Hidasta elämää

Miesmatkan kulkeminen on monelle miehelle täsmälääke niin parisuhdeongelmiin kuin itsetunnon kohentamiseen

Mikä ihmeen miesmatka? Suuntautuuko se vuoren huipulle vai valtamerien syvyyksiin? Tehdäänkö sellainen sankarin elkein ja rinta rottingilla?

Ei mitään tällaista.

Miesmatka ei ole uljas sankarin matka. Ei ainakaan sellainen, josta suuret sankaritarinat ja seikkailukertomukset kumpuavat. Miesmatka kuljetaan omaan itseen. Syvyyksiin, jonne vain harvat suostuvat kulkemaan. Sillä matkalla ei haeta merkityksiä tai syitä ulkopuolelta – vaan sisimmästä.

Ihastuneen miehen kaksi eri vaihtoehtoa

Kun me miehet ihastumme (ja saamme jopa vastakaikua), koemme usein olomme hyväksi ja kevyeksi. Ihastuneena omat parhaat puolemme on helppo heittää tiskiin. Tällöin pieruakin jaksaa pidätellä.

Sitten ihastus ja tuore suhde etenee siihen vaiheeseen, että vastapuoli uudestisyntyy kiiltokuvasta ihmiseksi. Selviää, että myös hänellä on kauneusvirheitä sekä ärsyttäviä tapoja. Ja kas kummaa, kumppani on tehnyt saman huomion myös sinun kohdallasi, jonka seurauksena alat muistuttamaan Herculeksen sijaan Al Bundya.

Tässä vaiheessa miehen tunteet menevät usein solmuun. Saattaa herää epäilys tai pelko siitä, onko suhde rakennettu kestävälle pohjalle. Oliko valinta sittenkään oikea?

Eteen aukeaa kaksi eri polkua, joista voit valita.

1. Voit liimautua kumppaniisi ja alkaa muokata itseäsi lähemmäs hänen odotuksia ja toiveita. Samalla tietysti myös itse vaatia samaa kumppaniltasi. Tuunaamalla ne pelot poistuvat! Ylivoimaisesti useimmat valitsevat tämän polun, jossa kumppani on vastuussa oman reitin tasaisuudesta.

Tai sitten.

2. Voit vetäytyä kumppanistasi hetkeksi ja pyrkiä löytämään oman voimasi, josta käsin sinun on helpompi kohdata myös toinen ihminen sellaisena kuin tämä on. Vahvistaa omaa itsetuntoasi ja visiotasi miehenä olemisesta. Oppia seisomaan paremmin omilla jaloillasi.

Eksyneet miehet etsivät suuntaa vääristä paikoista

Me miehet olemme eksyneet. Etsimme suuntaa ja ratkaisua usein vääristä paikoista. Monet meistä luottavat yksin puurtamiseen. Siihen, että apua ei kysellä tai oteta vastaan. Syvälle iskostettu häpeä siitä, että tosimies pärjää yksin, on vienyt hautaan lukemattoman määrän hyviä miehiä. Tällaista tietä kulkiessa on helppo ajatella, että “minä en ole yksi heistä”. Biologia, ihmisen anatomia ja yleinen tilastotiede naureskelevat silti monta askelta edellä kulkien.

Sitten on parisuhteessa eläviä miehiä, joiden arki koostuu pitkälti solmitun liiton ympärille muodostuneista rutiineista. Kun suhde (ja mahdollinen jälkikasvu) hallitsee kokonaisvaltaisesti omaa kokemusta elämästä, kumppanin harteille asetetaan herkästi valtava vastuu ja painolasti myös toisen osapuolen hyvinvoinnista.

Jos tuntuu pahalta, on vika toisessa, koska hän ei täytä odotuksiasi.

Tietenkään ei täytä, kuinka hän voisikaan?

On myös yhteiskunnallinen taso, jossa ratkaisu pahaan oloon on ulkoistettu valtiolle ja päättäjille. Jos ympäröivä maailma näyttää palavan, on sitä kohti helppo osoittaa sormella, ja syyttää valtaapitäviä myös omasta pahasta olosta.

“Jos vain vastustan äänekkäästi heitä, enkä ole yksi lampaista, saan elämääni selkeyttä ja paha olo lähtee helpottamaan.”

Mutta kas kummaa, ei liioin töitä paiskimalla, parisuhteeseen liimautumalla tai ympäröivää yhteiskuntaa vihaamalla ole mahdollista löytää oikeaa suuntaa polulla, jossa kuljemme etsien omaa miehenä olemisen mallia.

Miesmatkan voi käydä vain yhdessä toisten miesten kanssa

Miesmatka on mahdollista käydä vain yhdessä muiden miesten kanssa. Vaikka kuva yksin vaeltavasta miehestä on lähes globaalia kansallisromantiikkaa, todellinen kasvu miehenä tapahtuu vain siten, että ympärillä on peilejä – muita miehiä.

Moista polkua ei voi myöskään kulkea pelkästään tunteista puhumalla (vaikka jo sekin on useimmille miehille ihan pirun vaikea rasti). Tunteet vaativat liikkuakseen puheen lisäksi myös fyysistä purkamista. Me miehet kannamme sisällämme valtavan määrän voimaa, joka on padottu jonnekin syvälle. Sen pitää päästä ulos.

Voi olla, että meitä on käsketty pitämään tunteemme piilossa tai kenties emme ole itse uskaltaneet näyttää niitä. Yhtä kaikki, jos patoumaa ei pura, se ryöpsähtää ennemmin tai myöhemmin yli. Tällöin jälki ei yleensä ole miellyttävää katsottavaa tai kuunneltavaa.

Toisten miesten keskuudessa, kunnioittavan ja turvallisen tilan keskellä, tuota tunnepatoumaa on mahdollista purkaa tavalla, joka kohdistaa virtauksen paranemiseen, ei muiden vahingoittamiseen tai loukkaamiseen.

Tällöin suru, häpeä ja viha eivät pakkaudu entistä tiiviimmäksi möykyksi, vaan murenevat pieniksi palasiksi. Syntyy uutta tilaa.

Kuinka miesmatkalle pääsee?

Miesmatka ei ole mystinen ohjelmanumero tai reitti.

Miesmatkalle pääsee yksinkertaisesti siten, että valitsee matkaseuransa oikein. Tämän ei tarvitse tarkoittaa oman ystäväpiirin uudelleen lanseeraamista. Jos olette kuitenkin kundien kanssa tottuneet kommunikoimaan pinnan alapuolella olevia tasoja vältellen, ehkä nyt olisi aika sukeltaa syvemmälle?

Mitä jos saunan lauteilla voisi jauhaa autojen ja urheilun ohella myös siitä, missä juuri sillä hetkellä on menossa ja minkälaisia tunteita se kussakin herättää?

Miesmatkalla oleellista roolia näyttelee avoimuus ja rehellisyys.

Miehet, jotka eivät uskalla tai halua olla rehellisiä toisilleen, eivät myöskään voi koskaan toimia toistensa peilinä ilman, että kuva vääristyy.

Esimerkiksi parisuhteen ristiriitatilanteissa tai eroissa miesten on usein helppo asettua toistensa puolelle syyttämällä tai mustamaalaamalla kumppania tai exää. Voi olla, että moinen nostaa hetkellisesti yhteishenkeä, mutta se ei lopulta auta miehen omaa kasvuprosessia, joka kaipaa ennemmin turvallista ja sallivaa tilaa omille tunteille sekä myös oman roolin ja virheiden hahmottamiselle.

Miesmatkalla on sallittua nauraa ja itkeä, huutaa ja olla vaiti. Matkaseurueen jäsenet tunnistavat toistensa vaiheet ja tarpeet, jonka myötä osaavat tulla lähemmäs tai antaa tilaa.

Mikä tietysti tärkeintä: Miesmatkalle kuuluu oleellisesti myös veljellinen vittuilu.

Ehkä pähkinänkuoressa on syytä todeta, että miesmatkan sisältö ei ole yhtälailla merkityksellinen kuin se, minkälaisella asenteella matkaa kulkee. Voit puhua, kuunnella, itkeä, nauraa, istua alas, pomppia ylös, pelata, leikkiä, painia, saunoa tai melkeinpä mitä tahansa.

Oleellista, että teet sen kaiken tietoisena siitä, että ottaessasi matkalla askeleita eteenpäin, kuljet samalla myös sisäänpäin. Ideaalissa tilanteessa teet sen yhdessä sellaisten miesten seurassa, jotka haluavat nähdä sinut autenttisena omana itsenäsi, sen sijaan, että he pakottaisivat sinut kahlitsevien roolien alle.

Silloin olet miesmatkalla, jonka merkityksen luominen lepää omilla harteillasi.

Hyvää matkaa, veli hyvä!

Rajat eivät tee sinusta hankalaa, ne tekevät elämästäsi selkeämpää

Yksi terveen itsekunnioituksen teema on elämää suojelevat rajat. Rajojen tehtävä on tuoda emotionaalista turvaa ja selkeyttä. Elämää suojelevat rajat eivät siis kahlitse, vaan ne itseasiassa vapauttavat tilaa luovuudelle ja vapaudelle. Rajattomuus herättää enemmin tai myöhemmin turvattomuutta ja hämmennystä. Siitä jää usein epäselkeä ja jotenkin huojuva olo.

Mitä luultavimmin ihan jokaisella meistä on ollut ihmissuhteita, jotka pysyvät pystyssä tasan niin kauan kuin rajat eivät ole selkeitä. Toinen usein jollain tavoin alitajuisesti hyötyy siitä, että et ole tunnistanut tai ilmaissut rajojasi. Onkin surullisen yleistä, että itsetuntemuksen tiellä tulee vastaan tilanne, missä jokin ihmissuhde ajautuu kriisiin: Kestääkö toinen ja suhteemme, jos pyydän keskustelemaan rajoista? Suuttuuko hän? Syyttääkö hän?

Kuten viisas ystäväni hiljattain muistutti: Kun alat vetämään rajoja, ensimmäisenä älähtävät ne jotka ovat hyötyneet siitä että sinulla ei ole niitä. Auts.

Tasavertaisessa ja emotionaalisesti turvallisessa suhteessa tulisi aina olla tilaa keskustella rajoista ja tarpeista. Rajoista voi keskustella kunnioittavasti, ei se tee kenestäkään hankalaa. Parhaimmillaan rajat tuovat teidän suhteesseenne lisää läheisyyttä.

Raja keskustelut ovat lähes poikkeuksetta jollain tavoin epämukavia. Ne sisältävät pelon toisen loukkaamisesta, toisen reaktiosta ja jopa suhteen päättymisestä. Näissä kohdissa kysyn aina itseltäni: Toivoisinko että toinen kertoo minulle vastaavasti rajoistaan? Vastaus on ollut aina kyllä. Me emme voi tietää, ellei mellle kerrota. Haaste taitaa olla enemmänkin se, tunnistammeko itsekään rajojamme.

Usein hylätyksitulon-, uhrautumisen-, alistumisen- ja hyväksynnän haun tunnelukot estävät meitä asettamasta rajoja. Tämän seurauksena jollain tavoin vääjäämättä pienennämme itseämme, pidämme itseämmä kuin poterossa suojassa, mutta poterossa pysyminen alkaa ennen pitkää käymään ahtaaksi. Ahtaat kohdat elämässä ovat meille isoja kysymyksiä: Voitko vielä jatkaa näin? Mikä sinussa kysyy uskallusta ottaa oma herkkä voimasi käyttöön?

Tämä on kirpaisevan tuttu teema elämässäni. Olen niin kovin pelännyt syytetyksi tuloa, konfliktia tai hylätyksitulon kokemusta että pitkään valitsin olla hiljaa ja niellä omat tunteeni. Sillä tiellä väsyy ja kokee itsensä aika äkkiä hyvin yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. Usein tällainen myös aktivoi lapsuuden tunnehaavoja, toistaa sitä tuttua tunneilmastoa jossa on joutunut sopeutumaan tullakseen hyväksytyksi.

Rajojen harjoittelu on minulle ollut vuosien varrella yksi vaikeimpia juttuja itsetuntemuksen tiellä. On pelottanut, on ahdistanut, kädet on tärisseet. Osa ihmissuhteista on päättynyt, osa vahvistunut ja voimistanut yhteyttä. Rajojeni kunnioitus on lisännyt merkittävästi turvallisuuden kokemusta sekä myös tervettä itsekunnioitusta. Se on tehnyt tilaa tasavertaisille, aidosti välittäville ja autenttisille ihmissuhteille, jotka eivät kysy minua taipumaan pajunvarrelle pitääkseni suhteita pystyssä.

Merkkejä siitä että rajoja on hyvä pysähtyä kuuntelemaan

Yksi tuntomerkki rajoista on ärtymyksen ja vihan tunteet. Usein ihmisellä joka on pitkään ylisopeutunut, viha ilmenee enemmänkin sisäisenä kiukkuna ja passiivisaggressiivisuutena kuin suorana vihana, mutta monelle myös painekattilan purkautuminen on tuttu ilmiö. Siksi vihan ja ärtymyksen tunne onkin ihan tärkeä kompassi: Mitä olisi hyvä selkeyttää tai rajata?

Lapsena et voinut osata tunnistaa tai vetää rajojasi. Aikuisena rajat ovat kuitenkin omalla vastuullamme.

Vain sinä lopulta tiedät. Mikä on minulle tässä suhteessa ok, mikä ei?

Rajat voi ilmaista arvokkaasti

Rajojen ilmaisu kysyy myös kommunikoinnin taitoja.

On ihan erilaista vastaan ottaa viesti joka henkii uhmakasta syytös mentaliteettia kuin viesti joka alkaa ”Huomaan että tätä on vähän vaikea kertoa, voisitko keskustella kanssani minulle tärkeästä aiheesta?.Rajoja ilmaistessa on hyvä myös olla valmis siihen, että toinen ei ehkä kykene yhteistyöhön tai keskusteluun. Olisi hienoa ja ihanaa, jos kykenisi. Mutta se ei aina ole realismia, onneksi joskus kuitenkin on. Voitko siitä huolimatta olla terveellä tavalla itsesi puolella ja pysyä siinä mikä on sinulle tärkeää?

Kurkkaa myös Eevin täytettävä kirja Tutustu tunnelukkoihin. Kirjassa käsitellään tunnelukkojen kautta syitä siihen, miksi rajojen asettaminen voi olla niin vaikeaa ja miten siitä voi tulla helpompaa.

Suorittajalle vaikeinta ei ole tekeminen vaan tekemättä jättäminen – mutta miksi?

Olen ollut se ihminen, jonka on vaikea sietää keskeneräisyyttä.

Olen toki vieläkin välillä se ihminen.

Jos en ole päivän loppupuolella mielestäni saanut tehtyä kaikkea sitä, mitä olin suunnitellut saavani aikaan, läppärin kannen sulkeminen saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta.

Vaikka nykyisin jo osaankin päästää irti, antaa asioiden olla ja jättää monia juttuja kokonaan tekemättä, ei se silti aina helppoa ole minullekaan.

Enkä sinänsä ihmettele, miksi niin moni muukin taistelee samojen haasteiden kanssa.

Tekeviä, tehokkaita ja aikaansaavia ihmisiä ihaillaan. Kunnon ihmisen ajatellaan olevan se, joka jaksaa, saa paljon aikaan, ylittää itsensä ja sinnittelee voimavarojensa äärirajoilla vaikka sitten pelkällä tahdonvoimalla.

Tunnolliseen suorittamiseen taipuvainen onkin yleensä se, jolle tekeminen, ryhtyminen tai aikaansaaminen ei ole ongelma. Paljon vaikeampaa on olla tekemättä ja tarttumatta toimeen.

Mutta miksi se on niin pirun vaikeaa?

1. Lepääminen ja pysähtyminen aiheuttavat syyllisyyttä ja muita vaikeita tunteita

Meitä ei kannusteta lepäämään. Meitä kannustetaan tekemään, suorittamaan, saavuttamaan, yrittämään enemmän ja ottamaan itseämme niskasta kiinni. Siksi on helpompaa pitää itsensä kiireisenä kuin pysähtyä ottamaan vastaan ne kaikki epämiellyttävät tunteet, joita tekemisestä irtipäästäminen aiheuttaa. Jos levon on tottunut vieläpä aina ansaitsemaan, tekemättömyys tuntuu entistä epämukavammalta.

2. Tekemisen kautta tuntee itsensä arvokkaaksi, tarpeelliseksi, hyödylliseksi ja riittäväksi

On helpompi siivota, lenkkeillä tai tehdä vielä se yksi työjuttu kuin pysähtyä ja rauhoittua. Kun on tottunut sitomaan oman arvonsa aikaansaamisiinsa, pysähtyminen tai rauhoittuminen tuntuu väärältä. Tunteehan siinä olevansa tärkeä toiminnan ihminen, kun säntäilee paikasta toiseen ja käyttää vähäiset vapaa-ajan rippeensäkin vastailemalla työsähköposteihin. Vaikka jatkuva suorittaminen väsyttää, samalla se luo myös turvaa, hallinnan tunnetta ja ainakin hetkellisen ajatuksen siitä, että on tarpeellinen ja riittävä.

3. Laiskuus on kulttuurisesti tuomittavaa

Elämme maailmassa, jossa jatkuvaa tekemistä pidetään suuressa arvossa. Ei sen niin väliä mitä tehdään, kunhan koko ajan tehdään – muutenhan voisi näyttää muiden silmissä vaikka laiskalta. Laiskuus taas on suorituskulttuurissamme jotain, jota on vältettävä viimeiseen asti tekemällä paljon ja vähän päälle silloinkin, kun voimavarat ovat jo vähissä. 1800-luvun Suomessa joutilaisuus oli rangaistava rikos, joten laiskuuteen liitettävät kielteiset mielikuvat saattavat juontaa juurensa historiaan ja vaikuttaa meihin yhä tänäkin päivänä.

Suorittajalle tekeminen on helppoa, tekemättä jättäminen vaikeaa

Tekeminen ja touhuaminen on helppoa, pysähtyminen, rauhoittuminen, lepääminen ja oleminen on yllättävän vaikeaa ja levottomuutta aiheuttavaa. Pysähtyminen saattaa tuntua myös fyysisesti niin epämukavalta, että vaikka lepäämiseen olisi mahdollisuus, paikoillaan oleminen tekemättä mitään ei onnistukaan.

Eikä se oikeastaan ole edes ihme maailmassa, jossa loputon tekeminen on hyve ja lepääminenkin usein vain keino jaksaa suorittaa enemmän.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pysähtymistä, hellittämistä ja rauhoittumista voisi – ja kannattaisi – treenata. Vaikka sitten yksi hengähdyshetki kerrallaan.

Jos tunnistit itseäsi tästä tekstistä, kurkkaa myös Katrin tekemät Tunnollisen suorittajan kapinointikortit, jotka auttavat kyseenalaistamaan uuvuttavia ajatusmalleja ja päästämään niistä irti.

Kun et kelpaa sisäiselle pomollesi, tässä 5 askelta itsesi lempeään hyväksymiseen

Itsensä hyväksyminen voi tuntua joskus tosi vaikealta. Usein meidän päämme sisällä kuuluu moitetta, arvostelua tai epäilyä. Miksi sinä nyt noin teit? Mitähän muut ajattelevat sinusta nyt? Etkö osannut paremmin puolustaa itseäsi? Et sinä kuitenkaan siinä onnistu. Mitä oikein itsestäsi kuvittelet?

Harvemmin sisäinen pomomme meitä kehuu tai kannustaa. Usein meillä on tunne, että meidän olisi muututtava jotenkin erilaisiksi ja paremmiksi. Ja samalla yritämme oppia olemaan lempeämpiä ja armollisempia itseämme kohtaan. Yritämme oppia hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme.

Kuitenkaan hyväksyminen ei ole aktiivista tekemistä, joka pitäisi osata, vaan se on enemmänkin passiivista antautumista, eräänlaista irti päästämistä.

Viisi askelta itsensä hyväksymiseen

1. Lakkaa vaatimasta hyväksymisen osaamista

Aiemmin yrittäessäni hyväksyä itseäni kuvittelin, että minun pitää jotenkin aktiivisesti osata tehdä se, aivan kuin minun olisi pitänyt saada neliskulmainen palikka mahtumaan pyöreään reikään. Vaadin – tai pikemminkin sisäinen pomoni vaati – hyväksymisen osaamista.

Silloin pahaa mieltä meille ei tuota ainoastaan piirteemme, joista emme pidä, vaan myös se, ettemme osaa olla hyväksyvämpiä. Mielemme pomo tarjoilee meille kaksin verroin huonommuuden tunnetta.

2. Lakkaa taistelemasta vastaan

Hyväksyminen on sitä, että lakkaamme vastustamasta. Lakkaamme taistelemasta niitä asioita vastaan, jotka ovat jo tapahtuneet. Lakkaamme vaatimasta, että asiat muuttuisivat tai olisivat jotenkin eri tavalla. Lakkaamme arvostelemasta epämieluisia piirteitämme. Tai vaatimasta, että olisin jotenkin erilainen, kauniimpi, osaavampi tai fiksumpi.

Itse helpotan hyväksymistä sallimisella: sallin asioiden olla niin kuin ne ovat. Salliminen ei vaadi aktiivisuutta, mutta se tekee saman kuin hyväksyminenkin eli lopettaa vastaan taistelemisen.

3. Itsensä kohtaaminen ilman tunnereaktioita

Kun hyväksymme, pääsemme irti ikävistä tunteista, joilla sidoimme itsemme kiinni vastustuksen tai arvostelun kohteena olevaan asiaan. Ne ikään kuin häipyvät pois hyväksymisen myötä.

Hyväksyvä ja rakkaudellinen suhtautuminen itseemme on viisautta ja ymmärrystä ilman tuomitsemiseen tai arvosteluun liittyvää tunnereaktiota. Avoimin mielin huomaamme ja hyväksymme meissä itsessämme olevat erilaiset piirteet ja tavat, jotka saattavat myös vaihdella tilanteiden ja olosuhteiden mukaan.

4. Itsellemme määräämistä ehdoista luopuminen

Varsinkaan stressaantuneina emme aina onnistu toimimaan fiksusti, vaikka yleensä olisimmekin ihan kivoja tyyppejä. Silloin on parasta hyväksyä, että tilanteiden muuttuessa myös paras toimintatapa tai lopputulos voi muuttua. Välillä on viisautta luopua itsellemme määräämistämme ehdoista, standardeista tai säännöistä.

5. Oman hyvyytemme hyväksyminen

Kun puhumme itsemme hyväksymisestä, ajattelemme yleensä rosojemme ja heikkouksiemme hyväksymistä. Mutta jos haluamme hyväksyä itsemme kokonaan ja kokonaisina, meillä on oltava rohkeutta nähdä myös kaikki kauniit piirteemme ja tapamme, hyvyytemme ja taitomme, hyväntahtoisuutemme ja valmiutemme auttaa muita.

Olemme niin tottuneita moittimaan itseämme, että oman hyvyytemme hyväksyminen tuntuu oudolta ajatukselta. Kokonaisuus kuitenkin pitää sisällään aina kaiken, rosojen lisäksi myös hyvät ja kauniit asiat.

Emme voi siis jättää hyväksymisen ulkopuolelle rakastavaa ja lempeää todellista minuuttamme. Itsensä hyväksymisessä ja rakastamisessa on kyse itsensä hyväksymisestä kokonaisuutena, sellaisina kuin olemme. Myös hyvinä ja viisaina, rakkautta virtaavina ja rakkauden kaltaisina.

Lue lisää itsesi hyväksymisestä ja rakastamisesta kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi

Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuus- tai rakkausluento TÄSTÄ

Miksi ympärilläni on ihmisiä, jotka käyttäytyvät huonosti? Tässä oivallus, joka voi pelastaa seuraavan riitasi

Onko ympärilläsi vaikeita, laiskoja, ilkeitä, omahyväisiä tai itsekkäitä tyyppejä? Ihmisiä, jotka tarkoituksella ovat jollakin tavalla haastavia. Esimerkiksi epäluotettava tai epäkunnioittava myöhästelijä tai kylmäkiskoinen vetäytyjä. Näin ei aina välttämättä todellisuudessa ole, tarkastellaanpa asiaa hiukan tarkemmin.

”Koska hän toimiin näin, sen täytyy johtua siitä.”

Nämä tulkinnat toisen toiminnasta ja tarkoituksen mukaisesta pahuudesta johtuvat usein siitä, että muiden toiminta nähdään vain pinnallisesti. Näemme toisten toiminnan ulkoapäin, mutta emme hahmota kokonaisuuksia ja selityksiä käytöksen takana. Samalla samaistumme omaan sisäiseen maailmaan eli tunteisiin ja selityksiin. Toisesta ihmisestä voi tulla karikatyyri eli yksinkertaistettu hahmo meidän tarinassa: ”koska hän toimiin näin, sen täytyy johtua siitä” tai ”koska hän oli taas myöhässä, hänen täytyy olla itsekäs”. Ja ikävä kyllä tämä rooli ei usein ole kaunis. Toisen toimintaa tulkitaan monesti pahan kautta.

Samaan aikaan taas oikeutamme itsellemme vastaavaa käytöstä ja vuorovaikutusta: ”Olin myöhässä, koska pomo soitti lähdön hetkellä” tai ”olin etäinen, koska tarvitsen omaa tilaa”. Toinen olisi vastaavassa tilanteessa juuri se epäluotettava tai kylmä. Kuulostaako tutulta? Meidän on helpompi selittää inhimillisesti omaa toimintaa, koska meillä on enemmän tietoa itsestämme, kuin toisesta. Tiedämme omat motiivimme, mutta näemme vain toisesta teon, ilmeen tai sanat. Tulkinnat syntyvät myös helposti siitä käsin, mitä pelkäämme ja tällä käytöksellä saatamme pyrkiä kontrolloimaan tilannetta.

Meidän on helpompi selittää inhimillisesti omaa toimintaa, koska meillä on enemmän tietoa itsestämme, kuin toisesta.

Otetaanpa vielä toinen lähestyminen tähän asiaa, mitä voidaan kutsua muuten anttribuutioerheeksi. Ehkä tuttu tilanne: Katsot toimintaelokuvaa, missä puolin ja toisin listitään ihmisiä tai satutetaan. On päivänselvää, että hyviksen tai pahiksen puolen tekemiset ei ole oikein, mutta silti asetumme hyviksen puolelle. Miksi näin? Molemmat tekevät ikäviä asioita, mutta meillä on tiedossa sankarin tausta, motiivi ja ehkä kipu. Siksi ymmärrämme sitä, miksi hän sanoi niin rumasti, valehteli, ampui tai löi pahista. Jos näkisimme tarinan pahiksen näkökulman, hän saattaisi yhtä hyvin olla uhri ja sankarimme taas narsisti hullu siitä kulmasta katsottuna.

Tästä voitaisiin jatkaa ajatusleikkiä vaikka kansainvälisiin konflikteihin ja miten valitsemme niitä sivusta seuraten puolemme, mutta palataanpa takaisin yksittäisiin ihmissuhteisiin. Attribuutioerhe lisää ymmärtämättömyyttä, vieraannuttaa sekä lisää riitoja. Toinen alkaa syyttä tuntua viholliselta, kun emme kykene empatiaan.

Voisinko olla niin rohkea, että kysyisin itseltäni, missä tarinassa minä olen ollut pahis, joka satutti, vaikka en sitä tarkoittanut?

Mitä tälle asialle voi sitten tehdä. Tässä olisi kolme työkalua, millä purkaa tällaisia haastavia vuorovaikutustilanteita. 1. Tunnista ensin ilmiö ja oma toiminta. Selitänkö nyt toisen toimintaa liian nopeasti luonteen kautta? 2. Harjoittele mentalisaatiota eli kykyä ymmärtää sekä omia että toisten ajatuksia, tunteita ja motiiveja, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Millaisessa tilassa hän mahtoi olla? Miltä maailma hänestä tuntui sillä hetkellä ja mitä hän mahtoi ajatella. 3. Ja ota tauko, ennen kuin tulkinta alkaa ohjata omaa toimintaa. On huomattu, että ihmiset, jotka harjoittelevat olettamuksien tunnistamista ja toisen näkökulman ottamista, heidän taipumus tehdä näitä erheitä vähenee merkittävästi.

Jos haluat vielä haastaa tämän asian parissa itseäsi, niin tähän loppuun käännän tätä kokonaisuutta askeleen eteenpäin. Usein kuvittelemme, että me olemme aina tarinamme päähenkilöitä, kun yhtä hyvin voimme olla jonkun toisen ”leffassa” eli elämässä sivuhahmoja ja se pahis? Ja mitä todennäköisesti sitä myös olemme, mikä saattaa selittää toisen tympeää käytöstä meitä kohtaa. Voisinko olla niin rohkea, että kysyisin itseltäni, missä tarinassa minä olen ollut pahis, joka satutti, vaikka en sitä tarkoittanut?

Tutustu myös Kristiina Komulaisen ja vankilapastori Jukka Vänskän luomiin Riidan ratkaisu -kortteihin.

Raivareiden taustalla voi olla pyrkimys manipuloida – Näistä sen voi tunnistaa

On tervettä ja epäitsekästä kiukustua, jos omia tai toisten arvoja loukataan, rajoja ylitetään ja sinua tai toisia kohdellaan satuttavasti. Kyse on oikeutetusta vihasta, joka ylittää itsekkäät tarkoitusperät ja kohdistuu usein epäoikeudenmukaisuuteen, joka koskee muitakin ihmisiä.

Oikeutettu viha ei ole itseä ylentävää eikä muita alentavaa ja satuttavaa.

On myös vihaa, joka toimii vallankäytön välineenä, keinona saavuttaa jokin oma henkilökohtainen etu ja päämäärä. Sellainen viha on työkalu, jonka voi ottaa esiin milloin vain ja myös laittaa tarvittaessa sivuun. Esimerkkinä tilanne, jossa vihastunut ihminen ryöpyttää kovaäänisesti kohdettaan, kun samaan tilaan tuleekin yllättäen joku muu ihminen, jonka kanssa hän kommunikoi ystävällisesti, jatkaakseen ryöpytystään, kun kyseinen joku muu on poistunut paikalta.

Kyse on opitusta, egon yllyttämästä vihasta, jota ei kenenkään ole pakko ottaa missään tilanteessa käyttöönsä.

Vihaa vallankäytön välineenä käyttävä ei karju suuttuakseen, vaan suuttuu karjuakseen. Hänen tarkoituksensa on, että muut toimivat hänen haluamallaan tavalla. Aggressiivinen hyökkäys on hänen paras puolustuksensa. Kun hyökkää itse ensin, kukaan ei rohkene tulla hyppimään nenille.

Raivoaminen ja karjuminen ovat painostavia manipulointikeinoja, joiden kohteena ei kenenkään kuuluisi ihmissuhteissaan olla. Kukaan ei tunne oloaan hyväksi ja turvalliseksi, kun hänelle karjutaan.

Vihaa egoaan puolustaakseen käyttävä toimii ylemmyydestä käsin. Hän löytää aina oikeutuksen ja syyn vihaansa toisesta. Hän saattaa väittää kirkkain silmin, että toinen on pakottanut hänet vihastumaan tai että toinen teki hänet vihaiseksi.

Kun siirtää syyllisyyden toiseen, ei tarvitse kantaa syyllisyyttä itse. Ei myöskään vastuuta vihastaan, kun siirtää senkin toisen harteille. Toinenhan sanoi tai teki jotain, mistä ei voinut olla suuttumatta. Vihainen itse voi pysyä hyvänä ja syyttömänä.

Ego on varsin ovela, kyltymätön ja rakkaudeton. Ego saa vihaisen kuvittelemaan itsensä hyväksi, samalla hän kuvittelee käyttämänsä pahan palvelevan hyvää. Ego selittää mustan valkoiseksi, syyllisyyden syyttömyydeksi ja valheen totuudeksi.

Vihaansa manipulointikeinona (usein tiedostamattaan) käyttävä voi oppia säätelemään vihaansa vain itse. Se edellyttää sen tunnistamista, tunnustamista ja siitä vastuun kantamista.

Vihan kohteen puolestaan ei pidä vastata vihaan vihalla, mikä ei suinkaan ole helppoa. Suositeltavaa se kuitenkin on, sillä niin voidaan välttää pahimmat tuhot ihmisten välillä.

Rauhallisena pysymisessä voi auttaa tietoisuus siitä, että viha on toisen tunne, eikä sitä tarvitse ottaa kantaakseen. Ei myöskään syyllisyyttä, josta vihainen yrittää kohdettaan vastuullistaa.

Vihaiselta voi myös kysyä rohkeasti, mihin hän vihallaan pyrkii, ja voisiko kyseisen tarkoituksen saavuttaa jollakin muulla keinolla. Vihakohtauksen taltuttua häntä voi myös rohkaista kehittämään tunnetaitojaan. Tukea on saatavilla.

Voit lukea vihan ja muiden tunteiden säätelystä lisää kirjastani

Jatkuva tietäminen ja mielipiteiden muodostaminen uuvuttaa – Mitä jos suhtautuisit uutisiin filosofin tavoin?

Elämme käsittämättömän rikasta informaation aikakautta. Seilaamme jatkuvassa sisältövirtauksessa, ja saamme eri medioiden ja somen kautta alati tietoa ympäristöstämme. Se virtaus uuvuttaa ja ruokkii osaltaan myös pessimististä maailmankuvaa. Uutiset tarjoavat lähinnä pelkoja, vaaroja ja katastrofeja. Some puolestaan äkkivääriä mielipiteitä ja niiden kalistelemista sanan miekoin.

Samalla on syntynyt tarve, ei pelkästään keskustella asioista, vaan myös vahtia toinen toistemme mielipiteitä niistä. Pitää huolta siitä, että muut ajattelevat meidän tavoin. Jos eivät, he eivät ole meikäläisiä.

Vuonna 2025 on tärkeää kyetä reagoimaan nopeasti. Kun tulitikku leimahtaa ja sytyttää maailman palamaan, on siitä oltava jokaisella mielipide. Tai vastaavasti, jos Pena syö totutun riisiannoksen sijaan perunan, tulee Penaa valaista perunan syntisyydestä. Pirkko ei saa myöskään pukeutua miesten reisitaskuhousuihin tai Teppo ottaa Buranaa päänsärkyyn.

Moderni totuus on selkeärajaista ja ymmärrettävää. Paradoksaalisesti moiset kuvaukset sopivat perin kehnosti todellisuuden kuvaamiseen.

Filosofille uutiset ovat juoruja

Yksi mahdollinen hyvinvointiteko on se, että alkaa suhtautua uutisiin filosofin tavoin. 1800-luvulla elänyt luonnonfilosofi Henry Thoreau kiteyttää ajatuksen kirjassaan Elämää metsässä.

”Filosofille ovat kaikki uutiset, kuten niitä kutsutaan, juoruja, ja niitä julkaisevat ja lukevat vanhat naiset teekuppinsa ääressä.”

Siinä se on, suhtaudu uutisiin kuin juoruihin. Yksillä on enemmän totuuspohjaa kuin toisilla. Ne voivat synnyttää mielenkiintoa, mutta ei moisten takia yöunia kannata menettää. Eikä tämä tarkoita ajalle niin trendikästä ”fake news” -möyhäämistä, vaan yksinkertaisesti sitä, että selkeärajaisten uutisten ja tietojen taakse piiloutuu aina monisyinen ja erilaisten riippuvuussuhteiden todellisuus.

Monet meistä hakevat turvallisuutta juuri sellaisesta ymmärryksestä, joka kumpuaa asioiden yksinkertaistamisesta – pahimmillaan mustaksi ja valkoiseksi. Kun löytää kaltaisiaan samanmielisiä, harha asioiden selkeärajaisuudesta voimistuu.

Tällöin voimistuu puhe ”meistä” ja ”muista”.

Tietämättömyys voi olla hyve

Mitä jos turvallisuuden tunne voisikin kummuta siitä, että valitsee antautua ihmeellisyydelle? Jatkuvan tietämisen sijaan, ihmettelisi ja kysyisi lisää kysymyksiä.

Mitä jos emme velvoittaisi sen enempää itseämme kuin muita ihmisiä lukitsemaan mielipiteitä ympäröivästä maailmasta?

Tietämättömyys voi olla hyvä, etenkin, jos itse tieto ajaa meidät hulluuden partaalle. Jos hölläämme informaation ahmimista, mitään pahaa ei tapahdu. Jos King Kong jonain päivänä saapuu kaupunkiin, tullaan asiasta kertomaan sinulle ilman, että vahtaat tietoa tunnin välein eri medioista ja somesta.

”Harhaa ja petosta kunnioitetaan korkeimpana totuutena, vaikka todellisuus on ihmeellinen”, Thoreau jatkaa kirjassaan.

Kenties väkevintä anarkiaa tänäpäivänä on juurikin se, ettei yritä tietää kaikkea ja olla kaikesta jotain mieltä, vaan kysyy, hämmästelee ja ihmettelee.

Suhtautuu tietoon filosofin tavoin.

Joskus keho on fiksumpi kuin pää – Tunnistatko ylikuormituksen keholliset merkit?

Vuosia sitten hakeuduin ihotautilääkärin pakeille. Tai no: hakeuduin kolmen eri ihotautilääkärin pakeille.

Kävi nimittäin niin, että kasvojeni iholla roihusi sinnikäs ihottuma. Se oli yhtä kipeä kuin punainenkin.

Kokeilin sen seitsemää erilaista lääkevoidetta. Kun voiteista ei ollut mitään iloa, oli siirryttävä järeämpiin lääkkeisiin. Tulos? Ei mitään vaikutusta – tai ehkä tilanne meni jopa hullumpaan suuntaan. Lääkärit lähinnä pyörittelivät päätään, kun syy ei selvinnyt.

Minä taas pyörittelin päässäni, josko ihottuma johtuisikin jostakin ruoka-aineesta. Mutta mikään ei tuntunut täsmäävän.

Seuraavaksi siirryin karsimaan kosmetiikkaa, sillä ajattelin, että ehkä ihoni reagoi tiettyyn säilöntäaineiseen. Meikkipussin ja kylppärin kaapin sisältö menivät uusiksi. Mutta ei, edelleenkään ei mainittavaa vaikutusta.

Kunnes sitten lopulta välähti. Ehkä naamani yrittää kertoa liiallisesta stressistä? Kun pääni sisäinen suorittaja ei suostunut kuuntelemaan, keho otti ohjat käsiinsä näyttääkseen, missä oikein mennään.

Kun keho sanoo stop

Nykyisin tiedän, että kun kasvoilleni nousee polttavan punainen ihottuma, kuormitus on karannut käsistä ja on aika laskea kierroksia. Ihottumaoivalluksen jälkeen viimein ymmärsin, että kehoni taitaa ollakin fiksumpi kuin pääni. Ihottuma ei nimittäin ole ainoa kehollinen oire, joka liiallisesta kuormituksesta kertoo. Muita vastaavia oireita minulla ovat esimerkiksi outo kurkkukipu ja viheliäiset lihaskivut.

Kehollisissa merkeissä on se(kin) haaste, että ne on hirveän helppo selittää jollain muulla kuin ylikuormituksella. Jos päätä särkee, ehkä ei ole vain juonut tarpeeksi? Jos vatsa on sekaisin, ehkä se on vain jokin ruoka? Ja niinhän se toki voi ollakin. Mutta ei aina.

Pointti ei ole siinä, että jokaista päänsärkyä tai muitakaan merkkejä pitäisi alkaa huolestuneena vahtaamaan kaikissa käänteessä.

Pointti on tämä:

Kuormittumisen kehollisia ilmentymismuotoja on varmasti yhtä monia kuin kuormittuneitakin. Tärkeintä on opetella tunnistamaan itselle tyypilliset hälytysmerkit. Ja kun ylikuormituksen ensimmäiset merkit oppii tunnistamaan riittävän ajoissa, myös korjausliikkeitä on helpompi hyödyntää, kun homma ei ole lipsahtanut vielä överin puolelle. Silloin vähän pienemmänkin mittaluokan manöövereillä jaksamishommat saadaan jo paremmalle tolalle.

Me ihmiset olemme nimittäin pirun sinnikkäitä. On uskomatonta, miten pitkään jaksamme kitkutella omien voimavarojemme reunamilla silloinkin, kun keho yrittää pistää kaikin keinoin vastaan.

Kurkkaa myös Katri Kilpiäisen Tunnollisen suorittajan kapinointikortit. Moni havahtuu liian tunnolliseen suorittamiseen vasta, kun tulee uupumus tai uupumusoireita: työuupumus, ahdistus, väsymys tai jatkuva väsymys. Kortit haastavat suorituskeskeistä ajattelutapaa ja kysyvät kysymyksiä, jotka auttavat sinua muuttamaan arkeasi – hyvässä kapinahengessä.

Tästä syystä ylivahvan ihmisen voi olla vaikea vastaanottaa rakkautta

”Ne, joiden sydän on särkynyt, ovat meistä rohkeimpia – he ovat uskaltaneet rakastaa”, kirjoittaa kuuluisa häpeätutkija Brené Brown (2016).

Jokainen meistä, joka on elämänsä aikana kokenut liian monta kertaa ja liian syvästi tulleensa hylätyksi, kasvattaa ympärilleen suojakuoren. Kuori suojaa elämän iskuilta, mutta samaan aikaan se myös estää muita ihmisiä pääsemästä lähelle, näkemästä syvintä osaa meistä. Olemme yksin turvassa, mutta olemme myös yksin surumme, vihamme ja häpeämme kanssa.

Nähdyksi tuleminen edellyttää haavoittuvuutta, mikä voi olla vahvuuteen kasvaneelle äärettömän pelottavaa. Samalla se on kuitenkin ainut tapa rakentaa aitoa ja sisintä hoitavaa yhteyttä – edellyttäen, että myös toinen osapuoli on valmis vastanottamaan kaikki puolesi ja raottamaan oman sielunsa syvimpiä säröjä. Brownia yhä lainaten: ”Yhteyttä ei synny ilman antamista ja vastaanottamista. Meidän on annettava ja meidän on tarvittava.”

Itselleni tarvitsevuus on ollut aikuiselämäni kenties suurin oppikoulu. Olen suostunut tarvitsemaan ja vastaanottamaan tukea vasta siinä vaiheessa, kun minulla ei ole ollut enää muita vaihtoehtoja. Kun olen ollut niin hajalla, että ainut vaihtoehto on ollut näyttää oma heikkouteni ja tarvitsevuuteni tai mahdollisesti menettää elämäni rakkaus. Valitsin rakkauden. Valitsin haavoittuvuuden.

Se yli-itsenäinen, ylivahva ja ylipärjäävä nainen, joka aiemmin peitti kipeimmät tunteensa (kuten hylätyksi tulemisen pelon, häpeän ja arvottomuuden kokemuksen) syvälle haarniskansa alle, on kerros kerrokselta murtunut rakkauden edessä.

Pehmentyminen ei vienyt pois minuuttani tai itsenäisyyttäni, vaikka sitä pelkäsin, vaan auttoi hoivaamaan sisäistä lastani, joka oli liian monta kertaa joutunut selviytymään yksin hädän keskellä. Ja mikä parasta – se teki meistä yhdessä vahvempia.

PS Tiedän olevani onnekas, että olen saanut kokea rakkauden parantavan vaikutuksen, mutta tiedän, että olisin myös voinut kääntää sille selkäni ja luottaa jatkossakin vain itseeni. Olen kiitollinen, että uskalsin valita toisin.

Viittaukset: Brown, Brené (2016), Nouse vahvempana. Vaikeuksien kautta voittoon. Suomentanut Anna Rossi. Helsinki: Viisas Elämä.

Tämän ja muita inhimillisestä rakkaudesta kertovia runoja löydät kirjasta Kiitos, että rakastat minua silti:

Valokuva: Anna-Reetta Nuorala

Krooninen sairaus on pakottanut luopumaan paljosta – Toivosta ei kuitenkaan kannata luopua

Kirjoittaja Leena Yliportimo on runoilija, copywriter ja tarinankertoja. Vakavasta sairaudesta toipuessaan hän on oppinut etsimään arjesta merkityksiä, kauneutta ja toivoa. Hän saa voimaa kirjoittamisesta, luonnosta, koirista ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Leena on julkaissut kolme runokirjaa: Haikuja ja hetken kaikuja (2025), Small talkia rakkaudesta (2015) ja Rakkaus on pyöreä (2013).

Sairastumisen menetyksistä merkitykseen

Vakavan kroonisen sairauden kanssa eläessä joutuu luopumaan paljosta. Kun tuttu elämä katoaa, myös oma identiteetti voi hämärtyä. Silti toivosta ei kannata luopua. Vähitellen, melkein huomaamatta, voi alkaa syntyä jotakin uutta: oivalluksia elämästä, oma polku kohti parempaa vointia, halu luoda jotain kaunista – ja kokemus siitä, että sairastamisellakin voi olla merkitys.

Viimeiset viisitoista vuotta elämästäni ovat olleet hyvin erilaisia kuin olin kuvitellut. Ei niin, että elämä etenisi koskaan täysin suunnitelmien mukaan – mutta yleensä ainakin jotkin suurimmmat suunnitelmat ja haaveet toteutuvat. Minulla moni jäi toteutumatta.

Olen sairastunut vakavasti – useampaankin otteeseen. Ensin elämäni pysähtyi vaikean vatsasairauden vuoksi. Oli sairaalajaksoja, leikkauksia ja pitkiä aikoja sängyn pohjalla. Lopulta iso leikkaus toi helpotuksen. Sain sen jälkeen elää kolme hyvää vuotta: tein rakastamaani työtä, harrastin liikuntaa, tanssin ja julkaisin jopa pari kauan haaveilemaani runokirjaa. Kaikki oli hyvin, kunnes 2015 sairastuin kuumeettoman keuhkokuumeen jälkeen ME/CFS:ään – neuroimmunologiseen sairauteen, jossa vointi voi huonontua jo vähäisestäkin rasituksesta. Alkuun tilani oli lievä, pystyin vielä tekemään töitä. Mutta vähitellen tilani paheni, ja lopulta elämä kutistui pitkälti kodin seinien sisäpuolelle. Lisäksi sain vuonna 2020 punkin puremasta borrelioositartunnan, joka huononsi vointiani entisestään.

Sairastamisessa on aina luopumisen surua

Sairastumisen myötä olen joutunut luopumaan monesta asiasta: lapsihaaveista, työurasta, harrastuksista, joistakin ihmissuhteista. Välillä myös lähes kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan – kun ei ollut voimia edes puhua puhelimessa. Vaikka olen perusvireeltäni positiivinen ja optimistinen, olen ollut välillä surullinen ja turhautunut. Joskus mietin, että tätäkö tämä elämä on, meneekö tässä ihminen ihan hukkaan. Koskaan en kuitenkaan ole luopunut toivosta toipua.

suru yllättää
tummuvissa silmissä
välähtää järvi

-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-

Löysin itselleni sopivia hoitotapoja

Vuosien aikana kokeilin lukuisia hoitomuotoja, kuten lääkkeitä, ruokavalioita, hermoston sääntelyä ja erilaisia kehonhoitoja. Pikku hiljaa siirryin puhtaaseen ruokavalioon ja elämäntapaan. Se on viimeisten neljän vuoden ajan ollut keskeinen, vaikkei ainoa osa itsehoitoani.

Vähitellen jotain alkoi muuttua – ei heti, ei suoraviivaisesti, mutta ajan kanssa. Voimat alkoivat lisääntyä, oireet helpottaa. Aloin jaksaa tehdä asioita, jotka olivat pitkään olleet mahdottomia – vähän pidempiä kävelyjä, kulttuurielämyksiä, kirjojen lukemista. Pahin aivosumu alkoi hälvetä.

Sain takaisin kyvyn luoda. Runoilija minussa heräsi jälleen – ja löysin haikut. Ne olivat sopivan pieniä, keveitä projekteja, jotka eivät vaatineet liikaa voimia, mutta toivat iloa ja merkitystä. Nyt, neljän vuoden säännöllisen itsehoidon jälkeen, voin sanoa, että vaikka en ole edelleenkään terve, olen saanut paljon elämääni ja itseäni takaisin. Tänä keväänä minulla oli vihdoin mahdollisuus julkaista kokoamani haikukirja. Edellisen runokirjan ilmestymisestä ehti kulua kymmenen vuotta, joten tämä uusin teos, Haikuja ja hetken kaikuja, tuntuu erityisen tärkeältä.

runoilijan yö
kynä pitää kädestä
en ole yksin

-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-

Sairastaminen opettaa kysymättä

En sano, että ihmisen pitäisi sairastua vakavasti oppiakseen enemmän elämästä – mutta sairaus opettaa, usein vielä asioita, joita ei muuten tulisi ajatelleeksi. Se ravistelee elämän perustuksia, pysäyttää ja pakottaa tarkastelemaan maailmanmenoa uudelta näkökulmalta.

Me, joilla on vakava krooninen sairaus, menetämme usein paljon: unelmia, mahdollisuuksia ja arjen toimintakykyä. Monista asioista luopuminen voi helposti johtaa kyynistymiseen ja katkeruuteen. Mutta parhaassa tapauksessa sairastaminen myös kasvattaa. Opimme elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista – ja tulemme siinä usein mestareiksi. Tunnemme kehomme, sairautemme ja ymmärrämme terveydestä enemmän kuin moni muu. Katsomme maailmaa empaattisemmin, ja arvomme ovat kohdallaan. Fyysisestä hauraudestamme huolimatta olemme usein hämmästyttävän vahvoja.

Omat arvoni ovat jonkin verran muuttuneet sairastamisen myötä. En kaipaa sen suurempaa menestystä – vaan rauhaa, tasapainoa niin henkisesti ja kuin fyysisestikin. Ja vaikka sairausmatkani on ehkä ottanut enemmän kuin se on antanut, koitan keskittyä siihen, mitä olen elämältä saanut.

En tiedä, onko kaikella tarkoituksensa. Mutta jos voin kokemani ja oppimani avulla auttaa jotakuta toista selviytymään, uskon että sairastamisellani on ollut ainakin jokin merkitys.

katsokaa helmi
rikkinäinen simpukka
kuiskaa rannalla

-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-

Olin kyllä väsynyt, mutta silti minun oli vaikea pysähtyä – Nämä syyt olivat levottomuuteni taustalla

Kuvittele tämä: kesäloma alkaa. Tätä on odotettu. Viimeinen vuosi töissä on ollut tosi rankka ja olet huomannut itselläsi useita uupumuksen oireita. Liian huonot yöunet, liian vähän liikuntaa ja liikaa hiilareita. Sinulla on ollut paljon vastuuta ja kannettavaa.

Loma-aamuja laskien olet saanut tiristettyä itsestäsi sen verran, että olet hoitanut vastuullisesti työasiat siihen malliin, että voit pitää vapaata. Olet saanut kalenteriin raivattua viikon tyhjää tilaa. Täydellinen kesto unelmien mökkilomalle. Luonto on kaunis ja kesä parhaimmillaan. Nyt on aikaa levätä.

Miksi ihmeessä siis riippumatossa lepäily saa sinut tuntemaan olosi levottomaksi ja kokemaan syyllisyyttä siitä, että et tee mitään hyödyllistä? Mökkiaskareet toisensa jälkeen pulpahtavat mieleesi ja loppujen lopuksi luovutat. Päätät tehdä ihan pieniä hommia, että että olisi ihan turhan panttina. Lomaksi tarkoitettu viikko muuttuu helposti työleiriksi.

Mitä ihmettä tässä tapahtuu?

Syyt ovat usein lapsuuden kokemuksissa

Niillä meistä, joilla on traumatausta, tällaiset elämän tyhjät hetket saattavat virittää hermoston ylikierroksille. Koska emme pysty olemaan puuhastelematta, koemme jossain syvällä sisimmässämme olevamme huonoja ja jopa vääränlaisia. Läheisille selitämme, että on kyse temperamentin piirteestä ja jatkuva puuhastelu on meidän tapaamme ”vain olla”.

Kyse voi kuitenkin olla jostain syvemmästä. Päiviin aukeavat tyhjät hetket saattavat muistuttaa meitä niistä lapsuuden kokemuksista, joissa tyyni edusti aikaa myrskyn edellä. Jos meistä huolehtivat aikuiset olivat arvaamattomia, päihteiden käyttäjiä, ristiriitaisia toiminnassaan, emme tienneet, mitä odottaa. Rauhallinen hetki illalla saattoi olla täynnä odotusta siitä, että juomassa oleva vanhempi saapuu kotiin ja edessä on riidantäyteinen ilta.

Olimme valppaita, valmiita toimintaan tai tarvittaessa muuttumaan näkymättömäksi. Hermostomme oli hälytystilassa. Levottomuus oli sisäinen kotimme. Se piti meistä huolta, vaikka emme sitä silloin ymmärtäneet. Peitimme sitä puuhastelemalla tai yliajattelemalla.

Elämässämme saattoi olla myös aikoja, jolloin sokeri tai päihteet tarjosivat meille hetkellisen rauhan tilan. Pakenimme suhteisiin, jossa voimme huolehtia toisista, koska emme osanneet huolehtia itsestämme. Olimme erityisen taitavia vaistoamaan muiden tunteet ja tarpeet.

Näistä lukuisista tavoista pitää huolta itsestämme ja vältellä haastavia tunteita saattoi myöhemmin muodostua jopa riippuvuuksia.

Kokemustemme varjossa koimme usein olevamme erilaisia kuin muut. Tunsimme häpeää. Se sai meidät pohtimaan ja hakemaan ratkaisua sydäntä särkevään sisäiseen kokemukseemme entistä vimmaisemin.

Tie ulos

Häpeä ja syyllisyys eivät tuo rauhaa. Ne eivät vie pois levottomuutta. Turvallisuus löytyy sisäisen lempeyden kokemuksen kautta.

Jos sisäinen lempeys on sinulle vierasta, voit aloittaa kysymällä itseltäsi aina, kun huomaat tuntevasi olosi levottomaksi, ”Mitä tarvitsen juuri nyt?”. Vastauksen perusteella voit tutkia, onko sinun mahdollista täyttää tarpeesi itse vai tarvitsetko siihen yhteyden johonkin toiseen ihmiseen. Gabor Matén sanoin ”Haavat syntyivät suhteessa ja ne myös paranevat suhteessa.”

Itselläni vastaus näissä tilanteissa on usein, ”Tarvitsen halauksen ja sen, että joku sanoo minulle: ”Kaikki on hyvin. Saat vain olla. Rakas, sinun ei tarvitse muuta nyt.” Ja jos ketään ei ole lähistöllä, voin halata itseäni ja sanoa nämä sanat itselleni. Näiden sanojen kautta hermostoni – ja sydämeni – löytää pienin askelin takaisin kotiin – uudenlaiseen rauhaan. Uudenlaiseen kotiin.

”Yhdessä. Se oli sana, joka kuiskattunakin kantoi kaksi elämää” – Lempeä ajatus sinulle, jota rakkaus on koskettanut

”Yhdessä tästäkin selvitään.” Nämä kumppanini sanat riittivät halkaisemaan pimeän ja rauhoittamaan hengityksen.

Elämä tuo väistämättä eteemme monenlaista ja lopulta meillä on melko rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen mitä kaikkea ympärillämme tapahtuu. Minua lohduttaa ajatus, että voin jakaa askeleitani toisen kanssa. Että minun ei tarvitse pärjätä yksin. Että minun ei tarvitse selvitä yksin. Että voin jakaa elämän kauneimmat ja kauheimmat hetket.

Rakkaudessa tai läheisessä ihmissuhteessa lopulta koskettavin ja merkityksellisin sana on ”yhdessä”. Yksin maailma saattaa tuntua ajoittain liian julmalta ja kaoottiselta paikalta, mutta yhdessä toisen kanssa perspektiivi muuttuu ja askel kevenee. Tämä runo on sinulle, jota rakkaus on koskettanut. Ehkä löydät siitä myös ne tärkeimmät sanat, joilla kurottaa kohti ❤️