”Kun todella rakastamme itseämme, se puhdistaa ihmissuhteet ympärillämme” – Näin parannuin miesvihasta

Tämä teksti on niin naisille kuin miehillekin – ymmärtääksemme paremmin toisiamme.

En ole koskaan kokenut ihan sellaista miesvihaa, jossa kyräillään, että kaikki miehet ovat sikoja, tai vastaavaa. Mutta olenpa hyvinkin ajatellut miehistä tavalla, joka ei ollut hedelmällinen.

Suhtauduin pitkään miehiin siten, kuin he olisivat jokin aivan oma rotunsa, jota täytyy miellyttää ja mukailla. Pakollinen paha, jota tarvitsin, mutta johon en koskaan voisi täysin luottaa. En esimerkiksi voinut kuvitellakaan jakavani miehelle kaikkia ajatuksiani. Se oli tiedostamaton automaatio.

Uhrauksien tie

Koska tarvitsin miestä, olin valmis tekemään erilaisia uhrauksia hyvän miehen eteen. Hyvällä tarkoitan sellaista miestä, joka olisi niin kiinnostava, että motivaatio uhrautumiseen olisi korkea eikä lopahtaisi.

Annoin liikaa anteeksi. Siinä kohtaa, missä muut olisivat lähteneet, hyväksyin ja jäin. Toiset uhrauksista olivat sellaisia, joita minulta ei edes vaadittu, mutta jotka tein tullakseni hyväksytyksi tai ollakseni korvaamaton toisen silmissä. Tarvitsin toista enemmän kuin ymmärsinkään.

Olivatpa uhraukset kumpaa tahansa laatua, ne johtivat siihen, etten enää rakastanut miehiä 100-prosenttisesti. Koin heidät jollain tasolla rasitteena.

Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta kerrytti alitajuista vihaa. Eikä vain vähän, vaan yllättävän paljon. Tuo osa nousi esiin vain suuttuessani, mikä käytännössä tarkoitti hyvin hyvin harvoin. Noustessaan pintaan se hetkittäin havahdutti siihen suureen ristiriitaan, jota elin. Minä todellakin vihasin puolisoani.

Sitten se unohtui, ja jatkoin sitä ainoaa elämää, joka oli minulle tuttua. Rakastinhan myös. Raahasin kytevää ongelmaa sisälläni, enkä halunnut ajatella koko asiaa.

Ehkä pelkäsin, ettei kukaan rakastaisi minua oikeasti, ja kulissi rakkaudesta olisi parempi kuin ei mitään. Olin nähnyt sitä ympärilläni, kuvitellut sen totuudeksi.

Miesvihan loppu

Ratkaisuni pois vihasta ja syytöksistä oli pitkä prosessi, jossa aloin arvostaa itseäni.

Aloitin miltei tyhjästä. Sisälläni oli paljon voimakkaita pelkoja. Lopulta, kun hyväksyin yksin jäämisen vaihtoehtona, olin valmis puhumaan miehille suoraan ja kaunistelematta. Rajoistani, tarpeistani, epävarmuuksistani. (Ja vaikka mistä muusta hauskasta ja epäsovinnaisesta!) En pelannut enää. En yrittänyt olla parempi kuin olin.

Ja mitä omiin rajoihini tuli, en todellakaan enää joustanut. Olin valmis lähtemään. Elämään loppuelämäni vaikka yksin, mikäli miessuhteiden täytyisi olla rajojani rikkovia.

Kun olin valmis ja puhuin suoraan, rajojani ei enää rikottu. Se tosiasia, että tarkoitin mitä sanoin, todennäköisesti huokui koko energiakentässäni. En usko, että kukaan epäarvostava voisi enää edes lipua läheisyyteeni, vaan he automaattisesti johdattuvat toisille vesille, josta löytävät kaltaistaan seuraa.

Toki hypoteettisesti he voisivat yrittää, mutta käytännössä niin ei koskaan käy.

Tyttölapsen sielu

Kun aikaa on kulunut ja vuodet vierineet, ymmärrän, että miesviha kumpuaa haavoitetun tyttölapsen sielusta. Kaikki juontuu lapsuuteen, ja vaikka asiat olisivat näennäisesti olleet hyvinkin, voi sellaista rakoilua olla tapahtunut, jotka vasta aikuisina pääsemme korjaamaan. Luottamus menee niin helposti, eikä sen jälkeen juuri mikään auta, ennen kuin ihminen itse havahtuu.

Luottamattomuuden korjaaminen uudeksi luottamukseksi on todellinen ihme. Silti se on mahdollista. Ensin on alettava luottaa omaan itseen. Aina ja kaikessa. Tämän jälkeen, vähitellen, myös korjaaville kokemuksille on annettava mahdollisuus:

  • Tuomitseva mieli ei yleensä halua luoda uutta parempaa kuvaa, sillä tuominta on osa tärkeää itsesuojelua.
  • Tarvitsemme vihaa niin kauan, kunnes olemme valmiita laajentamaan maailmankuvaamme paremmilla kokemuksilla – ja päästämään menneestä irti.

Erotuomari

Ratkaisu miesvihaan (ja moneen muuhunkin vihaan) on se, että alamme vaalia itseämme ja arvokkuuttamme. Jos emme näitä asioita puolusta, kuka muukaan tekisi niin? Rajojen vahtiminen on omalla vastuullamme. Joskus on oltava se ikävä erotuomari, joka nostaa tapetille toisen virheet. Tämä ei ole rakkaudettomuutta, vaan nimenomaan rakkautta.

Juuri tämä on ollut heikko kohtani, sillä olen läpeensä kiltti, mukava ja sopuisa. Vähitellen kuitenkin huomasin, ettei tämä ollut kokonainen minä, vaan menettämisenpelosta kumpuava selviytymismalli. Kyllä minussa on aivan kaikki tunteet, hyvät ja pahat. Jokaisessa on.

Kun todella rakastamme itseämme, se puhdistaa ihmissuhteet ympärillämme. Se auttaa tekemään parempia valintoja, mutta myös anteeksiantamaan sellaiset egon kolhut, jotka anteeksiannettavissa on. Miesvihaaja pitää mielellään kiinni sellaisistakin loukkauksista, joilla ei oikeasti ole väliä, kuten toisen yksittäisistä sanavalinnoista tai äänenpainoista vuonna 1992. Kerrytämme helposti todistusaineistoa siitä, kuinka kukaan ei meitä rakasta.

Ehkä se oli kokemuksemme joskus, mutta sanon vain tämän: Se ei ole totta enää!

Sisäinen mies

Vähitellen suhtautumiseni miehiin neutraloitui. En nähnyt miehiä enää siinä valossa, että tarvitsisin heiltä aina jotain – tai he minulta.

Vihdoin oivalsin senkin, etten todellisuudessa tarvitse miestä elämääni. Kaikki, mitä tarvitsen, on minussa itsessäni. Yksinkin. Miehen tulisi tästedes olla ikäänkuin extraa: iloa, kumppanuutta ja rakkautta. Ei elämän edellytys, jonka eteen uhrata ja unohtaa itsensä. En nähnyt enää järkeä suhteessa, joka aiheuttaisi merkittävää tuskaa.

Rajani asettamalla löysin ”sisäisen maskuliinini”. Ymmärsin, että olin vastuussa itsestäni kaikin tavoin, enkä voinut hivuttaa tuota vastuuta toiselle ihmiselle. Valinta suhteen jatkuvuudesta ja tiiviydestä oli minun. Lopulta sama ongelma oli pätenyt kaikkiin ihmissuhteisiini, ei vain miehiin.

Yhtä ja samaa

Mitä sukupuolten vastakkainasetteluun tulee, uskon, että me kaikki elämme joskus kummassakin roolissa. Viime aikoina olen muistanut entistä paremmin, kuinka olen inkarnoitunut myös miehenä. Itselleni se korostaa entisestään sukupuolten välisen taistelun järjettömyyttä. Lopulta olemme yhtä ja samaa. Meillä jokaisella on oppiläksymme elämässä, eivätkä ne poikkea toisistaan niin suunnattomasti. Olimmepa yksi- tai kaksilahkeisia, tummia tai vaaleita, isoja tai pieniä, käymme läpi samankaltaisia asioita, itsemme ja muiden rakastamista ja sen vaikeutta.

Minun tarinani voisi olla, ja onkin, monen miehen tarina.

Vaikka kehomme ja sen hormonit vaikuttavat meihin ihmisiin, emme ole pelkkä kehomme. Olemme rajattomia sieluja kokemassa aluksemme, kehomme, kautta. Kun koemme miesvihaa, haluamme nähdä tietyn ihmisryhmän tietynlaisena. Kun yksi on satuttanut, syytämme seuraavaa samanoloista. Se on rinnastettavissa rasismiin – ja ihan tarpeetonta.

Ihanaa kesää,

Riikka


Minusta ja ajatuksistani pääset lukemaan lisää täällä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
🎅 Kuuntele ILMAISEKSI 30 päivää äänikirjoja – tarjous koskee myös aiemmin Storytelia kokeilleita! ⭐️ Voimassa 31.12. saakka!
Tarjous vain tästä!
close-image