Seisoin ystäväni kanssa satumaisen kauniin vesiputouksen edessä keskellä vehreää viidakkoa. Putousta ympäröivät kalliot ja astuimme pieneen altaaseen, jossa viileä vesi kutitteli varpaitamme. Oli viidakon suhinaa lukuunottamatta hiljaista. Ohut pilvi suojasi kuumottavalta auringolta. Seisoimme hetken siinä ja päivittelimme veden ihanuutta varpaissa. Kunnes kyllästyimme. Kävimme vähän levottomiksi. Mitä seuraavaksi?
Ystäväni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Kiivetäänkö kalliota pitkin vesiputouksen päälle? Jos siellä meitä odottaa vielä uskomattomampi maisema, vielä suurempi vesiputous?
Olen tehnyt samaa ihan jokapäiväisissä jutuissa, ihan huomaamatta. Silloin harvoin kun olen tarvinnut vaikka juhlamekkoa. Olen juossut kaupasta toiseen, vaikka se ihan ensimmäinen silmiini osunut mekko sai henkeni salpaamaan. Ihana! Täydellinen! Silti riisuin sen, asetin takaisin tangolle ja kerroin myyjälle, että katselen vielä. Josko löytäisin jotain muuta. Sitten juoksulenkki pitkin putiikkeja niin, että syöminen ja juominenkin unohtuvat. Lopulta kävelen vähän häpeillen kolkuttamaan ovea, jota ollaan juuri sulkemassa. Otan tuon, jota aamulla sovittelin. Myyjä nyökyttelee tietäväisen ja vähän huvittuneenkin näköisenä päätään.
Huomaan “vähän vielä paremman” tavoittelun myös työssäni. Luulen, että kirjakustantajani antaa minulle enää vähän vähemmän hanakasti kirjan vihoviimeisiä vedoksia. Hän pelkää (ja kaiketi ihan syystä), että alan hänen sanojensa mukaan nysväämään. Miettimään olisiko tämä kohta parempi, jos lisäisi vielä vaikka toisen metaforan. Maalaisi vähän lisää. Vaihtaisi sanan vähän soljuvammaksi.
Jos aina haluaa jotain hienompaa, suurempaa tai näyttävämpää, löytääkö koskaan perille? Jos aina etsii jotain parempaa, osaako koskaan nauttia mistään hienosta, suuresta tai näyttävästä? Tarpeeksi hyvästä.
Kipuan vielä yhdet portaat, jotta näkisin pidemmälle. Kiipeän vielä yhden aidan yli. Jos sen takana oleva puutarha olisi omaani vehreämpi.
Mutta loputtomiin ei kannata kivuta, määrättömästi kiivetä, sillä silloin saattaa olla suurempi mahdollisuus pudota kuin saavuttaa suurempaa tai parempaa.
Kauneintakin maisemaa on vaikea arvostaa, jos miettii tauotta avautuuko seuraavan kukkulan takana jotain vielä upeampaa. Uskaltaisiko joskus sanoa, että juuri tässä on hyvä. Kaikki tämä on tarpeeksi. En kaipaa tähän hetkeen mitään lisää.
P.S. Tänään olen onnellinen siitä, missä juuri nyt seison. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä juuri nyt näen.
Ihmisellä on halu löytää omat rajat, tarpeet ja mieltymyksensä. Me haluamme kokea itsemme muista erillisenä ja erityislaatuisena: minä tässä ja nyt ainutlaatuisine taipumuksineni ihmeellisen elämän äärellä ja ympäröimänä. Joskus taas sisältä nousee kaipaus löytää yhteys johonkin itseä suurempaan niin, että lopulta omat rajat unohtuvat ja minä katoaa. Tämäkin kaipuu sulautumisesta on myös syvä ja perustavanlaatuinen ihmisille.
Tässä tekstissä tutkiskelen tätä uppoutumisen kaipuuta. Löydän itsestäni erilaisia ilmentymisiä tästä kaipauksesta. Joskus, vaikkakin harvoin, huomaan löytäväni itseni sokerikuorrutteista herkuttelutaivaasta. Useammin taas monelle tutusta some- tai uutisvirrasta, jolloin olen hetken tiedonvirran kohde ja saan levätä tekijärooleistani. Välillä tämä kaipaus täyttyy aktiivisemman toiminnan seurauksessa hyvässä, mukaansa imevässä keskustelussa. Tällaisessa kohtaamisessa minä katoan ja huomioni on vain sinussa – on vain sinä. Silloin saan tauon sinun äärelläsi.
Joskus kehon liike tai improvisaatiotanssissa ilmaan syntyvät viivat imevät minut olemaan vain liikettä, ilman minää. Monissa muissakin hetkissä syntyy hyviä toimintaan ja hetkeen uppoutumisen flow-tiloja.
Kuitenkin näen tässä kaikessa myös vieläkin syvempää kaipuuta. Siitä puhuvat monet mystikot, traditiot ja uskonnot – valaistuminen, moksha, yhteys Jumalaan, universumiin. Mitkä ovatkaan ne keksityt sanat ja sanoitus tälle, joka karttaa sanojen rajallisia painalluksia. Tao, josta voi puhua, ei ole Tao.
Tämä kaipaus on ollut aina syvällä minussa. Kaipaus syventää yhteyttä elämään – universumiin. Elämässäni on ollut erilaisia havahtumisen hetkiä. Läsnäoleva tietoisuus vaikuttaa ilmeiseltä, mutta jokin fyysisempi ja juurevampi olemuksen puoli ei ole vielä avautunut tälle sukellukselle. On kaipaus olla yhtä koko universumin – kaiken mitä on, kanssa.
On olemassa paikka ihmeellinen, joka tuntuu olevan vihreä portti galaksien äärelle, syntyvien ja kuolevien tähtien, ihmeellisen mysteerin äärelle, jota kutsutaan elämäksi. Luonto.Se tuntuu vastaavaan tähän kaipaukseen myös juurevalla tavalla eikä pelkkänä tietoisuuden tyhjänä äärettömänä avaruutena. Konkreettinen ja aistittava ovi johonkin samaan, johon palataan meditaatiotyynyllä. Tämä sukellus on täynnä aistimuksia, ja kokemus on jopa aistillinen. Kalliot, vuoret ja rannat merien ja järvien, ne ovat ihania. On paikka, jossa elämä ja elävyys tuntuu vielä selkeämmin kuin kosketettaessa kovaa rantakallion graniittia. Metsä. Elävyys ja elämä ympärilläni.
Metsään uppoutuminen. Metsässä haluan kadottaa itseni ja unohtaa rajani. Kun unohdan ne, jokin rentoutuu ja avautuu. Vihreys voi syöksyä suoniini ja keuhkot täyttyä vienoista metsän tuoksuista. Tällaisella hetkellä aivoni rakentavat kuvan vihreästä peitosta, joka pitää minua hyvänä, ravitsee, vitalisoi ja vie minut minän toiselle puolelle osaksi elämää. Tämä vihreä salatie on etenkin meidän suomalaisten ovilla ja poluilla. Kuinka rikkaita minä ja sinä olemmekaan. Kaikkialla ja kaikille tällä planeetalla ei kuulu vihreitä elämän kuiskauksia, kuten meille.
Kolme tapaa syventää metsäkokemusta:
Jos metsään tahdot mennä… Vihreyteen (tai nyt talvella valkeuteen) sukeltaa. Tässä kolme tapaa syventää metsäkokemusta. Ota mukaasi rakas ystäväsi tai kumppanisi tai tutki yksin metsäsukellusta, jos se on sinulla luontaisempaa. Monet ihmisnisäkäsaivot kuitenkin pitävät, jos ne voivat kokea luontoa yhdessä lajikumppanin kanssa, tehdä hetkistä jaettuja.
1) Sulje puhelin
Sulje puhelin hyvissä ajoin. Viimeistään puoli tuntia ennen metsää kytkeydy irti maailmasta. Tällä kertaa ei kuvata metsäkuvia someen vaan vain omaan sydämeen. Nämä sydämen kuvat ovat sinulle lahja elämältä. Anna sivilisaation hyvine ja huonoine puolineen jäädä taakse. On aika palata alkuperäiseen kotiin. Samoin retken päätyttyä pidä puhelin kiinni vielä vähintään puoli tuntia. Anna metsän hiljaisen meditaation, äänettömän äänen, soida sisälläsi. Anna luonnon vitalisoivan voiman ravita olemustasi hyvän tovin ennen kuin tartut sähköisiin laitteisiin ja erilaisiin aparaatteihin.
2) Ole ja kävele hiljaisuudessa
On maagista vaeltaa ja kävellä ystävän tai rakkaan kanssa hiljaisuudessa. Jakaa ilman sanoja. Tietää, että myös hän näki sen ihmeellisen puun ja kuuli saman vanhan korpin huudon. Päättäkää etukäteen, että kuljette vähintään neljänneksen matkasta hiljaisuudessa. Ehkä haluatte vielä enemmän sanattomuutta ja sovitte useita hiljaisia taipaleita. Nämä ovat jaettuja meditaation hetkiä. Ehkä jossakin välissä jaatte kokemuksianne puhuen ja ihmettelette yhdessä luonnon ihmeellistä mysteeriä. Voitte myös sopia, että ette puhu tästä matkasta ikinä. Se jää sydämiinne hiljaisiksi kuviksi. Olette jakaneet jotakin yhdessä, jota ei koskaan laitettu sanoiksi.
3) Anna huomiosi vaeltaa
Pysähdy usein. Älä kävele tai liiku. Seiso tai istu vain. Päästä sitten katseesi ja huomiosi vaeltamaan. Anna elämän tai aivojesi, miten sen vain ajatteleekaan, vapaasti ohjata huomion ja katseesi valokeilaa. Päästä huomiosi täysin irti kontrollista. Hitaasti, hitaasti anna huomiosi vaeltaa ja anna itsesi yllättyä minkälaisia luonnon yksityiskohtia tulee tajuntaasi. Ole rennosti läsnä. Ehkä voit todeta spontaanisti putoavasi olemuksessasi huomioivaan kohtaan, joka on aina ollut todistamassa elämääsi. Ehkä voit huomata yllättäen huokauksen, kun joku olemuksesi päästää irti. Jokin sinussa tajuaa, että olet metsässä. Vain tuo ja tuo luonnon yksityiskohta on nyt totta eikä mikään mielen valkokankaan huolestuttava tai innostava kuva tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Läsnäolo tässä ja nyt käy metsässä ilmeisemmäksi.
Jos haluat löytää lisää syvempiä kokemuksia metsästä, kurkkaa myös taskuun sopivat Metsä- ja meditaatiokortit.
Eiköhän jokainen meistä ole joskus halunnut puuttua toisten asioihin. Ei ole hohdokasta myöntää, mutta ennen puutuin varsinkin kulloisenkin puolisoni elämään lähes ammatikseni. En ehkä suoraan, en ehkä mäkättäen. Mutta jatkuvana huolena, jatkuvina ”piilovihjailuina” siitä miten toinen voisi ”parantua”, kuka mistäkin.
Olen koittanut saada jotain raitistumaan, jotain työelämään, jotain arvostamaan minua, jotain olemaan läsnä minulle. Olen koittanut saada toisen kautta, sitä mitä itse en ole osannut itselleni antaa. Hoivaa, huolenpitoa, rakkautta.
Opin jo hyvin pienenä uskomaan että rakkaus on kaupankäyntiä. Rakkaudennälkäisenä luulin, että kunhan ensin pelastan jonkun ihmisen hänen addiktioiltaan, sitten hän voi antaa minulle rakkautta. Kaikki tämä on tietysti ollut hyvin alitajuista, ja näiden kaavojen katkaisu on ollut monen vuoden työ, ja se työ on edelleen käynnissä.
Vastaavasti olen myös itse kokenut, miltä tuntuu, kun jollain muulla on jokin oma käsityksensä siitä, millainen minun pitäisi olla. Se tuntuu ikävältä. En tunne, että voin sellaisessa seurassa rentoutua olemaan se, kuka olen. Mutta sellaisessa seurassa, jossa minä saan olla vastuussa minusta, eikä minun vastuualueelleni tulla puuttumaan, uskallan rentoutua ja olla keskeneräinen. On turvallista olla, kun saa tilaa olla.
Katie Byron on viisaasti sanonut: Maailmassa on kolmenlaisia asioita, minun asioita, sinun asioita ja elämän asioita.
Silloin kun huomaan murehtivani jonkun muun elämää ja valintoja liiaksi, on minun tärkeä kysyä itseltäni: Onko tämä oikeasti minun asiani? Se ei tarkoita, ettenkö voisi rakastaa. Se ei tarkoita, etten saisi välittää. Mutta joskus se tarkoittaa sitä, että minun on rakastettava etäämmältä.
Kirjoitin itselleni pienen muistilistan siitä, mikä on vastuullani ja mikä ei. Ehkä tämä auttaa sinuakin?
Nämä EIVÄT ole vastuullani:
Toisten tekemiset
Toisten puheet
Toisten valinnat
Toisten uskomukset
Toisten teot
Toisten mielipiteet
Toisten tekojen seuraukset
Nämä asiat taas ovat minun vastuullani (Muistin sitä tai en):
Minun tekemiseni
Oma käyttäytymiseni
Minun valintani
Omat sanani ja sanomiseni
Omat tekoni
Omat mielipiteeni ja se valitsenko tutkia niitä syvemmin ja valitsenko ilmaista niitä vai en
Omien tekojeni seuraukset
On inhimillistä välillä murehtia ja miettiä muiden asioita, ihminen kun on sosiaalinen olento. Mutta valtaosa ajastaan kannattaa kuitenkin käyttää siihen, mihin oikeasti voi vaikuttaa. Kumma kyllä, se on monesti myös suurempaa rakkautta sille toisellekin.
Vuosia sitten seisoin Kolera-altaan reunalla Helsingissä. Oli lauantai-ilta marraskuun lopulla, harmaa ja kostea hämärä. Olin eronnut vähän aikaa sitten.
Olin kävelemässä ohi, mutta pysähdyin Kolera-altaalle ja käänsin katseeni puistoa kohti. Sumuista, kylmää ja kosteaa. Yksinäistä. Lauantai-illasta tyhjentyvä kaupunki.
Nielin itkua. Seisoin paikallani. Olin päättänyt, että vanhat rakkauskaavat saisivat riittää. Ei niitä enää. Olisin yksin. En antaisi periksi, ennen kuin osaisin tunnistaa rakkauden. Rikkoisin kaavani.
Olin koko elämäni ajan ollut parisuhteessa, lähes tauotta. Mutta kun katsoin suhteitani taaksepäin, tiesin jälkiviisaasti, etten ollut rakastanut kaikkia heitä. Jotain oli puuttunut. Miksi olin aloittanut suhteet?
Kyse ei ollut siitä, että minulla olisi ollut suhteita joko hyviin tai huonoihin miehiin. Olin ollut aivan ihanissa suhteissa, ja tuntenut kiinnostavia ja hauskoja miehiä. Omalla tavallaan rakkaita kaikki. Mutta: en erottanut ihastumista rakastumisesta. Miksi en erottanut? Koska pelkäsin olla yksin ja olin aina valmis ajattelemaan, että jokainen ihastus voisi muuttua rakastumiseksi. Minun kohdallani ei koskaan käynyt niin.
Maailma on täynnä ihastuttavia ihmisiä. Mutta me emme rakastu kaikkiin ihastuttaviin ihmisiin.
Rakastumisesta tiedetään paljon, eikä oikeastaan mitään. Sosiaalitieteilijät kertovat, että rakastumme ihmisiin, joilla on samanlainen sosioekonominen status kuin itsellämme, samankaltainen kulttuurinen perimä yhdistää meitä. Kun tulo- ja koulutustaso sekä kiinnostuksen kohteet ja arvot ovat samankaltaiset, on rakastuminen todennäköisempää. Psykologit väittävät, että rakastumme vanhempamme kaltaiseen ihmiseen: naiset etsivät isäänsä ja miehet äitiään. Terapeuttiset näkökulmat korostavat suhteiden eheyttävää vaikutusta: etsimme kumppania, jonka kanssa korjata jotain, mikä on sisällämme rikki.
Nämä ovat kaikki erilaisia näkökulmia kokemukselliseen eli kaikkeen siihen, mitä meille on tapahtunut tai mitä olemme oppineet ja omaksuneet tietoisesti tai tiedostamattamme syntymämme jälkeen. Nämä kokemuksellisen osa-alueet ovat osaltaan muokanneet meitä ihmisiksi, joka koemme olevamme. Kokemuksellinen aines vaikuttaa myös siihen, mitä pidämme toisissa haluttavana. Kokemuksellinen on myös alituisessa muutoksessa eletyn elämän kautta. Olemme koko ajan eri ihminen – jossain määrin ainakin.
Kokemuksellisen lisäksi on biologia. Antropologi Helen Fisher on tutkinut sen osuutta rakkaus-käyttäytymisessämme. Fisherin mukaan ihmiset voidaan jakaa biologisen printtimme pohjalta neljään eri persoonallisuustyyppiin. Persoonallisuustyyppi ohjaa ajattelua ja käytöstä sen pohjalta määrittääkö sinua dopamiini, serotoniini, testosteroni vai estrogeeni. Tässä mielessä kyse on kemiasta. Fisher arvelee, että puolet persoonallisuudesta ja vetovoimasta määrittyisi biologisen printtimme pohjalta ja toinen taas kokemuksellisen.
Tältä pohjalta – mikäli kaikki nämä väitteet pitäisivät paikkansa – voisi ajatella, että rakastumista ohjaava vetovoima on kuin pienistä lasipaloista koottu mosaiikki: muuttujia on todennäköisesti kymmeniä, ellei peräti satoja – tai mahdollisesti tuhansia, ehkä enemmänkin.
Ehkä väkevimmin perustuksiamme tärisyttää ihminen, joka osuu mahdollisimman moneen rakkausmosaiikkimme palaseen – kattaa suuremman pinta-alan rakkausmosaiikkimme biologisen printin ja kokemuksellisen osa-alueista. Mitä vähemmän osumia, sen vähäisempi tunnistamisen kokemus.
Ja ehkä juuri tästä syystä voidaan sanoa, ettei maailmassa ole vain yhtä oikeaa, vaan vaikka kuinka monta oikeaa.
Toisaalta, tunnet kaikkia noita ihmisiä kohtaan vetoa eri syistä ja eri tavoin, koska todennäköisesti jokaisella kerralla, kun ihastut tai rakastut, mosaiikki on erilainen.
Ja variaatioiden määrä on loputon. Joka kerta saat jotain – ja sen pohjalta mitä rakastamisesta tiedetään, joka kerta myös puuttuu jotain. Ei ole sellaista täydellisyyttä, joka ei vaatisi yhteensovittamista.
Kukaan näistä ihmisistä, kukaan tästä loputtomasta potentiaalista ei ole sillä tavalla täydellinen, että sinun ja hänen biologisen printin ja kokemuksellisen muodostamasta mosaiikista syntyvä kohtaaminen olisi täysin ristiriidaton.
Miksi ei? Rakkaus on paitsi tunne myös suhde. Kuten kaikissa muissakin ihmisten välisissä suhteissa, myös rakkaussuhde nostaa esiin kahden ihmisen elämän kohtaamisissa syntyviä tunteita. Siten lopulta rakastamisen kannalta ratkaisevaa on kykysi kohdata toinen ihminen. Vasta silloin näet, mitä osaat saamallasi lahjalla tehdä. Pitääkö sinun rakastua yhä uudestaan vai voisitko ehkä rakastaa ihmistä, johon rakastuit.
Siten rakastumisen mosaiikki olisi vain alku jollekin, veto ja voima jotakin kohti, mutta ei suinkaan päätepiste. Se saattaisi selittää sitä, miksi jotkut ihmiset ovat vain ihastuttavia ja toiset vievät jalat alta, saavat jättämään pari hengenvetoa väliin ja synnyttävät ehdotonta varmuutta siitä, että se on tuo. Minä vain tiedän, että se on tuo. Älkää kysykö mistä tiedän, mutta minä tiedän.
Tuo varmuus on todennäköisesti paras mahdollinen paikka kohdata se ihminen, jota haluat rakastaa. Sikäli totena voidaan pitää myös ajatusta, että jossakin olisi Se Oikea. Joku näistä kohtaamisista voi olla se, jonka muistat kuolinvuoteellasi – tai se, joka teki sinut onnelliseksi loppuelämäksesi. Sinä päätät.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
Vietin juuri kaksi viikkoa Espanjassa yksin omatoimimatkalla. Siellä aloin pohtia teemaa vapaus, joka on itselleni ollut aina äärimmäisen tärkeä. Mitä vapaus oikeastaan on? Pohdintani johti kokonaiseen Vapaustrilogiaan, josta ensimmäinen osa, 1/3, tulee tässä.
Olin odottanut reissuani jo monta kuukautta kuin kuuta nousevaa. Ei enää synkkyyttä päivästä toiseen, ei jatkuvaa koiran kuratassujen pesua! Lentokoneessa kuitenkin kyselin taas itseltäni: ”Siis MIKÄ idea tässä taas oli? ”. Tätä kysyn aina lähtiessäni yksin reissuun, koska en nauti siitä vaiheesta, kun matkustan kohteeseen. Siinä ehtii miettiä liikaa. Kuten: ”Mitä minä tekisin Espanjassa yksin kaksi viikkoa? Viihdynkö? Kuluuko aika? Onko minun ihan pakko aina lähteä toteuttamaan näitä vapaan naisen päähänpistoja!”
Erityisen pahalta tuntui jättää koira hoitoon niin pitkäksi aikaa. Lähtöä edeltävänä päivänä jopa tuhersin itkua. Laitoin ystävälleni viestiä: ”Mikä muhun on mennyt? Onko minusta tullut keski-ikäinen nössö, kun mua pelottaa! Ja mä itken jonkun koiran takia! En mä ole ollut tällainen! Mä olen rohkea ja reipas seikkailija!”
Ystäväni lohdutti, että nössöä minusta ei saisi millään. Oli ihan normaalia jännittää, kun edessä oli jotain isoa ja tuntematonta. Hän arveli myös, että ehkä iän myötä tulee turvallisuudenhakuisemmaksi. Siinäpä sana, joka ei ole koskaan sopinut minulle. Olen elänyt keikka- ja pätkätöiden varassa viimeiset neljätoista vuotta. Olen ollut utelias kehittämään itseäni kaikin mahdollisin tavoin ja valmis heittäytymään vaikka mihin seikkailuihin. Mutta ehkä uteliaisuuteni rinnalle oli pikku hiljaa hiipinyt itsesuojeluvaistoa?
Toisaalta aivoilla on luontaisesti tapana vastustaa kaikkea uutta. Mutta aivot myös muovautuvat. Siksi niitä pitää ärsyttää, järkyttää niiden status quota. Se on sitä kuuluisaa epämukavuusalueelle menemistä. Minulla epämukavuutta kesti jälleen tasan siihen asti, kun sain laskettua matkalaukkuni majapaikkani lattialle. Malagan kapeita katuja tallaillessani minut valtasi mieletön rauha ja tunsin olevani kotonani. Olin täydellisen vapaa ja täydellisessä harmoniassa maailman kanssa. Mutta jäin miettimään, tarvittiinko vapauden tuntemiseen aina matkustamista muualle?
Ikuista lomaa ei ole
Kukapa ei tuntisi itseään vapaaksi lomalla, kun kerrankin pääsee irti arjen rutiineista ja velvollisuuksista. Toisille vapaus voi tulla siitä, että ruoka tuodaan nenän eteen, eikä tarvitse juuri poistua uima-altailta. Minulle vapaus tulee aina uusista, mahdollisimman autenttisista ja yllättävistäkin kokemuksista.
Toisaalta reissaamisenkin voi suorittaa: kaikki tekeminen on aikataulutettua kulttuurielämyksistä auringonpaisteeseen, aktiviteetteihin ja ruokailuun. Täytyy ehtiä, nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.
Matkustaminen voi olla myös pakenemista. Reissuun lähdetään, kun ei kestetä omaa elämää kotona, tai omaa itseään. Takaisin ei haluttaisi palata. Ikuinen loma voikin kuulostaa houkuttelevalta. Mutta jos maailmalle jää pidemmäksi aikaa, arki tulee jopa aurinkoon. Se tulee siinä vaiheessa, kun uutuudenviehätys on karissut ja kaikki turistikohteet jo nähty. Ei jaksa olla enää haltioitunut vieraasta kielestä ja sopeutua outoihin tapoihin. Jos lähtiessä on ollut kotimaassa ongelmia, ne tulevat vastaan myös uudessa maassa – aurinko ei sulata niitä pois. Toki voi olla niinkin, että toisessa kulttuurissa tuntee olevansa enemmän elementissään kuin kotona.
Mikä on minun paikkani maailmassa?
Myöskään pelkkä yksinolo ei yleensä tee ihmistä vapaaksi. Minäkin, joka rakastan yksin matkustamista ja viihdyn hyvin omassa seurassani, rakastan yhtä paljon uusien ihmisten kohtaamista. Tarvitsen myös tunteen siitä, että minulla on olemassa ystäviä ja ihmisiä, joille voin jakaa asioitani, vaikka reissusta käsin. Haluan tuntea yhteyden muihin ihmisiin.
Jos ei ole tunnetta, että itsellä on maailmassa merkitystä, voi matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä tule onnelliseksi. Yksinäisin hetki elämässäni oli parikymmentä vuotta sitten Lissabonissa, jonne olin mennyt media-alan työharjoitteluun. Työharjoittelussani minulla ei ollut mitään tekemistä, enkä oppinut viikkoihin mitään. En tuntenut Lissabonissa ketään, en ymmärtänyt kieltä, enkä viihtynyt ahtaassa asunnossani. Juhannusaattona lintsasin ”töistä” ja otin junan rannalle. Muistan, miten katselin ihmisiä ympärilläni, ja tunsin olevani täysin irrallinen kaikesta, hyödytön ja tarpeeton. Siellä vaalealla hiekalla meren ääressä ja palmujen katveessa koin itseni pohjattoman yksinäiseksi.
Rajaton vapaus alkaakin jossain vaiheessa kuristaa. Vapaus vaatii rinnalle myös vastuuta. Vastuu tulee siitä, että itsellä on jokin tarkoitus olla olemassa. Elääpä ihminen missä tahansa, aamulla tulee olla jokin syy nousta sängystä. Ja mikäli omasta tekemisestä on vielä hyötyä jollekin muulle, sitä suurempi on merkityksellisyydentunne. Jos minulla, ikisinkulla, ei olisi ollut koiriani (ensimmäinen jo kuollut), en olisi nauttinut vapaudestani yhtä paljon. Sitä olisi ollut liikaa. Koirani tuo minulle rutiinit ja sopivasti vastuuta – ja olenhan erityisen tärkeä jollekin.
Oletko vapaa arjessa?
Vapautta on oikeastaan kahdenlaista: ulkoista ja sisäistä. Ulkoiset tekijät joko rajoittavat tai antavat tilaa vapaudelle. Ulkoista vapaus on juuri esimerkiksi lomilla. Tai ulkoisen vapauden voi antaa taloudellinen vapaus toteuttaa asioita. Ulkoiset rajoitukset voivat uuvuttaa, esimerkiksi jos ei pysty itse vaikuttamaan työhönsä ja on jatkuva kiire. Tai jos ympäröi itsensä ihmisillä, jotka alistavat ja kritisoivat, tai rakastuu liikaa materiaan, joka estää esimerkiksi muuton muualle.
Sisäinen vapaus on omien psykologisten tarpeiden täyttymistä. Niin paljon kuin nautinkin reissustani ilman tarkkoja suunnitelmia, olen järjestänyt myös arkeni niin, että tunnen siinä itseni mahdollisimman vapaaksi. Vapaana kirjoittajana minulla toki on deadlinet, jotka annetaan ulkoapäin, ja toisinaan vapauden kääntöpuolena on se, että työn ja vapaa-ajan rajoja ei ole. Myös kirjailijana on uhmattava ulkoisia rajoitteita ja toteutettava sisäistä kutsumustaan, vaikka ulkoiset seikat (aika ja raha) eivät tekisi kirjoittamista helpoksi (koska jos odottaisi täydellistä hetkeä, sitä ei tulisi koskaan). Mutta sisäisesti tuntemani vapaus toteuttaa luovasti itseäni voittaa ulkoiset rajoitteet. Jos tekisin työtä vain maksaakseni laskuni ja kokisin vapauden kerran pari vuodessa viikon lomalla, se olisi kuin laastaria ampumahaavalle.
Ulkoisella vapaudella on siis merkitystä, mutta se ei takaa sisäistä vapautta. Todellisen vapauden määrittää sisäinen vapaus: se, miten asennoidumme toimintaan ja olosuhteisiin. Yleensä rajoitukset ovatkin omassa päässä. Seuraavassa osassa kirjoitan lisää sisäisestä vapaudesta: mielenrauhasta ja elämän virtauksesta.
Jokainen meistä on tietoinen virallisista ravitsemussuosituksista tai ravinteiden saannin yleisistä linjauksista. Valtaväestölle suunnattujen suositusten vahvuus ja toisaalta heikkous piilee niiden yksinkertaistuksissa ja yleistyksissä. Ravinteiden saantiin liittyvät yleiset suositukset kuvastavat usein niitä raja-arvoja, joiden puitteissa riski altistua tietyille tunnetuille sairauksille vähenee. Väestöllisillä keskiarvoilla ei kuitenkaan ole välttämättä merkitystä yksilöllisen optimitason kannalta.
”Biomedin Elias Jaakkola heitti ilmaan idean yhteisen verkkokurssin tekemisestä. Innostuin tästä välittömästi. Heräsinkin seuraavana yönä puoli neljä ja kaikki oli kirkkaana mielessäni: ravitsemustila kuntoon! Ihmiset eivät tiedä useinkaan perusasioita ravinteista, popsivat summamutikassa lisäravinteita ja ovat ylipäänsä hyvin ristiriitaisen tiedon varassa ravitsemukseen liittyen. Mitäpä jos teemme verkkokurssin aiheesta? Pureskelemme kaiken tiedon kompaktiin pakettiin ihmisille ymmärrettävään muotoon noudattamalla Biohakkerin Käsikirjastakin tuttua systeemistä ajattelutapaa: mitä tutkitaan (esim. vitamiinit), mistä niitä saadaan (ravinnosta), miten näiden saantia mitataan ja onko tarvetta täydentää saantia lisäravintein?”
Mikroravinteista alettiin puhua 1930-luvulla, kun tutkittiin kasvien tarvitsemia hivenaineita. Mikro- ravinteiden saantisuosituksia ja merkitystä terveydelle ryhdyttiin tutkimaan 1940-luvulla. Laajojen selvitysten mukaan mikroravinnepuutokset olivat erittäin yleisiä teollistuneissa maissa.
Yksilön optimaalinen ravitsemustaso voi vaihdella geneettisten tekijöiden vuoksi merkittävästi. Jokaisessa ihmisessä tapahtuu jatkuvasti yksilöllisiä mutaatioita. Nämä mutaatiot voivat aiheuttaa yksilöllisiä eroja DNA-ketjussa.
Ravinto-opin ja ravitsemuksen kannalta näillä asioilla on vaikutus tiettyjen hivenaineiden ja vitamiinien tarpeen lisääntymiseen tai vähentymiseen. Monissa tapauksissa mutaatiot vaikuttavat suoraan vitamiinien ja hivenaineiden koentsyymitoimintaan (esim. sinkki, B6-vitamiini tai koliini) ja kyseisten ravintoaineiden tarpeeseen elimistössä. Siksi ravitsemukseen liittyvien yksilöllisten tarpeiden selvittämisen tulisikin olla aina ensimmäinen toimenpide, kun lähdetään rakentamaan toimivaa ruokavaliota.
Ravinteiden saanti riippuu oleellisesti ravinteiden imeytymisestä. Tätä asiaa ei ravitsemussuosituksissa pystytä ottamaan huomioon. Jos ruoansulatukseen liittyvät prosessit eivät ole kunnossa, ravinteet eivät myöskään imeydy odotetulla tavalla. Sen vuoksi ravinteiden saannin optimoinnin tulisi lähteä myös ruoansulatuksen parantamisesta.
Yhdysvaltalainen biokemian ja molekyylibiologian professori Bruce Ames on tutkinut syöpää ja ikääntymistä usean vuosikymmenen ajan. Amesin kehittämän teorian (triage theory of micronutrients and aging) mukaan elimistö käyttää puutostilassa eri sisäelimien ravinnevarastoja senhetkisen terveyden ylläpitoon. Esimerkiksi raudan puutteessa käytetään maksan rautavarastoja normaalien elintoimintojen ylläpitoon. Pitkäaikainen mineraalien ja vitamiinien puutostila heikentää elimistöä ja aiheuttaa DNA- ja mitokondriovaurioita, jotka voivat johtaa syöpään ja ikääntymisen kiihtymiseen. Ames ehdottaakin, että jotta eläisimme mahdollisimman pitkään, tulisi mikroravinteiden optimaalinen tarve täyttää koko elämän ajan.
Selvitä ravitsemuksellinen lähtötilanteesi ennen merkittäviä ruokavaliomuutoksia tai lisäravinteiden hankintaa. Mittauta elimistösi ravinnetasot ja keskeiset veriarvot. Vaikka kokisit olevasi terve, mittaaminen voi olla järkevää ennaltaehkäisyn kannalta.
Kun puhumme rakkaudesta, puhumme väistämättä aina samalla itsestämme. Rakkautta ei voi määritellä raameihin, meillä jokaisella on oma suhde rakkauteen. Parisuhderakkaudenkin määritelmä voi olla sinulla hyvin erilainen kuin minulla. Siksi on hyvä olla tietoinen siitä, mikä on itselle tärkeää parisuhteessa.
Mikä on minun tapani rakastaa ja millaisia rakkauden osoituksia odotan toiselta ihmiseltä?
Ajattelen, ettei yhdenkään ihmissuhteen merkitys valmistu milloinkaan lopullisesti. Niin kauan kuin elämme, kasvamme ja muutumme, niin kauan muuttuvat tarinammekin. Se, mitä tänään mietit päättyneestä suhteestanne, voi olla hyvin erilainen tarina, kuin se, josta kerrot vuosien kuluttua. Rakkaussuhteen päättymisen ei tarvitse viedä merkitystä ajalta, jonka vietitte yhdessä.
Teini-iästä saakka vakaassa parisuhteessa ollut viisikymppinen puhuu mielellään parisuhteen tärkeydestä ja tarkoituksellisuudesta, eikä näe mieltä yksinäisen suden vapaudessa kulkea omia polkujaan. samoin kun yksinkulkija saa puistatuksia ajatuksesta jakaa matkansa ikuisesti uskollisen parinsa kanssa. Jollekin parisuhde on ainoa tapa elää, ja sinkkuvaiheet ovat väliaikoja kahden suhteen välissä.
Viime vuosina myös polyamoriset suhteet (joissa on enemmän kuin kaksi osapuolta rakkaussuhteessa keskenään) ja avoimet suhteet (suhteet, joissa on lupa harrastaa seksiä myös muiden kuin puolisonsa kanssa) ovat olleet esillä vaihtoehtoisina tapoina solmia rakkaussuhteita. Vaikka kyseessä on vielä marginaalinen ilmiö, on oletettavaa että perhe- ja seurustelumuodot monipuolistuvat tulevaisuudessa. Mikään tutkimus ei ole voinut osoittaa ihmisen olevan yksiavioinen, mutta moniavioisuuttakaan ei ole voitu vahvistaa ihmiselle luontaiseksi tavaksi elää.
Kun mietit suhteenne päätyttyä rakkaushistoriaanne, huomaat todennäköisesti siinä monia vaiheita. Kumpi ihastui ensin, vai heräsikö kiinnostus yhtä aikaa? Millä tavoin osoititte rakkautta toisillenne? Kuinka rakkaus ja seksuaalisuus kietoutuivat toisiinsa? Mihin perustui päätös sitoutua? Näitkö silloin loppuelämänne yhdessä vai ajattelitko mennä päivä kerrallaan eteenpäin?
Moni asiakkaani pohtii, rakastiko entinen puoliso oikeasti häntä milloinkaan ja mistä sen voisi tietää aivan varmasti. Osa taas pohtii omien tunteidensa aitoutta ja omaa rakkauskäsitystään. Epäilys tuntuu pahalta, mutta voimmeko olettaa edes, että rakkaus merkitsisi kaikille samaa asiaa? Rakastaminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa, mutta sotkemme ne helposti keskenään. Toisaalta parisuhderakkauden luonteeseen liittyy monenlaisten tarpeiden tyydyttyminen. Kun rakastamme, haluamme sekä saada että antaa, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Suhteen päättyessä on mahdollista saada voimaa ajatuksesta, että rakastaa toista niin paljon, että antaa hänen mennä. Eikö rakkauteen kuulukin haluta toiselle hyvää?
Jos siis olet eronnut, voit toki pohtia, oliko puolisosi rakkaus aitoa, mutta se on loppupelissä vain mörkömetsään eksymistä. Juhli mieluummin sillä tiedolla, että sinun rakkautesi oli totta ja sillä on sinulle valtavaa merkitystä. Sinä osasit rakastaa, ja sinä osaat rakastaa. Rakastamisen taidolla on valtavan suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja tarkoituksellisen elämän elämiselle. Voimme aina valita rakastaa. Silloinkin, kun emme saa osaksemme vastarakkautta.
Teksti on poiminta toukokuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa ilmestyvästä Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas -kirjasta.
”Laita paperiarkki pystyasentoon ja heittele sen päälle raakoja riisinjyviä. Ihmiseksi syntyminen on yhtä todennäköistä kuin että riisinjyvä jää arkin päälle poikittain. ”
En muista, mistä itämaisesta traditiosta tämä vertaus on, mutta minulle se konkretisoi elämän arvoa.
Vertaus liittyy sielunvaellukseen, mutta vaikkei haluaisi ottaa kantaa uskonnollisiin termeihin, voi se toimia rauhoittavasti: on melkoinen lahja elää elämäänsä ihmisenä.
~ ~ ~
Keskellä arkista turbulenssia elämän lahjaa ei aina muista arvostaa. Rutiinit hautaavat alleen, ja elämä voi tuntua jopa merkityksettömältä. Elämme kollektiivisesti jatkuvassa kiireessä, tuhoamme asuinplaneettamme vauhdilla, tavoittelemme rahaa ja materiaa selvitäksemme…ennen kuin kuolemme. Mitä järkeä tässä kaikessa on?
Saattaa kuulostaa kummalta, mutta olen välillä pohtinut, mikä on masennuksen (merkityksettömyyden) ja valaistumisen (yksilön merkityksettömyyden) ero.
Minusta tuntuu, että se on hiuksenhieno. Suurin osa meistä elää melkoisen sumun keskellä, ja kun tämän sumun merkityksettömyyden tajuaa, voi se yllättäen hälventyä. Ainakin hetkittäin.
Valaistuminen on voimakas sana, on helpompi keskittyä jokapäiväisen elämän syvyyteen. Masennus on niin ikään voimakas sana, tarkoitan ennen kaikkea toivottomuutta nähdä merkityksettömyyden läpi. Näiden kahden välillä on ohut kultainen lanka.
~ ~ ~
Merkityksettömyydelläkin on merkityksensä. Se voi auttaa yksinkertaistamaan elämää: pysäyttää juoksumatolla.
Kun havaitsemme, että juoksemme pää kolmantena jalkana –– niin, miksi? –– meille tarjoutuu mahdollisuus solahtaa suurempaan tietoisuuteen kaiken yhteydestä. Se ei ole helppoa tai käy hetkessä, ja se saattaa vaatia kaikkien elämän palasten uudelleenjärjestelyä. Mutta kun kultainen lanka kirkastuu, johdattaa se meidät saman ajatuksen toiselle puolelle: merkityksettömyydestä arjen syvyyteen.
~ ~ ~
Kundaliinijoogatraditiossa oppilaan polkua kuvataan neljällä sanalla: tottele, palvele, rakasta, kohota (obey, serve, love, excell). Oma opettajani selventää asiaa näin:
Palvele jumalaista valoa kaikessa, palvele totuuden ja tietoisuuden heräämistä.
Rakasta lahjojen antajaa enemmän kuin lahjoja. Rakasta luojaa yhtä paljon kuin luomusta.
Kohota: tanssi, älä rimpuile. Pyhä elämän tanssi liittää kaiken yhteen, sinä ja luoja, luoja ja sinä, olette yhtä.
~ ~ ~
Ystäväni esitteli minulle pari vuotta sitten Lisa Ekdahlin One Life -kappaleen, jota kuuntelen silloin tällöin arjen keskellä selälläni lattialla maaten.
Biisin sanoma on universaali: kaikki elämänmuodot ovat osa yhtä Elämää. On olemassa vain yksi Elämä, jota sinäkin kannat mukanasi.
Se on valtavaa. Se hälventää sumuverhoa ja osoittaa pyhyyden keskellä arkea.
Kun puhutaan lempeydestä, voi tulla fiilis, että no sehän on sellaista lussua hymyilyä ja paijaamista, positiivista ajattelua ja hankalien juttujen lakaisemista maton alle.Sellaista, että olen aina niin ihana ja helppo. No way. Tykkään Maaret Kallion ilmaisusta ”lujasti lempeä”. Käytän myös ilmausta tough love – tai ihan vain sanaa ”itsekunnioitus”.
Olen saanut viime aikoina kuulostella erityisen tarkkaan, millä tavoin tukisin itseäni parhaiten, jotta voin olla lempeästi läsnä a) itselleni b) ylipäänsä kenelle tahansa c) asiakkailleni tai luennoillani. Mitä tarvitsen, jotta minulla on itseni kanssa ravittu, kannateltu ja rakastettu olo. Mitä tarvitsen voidakseni ilmaista ja kohdata levollisesti ja rehellisesti omasta ytimestäni. Mitä tarvitsen liikkuessani ympäristöissä, joissa pintojen alla muhistelee piilotettuja pelko-energioita: kilpailua, eriarvoisuutta, kontrollia.
Eli mitä tarvitsen elämässä, oikeastaan. Onhan meissä ja laiffissa vähän kaikenlaista. Eikä se ole väärin eikä paha asia; kenties ei ole mitään ”noita muita”, on vain heijastumia itsestäni, jotta löytäisin myötätuntoa itseäni ja toisia kohtaan. Voisiko lempeys olla sitä, että en vastusta itseäni, ihmisyyttä tai elämää sellaisena kuin se on? Nautin, kärvistelen, kasvan ja seikkailen – ja tuen itseäni siinä kaikessa.
Veikkaan, että moni (herkkä) kuulostelee samanlaisia asioita. Usein otamme ihan turhaa vastuuta tilanteista: miten mun tässä nyt olisi hyvä olla ja ymmärtää, jotta kaikilla olisi jees. Lempeys on sitä, että uskaltaa ottaa vastuun pelkästään siitä, että omassa olossa ja elämässä on lempeys läsnä.Se on mitä suurin paradoksi! Usein myötäelämme syvästi ja tallomme vahingossa omille varpaillemme. Rajat katoavat taivaan tuuliin, jos ovat löytyneetkään.
Joskus lempeys tarkoittaa selkeitä linjauksia sen suhteen, kuka ja mitkä tilanteet ja asiat ovat energiani, sydämeni, aikani ja lempeyteni arvoisia. Olemme arvokkaita kaikki. Mutta ei lempeys ole sitä, että tykkään kaikista, suostun kaikkeen tai annan muiden jyrätä ja yritän itse vain ”kasvaa”, ”olla avoin”, ”henkinen” tai ”kypsä” .
Tarvitsen itsekunnioitusta, tarvitsen rajoja, tarvitsen oman sydämeni ravitsemista
Kun tarvitsen lempeyttä itseäni kohtaan, tarvitsen niiden äänien sivummalle jättämistä, jotka eivät tue omassa itsessäni olemista. Tarvitsen keskittymistä siihen, mistä juuri minulle tulee hyvä olo. Tarvitsen sydämeeni luottamista; sisäinen ääneni kertoo, keiden seurassa tai minkä asioiden parissa tulen ravituksi. Vaikka toinen ihminen kuinka hymyilee ja halaa, ei välttämättä kannata juuri hänelle avautua. Eivät kaikki ihmissuhteet ole vastavuoroisia tai tasavertaisia. Työsuhteissa voi olla paljon tunnistamatonta ja muuksi muunnettua, toiseen projisoitua pelkoa. Ei kaikki mikä kiiltää ole kultaa. Se on inhimillistä, eikä toisin tarvitse ollakaan. Omia tuntemuksiaan ei myöskään tarvitse epäillä tai sysätä epävarmuuden piikkiin.
Tarvitsen siis kykyä erotella ja karsia. Tarvitsen uskallusta nähdä asiat suurentelematta ja kaunistelematta. Tarvitsen itsekunnioitusta, jotta en lähde miellyttämään tai pelaamaan pelejä. Tarvitsen myötätuntoa, koska olen ihminen. Tarvitsen rajoja ja keskittyneisyyttä. Tarvitsen ymmärrystä siitä, mikä on minulle turvallinen, kasvua tukeva epämukavuusalue ja mikä turvaton, selviytymiskeinoihini keikauttava vaaravyöhyke. Tarvitsen lempeyttä, jotta sisäinen turvani kasvaa. Silloin en tavoittele hyväksytyksi tulemista hyvinvointini tai totuuteni kustannuksella.
Tarvitsen itseltäni lupaa tuntea, ajatella ja kokea juuri mitä koen. Monesti vaadimme itseltämme paljon sen suhteen, millaiset tunteet ja ajatukset ovat oikeita. ”No mullahan on kaikki ihan hyvin, en saisi tuntea tyhjyyttä tai tyytymättömyyttä”. ”No mähän saan tästä asiasta niin paljon, mun pitäisi tuntea (vain) kiitollisuutta”,”Rakkaudellinen, kypsä tai henkinen ihminenhän on jo ohittanut tällaiset tunteet”.
Tunteiden kategorisoiminen ei ole erityisen lempeää itseämme eikä toisia kohtaan. Jokainen tunne on initiaatio, portti syvemmälle itseemme ja kasvuun. Se ei tarkoita, että tarvitsee jäädä esimerkiksi epävarmuuden tai katkeruuden kahlitsemaksi – mutta vain lempeyden ja myötätunnon kautta tunteissaan pääsee voimaantumaan. Voimaantunut saa kokea tunteiden mahtavan alkemian, eikä siksi kenties haluakaan niitä kieltää tai arvottaa.
Lempeyden ytimessä ovat itseni hoitaminen ja oman hyvän oloni asettaminen ykköseksi. Se ei ole itsekästä omaan napaan tuijottelua ja muiden jättämistä hunnigolle, vaan kallisarvoisen sydämeni ja elinvoimani arvostamista. Se vetää puoleensa asioita, joita haluan kokea. Minulle “manifestoimisen” tai “tietoisen luomisen” ytimessä on siis rakkaus itseäni kohtaan. Rakkaudellista elämää luodaan itseä rakastamalla.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
kirjoitan tätä sinulle hetkessä, kun olen juuri palannut kotiin ystäväni luota. Ystäväni menetti lapsensa viime viikolla ja kävin hänen luonaan viemässä kynttilöitä ja ruokaa ja halauksia ja lohtua suruista suurimmassa. Lähtiessäni halasin häntä ja sydämeni pohjasta totesin hänelle, että mitä apua hän ikinä tarvitsisikaan ja mihin kellonaikaan hyvänsä, olisin käytettävissä. Auttaisin kaikin mahdollisin tavoin ja siltikin jokainen teko tuntuisi hyvin pienelle ison menetyksen rinnalla.
Kotiin ajaessani tajusin, että rakas ystäväni, yhtä lailla sinäkin ansaitset minulta ihan saman, vaikka et olisikaan suuressa surussa. Vaikka ihan vain olisit vain. Ansaitset sen silti. Olet ihan yhtä arvokas, vaikka huolesi olisivatkin pieniä tai mitättömän oloisia tähän verrattuna. Ansaitset kaiken avun ja tuen ja rakkauden ilman mitään näkyvää syytä. Ihan vain siksi, että olet.
Haluan myös sanoa sinulle, että olet tärkeä. Olet oikeasti merkityksellinen ja tärkeä. Olet minulle tärkeä, vaikka aina et konkreettisesti sitä aina näe tai koe. Olet ihan paras. Kaikki sinussa on täydellistä juuri noin. Vaikka joskus vuosia sitten sanoit tai teit jotain hölmöä tai jätit sanomatta tai tekemättä tärkellä hetkellä jotain, olet saanut sen jo anteeksi. Kaikki on hyvin. Ihan varmasti.
Ajattelen sinua usein. Monesti tulet mieleeni hetkellä, jolloin ei ole sopiva aika soittaa tai laittaa viestiä. Muistan sinut ehkä kuullessani lempibiisisi radiossa tai pestessäni käteni saippualla, jonka sain sinulta lahjaksi. Muistan ehkä sinut ja mökkireissumme 12 vuotta sitten, kun vedän jalkaani kauhtuneet parhaat päivänsä nähneet kalsarit, joita en ole raskinut heittää roskiin siksi, että sain ne lahjaksi sinulta. Ajattelen sinua, vaikka en tänäänkään saanut soitettua. Ja kiitän vielä monta viikkoa mielessäni viime puhelustasi, jolloin soitit minulle vain siksi, että sinulla oli ikävä ja halusit kuulla ääneni.
Haluan, että tiedät, että uskon sinuun. Vaikka kukaan muu ei uskoisi, minä uskon. Ja joku viisas on sanonut, ettet voi epäonnistua, jos yksikin ihminen uskoo sinuun. Näen sinut jo toteuttamassa unelmiasi; avaamassa ikiomaa K-kauppaasi tai tekemässä suosittua TV-ohjelmaasi tai opiskelemassa psykologiksi tai onnistumassa rakkaassa lajissasi olympialaisissa tai kirjoittamassa intohimostasi kirjan tai toteuttamassa sen lomamatkan, josta olet haaveillut tai viimein löytämässä unelmiesi työn tai saamassa sen kodin, josta haaveilit. Minä uskon sinuun.
Haluan, että tiedät, kuinka kiitollinen olen siitä, että olet olemassa ja olet elämässäni. Olet aivan erityinen. Haluan juhlistaa jokaista hetkeä kanssasi. Tiedän, ettet ole tullut elämääni sattumalta vaan olet suuri lahja ja osa isompaa suunnitelmaa. Olet ihmeellinen.
Nämä kaikki sanat haluan sanoa sinulle. Nämä kaikki sanat haluan kietoa ympärillesi kuin lämpöisen peiton, joka antaa lohtua, toivoa, lämpöä ja suojaa. Nämä kaikki sanat haluan sanoa myös minulle. Nämä kaikki sanat haluan sanoa myös minulle, kun opettelen olemaan paras ystävä itselleni.
Ei huolta, resepteilläni voit herkutella terveellisesti, vaikka joka päivä, ilman että kerrytät kehoosi epäterveellistä sokerikuormaa. Jauhotonta pannukakkua nauttiessasi et uskoisi, että kehosi saa samalla kertaa hyödyllisiä ravintoaineita. Tämä lempeän makea ja kardemummainen pannukakku hupenee pöydästä pala toisensa jälkeen ihan huomaamatta.
KARDEMUMMA-BANAANIPANNUKAKKU UUNISSA
(pieni uunipellillinen)
3 luomu kananmunaa
3 luomu banaania
3 tl psylliumia
2 tl kardemummaa
1 tl leivinjauhetta
1,5 dl vettä / tai kasvipohjaista maitoa
ripaus vaniljajauhetta
ripaus suolaa
VAIHE 1)Muusaa banaanit. Yhdistä kaikki aineet taikinakulhossa ja vatkaa sekaisin. Tarkista maku.
VAIHE 2)Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja paista uunin keskiosassa, 200 asteessa, noin 20-25 minuuttia, kunnes pannukakun pinta on saanut hieman paahtuneen pinnan.
Katsoin silmät kostuen Susan Davidsin TED talkia. Hän sanoo kauniisti, että suru, häpeä ja vihakin ovat luontaisesti arvokkaita tunteita. Olemme jakaneet normaalit ja luonnolliset tunteet hyviksi ja pahoiksi. Kun työnnämme osaa tunteistamme pois, menetämme osan kyvystämme kehittää taitoja, joilla selvitä maailmassa sellaisena kuin se on, ei sellaisena, kuin toivomme sen olevan.
Helposti tulemme ajatelleeksi, että emme halua kokeilla jotakin, koska se voi aiheuttaa stressiä tai pettymystä epäonnistumisesta tai että haluamme vain tietyn tunteen menevän pois. Susan sanoo, että ne ovat kuolleiden ihmisten tavoitteita. Vain kuolleet eivät tunne epämukavuutta, sydänsuruja, epäonnistumista tai torjuntaa. Hankalat tunteet ovat osa sopimustamme elämän kanssa. Merkityksellistä uraa, perhettä tai maailman pelastamista ei voi saavuttaa ilman epämukavia tunteita.
Luulen, että kielteisinä koettuja tunteita torjuvat alitajuisesti erityisesti ne, joita on lapsena usein toruttu, voivoteltu tai koitettu saada pääsemään irti näistä tunteista – hyväksynnän ja “on luonnollista tuntea pettymystä tai suuttumusta tässä tilanteessa” -ajattelun opettamisen sijaan.
Vaikka olen ollut asiasta tietoinen pitkään, olen silti huomaamattani pannut vastaan esimerkiksi ahdistuksen tunteille. Epämukavia tunteita alkaa myös helposti pelkäämään, mikä pahentaa tunnetta. Tiedostettuani tämän, olen alkanut aikaansaamaan pieniä muutoksia. Kun huomaan, että esimerkiksi työruuhka alkaa nostattamaan ahdistusta rintakehän alueelle, muistan ajatella, että “hei ihanaa, kehoni reagoi ja viestittää minulle, jotta huomaisin rajani”. Täysin päinvastainen reaktio kuin mihin olen monet vuodet tottunut – “voi ei” -ajatuksen sijaan!
Aikaisempi tapani on ollut ärsyyntyä tai pelästyä rintaan nousevaa ikävää tunnetta ja panikoitua entistä enemmän. Lopputuloksena on, että haluan ikään kuin pois tilanteesta ja kehostani. Sitähän en voi tehdä, joten sisälläni vain kuohuu ja on tukala olo. Tapani suhtautua asiaan uusilla ajatuksilla huvittaa ja rentouttaa tilannetta välittömästi. Tunnen, että voin ikään kuin palata syvemmin kehooni, hyväksyä ja ottaa tilanteen tietoisesti haltuun.
Hankalia tunteita ja niiden viestejä pitäisi ymmärtää vihjeinä siitä, miten suunnata omaa toimintaansa. Ne ovat minulle signaaleja. Tunteen hyväksyminen henkisen pakoon menemisen sijaan antaa voimia kohdata ja tehdä todellisia asioita, kuten vaikkapa työhaasteita tai ilmaista itseä vuorovaikutussuhteessa. Tällöin on pystynyt ottamaan tunteensa ja siten itsensä paremmin haltuun. Se on iso osa elämänhallinnan tunnetta ja kasvattaa itseluottamusta.
Esimerkiksi mindfulness ja myötätuntoisuus opettavat hyväksymään kaikkia tunteita ja ajatuksia. Vaikka puhumme kaikkien tunteiden hyväksymisestä, se ei todellisuudessa tapahdu vain asian tietäen. On hyvä opetella uusia reagointi- ja suhtautumistapoja silloin, kun tietty tunnetila on päällä ja kääntää oma sisäinen kurssi siinä hetkessä. Uudenlaiset yhteydet ajattelutapojemme ja tunnereaktioidemme välille vakiintuvat hiljalleen toistojen myötä.
