Mitä tapahtui kun hyppäsin?

ID-100139703 (1)Oikeastaan se alkoi jo neljä vuotta sitten kun sanoin itseni irti eläkepaikasta ja lähdin johtamaan projektia. Se ei ollut aivan kivutonta, osa kavereista ihmetteli ääneen valintaani. En ollut enää työmarkkinaiältäni nuori ja lisäksi minulla oli perhe elätettävänä. Tiesin uuden työn myös haastavaksi, mutta paikoilleen jääminen tekemään samaa vanhaa juttua ei ollut vastaus sisältäni nousevaan kärsimättömyyteen. Elämä kysyi minulta mitä tahdoin ja tiesin tahtovani ulos.

Olen aina ollut hengeltäni innostaja ja uudistaja.En viihdy parrasvaloissa vaan mieluiten vaikutan taustalla tai toimin rinnalla kulkijana. Sain vahvistaa tätä puoltani uudessa työssäni, mutta löysin myös uusia puolia itsestäni. Kun projektin viimeistä vuotta oli jäljellä muutama kuukausi, tunsin siipieni vahvistuneen. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun.

Joulukuussa viimeisten työviikkojen vilistäessä pysähdyin pohtimaan kompassini suuntaa. Minulla ei ollut uutta työtä odottamassa. Tunsin vahvasti että seitsemäntoistavuoden sydäntyön jälkeen kaipasin uudeksi ammatilliseksi kotipesäkseni työpaikkaa, jossa voisin työskennellä lapsiperheiden, mielellään myös eroperheiden kanssa. Työn jossa voisin yhdistää kouluttamisen, viestinnän ja ihmisten voimauttavan kohtaamisen. Asiat jotka olivat jo vuosien ajan yhdistyneet iltaisin pitämissäni eroryhmissäni ja yksityisvastaanotollani. Näiden visioiden jälkeen kirjoitin Valon päivän kohdalle helmikuun alkuun kalenteriini: Duuni. Tulkoon, mitä tulee. Olin valmis ja motivoitunut. Jäin rauhallisin mielin lomalle.

Helmikuun koittaessa olin toiveikas, olinhan saanut jo tammikuun puolella kutsun unelmien työpaikan haastatteluun. Valon päivänä en juuri päästänyt puhelinta silmistäni. Illalla jouduin kuitenkin pettymyksekseni toteamaan, ettei odottamaani puhelua tullut, minulle. Se saapui tyttärelleni, joka sai kutsun unelmakevääseen Eurooppaan. Nauratti, työpaikka toimitettiin kyllä oikeaan osoitteeseen mutta eri henkilölle kuin olin ajatellut. Minun vuoroni tuli seuraavana päivänä kun oma tilaukseni saapui perille ja sain tiedon valinnastani uuteen työpaikkaani.

Olen nyt kaksi viikkoa työskennellyt Pienperheyhdistyksessä, jonka Ensi- ja turvakotien  au-äidit perustivat ajamaan asiaansa vuonna 1968. Uskon vahvasti että vahva näky ja kirkas polku veivät minut lopulta perille. Siksi uskallan rohkaista sinuakin. Jos toivot jotain niin toivo se ääneen, unelmoi, visioi ja uskalla toivoa. Työ voidaan valita, mutta kutsumus valitsee ihmisen. Jos hurmioidut jostain erityisestä, anna sille sydämesi. Jokainen antautuminen on lahja elämälle ja samalla itsellesi.  Koen, että kaksitoista vuotta sitten alkanut tieni eronneiden ihmisten auttamiseksi oli samalla myös askel kohti tätä hetkeä, joka tuntuu kuin kotiinpaluulta, vaikka paikka on uusi ja tulevaisuus tuntematon.

Jos sinusta tuntuu ettet ole valmis muutokseen tai pelkäät uuden aloitusta, niin Yahoon toimitusjohtaja Marissa Mayer insipiroi sinua silloin seuraavin sanoin.

”Olen aina tehnyt asioita, vaikka en ole ollut aivan valmis. Mielestäni sillä tavalla kehittyy. Kun ajattelee, ettei ihan tiedä miten tämä hoituu ja painaa tehtävän läpi, se on läpimurron hetki. Joskus se on merkki siitä, että jotain todella hyvää on tapahtumassa. Kehityt ja opit paljon itsestäsi.”

Ask. Believe. Receive.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: