Sinä, joka elät ajoittan raskasta perhe-elämää ja haaveilet omasta pikku luukusta, jonne kukaan ei saisi tulla. Ei se onni ole siellä.
Sinä, joka olet yksin ja haaveilet parisuhteesta. Ei se onni ole sielläkään.
Onni on sinussa, sydämessäsi. Lämmin tunne, kutsu
Elämän palo
Se virtaus ja läsnäolo, jonka tunsit hyvin vielä lapsena
Luontainen arvokkuus ja merkitys
Oikeus ja ilo olla oma itsesi, ei yhtään enempää eikä vähempää
Jos et sitä tunne, jokin on tiellä
Mutta ei onni ole jossain naapurissa, muissa huoneissa, tiloissa tai suhteissa
Se on jo sinussa, sykkii ja hehkuu sisimmässäsi
Kuori se esiin
Älä luovuta, vaan opettele puhumaa itsellesi, olemaan ystäväsi, kuulijasi
Nöyrin alamaisesi
Sotilas, joka ei pelkää työtä
Sitoudu onneen TÄNÄÄN
Än yy tee
NYT
Kirjoitan tämän ihmisenä, joka tietenkin saa onnea asioista ja ihmisistä eikä kiellä samaa muiltakaan. Kestävä onni ei kuitenkaan sitoudu aikaan tai paikkaan, saati johonkin muuhun tilanteeseen kuin tämä kyseinen tilanne. (Kyllä tässäkin hetkessä on jotain hyvää ja jokaiseen päivän mahtuu vähintään kolme hyvää asiaa, joista olla kiitollinen!)
Kestävä onni ei ole jossain siellä toisella puolella, kun tuska on loppunut kokonaan ja lopullisesti. Onni on siellä, missä kuulet oman äänesi tuskankin keskellä. Kun tunnet, mitä tarvitset ja uskallat pyrkiä sitä kohti. Kun uskallat sanoa, mitä ajattelet, tehdä mitä tunnet. Kun olet läsnä itsellesi etkä hylkää itseäsi enää jonnekin sivuun.
Onni on siellä, missä astut elämäsi keskiöön ja avaat terälehtesi.
Onni on siellä, missä sisäinen liekkisi saa roihuta.
Onneksi. Koska se on saavutettavissa varmemmin kuin moni muu. Ei helpommin, mutta varmemmin.
Ja juuri siksi onni on mahdollista jokaiselle
❤️:lla Riikka
Lisää minusta, taideterapiasta ja taiteestani löydät täältä.
Johanna Jääskelä, VTM, on kirjailija, parisuhdevalmentaja, sekä hyvinvointikeskuksen jooga- ja tanssiopettaja, joka haluaa, että ihmiset voisivat hyvin itsessään ja ihmissuhteissaan. Johanna on naimisissa unelma-aviomiehensä kanssa. Hän on myös ihanan satuprinsessan äiti ja uskollisen Cavalier King Charlesin spanielin omistaja, sekä aito ystävä, joka avartaa päivittäin tietoisuuttaan rakkauden kautta, rakkautta varten.
Kerron sinulle nyt parisuhteen kehityksestä alun romanttisesta huumasta aina kaiken kattavaan syvään yhteyteen ja vapautumiseen alan kansainvälisten asiantuntijoiden kautta, jotta voit peilata omia ja mahdollisen parisuhteesi rajoja niihin ja löytää hyvinvoivat raamit rakkauselämällesi.
Ensin ei ole rajoja. Kaksi rajatonta maailmaa kohtaavat ja tapahtuu onnellinen alkuräjähdys, joka muodostaa näkymättömän rajan parin ja ulkomaailman väliin. Siellä rakastunut pari saa hautoa rakkautensa siementä rauhassa ulkomaailmalta. Johnsonin sanoin pari toivoo rakkauden rajan suojelevan heidät kaikelta. Aikaa rakkauden taimen itämiselle ja vahvistamiselle vaaleanpunaisen rajan sisällä on korkeintaan pari vuotta.
Sitten on aika alkaa repiä irti rikkaruohoja maasta ja miettiä uusiksi rajaa, jotta vesi ja elämä sen mukana saa virrata vapaasti sallien rakkauden kukoistuksen jatkumisen. Tässä vaiheessa on myös hyvä miettiä tähdätäänkö poikkeuksellisen onnellisen parisuhteen rajoihin, joihin Popcakin mukaan pääsevät vain korkeintaan seitsemän prosenttia maailman pareista vai riittäisikö vain, että joku jakaisi lopulta saman hautapaikan kanssasi.
Joskus – nyky-maailmassa enenevässä määrin – rajat poistuvat kertaheitolla loppuräjähdyksessä padon murtuessa liian suuren hyökyaallon myötä. Jos loppuräjähdystä ei tapahdu aloitetaan neuvottelu. Gottman osaa sanoa neuvottelua seuratessaan miten rajalle ja parille tulee käymään. Jos osaat riidellä rakentavasti, rakkaus tulee todennäköisesti säilymään.
Toki lahjonnalla kumppanin Chapmanin esittelemiin rakkauskieliin vedoten voi yrittää muokata rajoja itselleen edulliseen suuntaan, mutta onko lopputulos silloin kestävä? Toisaalta, eikö elämä ole aina arvaamatonta? Carroll kehottaa kääntymään ensin peiliin ja miettimään omia rajojaan, mistä ne juontavat juurensa ja olisiko niitä kenties aika muuttaa. Itseään tulisi rakastaa Ravikantin mukaan kuten elämä riippuisi siitä.
Avoin dialogi rikastuttaa ja saa parin parhaassa tapauksessa rakastumaan toisiinsa uudestaan uudella syvyydellä. Perel herättelee myös pohtimaan, onko odotukset yhtä ihmistä ja rajoja kohtaan nykyään kohtuuttomat.
Shettyn mukaan munkit kehottavat rajaamaan koko maailman Dalai Laman puhuman rakkauden piirin sisälle.
Ehkä kaikkein turvallisinta lopulta kuitenkin on:
Paluu selkeiden omien henkilökohtaisten rajojen sisälle
Luoda toiset rajat intiimille kanssakäymiselle pariskunnan ympärille
Laajentaa pelikentän rajoiksi hyvyyden palveleminen rakkauden, arvostuksen kautta koko Universumissa.
Rajan paikka hyvässä parisuhteessa vaihtaa paikkaa, koska elämä ei ole staattinen.
Kun kaksi ihmistä on onnistunut valitsemaan itselleen oikeanlaisen kumppanin, esimerkiksi Husseyn antamien vinkkien mukaan, rajat vaihtavat paikkaa kuin tanssien.
Silloin elämä virtaa vapaasti kahden avoimen sydämen ja maailman välillä, ja parin rakkaus syvenee vuosi vuodelta. Prattin mukaan silloin sielunkumppaneista on tullut harmonian saavuttaneita sydänkumppaneita, jotka juhlivat kumppaninsa haastavia puolia. Turvallisessa parisuhteessa ihminen voi vapautua omista rajoitteistaan, kun niihin osoitetaan lempeästi rakkauden valoa. Singer kehottaa vain olemaan läsnä pahalle ololle, kun se tulee meissä esiin parisuhteen ansiosta ja lopulta läsnäolo polttaa sen pois.
Selkeät rajat omaava parisuhde on meidän mahdollisuutemme saattaa loppuun lapsuudessa vanhempien kanssa aloitettu työ kasvaa eheiksi ja itsenäisiksi yksilöiksi, jotka ovat kykeneviä kokemaan täyden yhteyden ensin toisen ihmisen ja lopulta kaiken olevaisen kanssa.
Kirjalliset lähteet:
Bader, Ellyn: Thinking Developmentally: What Do You Say When Unresolved Trauma Impedes
Your Client’s Progress?
Carroll, Linda: Love Skills, 2019
Chapman, Gary: The 5 Love Languages, 2018
Gottman, John: Why Marriages Succeed or Fail And how you can make yours last, 2012
Hussey, Matthew: Get the Guy, 2013
Johnson, Sue: Suojelen sinua kaikelta, 2015
Lama, Dalai: Widening the Circle of Love, 2006
Perel, Esther: Mating in Captivity, 2006
Popcak, Gregory K.: The Exceptional Seven Percent: The Nine Secrets of the World’s Happiest
Couples, 2017
Ravikant, Kamal: Love Yourself Like Your Life Depends on It, 2020
Häpeä on ihmisen syvyyksissä oleva kuiske, joka kertoo kantajalleen tarinaa siitä, miten hän on arvoton, kelpaamaton, riittämätön ja vääränlainen. Tämä kokemus ei kuitenkaan aina ole selkeästi näkyvillä vaan se voi piiloutua tekemisen ja sopeutumiskäyttäytymisen alle.
Häpeän kuiskeen voi tunnistaa esimerkiksi siitä, että on tarve muuttaa itsessä jotain sellaiseksi, jonka ajattelee olevan täydellinen. Täydellisyyden tavoittelu voi kohdistua vaikkapa omaan kehoon, kotiin, työuraan tai vanhemmuuteen. Vertailu muihin ja sitä kautta huonommuuden ja epäonnistumisen tunne voivat leimata mielenmaisemaa.
Häpeästä voi olla kyse silloinkin, kun elämän täyteaineena on jokin riippuvuus: netti, porno, päihteet, ostaminen tai pakonomainen liikunnan harrastaminen. Jos sisällä on tyhjyys, jota yrität täyttää, voi syy siitä että on lapsena jäänyt vaille jotain hyvin tärkeää. Riippuvuus voi tuoda hetkellistä lohtua ja syliä, mutta tarvitsevuuden aukkoa se ei lopulta täytä.
Häpeään voi viitata myös kova jännittäminen. Jos ihmiset ja esiintymisen pelottavat, voi kyse olla paljastumisen pelosta tai vaikkapa siitä, ettei oikein tiedä, miten olisi jotta kelpaisi. Kun jatkuvasti etsii hyväksyntää toisten silmistä, kadottaa itsensä. Joskus naamiot auttavat häpeästä kärsivää: ”kun esittelen itsestäni vain tämän puolen, en ole niin herkästi haavoitettavissa”.
Monelle meistä Näkymättömän Ninnin tarina on hyvin tuttu. Kun sopeutuu eikä koskaan sano avoimesti, miltä tuntuu tai mitä tarvitsee, ei tule hylätyksi, ei suututa ketään eikä tule niin syyllinen olo. Tai niin sitä voisi luulla – Ninneihinkin hermostutaan, koska he eivät koskaan sano suoraan, mitä haluavat vaan kaikki on ”ihan sama” ja ”ihan kuinka vaan” ja ”tehdään niin kuin sinä haluat”. Näkymättömyyteen turvautujalle valokeilaan astuminen voi olla hirvittävän pelottavaa. Valokeilalla tarkoitan sitä, että on lupa tarvita ja tuntea.
Häpeästä toipuminen on sitä, että tutustuu itseensä – omiin valoon ja varjokohtiin. Häpeästä kärsivät tuijottavat yleensä liikaa omia heikkouksiaan ja huonoja puoliaan. Siksi on hyvä opetella lempeyttä, armollisuutta, hyväksyntää ja myötätuntoa – itseä kohtaan.
Häpeästä toipumisen matkalla muutetaan uskomus omasta vääränlaisuudesta ymmärrykseksi siitä, että itsellä on täysi ihmisarvo juuri sellaisena kuin on. Täydelliseksi tuleminen on yksinkertaisesti sitä, että oivaltaa olevansa täydellinen – joka hetki.
1. Onneksi voimme vaikuttaa ajatuksiimme, kun tiedostamme mielemme toimintatavan ja oivallamme kaiken arvostelun, syyttelyn, moittimisen, mitätöinnin ja vähättelyn olevan vain mielemme ylituomarin toimintaa. Mielemme ylituomarin ajatukset eivät todellakaan ole totuus meistä, vaan se suoltaa ulos ainoastaan aivojemme stressitilasta syöksähteleviä värittyneitä mielipiteitä. Niinpä itsensä satuttaneena, väsyneenä tai stressaantuneena ei todellakaan kannata uskoa omia ajatuksiaan.
Silloin kannattaa olla itsensä puolella, pysäyttää ylituomarin kommenttilinko ja poistaa ikävät ajatukset mielestään. Päättää, ettei suostu enää mollaamaan itseään ja lisäämään omaa kärsimystään.
2. Meistä jokainen on kokenut elämässään ikäviä asioita eikä kukaan ole säästynyt surulta. Kokemuksemme ovat totta ja ne ovat vaikuttaneet elämäämme. Mutta kaikista tuskallisimmatkaan kokemukset eivät tee meistä huonompia, heikompia tai vähempiarvoisia, sillä minuutemme ei ole sama kuin kokemuksemme.
Valitettavasti uskoessamme olevamme yhtä kokemustemme kanssa – niin kuin ego-minämme meille vakuuttelee – voimistamme tuskaamme. Samaistuessamme elämäntarinaamme sidomme itsemme kärsimyksen tunteella siihen kiinni. Voimme kuitenkin vapautua samaistumisestamme ja turhasta kärsimyksestämme.
Itse pääsin irti rakkaudettomuuden kolostani oivaltamalla, että Minussa on kolo, mutta entä sitten? Voin ihan itse päättää, kuinka paljon annan sen vaikuttaa elämääni.
3. Niin kauan kun odotamme muilta vakuutteluja arvostamme tai pyrimme vertailemalla löytämään paikkamme kuvitteellisella paremmuusasteikolla, olemme muiden armoilla. Jos olotilani on surkea sen takia, että puoliso ei kehu uutta kampaustani, olen antanut vastuun omasta kokemuksestani itseni ulkopuolelle. Omanarvontuntoamme kukaan ei voi kuitenkaan meille antaa eikä itsemme arvostaminen voi koskaan rakentua muiden mielipiteiden tai huomioiden varaan.
Se ei myöskään ole kiinni menestyksestäni työssäni tai harrastuksissani, se ei ole kiinni kyvyistäni ja taidoistani, se ei ole kiinni pankkitilini saldosta, ulkonäöstäni tai kotini sisustuksesta. Voin toki iloita ja olla kiitollinen kaikesta hyvästä elämässäni. Mutta sisälläni tiedän, että omanarvontuntoa ei tarvitse ansaita eikä sitä myöskään mikään ulkopuolellani oleva voi horjuttaa.
4. Omanarvontunto tulee esille usein hyvin pienissä asioissa, jotka paljastavat, miten suhtaudumme itseemme tai miten arvostavasti toimimme itseämme kohtaan. Sitä tukee halumme olla ystävällisiä itseämme kohtaan ja halumme avata itsemme elämässä olevalle hyvälle.
Esimerkiksi voimme tietoisesti kiinnittää huomiota muilta ihmisiltä saamiimme, pienen pieniinkin tuen ja arvostuksen osoituksiin, hymyihin ja kannustaviin sanoihin, ja joka kerta tietoisesti viipyä hetken ajan niiden tuottamassa hyvässä olossa.
Vaikka ne sinänsä eivät rakenna arvoamme, ne rentouttavat aivojamme, jolloin oma, luonnollinen voimamme pääsee virtaamaan.
5. Aito omanarvontunto on luonnollista omassa voimassaan olemista. Omassa voimassa ollessaan voi rennosti olla se ihminen, joka on. Kun ei tarvitse olla mitään muuta, on luonnollista olla avoinna ja antaa itsensä – ja arvonsa – tulla näkyviin.
Omanarvontunnossa väreilee sisäinen vakaus ja varmuus siitä, että olen arvokas, kaiken hyvän ja rakkauden arvoinen, tapahtuipa elämässäni mitä tahansa. Se on arvostelematonta, rakkaudellista asennetta itseänsä kohtaan. Se on syvää ymmärrystä: olen arvokas, koska olen olemassa.
Tekstit ovat lainauksia kirjastani Olet kaiken hyvän arvoinen. Tutustu kirjaani Hidasta elämää puodissa.
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ
Minulle on tärkeää, että arjessa on paljon tilaa itsestä huolehtimiselle sekä omille, nautinnollisille hetkille. Haluan ravita kehoani hyvin, ottaa aikaa pysähtymiselle, joogaharjoitukselle ja kohtaamisille, joista nautin. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan aina ole olleet läsnä elämässäni – oikeastaan kaikkea muuta.
Ennen se, jos keho tuntui levon jälkeen pehmeältä ja joustavalta, ahdisti suunnattomasti. Piti äkkiä päästä jumppaamaan itseään henkihieveriin. Jos vatsani oli täynnä herkullisen aterian jälkeen ja ruoka lämmitti sisältä käsin, minua oksetti. Tuntui, että en ansaitsisi kokea niin.
Asiat, jotka yleisesti tuovat lohtua, turvaa ja mukavuuden tunnetta, tuntuivat minulle vääriltä. Jos minulla oli kylmä, nälkä, väsy tai kehoni oli kipeä, koin vääristyneellä tavalla onnistuneeni.
Omalla polullani on ollut tärkeää oppia ymmärtämään vuosikausien ajan kaikessa taustalla lymynnyttä kokemusta siitä, etten ansaitsisi mitään hyvää. Tuo kokemus oli matkannut sisälläni lapsuuden vuosista aikuisuuteen saakka. Tuo kokemus piti sisällään tarinan, jonka olin valmis vasta aikuisena, turvallisessa tilassa ja turvallisen ihmisen kanssa kohtaamaan.
Vaikka kokemus oli asunut niin vahvana minussa, läsnäoleva katse tuota pientä, hätääntynyttä osaa kohtaan alkoi hiljalleen pehmentää sitä. Kun opettelin antamaan itselleni hyvää ja ottamaan vastaan nautintoa, rakkautta, lämpöä ja pehmeyttä niin itseltäni kuin muilta, syvään juurtunut uskomus arvottomuudesta alkoi sulaa.
Kaikilla meistä on sisällään kipeitä osasia, mutta niitä voi oppia ymmärtämään ja hoivaamaan aikuisena, nyt ja tässä. Voi oppia antamaan itselle sitä, mistä on jäänyt vaille. Näkemään arvokkaana oman, ainutlaatuisen elämänsä.
Jokainen ihminen tällä planeetalla ansaitsee hyvää. Jokainen ansaitsee tuntea turvaa, kylläisyyttä, nautintoa, iloa, mielihyvää. Jokainen täällä on myös kaiken tuon vastaanottamisen arvoinen.
Vaikka joskus kasvamme uskomaan ettemme ole, ei koskaan ole myöhäistä harjoitella kokemaan toisella tavalla. Hipaisemaan omaa ihoa, silittämään kehoa. Ottamaan vastaan yhtä isolla rakkauden kauhalla, kuin toiselle antaa.
Sisäiset muutokset eivät ole yksinkertaisia, vaan usein elämää suurempia oivalluksia ja harjoituksia. Ei ole helppoa korvata sisäistä ”minä en riitä” -lausetta vahvalla ”minä riitän juuri näin” -uskomuksella – mutta haluan luottaa siihen, että se on jokaiselle meistä mahdollista.
Sisäisiä kipujaan voi oppia katsomaan lempeydellä – ja lempeys, se jos joku, on hoitavaa.
Sisäisiä kokemuksiaan voi oppia hoivaamaan harjoitusten kautta. Minun ja Susanna Jussilan uudet Lempeyttä keholle –kortit kutsuvat pysähtymään oman itsesi ja oman kehosi äärelle, juuri sellaisena kuin olet. Tutustu kortteihin täällä:
Aijaijaijai! Miten MONTA kertaa olen ollut jossain kuumottavassa elämänvalintakohdassa, valtavien käänteentekevien hetkien äärellä, jossa olen piinannut itseäni siitä, että tuonne vai tänne.
Juuri eräs rakas asiakkaani löysi tunnissa sydämestään, itseensä palautuessaan, intuitiivisen selkeyden ja vastauksen jota oli monta viikkoa välillä ihan paniikissa kuumotellut, ja josta oli kehkeytynyt sisäisyyteen aivan valtava kaaos, ymmärrettävästi.
Mitä olen oppinut kuumottavien ja kärvistävien kysymysten tilojen ja elämänpaniikkiratkaisu-asioiden suhteen:
– Huomaa, miksi piinaat itseäsi? Se on kenties olennaisempi lähtökysymys kuin se, mitä pitäisi valita.
– Kysymysvalintakriisipaniikkikohdat elämässä ovat monesti ihan mielettömiä läpimurron portteja, ja niiden kautta voi löytää valtavasti itsearvostusta ja sydämen avautumista.
– Siksikin kysymysten tilat kestävät sen aikaa, kuin ne kestävät – niiden pohjimmainen tarkoitus on voimauttaa pikemminkin kuin löytää ”oikea vastaus” (joka kyllä löytyy).
– Kysymysten tiloissa yleensä aina pelottaa ja ahdistaa – ja vastausten kautta yritämme löytää turvaa. Mutta et tarvitse ENSIN vastausta saadaksesi turvaa eli levollisuutta, vaan turvaa löytääksesi sydämesi äänen.
– Siksi olennaista onkin siis luoda itselleen turvaa ja yhteyttä ja tarjoilla itselleen kaiken maailman lempeyttä silloin, kun on tällaisessa myllyssä. Olla ikään kuin ”feminiinisesti”, pehmeästi, herkästi, auki, sen sijaan että puskee itseään maskuliinisesti ja mentaalisesti. Puskemisesta syntyy mentaalisia ratkaisuja, ja oma sydän jää herkästi sivuun.
– Mitä jos JUURI NYT TÄLLÄ PUNAISELLA SEKUNNILLA ei tarvitsekaan valita tai tietää mitään? Vaan voisikin ottaa iisimmin ja hoivata itseään, jolloin intuitio alkaa toimia. Sallia elämän virrata ja näyttää?
Oletko jo tutustunut uuteen kirjaani Sydänvoimaa muutokseen? Se auttaa lempeästi sisäisen turvan ja sydämen äänen äärelle.
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Tämä on tositarina työpaikalta siitä, kuinka tietoisuus- ja tunnetaidot ovat auttaneet selviämään arjen haasteista ja tuottaneet myönteisiä muutoksia.
Kerran pelatessaan Angry Birds -peliä Niklas sai oivalluksen, että tässä on tietyllä tavalla tosi vahva linkki johtamiseen. Angry birds on tosi koukuttava, siihen jää kiinni ja sitä pelaa kauan. Niklas jäi miettimään, minkä takia se on niin koukuttava. Monessa muussa pelissähän sulla on aseita, sitten tulee hirviöitä nurkan takaa ja niitä hirviöitä ammutaan. Sulla on kolme elämää ja kun ne kolme elämää on menneet, sä kuolet ja se peli alkaa alusta. Angry Birds ei ole tällainen peli, että siinä joutuisi pelkäämään pelin ja elämien päättymistä, vaan siinä sulla on lintuja ja sä ammut sikoja. Kun saat kaikki possut ammuttua, pääset seuraavaan maailmaan. Sä et koskaan kuole, sulta ei koskaan mene ne elämät vege. Sä saat tehdä sitä juttua niin kauan, kunnes sä onnistut. Sulle ei tule sen pelin aikana koskaan sellaista pelkotilaa, että nyt tulee joku monsteri tai muu, joka hyökkää mun kimppuun.
Niklas tajusi silloin sen pelin aikana, että ei vitsi, miten me saataisiin aikaan työyhteisöön sellainen tilanne, jossa me saataisiin ihmiset enemmän keskustelemaan onnistumista ja niistä positiivista jutuista. Se on kuitenkin se, mikä meitä ruokkii ja motivoi, että me yrityksenä pärjätään. Niklas muutti esimerkiksi heidän yrityksensä kehityskeskustelut oivalluksensa jälkeen ”fiiliskeskusteluiksi”. Niissä ei enää listattu, missä ihminen on hyvä tai huono, vaan lähdettiin siitä, että ”hei jutellaas siitä, että missä sä olet onnistunut”. ”Missä sä haluat onnistua paremmin?”. Lopputulos oli, että kehityskeskusteluista poistettiin kokonaan negatiivinen kehittämisalusta. Kyllähän ihmiset haluavat jakaa omia onnistumisiaan esimiehen kanssa ja lähtökohtaisesti pyrkivät hyvään.
Samoihin aikoihin silloin muutama vuosi sitten oli tosi tiukka vuosi. Niklas tiimeineen huomasi, että myynti oli 48 prosenttia vuositavoitteesta jäljessä. Mikä on tyypillistä tuollaisessa tilanteessa, on se, että johto rupeaa raportoimaan asiasta viikoittain ja tökkii myyntiä, että ”hei me ollaan nyt 40 pinnaa jäljessä, nyt me ollaan 45 pinnaa jäljessä”. Niklaksen yrityksessä Angry Birdsin käynnistämän oivalluksen ja kehityskeskusteluista saatujen oppien jälkeen päädyttiin lopettamaan raportointi kokonaan. Yrityksessä keskityttiin siihen, että joka viikko keskusteltiin, mitä hyviä onnistumisia meillä on ollut ja mitä on tulossa. Vuoden lopussa yrityksessä oltiin 8 prosenttia yli budjetin. Niklas toteaa, että siksi hänellä on Angry Birds -pehmolelu työpöydällä muistuttamassa onnistumisiin huomion kiinnittämisen tärkeydestä pelolla johtamisen sijaan.
Tämä on tositarina työpaikalta siitä, kuinka tietoisuus- ja tunnetaidot ovat auttaneet selviämään arjen haasteista ja tuottaneet myönteisiä muutoksia.
Tuntuu, että palautumiseen on hankalaa käyttää aikaa kiireessä ja juuri silloin, kun sitä intuitiivisesti tuntisi eniten tarvitsevansa. Veerasta tuntui, että hän ei oikein saanut otetta kiireestään, kunnes pienten onnistumisten kautta hänelle nousi ymmärrys, että ei tämä tästä katoa ja rentoutumiselle vain on luotava päivittäinen rutiini. Koska elämässä tapahtuu koko ajan asioita, on tärkeää löytää tavat säilyttää hallinnan tunne sallimalla ja hyväksymällä tapahtumat sekä pitämällä huolta tasapainoisesta palautumisesta.
Veeran yrittäjävetoisella työpaikalla kävi niin onnellisesti, että viime syksystä alkoi töissä kova tahti ja töitä riitti valtavasti. Oikeastaan niin valtavasti, että tahti oli liian kova. Kaikki ihmiset kävivät ylikierroksilla ja sitten kun vielä oltiin täysin etänä, niin pahimmillaan ihmisten päivät täyttyivät niin, että saattoi olla 4-5 etäpalaveria. Kun kaikki tehtiin etänä, niin silloin sellaista luonnollista siirtymää, luonnollista tauottelua tai sitä työpöytäaikaa ei jäänyt riittävästi. Veera tiedosti koko ajan, että nyt jos koskaan kannattaisi tehdä enemmän mindfulness- harjoitteita, ja vaikka lyhyempiä, jotta keskittyminen säilyisi. Veera ajautui kuitenkin totaaliseen ylivirittyneeseen tilaan ja hänelle oli koko ajan vaikeampaan ja vaikeampaa saada itsensä muutama vuosi aiemmin oppimiensa ja hyväksi havaitsemiensa meditaatioharjoitusten pariin.
Veera kuitenkin teki mindfulnessia ja meditaatiota kiireen keskelläkin satunnaisesti. Hän teki omaa pientä tutkimusta käyttäen Oura-sormusta ja älykelloa. Hän huomasi, että aina, kun hän teki harjoitteen, hän olin keskittyneempi, kivempi muille ja sai enemmän aikaan. Veera teki merkinnät päiväkirjaan, jotta voisi itselleen todentaa, että harjoittelu ei ole huuhaata ja muistaa hyvät tulokset vielä jälkeenpäin. Harjoitus näytti tekevän yöunesta aina palauttavampaa. Mutta siitäkin huolimatta työtahti oli jotenkin sellainen, että aluksi Veera ei saanut harjoitteluun otetta. Mutta nyt tänä syksynä hän on taas saanut harjoitteluaan rytmitettyä arkeensa kunnolla. Älylaitteiden myönteiset tulokset toivat hyvän motivaation saada harjoitus rutinoitua arkeen.
Myöhemmin Veera on monesti pohtinut sitä, että mitä hänessä tapahtui, kun hän tiesi, että hänen pitäisi tehdä harjoitteita ja se auttaisi päästämään pahimmista ajatuskierteistä ja stressitilasta irti. Hän tunsi, että ei ole liian kiireen keskellä enää kiva ihminen. Hän tunsi olevansa koko ajan kuin puristimisessa; kärsivällisyys oli tosi matala ja hän huomasi ärsyyntyvänsä koko ajan tosi herkästi, mutta ei siitäkään huolimatta saanut itseään tekemään meditaatiota. Melkein vuoden ajan se oli tosi haasteellista, mutta nyt hän on päässyt siihen, että tekee mindfulness -harjoituksia päivittäin.
Veera sanoo olevansa onnellinen, että on löytänyt mindfulnessin, koska kokee olevansa äärimmäisen työorientoitunut, työkeskeinen ja suorituskeskeinenkin ihminen. Älylaitteet antavat hänelle hyvää faktaa sille, että hänen kehonsa ja mielensä tarvitsevat palauttavia meditaatiohetkiä päivittäin.
Tämä on tositarina työpaikalta siitä, kuinka tietoisuus- ja tunnetaidot ovat auttaneet selviämään arjen haasteista ja tuottaneet myönteisiä muutoksia.
Tietoisuustaitojen avulla voit saada itseluottamusta omaan esiintymiseen ja myötätuntoisempaa suhtautumista mahdollisiin epäonnistumisiin. Tietoisuustaitojen harjoittelun avulla Sanni on huomannut päätyneensä tilanteeseen, jossa hän saattaa mennä palaveriin tai presentoimaan ilman, että harjoittelee tai valmistautuu juuri lainkaan. Luottaen omaan ammattitaitoon ja intuitioon sekä siihen, että pystyy tilanteessa olemaan rauhallinen. Ottamaan vaikka tauon siinä ihan kesken kaiken.
Sanni on alkanut pitämään siitä, että ei tarvitse enää ennen puheenvuoroa hokea mielessään mantraa, että ”sit mun pitää muistaa tää ja mun pitää käydä läpi tää”. Hänestä tuntuu, että tilanteet rakentuvat kummallisella tavalla aina tosi omanlaisiksi kokonaisuuksikseen. Tietysti on päiviä, kun hänestä tuntuu, etteivät sanat tule suusta ja on vähän takkuista. Toisinaan taas esiintymistilanne on melkein kuin jonkinlainen taideteos. Ehkä se on eräänlaista intuitioon luottamista. Siihen sisäiseen omaan viisauteen tai ns. gut feelingiin luottaen, että siinä hetkessä tulee oikeat sanat ja rakenteet aivan varmasti. Se on Sannista tosi mahtava tunne.
Sanni on huomannut ajattelevansa, että jos joskus kaikki menisi pieleen (mitä ei ole edes tapahtunut), että hän esimerkiksi jäätyisi kesken presentaation, niin hän sanoisi kuulijoille, että nyt mä jäädyin. Hän sanoisi, että ”Nyt mä unohdin kaiken, mitä mun piti sanoa. Nyt musta tuntuu, että mä tarviin tähän tauon.” Sanni ei myöskään olisi enää niin pettynyt itseensä ja ruoskisi itseään, että ”ei oo todellista, et sä mokasit tässäkin”. Sannista on tullut myötätuntoisempi itseään kohtaan.
Sanni ei ole varma, onko ennen mindfulness -harjoittelua koskaan sanonut mitään kivaa itselleen, esimerkiksi että ”sä oot mahtava, että et sä riität ja sä oot tosi hyvä”. Hän on ollut hyvin itsekriittinen. Sannilla on ollut päällimmäisenä aina mielessä, että asiat voisi tehdä paremmin ja voisi olla etevämpi, nopeampi, voimakkaampi sekä fiksumpi. Sanni on ollut ruoskija itselleni koko elämänsä ajan. Aina siellä on ollut se mutta-sana. Olihan toi ihan hyvä; mutta. Sanni on nähnyt sisäisen kriitikon olkapäällään naputtamassa ihan kaikesta. Oot tätä ja oot tätä ja et oo sitä ja näin. Hän kokee saaneensa meditaatiosta aivan valtavan avun siihen, että aina kun pään sisäisen kriitikko siihen tulee edelleen ja totta kai se edelleen usein tulee, niin hän saa nuo ajatukset ikään kuin vaiennettua ja huomion siirrettyä myötätuntoisempaan ja rakentavampaan ajatteluun.
Tämä on tositarina työpaikalta siitä, kuinka tietoisuus- ja tunnetaidot ovat auttaneet selviämään arjen haasteista ja tuottaneet myönteisiä muutoksia.
Kun kiire painaa päälle, kärsivällisyys heikkenee, eikä silloin välttämättä ole helppoa ottaa toisten mielipiteitä huomioon – etenkään, jos ne näyttävät olevan ristiriidassa omien ajatusten kanssa. Egon ja omien ajatusten puolustamisen nostattamat negatiiviset tunteet voivat tulla yhteistyön tielle, jolloin tarvitaan nöyryyttä, itsetutkiskelua ja päällimmäisten tunnereaktioiden läpinäkemistä.
Joni oli valmistellut esityksen siitä, kuinka hänen yrityksessään voitaisiin parantaa kannattavuutta. Hän oli käynyt johdon sekä omistajien kanssa esitystä läpi ja kaikki olivat sitä mieltä, että joo, tämä on hyvä näin.
Sitten Joni esitteli suunnitelmansa projektipäälliköilleen. He olivatkin sitä mieltä, että tämä on aivan paska, tämä on niin susipaska, kun voi olla, eihän näin voi kukaan edes ajatella. Silloin Jonin ensimmäinen reaktio oli defenssi. Hän tunsi halua puolustautua ja pitää kiinni suunnitelmastaan. Joni koitti perustella, minkä takia tällainen suunnitelma on tarpeellinen, hyvä ja näin nyt pitäisi tehdä. Hän päätti kuitenkin käydä esitystä läpi yhden projektipäällikkönsä kanssa, joka on aika kriittinen, mutta jonka mielipiteitä hän arvosti.
Jonin ensimmäinen reaktio oli, että nyt häntä vastaan hyökätään. Mutta sitten rauhassa asiaa itsensä kanssa tarkastellessaan hän oivalsi, että eihän tässä tilanteessa kukaan tahallaan ole ilkeä. Kaikilla on yhteinen tahto tehdä tästä hyvä ja saada hommat toimimaan yrityksen parhaaksi.
Lopulta Joni pystyi pääsemään ensireaktiostaan yli ja alkoi nähdä, että projektipäälliköiden perusteluissa on pointtia. Ehkäpä asiaa olisi syytä katsoa tuosta projektipäälliköiden nostamasta näkökulmasta. Joni istui heidän kanssaan palaveriin ja lähti rakentamaan uutta suunnitelmaa yrityksen kannattavuuden kohentamiseksi puhtaalta pöydältä; toisesta näkökulmasta.
Nyt Joni on tavannut projektipäällikköjensä kanssa asian tiimoilta jo 3-4 kertaa. Hän keskeytti prosessin, jossa oli jo yrityksen hallituksen hyväksyntä. Nyt uusi suunnitelma etenee ja se on paljon, paljon alkuperäistä parempi.
Joni on harjoittanut mindfulnessia ja meditaatiota noin kolme neljä vuotta. Hän kertoi, ettei ole varma, olisiko pystynyt vastaavaan 5 vuotta sitten; pääsemään yli oman egon kolauksesta, ottamaan vastaan muiden hyvin kriittiset palautteet ja sen jälkeen nöyrästi rakentamaan toimintasuunnitelma heidän kanssaan paremmaksi. Päätöksenteossa on hyvä olla kykyä kyetä peruuttamaan huomatessaan, että nyt tulee hyvin voimakkaita signaaleja toiseen suuntaan, vaikkei se ole helppoa ja on vastoin voimakasta ensireaktiota. Joni toteaa, että kun omaan egoon sattuu, niin tarvitaan vähän tilaa ja hetki sulattaa sitä, että ihmiset ei haluakaan tehdä sitä, mitä mun mielestä piti tehdä. Tällöin pystyy kuuntelemaan muita ja huomioimaan myös toisten näkökulmat.
Elämä satuttaa meistä jokaista omalla tavallaan. Joskus nuo haavat ovat niin syviä ja arkoja, ettei niitä pysty kuin vähän paikkaamaan ja jatkamaan eteenpäin. Siksi monet henkiset ja tunnepuolen haaverit kulkevat mukanamme pitkiäkin matkoja. Ne ovat kuin näkymättömiä taakkoja, lisäpainoja, joita roudaamme hartioillamme ilman, että edes itse sitä huomaamme.
Aika ei varsinaisesti paranna haavoja, mutta se antaa meille etäisyyttä tarkastella tapahtunutta turvallisen matkan päästä. Juuri kokemus turvallisuudesta on se tekijä, mikä auttaa meitä palaamaan takaisin menneeseen ja käymään läpi tunteita ja kokemuksia, joita ei ole ehkä aikaisemmin pystynyt käsittelemään. Tai kenties niitä on osannut hahmottaa rationaalisen mielensä tasolla, analysoida ja pohtia, miten vaikeat elämäntapahtumat ovat vaikuttaneet itseen, omiin valintoihin ja ihmissuhteisiin. Mutta todellinen paraneminen tapahtuu kehossa ja kehon kautta.
Satuttavia muistoja ja soluihin tallentuneita tunnekokemuksia ei voi vapauttaa sisältään ainoastaan järjen ja ajattelun avulla. On uskallettava tuntea ja mennä läpi sen, mikä tuntui joskus ylitsepääsemättömältä. Liian isolta ja pelottavalta. Usein tähän tarvitaan ammattilaisen apua – ihmisen, joka on koulutettu kannattelemaan suurimpia suruja ja opastamaan sinua tunnemyrskyssä ilman, että se käy liian raskaaksi.
On hyvä oppia keinoja, joilla tunteiden syvässä päädyssä voi käväistä turvallisesti ja palata sitten takaisin tähän hetkeen. Reissu reissulta sukeltelu muuttuu tutummaksi. Se ei enää saa henkeä salpautumaan eikä sydäntä pakahtumaan pelosta. Toisen ihmisen hoivaavan läsnäolon saattelemana sisäinen turvan kokemuksesi alkaa vahvistua ja saat rohkeutta ja keinoja navigoida oman sisimpäsi aallokoissa.
Ei ole sattumaa, että menneisyyden raskaimmat taakat ja suurimmat möröt palaavat luoksesi usein juuri silloin, kun kaikki on paremmin kuin hyvin. Kun olet viimein päässyt tasapainoon itsesi kanssa ja löytänyt rinnallesi turvallisia ihmisiä, ehkä suuren rakkaudenkin. Mitä turvallisemmalta ja vakaammalta olosi tuntuu, sitä enemmän tilaa vapautuu asioille, jotka ovat odottaneet sisälläsi vuoroaan. Joskus kutsu käy yllättävän tapahtuman kuten muutoksen, sairastumisen tai muun elämän mullistuksen muodossa.
Vaikka vanhojen painolastien purkaminen on työlästä ja paikoin pelottavaakin, se on ennen kaikkea mahdollisuus. Mahdollisuus kurkistaa itseensä syvemmin. Mahdollisuus vapautua siitä, mikä pidättelee, puristaa ja pitää kiinni menneessä. Mahdollisuus avautua elämälle entistä enemmän itsensä näköisenä.
Olen yllä kuvannut sitä, miltä traumasta toipuminen voi tuntua. Tämä on tietenkin vain yksi tarina ja jokaisella meistä on omansa. Kun käytän sanaa trauma, haluan muistuttaa, että kyseessä on varsin tavallinen ilmiö. Lähes jokainen meistä kokee elämänsä aikana jonkinasteisen trauman joko suoraan tai epäsuoraan. Kyse ei suinkaan aina ole yksittäisestä järkyttäneestä tapahtumasta, vaan monien epäsuotuisten olosuhteiden ja elämäntapahtumien summasta.
Useimmiten trauman juuret ulottuvat pitkälle lapsuuteen. Traumat voivat oireilla elämän aikana monilla eri tavoilla, psyykkisinä ja fyysisinä oireina. Toisaalta trauma voi kulkea mukana pitkiäkin matkoja ilman, että sen olemassaoloa varsinaisesti huomaa tai osaa yhdistää siihen, mitä on meneillään. Se on ikään kuin piilossa simpukan kuoren sisällä. Ei varsinaisesti pidä meteliä itsestään ennen kuin kuori on valmis avautumaan ja kaikki sen sisälle säilötty huutaa sinua luokseen.
Kivusta ja toisinaan loputtomaltakin tuntuvasta itkusta huolimatta tuon simpukan sisältä voi löytyä myös jotain kaunista ja mittaamattoman arvokasta. Entistä autenttisempi itsesi.
”Narsistin kanssa eläminen on enemmän tai vähemmän traumaattista hänen elämänkumppanilleen. Yleensä narsisti halveksii, vähättelee, alistaa, nöyryyttää ja syyllistää kumppaniaan. Usein kumppani kokee olevansa vastuussa siitä, että parisuhde ei toimi. Narsistin tavoite on, että lopulta kaikki vastuu ja syy on molempien mielestä kumppanin: ”Anteeksi, että olin sellainen, että sinun oli pakko kohdella minua huonosti”. ”
(Joutsiniemi, Kaulio, Mäkelä yms. Naimisissa narsistin kanssa. s.55. Minerva Kustannus Oy. 2013)
Yllä olevan otteen poimin tähän kirjoitukseen siksi, että ymmärtäisimme faktan, ettei kaikissa suhteissa yksinkertaisesti ole mahdollisuutta terveeseen, oikeudenmukaiseen ja tasavertaiseen vuorovaikutukseen. Hyväksyessä edellämainitut faktat on askeleen lähempänä toteuttamaan omia oikeuksia, tarpeita ja toiveita.
Jos koet olevasi parisuhteessa, jossa toiveesi ja tarpeesi jatkuvasti ohitetaan ja jossa voit pääosin huonosti, vastaa alla oleviin kysymyksiin antaen itsellesi luvan vastata mahdollisimman rehellisesti ja itseäsi kunnioittaen, sekä arvostaen.
Kysymykset auttavat selkiyttämään terveen ja epäterveen parisuhteen eroja, niiden vaikutuksia, sekä keinoja puuttua omaan haastavaan suhdetilanteeseen.
Jos koet kysymyksiin vastaamisen haasteellisena, voit kuvitella pohtivasi hyvän ystäväsi ongelmallista tilannetta ja vastaavasi hänen puolestaan kaikella rakkaudella ja myötätunnolla.
Pelkästään kysymysten esittäminenkin itsellesi on jo arvokasta, vaikka selkeitä vastauksia ei juuri nyt löytyisikään.
Voit kysyä kysymykset itseltäsi uudestaan aina niinä hetkinä, jos epäröit suhteessasi tapahtuvia asioita, sekä omia ajatuksiasi, tunteitasi ja kokemuksiasi.
Hyvän parisuhteen edellytyksiä ovat muun muassa: luottamus, turvallisuus, joustavuus, molempien panostus suhteen hyvinvointiin, sekä enimmäkseen onnistunut vuorovaikutus. Katosivatko ne suhteen alkuaikojen jälkeen ja tuliko niiden tilalle esimerkiksi: syytöksiä, pelottelua, uhkailua, epäluuloja, sairaalloista mustasukkaisuutta, sekä kontrollointia, eristämistä ja nöyryyttämistä? Jos vastasit kyllä, olen pahoillani, ne ovat henkistä väkivaltaa ja sitä ei koskaan tarvitse tai pidä sietää missään määrin.
Jos nykyinen tilanne parisuhteessa jatkuisi ilman minkäänlaisia muutoksia seuraavat kymmenen vuotta, olisinko valmis jäämään tähän suhteeseen?
Onko kohtuullista, että parisuhde, jonka tulisi olla rakkauden ja turvan tyyssija aiheuttaa jatkuvaa/usein toistuvaa pahaa oloa?
Onko kohtelu, jota olen saanut/saan osakseni oikein minua kohtaan? Onko minulla oikeus puolustaa ja suojella itseäni?
Voivatko lapseni pitää kotiamme ja meidän aikuisten välistä rakkautta turvallisena?
Koenko parisuhteessani jatkuvaa pelkoa, uhkaa, syyllisyyttä ja niistä seurannutta stressiä?
Missä menee kohtuullisuuden raja ystäväni kohdalla? Entä itseni?
Mikä olisi pahin mahdollinen seuraus, jos lähtisin suhteesta? Keneltä voisin pyytää ja saada apua ja tukea?
Onko minulla oikeus tehdä päätöksiä ja ratkaisuja ilman hänen suostumustaan?
Voinko luottaa omaan selviytymiskykyyni elämässä ilman häntä?
Lopuksi: Muistathan luottaa omaan arviointikykyysi. Ja jos koet sen heikentyneen parisuhteen aikana, muista jutella luotettaville ystäville, sekä ammattilaisille, jotta saat rauhassa jäsenneltyä ajatuksiasi.
