Mitä opetti se kevät, kun meidät suljettiin koteihin? Muutos arjessa sai katsomaan kaikkea sitä, mikä on lähellä

Maailma horjuu nyt entisen ja uuden liepeillä. Outo kevät on takana ja lomalla ehtii ajatella. Uhka tuntuu olevan hetken poissa, mutta varjoissa kai väijytään. Miksi minusta tuntuu, että en haluaisi syksyn sittenkään tulevan?

En tiedä, onko väärin, että ei haluaisikaan luopua poikkeustilan outouksista. Mitä jos haluaisikin pitää oman suljetun yhteisönsä, missä pennut oli haalittu pesäkolon helmoihin, illat rauhoitettuja harrastuksilta ja aamulla päälle vedettiin farkkujen sijaan kalsarit?

Mitä jos nauttikin tavattomasti siitä, että kahvin sai juoda rauhassa ilman joka-aamuista kiirettä hypätä liikkuvaan junaan. Vaarasta huolimatta syke sai tänä keväänä laskea, vaikka töitä on tehty enemmän kuin ehkä koskaan.

Ulkoinen uhka saikin katsomaan kaikkea sitä tärkeää ja hyvää, mikä on siinä ihan lähellä.

Kirjoitin vuosi sitten sosiaaliseen mediaan päivityksen, jossa mietiskelin sitä, millaista elämä olisi, jos arjessakin saisi nukkua sen verran, kuin nukuttaa. Herätä vasta silloin, kun ripsien välit varastavat ensimmäiset valonsäteet. Päivityksen oheen olin laittanut kuvan, jossa peiton alta pilkottivat varpaat ja harmaan kissan raidallinen naama. Kissa näytti tyytyväiseltä – samoin varpaat.

Nyt on saatu nukkua, rauhoittua ja pakkopysähtyä. Toreilla ei olla tavattu, eikä iltaisin hilluttu. Tänä keväänä on hypitty oravanpyöristä ja hidastettu katsomaan metsän sijasta puita. Omia puita, niitä tärkeitä, joiden juuret ovat omissa kiinni.

Opinko tästä mitään? Opinhan?

Maailma pakotti meidät muutokseen. Ja on kai minusta itsestänikin kiinni, mitä otan tästä kokemuksesta elämääni mukaan. Elämän sykkeessä on vaikea olla lipsahtamatta samaksi piparkakkuakaksi, jonka reunat pursuilevat arkimuotin yli – tyypiksi, joka väsyy kiireeseen ja kiristelee leukaperiä suhatessaan töistä kotiin, kauppaan, jumppaan, harrastuksiin ja sanomaan kyllä jokaiseen pyyntöön.

Vai opinko, mikä minulle on tärkeää? Huomaanko, että voin pysähtyä ja pyrkiä pitämään poikkeustilan palasia arjessani jatkossakin? Hamuanko vaihtoehtoja jokaiselle sormelle vain sen takia, etten jäisi mistään paitsi? Huomaanhan, että silloin jään paitsi juuri siitä tärkeimmästä – läsnäolosta ja pennuista pesäkolossa, hitaammasta sykkeestä ja rennommista hartioista. Rauhasta ja rakkaudesta.

pesä

Toivottavasti en ole tulevaisuuden tyhmä, joka ei opi tästä mitään. Toivon, että samalla, kun yhteiskuntamme lähtee kohti kasvua, minäkin lähden. Toivon, että maailman värivalot eivät kiinnosta minua enää, vaan huomaan, että kauneimmat auringot ovat tässä ihan lähellä.

Ja vaikka junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan, toivon, että minä en enää hyppäisi samaan kyytiin.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hidasta elämää -kirjat ja muut sisällöt Storytelissä ILMAISEKSI 30 päivää uusille Storytel-asiakkaille! <3
Tarjous vain tästä!
close-image