Toiset meistä kuormittuvat tavallisesta arjesta helpommin. Palautumisen tarve korostuu etenkin herkillä ihmisillä, joiden hermosto reagoi voimakkaasti arjen eri tilanteisiin. Tämä aiheuttaa väsymystä tai ylivirittymistä, jolloin olo on samaan aikaan pinnalta virittynyt ja sisältä nuutunut.
Usein tulkitsemme ylikierroksilla olemisen energisyydeksi ja puskemme eteenpäin entistä kovempaa. Näin voi tapahtua salakavalasti myös silloin, kun tekee itselleen mielekkäitä ja innostavia asioita. Jos kierrokset jäävät päälle, voi seurauksena olla pahimmillaan ylikuormitustila tai uupuminen.
Pysyäkseen tasapainossa erityisherkkä ihminen joutuu kiinnittämään tavallista enemmän huomiota lepoon ja palautumiseen.
Tässä 5 vinkkiä, jotka auttavat sinua jaksamaan paremmin arjessa:
1. Pidä huolta arjen hyvän olon rutiineista. Herkästi reagoiva keho tarvitsee säännöllisiä rutiineja voidakseen hyvin. Huolehdi itsestäsi kuin huolehtisit pienen lapsen tarpeista: mene ajoissa nukkumaan, syö säännöllisesti ja anna itsellesi riittävästi liikettä ja ulkoilmaa.
Kun pidät hyvää huolta fyysisistä tarpeistasi, autat herkkää elimistöäsi palautumaan arjen kuormituksesta. Huomaat myös, että ajatukset ja tunne-elämä alkavat tasapainottua.
2. Pysähdy päivän aikana hetkeksi vain hengittelemään. Syvään hengittäminen aktivoi rauhoittavaa parasympaattista hermostoa, joka laskee kehosi kierroksia. Pysähtymällä säännöllisesti hengittämään saat katkaistua ylivirittyneisyyden kierteen.
Kokeile sulkea silmäsi, kääntää aistisi sisäänpäin ja keskittää huomio hetkeksi vain itseesi. Jo muutama minuutti rauhallista hengittelyä auttaa hermostoasi palautumaan.
3. Opettele kuuntelemaan kehosi viestejä. Keho voi olla herkän ihmisen paras ystävä, jos vain annat sille mahdollisuuden. Kehon viestejä kuuntelemalla opit tunnistamaan, milloin tarvitset lepoa, milloin liikettä ja milloin hiljaista yksinoloa. Myös tunteet asuvat kehossa ja ilmenevät kehollisesti. Siksi oman kehon kuuntelu on avain myös tarvittavien rajojen vetämiseen ja oman energian suojeluun.
4. Salli itsellesi riittävästi lepoa. Erityisherkän keho tarvitsee usein keskimääräistä enemmän palautumisaikaa ihan tavallisesta arjesta. Järjestä arkipäiväsi niin, että sinulla on tarpeeksi aikaa itsellesi.
Lepo ei suinkaan tarkoita vain sohvalla makaamista. Monesti leppoisa aktiivinen tekeminen palauttaa elimistöä paremmin kuin passiivinen paikallaan oleminen. Mieti, mikä auttaisi sinua irtautumaan arjen kuormituksesta? Se voi olla mitä tahansa metsässä samoilusta käsillä tekemiseen.
5. Lakkaa vertaamasta itseäsi muihin. Erityisherkkänä ihmisenä suorituskeskeisessä kulttuurissa eläminen voi joskus tuntua yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Energia ei vaan yksinkertaisesti riitä kaikkeen, mihin pitäisi, tulisi tai kuuluisi.
Mutta entä jos se onkin ihan ok? Entä jos elämässä on tärkeimpiäkin asioita kuin se, miten tehokkaalta näyttää ulospäin? Loppujen lopuksi aivan muut asiat tekevät meidät onnelliseksi. Mikset siis keskittyisi siihen, missä erityisherkkä on parhaimmillaan? Elämään täydesti ja tuntemaan joka solulla.
Haluaisitko oppia kuuntelemaan kehoasi paremmin ja lisätä myötätuntoa itseäsi kohtaan? Tutustu Kotona kehossa -kirjaan:
Teksti: Katri Syvärinen, hyvinvointikirjailija ja joogaohjaaja
Voiko Helsinki olla lomakohteena muutakin kuin Tuomiokirkko, Kauppatori ja Linnanmäki? Ehdottomasti voi.
Kun kaupungin kohinan takaa kuulee hiljaisempien paikkojen kutsun, löydät lukuisia ihania mahdollisuuksia rauhoittumiseen ja rentoutumiseen. Anna tilaisuus vaikka inspiroiville lähiluontokohteille! Reippaile Töölönlahdella, sauno Lonnan saarella, ja ulkoilun jälkeen nuku hyvät unet Omena-hotellissa.
Leppoisa hyvinvointiloma voi viedä vaikkapa näihin paikkoihin.
Kolmen kohteen kierros
1. Töölönlahden ympäri kävellen. Heti rautatieaseman ja Kiasman nurkalta voit lähteä kaupungin kauneimmalle kävelylle Töölönlahden rantamaisemiin. Meri ja luonto ovat lempeästi läsnä melkein ydinkeskustassakin. Kesäaikaan Töölönlahdella on parikin paikkaa, joista voit vuokrata sup-laudan (SUP Finland ja Hakuna Matata Sup Rental). Oopperatalon rannasta löytyy sympaattinen Kahvila Tyyni, jonka terassilta voit ihailla kaupungin siluettia. Vastarannalla rautatien kupeessa kutsuu puolestaan Art Café Taideterassi, josta on upea näkymä lahden yli. Pisteet myös Taideterassin hyvälle lohisalaatille.
2. Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha kutsuu ihastelemaan luonnon ihmeitä. Ulkopuutarha on avoinna joka päivä ja sinne pääsee ilmaiseksi. Ihastuin erityisesti Aistien puutarhaan, jossa kasvit on istutettu saarekkeiksi ravitsemaan eri aisteja, aina voimakkaista tuoksuista maisteltaviin kasveihin asti. Tuntoaistiosioon on kerätty pehmoisia, karvaisia ja piikikkäitä kasveja hypisteltäväksi ja jalkapohjille erilaisia pintoja tepasteltavaksi (otin tietysti kengät pois ja kokeilin ne kaikki). Sitten istuin katselemaan kivikkopuutarhan karua kauneutta. Kasvihuoneet (sisäänpääsy 10 e) ovat myös tutustumisen arvoisia, ne vievät vierailijan maailmankolkasta toiseen. Jäin pitkäksi aikaa trooppiseen lummehuoneeseen ihailemaan jättikokoisia lumpeita.
3. Keskuskirjasto Oodi. Jos visiitille osuu sadepäivä, kannattaa ehdottomasti mennä tutustumaan Oodiin! Ja kannattaa mennä, vaikkei sataisikaan… Alakerran infopisteestä saat lisää vinkkejä Helsinki-vierailullesi. Tilat tarjoavat mahdollisuuden lueskeluun, kirjoittamiseen, lounastamiseen ja monenlaisiin harrasteisiin. On mieltä avartavaa nähdä, mitä kaikkea kirjasto voi olla!
Vinkki: Töölönlahti, Kasvitieteellinen puutarha ja Keskuskirjasto Oodi sijaitsevat lähekkäin ja mahtuvat kätevästi yhteen päivään.
Lyhyt lauttamatka, suuri elämys
4. Uunisaari. Kaivopuiston kupeesta Kompassitorilta lähtee lautta, joka vie Uunisaareen vain muutaman minuutin. Rantakalliot, merituuli ja oma rauha luovat sinne unenomaisen tunnelman. Yhtäkkiä siirryt kuin toiseen maailmaan, vanhaan ja hitaaseen: maisema houkuttelee asettumaan ja rauhoittumaan. Ravintolasta saa herkullista lohikeittoa. Lautta maksaa 4 euroa ja se maksetaan ravintolaan, lauttaliput tarkastetaan paluumatkalla. Uunisaaren jälkeen voit kävellä kohti Eiranrantaa. Siellä kohteeksi voi ottaa viihtyisän Cafe Birgitan, josta löytyy lounasta sekä herkkuja pursuava vitriini – ja niinikään upea merimaisema.
5. Lonnan saari ja sauna. Ainutlaatuinen saunakokemus on riittävä syy lähteä Lonnaan! Lonna on pikkuruinen saari Suomenlinnan pohjoispuolella, vain 10 minuutin lauttamatkan päässä Kauppatorilta. Varaa saunavuoro (17 e / 2 tuntia) ennakkoon netistä, tosin paikan päälläkin saattaa mahtua vielä mukaan, mutta ei ole liioiteltua varata vuoroa hyvissä ajoin. Sauna on hieno parvisauna, jonka alakerrassa sijaitsevat pesutilat, välitasanteella kiuas ja ylätasolla lauteet – osasta lauteita on näköala merelle. Pulahdus mereen vaatii hieman tasapainoa ja karaistuneita jalkapohjia, mutta pienet, sileät rantakivet eivät kuitenkaan ole mahdottomia tallustella. Rento ja välitön tunnelma!
Nuku hyvin & herkuttele:
6. Majoitus: Nukuin Helsinki-visiitilläni yöt suloisesti Lönnrotinkadun Omena-hotellissa Siitä oli kätevä kulkea moniin suuntiin! Huoneet olivat hiljaisia ja sänky mukava. Freesi aamiainen käytiin haukkaamassa naapuruston Bär Barissa, joka on Lönnrotinkadun Omenahotellin yhteistyökahvila. Sinne voi ostaa aamiaisen huonevarauksen yhteydessä. Smoothiet ja tuorepuurot olivat herkullisia, ja paikassa huomioitiin ystävällisesti myös ruokarajoitteet.
7. Ruokavinkit hotellin lähellä: Kalevankadun ja Albertinkadun kulmassa viihtyisä kreikkalainen Gran Delicato tarjoili maistuvaa fetasalaattia. Illalla, kun ei jaksanut lähteä enää kauas, Ompun alakerran Naughty Burgerissa sai herkullisen salaatinlähteen käärityn portobelloburgerin, joka oli ehdottomasti elämäni eksoottisin burgerkokemus! (Toki tavallisempiakin burgereita oli tarjolla.)
8. Ruokavinkit muualla: ydinkeskustassa ruokavaliotietoisen, herkullisia makuja kaipaavan monipuolinen lounaspaikka ja kahvila on Pauligin Kulma Kluuvissa. Maistelin Kaisaniemen kävelyn jälkeen punajuurimehua, avokadoleipää ja maidotonta minttujäätelöä, joka meinasi viedä kielen mennessään. Iltaruokasuositukseni Töölön puolelta on Bistro Töölön sävel, jonka tunnelma vie ihanasti 50-luvulle, mutta klassikkoruuissa on tuore ote ja laadukkaat raaka-aineet.
Kirjoittaja Hanna Brotherus on koreografi ja neljän lapsen äiti. Viimeisimmät taiteelliset työnsä hän on tehnyt Keskuskirjasto Oodin avajaisiin ja Suomen Kansallisteatteriin. Hanna rakastaa aamuja, leivän leipomista ja liikettä sen kaikissa eri muodoissa.
Teetän tunneillani usein harjoituksen, jossa pyydän ihmisiä havainnoimaan ympäröivää tilaa kuin taidenäyttelyä. Sellaista jossa jokainen huonekalu ja värisävy olisi harkitusti juuri siinä missä on. Juuri heitä varten ripustettuna. Seuraavaksi pyydän heitä jakamaan kokemuksen jonkun toisen, yleensä ventovieraan kanssa. Havainnot ovat erilaisia; joku on huomannut naarmut lattiassa ja varjon seinällä – toisen huomion vei raskasrakenteinen pöytä ja kirkas kattolamppu. Joukossa on yleensä aina joku, joka sanoo, ettei huomannut tilassa mitään erityistä.
Seuraavassa vaiheessa tehtävää käytetään kehomuistia. Mihin kiinnittäisin huomion, mitä havainnoisin, jos olisin se lapsi, joka kerran olin. Tämä vaihe näyttäytyy usein liikkeellisesti. Ihmiset alkavat luonnostaan kontata, hyppiä, haistella ja ottaa kontaktia toisiinsa. Jotain olennaista tapahtuu ja hetkessä onkin vain lyhyt matka siihen aitoon lapseuteen, jonka kautta olimme vapaat kehollisesti. Uskalsimme liikuttaa itseämme ja ennen kaikkea uskalsimme kiinnostua. Uskalsimme nähdä. Uskalsimme koskettaa.
Havainnointiharjoitus kuuluu päivittäisiin rutiineihini. Kun nousen sängystä, valitsen, olenko kiitollinen alkavasta päivästä. Valitsen katsonko rakastani ja lapsiani silmiin ja kysyn mitä heille kuuluu. Vai ohitanko heidät ja samalla meidät, keskittyen omiin askareisiini. Valitsen havaita kohtaamissani ihmisissä kauneutta tai antaa mielelleni luvan kritisoida ja arvostella heitä. Voin imuroida lattiat nauttien havainnostani, että koti siistiytyy ja voin nousta raput ylös ihmetellen sitä, kuinka hienosti kehoni toimii.
Koska olen ammatiltani koreografi ja ohjaaja, minulla on siviilielämää haittaava luonteenpiirre. Kontrolloin mielelläni – ja ehkä vielä pahempaa; huomaamattani – kaikkea ja kaikkia. Myönnän, että olen vaativa persoonallisuus sekä kanssaihmisilleni että itselleni. En tahdo antaa asioiden mennä omalla painollaan. Minun on vaikeaa noudattaa viisaan opettajani neuvoa, jossa hän sanoi ”älä tee, vaan anna tapahtua”. Pomotan, määräilen ja ohjaan ihmisiä toimimaan koreografiassani niin kuin luova mieleni milloinkin ehdottaa. Taiteellisen työryhmän johtajuuden lisäksi monilapsisen perheenäidin arki on iskostanut minuun elämäntavan, josta haluan oppia pois.
Voidakseni muuttua minun on havainnoitava. On tunnistettava tunteet juuri sellaisina kuin ne ovat. On katsottava niitä kuin lapsi. On ymmärrettävä, että kaikki tunteet menevät ohi. On muistettava, että yli 60 % ihmisen tunteista on epämiellyttäviä. On suostuttava olemaan ihminen, joka on aito ja inhimillinen.
Tapasin viime viikolla palomiesystäväni. Hän kertoi Helsingin maanalaisesta verkostosta, jota emme tule ajatelleeksi. Pelkästään tavaratalo Stockmannin alapuolella on enemmän kerroksia maan alla kuin sen päällä. Ihmisessä tulemme samoin arvioineeksi ohutta ulkokuorta. Katsomme usein vain kasvoja, vaikka pää on aikuisen ihmisen kehosta vain yksi kahdeksasosa. Elämme valitettavasti kulttuurissa, jossa kehon tehtäväksi jää valitettavan usein siirtää päätämme paikasta toiseen. Kehon viisaus ja kuuntelu unohtuu. Keskitymme treenaamaan ulkokuorta. Havainnoimme kehoamme kuin hän, joka ei huomannut tilassa mitään erityistä.
Ihmisen keho on ihmeellinen. Päällimmäisenä meidät erottaa muista iho, joka on suurin elimemme. Ihomme huutaa kosketusta. Ilman kosketusta ihminen voi todistetusti kuolla.
Ihon alla on lihaskudos, lihaksen alla luu. Voimme koskettaa niitäkin – sekä itsessämme että toisessa. Kosketus on hienoin tie harjoitella havainnointia. Se ei maksa mitään, se ei vaadi mitään. Sen voi aloittaa juuri nyt. Havainnoinnin viisaus suhteessa ihmiskehoon on ihmettelyssä. Siinä, kuinka me kaikki olemme niin erilaisia ja kuitenkin olemme samaa.
Kyselin taannoin sosiaalisen median tileilläni seuraajieni ajatuksia yksinäisyydestä. Pohdin muun muassa sitä, miksi minusta yksinäisenä tuntuu siltä, että moni ihminen välttelee kohtaamistani.
Eräs lämmöllä ja hyvillä tarkoitusperillä lähetetty viesti jäi mietityttämään erityisesti.
”Yksinäisyys on ominaisuutena tai tilanteena pelottava jollain tapaa. Vaikutat tosi mielenkiintoiselta ja hauskalta, mutta yksinäisyyden korostaminen saa ehkä muut varautuneeksi, yksinäisyyden saatetaan pelätä tarttuvan”, viestin lähettäjä kirjoitti.
Tuo on älyttömin kommentti, jonka olen pitkään aikaan kuullut; että yksinäisyys tarttuisi! Mutta ymmärrän ajatuksen täysin. Se kiteyttää täydellisesti yhden suurimmista ongelmista yksinäisyyteen liittyen: Kun jotain ilmiötä ja asiaa ei tunneta, se pelottaa ja ensimmäisenä ihminen luonnollisesti alkaa pelätä omasta puolestaan ja pohtia, miten hänelle voi käydä?
Yksinäistä ei uskalleta lähestyä, kun ei ymmärretä mitä hän oikeastaan on – tai mikä hänellä on. Yksinäisyyttä kokeva puolestaan ei uskalla kurottautua ulos ja kertoa yksinäisyydestään, koska pelkää tällaista tuomiota hylätyksi tulemisesta ja toisten välttelystä.
Se, että minä olen yksinäinen ja kerron kokemuksestani julkisesti ei tarkoita, että muiden tulisi pelätä heille tapahtuvan jotain pahaa.
En voi tartuttaa tätä, sillä yksinäisyys ei ole sairaus.
Joskin tunnustan itsekin joskus toivoneeni, että yksinäisyys olisi luokiteltu sairaudeksi, sillä silloin sitä saattaisi olla helpompi lähestyä. Olisi jokin itsestä ulkopuolinen asia, jolle on selkeästi määriteltävä muotti ja diagnoosi. Sairaus, joka on ottanut vallan, mutta jonka saisi lääkkeillä kuntoon, pois ja turrutettua.
Yksinäisyys on usein häpeällinen tunne ja meille kokijoilleen se tarkoittaa yleensä epäonnistumista ja kaikkea vaikeaselkoista ja kiellettyä, joka pitäisi vain peittää. Yksinäisyyden kamalin leima on se, että sen ajatellaan olevan aina itse aiheutettua ja asia, johon kukaan muu kuin ihminen itse ei voi puuttua. Siksi on parempi olla hiljaa ja kärsiä yksin.
Kuitenkin niin pitkään kuin sitä hävetään eikä siitä puhuta, yksinäisyys on ja pysyy. Niin pitkään, kuin yksinäisyys verhoillaan hämyiseksi tabuksi, se kummastuttaa ja pelottaa sekä herättää sekavan kirjon tunteita niin yksinäisyyttä kokevissa kuin ei-yksinäisissä.
Kenenkään ei tulisi vaieta kokemuksestaan toisen pelkojen takia, eikä kenenkään vältellä toista siksi, että hän on yksinäinen. Se, että toinen kertoo yksinäisyydestään, voi sen sijaan avata ymmärtämättömyyden, vuoropuhelun ja ratkaisujen löytämisen yhdessä. Siksi tärkeintä ja parasta mitä voimme tehdä, on kohdata toisemme avoimesti.
Muutos tapahtuu vain puhumalla.
Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se muutoinkaan ole mitään kamalaa, kummallista tai pelottavaa. Se on tavallinen ja hyvin yleinen kokemus, ihmiselämän tunne – sillä tavoin sitä tulisi lähestyä sekä siten puhua. Yksinäisyyteen ei ole popsittavia pillereitä. Sitä ei voi parantaa, eikä siitä voi parantua. Eikä sitä kuulukaan turruttaa! Se on osa ihmisen elämää, kaipausta, halua liittyä toisiin, ja juuri siksi maailman kaunein tunne. Yksinäisyyden tunne täytyy vain osata kanavoida toiminnaksi. Ja ensimmäinen askel tuohon on se, että puhumme asiasta ääneen.
Ja tästä jatkan ensi kerralla lisää!
Tervetuloa lukemaan ajatuksistani ihmisten keskellä myös blogiini MaiLifeen, sinne pääset tästä.
Terve. Kysyn sinulta aluksi, voitko allekirjoittaa toisinaan kokevasi jotain seuraavista?
ettet tule kuulluksi
kaipaat tulla rakastetuksi
sinua ei ymmärretä tai sinut ymmärretään väärin
kaipaat tulla arvostetuksi
sinua ei nähdä sellaisena kuin olet
Jos voit, kannattaa lukea eteenpäin. Voin itse allekirjoittaa jokaisen noista kokemuksista. Minussa on tuollaisia tyhjiöitä, jotka kaipaavat erinäisiä asioita täyttyäkseen.
Nämä tyhjiöt ovat hankaloittaneet toisinaan elämääni. Kaipuuni on voinut olla raskasta läheisilleni kun olen kohdistanut toiveeni siihen vastaamisesta heihin. Toisinaan hankaluutta on tuottanut oma kiukkuni siitä, etten saa sitä mitä kaipaan. Kuten myös se sulkeutunut tila jossa murjotan odottaen, että joku korjaa tilanteen.
Hämmentäviä tilanteita on luonut myös se, että olen joskus yrittänyt saada näitä asioita itselleni epäsuorasti. Vaikkapa miellyttämällä, yrittämällä saada huomiota ja niin edelleen. Jälkimmäisessä turhauttavaa on se, että vaikka joskus saisin sen avulla sen mitä kaipaan, en oikeastaan koe täyttymystä koska olin sen hankkimisessa niin epäsuora, etten oikeastaan ollut itseni ja siten myöskään vastaanottamassa avoimesti saamaani.
Ehkä tiedät tästä jotain sillä jokaisella meillä on käytössä useita epäsuoria strategioita saada se mitä kaipaamme. Omaksuimme niitä ollessamme pieniä ja olemme jalostaneet niitä iän myötä. Vaikka tiedämme, että strategiat eivät tuo parhaita mahdollisia tuloksia, moni meistä on keinoton sen edessä miten toimia toisin. Strategioista on tullut keskeinen osa identiteettiämme.
Asiaa ei helpota se, että suoruus omista tarpeista on hankalampaa kuin epäsuoruus. Se edellyttää vastuunkantoa, avoimmuutta ja itsetuntemusta.
Kaipuu tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi on olemassa meissä jokaisessa. Osalle se on isompi teema koska vajetta sille on kertynyt isommin. Toisille ne ovat luontaisia inhimillisiä tarpeita, joiden täyttämiseen emme kuitenkaan ole saaneet koulussa pelivälineitä. Tämä kirjoitus tarjoaa sinulle yhden työkalun, joka on ollut minulle se merkittävin. Rakennetaan alle kuitenkin hieman ymmärrystä.
Miksi kaipaamme sitä, että toinen ihminen kuulee, näkee ja ymmärtää?
Ihmisen psykologiseen kehitykseen kuuluu merkittävänä asiana se, että minuutemme kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin. Jotta jokin asia tulee meille todeksi tai näemme itsemme, meidän täytyy saada sille ulkoinen todistaja, tuki ja hyväksyntä. Kehityksemme alkuhetkillä olemme vailla käsityksiä siitä keitä olemme, eli toisin sanottuna myös vailla minuutta. Se miten meidät nähdään, mitä meissä nähdään, mitä ei nähdä ja millaista palautetta saamme, muodostaa pääasiassa minuutemme.
Jos asiat menisivät optimaalisesti, meille alettaisiin opettaa jo varhaisessa vaiheessa kyky sanoittaa tunteitamme ja kysyä kysymyksiä itseltämme. Meille rakentuisi kapasiteetti kohdistaa huomio itseemme. Siihen mitä aistimme, tunnemme ja havaitsemme tapahtuvan itsessämme. Kun persoona alkaa kypsyä ja psyykkinen kapasiteettimme sen sallii, olisi hienoa jos meidät opetettaisiin kuulemaan, näkemään ja ymmärtämään itseämme.
Näin ei monissa tapauksissa kuitenkaan tapahdu ja varmuudella jokainen meistä hyötyisi siitä, että meillä olisi käytössä kapasiteetti ja työkalut itsemme kuulemiseen.
Syy siihen, että kaipaamme tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi on:
näihin tarpeisiin ei ole vastattu riittävissä määrin elämämme aikana
emme ole oppineet kuulemaan, näkemään ja ymmärtämään itseämme vaan katsomme edelleen ulkopuolelle toivoen tulevamme kuulluksi.
Tässä ei ole mitään väärää. On kuitenkin erittäin hyödyllistä ymmärtää, että toiveen kohdistuminen ulkopuolellemme on vielä itsenäistymättömän minuutemme tapa toimia. Jos haluamme todella tulla kuulluksi, voimme opetella olemaan kuulijana itsellemme. Tämä tuo mukanaan myös sen, että toiset alkavat kuulla meitä paremmin ja alamme itse kuulemaan toiset itsestämme erillisinä olentoina. Tällä on radikaalisti elämänlaatua parantavia vaikutuksia.
Parhaimmillaan ihmissuhteissa voi olla se mitä on ja tulee kohdatuksi ja vastaanotetuksi sellaisenaan. Jokainen hyvä ihmissuhde rakentuu tälle tervetulleeksi tulemisen kokemukselle.
Ihmissuhteet voivat olla tilaisuus tulla kuulluksi
On neljä erilaista tapaa pyrkiä tulemaan kuulluksi. Ensimmäinen on se, että kohdistamme toiseen (usein tietämättämme) toiveen siitä, että toinen kuulee ja ymmärtää.
Toinen on se, että kerromme toiselle, että toivoisimme hänen kuuntelevan ja alamme kertoa siitä asiasta tai kokemuksesta, jonka toivomme selkeävän itsellemmekin sen tuloksena, että saamme tulle myös toisen kuulemaksi.
Kolmas on se, että kerromme toiselle sen mitä meissä tapahtuu, koska olemme jo perillä siitä. Tässä tapauksessa kuulluksi tulemisen paine ei enää kohdistu toiseen.
Neljäs tapa on tulla itsemme kuulemaksi, joka usein poistaa paineen tulla kuulluksi.
Oma kokemukseni on, että toisen kuulemaksi tuleminen tapahtuu parhaiten sen kautta, että osaan soveltaa neljättä tapaa, eli ensisijasesti tulla itsensä kuulemaksi. Silloin toiselle kertominenkin muuttuu itseni jakamiseksi sen sijaan, että kaipaan häneltä apua.
Jotta sinulle ei synny väärää kuvaa, haluan painottaa sitä, että siinä ei ole mitään väärää, että haluamme tulla myös toisten kuulemaksi. Harva asia on niin antoisaa ihmissuhteita ajatellen kuin se, että voimme jakaa itsemme sellaisena kuin olemme ja tulemme todella kohdatuksi. Ihmissuhteita ajatellen haluan kuitenkin sanoa kirjoituksellani sen, että tulemme paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuulluksi ja myös toisten kuulemaksi kun otamme ensisijaisesti siitä vastuun itse. Mutta kuinka?
Miten kuulla itseään?
Seuraava harjoitus on nimeltään itsekeskustelu. Pienenä pohjustuksena sille haluan sanoa, että itsemme kanssa keskustelu edellyttää meiltä läsnäoloa. Läsnäololla tarkoitan, että avaudumme aistimaan, tuntemaan ja havaitsemaan sen mitä koemme juuri nyt. Eli mitä mielessämme, tunnetasolla ja kehossamme tapahtuu.
Jotta voimme keskustella itsemme kanssa, meidän täytyy myös olla avoimia itsellemme, eli toisin sanottuna vailla päämäärää sen suhteen, mitä meissä tapahtuu. Tämä sama asia pätee vuorovaikutukseen toisten kanssa. Et sinä voi tutustua toiseen, jos et avaa sinua toisella sellaisena kuin olet. Eikä sinua kiinnosta tutustua sinuun, jos toinen ei kuuntele sinua ilma agendaa vaan pyrkii jollain tavalla ohjaamaan sinua jonnekin. Sama pätee keskusteluun ja ystävystymiseen itsemme kanssa.
Kun teet alla olevan harjoituksen, muista, että kapasiteetti olla läsnä ja kuulla itseään on asia, joka kehittyy harjoittaessa. Ihan kuin mikä tahansa muukin kapasiteetti.
Itsekeskustelu -harjoitus
Varaa itsellesi rauhallinen tila, jossa sinua ei häiritä seuraavaan n. 15 minuuttiin. Istu sitten alas tuolille ja aseta ajastin soimaan 10 minuutin kuluttua. Hengitä vähintään kaksi kertaa rauhassa syvään sisään ja syvään ulos. Anna sitten oman huomiosi levätä siinä mitä aistit, tunnet ja havaitset. Millekään ei tarvitse tehdä mitään, riittää, että huomaat.
Kysy sitten itseltäsi ääneen kysymys: mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Vastaa sen jälkeen kysymykseen ääneen. Huomaa, että tarkoitus ei ole analysoida, löytää selityksiä tai ratkaista mitään. Vaan kuvailla tekemiäsi havaintoja. Ehkä tunnet levottomuutta. Hyvä, sanoita se ääneen itsellesi. Ehkä koet, ettet osaa tai ymmärrä mikä tämän harjoituksen idea on. Hyvä, sanoita se ääneen itsellesi. Ehkä sinua alkaa naurattaa. Hyvä, sanoita se ääneen itsellesi. Kun olet sanoittanut ääneen sen mitä juuri nyt huomaat, kysy kysymys uudelleen ääneen ja vastaa siihen ääneen. Jatka tätä kysymisen ja tunnustelevan vastaamisen ketjua kunnes kello soi. Kysy sen jälkeen vielä itseltäsi miten huomaat harjoituksen vaikuttavan itseesi.
Mitä hyötyjä siitä on, että opimme kuulemaan, näkemään ja ymmärtämään itseämme?
Ihminen voi kieltämättä elää normaalin elämän myös ilman taitoa tulla kuulluksi. Soisin kuitenkin jokaisen oppivan kyseisen taidon koska silloin voimme todella kokea monien tarpeidemme täyttyvän. Toinen syy on se, että kun tässäkin asiassa osaamme ottaa konkreettisesti vastuun itsestämme, annamme pääasiassa ihmisuhteisiin kohdistuvalle odotukselle mahdollisuuden raueta ja voimme alkaa nähdä toiset erillisinä ihmisinä sen sijaan, että he olisivat välineitä tarpeidemme täyttymiselle.
Ihmissuhteet ovat mielestäni yksi parhaita asioita elämässä. Ja toisen ihmisen kohtaaminen edellyttää kokemukseni mukaan sitä, että pystyn todella jakamaan itseni toiselle. Tämä mahdollistuu kun osaan kuulla ensin itseäni.
Kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen taito auttaa meitä myös työpaikalla. Saamme paljon parempi tuloksia palavereissa kun menemme sinne selkeinä itsestämme ja osaamme kommunikoida toisille selkeämmin omat näkemyksemme. Yhtä lailla taito auttaa siinä, että opimme ottamaan kontaktin suurimpaan voimavaraamme, eli itseemme. Jokaisella meistä on ideoita, näkemyksiä, pontentiaaleja sekä resursseja, joiden jakaminen on helpompaa kun osaamme ottaa niihin yhteyden keskustelemalla itsemme kanssa läsnäolevasti.
Turvallisuuden tunne on kaikkien toimivien ihmissuhteiden perusta. Jos et tunne turvaa sisälläsi etkä luota itseesi, et luota toiseen, etkä uskalla tuntea hänen kanssaan kaikkia tunteitasi. Et uskalla paljastaa todellista itseäsi, jolloin et voi vetää puoleesi sinua täydentäviä ja ymmärtäviä ihmisiä ja suhteesi jäävät pinnallisiksi. Yhteys on small-talkkia, läpänheittoa ja sarkasmia, jotka ovat ihan viimeisiä asioita, joita turvaton kaipaa.
Yksi tärkeimmistä tarpeistamme on tulla nähdyksi. Tarve liittyy häpeän tunteeseen, sillä häpeilevä kääntää katseensa pois yhteydestä muihin ja jää yksin, jolloin tuntee itsensä turvattomaksi ja hylätyksi. Häpeä tekee meistä haavoittuvaisia ja sitoo meidät joko yhteyteen tai erillisyyteen muiden kanssa.
Kun pelko hylätyksi tulemisesta ottaa vallan, emme halua nähdä toista ollenkaan ja näkemistä käytetään lyömäaseena.
“Häivy silmistäni!”
“En pysty edes katsomaan sinua!”
Häpeän tarve on turvata itsensä. Katso, näin pieni ja haavoittuva minä osaan olla, osaatko tuntea empatiaa?
Voinko luottaa siihen, että hätäni hetkellä sinä näet hätäni ja pidät minusta huolta?
Rakkaus on helppoa, mutta se ei tule helpolla, jotta osaisimme arvostaa sen voimaa. Rakkauden perustan pitää olla vahva ja se pitää luoda siksi itsessään, ei voi nojata muiden perustaan. Jos pelkää näkyväksi tulemista, voi yrittää tehdä elämästään, ihmissuhteistaan ja parisuhteestaan mahdollisimman helppoja, mukavia ja turvallisia. Silloin voi jäädä jumiin turvallisuuden ansaan, jossa parisuhde nähdään valmiina turvaa tuovana tilana, eikä elävänä ja muuttuvana kasvun paikkana. Pelosta alkaa kontrolloida ja nalkuttaa aina kun joku asia muuttuu tai kun toinen tekee jotain uutta. Turvattomuuden tunne vain kasvaa ja kasvaa, sillä muutosta ja kasvua ei voi kukaan estää.
Olen pettynyt rakkaudessa useasti ja siitä johtuen tunnen turvattomuutta. Kerroin suhteemme alussa miehelleni, että minun pitää luottaa ennen kuin voin rakastaa. Ajattelen myös, että ensitapaamisestamme lähtien juuri tämä on ollut vetovoimamme salaisuus. Tähän sydämelliseen ja lempeään mieheen voisin oppia luottamaan ja hänen avullaan syventäisin omaa itseluottamustani ja voisin kasvaa ihmisenä.
Alussa menin vanhan kaavan mukaan ja projisoin omaa turvattomuuttani kritisoimalla miestäni. Se oli helppoa, löytyi vaikka mitä nalkutuksen aihetta. Tuhahtelin paljon ja pyörittelin silmiäni ja mieheni vain hymyili. En katsonut häntä silmiin, niin paljon pelkäsin hänen minulle suomaa hyväksyntää ja rakkautta.
Torjuin kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut. Että olisi joku, joka miettisi minunkin tarpeitani ja haluaisi täyttää niitä. Oli pelottavaa saada sitä mitä oli aina halunnut, sillä kun saa jotain, se vaatii vastakaikua – osaisinko antaa sitä, uskaltaisinko avata pelästynyttä sydäntäni?
Kun hylätyksi tulemisen pelko kuohahti ja peloissani halusin taas valita helpoimman vaihtoehdon, joka oli mollata miestäni, pysäytin itseni ja katsoin itse itseäni ja käytöstäni. En ollut kovin ylpeä itsestäni. Lapsellinen käytökseni tuhosi luottamusta välillämme, joten päätin vihdoin ottaa vastuun pelostani.
Menin mieheni luo, katsoin häntä silmiin ja halasin häntä. Kuulostanee pikkujutulta, mutta sitä se ei koskaan ollut, se on ollut se vaikeampi valinta. Ne muutamat askeleet ovat tuntuneet maratonilta. Hikeä on pukannut kun perille on päässyt, katse on ollut pelosta lasittunut ja sydän on tykyttänyt tuhatta ja sataa. Näkeekö hän pelkoni ja rakastaako minua edelleen?
Harjoittelun tuloksena osaan nyt jo turvattomuuden hetkellä pyytää läheisyyttä. Sen tuoma yhteys lisää turvallisuuden tunnetta ja luottamustani siitä, että saan olla tarvitseva ja tunteva, keskeneräinen ja silti rakastettava.
Haluan että pelkoni nähdään, ja siihen vastataan. Sanoja ei tarvita, tarvitaan katse ja kosketus.
Mieheni ei ole koskaan torjunut minua. Se on hänen suurin lahjansa minulle. Olen tehnyt paljon töitä sisäisen turvattomuuteni paikkaamiseksi ja mieheni on tehnyt työstä puolet. Siitä tulen olemaan hänelle ikuisesti kiitollinen.
Teksti on muunnelma Taran kirjasta Ilman sinua ei olisi minua. Kirjassa käydään läpi tärkeimmät tarpeemme parisuhteessa ja ihmissuhteissa. Tutustu kirjaan TÄSTÄ.
Kun puhun itsensä rakastamisen tärkeydestä, kuulen joskus vastalauseita.”Eikö tässä maailmassa ole itsekeskeisyyttä ja oman navan ympärillä pyörimistä jo ihan tarpeeksi?”
Kyllä, todellakin on. Mutta silloin on kyse aivan eri asiasta. Itsekeskeisyys ei ole aitoa itsensä rakastamista.
Niin kauan kun ”itsensä rakastaminen” ilmenee itsekeskeisyytenä ja vertailuna muihin, se ei ole syvää, ravitsevaa, sydämestä nousevaa itsensä hyväksymistä. Sen sijaan se on omien haavojen hoitamista pinnallisilla hätäratkaisuilla. Kulisseilla ja suorituksilla yritetään usein korjata epävarmuutta, riittämättömyyttä ja arvottomuutta.
Silloin kun itsensä rakastaminen alkaa tapahtua sielussa asti, myös haavat saavat tilaisuuden parantua. Kun kohtaat itsesi rehellisesti ja teet tilaa kaikille puolille itsessäsi, et enää vertaile itseäsi muihin, vaan näet toiset sillä samalla syvällä hyväksymisen tasolla, yhtä tärkeinä kuin itsesikin. Kirjoitin kirjassa Löydä elämän taika näin:
”Kun ihminen rakastaa itseään terveellä tavalla, hän tuntee valonsa ja varjonsa – ja on molempien puoliensa kanssa sinut. Hän hyväksyy haasteensa eikä ruoski itseään niiden vuoksi. Hän uskaltaa tuoda vahvuutensa esiin, mutta ei nosta itseään muiden yläpuolelle vaan päinvastoin. Hän suorastaan uskaltaa nostaa muitakin esiin, kehottaa heitä paljastamaan oman loistonsa. Kun ihminen rakastaa itseään terveellä tavalla, hän tietää, että olemme kaikki upeita ja yhtä arvokkaita.”
Anna itsellesi rakkautta niin runsaasti, että kaivosi täyttyy ja suorastaan tulvii yli – tällöin kaikkea kaunista virtaa sinusta väistämättä ympärillesikin. Anna itsellesi sitä hyvää, mitä eniten tarvitset, niin et katkeroidu ja kiellä ihania asioita muilta vain siksi, että sinulta puuttuu jotakin.
Uskalla ryhtyä esimerkiksi siitä, millaista terve itsensä rakastaminen on! Kun sinulla on tarpeeksi, haluat samaa myös muille, koska tiedät, kuinka hoitavaa ja parantavaa syvältä kumpuava arvostus onkaan.
Luo lisää kannattelevia taikahetkiä elämään
Katri Syvärisen Taikahetkiä elämään -korttipakka sisältää 44 taikakorttia, jotka toimivat tukena, inspiraationa, lohtuna ja peilinä, kun haluat pysähtyä itsesi äärelle, peilata elämäntilannettasi, meditoida tai kirjoittaa sydämesi sanoja talteen.
Nämä kortit ovat Sinulle, joka…
…meinaat kadottaa itsesi arjen kiireiden alle.
…kaipaat pieniä muistutuksia siitä, miten ihmeellistä elämä voi olla.
…haluat tutustua itseesi yhä uudestaan ja uudestaan.
…haluat oppia näkemään elämän uudella, taianomaisella tavalla.
…kaipaat uusia näkökulmia nykyiseen elämäntilanteeseen.
Nosta kortti aamun aluksi, illan päätteeksi tai aina kun kaipaat yhteyttä itseesi. Vietä hetki viestin äärellä ja tunne, mitä se sinussa herättää. Voit myös kirjoittaa mieleesi nouseen asian ylös.
Ehkä sinäkin olet tullut metsien koskettamiksi. Oletko kokenut seuraavaa? Hyppää mukaan tunnelmoimaan.
Auringon säteet laskeutuvat puiden oksistojen välistä koskettamaan mustikan lehtiä, jotka muuttuvat hopeisiksi. Ponnistelet mäkeä ylöspäin ja haistat metsän vehreyden ja maan tuoksun. Puun oksalta lintu katsoo sinua, kuin tietäen salaisuuden. Sinäkin sen tiedät. Olemme kaikki samaa elämän verkkoa, jossa jokainen on itseään ja samalla kaikkia muita varten olemassa. Näin luomme ikuisesti väreilevän ja liikkuvan peitteen planeettamme päälle.
Sitten huomiosi uppoaa maahan, jota vasten jalkasi ponnistavat, kun kuljet ylöspäin mäkeä. Maa. Planeetta. Jotakin massiivisen kokoista. Koetko yhteyden siihen, ja sen ytimiin. Maa kiertää yli miljoona kertaa itsensä kokoista tulista palloa – Aurinkoa – tyhjyydessä. Puiden väleistä tuon tähden säteet koskettavat kasvojasi. Kirkkaus saa sinut siristämään silmiäsi.
Tämä on metsä. Tämä on elämä. Täällä on jotakin, jota ihmisyys meissä kaikissa syvästi kaipaa, lajityypillistä ympäristöä. Täällä voit tulla ravituksi. Täällä voit rauhoittua. Täällä voit kokea olevasi elossa.
Pääset kallion laella ja ympärillesi avautuu näkymä: vihreitä metsien peittämiä kukkuloita, jotka sinertyvät horisonttia kohti kadotessaan.
Nyt on hyvä hetki levähtää. Istut kalliolle, jolla jäkälä leikittelee graniitin syiden kanssa luoden ikiaikaisen tanssin elottoman ja elävän välille. Sydämesi lyö vielä vahvasti, kun katsot ja koskettelet jäkälää. Mäki oli niin jyrkkä. Nyt voit kuitenkin levätä.
Metsän yksi erityinen maagisuus on se, että se tarjoaa kahta: kokemusta rauhasta ja kokemusta elävyydestä. Kokemusta elossa olemisesta ja meditatiivisuutta. Meditaatiohetki tyynyllä kotona voi viedä rauhan äärelle, mutta se ei synnytä yleensä samaa kokemusta ravituksi tulemisesta ja elävyydestä. Metsässä ja luonnossa onkin elämän, elävien olentojen ympäröimänä, aivan konkreettisesti. Tällöin on osa yhtä elämän verkkoa. Usein tutkimuksissakin ihmiset arvioivat kokevansa suurempaa vitaalisuutta luonnossa.
Kuinka luonnosta voisi ammentaa enemmän rauhaa ja vitaalisuutta
Minusta yksi tärkeimpiä asioita on huomion tuominen aisteihin ja näin todella tajuta, että nyt on metsässä eikä missään muualla.
Aistiminen onkin oikeastaan läsnäolotaitojen taitamista. Mindfulnessia joku voisi sanoa. Tärkeää on siis olla olematta ajatuksiin uppoutumisen tilassa. On oltava katsomatta mielen kuvitusta ja ruutua tulevasta, menneestä, huolista, unelmista ja kaikesta, joka ei ole juuri nyt konkreettisesti aistittavana todellisuutena ympärillä. Toki ei monille tarvitse sanoa, että kännykän ruudun välttäminen ja suorastaan unohtaminen on yksi hyvä askel mielen kuvitusvirrasta vapautumiseen.
Tämä mielen ja ajatusten taakse jättäminen on tavallaan niin yksinkertaista, mutta kuitenkin meille ihmisille usein niin vaikeaa.
Koe metsä kaikkien aistien kautta
Metsää on ihanaa kokea kaikkien aistien kautta. Näkö, haju, kuulo ja myös eri luonnon pintojen kohtaaminen tuntoaistin kanssa – kuinka paljon voi aistia? Onko tarjolla maistettavaakin?
Meditaatiota ja läsnäoloa opettaneena ja kokeneena haluan nyt jakaa oivallusta ja erityistä kokemusta. Se on kokemus, jossa mielen filtterit aivan kuin putoavat pois. Aivan kuin kameran linssiä voi avata tai sulkea suuremmalla valomäärälle, niin myös kokemusta aistimusmäärästä voi avata.
Kuinka voisi avata aistejaan ottamaan kaiken sisään ilman turhaa hallintaa ja rajoittamista? Kuinka voisi antaa metsän ja vihreyden syöksyä sisään itseen kaikkien aistien kautta vahvemmin kuin koskaan. Tätä on vaikeaa sanoittaa ja opastaa, mutta kun se tapahtuu on jokainen hetki täynnä maagista aistimusta – aistillista maagisuutta.
Huomioiminen on salaisuus
Sanoisin, että kaiken ytimessä on huomioiminen. On hyvä aloittaa tietoisesti huomioimalla ja katsoen. Voi antaa huomion ja katseen vaeltaa asioista ja yksityiskohdista toisiin. Metsät ovat niin täynnä nähtävää. Muotoja, sävyjä, pintoja, kaaosta ja luonnon omanlaista järjestystä. Tietoinen huomioiminen toimii hyvin alkuun.
Kuitenkin aistimuksille todella avautuessa tuntuu kuin olisi musta aukko, johon kaikki uppoaa. Se on siis herkän ja syvän vastaanottamisen tila eikä niinkään tietoista huomioimista. Tätä vastaanottamisen tilaa voi usein helpommin tutkia äänien kanssa. Koska kokemus äänistä on, että ne uppoutuvat enemmän meihin sisään kuin esimerkiksi katsomisen kokemuksessa. Katsoessa kun tuntuu helposti menevän tuonne jonnekin.
Voit siis metsässä sulkea silmät ja antaa huomiosi mennä kuuloaistiin ja unohtaa kaikki muut aistit. Anna sitten ääniä tulla syvälle itseesi ja matkaa uteliaana äänien mukana katsomaan, mihin paikkaan ne olemuksessasi päätyvät. Ihanaa lehtien havinaa ja mitä ikinä kuuletkaan. Ohi lentävän linnun laulu. Luonnon satunnaiset äänet ovat usein mitä parhaimpia äänen kanssa sisimpään matkaamiseen. Ne voivat olla kuin zen-mestarin yllättävä kongin lyöminen meditaatiosalissa, joka hätkähdyttää nykyisyyteen ja samalla vie syvälle itseen.
Rentous on myös salaisuus
Toinen, joka on tuntuu auttavan on tietenkin rentoutuminen. Kuinka voi päästää kaikki fyysiset ja psyykkiset puristukset, kireydet ja jännitykset heltiämään. Antaa koko olemuksen rentoutua ihanan metsän keskellä.Antaa kaiken hellittää. Niin syvästi, että suusta voi päästä se syvä irtipäästämisen huokaus. haaaaa… Näin voi antaa itseen tulla tilaa, johon luonto aistimuksina ja hiljaisuutena voi tulla vieraaksi ja ehkä tehdä jopa kodin.
Kuitenkin ehkä syvimmät aistimusten kokemukseni ovat olleet hetkiä, kun rennon kehon lisäksi olen hetkeksi päästänyt irti mielestä. Olen vapautunut mielen loputtamasta tarpeesta ymmärtää, käsittää ja rakentaa kuvaa tilanteesta ja siitä, mitä hetken kuluttua tulisi tehdä tai tapahtua. Elämä on tuntunut mysteeriltä.
Se on sinänsä usein hyödyllisen ihmisille lajityypillisen ymmärtämisen ja hahmottamisen tarpeen hellittämistä. Voiko olla hetken tietämättä mitään sekä mitä aikoo hetken kuluttua tehdä? Tai kuka ylipäätään on? Tavallaan palata joksikin lajiksi ennen ihmisiä. Voiko olla vain aisteja ja kehollisuutta?
Mutta oma aistien avautumisen kokemukset eivät kuitenkaan ole olleet palaamista johonkin toisen lajin todellisuuteen vaan enemmänkin hyppy mielen toiselle puolelle. Näinä hetkinä värit tuntuvat kirkkaammilta, kuin olisin siirtynyt uudenlaiselle filmille, jossa kaikki on todellisempaa ja elävämpää. Viimein mitä olisin halunnut tehdä olisi ollut mennä mieleen.
Kaikki tämä voi syntyä spontaanisti hellittämisen kautta ilman mitään menetelmiä tai apukeinoja. Näiden hetkien syntymisen kannalta huomiointi, rentoutus ja kokemus sisäisestä tilasta, joka voi täyttyä aistimuksista, ovat olleet olennaisia. Ne ovat mahdollistaneet sen, että spontaanisti maailma aistimuksineen on voinut vain virrata sisään.
Palataan takaisin metsään pohdintojen matkalta
Edelleen istut kalliolla ja huomiosi vaeltaa vihreissä kukkuloissa. Välillä huomio hypähtää seikkailemaan taivaan pilvissä. Minkälaisia hahmoja niistä muodostuukaan? Ainakin kukkuloita. Tuntuu kuin vihreät kukkulat muuttuisivat taivaalla valkoisiksi kukkuloiksi. Ihanaa, että aurinko lämmittää, vaikka iltapäivä on jo pidemmällä.
Huomio uppoutuu lämmön kokemuksen kanssa kehoon. Nyt, juuri nyt. Kehosi hengittää ihan itse. Kuinka ihmeellistä. Taivaalla pilvet liikkuvat itse. Kuinka ihmeellistä. Lintu lentää ohi ihan itse ja laulaa ihan itse elämän salaisuuksista. Luonto toimii ihan itse.
Eikä ole olemassa kuin vain luonto, joka laajentuu pienistä joista ja pienistä elävistä otuksista valtavien galaksien liikkeeseen ja kaikkeuteen.
Kuinka ihmeellistä onkaan olla osa elämän verkkoa. Olla yksi olento syntyvien ja kuolevien joukossa, mutta juuri nyt niin elossa. Metsän ympäröimänä. Elämän ympäröimänä. Niin ravittuna.
Tämä on elämää. Kuinka hyvä onkaan olla elossa juuri nyt!
Metsien maagisuutta tutkitaan myös uudessa kirjassani: Metsässä – uppoudu metsään, itseesi ja elämään, joka löytyy Hidasta Elämää -puodista.
Erityisherkillä on useita hienoja ominaisuuksia, kuten rikas tunne-elämä, vilkas mielikuvitus, kyky uppoutua syvällisiin pohdintoihin, luovuus ja kauneudentaju, luotettavuus ja tarkkuus, myötäelämisen kyky ja vahva intuitio. Joskus omat hyvät ominaisuudet kuitenkin unohtuvat ja herkän elämä tuntuu kaikelta muulta kuin ihanalta. Tavallista herkemmäksi virittynyt hermosto ja aistien kautta tuleva ärsykkeiden tulva saa olon nuutuneeksi tai ylivirittyneeksi. Herkkä tarvitseekin riittävästi aikaa palautumiselle voidakseen nauttia herkkyydestään.
Henkisen valmentajan ja Ihana herkkyys -kirjan kirjoittajan Suvi Bowellanin uutuusteos Erityisherkän päiväkirja toimii herkän ihmisen tsemppikaverina, lohduttajana sekä itsetutkiskelun ja rauhoittumisen välineenä. Kirja kannustaa ottamaan säännöllisesti pienen palautumishetken itsellesi.
Tässä Suvin 5 lempeää ajatusta erityisherkälle:
1. Muista, että sinussa ei ole mitään vikaa, etkä ole yksin ominaisuutesi kanssa. Meitä herkkiksiä on jopa viidesosa kaikista ihmisistä! Itsetuntemuksen lisääminen on hyvä ensiaskel omien ominaisuuksiensa ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.
2. Kun tiedät sen, että kaipaat aikaa palautumiselle, suunnittele arkesi niin, että siellä on riittävästi huilaustaukoja. Jos tiedossa on hektinen viikko, mieti missä välissä voit ottaa hetken itsellesi. Viisikin minuuttia hiljaista aikaa voi riittää, kun sen ottaa säännöllisesti.
3. Puhu itsellesi, kuten puhuisit rakkaalle lapselle tai ystävälle. Ihminen harvoin kasvaa ja kukoistaa kritiikin voimalla. Voit rakastaa itseäsi silloinkin kun koet, ettet ole parhaimmillasi. Itsemyötätunto on tärkeää hyvinvoinnin kannalta.
4. Kerro muille tarpeistasi ja tunteistasi. Usein kuvittelemme, että muut, etenkin läheisemme, osaavat lukea ajatuksemme. Kerro, mitä tarvitset ja miksi, voidaksesi hyvin. Annat silloin muille mahdollisuuden ottaa herkkyytesi paremmin huomioon. Tämä ei tarkoita sitä, että muiden täytyy tanssia sinun pillisi mukaan, vaan sitä, että kunnioitat omia tunteitasi ja tarpeitasi sanomalla ääneen mitä kaipaat. Jos me kaikki osaisimme tämän taidon, meillä olisi paljon vähemmän marttyyreja ja passiivis-aggressiivista käytöstä.
5. Pidä hauskaa! Moni aikuinen suorastaan kuolee pystyyn ihan vain siitä syystä, että elämä on täynnä velvollisuuksia ja hauskanpito unohtuu. Tarvitsemme iloa voidaksemme hyvin. Mikä tuottaa sinulle iloa? Mistä nautit yli kaiken lapsena? Voisitko sallia itsesi hullutella vähän enemmän välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat? Jos avoimesti hassuttelu tuntuu liian hävettävältä, voit vaikka tanssia hassun musiikin tahtiin silloin kun kukaan muu ei ole paikalla. Jos asetat ilon prioriteettilistasi kärkipäähän, elämä alkaa tarjoilla yhä enemmän mahdollisuuksia hauskanpitoon.
Oletko sinä joskus huomannut, että kun sinulle tapahtuu töissä jotain, jonka koet negatiiviseksi, käyttäydyt kotona lastesi kanssa sen tunteen ohjaamana, mitä tunsit töissä?
Ehkä olet löytänyt itsesi sanomasta kumppanillesi ”miksi sinä taas..” ja vasta jälkikäteen huomannut, että puhuit nykyiselle kumppanillesi kuin olisit jälleen tutussa tilanteessa. Siis tilanteessa, jossa olit usein edellisessä suhteessasi.
Tai oletko joskus huomannut, että sinua vaivaa se kun ystäväsi ei osoita samanlaista kiinnostusta ajanviettoon kanssasi kuin mitä sinä osoitat hänen suuntaansa? Ehkä olet jopa istunut tunteidesi kanssa läsnäollen ja huomannut, että itseasiassa kokemasi toive ja siitä seurannut pettymys onkin jotain, jota olet kokenut isäsi kanssa.
Jos jokin edellä mainituista resonoi tai herättää kiinnostuksesi, kannattaa lukea eteenpäin. Avaan sinulle asiaa ja kerron sen jälkeen selkeän työkalun, jolla voit
löytämään selkeyttä näihin kokemuksiin,
saada vastinetta toiveillesi ja
oppia käsittelemään johonkin menneeseen tilanteeseen liittyviä tunnekokemuksia niin, että ne eivät tarpeettomasti rasita nykyisiä ihmissuhteitasi.
Miten suhtautua siihen mitä minussa tapahtuu vuorovaikutuksessa?
Olen huomannut, että minulla on karkeasti jaoteltuna kolme vaihtoehtoa siinä, miten suhtautua omiin tunnereaktioihini ihmissuhteissa.
annan itseni kokea tunnereaktion sen tapahtuessa suoraan ja läsnäolevasti, jolloin kyseinen tunnereaktio ei jää odottamaan tilaisuuttaan purkautua ulos ja minun on mahdollista löytää selkeyttä siihen miksi reagoin tällä tavalla
syystä tai toisesta en anna itseni kokea tunnereaktiotani suoraan ja läsnäolevasti, jolloin kyseinen emootionaalinen energia jää sisälleni odottamaan tilaisuuttaan purkautua. Tällöin purkautuminen suurella todennäköisyydellä tapahtuu hallitsemattomasti, eikä minulla ole samalla tavalla mahdollisuutta löytää ymmärrystä siihen mitä oikeastaan koen ja miksi
tiedostaa, että minussa tapahtuu tunnereaktio ja ottaa heti mahdollisuuden tullen hetki sille, että selkeytän mitä minussa oikeastaan tapahtuu suhteessa tähän ihmiseen. Kerron pian sinullekin miten tämä tapahtuu.
Nämä ovat siis valintani, joko kokea se mitä minussa tapahtuu välittömästi tai jälkikäteen, ammentaen hyviä tuloksia tai sivuuttaa se mitä minussa tapahtuu ja saada huonoja tuloksia.
Minun tunnereaktioni kertoo aina minusta
Tämä yksittäinen lause; minun tunnereaktioni kertoo aina minusta, on yksi käytännöllisimmistä lauseista, jonka olen elämässäni kuullut. Ja sen soveltaminen jokaiseen elämäni tilanteeseen on silti haaste. Mitä useammissa tilanteissa olen kykenevä ottamaan vastuun siitä mitä minussa tapahtuu, sitä selkeämpiä ihmissuhteeni ovat. Yhtälailla totta on myös se, että toisen tunnereaktio kertoo aina toisesta. Jotta et ymmärrä sanomaani väärin, minä vaikutan AINA toisiin ihmisiin ja toiset ihmiset minuun. Reaktioni kertovat kuitenkin aina ja poikkeuksetta minusta.
Erotellaan kaksi asiaa toisistaan. Tunne ja tunnereaktio ovat kaksi eri asiaa. Tunnereaktio on aina jotain, jonka yhteydessä tunnet jonkin hieman jännittyvän. Se on henkilökohtainen reaktio siihen mitä tapahtuu ja jos kykenet havainnoimaan reaktioitasi läsnäolevasti, huomaat sen olevan aina hieman voimakkuudeltaan hieman liioiteltu tilanteeseen nähden. Se on myös varmuudella tuttu sinulle entuudestaan, sillä tunnereaktiot ovat aina liitoksissa menneisiiin kokemuksiin.
Tunnereaktion pohja on aina menneisyydessä.
Kun kuljemme jokapäiväisessä elämässämme, kannamme mukanamme loukkaantumisia edellisistä ihmissuhteista, toiseen kohdistuneita toiveita, jotka eivät täyttyneet, surua siitä, että meitä ei nähty tai rakastettu tilanteessa, jossa sitä kaipasimme. Nämä tuoreet tai usein varsin varhaiset kokemukset ovat ne, jotka meissä aktivoituvat tämän päivän päivän tilanteissa. Kun joku ei kuuntele meitä riittävästi työpaikan palaverissa, tilanne koskettaa sitä kohtaa meissä, että meitä ei kuunneltu menneisyydessä.
Tämä menneisyyden kokemus on se, joka kaipaa tulla kuulluksi. Jos vain reagoimme siihen kuvitellen, että kyse on tästä nykypäivän tilanteesta ja pyrimme korjaamaan sen nyt, saatamme saada hetkellisen mielihyvän. Kuljemme kuitenkin ohi mahdollisuudesta saada tämän toistuvan tunnereaktion pohjalla oleva kokemus viimein raukeamaan ja poistumaan kokonaan vuorovaikutussuhteistamme. Tätä raukeamaan auttavaa työkalua avaan sinulle seuraavaksi.
Työkalu
Tämän harjoituksen tarkoitus on auttaa sinua tulemaan tietoiseksi siitä, millaisia asioita tuot mukanasi vuorovaikutustilanteisiin. Se auttaa ymmärtämään, että sinun kokemuksesi tuossa vuorovaikutussuhteessa on vahvasti sinuun ja historiaasi liittyvä. Samalla se antaa mahdollisuuden elää niitä tunnekokemuksia, jotka liittyvät kyseiseen vuorovaikutukseen. Säännöllisesti harjoitettuna se voi auttaa sinun vuorovaikutukseen tuomiasi menneitä kokemuksia raukeamaan. Se myös auttaa meitä ymmärtämään oman kokemuksemme kautta, että se mitä koemme kyseisessä ihmissuhteessa on jotain omaamme.
Varmista, että olet tilassa, jossa sinulla on 10 minuuttia aikaa olla rauhassa harjoituksen äärellä.
Valitse mielessäsi ihmissuhde, jossa huomaat itsesi kokevan säännöllisesti tiettyjä tunnereaktiota. Tai vaihtoehtoisesti voit valita ihmissuhteen, jossa vastikään huomasit reagoivasi voimakkaasti.
Aseta sitten kaksi tuolia vastakkain, sinulle sopivalta tuntuvalle etäisyydelle toisistaan. Tässä kohtaa voit laittaa kellon soimaan 1o minuutin kuluttua.
Asetu istumaan toiselle tuoleista. Sulje silmäsi hetkeksi ja hengitä kaksi kertaa rauhassa sisään ja ulos, siten, että tunnet oman hengityksesi. Istu sitten noin puolen minuutin verran hiljaa paikallaan, antaen itsesi vain aistia, tuntea ja havaita mitä sinussa tapahtuu juuri nyt.
Avaa rauhassa silmäsi. Kuvittele omalla tavallasi tämän ihmissuhteen toinen osapuoli istumaan vastakkaiselle tuolille. Seuraa uteliaisuudella mitä sinussa tapahtuu. Huomaa, että harjoituksella ei ole mitään erityistä päämäärää.
Sanoita sitten itsellesi ääneen mitä sinussa tapahtuu istuessasi tämän toisen ihmisen kanssa. Tämä ääneen sanottaminen on edellytys sille, että sinussa tapahtuva tulee sinulle aidosti näkyväksi. Kenties huomaat kokevasi itsesi tietynlaiseksi toisen edessä. Tai huomaat kokevasi hänet tietynlaisena. Sanoita nämä huomiot ääneen. Sinussa saattaa myös herätä halu sanoa jotain toiselle. Kokeile sanoa tämä asia ääneen. Huomaa kuitenkin, että harjoituksen ensisijainen tarkoitus ei ole keskustella toisen kanssa. Se on yksi mahdollinen asia, jolle sinussa voi olla tarve. Tärkeintä on kuitenkin olla utelias omasta kokemuksestasi, seurata sen muutoksia ja sanallistaa kokemaasi ääneen.
Jatka tätä havainnoivaa sanoittamista ja läsnäolon harjoittamista kunnes kello soi. Kysy sitten itseltäsi ääneen mitä opit tämän harjoituksen aikana. Vastaa myös äänen.
Menneisyyden raukeaminen
Kyseinen työkalu on minulle käytössä kaikissa merkittävissä ihmissuhteissani. Kun huomaan reagoivani vuorovaikutustilanteessa jollain tapaa, otan hetken aikaa sille, että istutan itsekseni ollessa toisen tuoliin eteeni ja ryhdyn opiskelemaan sitä mitä minussa oikeastaan tapahtuu. Näin pystyn itsenäisesti tuomaan selkeyttä ihmissuhteisiini sen sijaan, että eläisin siellä minulle itsellenikin epäselvien tunnereaktioiden ohjaamana.
Läsnäolevissa ja kypsissä ihmissuhteissa on toisinaan tilaa myös sanoittaa näitä kokemuksia ääneen toiselle. Se on mahdollista sen kautta, että sen osapuolet ja etenkin minä itse olen ymmärrän sen, että omassa kokemuksessani on kyse minusta. Jos olen vielä kypsymätön ja vastuutan lapsenomaisesti läheisiäni siitä mitä koen, tällainen keskustelu on hankalaa. Puurot ja vellit, eli vastuu alueet ovat sekaisin ja sen sijaan, että kantaisin vastuun siitä mitä koen, ojennan sen tavalla tai toiselle toiselle. Tiedät uskoakseni hyvin mistä puhun.
Pataleivät ovat mielestäni ihanan helppoja valmistaa. Käytännössä leivän ainekset vain sekoitetaan yhteen, taikina kohotetaan, laitetaan pataan ja uuni hoitaa loput. Tätä pataleipää ilahduttavat pirteät puolukkasattumat. Minusta leipä on parhaimmillaan juuri uunista tulleena. Rapea leipä, jonka pinnassa helmeilee sulanut voi ja maukkaat puolukkasattumat on suorastaan vastustamaton yhdistelmä.
Tämä leipä sopii myös gluteenittomaan ja maidottomaan ruokavalioon.
Puolukkainen pataleipä
3,5 dl lämmintä vettä
4 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
3 dl gluteenittomia kaurajauhoja
200 g puolukoita
2 tl kuivahiivaa
1 rkl luomu hunajaa
1,5 tl suolaa
VAIHE 1) Jos käytät leivonnassa pakastepuolukoita, sulata ne aluksi huoneenlämpöisiksi
VAIHE 2) Lämmitä vesi taikinakulhossa. Lisää sen jälkeen lämpimän veden joukkoon kaikki aineet, puolukoita lukuun ottamatta ja sekoita hyvin. Anna taikinan kohota liinan alla noin 30 minuuttia.
VAIHE 3) Vuoraa padan (tai kattilan) reunat leivinpaperilla. Sekoita puolukat kohotetun taikinan joukkoon varovaisesti nostellen. Laita taikina pataan ja kansi padan päälle. Siirrä pata kylmään uuniin ja käännä uunin lämpötila 225 asteeseen. Aloita paistaminen tällä tapaa hiljalleen lämpötilan noustessa. Paista leipää kansi päällä noin 45 minuuttia. Ota tämän jälkeen leipä pois padasta leivinpaperin nurkista vetämällä. Jatka leivän paistamista uunin ritilän päällä vielä noin 30 minuuttia. Leipä on valmis, kun sen pinta on kauniin paahtunut ja sen pohja kumisee onton kuuloisesti pohjaa koputtamalla.
