Uupuneena ja masentuneena tunteet saattavat kirjaimellisesti jähmettyä. Muistan hyvin, miltä tuntui padottujen tunteiden paino sisällä: samaan aikaan olo oli robottimaisen jähmeä ja toisaalta tunsin olevani kuin räjähtämäisillään oleva painekattila. Pato oli vaarassa murtua hetkenä minä hyvänsä. Pelkäsin menettäväni järkeni ja kadottavani itseni lopullisesti.
Kamalinta väsyneenä, kroonisesti stressaantuneena ja uupuneena on se, kun edes itku ei tule. Alitajuisesti sitä tunnistaa padonneensa sisälleen paljon tunnekuormaa, mutta jostain syystä niitä ei saa purettua kehosta ulos. Silloin tuntuu, kuin olisit kokonaisvaltaisesti lukossa, tukossa ja kaikenaikaa silti ahdistunut. Aivan kuin olisi etääntynyt liian kauaksi omasta itsestä, suojellaksesi haavoittuneita osiasi. Saatat kyllä tiedostaa, että tunteiden olisi hyvä antaa nousta esille, mutta ne eivät tottele järkeäsi tai käskyjäsi.
Samaan aikaan saatat pelätä, että jos pato murtuu, et tiedä kuinka hallita tai pysäyttää sitä valtavaa tunteiden virtaa, joka padon takana odottaa vapautumista. On siis paljon helpompi vain työntää päätä syvemmälle pensaaseen ja toivoa, että joku pelastaisi sinut.. ööh, niin miltä? Sinulta itseltäsi?
Uupumuksen kätketty puoli
Tämä niin sanottu ”tunnejumi” on uupumuksen hiljainen ja kätketty puoli, josta harvoin ääneen puhutaan. Ei ainakaan kahvipöytäkeskusteluissa tai nopeissa kuulumisten vaihdossa muiden kanssa tee mieli avata omaa sekasortoista sisintään. Uupuneena sitä on usein niin solmussa jo oman sisimpänsä kanssa, että omaa kokemusta saattaa olla vaikea edes sanoittaa toiselle. Silloin saattaa olla liki mahdotonta vastata toisen mitä kuuluu-kysymykseen, koska ei aidosti tunnista mitä itselle kuuluu kaiken ahdistuksen alla. Tästä syystä moni hyötyy esimerkiksi terapiasta. Tunteiden ja todellisten ajatusten äärelle on helpompi pysähtyä, kun tietää, että toinen ihminen on neutraali ja sinua varten läsnä kannattelemassa tunteita kanssasi.
Läheisille voi olla vaikea puhua, koska heitä ei halua huolestuttaa tai vaihtoehtoisesti pelkää tulevansa mitätöidyksi tai ohitetuksi. On valitettavan harvinaista, että ihmiset vain kuuntelisivat ja hyväksyisivät toisen kokemuksen sellaisenaan. Useimmat joko ohittavat toisen hädän (koska ei ole kykyä kohdata sitä) tai yrittävät ratkaista sitä antamalla hyvää tarkoittavia neuvoja tai pahimmillaan vertauskuvallisesti jopa hyppäävät säälin vallassa samaan tunnesuohon kanssasi. Tästä voi tulla lopulta entistä hirveämpi olo molemmille.
Uupumuksen keskellä moni huomaa, kuinka vaikeaa voi olla pysähtyä omien tunteiden äärelle ja toisaalta kuinka eri tavalla toisten aito myötätunto voi silloin koskettaa. Voi sitä helpotusta, kun joku vihdoin näkee ja kuulee sisäisen hätäsi! Ja juuri yhteys on se, mikä saa padot murtumaan ja itkun viimein vapautumaan, ei suinkaan neuvot tai ratkaisuehdotukset. Kun uskallat viimein näyttää todelliset kasvosi ja sisäinen muutoksentarve ylittää häpeän, alkaa todellinen sisäinen kasvu. Uskon, että samasta syystä eläinten läsnäolo koetaan niin rauhoittavaksi: ne antavat meille luvan olla sellaisia kuin olemme, ilman tarvetta muuttaa meissä mitään tai korjata tunteitamme.
Annatko itsellesi luvan itkeä?
Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan miten sinä ylipäätään suhtaudut itkemiseen? Sallitko tunteidesi virrata vapaasti? Itkeminen on kehon ja mielen luonnollinen keino vähentää stressiä ja parantaa mielialaa. Itkun jälkeen tulee usein rauhallisempi olo. On erittäin tärkeää antaa itselleen lupa itkeä silloin, kun itkettää. Itkeminen auttaa tunteiden käsittelyssä. Mitkä tunteet aiheuttavat sinussa itkureaktion? Oletko joskus “nielaissut” itkuja sisääsi? Entä kenen seurassa uskallat itkeä ja näyttää haavoittuvuutesi?
Kun itse olen huomannut tukahduttaneeni haastavia tunteita tai kieltänyt itseäni itkemästä koska ”hetki ei ole muka sopiva” niin tunteet eivät todellisuudessa mystisesti katoa, vaan jäävät kehon kannettaviksi. Padottu suru muuttuukin kiukuksi ja vihaksi tai toistuvat pettymykset huonommuudeksi, häpeäksi tai katkeruudeksi. Emme koskaan pääse omia tunteitamme pakoon, eikä meidän myöskään todellisuudessa tarvitsisi paeta niitä, jos meillä olisi terveet ja rakentavat keinot kohdata ne.
Toimimme aina siten, että pyrimme säilyttämään psyykkisen tasapainon ja välttämään kasvojen menetyksen. Psyykkistä itsesäätelyä tapahtuu sekä niin sanotuilla coping- eli hallintakeinoilla ja defensseillä eli puolustuskeinoilla. Jälkimmäiset ovat tiedostamattomia reagointitapoja, joilla pyrimme suojaamaan minuuttamme. Defenssien haittapuolena on se, että ne jäävät päälle ja muuttuvat tavaksi vältellä todellisuutta. Ne muuttuvat lopulta muureiksi, jotka estävät meitä tuntemasta tai kasvamasta ihmisenä. Hallinta- ja selvitymiskeinot taas ovat tietoista toimintaa, joilla ohjaamme omaa käyttäytymistä ja sisäisiä kokemuksia. Terve psyykkinen itsesäätely edellyttää psyykkistä työtä eli omien tunteiden ja ongelmien työstämistä.
Hyviä uutsia lopuksi: tunteiden jumiutumisen ei tarvitse olla pysyvää! Vapautuminen voi alkaa lempeästi ja pienin askelin. Parantuminen alkaa siitä, kun katsot tunnepadon taakse: “tämä ei ole minä, tämä on ympärilleni rakentunut suoja.” Kun uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta uskallat pysähtyä kuuntelemaan itseäsi, kehoasi, hengitystäsi ja sisäistä kokemustasi ilman vaatimusta “korjata” mitään, myös tarpeettomat suojamuurit alkavat hiljalleen rapistua. Ahdistus ja ärtymyskin hellittävät vain kohtaamalla niiden takana olevat haavoittuvammat tunteet.
Sumu aivoista ja ympäriltä hälvenee, kun et enää pakene itseäsi, vaan annat itsellesi luvan levätä ja hellittää. Jonain päivän muistat jälleen kuka olet ja tiedät mitä haluat elämältä.
