Kannamme kehossamme asioita, jotka ovat tapahtuneet pieninä, toistuvina säröinä siellä, missä olisi pitänyt olla turva. Kannamme kehossamme myös niitä selviytymisiä, jotka tallentuivat sinne ennen kuin ehdimme edes nähdä vaaran. Turvattomuuteen jähmettynyt hengitys, kohtaamattomat tarpeet, sanat ja katseet rakentuvat kehon kerroksiin. Jännitys, kipu ja säpsähdykset ovat joskus ainoita todisteita siitä, että jokin ylitettiin. Että jokin olisi vaatinut enemmän turvaa kuin mitä silloin oli tarjolla.
Olen nähnyt tämän ennenkin – valmistaudun suojelemaan sinua
Yksittäinen traumaattinen tapahtuma voi vaikuttaa kehon reagointitapaan ja siihen, miten aistit tulkitsevat ympäristöä. Mutta hermosto on imenyt oppinsa myös siitä, mitä jäi tapahtumatta: hiljaisuudesta, kun olisit tarvinnut sanoja, välinpitämättömyydestä, kun olisit tarvinnut sylin ja kokemuksista, joissa on jääty yksin.
Lapsuudessa hermosto rakentaa kartastonsa turvan ja läsnäolon mukaan. Se oppii, oliko aikuisen läsnäolo johdonmukaista, tulivatko tunteet vastaanotetuiksi ja oliko omilla tarpeilla lupa olla olemassa. Jos näissä oli säröjä, keho mukautui selviytymiseen: valppauteen, miellyttämiseen, vetäytymiseen tai suorittamiseen.
Hermosto tekee tässä hetkessä nopeita ennusteita aiempien kokemusten pohjalta. Siksi keho voi reagoida voimakkaasti asioihin, jotka eivät enää olisi vaarallisia, mutta jotka muistuttavat jostain vanhasta.
Ehkä kollegan äänen korotus säpsäyttää, vaikka se ei ollut sinulle suunnattu.
Ehkä nopeat askeleet saavat sydämen hypähtämään, vaikka kukaan ei tule kohti.
Ehkä vieraan katse, joka tuntuu kylmältä, kiristää kurkussa jo ennen kuin ymmärrät miksi.
Ehkä huoneen tunnelmassa on jokin sävy, joka virittää hermoston välittömästi valppauteen.
Hermoston näkökulmasta nämä eivät ole virheitä, vaan oppimisen tulosta. Olen kokenut tämän ennenkin. Valmistaudun suojelemaan sinua.
Kehon muisti
Menneet kokemukset tallentuvat kehoon. Aistijärjestelmät; ääni ja sen sävy, tuoksu, lihasjännitys, kehon asennot ja ilmeet voivat laukaista reaktion ennen kuin ehdit tietoisella mielellä ajatella mitään.
Tuoksu voi palauttaa tilanteeseen vuosien takaa.
Asento, jolla joskus suojelit itseäsi, voi nousta kehoon huomaamattasi.
Ilme, joka muistuttaa menneestä, voi herättää varuillaanolon.
Kehotuntemus, joka kuului aina huolen rinnalle, voi nousta pintaan rauhallisessakin hetkessä.
Nämä kaikki ovat kehon muistijälkiä, jotka syntyivät, koska ne olivat silloin tarpeellisia.
Oireiden takana on yritys selvitä
Se, mikä tänä päivänä tuntuu oireelta, voi olla kehon tapa kertoa selviytymisestä.
Ehkä sydän, joka kiihtyy levossakin, on sama sydän, joka oppi ennakoimaan, koska oli pakko.
Ehkä kurkku, jossa sanat ärtymyksen hetkellä jäävät jumiin, oppi aikanaan, ettei ollut lupa tulla kuulluksi. Ehkä se keho, joka säpsähtää hiljaisuudessakin, oppi tarkkailemaan, ettei turva katoaisi enää kertaakaan.
Kehoon tallentuu pelko, mutta myös eloonjääminen. Ja tässä hetkessä keho etsii yhä reittiä turvaan. Jokainen hetki, jossa pelon ja selviytymisen vuoropuhelu purkautuu ulos ehkä tärinänä, itkuna, jännityksenä, huokauksena, on sisäänkäynti toisenlaiseen. Se näyttää sen, mikä aikanaan jäi tukahdetuksi, painetuksi, ohitetuksi. Sen, mikä olisi ansainnut lempeyden ja turvan.
Lupa lepoon, lupa turvaan
Kun kuuntelet kaikista näistä jännityksistä kiinni pitävää kehoasi historiasi kautta, voit aistia viestin, joka on kulkenut mukanasi pitkään: sinä selvisit silloinkin, kun kukaan ei nähnyt miten. Mutta enää sinä et tarvitse samoja suojia.
Voisiko olla aika laskea alas se, mitä kannoit.
Ja kun niin käy, huomaat, että tässä kehossa voikin olla koti.
Ja tässä kehossa on lupa levätä.
