se tarjoaa suojaa niin maalta kuin muilta retkeilijöiltä. Sen voi hyvin yhdistää vaikka lyhyeen vaellusreissuun. Ei kun vaan teltat heilumaan!
2. Parveke tai terassi
Ulkona seksin harrastamisen ei välttämättä tarvitse tapahtua oman kodin ulkopuolella, vaan käy siihen mainiosti oma parveke tai terassi. Rohkeutta parvekkeelle siirtymisen voi aloittaa keräämään hitaasti; ensiksi avaamalla vain verhot ja myöhemmin oven, kunnes siihen on tottunut ja voi siirtyä ulos.
3. Auto
Autolla pääset helposti syrjäisiin paikkoihin sekä auto itsessään antaa näköestettä uteliailta katseilta. Haasteita voi tuottaa ahtaus, mutta se myös mahdollistaa uusien asentojen kokeilun. Löytäkää syrjäinen katu tai parkkipaikka ja pistäkää auton jousitus koetukselle!
4. Metsä
Luonnossa lempiminen – onko parempaa? Poiketkaa polulta puiden suojaan ja etsikää mukava sammalmätäs, jonka päällä lempiä. Pukeutua kannattaa niin, ettei tarvitse täysin riisuuntua, esimerkiksi hameeseen tai löysiin shortseihin ohikulkijoiden varalta. Muistakaa myös ottaa matkaan viltti!
5. Yöuinti
Yöllä on paljon pienemmät mahdollisuudet tulla huomatuksi, joten miksei vaikka mennä uimaan! Oli käytössäsi sitten paikallinen uimaranta tai mökin lampi, uiminen antaa mukavaa viilennystä kesän helteisiin. Vedessä seksin harrastaminen avaa myös paljon uusia mahdollisuuksia asentojen suhteen veden nosteen ansiosta.
Kokeilunhalu otsikoidaan mediassa tyypillisesti näin: ”Oletko jo kokeillut…?” Jutuissa saatetaan hehkuttaa kaikenlaisia erikoisia tekniikoita, asuja ja asentoja, ja vähätellä ”tavallista” seksiä. Tämä saattaa luoda turhia epävarmuuden tunteita ja jopa saada sinut ajattelemaan: Olenko jotenkin tylsä, jos en oikeastaan halua kokeilla erityisiä tekniikoita, leikkejä tai välineitä?
Lyhyesti sanottuna: Et ole.
Ilmennät sydämesi halua kehosi kautta
Seksi ja erotiikka eivät määrity ensisijaisesti asennoista, tekniikoista tai välineistä. Saat toki leikitellä myös fyysisen nautinnon, roolien ja muiden mahdollisuuksien kautta, jos kaipaat sitä vilpittömästi. Kokeiluilla ei kuitenkaan ole mitään itseisarvoa.
Varsinkin mediassa nostetaan paljon esiin kuvaa siitä, miten jännittävää on kokeilla kaikenlaista uutta. Kaikenlaiset elämykset ovat toki kaunis osa elämää, mutta elämysten itseisarvoinen jahtaaminen ei todellakaan tuo rauhaa.
”Been there, done that.” eli hieman ylpeilevä kokemusten jakaminen ei myöskään tuo rauhaa – ei kertojalle eikä kuulijalle. Seksielämä saa olla leikkisä, villi tai hyvin herkkä ja vaihtelevasti näitä kaikkia. Se saa kuitenkin olla myös hyvin yksityinen asia, johon mikään ulkopuolinen ei vaikuta. Ei median painostus, ystävien kertomukset eikä edes oman kumppanin mielipiteet.
Älä anna minkään eksyttää sinua oman sydämesi äänestä. Saat tehdä seksissä juuri sellaisia asioita, jotka saavat sydämesi iloitsemaan. Toki joskus kaipaamme kumppaniltamme hieman tukea tai rohkaisua avautumiseen. Painostusta emme tarvitse milloinkaan.
Kokeilunhalu on ihanaa, muttei pakollista
Suorittaminen on tuttua nykypäivän kulttuurissa meille kaikille. Miten tehdä töitä, miten syödä, miten kuntoilla tai kävellä – kaikkeen löytyy valtavasti erilaisia neuvoja. Tee näin, tämä on paras tapa…
Elämään voi toki saada paljon näkökulmia erilaisista vinkeistä, mutta niistä voi tulla myös paineita. Eikö se riitä, että syön sen mukaan, mikä minusta tuntuu oikealta? Eikö se ole tarpeeksi, että rakastan itseäni ja kumppaniani, ja ilmaisen rakkauttani rakastelun kautta?
Kyllä, vähemmän voi olla enemmän.
Mitään ei tarvitse kokeilla vain siksi, että siitä puhutaan mediassa tai koska muutkin näyttävät olevan kiinnostuneita siitä.
Kaikkea itselle ja kumppanille turvallista saa kokeilla, jos koet siihen sisäisen kutsumuksen.
Tärkeintä on, että unohdat kaikki ulkoiset paineet ja kuuntelet sydäntäsi: mitä sinä haluat juuri nyt?
Vain sinä itse tiedät, mitä haluat seksielämääsi.
Mitran suhdetta vahvistavat kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosilöydät tästä.
Tämä teksti on niin naisille kuin miehillekin – ymmärtääksemme paremmin toisiamme.
En ole koskaan kokenut ihan sellaista miesvihaa, jossa kyräillään, että kaikki miehet ovat sikoja, tai vastaavaa. Mutta olenpa hyvinkin ajatellut miehistä tavalla, joka ei ollut hedelmällinen.
Suhtauduin pitkään miehiin siten, kuin he olisivat jokin aivan oma rotunsa, jota täytyy miellyttää ja mukailla. Pakollinen paha, jota tarvitsin, mutta johon en koskaan voisi täysin luottaa. En esimerkiksi voinut kuvitellakaan jakavani miehelle kaikkia ajatuksiani. Se oli tiedostamaton automaatio.
Uhrauksien tie
Koska tarvitsin miestä, olin valmis tekemään erilaisia uhrauksia hyvän miehen eteen. Hyvällä tarkoitan sellaista miestä, joka olisi niin kiinnostava, että motivaatio uhrautumiseen olisi korkea eikä lopahtaisi.
Annoin liikaa anteeksi. Siinä kohtaa, missä muut olisivat lähteneet, hyväksyin ja jäin. Toiset uhrauksista olivat sellaisia, joita minulta ei edes vaadittu, mutta jotka tein tullakseni hyväksytyksi tai ollakseni korvaamaton toisen silmissä. Tarvitsin toista enemmän kuin ymmärsinkään.
Olivatpa uhraukset kumpaa tahansa laatua, ne johtivat siihen, etten enää rakastanut miehiä 100-prosenttisesti. Koin heidät jollain tasolla rasitteena.
Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta kerrytti alitajuista vihaa. Eikä vain vähän, vaan yllättävän paljon. Tuo osa nousi esiin vain suuttuessani, mikä käytännössä tarkoitti hyvin hyvin harvoin. Noustessaan pintaan se hetkittäin havahdutti siihen suureen ristiriitaan, jota elin. Minä todellakin vihasin puolisoani.
Sitten se unohtui, ja jatkoin sitä ainoaa elämää, joka oli minulle tuttua. Rakastinhan myös. Raahasin kytevää ongelmaa sisälläni, enkä halunnut ajatella koko asiaa.
Ehkä pelkäsin, ettei kukaan rakastaisi minua oikeasti, ja kulissi rakkaudesta olisi parempi kuin ei mitään. Olin nähnyt sitä ympärilläni, kuvitellut sen totuudeksi.
Miesvihan loppu
Ratkaisuni pois vihasta ja syytöksistä oli pitkä prosessi, jossa aloin arvostaa itseäni.
Aloitin miltei tyhjästä. Sisälläni oli paljon voimakkaita pelkoja. Lopulta, kun hyväksyin yksin jäämisen vaihtoehtona, olin valmis puhumaan miehille suoraan ja kaunistelematta. Rajoistani, tarpeistani, epävarmuuksistani. (Ja vaikka mistä muusta hauskasta ja epäsovinnaisesta!) En pelannut enää. En yrittänyt olla parempi kuin olin.
Ja mitä omiin rajoihini tuli, en todellakaan enää joustanut. Olin valmis lähtemään. Elämään loppuelämäni vaikka yksin, mikäli miessuhteiden täytyisi olla rajojani rikkovia.
Kun olin valmis ja puhuin suoraan, rajojani ei enää rikottu. Se tosiasia, että tarkoitin mitä sanoin, todennäköisesti huokui koko energiakentässäni. En usko, että kukaan epäarvostava voisi enää edes lipua läheisyyteeni, vaan he automaattisesti johdattuvat toisille vesille, josta löytävät kaltaistaan seuraa.
Toki hypoteettisesti he voisivat yrittää, mutta käytännössä niin ei koskaan käy.
Tyttölapsen sielu
Kun aikaa on kulunut ja vuodet vierineet, ymmärrän, että miesviha kumpuaa haavoitetun tyttölapsen sielusta. Kaikki juontuu lapsuuteen, ja vaikka asiat olisivat näennäisesti olleet hyvinkin, voi sellaista rakoilua olla tapahtunut, jotka vasta aikuisina pääsemme korjaamaan. Luottamus menee niin helposti, eikä sen jälkeen juuri mikään auta, ennen kuin ihminen itse havahtuu.
Luottamattomuuden korjaaminen uudeksi luottamukseksi on todellinen ihme. Silti se on mahdollista. Ensin on alettava luottaa omaan itseen. Aina ja kaikessa. Tämän jälkeen, vähitellen, myös korjaaville kokemuksille on annettava mahdollisuus:
Tuomitseva mieli ei yleensä halua luoda uutta parempaa kuvaa, sillä tuominta on osa tärkeää itsesuojelua.
Tarvitsemme vihaa niin kauan, kunnes olemme valmiita laajentamaan maailmankuvaamme paremmilla kokemuksilla – ja päästämään menneestä irti.
Erotuomari
Ratkaisu miesvihaan (ja moneen muuhunkin vihaan) on se, että alamme vaalia itseämme ja arvokkuuttamme. Jos emme näitä asioita puolusta, kuka muukaan tekisi niin? Rajojen vahtiminen on omalla vastuullamme. Joskus on oltava se ikävä erotuomari, joka nostaa tapetille toisen virheet. Tämä ei ole rakkaudettomuutta, vaan nimenomaan rakkautta.
Juuri tämä on ollut heikko kohtani, sillä olen läpeensä kiltti, mukava ja sopuisa. Vähitellen kuitenkin huomasin, ettei tämä ollut kokonainen minä, vaan menettämisenpelosta kumpuava selviytymismalli. Kyllä minussa on aivan kaikki tunteet, hyvät ja pahat. Jokaisessa on.
Kun todella rakastamme itseämme, se puhdistaa ihmissuhteet ympärillämme. Se auttaa tekemään parempia valintoja, mutta myös anteeksiantamaan sellaiset egon kolhut, jotka anteeksiannettavissa on. Miesvihaaja pitää mielellään kiinni sellaisistakin loukkauksista, joilla ei oikeasti ole väliä, kuten toisen yksittäisistä sanavalinnoista tai äänenpainoista vuonna 1992. Kerrytämme helposti todistusaineistoa siitä, kuinka kukaan ei meitä rakasta.
Ehkä se oli kokemuksemme joskus, mutta sanon vain tämän: Se ei ole totta enää!
Sisäinen mies
Vähitellen suhtautumiseni miehiin neutraloitui. En nähnyt miehiä enää siinä valossa, että tarvitsisin heiltä aina jotain – tai he minulta.
Vihdoin oivalsin senkin, etten todellisuudessa tarvitse miestä elämääni. Kaikki, mitä tarvitsen, on minussa itsessäni. Yksinkin. Miehen tulisi tästedes olla ikäänkuin extraa: iloa, kumppanuutta ja rakkautta. Ei elämän edellytys, jonka eteen uhrata ja unohtaa itsensä. En nähnyt enää järkeä suhteessa, joka aiheuttaisi merkittävää tuskaa.
Rajani asettamalla löysin ”sisäisen maskuliinini”. Ymmärsin, että olin vastuussa itsestäni kaikin tavoin, enkä voinut hivuttaa tuota vastuuta toiselle ihmiselle. Valinta suhteen jatkuvuudesta ja tiiviydestä oli minun. Lopulta sama ongelma oli pätenyt kaikkiin ihmissuhteisiini, ei vain miehiin.
Yhtä ja samaa
Mitä sukupuolten vastakkainasetteluun tulee, uskon, että me kaikki elämme joskus kummassakin roolissa. Viime aikoina olen muistanut entistä paremmin, kuinka olen inkarnoitunut myös miehenä. Itselleni se korostaa entisestään sukupuolten välisen taistelun järjettömyyttä. Lopulta olemme yhtä ja samaa. Meillä jokaisella on oppiläksymme elämässä, eivätkä ne poikkea toisistaan niin suunnattomasti. Olimmepa yksi- tai kaksilahkeisia, tummia tai vaaleita, isoja tai pieniä, käymme läpi samankaltaisia asioita, itsemme ja muiden rakastamista ja sen vaikeutta.
Minun tarinani voisi olla, ja onkin, monen miehen tarina.
Vaikka kehomme ja sen hormonit vaikuttavat meihin ihmisiin, emme ole pelkkä kehomme. Olemme rajattomia sieluja kokemassa aluksemme, kehomme, kautta. Kun koemme miesvihaa, haluamme nähdä tietyn ihmisryhmän tietynlaisena. Kun yksi on satuttanut, syytämme seuraavaa samanoloista. Se on rinnastettavissa rasismiin – ja ihan tarpeetonta.
Ihanaa kesää,
Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Yön ja aamun rajalla, kun suurin osa maailmasta on vielä unessa, kuultaa joidenkin yksinäisten ikkunoiden eteen vedettyjen verhojen takaa himmeä valo.
Jossain joku uneksii, toisaalla joku kaipaa. Joku kauas, joku lähelle.
Yö on haaveilijoiden aikaa. Yksin viihtyville se on paratiisi, yksinäisille autiosaari ja pelokkaille turvasatama. Se on se kohta vuorokaudesta, jossa valolle arat unelmat nousevat pintaan ottamaan happea. Kohta, jossa ihmisten kuoret rakoilevat, tuoden esiin ne helmet, jotka ovat hioutuneet elämän sileitä ja rosoisia pintoja vasten kaikessa kivussa ja rakkaudessa.
Kuinka paljon hiljaisuuteen vangittuja sanoja vaeltaa levottomina tummimpien verhojen takana? Kuinka monta kiehtovaa ideaa ja tapaa olla olemassa, on vailla rohkeaa askelta?Ja kuinka monta haavetta uinuu päivisin häpeän terälehtien suojissa?
Eivätkö juuri ne piirteet, jotka tekevät sinusta sinut ja minusta minut, ole niitä, joita arkailemme eniten näyttää? Eräässä elokuvassa samurai totesi nuorelle naiselle: ”Kukka ei elä kauaa, olisi sääli antaa sen kuihtua pimeässä”. Eikö sama päde myös niihin piirteisiin ja väreihin, jotka tekevät meistä sen ihmisen joka olemme?
Yksi inspiroivimmista asioista maailmassa, ovat ihmiset, joiden kuoret rakoilevat, jotka vapauttavat potentiaalinsa ja rohkenevat näyttää maailmalle oman ihmisyytensä. Ihmiset, jotka ylittävät omat muurinsa vapautuessaan tekemään asioita, joista ovat aina uneksineet. Sellaisten ihmisen silmistä loistaa intohimo elämää kohtaan. He haastavat maailman normit ja pelon ahtaat ympyrät sen edessä mitä rakastavat.
”Ei se ole maailman pimeys, joka pidättelee valoamme, vaan meidän pelkomme näkyä.”
Häpeän kahlitsema ihminen on kaikessa epävarmuudessaan hyvin nokkela, omaksi epäedukseen. Hän tuomitsee itsensä, ettei kukaan muu ehtisin ensin. Ettei kokisi arvottumuutta siinä, mikä on itselle arvokkainta. Ei titteleissä, vaatemerkeissä, painokiloissa tai ulkoisten asioiden määrissä ja numeroissa, vaan ihmisyyden tasolla. Se osa meitä, joka jää jäljelle, kun meistä on riisuttu kaikki se, mikä on ajassa katoavaista. Meidän ainutlaatuisuutemme.
Ei se ole maailman pimeys, joka pidättelee valoamme, vaan meidän pelkomme näkyä, olla täytenä olemassa. Kyse ei ole siitä, miten maailma meihin suhtautuu, vaan miten me suhtaudumme itse itseemme.
”Häkkinnun elämä on turvallista, mutta onko elämä ilman vapautta turvan arvoista?”
Näyttäessämme jotain sellaista itsestämme, mistä olemme epävarmoja, tulemme kasvokkain oman arvottomuutemme kanssa. Se on haavoittuvuuteen ja kasvuun astumista. Se vaatii rohkeutta ja rohkeus sisältään aina riskin. On turvallisempaa filtteröidä ja himmentää itseään häpeän suodattimien lävitse, olla erottumatta. Häkkinnunkin elämä on turvallista, mutta onko elämä ilman vapautta turvan arvoista?
Elämä joka miellyttää muita, mutta ei tunnu omalta, vaatii jatkuvaa itsensä ja haaveidensa sivuuttamista. Se, että vapautuu omaan elämäänsä, alkaa kulkea kohti syvempää merkitystä, sekä tuo niin tehdessään maailmaan olemisensa syvyyksistä jotain aitoa ja ainutlaatuista, eikö se ole riskin arvoista?
Jokainen ihminen haluaa olla onnellinen. Kuitenkin täydellisen onnellisuuden haluaminen tai jatkuvaan iloon pyrkiminen vie meitä harhaan, poispäin onnellisuudesta.
Miksi onnellisuuden tavoitteleminen tuottaa mielipahaa?
1. Aivojemme – ja onnellisuutemme – kannalta on olennaista, minkälaisesta haluamisesta on kysymys. Valitettavasti suomenkielessä monenlaisia tahtotiloja kuvataan vain yhdellä haluta-sanalla. Jalkaa polkeva, tahdonvoimainen haluaminen on kuitenkin ihan erilaista haluamista kuin ”Olisipa ihanaa, jos” -haluaminen.
Eron huomaa selvästi, kun vertaa englanninkielisiä lauseita I want to be happy ja I would like to be happy. Ensimmäisessä on lujaa, päämäärätietoista energiaa, kun taas jälkimmäinen tuntuu kevyeltä ja iloittelevalta, joka jo pelkällä olemuksellaan saa sanojan olotilan kohoamaan.
Harmittavasti voimakas haluaminen, tahtominen, pyrkiminen, tavoitteleminen ja vaatiminen ovat kaikki tiloja, jotka saavat aivomme stressaantumaan. Jos iloisuus ja onnellisuus nähdään asioina, joihin tulee pyrkiä, niistä tulee vaatimuksia, jotka pitää täyttää.
Silloin aivoissamme käynnistyy stressihälytys, jolloin onnellisuuden edellytykset, rentous ja läsnä oleminen, ovat täysin toisarvoisia. Stressaantuneena olemme kaikkea muuta kuin onnellisia. Säilyttääksesi rentouden käytä haluamisen sijaan lausetta Olen mielelläni onnellinen.
2. Myös odotuksemme onnellisuudesta johtavat meitä harhaan. Ihmisellä on kyky kuvitella tulevaa, joten mieli luo automaattisesti mielikuvia, jotka muuttuvat odotuksiksi.
Mielikuvissamme kesä on aurinkoinen ja lämmin, luonto kaunis, ihmiset iloisia ja olo on täydellisen onnellinen. Eikä siinä mitään pahaa ole. Tottakai on parempi olla tulevaisuuden suhteen toiveikas kuin odottaa kurjuutta, koska se tekee odotusajasta miellyttävämpää.
Samalla kuitenkin mielemme alitajuisesti luo mittareita, koska jollain tavallahan on pystyttävä todentamaan täydellinen onnellisuus. Mielemme vertailee todellisuutta odotuksiimme ja varsin usein petymme. Mielikuviemme täydellisyyttä on todellisuuden vaikea tavoittaa. Aivan kuten Anthony de Mello sanoo kirjassaan Havahtuminen, että ehdollinen onnellisuus tuo aina kärsimystä. Vaikka tajuamme tämän, usein mielemme mielikuvineen toimii vastoin ymmärrystämme.
3. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Elämään kuuluu niin ilot kuin surutkin, niin huippuhetket kuin pettymyksetkin. Elämässä kaikki on koko ajan muutoksessa. Niin myös tunteemme vaihtelevat. Meillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta lukita päälle vain kivoja tunteita ja blokata pois ikäviä tunnetiloja.
Jos sitä yritämme, menetämme tunne-elämästämme elävyyden. Emme enää tunne tunteitamme, vaan ryhdymme suorittamaan tai näyttelemään niitä. Näin yksi kauneimpia lähteitämme lakkaa virtaamasta ja jäljelle jää kuori. Vaikka yritämme uskotella muuta, kuoren alla tunnemme hämmentyneen, mielipahaa muistuttavan aaltoilun.
4. Lisäksi jatkuva iloisuus tai onnellisuus on ajatuksenakin mahdoton, sillä tunteet ovat hyvin lyhytaikaisia. Ne kestävät vain sekunteja tai korkeintaan muutaman minuutin. Tunteet eivät pysy, ellei niitä ruoki. Niitä pitää ruokkia kuin haloilla tulipesää.
Valitettavasti ilolle ja onnellisuudelle ei riitä pelkkä halkojen syöttäminen, vaan sytykkeiden pitää lisäksi olla koko ajan uudenlaisia. Aivot tottuvat kovin nopeasti yhteen ilon aiheeseen ja saadaksesi samanlaisen tunnereaktion on havaittava jokin uusi iloa aiheuttava juttu. Sen sijaan mielipaha ja surullisuus kokemukseni mukaan pysyy hyvin yllä samalla surkealla tarinalla, joka voi mielessä pyöriä jopa päiviä menettämättä voimaansa.
5. Kaiken kukkuraksi pyrkimys onnellisuuteen tarkoittaa, että meidän on tehtävä jotain sen eteen. Onnellisuus muuttuu suoritteeksitehtävälistalle, löydettäväksi salaisuudeksi, opittavaksi asiaksi, ansaittavaksi tunnustukseksi tai saavutettavaksi palkinnoksi. Kuvittelemme onnellisuuden olevan jotain itsemme ulkopuolella olevaa.
Onnellisuutta tavoitellessamme olemme unohtaneet onnellisuuden olemuksen sisäsyntyisenä, meissä aina olemassa olevana mahdollisuutena, johon voimme kytkeytyä ja jolle voimme antautua aina muistaessamme.
