Liian usein aamu alkaa päämäärättömällä puhelimen selaamisella peiton alla, ennen kuin jaksan nousta ylös.
Heti päivän ensimmäisillä metreillä luovutan näin päätösvallan itseni ulkopuolelle: selaan tiiviisti sovellusta toisensa perään, jotta varmasti pysyisin kartalla, mitä somefiideissäni on tapahtunut. Sama toistuu pitkin päivää.
Sosiaalisen median koukuttavuus tiedetään kyllä. Sitä ei vielä tiedetä, mitä kaikkea se mielellemme pitkällä tähtäimellä tekee. Lyhyellä tähtäimellä tunnen sen jo. Olosta tulee levoton, sekava ja puuroinen, jokaisella tyhjällä hetkellä tekee mieli tarttua puhelimeen. Se ei voi olla terveellistä.
Jokaisen on hyvä tunnistaa omat heikot kohtansa: mikä on se tilanne, jossa tyypillisimmin unohdut kiinni laitteisiin? Voisitko rikkoa kaavasi? Omalla kohdallani ongelma on nimenomaan aamu, joten – niin radikaalilta kuin ensin tuntuikin – luuri jää nyt yöksi toiseen huoneeseen. Aamut alkavat nyt selkeämmin ja tietoisemmin kuin ennen. Jos herään liian aikaisin, minun on helpompi nukahtaa uudestaan, kun en vahingossakaan ala vilkuilla puhelinta. Kun nousen ylös, ryhdyn luontevasti aamutoimiin enkä jää roikkumaan puhelimen vangiksi.
Vuoden ensimmäisessä Taikaelämää-podcastin jaksossa juttelen somen käytön lisäksi oman aamuharjoituksen luomisesta ja selkeyden tarpeesta. Uudenvuodenlupaukseni (jo toista vuotta peräkkäin) on päivittäin 20 minuuttia meditaatiota, ja sen ympärille rakentuu aamuharjoitukseni. Tyhjä tila tuo rauhaa ja selkeyttä aamuun. Kuuntele lisää aiheesta ja ammenna inspiraatiota omaan uuteen vuoteesi – teit sitten lupauksia tai et:
Kevään 2018 Hidasta elämää -kirjat tarjoavat tehtäviä, tietoa ja näkemystä itsensä lempeään hyväksyntään. Kirjat opastavat lukijaa poispäin pakonomaisesta suorittamisesta ja negatiivisista ajattelumalleista, kohti armollista suhtautumista itseensä.
Eevi Minkkinen – Ole itsellesi armollinen (ilmestynyt 02.01.2018) Toipuessaan syömishäiriöstä Eevi Minkkinen jäi koukkuun terveellisiin asioihin: itsensä kehittämiseen, ruokavalion tarkkailuun ja liikuntaan. Omakohtainen opaskirja tarjoaa tietoa, vertaistukea ja selkeitä harjoituksia vaikeiden tunteiden ja ajatusmallien kohtaamiseen.
Anna Taipale – Sydänjuttu tehtäväkirja (ilmestynyt 02.01.2018) Valmentaja ja sisällöntuottaja Anna Taipale on entinen itsensä linttaaja ja nykyinen elämästä nautiskelija. Hän ohjaa lukijan kohti myötätuntoa ja voimautumista – elämää, joka on täynnä rakkautta. Tehtäväkirja on jatkoa elokuussa 2017 julkaistulle kirjalle Sydänjuttu – Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut.
Petri Hiissa – Täydellinen kirja (ilmestyy 15.02.2018) DI Petri Hiissa on menestyvä IT-alan yrittäjä. Toipuvana ylisuorittajana hän opettaa parempia ajattelustrategioita tietoisen elämän tueksi.
Meri Mort – Lumoava nainen (ilmestyy 15.02.2018) Joogaohjaaja Meri Mort opastaa kirjassaan naisia tutustumaan omaan syklisyyteen. Kuunvaiheita seuraamalla voi jokainen nainen oppia kunnioittamaan kehonsa viisautta ja tuoda lisää nautintoa kaikkiin elämänvaiheisiin.
Sanna Wikström et al. – Lasten oppeja äideille (ilmestyy 29.03.2018) Äitiys ei ole pelkkää ihanuutta eikä myöskään pelkkää kamaluutta, vaan siihen mahtuu monia tunteita. Tässä kirjassa 11 suosittua Hidasta elämää -bloggaaja jakaa järisyttävimmät oppinsa, jotta kukaan äiti ei olisi yksin.
Hidasta elämää -verkkoyhteisö on kasvanut Suomen pidetyimmäksi hyvinvointikanavaksi. Se tavoittaa kuukausittain yli 500 000 eri lukijaa. Kustannusosakeyhtiö Otava on kustantanut Hidasta elämää –tekijöiden kirjoja keväästä 2017 lähtien.
Hyytävä kauhu tekee minusta ulkopuolisen. Olen paikalla, mutta kuin itseni ulkopuolella – katson sinua kuplani sisäpuolelta. Kuulen äänesi, vastaan, mutta olen toisaalla.
Pelkoreaktio on niin voimakas, että se täyttää koko kehon: kasvot ovat kuumat ja puutuneet, kurkkua kuristaa, vatsaa vääntää ja sydän hakkaa. Järjen ääni vaimenee. Jos se on jossain, en kuule sitä.
Näen pelkkiä varoitusmerkkejä: varautuneen ja etäisen olemuksesi, sanoja jotka vievät kauemmaksi.
Kehoni on ollut kasvavasta luottamuksesta ja turvallisuudentunteesta auki, ja nyt se lähtee sulkeutumaan pikavauhtia.
Itsestä irtaantumista seuraa holtittomat kyyneleet, jotka valuvat ilman syytä. Itken tietämättä miksi itken. Seuraavaksi syntyy halu paeta. On päästävä pois. Tästä tilanteesta on päästävä pois.
Kuolen, jos en pääse pois.
Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ihana parisuhde yhtäkkiä tai vähitellen on muuttunut negatiivisten sanojen ja tapahtumien noidankehäksi. Jostain selittämättömästä syystä rakkaus suistuu raiteiltaan. Jokainen lausuttu sana näyttää vain pahentavan tilannetta, tai sitten sanat eivät tavoita tapahtumia ja tunteita.
Toisen kasvoilta loistaa epäluottamus, epäilys, kylmyys, välinpitämättömyys.
Tai siltä meistä ainakin tuntuu.
Ajatteluamme ja tekojamme koskevaa ymmärrystä dominoi käsitys, että teemme jatkuvasti tietoisia valintoja: uskomme, että toimintaamme ohjaa logiikka, rationaalisuus, harkinta, valinnan mahdollisuus tai mahdollisesti sisäinen viisaus ja intuitio.
Kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta koskevaa keskustelua on pitkään määrittänyt ajatus, että meidän tulisi kommunikoida selkeästi. Sen kuin vain ilmaisemme sen, mitä ajattelemme.
Mutta entäpä tilanteet, jossa toimintamme ei ole tietoista emmekä itsekään ymmärrä omia reaktioitamme? Miten me voisimme kommunikoida sitä, mikä on ymmärryksen ja sanojen ulkopuolella?
Viime vuosina neurotieteet ovat tarjonneet uusia näkökulmia sekä mielen toimintaan, että kahden ihmisen väliseen vuorovaikutukseen.
Kun katson neurotieteiden valossa hyytäviä tapahtumia, jotka ovat ainoastaan emotionaalisesti uhkaavia – henkeni ei siis ole vaarassa, vaikka kehoni näyttää tulkitsevan tilanteen niin uhkaavaksi, että sitä on syytä paeta – ymmärrän tapahtumaketjun ja inhimillisiä pelkoreaktioita paremmin.
Stephen Porges kuvaa “polyvagaaliteoriassaan” hermojärjestelmien sosiaalisten mekanismien ja funktioiden kautta, miten syvällä ihmisyydessämme tarve nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen on. Etsimme yhteenkuulumisen kokemusta – ja turvaa.
Psykologisen turvan kokemus ja tarve on yksi voimakkaimpia toimintaamme ohjaavia voimia. Jos emme koe olevamme turvassa, kehomme käynnistää selviytymisstrategioiden sarjan. Selviytymismekanismimme ohittavat tietoisen mielen. Silloin tärkeintä on selvitä, pysyä hengissä. Kaikki muu on toissijaista.
Porges nimittää tätä neuroseptioksi. Hätätila aktivoituu ulkoisesta ärsykkeestä ennen tietoista havaintoa tai arviointia.
Voimakkaimmin selviytymisstrategioidemme laukeamiseen vaikuttaa henkilöhistoriamme. Jos meillä on traumaattisia kokemuksia, selviytymismekanismit käynnistyvät herkemmin. Traumatisoitunut keho on ylivirittynyt tulkitsemaan ympäristössä uhkia. Siksi hauras henkilöhistoria altistaa tulkitsemaan uhkia ja riskejä hyvin pienellä kynnyksellä.
Saatamme löytää turvattomuuden aiheita myös paikoista ja tilanteista, jotka eivät liity lainkaan itse suhteeseen. Näin vaikkapa toisen työpaineisiin liittyvä stressireaktio voi laukaista parisuhteessa turvattomuuden kokemuksen ketjun. Jos emme ole tästä tietoisia, se vie mennessään.
Usein uhka ei ole reaalinen vaan liittyy toiseen aikaan ja paikkaan, ja/tai kokonaan toiseen kontekstiin.
Kehoa pidetään usein viisaana, ja sitä se omalla tavallaan onkin. Muttei aina sillä tavalla kuin haluaisimme.
Hälytysvalmiudessa oleva keho toimii tahtomattaan yhteenliittymistä vastaan: luottamukseen perustuva rakkaus on vaikeaa, jos keho on virittynyt taistelemaan tai pakenemaan. Läheisyyttä on vaikea luoda ja vahvistaa pakene tai taistele -tilasta käsin. Silloin olemme kahden ristiriitaisen ihmisyyteen kuuluvan impulssin ristivedossa: taistellako tai paeta selviytyäkseen vai antautuako luottamaan ja rakastamaan, hakea yhteyttä ja kohtaamista.
Ja onhan se täysin ymmärrettävää, että toimimme tässä järjestyksessä – sillä kukapa kuolleena pystyisi enää rakastamaan ketään tai mitään. Jos osaisimme arvioida välittömästi onko uhka todellinen ja henkeämme uhkaava, olisi kehomme viisaus hyvin arvokasta.
Ei ole mikään ihme, että rakkaus rinnastetaan usein rohkeuteen. Eikä sekään, että pelkoa pidetään rakkauden vastakohtana. Vaatii melkoista rohkeutta – ja itsetuntemusta – erottaa pelko rakkaudesta ja toimia tuon erottelukyvyn pohjalta. Tunnistaa omat pelkoreaktiot ja niiden toimintatavat, kyetä toimimaan niitä vastaan – vaikka ne vaikuttavat tosilta, uskottavilta ja itsesuojelulle välttämättömiltä.
Ymmärryksemme omaa reaktiivisuuttamme ja pelkojamme kohtaan on heikkoa – ja usein hyvin ankaraa. Inhoamme sitä, että emme pysty hallitsemaan itseämme, ajatuksiamme, käytöstämme. Että emme tunnista, mikä sisäisistä äänistämme on se, jota meidän pitäisi kuunnella.
Haluaisimme olla järkeviä, loogisia, henkisiä, itsenäisiä, kykeneviä, viisaita, selkeitä, ripustamattomia, rationaalisia. Haluaisimme antaa tilaa, kunnioittaa, ymmärtää itsen ja toisen välisen eron, puhua rauhallisesti ja sanoin selkeää maailmaa rakentaen. Haluaisimme rakastaa epäinhimillisen kirkkaasti ja kunnianhimoisesti.
Mutta ihmisyyteen kuuluvat myös tunteet ja monet muut olemassaoloamme ohjaavat vietit ja tarpeet. Emme ole ainoastaan järkiolentoja, olemme myös paljon muuta. Toisinaan putoamme logiikan, tietoisuuden ja ylevien periaatteiden ulkopuolelle. Toisinaan meitä vain pelottaa, pelottaa niin että veri seisahtuu suonissa.
Toisinaan haluaisimme vain tarrautua toiseen ja sopertaa, että ethän jätä minua. Ethän ikinä jätä minua. Kuolen jos jätät minut.
Ja ehkä joskus olisi paras, jos tavoittaisimme pelon ja hädän, saisimme muutettua sen kieleksi ja kommunikaatioksi, kyvyksi ojentaa käsiä kohti, pyytää suoraan. Saisimme sanottua nämä sanat: Rakastan sinua, ja minua pelottaa ettet enää rakasta minua.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
Parisuhteen päättyessä yksi tärkeimmistä eteenpäin vievistä asioista on irrottautuminen entisestä kumppanista. Samalla, kun irrottautuminen on päämäärä, on se myös väline. Sinulla on paljon mahdollisuuksia käytössäsi, joilla edistää irrottautumista, mutta ennen kaikkea, se on vastustamisesta luopumista ja antautumista ajan hoitavalle voimalle. Jotta irrottautuminen entisestä kumppanistasi ei estyisi tai pitkittyisi liikaa, on sinun hyvä pyrkiä olemaan tietoinen prosessistasi ja auki tunteillesi.
Tunteet ovat tietoa itsestäsi ja niitä tarkkailemalla voit havainnoida prosessiasi. Sinun ei tarvitse samastua tunteisiisi, mutta sinun olisi tärkeää ilmaista niitä.
Tietoisuus taas edellyttää läsnäoloa elämässäsi, kuluvassa hetkessä. Tällaista taitoa voi harjoitella palauttamalla mielen lempeästi nykyhetkeen harhailemasta menneisyydestä tai tulevaisuudesta.
Viha ja suru ovat irrottautumisessa tärkeimmät työvälineesi, siksi ne on tärkeä huomioida silloinkin, kun et niihin heti löydä yhteyttä. Viha ja suru vaihtelevat paikkaa eroprosessin aikana ja molemmat tunteet voivat suuntautua niin itseesi, entiseen puolisoosi kuin johonkin muuhun henkilöön. Erosuru ja eroviha ovat sitä suurempia, mitä merkityksellisempi päättynyt ihmissuhde on sinulle ollut. Muista kuitenkin, että osa kriisiemme keskellä kokemistamme tunteista voi olla kotoisin aiemmista pettymyksistämme, eronne ei ole ainoa syy tuskaasi jota koet tällä hetkellä elämässäsi.
Tunteiden huomioimiseen ja kokemiseen voit käyttää erilaisia työkaluja. Voit ottaa avuksesi vaikka aiheesta kirjoittamisen tai tietoisen tunnetyöpajan luomisen, jossa annat itsesi olla rauhassa tunteen kanssa, sitä kutsuen ja sitä prosessoiden. Musiikki, valokuvat ja muut yhteiseen historiaanne liittyvät esineet ovat tässä avuksi. Älä jää tunteen kanssa kuitenkaan liian pitkäksi aikaa yksin, paras apu löytyy saman kokeneiden seurasta. Hakeudu siis rohkeasti eroseminaariin tai muuhun vertaisryhmään jakamaan ajatuksia muiden saman kokeneiden kanssa.
Irrottautumisen etenemisen paras mittari on kokemukseni mukaan se, että oma elämä alkaa kiinnostaa enemmän kuin entisen puolison tekemiset. Toinen selvä merkki on se, ettei entinen kumppani herätä enää tunnekuohuntaa, vaan alat nähdä hänet erillisenä ihmisenä, jolla on omat kasvuhaasteensa. Kun alat huomata eron antamat mahdollisuudet ja alat kiinnostua uudesta elämästäsi, olet jo pitkällä. Ero on aina samalla myös uusi alku.
Mikä estää sinua toteuttamasta haaveitasi ja antautumasta oman elämäsi tarkoitukselle tänä vuonna?
Jos saat havaitset itselläsi tällaisista ajatuksia, olet jo pitkällä. Totuudella on nimittäin voima kumota ne kaikki.
“Minua pelottavaa, mitä muut sanovat tai ajattelevat.” Olet jo sanonut itsellesi kaikki ne asiat, joita muut voivat ajatella tai sanoa. Mitä väliä sillä siis enää oikeastaan on?
“Minua pelottaa epätietoisuus.” Kun et tiedä, mitä tapahtuu, voitko valita luottamuksen Elämään?
“Minua pelottaa epäonnistuminen.” Epäonnistuessamme opimme tärkeitä taitoja ja saamme mahdollisuuden nöyryyteen. Epäonnistuminen paljastaa sokeita kohtiasi, jolloin niiden varjot päätyvät valoon. Entä jos epäonnistutkin epäilyksissäsi, osoitat ne turhiksi ja teet pettyneeksi vain sisäisen kriitikkosi?
“Minua pelottaa menestyminen, sillä unelmien saavuttaminen on pelottavaa. Mitä sitten, kun menestys loppuu?” Mikä tahansa armon voima sinulle menestystä toikin, on se vastuussa myös menestyksen ylläpitämisestä. Menestys pitää sisällään myös terveellisiä notkahduksia. Haluatko oikeasti mieluummin pysytellä nykytilassa? Se on täysin ok, mutta itselleen kannattaa olla rehellinen.
Hengähdystauon ottaminen ei tarkoita, ettetkö olisi valmis jatkamaan. Se tarkoittaa, että osaat pitää itsestäsi huolta.
“Minua pelottaa kontrollin menettäminen.” Ei sinulla koskaan ollutkaan kontrollia. Joten ainoa asia, jonka voit menettää, on pelko. Luottamus on vastamyrkkyä, kun taas pelko ja epäilys ovat myrkkyä. Kiitä Luojaasi, että vastamyrkky on olemassa.
“Minua pelottaa poistua mukavuusalueeltani.” Pelko ei ole mukavaa, joten olet jo poissa sieltä.
“Minua pelottaa näkyväksi tuleminen.” Anna valosi ja rakkautesi voiman tulla näkyväksi.
“Minulla on liikaa velvollisuuksia.” Ota vastuu omasta hengityksestäsi ja läsnäolostasi. Kaikki muut velvollisuudet hoituvat sitä kautta.
“Minulla on liikaa kipua.” Kipu yrittää kertoa sinulle tärkeää viestiä siitä, mihin suuntaan elämääsi kannattaisi kääntää. Kuuntele kehosi viisaita viestejä, älä yritä turruttaa ja ohittaa niitä.
“Minulla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä.” Kärsivällisyys on Ikuisuuden ominaisuus, eikä yhdelläkään ihmisellä ole sitä ”tarpeeksi”. Sitä ei voi omistaa, ennemminkin voimme kutsua sitä tarvittaessa. Kärsivällisyydestä ei kannata asettaa itselleen paineita, sillä paineet luovat ahdistusta, joka taas on kärsivällisyyden vastakohta.
“Minulla ei ole tarpeeksi itsekuria.” Sinulla on voima ilmaista, mitä rakastat ja mille haluat elämäsi omistaa. Se tulee omasta inspiraatiostasi, rakkaudesta ja kiitollisuudesta, ei sääntöjen noudattamisesta. Kun keskität energiaasi siihen, mikä voimaannuttaa sinua, saat pienellä panoksella hurjan suuren voiton. Aloita pienestä. Päätä vaikka käyttää aamuisin kolme minuuttia tietoiseen hengittämiseen. Vain kolme. Ja huomaa, millaisen voiton tämä pieni panos sinulle tuottaa.
“Minulla ei ole tarpeeksi aikaa.” Käytä hyvin se aika mikä sinulla on. Sinulla on juuri se aika, jonka tarvitset. Joku muu nauttii siitä ajasta, jota sinulla ei ole. Käyttäköön hän sen hyvin, maailman palvelemiseen.
“Minulla ei ole tarpeeksi luovuutta.” Luovuus ei ole sinun tai minun, se on jumalaista ja sinut on luotu siitä. Niinpä luovuus on olemisen todellinen ydin, sillä sinut on luotu. Sinulla on siis luovuttaa. Käytä sitä niin, että se kasvaa elämässäsi.
“Minä en ole tarpeeksi taitava.” Uuden taidon oppimisesta voi nauttia. On taatusti ihmisiä, jotka jakavat mielellään omaa taitoaan. Universumi on taitava, ja sinulla on kyky kutsua Taitavaa Universumia apuun.
“Minä en ole tarpeeksi hyvä.” Olet sellainen kuin olet. Ei ole olemassa yleispätevää mittaa hyvästä ja huonosta. Olet Luojan luoma, osa Ikuista Universumia ja sinut tarvitaan mukaan juuri noilla ominaisuuksilla. Juuri sinulla on tärkeä osa elämän näytelmässä. Sinulla on henkilökohtainen oikeus julistaa: ”olen tarpeeksi hyvä itselleni”. Sinä olet hyvä. Piste.
Ripustan välillä keittiöni seinälle post-it -lappuja, joita sydämen inspiksen tilassa olen kirjoittanut. ”Omassa rytmissä elämistä”, ”Taikaa”, ”Syvää iloa”, ”Kustannussopimus” ja niin edelleen. Olen aina saanut kaiken, mitä lippulappusiini olen kirjaillut – en ehkä ihan sillä tavalla tai sitä kautta kuin olisin kuvitellut.
Se on ihan ok. Tosi monenlaiset asiat voivat tuottaa samanlaisia tuntemuksia elämässäni kuin Oprahlla töissä oleminen. Unelmani ovat muuttuneet ja tarkentuneet moneen kertaan, kun minä olen muuttunut. Olennaista on aina kysyä, millaisia tunteita haluaisin kokea, ja kuinka voin suoda itselleni niitä jo nyt? Sydämen unelmat viestivät siitä, millaisia tunteita haluaisit kokea lisää. Kun suot itsellesi hyviä viboja pienilläkin asioilla, elämääsi ilmaantuu lisää kivoja tunnelmia.
Energia toimii yksinkertaisesti: kvanttifysiikka todentaa, että tietoisuus vaikuttaa siihen, kuinka energia järjestäytyy. Ulkoinen todellisuus ilmentää sitä, mitä tietoisuudessa tapahtuu. Luominen ei siis ole mielen kautta tapahtuva teko vaan tietoisuuden ilmentymä – vedämme puoleemme sitä, mitä olemme.
Tietoisuus on minulle sama asia kuin yhteys ytimeeni. Pohjimmiltaan ytimeni on ääretöntä, levollista tietoisuutta, joka ei tuomitse tai jaottele asioita hyviin tai huonoihin. Sielulleni kaikki on samanarvoista, rikasta kokemusta. Ihmisen mielellä, siis egolla, puolestaan on loputon lista siitä, miten hommeleiden pitäisi olla. Egolla on kaikenlaisia haluja ja näkemyksiä, minkä verran tilillä pitäisi olla rahaa, missä kunnossa kehon pitäisi olla ja kuinka toisten pitäisi toimia.
Kun alat toteuttaa asioita, jotka tuottavat kaipaamiasi tunteita, voimaannut
Egon halut ja sydämen intuitiiviset unelmat erottaa siitä, että sydämen iloiseen, intuitiiviseen toiveeseen ei liity pakkoa saada tuota asiaa. Jos on intensiivinen toive jostakin ja pelko siitä, ettei saa haluamaansa, on kiinni uskomuksessa, että juuri tämän asian toteutuminen tuo niitä tunteita, joita haluan kokea.
Voi olla, että haluamasi sielunkumppani saapuu vasta kymmenen vuoden päästä. Jos elät koko tuon kymmenen vuotta kärvistellen, kun et saa kokea rakkautta, olet ripustanut koko rakkauden kokemisen yhden, ulkoisen kortin varaan. Mitä joustavampi olet sen suhteen, kuinka toivomasi kokemukset saapuvat, sitä avoimempi olet ottamaan vastaan sitä mitä haluat.
Monesti ajattelemme, että asia A on mahdollinen vasta, kun asiat B, C ja D ovat toteutuneet. Juuri tuo rajoittunut ajattelumme vaikuttaa kirjaimellisesti siihen, mitä elämään ilmaantuu. ”Kaikki on mahdollista” tarkoittaa sen tutkimista, millaisia yhteyksiä olen asioille huomaamattani antanut. Kun havaitsen, mistä luulen asioiden toteutumisen olevan kiinni, voin alkaa purkaa noita uskomuksia. Voin kysyä: olisiko uuden ammatin hankkiminen sittenkin mahdollista, vaikka olen jo 57? Voisinko kuitenkin lähteä ulkomaille, vaikka en osaa kieliä? Olisiko mahdollista, että suhteeni kehooni olisi kunnioittava, vaikka painan nyt tämän verran?
Olen itse kaivannutjoitakin tiettyjä asioita valtavasti siksi, että huomaamattani uskoin, että vasta unelmieni miehen tapaaminen täyttäisi minut sellaisella rakkaudella ja ilolla, jota kaipaan. Voimaantuessani olen saanut ytimeeni yhteyden, jonka myötä koen rakkautta, joka ei ole mistään ulkoisesta kiinni. Kun elän rakkaudessa ja sydän auki itseni kanssa, ei ole niin just jetsulleen, mitä tapahtuu. Ja juuri siksi tiedän, että kaikki mitä sydämeni halajaa, ilmaantuu tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon: annataipale.com
Minulle on aiemmin tuntunut vieraalta ajatella, että minulla on oikeus johonkin. Se on tuntunut jotenkin pelottavalta, itsekkäältäkin.
Alistumisen tunnelukko on vaikuttanut elämässäni niin, että en ole oikein uskonut että minulla on oikeutta juuri mihinkään.
On täytynyt alkaa erottamaan, mikä on alistumista ja mikä aitoa nöyryyttä.
On täytynyt erottaa itsensä pönkittämisen ja itseestään huolehtimisen ero. Sillä ero on melkoinen.
On täytynyt todella opetella (ja opettelen edelleen) ihmisyyden perusoikeuksia, ja sitä että ne koskevat yhtä lailla minuakin.
Kirjoitin itselleni muistilistan. Ehkä tämä on myös sinulle?
Minulla on oikeus kertoa tarpeistani ja toiveistani: silloinkin kun toinen pitää niitä liiallisina ja silloinkin kun itse ajattelen, etten saisi tarvita.
Minulla on oikeus kieltäytyä asioista, jotka eivät tunnu itselle hyvältä tai omien arvojeni mukaiselta.
Minulla on oikeus puolustaa ja selittää käyttäytymistäni sekä pysähtyä tunnustelemaan, milloin se on viisasta ja milloin on parempi antaa olla.
Minulla on oikeus tehdä omat valintani elämässä, vaikka ne eivät olisi tyypillisiä tai jonkun olisi niitä vaikea ymmärtää.
Minulla on oikeus pyytää tukea ja apua, ja ymmärtää että muilla on oikeus kieltäytyä – se ei tarkoita että minussa olisi jotain vikaa.
Minulla on oikeus tuntea, mitä tunnen – tunteet eivät määritä minua ihmisenä. Ymmärrän, että vaikka tunteeni ovat ok, ne eivät oikeuta minua toimimaan ilkeästi tai aggressiivisesti.
Minulla on oikeus tehdä virheitä, oppia, pyytää anteeksi ja muuttaa mielipidettäni.
Minulla on oikeus kasvuun, se ei tee aiemmasta itsestäni huonoa tai väärää.
Minulla on oikeus valita, millaisessa seurassa ja ympäristössä haluan on olla. Minulla on oikeus odottaa kunnioittavaa kohtelua.
Minulla on oikeus sanoa: ”Ei. Tuollainen kohtelu ei ole minulle ok.”
Minulla on oikeus iloon, keveyteen ja nauruun.
Minulla on oikeus myös haasteisiin, riippumatta asemastani tai tittelistäni. (Kyllä, myös terapeuteilla, lääkäreillä, lakimiehillä ja henkisen kasvun ohjaajilla on elämässä haasteita, kuten kenellä hyvänsä.)
Minulla on oikeus valita, mihin olen valmis, riippumatta siitä, mikä olisi ihanteellista.
Minulla on oikeus valita, keille ihmisille koen turvalliseksi jakaa sisimpääni ja keille en.
Minulla on oikeus huomata vasta jälkeenpäin, että olen toiminut itseäni vastaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä olla rehellinen itselleen.
Henkinen kasvu ja voimaantuminen eivät ole koskaan pelkkiä oikeuksia. Kuten usein sanotaan, se tuo vapauden lisäksi suuren vastuun. Se muistuttaa siitä, että kaikessa ei ole kyse aina vain minusta. Omasta itsestä kannattaa kuitenkin aloittaa.
Vastuu voi olla esimerkiksi sitä että:
Valitsen punnita viisaasti tekojeni vaikutuksia ja seurauksia: näin voin omistaa valintani.
Valitsen huomioida läheisteni tarpeet ja rajat valinnoissani. Kunnioitan toisten ihmisyyttä. Ristiriitojen noustessa kapinoinnin sijaan keskustelen.
Valitsen haluta ymmärtää. Ihmisillä on erilaisia elämänasenteita, persoonallisuuksia ja motiiveja. Vaikka ne eivät ole samoja kuin minulla, ne eivät ole ”vääriä”. Eivät muilla, mutta eivät myöskään minulla.
Yleensä osaamme pyytää apua arkisissa asioissa pärjäämiseksi mutta kun on kyse omasta itsestä ja omasta pahasta olosta, avunpyytämisestä tuleekin monelle meistä hankalampaa. Avun pyytäminen on erityisen vaikeaa silloin, kun tarvitsee apua itsensä kanssa ja tuntuu pahalta, ahdistaa tai masentaa. Näitä tunteita ei aina huomaa myöntää itselleenkään, saati että menisi puhumaan niistä muille ja pyytäisi tukea tai apua.
Olen saanut kerran lentokoneessa paniikin ja lentäminen on sen jälkeen tuntunut kauhistuttavalta. Olen päässyt pahimman yli, mutta aina jos jotakin tavallisesta poikkeavaa tapahtuu, sydän hyppää kurkkuun. Viimeisimmällä lennollani huomasin pelon hiipivän ja menin sanomaan toisella penkkirivillä lepäävälle läheiselleni, että nyt on huono olla, voitko auttaa ja tuijotin häntä alakuloisena. Sanoin, että minua ahdistaa ja tarvitsen rapsutusta, kontaktia ja huomiota.
Minulle tuli hetken päästä sellainen olo, että minä pystyn ilmaisemaan itseäni, halujani ja tarpeitani. Kun en yritänyt sinnitellä, vaan ilmaisin tuen tarpeeni ja osoitin sisäistä heikkouttani ja pelkojani. Asian ilmaiseminen toikin minulle hetken päästä voimaa. Niin kauan kuin yritän peittää turvattomuuden tunteeni itseltäni ja kaikilta muilta, se ajaa minua yhä ahtaammalle.
Olin yhtenä iltana tanssimassa mutta paikalla olikin vain kourallinen ihmisiä. Onnekseni puolitutusta porukasta löytyi muutama innokas mies, jotka hakivat minua ahkerasti ja osoittivat suosiotaan. Kotiin päästyäni minulle tuli sellainen olo, että he pelastivat iltani. Lisäksi läheiseni oli ollut erityisen huomaavainen edellisinä iltoina. Nuo asiat yhteen laskettuna tuntui, että oli pitkä aika siitä, kun olin tuntenut itseni yhtä halutuksi, pidetyksi ja kiinnostavaksi. Seuraavana päivänä minulle tuli olo siitä, että elämääni lähetetään suojelevia ja huolehtivia ihmisiä niin läheisten kuin ohikiitävien kohtaamisten muodossa.
Olen suunnannut liian paljon huomiota niihin yhteen tai kahteen ihmiseen, jotka torjuvat minua. Meille jokaiselle löytyy varmasti ihmisiä, jotka välittävät meistä aidosti ja ihmisiä, jotka torjuvat. Olin ikään kuin unohtanut ja jättänyt huonommalle huomiolle ne, jotka ovat lämminhenkisiä ja sydämmellisempiä.
Ymmärrän, että ihminen, joka on kokenut jonkin raskaan torjunnan, ikään kuin vetäytyy ja käpertyy eikä huomaa apua, jota muut tarjoaisivat. Sellaisessa huomion epäterveessä kierteessä ei pysty ottamaan iloa vastaan. Viime vuosien teemani on ollut avautua kuoristani ja ottaa vastaan hyvää, huolenpitoa, suojelusta, apua ja iloa. Kun ihminen on koiranpentumaisesti yrittänyt saada huomiota ja hyväksyntää joltain tietyltä henkilöltä usein vuosia ja sitä ei tule, alkaa vajota synkkyyteen. Sieltä nousemisessa on oleellista tunnistaa, että tarvitsee hoivaa ja suojelusta muilta ihmisiltä sekä kokea, että sitä on saatavilla. Tällöin voi nähdä oman luhistumisensa pikku tytöksi tai pojaksi ja vahvistua sen jälkeen kypsemmäksi aikuiseksi tuntien olevansa välitetty, toivottu ja haluttu.
Tänään mieleeni nousi otsikon kysymys, voiko surusta todellakin olla kiitollinen? Huomasin olevani monin tavoin kiitollinen äskettäin nousseelle surujaksolle, joten ehkä se on mahdollista.
Elämään sisältyy erilaisia syklejä, ja yksi niistä on tunteiden syklisyys. Olemme suhteellisen terveitä ja tasapainoisia silloin, kun sallimme kaikkien tunteiden virrata kehossamme. Jumit ja kehomielen oireilut taas kertovat siitä, että elämä ja tunteet eivät jostakin syystä voi virrata kehossamme ja ”kentässämme” vapaasti.
Niin kuin yleensä käy, elämä tulee herättelemään meitä, jos olemme jääneet jollakin osa-alueella jumiin. Nämä syntyneet jumit ilmentyvät meissä monin tavoin: käyttäytymisessä, eri toimintavaihtoehtojen valinnassa ja kehon erilaisina oireina.
Elämä toi tänä vuonna eteeni useita stressin aiheita, joista osaan liittyi se, etten ollut antanut kaikkien tunteitteni elää sisälläni sillä tavoin, että olisin kunnioittanut tunnekehoni aikataulua. Minulla oli kiire elää elämääni toisaalla, en malttanut pysähtyä kuuntelemaan viisasta sisintäni. Kykenin suuntaamaan olemistani positiivisiin asioihin, mutta siinä tilanteessa se ei ollut oikein. Olisi ollut aika antaa tilaa surulle ja luopumiselle.
Ehkä tilan antaminen surulle syvimmillään pelotti minua, muutoshan on usein pelottavaa. Joskus sekin voi olla itsensä huijaamista, että päättää tietoisesti fokusoida vain positiiviseen. Tarvitsemme kaikkia tunteita, myös surua, ja että annamme itsellemme aikaa olla tunteidemme kanssa.
Kun suruprosessi käynnistyi minussa, se tuntui alkuun jopa sietämättömältä. Silti sisäinen ääneni kertoi minulle, että elä vain tämä vaihe läpi, luota prosessiin ja itseesi. Jokin minussa tiesi, että nyt on surun aika. Muistin vuosien takaa kuulemani lauseen, että suru on kuin pitkä huntu. Välillä se saattaa laantua ja unohtua kokonaan, välillä se tulee takaisin. Niinpä sallin itselleni itkua, pysähtymistä ja surussa rypemistä. Musiikin kuuntelu auttoi minua suremaan. Hyväksyin myös sen, etteivät voimavarani ole riittäneet kaikkeen.
En ollut surun valtaamana koko aikaa, vaan päiviin mahtui myös pieniä spontaaneja ilon pilkahduksia. Huomasin myös jossakin vaiheessa olevani kiitollinen kaiken surunikin keskellä. Tämän pysähtymisen ansiosta uskalsin kohdata ne vaikeat päätökset, joita olin siirtänyt pitkälle eteenpäin.
Maailmankuvaani sisältyy ajatus siitä, että olemme tulleet tänne oppimaan ja kehittymään, olemme kaikki keskeneräisiä ja silti omalla tavallamme täydellisiä olentoja.
Elämäni sykliin tullut surujakso tuli opettamaan minulle erityisesti sen, että kunnioittaisin kaikkia tunteitani. Ottaisin kaikista tunteistani vastuun ja työstäisin niitä. Ymmärtäisin, että vaikeidenkin tunteiden kohtaaminen on portti uusiin elämänvalintoihin. Uskaltaisin puhua tunteistani muillekin, erityisesti heille, jotka tavalla tai toisella liittyvät asiaan. Tämä ei välttämättä ole minulle helppoa, mutta teen parhaani. Sallin itseni olla myös keskeneräinen.
Tämä onkin näin vuoden vaihtuessa minulle se tärkein teema, jossa haluan kasvaa ja kehittyä. Tunteiden vapaa virtaus lisää terveyttä.
Mitä sellaista sinä haluaisit itsessäsi kehittää, joka liittyy tunteisiin, terveyteen, paranemiseen ja kehollisuuteen?
Kuuntele kehoasi ja erityisesti sydäntäsi – se tietää, mikä tunne on seuraavaksi tärkeintä kohdata <3
Artikkelikuva: Anne Toivonen (Instagram: anne_toivonen)
Sinä olet sinun kanssasi tänään, huomenna, läpi koko elämän. Sisäinen äänesi on seuralainen, jonka kanssa vietät kaiken aikasi.
Jos teet tänä vuonna yhden uudenvuodenlupauksen, lupaa, että kiinnität huomiota siihen, miten puhut itsellesi.
Tunnista. Huomaa hetket, kun joudut sisäisen puheesi valtaan. Aivan kuin joku ilkeä istuisi olkapäälläsi, etkä edes pyydä häntä poistumaan vaan lietsot vieläkin rumempiin puheisiin. Moitit, nalkutat, syyllistät rakkainta ihmistäsi. Kun tajuat tilanteen, se on muutoksen alku. Stop! Seis! Nyt riittää!
Tarkkaile. Jos tuntuu siltä, ettet osaa lopettaa, siirry ainakin askel sivuun syytösten tieltä ja tarkkaile niitä sivumpaa. Tule tietoiseksi sisäisen puheesi sanoista ja sävystä. Oho, näinkö minä itseäni kohtelen? (Älä syytä itseäsi enää siitä – syytökset ovat menneen vuoden juttuja!)
Tee jotain toisin. Mieti, voisitko muuttaa sanojasi tai äänensävyä – ehkä ainakin jompaakumpaa? Syytös ei enää kuulosta niin uskottavalta, kun sen sanoo suloisella tai hassulla äänellä. Ilkeäkään sävy ei satuta, jos vaihdat sanat lempeämpiin. Pääasia on, että rikot vanhoja kaavojasi.
Luo uusia kaavoja. Mitä haluaisit sinulle sanottavan? Mitä haluaisit kuulla päivittäin? Muotoile mielessäsi jotain lempeää ja kannustavaa, ala toistaa sitä itsellesi. Alku voi olla tahmeaa, mutta anna olla. Heti ei tarvitse osata eikä ikinä tarvitse olla valmis. Sano itsellesi hyväksyvästi, että ainakin minä opettelen.
Paras ystäväni kuoli tulipalossa. Ensimmäinen kuukausi meni eläen epätodellisuudessa. En tiennyt että suru voisi sattua niin paljon.
Tuntui että järkeni rippeet kaikkosivat kuin vesipisara sateella kivikkoon. Uni katosi öistäni ja jäljelle jäi epäuskon köynnös kuristamaan kurkkua.
Kivussakin on kauniit kohtansa, kuten kaikessa äärimmäisessä on. Ystäväni äiti sanoi sanat, joita en voi koskaan unohtaa: ”Sielu valitsee milloin se tänne tulee ja sielu valitsee milloin se täältä lähtee.”
Olimme yhdessä päättäneet, että aiomme ikääntyä vallattomasti, emmekä laisinkaan seesteisesti. Kulkisimme suurissa hatuissamme, korkeavartiset samppanjalasit käsissämme ja ohuiden ranneluidemme varassa kilkattaisi paksuja rannerenkaita eri puolilta maailmaa. Kuuma hiekka varpaiden välissä, kuumia muistoja niin nuorilta kuin iäkkäämmiltä päiviltä.
Ystäväni suuret korvarenkaat kilahtelivat viimeisen kerran joulukuussa 2016 ja tammikuussa hänet tuhkattiin. Ei laskettu maan sisään, vaan kun veneet jälleen loppumattomalta tuntuvan talven jälkeen kulkivat, siroteltiin keväällä maailman vesiin.
Vesi liikuttaa tunteita, ja aallon lailla ne nousevat yhä uudestaan ja uudestaan läsnäolevaksi. Kun levitimme hänen tuhkansa mereen, lensi pinnan kimallukseen kaksi joutsenta. Nyt kahden joutsenen näkeminen muistuttaa minua yhteydestä.
Surun mukana menetin ääneni. Koko kevään ääneni takkusi, se murtui kesken joogaopetuksen ja kurkkua kuristi. Akupunktiohoitajani kertoi, että suru asuu keuhkoissa ja keuhkojeni energia oli vähäistä.
Kesällä rintarankani alkoi oireilla ja sain käsiini ja niskaan puutumisoireita. Oli aika kohdata suru. Rohkeutta tarvitsin eniten siihen, etten sulkenut sydäntäni. Se olisi kaikkein helpointa, siis mennä kiinni elämältä. Sulkea silmät uusilta vaihtoehdoilta. Olla ottamatta vastaan.
Hiuksiini jäi surusta valkoinen raita ja eloton mattapinta. Elämän vesi valui kyynelinä kehostani ja jätti taakseen autiomaan.
Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla Miten kauan sitä kestää ei, sitä ei voi tietää Kehen sattuu ja kuinka paljon siitä kysymys enää tässä kai on Kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ole varmaa
-Koneeseen kadonnut / Apulanta
Olen kysynyt itseltäni säännöllisin välein: ”Onko helpottanut ollenkaan? Tuntuuko vielä samalta?”
Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua surun tuomalle kivulle. Antaa asioiden olla, ilman että niitä tarvitsee aktiivisesti muuttaa. Ajatus oli toista kuin mitä joogassa opetan.
Joogamatolla uskomme että jokainen hengitys on mahdollisuus muutokseen. Mutta minulla ei ollut voimia elää omaa oppia todeksi, kuin ehkä hetkittäin. Halusin olla oman elämäni alkemisti ja muuntaa synkän mustan hiilen säihkyväksi timantiksi.
Mutta vasta todellisen hyväksynnän jälkeen voi tapahtua muutos. Vasta sitten kun ei enää etsi puhelimen valikosta tuttua nimeä tai yritä kadulla moikata kaksoisolentoa. Joskus asioiden vaan täytyy antaa olla juuri niinkuin ne ovat. Näinä hetkinä on vaikea uskoa että kaikella olisi tarkoituksensa.
Surun käsittelyyn on olemassa yleisesti tiedossa olevat seremoniansa. Hautajaiset, vaatteiden läpikäyminen, valokuvien katselu, tuhkien lasku, muistelu ja kukkien vieminen mahdolliselle haudalle. Tiesin, että näiden perinteisten seremonien lisäksi, minun olisi muodostettava oma siirtymäriitti.
Ensimmäiset olivat yhteisöllisiä. Kokosin ystävät yhteen tähtiin siirtyneen työhuoneelle ennen sen tyhjentämistä ja siellä hänen helmien, ketjujen ja keskeneräisten kaulakorujen kaaoksessa loimme omat voimakorumme.
Järjestimme myös hyväntekeväisyyspäivän joogayhteisölle. Ohjasin sydänmeditaation ja en kertaakaan voinut sanoa hänen nimeään. Tutut kollegat ohjasivat ääni vapisten hiljaista harjoitusta.
Yhdeksän kuukautta sielunsiskoni menehtymisen jälkeen olin valmis. Olin ollut raskaana surusta ja nyt olin valmis muuntamaan sen kevyemmäksi energiaksi.
Oli uusi kuu ja takana oli poikkeuksellisen viileä päivä portugalilaisessa rannikkokaupungissa. Hotellihuoneen kylpyhuoneessa oli kattoikkuna tummalle taivaalle. Ulkoa kuului vain tuulen ääni. Täytin kylpyammeen ja lisäsin veteen suolaa. Pimensin huoneen ja astuin lämpimään veteen, kuin olisin laskeutunut omien kyynelteni täyttämään ammeeseen. Kutsuin tuekseni kaikkia elementtejä ja henkisuojelijoita. En kutsunut enää ystäväni henkeä, koska olin aiemmin nähnyt unen jossa hän käänsi selkänsä ja sanoi että jatkaa eteenpäin. Iloisesti, luonnollisesti ja kevyenä.
Itkin vielä muutamaan kyyneleen ja sitten uudenlainen rauha täytti minut. Sanotaan että suru ei lähde koskaan, mutta se muuttaa muotoa. Vielä ei hymyilyttänyt, mutta olin vihdoin valmis hellittämään tunteesta, joka oli jo kotiutunut istumaan luitteni päälle.
Rohkeudesta on tullut lempiteemani vähän vahingossa. Kun olin saanut lukuisat kerrat vuosien varrella kuulla olevani rohkea, aloin pari vuotta sitten pohtia syvemmin, mitä se rohkeus oikeastaan on. Se ei voi olla sitä, etteikö pelottaisi, koska minua on pelottanut usein. Oivalsin pian, että rohkeus on ainakin sitä, että toimii pelosta huolimatta. Ilman pelkoa ei edes olisi rohkeutta. Tutkiessani teemaa lisää löysin rohkeudesta uusia, yllättäviäkin kulmia.
On totta, että olen elämäni aikana tehnyt rohkeita hyppyjä uusiin asioihin. Olen vaihtanut monta kertaa alaa ja tehnyt valintoja, joihin ei perusturvallisuutta kaipaava ihminen kykenisi. Olen esimerkiksi elänyt taloudellisesti epävarmaa elämää jo neljätoista vuotta, koska olen halunnut toteuttaa itseäni luovalla tavalla kirjoittajana. Olen kyseenalaistanut monet kaavat, joiden mukaan ihmiset yleensä elävät ja toimivat. Olen etsinyt ja löytänyt oman tapani elää. Ei se todellakaan aina helppoa ole ollut, mutta en ole silti pitänyt sitä rohkeutena. Olen vain seurannut intohimoani, intuitiotani ja uteliasta luonnettani.
Oikeastaan se, mihin olen eniten tarvinnut rohkeutta, ovat ne hetket, kun olen ollut polvillani elämän edessä. Silloin, kun olen tehnyt intohimoisesti töitä jonkin tavoitteen eteen, enkä ole onnistunut siinä niin kuin olisin halunnut, olen todella tarvinnut rohkeutta noustakseni siitä pettymyksestä ylös. Tai kun olen epäonnistunut jossain ihmissuhteessa, olen tarvinnut rohkeutta kohdatakseni ne sietämättömän tuskalliset fiilikset, jotka mieluummin lakaisisi maton alle – vain löytääkseen ne sieltä joskus uudestaan.
Niinä hetkinä, kun olen tajunnut, että minun on joko yritettävä uudestaan tai muuten jäisin rämpimään paikoilleni, olen kaivanut itsestäni rohkeuden siemenen – jotta pystyn voittamaan lamaannuttavan epäonnistumisen pelon ja uskallan ottaa uuden riskin. Ensin se on tarkoittanut syvällistä itsetutkiskelua, jotta olen voinut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen. Ja mikä onkaan suurinta rohkeutta, kuin kohdata itsensä silmästä silmään, paljaan rehellisesti, ja myöntää oma virheellisyytensä!
Säntäilystä tietoiseen rohkeuteen
Vaikka rohkeus liitetäänkin usein suuriin tekoihin ja näyttäviin hyppyihin kohti uusia seikkailuja, se ei ole aina sitä, että rymistellään eteenpäin. Ei leijonakaan, jota pidetään rohkeuden symbolina, loiki koko ajan. Se keräilee voimiaan sen ajan, kun ei ole tarve ponnistella, ja keskittää voimansa valikoituihin hyppyihin. Jatkuva ympäriinsä säntäily saattaa jopa olla tyhmän rohkeaa, sillä siinä vain uuvuttaa itsensä.
Ehkä nykyaikana suurta rohkeutta onkin pysähtyä. Meillä on kova tarve ponnistella koko ajan, pitää yllä draivia ja suorittaa – kunnes voimat loppuvat. Rohkeampaa olisi huomata ajoissa omat rajansa ja oppia sanomaan ”ei”. Olla terveen itsekäs ja ladata välillä voimia. Kuunnella omaa intuitiotaan ja odottaa oikeaa hetkeä toimia. Valikoida, mihin suunnata energiansa.
Aina ei tarvitse tehdä näyttäviä asioita. Pienistäkin teoista tulee suuria, kun etenee askel askeleelta. Rohkeus ei aina karju – se voi olla pieni kuiskaus, joka sanoo: ”Minä selviän tästäkin ja yritän taas huomenna uudestaan.”
