Ihmisestä, joka miellyttää ympärillään olevia ihmisiä löytääkseen arvostusta, tulee kameleontti, seuransa mukaan värejään vaihtava kulkuri, joka kulkee jatkuvasti itsensä ohitse. Sosiaalinen noutaja. Rakkauden kulkukoira, joka etsii kotiaan muiden hyväksynnästä.
Konfliktien väistely; mukailu, myötäily ja mielistely. Omien tunteidensa ja tarpeidensa alas polkeminen. Niillä ehkä onnistuu välttämään tehokkaasti itsessään piilevän heikkouden ja kivun kohtaamista, mutta yhtä tehokkaasti niillä välttää astumasta omaan voimaansa ja pääsemästä aitoon yhteyteen itsensä, sekä muiden kanssa.
Ollakseen miellyttävä, ei tarvitse mielistellä. Ihmissuhteet, jotka rakentuvat sen pohjalle keitä me olemme aidosti ihmisinä, toimivat taatusti paremmin ja ovat antoisampia, kuin ihmissuhteet, joissa piilotamme osan itsestämme.
Suurin riski siinä, että jättää itsensä varjoon ihmissuhteissa asettamalla muiden tarpeet omiensa yläpuolelle, on, että menettää yhteyden itseensä. On osattava asettaa selkeitä rajoja ja huomioida toisen lisäksi yhtä lailla myös omat tunteensa ja tarpeensa. Tasapainoinen ihmissuhde virtaa molempiin suuntiin tasapuolisesti.
”Ne muurit, jotka olemme rakentaneet suojaamaan itseämme, ovat niitä samoja muureja, jotka pitävät meitä etäällä toisistamme.”
Jotta voi kohdata, täytyy myös uskaltaa tulla kohdatuksi. Tie aitoon yhteyteen käy aitouden kautta ja vaatii sitä, että rohkenee näyttää myös sen, mikä meissä on särkyvää, sillä ne muurit, jotka olemme rakentaneet suojaamaan itseämme, ovat niitä samoja muureja, jotka pitävät meitä etäällä toisistamme.
Jokaisessa ihmissuhteessa, jonka haluaa kasvavan hedelmää, on tultava toista vastaan omana itsenään, sillä vain aitojen asioiden välille voi syntyä aitoja asioita.
Reilu vuosi sitten kirjoitin kolme avointa tekstiä tahattomasta lapsettomuudesta ja sen hyväksymisestä. Näiden tekstien kirjoittaminen auki havahdutti minut viimeistään siihen ihanaan todellisuuteen, jota tänä päivänä koen ja jossa elän.
Nämä tekstit toimivat kuin porttina onnellisuuteen, joka etsimisen sijaan tuli vain lopullisesti oivaltaa. En ole sen koommin kirjoittanut aiheesta, sillä nuo tekstit avasivat aihetta ja näkökulmaani niin hyvin ja laajasti.
Ajatus palasi kuitenkin mieleeni hiljattain; tiedän aiheen koskettavan niin monia. Toisia raadollisemmin, toisia hellemmin mutta kuitenkin.
Lapsen saaminen ei ole luonnollisesti tai adoption kautta mahdollista läheskään kaikille. Jälkimmäisen kannalta oman terveydentilan, iän, talouden, työllisyyden ja parisuhteen tulee olla tietyt, eikä joustoa anneta. Tunnistan yhteiskunnassamme tarpeen lapsettomuuden hyväksymiseen, johon ei juurikaan ole eväitä tarjolla. Avoimia kirjoituksia on vain vähän ja vielä vähemmän niitä, joissa positiivinen vire elämään on löytynyt kaiken jälkeen.
Vuoden jälkeen mietin aihetta uusin silmin: Mitä haluaisin sanoa siitä tänä päivänä? Mitkä ovat ne tärkeimmät asiat?
Oletukset ulos päivänvaloon
Lapsettomuuden käsittelyssä olen havainnut tärkeäksi nostaa esiin kaikki mielen perukoilla piilevät ajatukset ja olettamukset. Vain siten ne voi huomata järjettömiksi. Totuus nimittäin on, että:
Lapsen saaminen ei ole kilpailu.
Se ei ole aikuisuuden mittari.
Se ei myöskään ole kokemuksen tai kypsyyden mittari.
Se ei muuta arvoasi suuntaan tai toiseen.
Lapseton ei ole vajavainen tai epäonnistunut.
Lapsi ei muodosta ”oikeaa perhettä” – oikea perhe on se, jonka perheeksesi koet.
Lapsen saaminen ei tee naisesta ”oikeaa naista” tai miehestä ”oikeaa miestä”. Olet se jo nyt.
Lapsi ei ole ainut mahdollisuus kokea ehdotonta rakkautta.
Vaikka nämä asiat kuulostavat itsestään selviltä näin ääneen sanottuna, voi lapsettoman mielessä pyöriä toisenlaisia piilotettuja uskomuksia. Nämä uskomukset eivät ole alunperin omiamme, vaan yleisiä, jostain omaksuttuja. Perhehierarkia on historiallisesti hyvin voimakas arvon määrittelijä. Se tulee olemaan sitä, kunnes jonain päivänä päätämme irtautua tällaisesta omituisesta arvoajattelusta ja ymmärrämme, että arvomme on täysi niin lasten kanssa kuin lapsettomana – ja niin parisuhteessa kuin yksinkin.
– Minun lapsiani ovat kissat ja puutarha, voisi tämä nainen sanoa.
Yksinjäämisen pelko
Toinen merkittävä asia lapsettomuuteen liittyen onkin yksinjäämisen pelko. Emme tunnista sitä itsessämme, sillä se on niin syvällä, luissa ja ytimissä. Se on ikäänkuin perusasia, joka ohjaa meitä läpi elämän – tosin näin ei ole pakko olla.
Yksinjäämisen pelko on hyvin yleinen ja voimakas asia. Se saa meidät jäämään huonoihin parisuhteisiin. Se puskee pitämään yhteyttä johonkuhun, joka aiheuttaa kerta toisensa jälkeen omituista oloa. Se estää meitä olemasta aitoja sukulaistemme seurassa.
Kaikkien ei toki tarvitse haluta elää yksin, mutta jo iso merkitys on sillä, että tunnistamme pelon itsessämme. Joskus, kun yksinjäämisen pelko on erittäin vahva ja traumaperäinen, on järkevämpää hoitaa ensin tuota traumaa kuin hankkia monta lasta täyttämään tyhjiötä. Sen lisäksi, että trauma periytyy sukupolvelta toiselle, se ei myöskään poistu itsestään, vaan ihminen kipuilee sen kanssa aina, kunnes tavalla tai toisella pääsee sen kohtaamaan. Jos ihminen on menettänyt luottamuksen rakkauteen eikä hänellä ole aidosti läheisiä ihmisiä, on todennäköistä, että tilanne tulee olemaan jälleen sama siinä vaiheessa, kun lapset lentävät pesästä.
Kokonainen yksinkin
Pidän itseäni onnekkaana, sillä minulla on ihana aviomies, sekä sopivasti ”vauvan kokoiset” kissa ja koira. Toisaalta viime aikoina olen havahtunut siihen, ettei onneni sittenkään riipu vain tästä ihanasta perheestäni, jota suuresti arvostan. Oivalsin, etten halua enää nähdä itseäni siten, että yksin olisin onneton, hukassa tai arvoltani alempi kuin nyt. En ollut koskaan tietoisesti ajatellut näin, mutta nyt tunnistin alitajuisen uskomuksen.
Koen olevani kokonainen, en ainoastaan osa jostakin. Tätä edesauttaa mielikuvaleikki, jossa näen itseni luonnossa kulkevana intiaanina nykypäiväisen naisen roolin (äiti, vaimo, työntekijänä ym.) sijaan. Yksinkertaisesti: olen paljon enemmän kuin roolini. Ja vaikka minulta puuttuisi jokin rooli, minusta ei puutu mitään.
Tietynlainen ”yksinjäämisen” hyväksyminen on usein pitkäkestoinen muutos. Tämä prosessi ei missään tapauksessa tarkoita, että meidän olisi luovuttava ihanista ihmissuhteistamme. Päin vastoin, se voi parantaa niitä ja lisätä niissä arvostusta. Sillä se, mikä tapahtuu vapaudessa ilman riippuvaisuutta, on kaunista. Siinä on myös paljon vähemmän riitaa ja vaatimuksia, uhrautuvuutta ja kaunaa.
Heimo voi löytyä elämän varrelta
Mitä yksinjäämisen pelkoon tulee, nykypäivän sosiaaliset mahdollisuuden ja mallit ovat moninaisia. Erilaiset harrastukset, aikuisopiskelu, yrittäjäverkostot, työyhteisöt sekä sosiaalisen median suoma mahdollisuus tutustua samanhenkisiin ihmisiin vaikka maailman toiselta puolelta luovat tilaisuuksia löytää omaa heimoa.
Kun kaikki on kunnossa, heimon löytää usein yrittämättäkin, elämän varrelta. Suhteita ystäviin tulee toki ylläpitää, mutta voidessaan hyvin ne voivat jatkua koko elämän ajan.
Oma lapsi voi parhaimmillaan olla yksi tällaisista ystävistä, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Eikä toisaalta ole taattua, että lapsi on kiinnostunut samoista asioista kuin me itse. Lapsi tulisikin hankkia inspiraatiosta saada lapsi – ei omaishoitajaa.
Yksinjäämisen pelko on ikioma taakkamme, jota voimme tarkastella ja työstää. (Mitään hirveän pelottavaa siinä ei lopulta ole ja osin kyseessä onkin vain suuri kupla.) Saavutettu sisäinen rauha on myös paras lahja lapselle, mikäli tämä jonain päivänä päättääkin tupsahtaa. ❤️
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Oletko sinäkin usein omissa maailmoissasi, mietit ennen kuin sanot? Tämä voi johtaa usein siihen, ettet sano sitä, mitä haluaisit? Jäävätkö ympärillä olevien eleet, sanat ja teot mieleen pyörimään, minkä vuoksi on joskus vaikea vain heittäytyä hetkeen ja jättää analysointi taka-alalle?
Vaikka toisinaan olet hiljaa tai puhut lyhyesti, on sisimmässäsi käynnissä valtava myrsky: ylivirittyneisyys kehossa saa sydämen sykkimään ja pään jyskyttämään. Uusissa tilanteissa sekä keho että mieli tuntuvat toisinaan räjähtävän myllerryksestä.
Haluat päästä jännittävästä tilanteesta pois, mikä voi ulospäin näyttää siltä, että olet tyly nopeine kommentteinesi tai levottoman olemuksesi kanssa. Olet kiinnostunut muista, mutta sinusta tuntuu hankalalta avata omaa sisäistä maailmaasi toiselle.
Oikeastaan vain haluaisit löytää oikean tavan olla. Siksi onkin tärkeää, että sinulla on elämässäsi yksi tai muutama ihminen, joiden kanssa tiedät aina olevasi hyvä, oikeastaan enemmänkin.
Herkkä introvertti haluaa tukea, kannustaa ja ymmärtää ympärillä olevia
Uusissa tilanteissa oloa ei ainakaan helpota se, että aistit toisten reaktiot hyvin voimakkaasti, mikä voi johtaa itsesyyttelyyn: ”Miksi en osaa olla, kuten muut, miksi en ole yhtä sosiaalinen ja rento, miksi en osaa valita sanojani oikein?”
Herkkä introvertti haluaa tukea, kannustaa ja ymmärtää ympärillä olevia, mutta ei aina kykene siihen uusissa tilanteissa, koska ei tiedä miten. Tämä ristiriita harvoin näkyy ulospäin, mutta sisäinen kamppailu voi jatkua tilanteen jälkeen pitkään. Herkkä haluaisi toimia oikeudenmukaisesti ja kaikkia kunnioittaen — jos tämä ei toteudu, voi asia jäädä vaivaamaan pitkäksikin aikaa.
Herkkyys ja introverttiys ei kuitenkaan suoranaisesti tarkoita, että olet aina vaiti ja kiusaantunut tai ahdistunut. Päin vastoin, ulospäin saattaa näyttää, että olet ihan tavallinen ja rento, jopa sosiaalinen. Esimerkiksi työelämässä herkkä introvertti saattaa loistaa ihmisten kanssa työskennellessä — silloin, kun fokus ei ole itsessä, vaan muissa.
Sosiaalisissa tilanteissa, meillä kaikilla, ulosantiin vaikuttaa päivän mieliala ja aiemmat tapahtumat sekä esimerkiksi se, tunnetko itsesi seurassa hyväksytyksi sellaisena kuin olet. Herkällä introvertillä tämä korostuu uudessa seurassa, sillä tunnelmaa ja ryhmää täytyy aistia ja havainnoida, ennen kuin voi luottaa siihen, että sopii joukkoon omana itsenään. Tämä vie voimia niin, että henkisten akkujen lataamiseen täytyy joskus varata rutkasti aikaa jälkikäteen.
Usein haluaisit vain nakata aivot narikkaan ja vaimentaa aistit, olla ihan ’’tavallinen’’. Välillä tämä onnistuukin, etenkin, jos arjessa on työkaluja, joilla säädellä omaa oloaan. Muistathan kuitenkin, kuinka hienoa on, että voi tuntea niin syvästi itsestään ja muista. Myös ilot ja onnistumiset, toistenkin, tuntuvat yhtä vahvasti kuin epävarmuudet ja jännitykset. Herkkä osaa myös tuntea herkästi toisia kohtaan — empatia ja aito myötäeläminen kulkee mukana aina.
Teksti on kirjoitettu omiin ajatuksiini ja kokemuksiini nojaten, joten olisi hienoa kuulla, onko siellä muita kaltaisiani?
Sanotaan, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen täysin samaa mieltä. Mutta tarvitseeko ja kuuluuko kaikkia tunteita ilmaista ihmissuhteissa täysin raakana ja suodattamatta?
On iso paradoksi sallia itsensä tuntea hyvin rehellisesti kaikki se raadollinenkin, mitä tuntee, ja silti muistaa, että tunne itsessään ei ole välttämättä tehty kaadettavaksi kenenkään toisen niskaan.
Parisuhteessa draamaan taipuvaisena persoonana olen joutunut saanut opetella, että kaikkia tunteita ei ole viisasta syöstä ulos suustani, vaikka ne sillä hetkellä tuntuvatkin palavan todelta. En missään nimessä tarkoita, että tunteita pitäisi kieltää tai varsinkaan tukahduttaa. Tarkoitan sitä, että odotan mielummin tunnekuohun laantumista ja puran hetken tunnetta itse, ennen kuin ilmaisen sitä toiselle.
Pystynkö tähän aina? En todellakaan.
Viha on usein pintatason tunne, joka suojaa surulta. Vihan tunne on terve ja inhimillinen, mutta lähes varmuudella sen takaa löytyy jotain syvempää. On minulle itselleni hyödyllistä päästä sinne syvemmälle, vaikka olisikin houkuttelevaa jäädä vihaisuuteen kiinni.
Tunteiden purkamisessa on mielestäni kaksi tärkeää suuntaa:
1. Tunteen purkaminen, joka on sinua itseäsi varten
Se, miten purat tunnetta itseäsi varten, ei ole välttämättä sama tapa, jolla ilmaiset tunnetta muille. Tunteen purkaminen voi olla hyvin konkreettista, kirjoittamista, tanssia, huutamista, pitkiä hengityksiä, kehon ravistelua, jonkun hengitys- tai kehoterapian hyödyntämistä.
Allekirjoittaneelle toimii usein parhaiten kirjoittaminen ja itseni rauhoittaminen hengityksillä. Tämän persoonan ei kannata lähteä liiaksi lietsomaan vihaa ulos, sillä minun tapauksessani en saa sillä rauhoitettua itseäni, vaan ylikuumenen.
Jos olen viisas ja kuulen sydäntäni näissä hetkissä, koitan ajatella ”Eevi rakas, saat tuntea mitä tunnet. Nyt on kuitenkin aika odottaa. Tunne saa olla tässä. Sille on hyvä syy. Nyt ei ole aika tehdä mitään repivää”.
Uusimpien tutkimusten mukaan mikään tunne puhtaana tuntemuksena ei kestä yli 90 sekuntia. Jos taas lähden lietsomaan tunnetta ja kerron siitä lisää tarinoita, se varmasti kestää pidempään. Jos taas en salli koko tunnetta, se takuulla jää muhimaan sisuksiini ja muuntuu vaikkapa katkeruudeksi tai passiivisaggressiivisuudeksi.
Jos tunne tukahdutetaan, se alkaa myös kehollistumaan. Kurkkua kuristaa, sydämessä tuntuu puristusta, vatsaa vääntää.
Siksi tunteen purkaminen rakentavasti tekee hyvää ennen kaikkea sinulle itsellesi.
2. Tunteen ilmaisu toiselle
Tunteen ilmaisu ja näkyväksi tekeminen toiselle on tärkeä kohta jokaiselle, joka haluaa olla osana aitoja, rehellisiä ja eheytymistä mahdollistavia ihmissuhteita.
Ihmisyys on moninaista. Turvallisessa ihmissuhteessa on tilaa aitojen tunteiden paljastamiselle, tutkimiselle ja käsittelylle; ilman leimaantumista tai tuomitsemista.
Joskus luultavasti jokaisella läikkyy yli ja tunteet tulee purettua ”ei niin rakentavalla tavalla”. Sekin on osa elämää, mutta päivittäiseen käyttöön se ei ole soveltuvaa.
Tunteiden ilmaisu on taitolaji. Siinä oleellista on omistaa se, mitä kokee – tietäen, että tunne ei ole koskaan koko totuus – ja tehdä se silti näkyväksi. Tunteen näkyväksi tekeminen mahdollistaa sen tutkimisen lempeydellä.
Hyviä keinoja aloittaa vaikean tunteen ilmaisu on mm.:
”Tätä on nyt vaikea kertoa, mutta haluan kertoa silti….”
”Seuraavan asian kertominen on minulle vaikeaa, koska pelkään, että tulkitset sen syytöksenä. Haluan heti selventää, että kerron omasta kokemuksestani, en halua laittaa sanoja suuhusi.”
”Auttaisitko minua tutkimaan tällaista tilannetta, jossa tunnen.”
Esimerkki parisuhteesta
A: Tätä on nyt vähän vaikea kertoa mutta, huomaan jännittyväni, kun lähdet viikonlopuksi pois. En sano tätä siksi, että et menisi, vaan siksi että haluan ymmärtää itseäni paremmin.
Huomaan, että minua myös hävettää se, että jännityn. Koen, että en saisi ahdistua. Se saa minut esittämään ja vetäytymään. Se tuntuu vaikealta.
B: Kiitos, että kerroit. Se on molemmille parempi. Oikeastaan huomasinkin, että joku viikonlopussa hämmensi sinua, mutta en oikein itse tiennyt miten ottaa asia esille.
A: Niin, olen kai tottunut tällaisissa tilanteissa nielemään tunteeni ja esittämään.
B: Onko tällaisia tilanteita ollut elämässäsi aiemmin? Haluaisitko kertoa niistä?
Todellinen elämä ei ole oppikirjan mukaista, ja se on ihan ok.
Oleellista ei ole lopulta se, miten toinen reagoi, sillä se on jotain, jota emme voi kontrolloida. Oleellista on se, että lakkaamme itse piilottamasta, tukahduttamasta ja häpeämästä.
Annamme toiselle mahdollisuuden hyväksyä meidät siellä, missä oikeasti olemme.
Tunteiden ilmaisu on mielelle aina riski. Se pelkää tulleensa torjutuksi, ja se on luultavasti joskus tullut torjutuksi. Niin vaikealta, kun se voikin tuntua, tätä kaavaa kannattaa murtaa. Sillä aikuinen ihminen ansaitsee ihmissuhteen, jossa on tilaa inhimillisyydelle.
Tunteiden ilmaisu parhaimmillaan lisää luottamusta, me-henkeä, sitoutumista ja keskinäistä kunnioitusta ja hyväksyntää.
Aika arvokkaita juttuja.
Tunteet on tehty tunnettavaksi. Kaikkia sanoja ei ole tehty sanottavaksi. Emme saa ikinä takaisin sitä, mitä sanomme. Satuttavat sanat saattavat jäädä elämään vuosikymmeniksi. Luultavasti olemme jokainen joskus kuulleet jotain kipeää, jota on vaikea unohtaa. Luultavasti olemme jokainen laukoneet suustamme jotain, jota joku toinen ei voi unohtaa.
Pitkittyneitä kipuja potee Suomessa yli miljoona ihmistä. Kipu onkin yksi suurimmista syistä hakeutua esimerkiksi lääkärin vastaanotolle.
Kivunhoidon ammattilaiselle on ajoittain surullista nähdä tämänhetkinen kivunhoidon todellisuus. Vastaanotollani käy paljon ihmisiä, jotka ovat ajautuneet vuosien tutkimus- ja lääkehoitokierteeseen saamatta kuitenkaan apua kipuihin. Heistä osa on lopulta joutunut pärjäämään yksin kipujensa kanssa, kun virallisen hoidon kautta nostetaan kädet pystyyn.
Kroonisten, pitkittyneiden kipujen käypähoitosuosituksissa korostetaan nykyään lääkkeettömien hoitojen ensisijaisuutta juuri sen vuoksi, koska pelkkä lääkehoito ei useinkaan ratkaise kipuongelmaa. Kuitenkaan itse järjestelmä ei ole vielä valmistautunut antamaan riittävästi resursseja lääkkeettömään kivunhoitoon. Itse asiassa tärkeä kysymys on myös se, mitä lääkkeetön kivunhoito oikein voisi olla?
Monissa tuki- ja liikuntaelimistön oireissa aktiivisella, kuntouttavalla fysioterapialla on jo tutkimusnäyttöä. Pitkittyneiden kipujen hoidossa on Suomeenkin rantautunut biopsykososiaalinen hoitamisen ja kohtaamisen malli, mikä on äärimmäisen tärkeää, jotta voisimme auttaa kipua potevia mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja asiakaslähtöisesti. Psykofyysisessä fysioterapiassa ihminen kohdataan kokonaisena ja voimavaralähtöisesti.
Kun koemme akuuttia kipua, kipuaistimus on seuraus siitä, että keskushermostomme on ottanut vastaan tietoa kehon kudoksissa olevista vaaran merkeistä eli kudosvaurioista. Samalla aivot skannaavat tietoa omista odotuksistamme suhteessa kipuun sekä kokemistamme sen hetkisistä tunteista. Aivot vertailevat saatua informaatiota myös menneisiin kipukokemuksiin sekä ympäristöstämme tuleviin sosiaalisiin ja kulttuurillisiin tekijöihin ja uskomuksiin. Aivot siis tuottavat varsinaisen kipuaistimuksen.
Kipua kutsutaan krooniseksi, jos samankaltainen säännöllinen kipu on kestänyt muutamista viikoista 3–4 kuukauteen eli kauemmin kuin normaalisti kuluisi kudosvaurion paranemiseen. Erilaisten stressaavien tunteiden, kuten pelon tai huolien on havaittu vaikuttavan selvästi keskushermoston epätasapainotilan syntymiseen.
Pelko ja muut stressireaktiot käynnistävät aivoissa ja kehossa ylivirittyneisyyden tilan, joka häiritsee koko keskushermoston toimintaa. Aivot skannaavat ja tulkitsevat kehosta ja ympäristöstä nousevia vaaran merkkejä ja mikäli niitä on paljon, alkaa koko järjestelmä herkistyä yhä enemmän kivulle. Monimutkaisessa tapahtumaketjussa ovat mukana aivot, keho, ajatukset ja tunnereaktiot.
Kipukokemus on siis paljon enemmän kuin vain kehossa oleva mahdollinen toiminnallinen häiriö, vaurio tai vamma. Kipua potevan kokemat tunteet, aiemmat kipukokemukset sekä kyky stressin itsesäätelyyn heijastuvat siihen, miten hän kokee kipua tällä hetkellä.
Kroonista kipua potevalla saattaa olla taustalla joko yksittäisiä isompia traumakokemuksia tai esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden pitkäaikaista traumatisoitumista tai stressaavassa ympäristössä elämistä. Sekä eläin- että ihmistutkimuksissa on saatu osin yhteneväisiä tuloksia sekä raskaudenaikaisen että varhaislapsuuteen ajoittuvan stressin vaikutuksista aivoihin.
Tutkimusten mukaan kivun kokemiseen liittyvät aivotoiminnot heikentyvät ja jopa surkastuvat kroonisen stressin seurauksena. Etuaivokuoren kivunsäätelyyn osallistuvat alueet eivät tällöin enää toimi normaalilla tavalla.
Mikäli näiden alueiden säätelytoiminnot heikentyvät, kudosvauriosta lähtenyt kipu alkaa kroonistua. Joillakin tällaisessa tilanteessa aivot alkavat synnyttää kipua itsenäisesti ilman fyysistä syytä, kuten tapahtunutta kudosvauriota. Erityisesti lapsuudessa alkanut stressi ja traumatisoituminen altistaa tämänkaltaiselle kivun kroonistumiselle. Vaikka elämä aikuisena muuttuisikin paremmaksi ja turvallisemmaksi, keskushermostoon jää herkkyys altistua kivun kokemukselle muita herkemmin.
Kivun yhteys traumaan voi olla moninainen. Edellä mainittu toksiselle stressille altistuminen lapsuudessa herkistää kipujärjestelmiä. Yhtäaikainen psyykkinen ja fyysinen trauma, kuten hengenvaaralliseen onnettomuuteen joutuminen, voi olla pitkittyneiden kipujen syynä. Lääketieteelliset, hyvää tarkoittavat, mutta kivuliaat toimenpiteet (erityisesti lapsuudessa) saattavat aiheuttaa kivulle herkistymistä. Elämäntilannestressi, kuten taloudelliset huolet, läheisen menettäminen tai riitaisa ero voivat pahentaa jo olemassa olevia kipuja. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kova kipu on jo itsessään aina traumatisoiva kokemus ihmiselle.
”Koemme kipua, kun kehoomme kohdistettu uskottava todiste vaarasta on suurempi kuin kehoomme liitetty uskottava todiste turvallisuudesta. Samalla tavoin emme koe kipua silloin, kun uskottava todiste turvallisuudesta on isompi kuin kokemamme uhan tunne.”
Kipututkijat Lorimer Moseley ja David Butler (suom. Karita Palomäki, teoksessa Kehon viisaat viestit)
Miten kivunhoito voisi siis muuttua sen osalta, että näitä edellä mainittuja tekijöitä huomioitaisiin ja kipua poteva saisi parasta mahdollista, kokonaisvaltaista apua oireisiinsa?
Tässä Traumainformoidun hoidon yhteisömme tärkeimpiä ”teesejä”, joita toivoisimme otettavan yhä enemmän huomioon. Nämä asiat ovat lähtökohtana onnistuneelle asiakaslähtöiselle kivunhoidolle:
Kohtaaminen turvalliseksi: validoiva, asiakkaan kokemusta arvostava kohtaaminen. Ihminen kokemuksineen keskiössä, ei pelkkä kipu tai oire.
Ei keskitytä vain siihen, mikä asiakkaassa on vikana, vaan kysytään Mitä sinulle on tapahtunut?
Korostetaan asiakkaan omia voimavaroja ja edistetään omalla toiminnalla asiakkaan minäpystyvyyttä.
Kivunhoidon ammattilaisen oma turvan kokemus, joka heijastuu hoitoa tasapainottavana tekijänä. Tämä edellyttää ammattilaisen omaa kykyä stressin itsesäätelyyn.
Kirjan uudistetussa versiossa käsitellään stressin ja traumaattisten kokemusten yhteyttä erilaisiin kiputiloihin ja toiminnallisiin oireisiin. Lisäksi tarkastellaan liikunnan roolia hyvinvoinnissa sekä muun muassa kroonisen väsymysoireyhtymän ja pitkittyneen koronataudin hoitoa.
”Se, mitä tapahtuu mielessä, koetaan kehossa. Ja se, mitä koetaan kehossa, heijastuu mieleemme”, Karita Palomäki ja Juha Siira kirjoittavat.
Monesti lisäämme tuskaamme sillä, että joko haluamme kokemuksemme muuttuvan tai haluamme pitää siitä pakonomaisesti kiinni, jotta tuntisimme olevamme turvassa. Kuitenkin elämä on jatkuvaa muutosta ja tämän hyväksyminen on hyvin vapauttavaa.
Pääkaupunkiseudun vesisateinen talvi on antanut paljon mahdollisuuksia hyväksymisen harjoitteluun lempeästi. Olen toistellut harmaassa sadesäässä koiraa lenkittäessäni ”Nyt on näin, tämä hetki on tällainen kuin on” ja huomannut, miten mielen taipumus haluta jotain muuta sulaa pehmeästi pois.
Samat hyväksymisen sanat ovat tukeneet ja kannatelleet todella intensiivisten tunnekokemusten aikana. Huomaten, että nyt tuntuu tältä ja puolen tunnin päästä saattaa tuntea jotain aivan päinvastaista.
”Nyt on näin.
Hetki on sellainen, kun on.
Olen itseni puolella tässäkin hetkessä.”
Paras metafora, jonka olen kuullut irti päästämisestä ja hyväksymisen prosessista on kuin köydenveto hirviön kanssa. Ruma, iso ja vahva hirviö vetää köyttä kuilun toisessa päässä. Jos häviää köydenvedon, tippuu tuohon syvään kuiluun ja käy huonosti. Joten vain vetää ja vetää kovemmin, mutta mitä kovemmin vetää, sitä kovemmin myös hirviö vetää kuilun toisella reunalla ja kuilunreuna lähestyy koko ajan. Vaikein asia täällä on ymmärtää, että tehtävämme ei ole voittaa köydenvetoa. Tehtävämme on pudottaa köysi, päästää irti.
Hyväksyntä on taito, jota voidaan harjoitella. Se on irti päästämistä, vastakohta hallinnalle, välttämiselle ja kiinni pitämiselle, joka on monesti todella tuskaista. Hyväksynnän harjoittelu elämässä on monesti sellainen, jota pitää itse kokea ja jota on hyvin vaikea kuvata kielellisesti. Aloita harjoittelu lempeästi, vaikka säätilan kanssa. Jo tämän kanssa meillä Suomessa saa varsin paljon harjoitusta.
Lämpimästi tervetuloa tutustumaan kursseilleni tai yksilöohjaukseen tästä
Naiset, miehet ja parisuhde ovat tänään erilaisia kuin 10 vuotta sitten. Mikä on muuttunut, ja mitä ongelmia ja kasvun paikkoja muutokset aiheuttavat suhteisiin nyt? Entä onko miehillä tunteista puhumisessa edelleen haasteita?
Hyvinvointivalmentaja ja kirjailija Tara Langen vieraana ensimmäisessä Keittiöpsykologiaa-jaksossa on ex-lumilautailija ja hyvinvointivalmentaja Aleksi Litovaara.
“Ennen kuin puhutaan teistä miehistä, palataan meihin naisiin vielä. Oletko sinä Aleksi hyvinvointivalmentajana ja mindfulness-ohjaajana huomannut naisten voimaantuneen ihan silminnähden viime vuosien aikana? Johtuuko se tunnetaidoista vai naisten vapautumisesta? Ja miltä se tuntuu teistä miehistä?”, parisuhdevalmentaja Tara haastaa Aleksia lempeästi kysymyksillään.
Katso koko keskustelu videolta:
Kuvauspaikka: Keittiömaailman A la Carte Rigato -keittiö
Kurkista Keittiömaailman ihaniin erilaisiin keittiövaihtoehtoihin TÄSTÄ.
Kysyimme teiltä Facebookissa mainosyhteistyökumppanimme Asokotien kanssa, mitä tehdä eläkkeellä, kun on paljon aikaa ja mahdollisuuksia? Vastauksissa korostuivat: VAPAUS, TAVALLISET TOIMINNAT RAUHASSA, IHMISSUHTEET, LUONTO.
Tällaisia vastauksia te annoitte:
”Nautin siitä ettei ole mitään aikataulua. Voi lukea kirjoja silloin kun haluaa ja viedä koiran kävelylle keskellä päivääkin. Kaiken päälle voi ottaa vielä päivällä kunnon päikkärit tuntematta huonoa omaatuntoa.”
”Kotoilen, vaellan, elän prinsessaelämää, tukka hyvin, tukka takussa, lehtiä päässä. Teen just sitä mitä minä ja mieheni sillä hetkellä haluamme.”
”Extempore retket ja patikoinnit ystävän kera, pullakahvit kannon nokassa, päiväunet, aamupäivän liikunta hetket, puutarhan laittaminen, tehdä mitä milloinkin huvittaa 😊. Sitä odottelen … 💗😅”
”Luen. Luen. Ja luen.”
”Jos eläkkeelle joskus pääsen niin aion keskittyä omaan hyvinvointiin.. nyt menee etusijalle perhe ja työ.”
”Panostaisin lapsenlapsiin, perheeseen ja sukulaisiin…Ja itseni huolehtimiseen.. Aika on arvokasta”
”Ihminen, joka ei koskaan ole ollut vapaa, osaa todella arvostaa eläkepäiviä. Aivan uskomaton vapaus. On kuin lintu, joka leikkii ilmavirrassa, ilman huolen häivää.”
”Tuijottelisin järvelle ja nauttisin elämästä! 🦋”
”Matkustelisin, tapaisin muita eläkeläisiä! Olisin vaan ja nauttisin olosta!”
”Ihmettelisin maailman menoa..ilman sen kummempia aikatauluja.”
”Elän hetkessä, kiitän ja odotan iloiten huomista”
Mitä sinä tekisit, kun olisi aikaa päivät pääksytysten?
Asokodit (Asuntosäätiön Asumisoikeus Oy) haluaa mahdollistaa helpon asumisen myös unelmiaan toteuttaville eläkeläisille niin, että aika ei kulu kodin ylläpitämiseen ja remonttien tekemiseen. Asokodit kannustaa eläkeläisiä seikkailemaan ja toteuttamaan niitä unelmia, jotka ovat jääneet aiemmin kiireen jalkoihin. Palvelukeskus auttaa asumiseen liittyvissä asioissa puhelimitse vuorokauden ympäri, jos esimerkiksi hana alkaa tippua tai jääkaappi tulee tiensä päähän. Asokodeilla on asumisoikeusasuntoja 31 paikkakunnalla, niin kerros-, rivi-, omakoti- kuin paritaloissakin. Onnella on osoite!
Päättämättömyys on yksi elämän syvimmistä juoksuhiekoista, upottavimmista soista ja elämää hukkaavimmista ominaisuuksista. Päättämättömyys saa ihmisen polkemaan paikallaan vuodesta toiseen hävittäen vaihtoehdot ja avoimet ovet yksi kerrallaan.
Päättämätön ei ymmärrä, että juoksuhiekkaan jääminen on päätös sekin. Se on päätös, jossa paikallaan polkija antaa elämän juosta itsensä ohi.
Päättämätön voi haaveilla uudesta työpaikasta, perheestä tai parisuhteesta, mutta päätyy aina tilaisuuden tullen olla tarttumatta ojennettuun käteen. Päättämätön kavahtaa aina kauemmaksi, kaivautuu aina vielä vähän syvemmälle turvalliseen hiekkaan, jos kuulee seireenien kutsua rohkeampaan elämään. Ovia näkyy avoinna siellä täällä, mutta päättämätöntä uutuus ahdistaa ja kirkkaus kauhistuttaa. Silloin päättämätön säikähtää ja katsoo pois.
Päättämättömille annetaan aina auliisti ohjeita. Yksi on erittäin hyvä: ”Kirkasta arvojasi, niin tiedät mihin sinun kannattaa navigoida”. Päättämätön katsoo taivaallaan killuvia arvotähtösiä, elämää ohjaavia kompasseja ja eksyy samantien otaviin, pikku-karhuihin, orioneihin ja pohjantähtiin.
Onko tärkeintä usko, toivo vai rakkaus? Entäpä rehellisyys, perhe, luottamus vai ilo? Mutta olisi myös rauha, jännitys, vapaus, luovuus ja minä itse sekä toiset.
Päättämätön-parka katselee hedelmäpelinä viliseviä arvoja, eikä tiedä, missä kohti on parhainta painaa stop-nappulaa. Missä on THE arvo, joka vie häntä kohti merkityksellistä elämää? Kohti sitä elämää, jota hän haluaa pohjimmiltaan elää.
Päättämättömiä ja elämäänsä eksyneitä etsijöitä on paljon. On vaihtoehtojen paljouteen hukkuneita, jotka voivat huonosti vain siksi, että hyvän elämän naruja vedettäväksi on liikaa. On niin monta vihreämpää ruohoa ja vähintään ne viisikymmentä harmaan sävyä, että oman elämän polku alkaa polkea paikallaan.
Päätöksentekoa tutkineen psykologi Barry Schwartsin mukaan vapaus lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Vaihtoehtojen paljous tekeekin onnettomaksi.
Jokaisella on vain yksi elämä, johon olisi tärkeää valita vain ne merkityksellisimmät ja onnelliseksi tekevät asiat. Silloin päättämätön odottaa intuitiota, taivaanrantaan syttyvää oivalluksen valopallosta, joka kertoisi mihin mennä ja mitä valita. Vuodet kuluvat ja siinä oman elämänsä juoksuhiekkaansa talloessaan hän saattaa alkaa miettiä, ettei se kaiken valaiseva intuitio ehkä sittenkään tule.
Päättämätön tietää, että juoksuhauta ei ainakaan ole se paikka, mihin haluaa elämänsä lopulta päättää. Jahkailu on uuvuttavaa. On tehty plus ja miinus -listat, puntaroitu ja pohdittu, järkevästi jahkattu. Entä jos kuuntelisi muita? – Mutta entä jos koko ongelma on juuri se, että on koko elämänsä kuunnellut muita? Ollut se kiltti, joka uskoo, että viisaammat sanat ja elämisen suunnat tulevat muilta? Ehkä päättämättömäksi on tullut juuri siksi. – Siksi, ettei löydä omaa ääntään.
”Kuuntele sydäntä”, sanoo joku. Mutta vaihtoehtoihin hukkunut sydän on oikukas elin. Se on joko vauhkoontunut eläin, jonka mielipuoliset silmät eivät näe eteen eivätkä taakse, tai syväjäähän sidottu turta lihaköntti, joka ei tunne enää mitään. Sydän on päättämättömällä yhtä eksyksissä kuin mieli.
Ja niin päättämätön saattaa päättää silmät ummessa. Kohottaa sormen ja tökkää sen umpimähkään ”kas noin, tuohon” ja painaa ovikelloa. Hän avaa oven, astuu sisään, katselee ympärilleen – ja saa vetopaniikin. Muutos on aina pelottavaa, ja jossittelu tuo siihen turvallisen ratkaisun. Päättämätön panikoi ja on rynnätä takaisin turvalliseen juoksuhiekkaansa.
Jos päättämätön tällöin saa käteensä toisen rauhoittavan käden, toisen hiiren askelin vieressä kulkevat askeleet ja luottamuksen narun, hengitys voi alkaa hiljalleen rauhoittua. Päättämätön tarvitsee aikaa ja rauhaa, jotta hän voi irrottaa mielestään jossittelun, loput vaihtoehdot, vihreät ruohot ja pyyhkiä viimein viimeisetkin hiekat jaloistaan.
Jos päättämätön saa edetä tarpeeksi hitaasti, hyppiä hyväksyvästi paniikkinsa seinille, kasvattaa luottamustaan siihen, että valinta oli hyvä ja vakaa, levottomat juoksuun tottuneet jalat alkavat hiljalleen hidastua. Lopulta hän voi olla se, joka päättää tehdä paikastaan pesän. Paikan, jossa vihdoin saa päätöksessään levätä. Sillä sitä päättämätön eniten maailmassa toivoo.
Meille erityisherkille on annettu keskimääräistä intensiivisempi kyky tuntea ja aistia. Niin psyykkiset kuin fyysisetkin tuntemukset ja aistimukset ovat uskollisia seuralaisiamme. Tämä rikastuttaa elämää monella tapaa, mutta välillä tunneähky on sitä luokkaa, että houkutteleva vaihtoehto olisi hypätä aistieristettyyn tyhjiöön.
Itse olen joutunut opettelemaan jopa ajoittaista tylyyttä tuntemuksiani kohtaan. Jokaista henkistä risahdusta ja rasahdusta ei nimittäin kannata ottaa niin vakavasti. Jokaiselle tunteelle ei kannata antaa valtaa määrittää sitä, mitä minä olen.
Omasta erityisherkkyydestä voi myös repiä huumoria. Aika ajoin hymähtelen itsekseni kuinka dramaattiselta herkkä hermostoni saa huonosti nukutun yön tuntumaan tai kuinka jokin tietty tunne koittaa taas puskea sisälleni ilman sen näkyvämpää syytä. Usein tunteet tulevat ja menevät ja jokaiselle niistä ei kannata antaa sen suurempaa painoarvoa.
Nykyisin pyrin suhtautumaan vaihtelevaan tunne-elämääni vähän rennommin ja ennen kaikkea nauttimaan sen hyvistä puolista. En tarvitse viihtyäkseni sambakarnevaaleja tai välkkyviä ilotulituksia. Vilkas sisäinen elämäni auttaa nauttimaan pienistä asioista, ja tavallinen arki tarjoaa parhaimmillaan isoja elämyksiä.
Tunteet ja aistimukset.
Kiitos siitä, että teette elämästäni mielenkiintoista ja vaihtelevaa.
Kiitos siitä, kuinka pidätte minut elämässä kiinni.
Kiitos siitä, että saan tuntea.
Jokaista teistä tunteista en kuitenkaan suostu ottamaan sydämeeni.
Kuuntele täältä luovan yrittäjän ja Hidasta elämää -blogistin Ilari Torstin Yle Radio Suomen haastattelu siitä, millaista on olla erityisherkkä mies.
Tämä kuva kertoo monta tarinaa yhtä aikaa.
Ja kuinka päätät sitä katsoa, määrittää mitä näet siitä.
Sisäiset vaatimukset miehenä
Minusta on tuntunut monta kertaa elämässäni, että en riitä miehenä. Olen myös kokenut sitä tunnetta, että riitän.
Mutta suurimman osan nuoruudestani, tunsin, että en ole tarpeeksi komea, vahva, kykeneväinen, saavuttava. En tarpeeksi hyvä, osaava, tunteva, tietyllä tavalla käyttäytyvä ja toimiva. Olen myös tuntenut, että ei ole tarpeellista olla mies ollenkaan.
Nyt musta tuntuu, että mitä jos olisimme itsellemme rehellisiä siitä, mitä olemme sisällä. Miksei juhlittaisi tätä ihmiskokemusta, se on aikamoinen trippi!!
Minulle miehenä oleminen ei ole pelkkää testosteronia ja aggressiivisuutta, MUTTA se on myös sitä.
Minulle miehenä oleminen ei ole pelkkää auki olemista, haavoittuvaisuutta ja pehmeyttä, MUTTA se on myös sitä.
Ja se on paljon muutakin ja ne ovat KAIKKI tarvittavia puolia. Jos se on pelkkää testoa ja aggrea, niin mulle se on epätasapainoa. Jos se on pelkkää pehmeyttä, niin mulle se ei tunnu kokonaiselta sekään.
Minusta tuntuu, että sisälläni on monta puolta ihmisyydestä, johon myös kehollisuus kuuluu hyvin vahvasti. Olisi erikoista kieltää sen olemassaolo, kun kerran nahkapuvussa eletään. Kaikki puolet tärkeitä, kaikki puolet kauniita. Minusta tuntuu, että olen mies, vaikka siitä kaikki eivät näytä tykkäävän.
Mä aion käyttää voimaani, jotta menen eteenpäin elämässä ja saan hommat hoidettua.
Mä aion käyttää mun raakuutta ja tulta suojelemaan, sitä mikä ansaitsee tulla suojelluksi – läheisiä ihmisiä.
On paljon sotureita, jotka kulkevat samaa polkua ja heistä olen super kiitollinen. Sotureita, jotka antavat jokaisen olla sitä mitä he ovat, samalla arvostaen sitä, mitä he itse kokevat olevansa.
Tämä kuva otettiin YLE perjantain kameroiden käydessä miesten viikonlopussa. Olo oli tässä vaiheessa jo hyvin väsynyt, mutta saunasta huutelevat miehet antoivat mulle jälleen voimaa. He eivät puskeneet ja painostaneet jatkamaan, he kannustivat ja tukivat panostamaan siihen mikä oli vielä tehtävä. Sitä on veljellinen tukeminen, yhdessä eteenpäin menemistä.
Ei alistamista, ei pakottamista, vaan sopivasti haastamista, jotta kasvaisimme ihmisenä eteenpäin.
Ole rehellinen siitä mitä sisällä itsesi koet olevan, ole ylpeä siitä mitä olet ja kanna se ryhdikkäästi. Ja salli toisille sama, vaikka heidän polkunsa lisi erilainen. Meitä kaikkia tarvitaan, jos haluamme yhdessä kasvaa ja kehittyä.
