Keväällä 2024 luovuin kolmannen rikosaiheisen kirjani kustannussopimuksesta.
Ei se helppoa ollut, koska olin saanut päähäni, että haluan olla rikoskirjailija.
Kävi siinä sitten kahta ensimmäistä kirjaa kirjoittaessa ilmi, ettei se ollut yhtään sitä, mitä luulin sen olevan.
Näin toistuvasti painajaisia. Heräsin öisin huutaen. Ilmaantui outoja kipuja. Olin jatkuvasti kipeänä. Lopulta aloin pelätä omia ajatuksianikin.
Sitten eräs ihminen näki minut pitkästä aikaa ja sanoi varovasti, että vaikutti siltä kuin kaikki elämänilo olisi imaistu pois minusta.
Siltä se kieltämättä tuntuikin.
Sen jälkeen tein vaikean päätöksen luopua kirjaprojektista, joka olisi ollut aiheeltaan niin rankka, etten todennäköisesti olisi selvinnyt siitä enää ehjin nahoin.
En kadu pätkääkään, että kirjoitin kaksi ensimmäistä kirjaa. Sainhan kokemuksen siitä, että pystyn ja siitäkin, että kyseisessä genressä en pääse hyödyntämään vahvuuksiani. (Jälkimmäinen oli itse asiassa iso syy sille, miksi kaikki tuntui raskaalta, mutta siitä lisää joskus toiste.)
Ylpein olen kuitenkin siitä, että uskalsin kuunnella itseäni ja luopua. Luopuminen kun on eri asia kuin luovuttaminen.
Suorituskulttuurissa juostaan onnen, meriittien ja menestyksen perässä niin tottumuksesta, että siinä rytäkässä jää joskus huomaamatta, että saattaakin ajautua elämään elämää, joka vie terveyden, mielenterveyden ja muutaman muunkin merkityksellisen asian.
Joskus onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään vaikkapa seuraavaa:
Onko se unelmien duuni, jos on koko ajan aivan pirun väsynyt?
Onko se tosiaan unelmiesi tulevaisuus, jos joudut sen takia vellomaan uupumuksen syövereissä?
Onko se tosiaan unelmiesi koti, jos joudut sen takia venyttämään itseäsi äärirajoillesi, etkä totta puhuen ehdi piipahtaa edes koko asunnossa, koska paiskit koko ajan duunia?
Onko se tosiaan unelmasi, jos se vie terveytesi, mustaa mielesi ja pilaa ihmissuhteesikin siinä samassa?
Unelmien ja tavoitteiden eteen pitää – tietenkin – tehdä töitä ja vaikeitakin asioita. Ei oikein voi odotella tuloksia, jos ei oikein teekään mitään.
Mutta on silläkin rajansa, minkälaista hintaa mistäkin maksaa. Jos kaikki on koko ajan vain pelkkää hampaiden kiristelyä, onko se tosiaan oikean suunta?
Minulle se ei ainakaan ollut.
Oikeastaan olen sitä mieltä, että mikään pirun työ tai edes unelma ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi menettää terveytensä tai mielenterveytensä.
Jos homma alkaa lipsahdella siihen suuntaan, mitä jos unelmasta ei välttämättä tarvitsekaan luopua. Ehkä unelmaa tai tapoja lähestyä sitä voi sen sijaan uudelleenmuotoilla.
Jos sanoisin, että onnellisempi loppuelämä odottaa ja häämöttää jossain tulevassa kullanhohtoisena, tekisin karhunpalveluksen. Sitähän me kaikki tietysti toivomme, helpompia, pehmeämpiä ja myötätuntoisempia aikoja – ja kyllähän me niitä olemme myös ansainneet. Samaan aikaan tuossa lauseessa piilee kuitenkin merkittävä virhe.
Onnellisempi loppuelämä ei häämötä tulevaisuudessa!
Sitä joko tehdään, luodaan ja eletään todeksi aktiivisesti tässä ja nyt – tai jos ei, sitä ei välttämättä koskaan tulekaan.
Täyttä elämää
Onnellisempi loppuelämä ei odota mitään, sillä se on täyttä elämää: juuri sellaista kuin elät tänäkin päivänä. Iloineen ja suruineen. Onnellisempi ja huojentavampi loppuelämä ei ole jokin sellainen ajanjakso, josta alkaen vastoinkäymisiä ei enää tulisi ja kaikki tärkeät unelmasi olisivat tulleet toteen. Anna kun selvennän:
Onnellisempi loppuelämä ei ole tapahtumia vaan tietoinen, merkittävä ja käänteentekevä valinta ja kokemus siitä, kuinka nyt kannat itsesi ja työskentelet omat itsesi hyväksi. Niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Onnellisempi loppuelämä on siis sielläkin, missä itket raskasta tapahtumaa, mutta tiedät olevasi turvassa. Niin turvassa, että voit vihdoin kokea tunteesi.
Ja siellä, kun et tiedä tulevaa. Kun et ole varma. Ja silti tunnet että jotain hyvää tästä tulee, kuljet rohkeasti ja uteliaana eteenpäin, annat kaiken muodostua hiljalleen. Oivalluksille suot arvoa ja aikaa etkä vain juokse tukka putkella selviten ja suorittaen.
Onnellisempi uusi oleminen
Onnellisempi uusi oleminen on täynnä erilaisia ääniä, taajuuksia. Tuppaamme olemaan painottuneita tiettyihin asioihin, rutiineihin ja malleihin elää ja ajatella, mutta pitkän päälle se rajoittaa meitä. Kun tilanne on pysähtynyt, energia ei virtaa.
Tie uuteen kasvuun ja elämään löytyy laajentumisesta. On hyvä, että sinussa on sallivuutta, mutta mikäli olet liiankin sallivainen, voi olla aika herätellä sisäistä isääsi, joka muistuttaa sinua unelmistasi. Kannustaa, että pystyt kyllä. Pystyt kaikkeen, mihin vain haluat! Ja samalla kun polkusi kirkastuu, elämääsi palaa se jokin hehku ja merkitys, jonka kanssa kaikki on vain vähän parempaa.
Toisaalta taas henkilöille, jotka suorittavat säntillisesti uraansa (ja usein koko elämäänsä) tekee todella hyvää kääntyä oman sisäisen äidin puoleen. Puuttuuko sinulta lempeys, lämpö? Kenties turva ja luottamus? Täytyykö sinun aina hankkia oikeutus olemisellesi suorittamalla? Miten voisit vähä vähältä alkaa rakastaa itseäsi paremmin, aidommin? Niin että elämästä tulisi taas hauskaa ja kivaa ja vähän jännittävääkin, kuten se vielä lapsena oli.
Haltuun otettavia taajuuksia on mahdollisesti paljon. Se minkä näemme tässä ja nyt ei välttämättä ole kaikki. Oikeat asiat tuppaavat ajautumaan luoksemme hiljalleen – jos vain sallimme. Salliminen ja uskaltaminen ovat avainasemassa, miltei mikä tahansa muutos on lopulta vain päätöksen päässä. Kysymys kuuluukin:
Uskallammeko muuttua – ei toiseksi ihmiseksi vaan entistä enemmän omaksi kokonaiseksi itseksemme? Uskallammeko heittäytyä, vapautua rajoittavista kahleista (jotka eivät muuten palvele ketään)? Pyrimmekö aktiivisesti kohti arvokkaampaa ja merkityksellisempää olemista, vai olemmeko sen sijaan ikuisesti uhreja, tuulen riepoteltavina? Sanommeko itsellemme kyllä?
Niin karulta kuin se kuulostaakin, vastauksia on vain kaksi. Ne ovat kyllä tai ei. Mikä on sinun vastauksesi?
Haluan nyt jakaa sinulle 4 tienviittaa, jotka voivat kiihdyttää kulkuasi, mikäli vastauksesi on kyllä!
Onnellisempi loppuelämäni – täältä tullaan!
1. Oma ääni
Harjoittele oman totuutesi ilmaisua tilanteissa, joissa ennen olet padonnut sisääsi. Yhteys muuttuu aidommaksi ja syvemmäksi – eikä vähiten yhteys omaan itseesi. Joissain ihmissuhteissa tälle ei ole tilaa, mutta silloin se on itsessään tärkeä viesti. Hyväksy epätäydellisyys myös itsessäsi ja näytä se, ei konfliktin kautta vaan vaikka ihan pienelläkin äänellä, herkästi ja haavoittuvaisena. Tärkeintä on, että sinä olet olemassa omana itsenäsi.
2. Tasapainota työ ja lepo
Niin naurettavan helpolta kuin se kuulostaakin, se on kaikkea muuta. Liika työ johtaa suorittamisen ja ylivireyden tilaan, liika lepo merkityksettömyyteen ja alakuloisuuteen. Kaikilla meistä ei ole vapautta tehdä radikaaleja muutoksia arjessaan, jolloin pienet valinnat nousevat entistä merkityksellisemmiksi. Täytätkö vapaa-aikasi erinäisillä ”velvollisuuksilla”? Osaatko ottaa vartin mietiskelylle – ja jos, niin onko sinulla ylipäätään rauhallista omaa paikkaa? Mikäli taas olet ajautunut passiivisuuteen, saatko riittävästi hyvää tunnetta, joka syntyy kun teet niitä asioita joita haluaisitkin tehdä? Merkittävä mittari päivän päätteeksi on tyytyväinen olo. Tyytyväisyys on värähtelytaajuus, jota ei korvaa oikein mikään muu.
3. Palaa elämään
Tanssi, laula. Elä! Itke ja naura. Ties mitkä syyt ovat vetäneet sinua alaspäin. Se on ymmärrettävää ja melko yleistäkin. Silti tarkoitus on, että saisit elämäsi aikana edelleenkin elää, hengittää, juosta, halata ja kohdata. Sen sijaan että vain sijaitsisit, tai mahdollistaisit. Että elämääsi tulisi taas maadoittuneempi ja juurtuneempi taso, poissa ruutujen ääreltä. Sen syvää merkitystä on hankala sanoin kuvata.
4. Vaali itseäsi
Vaali itseäsi enemmän kuin koskaan ennen. Paremmin, syvemmin. Heittäydy itsesi mahdollistajaksi, sparraajaksi, oman itsesi isäksi ja äidiksi. Kun sisäinen tuki on kunnossa, ulkopuolisen tuen merkitys vähenee. Lopulta jokaisen aikuisen on löydettävä tietty vahvuus itsestään ja mikäli vain mahdollista, korvattava itselleen myös menneisyyden menetykset. Kukaan muu ei tule sinua hakemaan kotiovelta sanoen, että tiedän mitä olet kokenut ja tiedän, kuinka raskasta se on ollut. Mutta nyt kuule me lähdetään tekemään sun elämästä ennenkuulumattoman hyvä! Kukaan muu ei näin tule tekemään, paitsi sinä itse.
Sinä, maailman paras sinä!
Joten mitä sanot, lähdetäänkö onnellisempaan loppuelämään nyt vai heti? Kello käy!
❤️ Riikka
Intuitiivisista tulkinnoista ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.
Kirjoitan tätä tekstiä keho arkana parin päivän takaisesta hieronnasta. Lihaksia kolottaa ja liikkuminen tuntuu epämukavalta. Keho tuntuu olevan enemmän jumissa, kuin hierontaan mennessä.
Miten tähän päädyin?
Yleensä minulla ei ole ongelmia esittää toiveitani hieronnassa käydessäni, mutta menin suorastaan hämilleni, kun uusi hieroja ilmoitti minulle alkuun, että hän ei teekään minulle sitä hierontaa, mitä olin itselleni varannut, vaan jotain muuta. Käydään kuulemma myös koko keho läpi, vaikka halusin hieronnan keskittyvän tietylle alueelle. Erikseen varattu 30min päähieronta, jota olin odottanut, muuttuikin max 10min pään käsittelyksi.
Hieronta ei tuntunut epämiellyttävältä, mutta jäin jälkikäteen miettimään, että en kyllä saanut sitä, mitä olin hakemassa. Sätin jopa itseäni siitä, etten pitänyt puoliani.
Mieleen hiipi kysymys; onko meillä oikeus päättää, miten meitä kosketaan?
Kehollinen itsemääräämisoikeus
Samalla tavalla kun on ihan laissa asti määritelty, että meillä jokaisella on oikeus valita oma uskontomme tai olla valitsematta mitään uskontoa, minusta meille kuuluu oikeus päättää, miten omaa kehoamme kosketetaan ja mihin. On sitten kyse parisuhteesta, harrastuksesta tai hieronnasta.
Kehollinen itsemääräämisoikeus on yleisesti ottaen tunnettu käsite, mutta miten hyvin se oikeasti toteutuu?
Mitä kehollinen itsemääräämisoikeus tarkoittaa?
Oikeus päättää omasta kehostaan – mitä sille tehdään, miten sitä kosketetaan, miten sitä hoidetaan ja miten se saa olla olemassa.
Sisältää oikeuden sanoa ”ei” ja ”kyllä”, suojan pakottamista vastaan sekä vapauden ilmaista omaa kehollisuutta turvallisesti.
Esimerkkejä:
Lapsella on oikeus päättää, haluaako hän halausta
Kaikilla on oikeus päättää, haluaako seksiä vai ei ja myös oikeus muuttaa mieltään
Perheen, ystävien ja pariskuntien kesken näitä kosketukseen liittyviä toiveita toivon mukaan kunnioitetaan tänä päivänä. Lapsia ei enää pakoteta halaamaan etäistä tätiä, jos hän ei halua ja on OK myös sanoa, etten halua, että minuun kosketaan juuri nyt. Näin ainakin ideaalimaailmassa.
Miten sitten, kun menet hierontaan? Päättääkö asiantuntija, eli tässä tapauksessa hieroja, mitä tehdään ja miten, vai onko mielipiteilläsi väliä? Kysytäänkö niitä?
Hyvät ja huonot kokemukset hieronnasta
Pahimpia kokemuksia, joista olen kuullut, liittyvät tilanteisiin, joissa asiakkaan toiveita ei ole otettu huomioon – vaikka niitä olisi toistuvasti ilmaistu. Esimerkiksi käytetty voima on ollut liian kovaa, vaikka asiakas on pyytänyt keventämään, tai hieroja on koskenut asiakasta tavalla, joka on tuntunut sopimattomalta. Samaan kategoriaan kuuluu mielestäni myös se, että hieroja räplää puhelintaan hoidon aikana. Tällaisessa tilanteessa ei synny tunnetta siitä, että asiakasta arvostettaisiin, hän on vaan keho, jota hoidetaan liukuhihnatekniikalla.
Parhaimpia kokemuksia hieronnasta ovat ne, joissa asiakas on sanonut hoidon tuntuneen siltä, että kosketus on ollut tietoista läsnäoloa, turvan välittämistä ja yhteyttä. Että hieroja on ollut niin samalla aaltopituudella, että hoito on ollut juuri sitä, mitä asiakas on toivonutkin – ihan kuin hieroja olisi telepaattisesti tiennyt, mitä tehdä.
Todellisuudessa kyse ei ole taikavoimista, vaan siitä, että hieroja on ennen kosketuksen aloittamista kysynyt:
minkälaisesta hieronnasta asiakas pitää
mille alueelle hän toivoo kosketusta
millä syvyydellä hoito saa tapahtua
Harvalla meistä on telepaattisia kykyjä, mutta kuuntelemalla ja sopimalla päästään usein juuri siihen, mitä asiakas toivoo hieronnalta.
Oikeus valita on erityisen tärkeää traumainformoidussa työssä
Satuttavaa kosketusta läpi käyneet ovat oma ryhmänsä, joka kokemukseni mukaan tarvitsevat entistä enemmän kontrollia sen suhteen, mitä tapahtuu hieronnan aikana. Heille kosketus voi kantaa mukanaan muistoja, tuntemuksia tai varuillaan oloa, joita ulkopuolinen ei aina näe. Siksi on erityisen tärkeää, että he saavat itse määrittää, mitä tehdään, miten ja milloin.
Se tarkoittaa käytännössä sitä, että asiakas saa sanoa “ei” ilman selittelyjä, muuttaa mieltään kesken hoidon, pyytää taukoa tarvittaessa ja ennen kaikkea tulla kuulluksi ja uskotuksi. Se on myös sitä, että mitään ei tapahdu oletuksena vaan, että asioista sovitaan erikseen jokaisen asiakkaan kanssa.
Kehollinen itsemääräämisoikeus on keskeinen osa traumainformoitua työotetta ja turvallisen tilan rakentamista ja läsnä jokaisessa asiakaskontaktissa omalla vastaanotollani, mutta tämä ei valitettavasti päde, jokaisessa hierontapaikassa.
Oikeus valita, miten meitä kosketetaan, ei ole vain asiakkaan mukavuuden vuoksi. Se on turvan, arvostuksen ja aidon toipumisen ehto.
Kun asiakas saa itse määrittää, miten häntä hoidetaan, hän ei ole vain hoidettavana – hän on aktiivinen toimija omassa toipumisessaan.
Mitä, jos esitettyjä toiveita ei oteta huomioon?
Mitä voit tehdä asiakkaana, jos hieronta ei tunnu oikealta?
Kerro, että kaipaat muutosta. Pyri olemaan mahdollisimman selkeä, esim. “Tuo paine on liikaa alaselässä. Voisitko keventää?”
Jos kosketukseen ei tule muutosta, toista itseäsi, on mahdollista, että hierojasi ei kuullut kunnolla
Tarvittaessa keskeytä hieronta
Miksi meidän olisi tyydyttävä sellaiseen kosketukseen, joka ei tunnu meistä miellyttävältä? Ammattitaitoinen hieroja osaa muokata otteitaan toiveidesi mukaan ja tekee sen myös mielellään.
Mikä sitten on miellyttävä kosketus? Se kuuluu minusta jokaiselle meistä itse määrittää. Jotkut tykkää kevyestä hipsutuksesta ja jotkut kunnon karhunhalauksista. Ihan samalla tavalla kuin jotkut nauttivat napakasta urheiluhieronnasta ja jotkut hellemmistä otteista ja klassisesta hieronnasta. Kumpikaan näistä ei ole väärin. Jokainen omalla tavallaan.
Se kuitenkaan ei ole oikein, että joku toinen määrittelee, minkälaista kosketusta me saamme meidän puolesta, ilman että meillä on siinä sananvaltaa.
Mitä voit hierojana tehdä, jotta asiakas kokee olonsa turvalliseksi ja kuulluksi?
Kysy minkälaisista otteista asiakas pitää, ENNEN kuin aloitat ja pidä läpi hoidon otteesi sen mukaisina, mitä on sovittu
Pyydä asiakasta ilmoittamaan sinulle hieronnan aikana, mikäli jokin asia ei tunnu hyvälle
Tarkista hoidon alkupuolella onko paine ja käsittelytapa asiakkaan mieleen – muuta tarvittaessa
Kehollinen itsemääräämisoikeus ei ole vain käsite – se on käytännön tekoja, kuuntelemista ja kunnioitusta. Jokaisella on oikeus tulla kosketetuksi tavalla, joka tuntuu hyvältä, turvalliselta ja omalta.
Oikeus valita, miten meitä kosketaan on ihmisoikeus. Piste.
Tunneturva on edellytys kokea vahvaa yhteenkuuluvuutta ihmissuhteissaan. Tunneturvan äärellä olemme tärkeän hyvinvointia ja suhteiden toimivuutta vahvistavan asian äärellä.
Tunneturvallisessa suhteessa tulemme kohdatuksi, kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi omana, ikuisesti keskeneräisenä ja epätäydellisenä, inhimillisen aitona itsenämme. Uskallamme pyytää apua, ja ottaa sitä vastaan pelkäämättä, että meitä pidetään heikkoina. Uskallamme ilmaista omia mielipiteitämme – niitä muista eriäviäkin – punnitsematta huolella jokaista sanaamme, ettemme vain vahingossa ärsyttäisi tai loukkaisi ketään. Uskallamme pitää kiinni omista arvoistamme ja omista terveistä rajoistamme. Nimensä mukaisesti tunneturvallisessa suhteessa on myös tilaa kaikille tunteille, niille kenkuimmillekin.
Ihailemani Topi Borgin viisautta lainatakseni, tunneturvallisessa suhteessa uskallamme tarvittaessa sanoa toisillemme: ”Olen yksinäinen ja surullinen, voisinko saada halin.”
Tunneturvallisessa suhteessakaan ei kaikki ole mutkatonta ja kitkatonta. Aina ei ole vain kivaa ja ihanaa, sillä maailman suurimpiin ihmeisiin kuuluu hyvä ihmissuhde, jossa oltaisiin aina kaikesta samaa mieltä, eikä kummankaan mieltä olisi koskaan pahoitettu. Me emme voi suojautua pettymyksiltä, emmekä siltä, ettei mikään toisessa ihmisessä koskaan ärsyttäisi meitä. Jos luulee voivansa suojautua konflikteilta ja riidoilta, ne ovat jo ennalta ohjelmoituja.
Tunneturva on kokemus turvasta ja luottamuksesta myös vaikeissa vaiheissa ja tilanteissa.
Parisuhteessa tunneturva on erityisen tärkeää suhteen hyvinvoinnille. Tunneturvaton parisuhde saattaa näyttäytyä pinnaltaan koreana ja valheellisesti samanmielisenä, kun omia toiveita, eriäviä näkemyksiä eikä hankalia tunteita uskalleta kertoa toiselle.
Toisaalta turvattomuus aiheuttaa suhteen hankauskohdissa molemmille tarpeen suojautua, puolustautua ja jopa hyökätä, vaikka kaipaisi juuri tuolloin kipeimmin lohtua, ymmärrystä ja lämmintä syliä. Konflikteja saatetaan ratkaista loogisesti järkeilemällä ja erinäisiä sopimuksia tekemällä, joilla yleensä on vain hetkellinen laastarivaikutus.
Konfliktit johtuvat enemmän tunteista kuin asioista, joten sivuutetut tunteet jäävät laastarin alle suhdetta hiertämään.
Ohitetut tunteet eivät tuota hyvää lopputulosta ihmisten välisessä, inhimillisessä kanssakäymisessä.
Jos suhteessa ei ole turvan eikä syvemmän yhteyden tunnetta, se jää pinnalliseksi ja ohueksi.
Myönteinen yllätyksellisyys tuo suhteisiin iloa ja vaihtelua, mutta me kaipaamme kuitenkin tunnesäätilojen ennakoitavuutta kokeaksemme tunneturvaa. Tuulella käyväksi kutsutaan ihmistä, jolla sekä tunteet että ajatukset ovat hetkestä toiseen varsin ristiriitaisia, impulsiivisia ja ennakoimattomia: tänään tätä, huomenna jotain muuta ja ylihuomenna ei näistä kumpaakaan. Tuuleen ei voi nojata, joten tunneturva on tuntematon ilmiö tuulella käyvän ihmissuhteissa.
Tunneturvallisessa suhteessa kumpikin saa pitää oman ainutkertaisuutensa ja persoonallisuutensa, ja loistaa omana itsenään, vaikka laittaakin itsensä likoon yhteisen hyvän eteen. Yhteinen hyvä on aina myös kummankin oma hyvä.
Huipputiimien menestyksen salaisuutta on tutkittu paljon. Selitystä menestykselle eivät ole antaneet tiimin jäsenten tutkinnot, tiedot ja taidot tai edes kokemus, vaan nimenomaan tunneturvallinen ilmapiiri, keskinäinen arvostus ja luottamus, jolloin hankalienkin asioiden ja tunteiden esiin nostaminen on turvallista.
Mitäpä jos mekin olisimme omien ihmistemme kanssa huipputiimejä?
Lue lisää tunneturvasta kirjastani, jonka voit ostaa täältä
Uupuneena ja masentuneena tunteet saattavat kirjaimellisesti jähmettyä. Muistan hyvin, miltä tuntui padottujen tunteiden paino sisällä: samaan aikaan olo oli robottimaisen jähmeä ja toisaalta tunsin olevani kuin räjähtämäisillään oleva painekattila. Pato oli vaarassa murtua hetkenä minä hyvänsä. Pelkäsin menettäväni järkeni ja kadottavani itseni lopullisesti.
Kamalinta väsyneenä, kroonisesti stressaantuneena ja uupuneena on se, kun edes itku ei tule. Alitajuisesti sitä tunnistaa padonneensa sisälleen paljon tunnekuormaa, mutta jostain syystä niitä ei saa purettua kehosta ulos. Silloin tuntuu, kuin olisit kokonaisvaltaisesti lukossa, tukossa ja kaikenaikaa silti ahdistunut. Aivan kuin olisi etääntynyt liian kauaksi omasta itsestä, suojellaksesi haavoittuneita osiasi. Saatat kyllä tiedostaa, että tunteiden olisi hyvä antaa nousta esille, mutta ne eivät tottele järkeäsi tai käskyjäsi.
Samaan aikaan saatat pelätä, että jos pato murtuu, et tiedä kuinka hallita tai pysäyttää sitä valtavaa tunteiden virtaa, joka padon takana odottaa vapautumista. On siis paljon helpompi vain työntää päätä syvemmälle pensaaseen ja toivoa, että joku pelastaisi sinut.. ööh, niin miltä? Sinulta itseltäsi?
Uupumuksen kätketty puoli
Tämä niin sanottu ”tunnejumi” on uupumuksen hiljainen ja kätketty puoli, josta harvoin ääneen puhutaan. Ei ainakaan kahvipöytäkeskusteluissa tai nopeissa kuulumisten vaihdossa muiden kanssa tee mieli avata omaa sekasortoista sisintään. Uupuneena sitä on usein niin solmussa jo oman sisimpänsä kanssa, että omaa kokemusta saattaa olla vaikea edes sanoittaa toiselle. Silloin saattaa olla liki mahdotonta vastata toisen mitä kuuluu-kysymykseen, koska ei aidosti tunnista mitä itselle kuuluu kaiken ahdistuksen alla. Tästä syystä moni hyötyy esimerkiksi terapiasta. Tunteiden ja todellisten ajatusten äärelle on helpompi pysähtyä, kun tietää, että toinen ihminen on neutraali ja sinua varten läsnäkannattelemassa tunteita kanssasi.
Läheisille voi olla vaikea puhua, koska heitä ei halua huolestuttaa tai vaihtoehtoisesti pelkää tulevansa mitätöidyksi tai ohitetuksi. On valitettavan harvinaista, että ihmiset vain kuuntelisivat ja hyväksyisivät toisen kokemuksen sellaisenaan. Useimmat joko ohittavat toisen hädän (koska ei ole kykyä kohdata sitä) tai yrittävät ratkaista sitä antamalla hyvää tarkoittavia neuvoja tai pahimmillaan vertauskuvallisesti jopa hyppäävät säälin vallassa samaan tunnesuohon kanssasi. Tästä voi tulla lopulta entistä hirveämpi olo molemmille.
Uupumuksen keskellä moni huomaa, kuinka vaikeaa voi olla pysähtyä omien tunteiden äärelle ja toisaalta kuinka eri tavalla toisten aito myötätunto voi silloin koskettaa. Voi sitä helpotusta, kun joku vihdoin näkee ja kuulee sisäisen hätäsi! Ja juuri yhteys on se, mikä saa padot murtumaan ja itkun viimein vapautumaan, ei suinkaan neuvot tai ratkaisuehdotukset. Kun uskallat viimein näyttää todelliset kasvosi ja sisäinen muutoksentarve ylittää häpeän, alkaa todellinen sisäinen kasvu. Uskon, että samasta syystä eläinten läsnäolo koetaan niin rauhoittavaksi: ne antavat meille luvan olla sellaisia kuin olemme, ilman tarvetta muuttaa meissä mitään tai korjata tunteitamme.
Annatko itsellesi luvan itkeä?
Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan miten sinä ylipäätään suhtaudut itkemiseen? Sallitko tunteidesi virrata vapaasti? Itkeminen on kehon ja mielen luonnollinen keino vähentää stressiä ja parantaa mielialaa. Itkun jälkeen tulee usein rauhallisempi olo. On erittäin tärkeää antaa itselleen lupa itkeä silloin, kun itkettää. Itkeminen auttaa tunteiden käsittelyssä. Mitkä tunteet aiheuttavat sinussa itkureaktion? Oletko joskus “nielaissut” itkuja sisääsi? Entä kenen seurassa uskallat itkeä ja näyttää haavoittuvuutesi?
Kun itse olen huomannut tukahduttaneeni haastavia tunteita tai kieltänyt itseäni itkemästä koska ”hetki ei ole muka sopiva” niin tunteet eivät todellisuudessa mystisesti katoa, vaan jäävät kehon kannettaviksi. Padottu suru muuttuukin kiukuksi ja vihaksi tai toistuvat pettymykset huonommuudeksi, häpeäksi tai katkeruudeksi. Emme koskaan pääse omia tunteitamme pakoon, eikä meidän myöskään todellisuudessa tarvitsisi paeta niitä, jos meillä olisi terveet ja rakentavat keinot kohdata ne.
Toimimme aina siten, että pyrimme säilyttämään psyykkisen tasapainon ja välttämään kasvojen menetyksen. Psyykkistä itsesäätelyä tapahtuu sekä niin sanotuilla coping- eli hallintakeinoilla ja defensseillä eli puolustuskeinoilla. Jälkimmäiset ovat tiedostamattomia reagointitapoja, joilla pyrimme suojaamaan minuuttamme. Defenssien haittapuolena on se, että ne jäävät päälle ja muuttuvat tavaksi vältellä todellisuutta. Ne muuttuvat lopulta muureiksi, jotka estävät meitä tuntemasta tai kasvamasta ihmisenä. Hallinta- ja selvitymiskeinot taas ovat tietoista toimintaa, joilla ohjaamme omaa käyttäytymistä ja sisäisiä kokemuksia. Terve psyykkinen itsesäätely edellyttää psyykkistä työtä eli omien tunteiden ja ongelmien työstämistä.
Hyviä uutsia lopuksi: tunteiden jumiutumisen ei tarvitse olla pysyvää! Vapautuminen voi alkaa lempeästi ja pienin askelin. Parantuminen alkaa siitä, kun katsot tunnepadon taakse: “tämä ei ole minä, tämä on ympärilleni rakentunut suoja.” Kun uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta uskallat pysähtyä kuuntelemaan itseäsi, kehoasi, hengitystäsi ja sisäistä kokemustasi ilman vaatimusta “korjata” mitään, myös tarpeettomat suojamuurit alkavat hiljalleen rapistua. Ahdistus ja ärtymyskin hellittävät vain kohtaamalla niiden takana olevat haavoittuvammat tunteet.
Sumu aivoista ja ympäriltä hälvenee, kun et enää pakene itseäsi, vaan annat itsellesi luvan levätä ja hellittää. Jonain päivän muistat jälleen kuka olet ja tiedät mitä haluat elämältä.
Kannamme kehossamme asioita, jotka ovat tapahtuneet pieninä, toistuvina säröinä siellä, missä olisi pitänyt olla turva. Kannamme kehossamme myös niitä selviytymisiä, jotka tallentuivat sinne ennen kuin ehdimme edes nähdä vaaran. Turvattomuuteen jähmettynyt hengitys, kohtaamattomat tarpeet, sanat ja katseet rakentuvat kehon kerroksiin. Jännitys, kipu ja säpsähdykset ovat joskus ainoita todisteita siitä, että jokin ylitettiin. Että jokin olisi vaatinut enemmän turvaa kuin mitä silloin oli tarjolla.
Olen nähnyt tämän ennenkin – valmistaudun suojelemaan sinua
Yksittäinen traumaattinen tapahtuma voi vaikuttaa kehon reagointitapaan ja siihen, miten aistit tulkitsevat ympäristöä. Mutta hermosto on imenyt oppinsa myös siitä, mitä jäi tapahtumatta: hiljaisuudesta, kun olisit tarvinnut sanoja, välinpitämättömyydestä, kun olisit tarvinnut sylin ja kokemuksista, joissa on jääty yksin.
Lapsuudessa hermosto rakentaa kartastonsa turvan ja läsnäolon mukaan. Se oppii, oliko aikuisen läsnäolo johdonmukaista, tulivatko tunteet vastaanotetuiksi ja oliko omilla tarpeilla lupa olla olemassa. Jos näissä oli säröjä, keho mukautui selviytymiseen: valppauteen, miellyttämiseen, vetäytymiseen tai suorittamiseen.
Hermosto tekee tässä hetkessä nopeita ennusteita aiempien kokemusten pohjalta. Siksi keho voi reagoida voimakkaasti asioihin, jotka eivät enää olisi vaarallisia, mutta jotka muistuttavat jostain vanhasta.
Ehkä kollegan äänen korotus säpsäyttää, vaikka se ei ollut sinulle suunnattu.
Ehkä nopeat askeleet saavat sydämen hypähtämään, vaikka kukaan ei tule kohti.
Ehkä vieraan katse, joka tuntuu kylmältä, kiristää kurkussa jo ennen kuin ymmärrät miksi.
Ehkä huoneen tunnelmassa on jokin sävy, joka virittää hermoston välittömästi valppauteen.
Hermoston näkökulmasta nämä eivät ole virheitä, vaan oppimisen tulosta. Olen kokenut tämän ennenkin. Valmistaudun suojelemaan sinua.
Kehon muisti
Menneet kokemukset tallentuvat kehoon. Aistijärjestelmät; ääni ja sen sävy, tuoksu, lihasjännitys, kehon asennot ja ilmeet voivat laukaista reaktion ennen kuin ehdit tietoisella mielellä ajatella mitään.
Tuoksu voi palauttaa tilanteeseen vuosien takaa.
Asento, jolla joskus suojelit itseäsi, voi nousta kehoon huomaamattasi.
Ilme, joka muistuttaa menneestä, voi herättää varuillaanolon.
Kehotuntemus, joka kuului aina huolen rinnalle, voi nousta pintaan rauhallisessakin hetkessä.
Nämä kaikki ovat kehon muistijälkiä, jotka syntyivät, koska ne olivat silloin tarpeellisia.
Oireiden takana on yritys selvitä
Se, mikä tänä päivänä tuntuu oireelta, voi olla kehon tapa kertoa selviytymisestä.
Ehkä sydän, joka kiihtyy levossakin, on sama sydän, joka oppi ennakoimaan, koska oli pakko.
Ehkä kurkku, jossa sanat ärtymyksen hetkellä jäävät jumiin, oppi aikanaan, ettei ollut lupa tulla kuulluksi. Ehkä se keho, joka säpsähtää hiljaisuudessakin, oppi tarkkailemaan, ettei turva katoaisi enää kertaakaan.
Kehoon tallentuu pelko, mutta myös eloonjääminen. Ja tässä hetkessä keho etsii yhä reittiä turvaan. Jokainen hetki, jossa pelon ja selviytymisen vuoropuhelu purkautuu ulos ehkä tärinänä, itkuna, jännityksenä, huokauksena, on sisäänkäynti toisenlaiseen. Se näyttää sen, mikä aikanaan jäi tukahdetuksi, painetuksi, ohitetuksi. Sen, mikä olisi ansainnut lempeyden ja turvan.
Lupa lepoon, lupa turvaan
Kun kuuntelet kaikista näistä jännityksistä kiinni pitävää kehoasi historiasi kautta, voit aistia viestin, joka on kulkenut mukanasi pitkään: sinä selvisit silloinkin, kun kukaan ei nähnyt miten. Mutta enää sinä et tarvitse samoja suojia.
Voisiko olla aika laskea alas se, mitä kannoit.
Ja kun niin käy, huomaat, että tässä kehossa voikin olla koti.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä olet huijari? Ehkä et, mutta mitä luultavimmin kuitenkin olet juuri sitä – huijari.
Samalla tosin myös se hyväuskoinen, joka tulee huijatuksi…
Kerromme jatkuvasti tarinoita, niin itsellemme kuin muillekin. Tarinoita siitä, mihin pystymme, mitä ansaitsemme ja millaisia mahdollisuuksia meille ylipäätään on olemassa. Juuri tässä piilee ongelma: tarinat eivät ole tarkkoja kuvauksia todellisuudesta tai kokoelma tiukkaa faktaa, vaan nimenomaisesti kirjaimellisesti tarinoita. Ne ovat kuin silmälasit, joiden läpi katsomme maailmaa. Eikä ole yhdentekevää, millaiset silmälasit otamme käyttöön.
1. Se, mitä näet, ei riipu siitä, mitä katsot, vaan siitä, mihin uskot
Psykologian professori Richard Wisemanin klassikkotutkimuksessa ihmisiltä kysyttiin, pitivätkö he itseään onnekkaina. Sen jälkeen heidän piti laskea sanomalehden kuvien määrä. Hyvin helppoa ja suoraviivaista. Paitsi ettei se ollut niin. Itseään onnekkaina pitäneet suorittivat laskutehtävän muutamassa sekunnissa, kun taas vähemmän onnekkaiksi julistautuneilta tähän kului keskimäärin lähes kaksi minuuttia.
Miten tämä voi olla mahdollista?
Jo lehden ensimmäisellä aukeamalla komeili kehystetty teksti: “PYSÄHDY! Tässä lehdessä on 43 kuvaa.”
Mutta epäonnekkaina itseään pitäneet sivuuttivat kyseisen tekstin. He kirjaimellisesti katsoivat ”onnensa” ohi. Jokaisella oli täysin sama mahdollisuus, suoraan silmiensä edessä. Erottavana tekijänä ei ollut muuta kuin uskomus omasta mahdollisuudesta, omasta onnekkuudesta. Ei faktaa, vaan uskomusta.
2. Ajattelutapasi voi sulkea ovia tai avata niitä
Psykologian professori Carol Dweck on osoittanut, että ajattelutapamme eli mindset voi olla joko kasvun (growth mindset) tai muuttumattomuuden (fixed mindset) sävyttämä.
Jos uskot, että lahjasi ja kykysi ovat synnynnäisiä, muuttumattomia ja pysyvästi kiveen hakattuja, epäonnistuminen ja jopa tarve harjoitteluun, kuiskuttavat korvaasi tarinaa huonommuudesta: jos olisit älykkäämpi tai lahjakkaampi, et joutuisi uurastamaan etkä todellakaan olisi mokannut tätä.
Mutta jos näet taidot kehittyvinä, epäonnistuminen voi muuntua polttoaineeksi ja kannustaa yrittämään entistä enemmän, ponnistelemaan hieman lisää.
Jälleen kerran sama tilanne, mutta täysin eri tarina.
3. Tarinat eivät vain kerro meistä, vaan myös ne luovat meitä
Kertomamme tarinat ovat mitä moninaisimpia. Mutta niitä voidaan myös jaotella kahteen päätyyppiin. Psykologian professori Dan McAdams on osoittanut, että kertomamme tarinat, olipa kyse niin sanotuista tartuntatarinoista (kaikki meni pieleen) tai vapautustarinoista (vaikeus johti kasvuun), vaikuttavat merkittävästi hyvinvointia ja kykyämme selvitä haasteista.
Toisin sanoen: jos kyseenalaistamatta uskot itseäsi silloin, kun kerrot tarinaa, jossa kurjuudesta seurasi vain vielä syvempää kurjuutta, saatat vahingossa samalla kirjoittaa käsikirjoitusta, joka rajoittaa elämääsi ja ylläpitää negatiivisuuden kierrettä.
Älä usko itseäsi, usko itseesi
Kenties saatat olla huijari. Mutta älä siitä huolimatta ole se, joka tulee huijatuksi.
Älä usko jokaista tarinaa, jonka mielesi yrittää sinulle syöttää. Valitse sen sijaan uskoa itseesi. Siihen, että sinulla on kyky nähdä mahdollisuudet, avata ovia ja kirjoittaa tarina, joka tekee näkyväksi todellisen voimasi.
Tutustu myös Johannan ja Saana Rossin uutuuskirjaan 12 väärää ajatusta työelämästä, jossa tuuletetaan pölyttyneitä käsityksiä työstä ja hyvinvoinnista positiivisen organisaatiopsykologian opeilla.
Täydellisyyteen pyrkiminen ihmissuhteissa on niiiiiiiin last season.
Tiedätkö miksi?
Koska itse asiassa se saattaa joskus vaan mutkistaa asioita. Koska mitään täydellisyyttä ei ole.
Jokainen meistä joskus mokailee.
Usein juuri täydellisyyteen pyrkivät ihmiset ovat niin ankaria itselleen, että he eivät ole aina kovin hyviä asiassa, joka on toimivissa ihmissuhteissa erittäin tärkeää. Terveisin kumpikin ruhjiintunut kantapääni.
Ja se on valmius ja halukkuus pyrkiä korjaamaan kurssia ja yhteyttä – ja vieläpä suht nopeasti tai ainakin kohtuullisessa ajassa.
Täydellisyyteen pyrkivä suistuu usein inhimillisistä virheistä niin syviin vesiin, että suhteen toista osapuolta itseasiassa sattuu paljon enemmän se, että hän ei pyri korjaamaan yhteyttä, vaan menee jumiin, vetäytyy, on defensiivinen.
Mitä jos te panostaisitte hyviin taitoihin korjata niitä tilanteita, kun suhteessa vääjäämättä tulee yhteyskatkoksia?
Tässä muutama esimerkki
”Hei mä sanoin ton nyt jotenkin huonosti, anteeksi, saanko yrittää uudelleen?”
”Mä tajuan nyt että mokasin tässä, ja toivoisin et voitaisiin käsitellä tää yhdessä – olisiko se sulle ok?”
”Musta tuntuun et me ollaan nyt jossain vähän negatiivisessa kehässä ja haluaisin koittaa sen katkaista ja pyrkiä sun kanssa yhteyteen”
Joskus sitä ajattelee, että vain täyteen ahdettu kalenteri, tiukat deadlinet tai turhat palaverit kuormittavat. Toki nekin. Mutta on muutakin. Tässä niistä kolme.
1. Syyllisyys levosta
Tunnistatko tilanteen: kun olisi hetki aikaa hengähtää, samalla sekunnilla päähän singahtaa seitsemäntoista asiaa, jotka pitäisi tehdä.
Astiakaappi pitäisi siivota. Siihen yhteen sähköpostiin pitäisi vastata. Pitäisi sitä, pitäisi tätä.
Suorituskulttuuri on huijannut meidät uskomaan, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain – muutenhan sitä on laiska. Siksi lepääminenkin tuntuu väärältä tai joskus jopa syntiseltä.
Silloin saattaa huomaamattaan sabotoida itseään:
Sättii itseään laiskaksi. Tsekkailee vähän työsähköposteja, jotta tuntuisi, että tekee edes jotain. Pyörittää päässään loputonta listaa siitä, mitä kaikkea pitäisikään olla tekemässä, jotta tulisi fiilis, että asiat edistyvät edes johonkin suuntaan.
Mutta ei se ole silloin lepoa. Se on pikemminkin kuin tuskallista jälki-istuntoa, joka ei todellakaan rentouta, palauta, virkistä tai auta muutenkaan mitään.
Lepoa ei kannata pilata itseltään sättimällä itseään laiskaksi, vilkuilemalla työsähköpostia tai laatimalla itselleen aina vain uusia ulottuvuuksia saavaa tehtävälistaa.
2. Pakkopositiivisuus
Jos vaatii itseltään joka käänteessä positiivista asennetta, saattaakin tulla väistelleeksi hankalia tunteita, joille on yleensä täysin ymmärrettäviä ja varsin inhimillisiä syitä.
Myönteisyydessä ei ole tietenkään mitään väärää, mutta pakkopositiivisuus on kokonaan toinen juttu. Se on kuin työntäisi rantapalloa veden alle: voimia saa käyttää ihan pirukseen, mutta lopulta pallo lennähtää silti pintaan veden pärskyessä naamalle. Melko raskasta.
Tunteet eivät itsessään ole hyviä tai huonoja. Vaikeatkin tunteet ovat aina signaali. Niitä on tärkeä uskaltaa pysähtyä tarkastelemaan ja varsinkin kokemaan (siis ihan kehossa) sen sijaan, että ne vain sivuuttaa kiellettyinä ja pahoina ja vääntää naamansa väkisin hymyyn. Paljon helpommalla pääsee, kun antaa itselleen luvan tuntea myös niitä paskista paskimpia fiiliksiä.
3. Sisäistetyt vaatimukset ja ihanteet
Päässämme pyörii yllättävän kirjava joukko erilaisia uskomuksia siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jotta olisi kunnollinen ihminen.
Matot on pestävä juhannukseksi.
Kirja on luettava aina loppuun saakka.
Lanttulaatikko on tehtävä jouluksi, kun mummokin aina teki.
Hankala ei saa olla.
Kunnon ihminen kävelee päivittäin 10 000 askelta.
Itselleen ei voi ostaa kukkia, jos niitä ei ole ensin ansainnut.
Jos ulkona paistaa aurinko, sisällä ei saa olla.
Lepo pitää ansaita raatamalla.
Tietyssä iässä elämän pitää näyttää siltä ja tältä.
Vain heikot uupuvat.
Jos ei ota itseään niskasta kiinni, mitään ei tule tehdyksi.
Ja tietysti klassikko: ”Jos sitä ei voi tehdä kunnolla, sitä ei kannata tehdä ollenkaan.”
Kevyempi elämä alkaa siitä, että oman pään sisällä olevia uskomuksia, ihanteita ja vaatimuksia uskaltaa kyseenalaistaa sen sijaan, että antaa niiden jyllätä taustalla viemässä energiaa.
Kaupallinen yhteistyö North Rayn kanssa. Kirjoittaja Johanna Latva-Kiskola on North Rayn perustaja ja lempeän valon puolestapuhuja.
Marras–joulukuun pimeys ei ole vain maisemaa ikkunan takana. Se on myös monen kehon ja mielen olotila.
Moni meistä huomaa vuoden pimeimpänä aikana olevansa väsyneempi, alavireisempi, herkempi itkemään tai ärsyyntymään. Unet katkeilevat, nukahtaminen vaikeutuu tai uni ei rauhoita, vaikka sitä tulisi määrällisesti tarpeeksi. Usein myös tingimme unesta ja palautumisesta.
Uni on kuitenkin koko hyvinvoinnin perusta. Jos uni ja hermoston rauhoittuminen jäävät taka-alalle, mikään muu ei oikein asetu paikoilleen.
Minulle tämä kaikki ei ole teoriaa, vaan elettyä totta. Syksyllä 2022 elämä pysähtyi. Menetin isäni yllättäen ja siinä hetkessä kaikki tuttu katosi. Unet pakenivat ja keho alkoi jälleen puhua omaa, raskasta kieltään. Terveyshaasteet, nuo vanhat, sitkeät opettajani, joskus ystävälliset ja toisinaan kivuliaat, nostivat päätään. Hermostoni oli jo ennen sitä uupunut monen vuoden kamppailuun: sisäilmasairastumiseen, liialliseen suorittamiseen, kroonisiin sairauksiin ja CFS:ksi kutsuttuun väsymystilaan.
Iltaisin olin totaalisen väsynyt, mutta keho ei suostunut lepäämään. Hermosto kävi ylikierroksilla, kuin sisäinen hälytin, joka ei enää ymmärtänyt, että myrsky oli jo ohi.
Olin niin loppu, että aloin etsiä keinoja parempaan uneen.
Epäluonnollinen valo ja levoton hermosto
Usein ajattelemme, että syy unettomuuteen ja univaikeuksiin on vain stressi, ruuhkavuodet tai “tämä nyt vaan on tällaista”. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että yksi hiljainen, mutta valtavan merkittävä tekijä on valo. Tai oikeastaan se, millaista valoa ja mihin aikaan vuorokaudesta kehoomme päästämme.
Elämäämme on viime vuosikymmeninä hiipinyt paljon sellaista valoa, jota keho ei oikein ymmärrä: kirkkaat ja luonnottomat keinovalot, digilaitteiden sinertävät ruudut, myöhään iltaan asti päällä olevat spotit ja kylmät kattovalot. Voisi melkein puhua “roskavalosta”. Valosta, joka ei huomioi kehon luonnollista rytmiä.
Maailman keinovalo-olosuhteet ovat muuttuneet hurjasti isovanhempiemme ajoista. Heidän aikanaan valo tuli päivänvalosta, kynttilöistä, takasta ja myöhemmin pehmeämmistä lampuista. Nyt valo ympäröi meitä 24/7, kirkkaana, valkoisena, vilkkuvana ja ruutujen kautta suoraan silmiin.
Sama tahti, jolla keinovalo on lisääntynyt, näkyy myös siinä, mitä ihmiset kokevat:
univaikeudet
jaksamisen ongelmat
hermoston ylivireys
mielialan haasteet
hormonitoiminnan häiriöt.
Valolla on iso rooli siinä, miten keho hahmottaa vuorokauden, milloin sen kuuluu olla virkeä ja milloin levätä. Jos valorytmi menee sekaisin, koko systeemi menee sekaisin. Kun valoympäristö muuttuu, moni muukin asia muuttuu. Hyvä uutinen on se, että valon kanssa voi tehdä paljon enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.
Valoympäristön huomioiminen voi tuoda merkittävää muutosta sekä kehoon että mieleen.
Moni huomaa jo pienistä muutoksista eron:
palautuminen käynnistyy luonnollisemmin
uni alkaa maistua eri tavalla
epämääräiset päänsärky- ja silmäoireet voivat vähentyä
olo ei ole enää niin “sähköinen” iltaisin
keho alkaa vähitellen levätä ja palautua niin kuin sen on tarkoitettu.
Ja kun kerran hoksaat tämän, ei oikein ole paluuta entiseen, koska ero voi olla niin konkreettinen, että vanhaan valorytmiin ei enää halua takaisin.
Miten valoa voi käyttää vuoden pimeimpänä aikana?
Vuoden pimein aika on itse asiassa täydellinen hetki lempeään valokorjaukseen. Ei tarvitse tehdä kaikkea kerralla. Voi aloittaa pienistä asioista:
Aamulla lempeää valoa ja luonnonvaloa heti, kun sitä on saatavilla. Heräämisen jälkeen vältä liian kirkasta, silmiin poraavaa valoa. Sytytä mieluummin muutama pehmeä, lämminsävyinen lamppu. Jos mahdollista, käy edes hetkeksi ulkona tai parvekkeella heti kun päivänvalo pilkistää. Jo muutama minuutti auttaa kehoa ymmärtämään, että “nyt on aamu, saa herätä.”
Päivällä luonnonvaloa ja ruutuvalo haltuun. Pimeään vuodenaikaan moni tekee töitä ruutujen äärellä lähes koko päivän. Päivällä ruutuja katsoessa voi käyttää esimerkiksi keltaisia päivälaseja, jotka pehmentävät valon kokemusta silmille. Ne tukevat myös illan unta ja päivän aikaista fiilistä: silmät eivät väsy yhtä nopeasti, ja olo pysyy tasaisempana. Ja jos vain mitenkään sinun arjessasi mahdollista, ulkoile päivän valoisien hetkien aikana.
Illalla hämärä on hermoston ystävä. Kun ilta lähestyy, koti saa rauhoittua. Kytke pois kirkkaimmat ja kylmimmät lamput ja vaihda tilalle lempeitä iltavaloja. Himmeämpi, lämpimämpi valo antaa keholle viestin: “nyt ollaan menossa kohti lepoa ja palautumista.”
Sinivalo pois ennen nukkumaanmenoa. Noin 3–4 tuntia ennen nukkumaanmenoa on hyvä aika vaihtaa “päivävalot” iltamuotoon. Tätä tukevat iltasin käytettävät sinivalolasit, jotka estävät virkistävimmän sinivalon pääsyn silmiin kodin valolähteistä ja digilaitteista. Ne eivät tee unta puolestasi, mutta ne auttavat kehoa pääsemään siihen tilaan, jossa uni on mahdollista.
Kun nämä palaset asettuvat kohdalleen, monella alkaa hiljalleen tapahtua sama: palautuminen syvenee, hermosto rauhoittuu ja uni ei tunnu enää taistelulta, vaan luonnolliselta jatkumolta päivälle.
Lempeää apua arkeen
Miksi valo kiinnostaa minua näin paljon? Isäni kuoleman jälkeen ja hermoston ylivirittyneisyyden kanssa kamppaillessani aloin tutkia entistä syvemmin valon vaikutusta ja päätin kokeilla itse värillisiä sinivalolaseja. Kun laitoin ne ensimmäisen kerran kasvoilleni, tapahtui jotain pientä mutta suurta: Maailma kirkastui. Silmissä ja sisällä. Uneni syveni. Katse lepäsi. Mieli hiljeni.
Tuosta hetkestä syntyi yritykseni North Ray: pieni, sydämellä rakennettu verkkokauppa, joka syntyi surusta, mutta kasvaa valosta. North Rayn valikoima on rakennettu tukemaan kehon luonnollista rytmiä valon avulla. Jokainen tuote on pieni, lempeä apu arkeen, silloin kun valo tuntuu kuormittavalta ja keho kaipaa tukea rauhoittumiseen.
Jos haluat säätää omaa valorytmiäsi luonnollisempaan ja virkistävämpään suuntaan, kurkkaa North Rayn valikoima TÄÄLLÄ.
Keltaisilla linsseillä varustetut päivälasit pehmentävät kirkasta keinovaloa ja ruutuvaloa aamusta iltaan. Ne sopivat erityisen hyvin näyttöpäätetyöhön, valoherkille ja yövuorolaisille. Päivälasit toimivat loistavasti myös ajolaseina selkeyttämään näkymää hämärällä tai muuten haastavissa keliolosuhteissa.
Oranssit iltalasit auttavat kehoa laskeutumaan kohti iltaa. Niitä käytetään 3–4 tuntia ennen nukkumaanmenoa, kun haluaa vähentää sinivalon vaikutusta ja antaa melatoniinin nousta luonnollisesti.
Punaiset yölasit tarjoavat vahvimman suodatuksen yön hetkiin, jolloin on pakko herätä tai olla toimeliaana, mutta haluaa silti pitää kehon mahdollisimman lähellä lepotilaa.
Iltavalomme tuovat kotiin pehmeää, lämpöistä valoa, joka ei häiritse vuorokausirytmiä. Ne tekevät illasta levollisemman ja lempeämmän.
Uutuuspolttimomme mukautuu vuorokauden aikaan: aamulla se on kirkas ja selkeä, ja iltaa kohti se tunnelmaa voi himmentää lähemmäs luonnollista valaistusta. Näin valo kulkee rinnalla päivän rytmin mukana.
Meidän tehtävämme on yksinkertainen: auttaa ihmisiä palaamaan siihen, mitä emme koskaan menettäneet, mutta jonka usein unohdamme: omaan rytmiin, rauhaan ja valoon.
P.S. Olen oppinut, että elämä antaa meille välillä kipua, jotta pysähtyisimme. Ja että jokaisen murtuman läpi voi lopulta näkyä enemmän valoa. Hyvinvointi ei ole täydellisyyttä, vaan rehellisyyttä elämälle sellaisena kuin se on. Pieninä, tietoisina valintoina, jotka palauttavat kehon rauhaan ja sydämen lempeyteen.
Tämä matka on ollut raskas, kaunis ja ennen kaikkea tosi. Ja jos tämä tarina saa jonkun toisen pysähtymään hetkeksi ja kuulemaan oman hiljaisuutensa, silloin kaikki on ollut sen arvoista.
Istun sängyllä, varpaat vankasti valkoisen peiton lämmössä ja katselen ikkunasta sunnuntain aamu-aurinkoa. Asunto on hiljainen: puolisoni on lähtenyt lasten kanssa puistoon jo ennen heräämistäni. Olen unelmoinut näistä aamuista, hetkistä vain minulle itselleni. Aamukahvit lämpimänä kupista ja ajatonta tilaa kirjan kanssa. Mutta raukean levollisuuden ja nautiskelun sijasta kehoni valtaa nopeasti tuttu, tihenevä levottomuus.
Lasken kirjan kädestäni.
Huoli on saapunut huoneeseen.
Sekunteissa huolikelat lähtevät laukkaamaan valtoimenaan: muistivatkohan lapset syödä puuron ennen lähtöä? Oliko puolisoni kuitenkin harmissaan, koska nukuin pitkään? Miksi hän ei ole laittanut viestiä? Entä jos heille onkin tapahtunut jotakin?
Ja niin, aivan salakavalasti, hidas sunnuntai-aamuni on muuttunut raukean nautinnollisesta huolestuttavan hyväksi.
Kun toinenkin kenkä tippuu
Huoli on kummallinen seuralainen. Se hiipii esiin juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Se estää elämästä tässä hetkessä ja nauttimasta hyvästä.
Kuin pieni varoitusvalo, huoli saa ajatukset pyörimään: istut aamukahvilla ja mietit, vastasitko vahingossa turhan jämäkästi työkaverin viestiin, mitä muut ajattelevatkaan tulevista lomapäivistäsi tai tuntuuko puoliso hieman etäiseltä – ja yhtäkkiä kehosi ja mielesi ovat valmiina reagoimaan mahdolliseen uhkaan.
Itse olen valmistautunut hyvän murenemiseen niin kauan, kuin jaksan muistaa. Waiting for the other shoe to drop, niinkuin paikalliset täällä Kanadassa sanoisivat.
Alitajuinen varuillaan olo saa meidät ajattelemaan, että hyvät asiat lipuvat sormien välistä, jos emme jatkuvasti varmistele. Mutta samalla huoli estää meitä olemasta läsnä ja nauttimasta siitä, mikä on juuri nyt hyvää. An endless loop – loppumaton kehä.
Tämä huolen kimurantti paradoksi on monelle meistä tuttu. Tuntuu kuin rauha olisi epäilyttävä tila, kuin hiljaisuuteen ja hyvään olisi kätketty jotakin uhkaavaa.
Todellisuudessa, huoli ei välttämättä ole kuitenkaan edes totta.
Huoli ja hermosto
Jokainen tunne valmistaa kehoamme toimintaan. Hermoston näkökulmasta huoli on erityisen mielenkiintoinen tunne. Vireystilamme on koholla ja sympaattinen hermosto aktivoitunut. Katse skannaa ympäristöä mahdollisten vaarojen varalta, korvat havaitsevat hienovaraiset äänet ja lihasten jännitystila, eli tonus, on kohonnut. Keho on valmiina toimimaan ja selviytymään lähestyvästä uhkasta.
Huoli ei ole kuitenkaan taisteluun valmistava tunne.
Huoli auttaa meitä pakenemaan.
Huolipupu sinkoilee
Huoli on kuin pieni pupu, joka on kuin viritetyn vieterin lailla alati valmis ryntäämään paikasta toiseen.
Ehkä vielä juuri ennen nukkumaanmenoa avaat työsähköpostin ja tarkistat asiat ”ihan vain nopeasti”. Asioiden priorisoiminen on vaikeaa, sillä kaikki tuntuu yhtä kiirreelliseltä ja erilaiset kauhuskenaariot täyttävät mielen. Tuntuu, kuin olisit auttamattomasti jäljessä kaikesta.
Huoli ohjaa toimintaamme. Me varmistelemme. Lepyttelemme. Takerrumme.
Tämä on keho-mielen näkökulmasta ymmärrettävää: kehosi on valmis toimimaan, ja varmistelu, yliajattelu ja jatkuva poukkoilu antaa keinon toimia tunteen valmistelemalla tavalla.
Mutta miten huolestunut keho-mieli rauhoitetaan?
Kun puhe ei toimi – Miten huolestunut keho-mieli rauhoitetaan?
“Rauhoitu!”.
Tämä on yksinkertainen käsky, joka harvoin kuitenkaan toimii. Syy on yksinkertainen: huolestunutta hermostoa et voi pakoittaa tuntemaan turvaa.
Onhan huolipupu tiukan vieterin lailla on alati säntäily- ja toimintavalmis.
Miten siis toimia huolen kanssa? Ensimmäinen kysymys on: miten voin tuoda kehooni lisää turvaa tässä hetkessä.
Ei huolipupua tiukka huuto rauhoita. Yleensä reaktio on päinvastainen.
(Jokainen, joka joskus on kokeillut samaa taktiikkaa huolestuneelle lapselle, hätääntyneelle eläimelle tai to-do-listansa kanssa säntäilevälle ystävälle, voi varmasti tunnistaa tilanteen.)
Mitä keho siis tarvitsee rauhoittuakseen? Keho tarvitsee yhteyttä, aistimista sekä lempeää liikettä, joka viestii sille, että vaara on ohi.
Puhumalla kieltä jonka keho ymmärtää, voimme auttaa hermoston vireystilaa ja kehon toimintavalmiutta laskemaan ja näin muuttamaan myös mielemme sisäistä puhetta.
Huoli haluaa tulla kohdatuksi, jotta sen huuto voi hiljentyä. Liikkeen avulla voimme viestiä huolelle, että kuulemme sen.
Laita oikea kämmen vasemman kainalosi alle ja purista vasemmalla kädellä oikeaa käsivartta.
Kiinnitä huomiosi miltä lämmin puristus tuntuu. Tunnetko kätesi hellän, puristavan paineen ihollasi? Miltä tuntuu pitää kämmentä lämpimän kainalon suojassa?
Siirrä samalla painoa hellästi jalalta toiselle, kuin keinuisit puolelta toiselle. Pystytkö aistimaan jalkapohjasi lattiaa vasten?
Hengitä nenän kautta sisään, ja suun kautta ulos. Pidä uloshengitys sisäänhengitystä pidempänä. Itse tykkään 4 sekunttia hengitystä sisään, hengityksen pidättäminen 4 sekunttia, 8 sekunttia uloshengitys.
Visualisoi mielesi silmin tämä pieni huolipupu kämmenellesi. Mitä tunteita tämän olennon tarkkaileminen sinussa herättää? Pystytkö katsomaan sen huolestunutta säntäilyä myötätunnolla? Miltä sinusta tuntuisi, jos antaisit huolipupulle mahdollisuuden kertoa kaiken, mikä sitä huolestuttaa?
Miltä tuntuu jos nostat suun samalla pienelle hymylle? Tunnistatko eron olossasi muutaman hengityskierroksen jälkeen?
Harjoituksen tarkoitus ei ole saada aikaan täydellistä huolettomuutta. Riittää, että annat kehon ja liikkeen avulla hermostolle viestin: on turvallista olla juuri tässä. Ja pienin teoin tuot kehon ja mielen taikaisin tähän hetkeen.
Kipeiden tunteiden sietämisen voi kiteyttää kolmeen ydinkohtaan, joista jokainen on tasavertainen ja tärkeä.
1. Tunne tulee tuntea, ei tukahduttaa tai piilottaa.
2. Tunteen välittämää kehotusta toimia ei kannata seurata sokeasti.
3. Tietoista ja toistuvaa perseilyä ei tule sietää.
Tässä artikkelissa sukellan listan kolmanteen kohtaan, jonka tunnistaminen on toisinaan niin vaikeaa, että jo se itsessään on omiaan herättämään epämiellyttäviä tunteita.
Epämääräiset sumuttajat haluavat johdattaa harhaan
Kun koemme meihin kohdistuvaa vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta, voi se toisinaan värittyä elämämme aiemmilla kokemuksilla. Tästä on syytä olla tietoinen. Valitettavan useasti pulma on silti siinä, että emme osaa tai rohkene tunnistaa sitä kohtuuttomuutta, jota niskaamme suolletaan – joskus tietoisesti, toisinaan tiedostamattomasti.
Jos esimerkiksi ei ole tottunut vetämään omia rajoja, voi ulkopuolelta tulvivan paskan suodattaminen olla jopa epäinhimillisen vaikeaa. Etenkin, jos vastapuoli osaa sumuttamisen vähemmän jalon taidon. Sen, että hän omilla sanomisillaan ja tekemisillään sekoittaa ajatuksesi ja tunteesi. Johdattaa sinua jatkuvasti harhaan, ettei joutuisi itse valokiilaan.
On tutkittu, että suurinta vahinkoa hyvinvoinnillemme eivät suinkaan tee johdonmukaisesti ilkeät ihmiset, vaan ennen kaikkea epäjohdonmukaisesti ja arvaamattomasti toimivat. He, joiden seurassa meidän tulee jännittää omaa olemistamme ja olla aina vähän varuillaan.
Tarvitseeko tällaista perseilyä sietää?
Tietoinen sietäminen ei ole alistumista vaan suojaetäisyyden ottamista
Vääryyden sietämisen vastakohta ei ole se, että oksennat kaikki tunteesi kysymättä ja kertarykäisyllä pihalle. Sellainen synnyttää lähes poikkeuksetta kaaosta ja sekamelskaa, joka mutkistaa asioita ja usein myös syventää konflikteja.
Voit voimakkaan tunnemyrskyn keskellä ottaa eräänlaisen sisäisen aikalisän. Olla uskomatta tunteen välittämää kehotusta, joka voi yllyttää joko antamaan samalla mitalla takaisin tai menemään nurkkaan häpeämään.
Kumpikaan ei todennäköisesti ole eduksi sinulle juuri sillä hetkellä.
Sietäminen voi olla tietoinen valinta, jolloin sinun ei tarvitse kokea, että alistuisit millekään tai kellekään.
Tunteiden tarttuminen on automaattinen osa ihmisenä olemista. Sillä on hyödylliset puolensa, mutta myös hankaloittavat. Kannattaa muistaa, että meillä on myös kyky tehdä strategisia valintoja ja vastustaa saamaamme tartuntaa.
Vastustaa sitä paskaa, mitä meille suolletaan, mutta mitä meidän ei tarvitse ottaa hartioillemme.
Tällaiset henkiset taktiikat voivat osaltaan luoda emotionaalista välimatkaa suojaksi esimerkiksi ihmissuhteeseen, joka syystä tai toisesta on muuttunut tuhoisaksi.
Älä siedä yksin! – Rankassa tilanteessa toinen ihminen auttaa näkemään selkeästi
On tärkeää muistaa ja huolehtia, että tällaisessa tilanteessa ei pidä koskaan jäädä yksin. Sumuttamisen ja perseilyn sietäminen on sen verran rankkaa hommaa, että se kysyy tuekseen myös muita ihmisiä.
Älä jää märehtimään itseksesi kokemaasi paskaa, vaikka se vaihtoehtona houkuttelisi. Et ole taakka muille, päinvastoin. Turvallisessa tilassa ja luotettaville ihmisille nähdyksi ja kuulluksi tuleminen mahdollistaa peilin, jota vasten näet selvemmin sen, minkälaisessa tilanteessa olet.
Se ei ole sitä, että vuoraat elämäsi ihmisillä, jotka toistavat sitä, mitä haluat kuulla. Ennemminkin sitä, että löydät ihmiset, jotka voivat turvallisesti heijastaa sinulle kuvaa itsestäsi ja ympäristöstäsi siten, että pystyt havaitsemaan asiat kirkkaammin ja asettamaan ne itsellesi suotuisampiin mittasuhteisiin.
Hahmottamaan, mille asioille voit tehdä jotain, ja mille taas et juurikaan mitään.
Sumuisen ja kuormittavan tilanteen keskellä vaatii suurta rohkeutta ja jaksamista pysähtyä hengittämään, että näkisi selvemmin sen, mitä ihan oikeasti ympärillä tapahtuu.
Se on silti valovuosia suotuisampi ja kestävämpi ratkaisu, kuin se tunteen viettelevä kehotus, että antaisit korkojen kera takaisin tai pistäisit pääsi puskaan.
