Keväällä 2024 luovuin kolmannen rikosaiheisen kirjani kustannussopimuksesta.
Ei se helppoa ollut, koska olin saanut päähäni, että haluan olla rikoskirjailija.
Kävi siinä sitten kahta ensimmäistä kirjaa kirjoittaessa ilmi, ettei se ollut yhtään sitä, mitä luulin sen olevan.
Näin toistuvasti painajaisia. Heräsin öisin huutaen. Ilmaantui outoja kipuja. Olin jatkuvasti kipeänä. Lopulta aloin pelätä omia ajatuksianikin.
Sitten eräs ihminen näki minut pitkästä aikaa ja sanoi varovasti, että vaikutti siltä kuin kaikki elämänilo olisi imaistu pois minusta.
Siltä se kieltämättä tuntuikin.
Sen jälkeen tein vaikean päätöksen luopua kirjaprojektista, joka olisi ollut aiheeltaan niin rankka, etten todennäköisesti olisi selvinnyt siitä enää ehjin nahoin.
En kadu pätkääkään, että kirjoitin kaksi ensimmäistä kirjaa. Sainhan kokemuksen siitä, että pystyn ja siitäkin, että kyseisessä genressä en pääse hyödyntämään vahvuuksiani. (Jälkimmäinen oli itse asiassa iso syy sille, miksi kaikki tuntui raskaalta, mutta siitä lisää joskus toiste.)
Ylpein olen kuitenkin siitä, että uskalsin kuunnella itseäni ja luopua. Luopuminen kun on eri asia kuin luovuttaminen.
Suorituskulttuurissa juostaan onnen, meriittien ja menestyksen perässä niin tottumuksesta, että siinä rytäkässä jää joskus huomaamatta, että saattaakin ajautua elämään elämää, joka vie terveyden, mielenterveyden ja muutaman muunkin merkityksellisen asian.
Joskus onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään vaikkapa seuraavaa:
- Onko se unelmien duuni, jos on koko ajan aivan pirun väsynyt?
- Onko se tosiaan unelmiesi tulevaisuus, jos joudut sen takia vellomaan uupumuksen syövereissä?
- Onko se tosiaan unelmiesi koti, jos joudut sen takia venyttämään itseäsi äärirajoillesi, etkä totta puhuen ehdi piipahtaa edes koko asunnossa, koska paiskit koko ajan duunia?
- Onko se tosiaan unelmasi, jos se vie terveytesi, mustaa mielesi ja pilaa ihmissuhteesikin siinä samassa?
Unelmien ja tavoitteiden eteen pitää – tietenkin – tehdä töitä ja vaikeitakin asioita. Ei oikein voi odotella tuloksia, jos ei oikein teekään mitään.
Mutta on silläkin rajansa, minkälaista hintaa mistäkin maksaa. Jos kaikki on koko ajan vain pelkkää hampaiden kiristelyä, onko se tosiaan oikean suunta?
Minulle se ei ainakaan ollut.
Oikeastaan olen sitä mieltä, että mikään pirun työ tai edes unelma ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi menettää terveytensä tai mielenterveytensä.
Jos homma alkaa lipsahdella siihen suuntaan, mitä jos unelmasta ei välttämättä tarvitsekaan luopua. Ehkä unelmaa tai tapoja lähestyä sitä voi sen sijaan uudelleenmuotoilla.
Lisää ajatuksia ja käytännön tekoja, jotka auttavat hellittämään suorittamisesta, löydät Tunnollisen suorittajan kapinointikorteista.
