Sivu 125 – Hidasta elämää

Miten vastakkainasettelu syntyy ihmisten välillä? – 5 erilaista vastakkainasettelun roolia

Säännöllisin ajoin maailmaamme rakentuu uusia polarisaatio tilanteita ja osa jo olemassa olevista vahvistuu. Vastakkain voi olla esimerkiksi autoilijat ja joukkoliikenteen käyttäjät, esihenkilöt ja alaiset, miehet ja naiset tai lääketiede ja luonnonlääketiede. Vastakkainasettelu voi syntyä vaikka yhteisön tai työpaikan sisällä tai laajemmin yhteiskunnassa.

Lähtökohtaisesti polarisaatiossa ei ole kyse faktoista vaan kyse on tunteista, jotka kumpuavat syvältä. Tunteet kertovat arvoista ja tarpeista, jotka ovat itselle tärkeitä. Kyseessä on kaksi ääripäätä, jotka taistelevat keskenään, mutta kuvio koskettaa myös kaikkia muita ympärillä olevia ihmisiä.

”Jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”

Olet saattanut olla tilanteessa, jossa et ole asettunut kumpaankaan polarisaation ääripäihin, mutta tilanne koskettaa silti sinua vahvasti. Olet saattanut kokea, että sinua vaaditaan valitsemaa puolesi: ”jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”. Me vastaan ne ja välissä olevia ei suvaita. Olisit halunnut tarkastella kokonaisuutta hiljaa omasta rauhasta käsin, mutta sille ei anneta tilaa. Tässä tekstissä käyn lyhyesti läpi, että millaisista rooleista polarisaatiotilanteet rakentuvat. Saatat hyvinkin löytää itsesi jostakin ryhmästä.

Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.

1 YLLYTTÄJÄT
Polarisaatiossa ensimmäisenä tulevat yllyttäjät, joskin yllyttäjä ei itse koe usein olevansa yllyttäjä. Hän kokee olevansa moraalisesti oikeassa. Yllyttäjällä on tavoite saada asialleen näkyvyyttä, hän heittää vettä kiukaalle ja korostaa ryhmien välistä erilaisuutta. Tämä pyrkii saamaan seuraajia toteuttamalla aina vaan radikaalimpia toimia, jotta huomio ei katoa. Yllyttäjä puhuu hiljaisille ja hakee usein asemaa tai valtaa. Hän saa voimaa huomiosta, seisoo valitsemallaan paikalla osin itse itsensä nurkkaan ajaneena, mutta pelkää samaan aikaan kasvojen menetystä. Ei voi siksi usein enää perääntyä, vaikka haluaisikin. Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.

2 LIITTYJÄT
Liittyjä on lähtenyt mukaan yllyttäjän remmiin ja kokee tekevänsä hyvää. Liittyjän toimintaa ohjaa jokin oma kokemus tai havainto. Ei usein ole näkemyksissä yhtä jyrkkä, kuin yllyttäjä ja tuo tätä myös esiin. Haluaa samalla osoittaa, että kykenee myös itsenäiseen ajatteluun. On valmis keskustelemaan asioista, mutta päätyy silti usein väittelemään teemasta. Keskustelujen tarkoitus on usein todistella omaa oikeassa olemista. Häneen ei kohdistu enää yllyttäjän suunnasta painetta, koska hän on valinnut puolensa. Liittyjällä on silti vielä takaovi auki vaihtaa tarvittaessa puolta, mutta polarisaation edetessä tämä vaikeutuu.

Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa.

3 HILJAISET
Kahden edellä mainitun ryhmän välissä on keskipiste, sieltä löytyy hiljaiset. Nämä eivät ole valinneet puoltaan ja välttelevät mustavalkoista ajattelua. Polarisaatiossa hiljaiset eivät kuulu tai näy. Voi myös olla, että heitä ei asia kiinnosta. Tässä kuviossa kyse on isosta monikirjavasta ryhmästä, joista moni näkee teeman monisävyisenä. Yllyttäjä pyrkii saamaan hiljaisia valitsemaan puolensa ja tekee keskellä olemisesta sietämätöntä vaatimuksillaan. Polarisaatio saa virtaa näkyvyydestä, mustavalkoiset ääripäät pitävät kovinta meteliä ja samalla hiljaisten harmaan sävyiset näkemykset keskellä jää kuulematta. On silti hyvä muistaa, että tässä vaiheessa hiljaisia on määrällisesti paljon enemmän, kuin mitä liittyjien ryhmään kuuluu.

Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa.

4 SILLANRAKENTAJAT
Seuraavana kuvioon astuvat sillanrakentajat, joilla on hyvät mielessä, mutta tämä ryhmä todellisuudessa vain pahentaa tilannetta. Tämä ryhmä näkee, että kumpikaan ääripää ei ole oikeassa ja ymmärtää molempia puolia. Sillanrakentaja pyrkii faktoilla ja toisen osapuolen inhimillistämisellä rakentamaan yhteyttä ääripäiden välillä. Samalla hän kuitenkin onnistuu vahvistamaan jo olevaa tilannetta ryhmien identiteetistä puhumalla. Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa. Ääripäät saavat sillanrakentajan ansioista lisää näkyvyyttä ja huomiota, polarisaatio vahvistuu.

5 SYNTIPUKIT
Tilanteen edetessä yllyttäjät siirtyvät yhä radikaalimpaan suuntaan teoissaan, jotta saisivat huomiota: se mikä tehosi aikaisemmin, ei tehoa enää huomenna. Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa. Moni hiljainen onkin matkan varrella jo siirtynyt vastahakoisesti liittyjien joukkoon ja lopulta jäljellä olevat hiljaiset saavat syntipukin leiman. On haastavaa olla keskellä, kun suurin osa on valinnut puolensa. Syntipukin suuntaan kohdistuu aggressiota molemmista ääripäiden suunnista.

Tunnistatko itsesi näistä viidestä ryhmästä? Minkä roolin ehkä useinkin valitset joko tietoisesti tai tiedostamatta? Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty kirjaa Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan. Suosittelen lukemaan koko kirjan.

Tutustu Komulainen.eu nettisivuihin tästä.

Haluaisitko lukea vastakkainasettelun syntymisestä ja maalittamisesta lisää? Lisää tietoa aiheesta ja työkalupakki maalittamisen uhreille täällä.

Lapsuusajan kuormittavat kokemukset voivat aiheuttaa stressiä vielä aikuisenakin

Jokainen meistä reagoi eri tavalla kuormittaviin tilanteisiin. Toisilla kehollinen hälytysjärjestelmä aktivoituu herkemmin. Yksi syy tähän voi olla aiemmin elämässä tapahtuneet raskaat ja mieltä järkyttäneet kokemukset, jotka ovat jättäneet meihin kehollisen jälkensä.

Tutkija ja lääkäri Nadine Burke Harris kirjoittaa kirjassaan Syvälle ulottuvat juuret, että lapsuuden ajan haitalliset kokemukset tallentuvat luihin ja ytimiin ja ne voivat kulkea mukanamme vuosikymmeniä. Toisin sanoen, lapsuudessa koetut kuormittavat elämäntilanteet ja traumaattiset tapahtumat kasaantuvat ja saattavat oireilla monin tavoin vielä aikuisenakin.

Burke Harris puhuu niin sanotusta toksisesta tai myrkyllisestä stressistä. Tämä on tila, jossa kehon fysiologinen ”taistele tai pakene” -reaktio yliaktivoituu saaden aikaan monia biologisia ja hormonaalisia muutoksia, jotka pitkään jatkuessaan voivat johtaa esimerkiksi henkiseen tai fyysiseen sairastumiseen.

Lapsuusajan vanhoja taakkoja on tärkeä keventää ja löytää rauha itsensä kanssa. Silti menneisyyden jälkiä ei saa täysin tekemättömäksi. Ne ovat osa sinua, Burke Harrisin mukaan ”syvällä DNA:ssa” ja persoonallisuudessamme.

Voit kuitenkin oppia ymmärtämään paremmin kehosi ja mielesi reaktiota ja tunnistamaan, mitkä asiat saavat sinun hälytysjärjestelmäsi aktivoitumaan. Näin voit parhaiten tukea itseäsi ja omaa hyvinvointiasi.

Mitä herkempi ihmisen järjestelmä on myrkyllisen stressireaktion aktivoitumiselle, sitä tärkeämpää on oppia tunnistamaan ja tiedostamaan itsessään nuo oireet. Minulle sellaisia ovat esimerkiksi yöunien häiriintyminen, ruokahalun katoaminen, lihasten ja sidekudoskalvojen kiristyminen, pää- ja selkäsärky, kireä pinna ja tunne siitä, että en selviä arkisista haasteista.

Onneksi omaa stressireaktiotaan voi oppia säätelemään ja auttaa kehoaan ja mieltään takaisin tasapainoon.

Seuraavat 6 asiaa auttavat tasapainottamaan stressaantunutta kehoa:

1. Ota aikaa levolle, myös pienille hetkille päivän sisällä. Yliaktivoitunut stressinsäätelyjärjestelmä tarvitsee lepoa rauhoittuakseen. Myös unensaanti on helpompaa, kun hermostoa pyrkii tasapainottamaan päivän mittaan. Hermoston rauhoittamiseen voi kokeilla esimerkiksi hengitysharjoituksia, meditaatiota tai rauhallista yin-joogaa.

2. Syö säännöllisesti ja itseäsi raviten, niin autat kehoasi ja jaksamaan ja tasapainotat muun muassa verensokerin heilahtelua.

3. Liiku itsellesi mieleisellä tavalla, mutta vältä liian rasittavaa liikuntaa, joka saa stressitasosi nousemaan entisestään.

4. Tiedosta tunteesi ja tarpeesi. Ota tietoisesti aikaa itsesi ja kehosi äärellä. Harjoittele hyväksymään tunteesi ja ajatuksesi sellaisena kuin ne ovat tässä hetkessä.

5. Helli mieltäsi tavoilla, jotka tiedät itsellesi toimivaksi. Se voi olla esimerkiksi ajan viettämistä luonnossa, jonkin luovan harrastuksen tai eläinten parissa puuhastelua. Hae tarvittaessa tukea mielenterveyden ammattilaiselta.

6. Tukeudu läheisiin ihmissuhteisiin. Muista, että sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Uskalla pyytää ja vastaanottaa apua ja tukea silloin, kun sitä tarvitset.

Nukkuminen, ravitsemus, liikunta, tietoinen läsnäolo, mielenterveys ja terveet ihmissuhteet mainitaan myös Burke Harrisin kirjassa (Basam Books 2019). Kyseiset keinot on todettu tutkitusti tehokkaiksi myrkyllisen stressin hoidossa.

Oman kehon tuntemusta lisääviä myötätuntoisia harjoituksia löydät myös Lempeyttä keholle -korttipakasta:

Ennen tunteitaan piti piilottaa – Lapsillemme voimme opettaa toisin

Pia-Christina Roth on tunnetaitojen sanansaattaja, viestintäjohtaja, aineenopettaja, kasvatuksen ja hallinnon asiantuntija, henkilöstö- ja työhyvinvointiasiantuntija ja coach. Hän on vaimo ja kahden aikuisen pojan äiti. Piastinan mielestä tärkeä väylä lasten ja nuorten parempaan elämään sekä turvallisempaan yhteiskuntaan on tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetuksessa, perusopetuslakiin omana oppiaineenaan kirjattuna.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tunteiden osoittaminen tulkitaan yleensä vähän noloksi jutuksi. Tämä johtunee suomalaisesta kansanluonteesta, juurevasta ja jalat tiukasti maan pinnalla olevasta, käytännönläheisestä talonpoikaismentaliteetista. Ja siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, ei laisinkaan. Mutta tällaisen ajattelutavan mukaan tunteiden osoitus on ajan hukkaa.

”Olen kerran sanonut, että rakastan sinua ja sen pitää riittää. Ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu.” Tämän herra X:n vaimolleen sanomat sanat ovat mahdollisesti keksityt, mutta kuvastavat hyvin monien suomalaisten tapaa ajatella tunneasioista. Itkeminen tulkitaan heikkoudeksi, etenkin poikien kohdalla. Vapautunutta nauramista pidetään ehkä jopa itkemistäkin nolompana juttuna.

Tunteiden piilottamisella ja tukahduttamisella voi kuitenkin olla vakavia seurauksia. Masennus on vienyt monta suomalaista ennenaikaiseen hautaan. Väkivalta on tullut tutuksi monessa kodissa, kun sodasta palanneet isät eivät ole päässeet käsittelemään sisäisiä kipujaan. Monet itkut on itketty salassa, oli sitten lapsi tai aikuinen. Tunteet kun eivät lakkaa olemasta, vaikka niiden läsnäolon kieltäisikin.

Lukuisat tutkimukset ja kokemukset maailmalla olevista eri kouluista kertovat, että tunteiden käsittelyä ja säätelyä on mahdollista oppia. Tästä syystä olemme yhdessä muutaman henkilön kanssa laittaneet alulle kansalaisaloitteen, jossa esitetään tunne- ja vuorovaikutustaitojen (tvv) kirjaamista perusopetuslakiin omana oppiaineenaan.

Tvv-taidoissa opitaan mm. itsesäätelytaitoja, keinoja hillitä omia impulssejaan, kohtelemaan toisia empaattisesti ja väittelemään argumentein, ei nyrkeillä. Tvv-taidoissa myös harjoitellaan erilaisia tilanteita, joiden avulla voidaan esim. ennalta ehkäistä lasten alttiutta joutua hyväksikäytön uhriksi.

Tuoreen OECD:n tutkimukseen mukaan tunne- ja vuorovaikutustaitoisuus parantavat myös lasten ja nuorten akateemisia taitoja. Tvv-taidot tukevat mielenterveyttä ja pienentävät todennäköisyyttä ryhtyä käyttämään alkoholia ja/tai huumeita tai turvautua väkivaltaan erimielisyyksien yllättäessä.

Tunne- ja vuorovaikutustaidot myös tukevat lapsia ja nuoria henkisellä tasolla niin, että sosiaalitoimen pieniä resursseja vapautuu kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien lasten ja nuorten auttamiseen. Kaikissa tapauksissa lasten ja nuorten identiteetin ja itsetuntemuksen kannalta tvv-taidot olisivat valtavan iso asia koko yhteiskunnan menestymisen ja hyvinvoinnin kannalta.

Jos haluat tukea tätä kehitystä, tue äänelläsi tätä kansalaisaloitetta: www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/8354.

Lakiin kirjaamalla tvv-taidoille saadaan valtion turvaama budjetti, yliopistokoulutetut opettajat ja mikä tärkeintä: säännönmukainen ja systemaattinen opetus jokaiselle suomalaiselle lapselle ja nuorelle joka viikko, yhdeksän vuoden ajan! Tämä ei voi olla näkymättä tunnetaitoisempina koteina, kouluina, työyhteisöinä sekä turvallisempana ja vauraampana yhteiskuntana. Tämä on tie, joka kantaa hyvää satoa vielä vuosikymmentenkin päähän.

Suoritatko, koska pelkäät, ettet ole muuten riittävä?

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: Terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio

Onko arkesi pelkkää puurtamista ja vapaa-aikasikin menee suorittaessa?

Moni tässä maassa on ihan älyttömän väsynyt. Masennus on kansansairaus, mutta niin on uupumuskin. Monella on sellainen olo, että aina tekee liian vähän eikä koskaan tule sellaista hetkeä, että voi laskea hartiat ja todeta: ”Nonni, valmista tuli”. Yleensä on niin paljon tekemistä ja suorittamista, ettei palautumiselle jää riittävästi aikaa. Melkein aina palautuminen eli itsestä huolehtiminen jätetään, jotta suorittamiselle ja tekemättömille töille jää enemmän aikaa.

Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan

Montaa meistä vaivaa jäytävä riittämättömyyden tunne, joka laittaa suorittamaan ja tekemään yli omien voimavarojen. Elämässä on paljon ”pitäätä” ja ”pakkoa”, ihan oikeastikin on: aikuisten asiat pitää hoitaa. Sisäinen puhe on täytymistä usein ihan täynnä. Moni toteaa, kun ehdottaa hellittämistä, että ”Ei ole vaihtoehtoa”, ”Eikä kukaan tee jos minä en tee”.

Riittämättömyys ja syyllisyydentunne ovat hyviä kavereita keskenään: ne kulkevat melkein aina käsi kädessä. Ja sitten on vielä häpeäkin – tunne joka ihmisen pohjakerroksissa kuiskii kantajalleen sitä, että hän on vääränlainen, kelpaamaton ja arvoton. Se tunne joka kyseenalaistaa sen, onko ihminen arvokas ihan itsenään, ilman suorituksia.

Jos sisimmässään kokee olevansa vääränlainen, saattaa ihmisen mielenmaisemaa, yleensä tiedostamattomasti, ohjata tunne siitä että pitää muuttua toisenlaiseksi, oikeanlaiseksi. Tämä pohjavire saattaa ohjata ihmisen elämää: ”Kun olen saavuttanut täydellisyyden, kelpaan.”

Ylivastuullisuus on tyypillistä suorittajalle

Moni suorittaja on hyvin vastuullinen, ylivastuullinen suorastaan ja uhrautuvuuteen taipuvainen. Ja ylivastuullisen ihmisen lähimaastosta löytyy usein se, jonka on hyvin vaikea ottaa vastuuta sekä itsestä että muista ja yhteisistä asioista.

Ylivastuullisen suorittajan tapa toimia on usein lapsuudessa opittu. Perheessä saattoi olla jonkinlaista vastuuttomuutta, päihteitä, jotain sellaista vaikeutta joka sai lapsen ottamaan jo aika pienenä vastuuta. Nämä pienet vastuunkantajat ovat usein isoinakin kovia suorittamaan. Se on opittu tapa olla, elää ja hakea rakkautta ja hyväksyntää.

Teetkö liikaa?

Teetkö paljon ja olet se vastuunkantaja, joka helposti unohtaa itsensä?

Jos on kovin kiire, ei ehdi tiedostaa omia tarpeita eikä tunteita. Suorittamisen ja velvollisuuksien työllistämä pysähtyykin usein vasta, kun on liian paha olla. Ja lähtee etsimään itseään. Ehkä sinäkin olet itsesi kanssa kohdassa, jossa kyselet: ”Mitä minä haluan?”, ”Mistä minä haaveilen?”, ”Mitä minä tarvitsen?” ja ”Kuka minä olen?”.

Miten suorittamisen voi lopettaa?

Usein se että tiedostaa itsessään olevia asioita, auttaa jo paljon. Ensimmäinen askel voi olla esimerkiksi omaan sisäiseen, ehkä vaativaan, ääneen tutustuminen. Aina kun kuulet oman äänesi, joka vaatii, voit pysähtyä ja pyrkiä muuttamaan ääntä vähän armollisemmaksi.

Liikkeelle voi lähteä siitäkin, että pysähdyt hetkeksi ja kysyt itseltäsi: ”Mitä minä tarvitsen juuri nyt voidakseni hyvin?”. Vastaus voi olla jotain hyvin yksinkertaista: unta, ruokaa, halia, liikuntaa.

Kun opit tarjoamaan itsellesi armollista puhetta ja pieniä, hyvinvointia tukevia tekoja, myötätunto itseäsi kohtaan lisääntyy. Matkalla oman todellisen olemuksen äärellä ihanaa onkin se, kun oivallat, että kelpaat, olet arvokas ja oikeanlainen ilman suorituksia. Ihan sellaisena kuin todella olet.

Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.

Miksi minä olen aina mielestäni syyllinen?

Oletko viime aikoina ollut vihainen itsellesi? Kokenut ettet kelpaa tai koet olevasi syy siihen, että asiat menevät huonosti?

Meillä jokaisella on tarve olla yhteydessä toiseen ihmiseen. Toimiaksemme maailmassa ja ollaksemme kontaktissa toisten kanssa, tarvitsemme mielemme erilaisia toimintamalleja. Toimintamallit ovat tärkeitä ja luonnollinen osa mielemme toimintaa. Kuitenkin nämä samat toimintamallit voivat muuttua elämäämme rajoittaviksi defensseiksi, yhteyden esteiksi.

Olen aina ollut kova huolehtimaan. Usein, kun olen ollut stressaantunut, olen ollut itsesyytösten riivaama, löytäen syyn stressiini ainoastaan itsestäni. Ajatukseni kertoivat, että minun täytyy muuttua tai olen toiminut väärin. Muistan edelleenkin yön, jolloin kaikki muuttui. Heräsin jälleen kerran aamuyöstä epämukaviin tuntemuksiin kehossa ja sama tuttu ääniraita alkoi soimaan päässäni. Tällä kertaa jotain kuitenkin muuttui, sillä sen sijaan, että olisin jatkanut ahdistuksessa piehtarointia, päätin katsoa asiaa toisin. Mitä jos olinkin vihainen jollekin toiselle? Tämä kaikki muuttui radikaalisti, kun tein tämän blogin lopussa olevan harjoituksen. Tehtyäni sen kehoni rentoutui ja nukahdin. Olin hetkellisesti purkanut retroflektion.

Retroflektio, yksi mielen suojamekanismi tai hahmoterapeuttisesta näkökulmasta kontaktityyli, toimii siten, että alun perin ulospäin suuntautunut impulssi, tunne tai toiminta kohdistuukin itseen. Voidaan sanoa, että jostain syystä henkilö kokee, ettei ympäristö ole turvallinen ilmaista esimerkiksi tunnetta ulospäin. Silloin toiminta ohjautuu kohti turvallisinta kohdetta eli itseä. Ikäänkuin jaamme itsemme kahtia: tekijäksi ja tekemisen kohteeksi. Voimme retroflektoida mitä tahansa tunnetta.

Retroflektio on pidättelyä. Positiivinen esimerkki retroflektiosta on esimerkiksi vessahädän pidättely eli kykymme pidetellä ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin voimme helpottaa oloamme. Tai pidätellä impulssejamme tilanteissa, joissa niiden näyttäminen olisi meille kenties haitallista. Esimerkiksi kriittisen palautteen saaminen työelämässä. Pidättelyn muuttuessa tukahduttamikseksi alamme voimaan huonosti. Esimerkiksi aggressio, oma tahtomme, on meille elintärkeää ja sen ilmaiseminen luonnollista. Ilman tervettä aggressiota emme voi toimia. Kehossa retroflektiot ilmenevät tukahdutettuina tunteina ja tuntemuksina.

Retroflektion taustalla on usein introjekti, uskomus. Uskomus voi olla esimerkiksi, että kunnollinen ihminen ei ole vihainen. Tällöin aggressio itsessä koetaan vääräksi tunteeksi. Retroflektio voi kääntyä negatiiviseksi minä-puheeksi, jolloin henkilö voi kokea olevansa vääränlainen. Pelko häpeästä ajaa meitä usein pidättelemään tunteitamme. Kuitenkin voidaksemme hyvin tunteiden on tärkeää tulla ilmaistuksi sen sijaan, että ne jäävät ”jäätyneiksi” kehoomme. Nämä jäätyneet tunteet voivat aiheuttaa monenlaisia vaivoja kehoissamme. Joskus migreenin, purentaongelmien tai hartiakipujen taustalla voikin olla ilmaisematon tunne.

Voimme pidätellä myös positiivisia tunteita. Uskomus, että rakkauden tai läheisyyden ilmaiseminen jossain tilanteessa tai jollekin henkilölle ei ole sopivaa, voi aiheuttaa meissä pidättelyä. Kun pidättelemme tunteitamme kokemuksemme elämästä voi muuttua ontoksi, sillä kaikki tunteet kuuluvat elämään ja niiden turvallisesti ilmaiseminen on hyvinvointimme edellytys.

Työelämässä retroflektio voi ilmetä eri tavoin. Esimerkkinä henkilö, joka pidättäytyy puhumasta (ensin) tai argumentoinnista palaverissa. Tai tiimi, joka on ylivarovainen, loputtomasti suunnitteleva, pidättäen näin toimintaansa epäonnistumisen pelossa. Myös yrityksen työkulttuuri voi aiheuttaa pidättelyä ja näin riittämättömyyden tunnetta. Uskomus, että yrityksemme täytyy olla paras, voi työntekijässä muuttua retroflektiivikseksi käyttäytymiseksi.

Itselleni tietoisuuteni lisääntyminen siitä, kuinka minä pidättelen tunteitani, on ollut avain parempaan kehotietoisuuteen. Kun huomaan vatsani olevan kireä, pohdin mitä tunnetta pidättelen tai kun hartiat ovat raskaat mietin, mikä saa minut vihaiseksi. Viemällä huomioni niihin tuntemuksiin sallien, voin saada uusia tietoisuuksia itsestäni ja suhteesta toisiin. Ja kun energia alkaa taas liikkumaan, kehoni voi löytää uusia, vapaampia tapoja olla ja liikkua, vapauttaen samalla mieltä. Itselläni tällä on suora vaikutus energiatasoihini, sillä kun pidättelen, niin väsyn. Voin myös kysyä itseltäni uupuneena, että pidättelenkö nyt jotain tunnetta vai olenko vain väsynyt? Jos pidättelen, niin voin kenties nyt valita toisin.

Retroflektioiden purkamiseksi voi työskennellä usealla tavalla. Hahmoterapeutin kanssa voit tutkia miten olet kontaktissa ja mikä kenties estää yhteyden itseesi ja toisiin. Voit myös kokeilla aggressioon liittyvää mielikuvaharjoitusta, jonka mainitsin blogin alussa. Seuraavan kerran kun olet vihainen itsellesi voit miettiä, oletko sittenkin vihainen jollekin toiselle? Kun saat tämän henkilön mieleesi, voit kuvitella mikä olisi sopiva rangaistus hänelle? Seuraavaksi kuvittele mielessäsi miten tuo rangaistus toteutuu. Huomaa muuttuiko sinussa jokin? Oletko vielä vihainen itsellesi? Tämä harjoitus auttaa aggressiota liikkumaan turvallisesti eteenpäin, sen sijaan että se jäisi jäätyneeksi kehoosi. Harjoitus mukailtu kirjasta: Uskalla olla elossa (Starak, Oldham, Key, 2015. Suom. Juha Silvo).

Kuva: Unsplash / Priscilla Du Preez

Vuodenajat auttavat muutoksissa – ota nyt syksyn voima käyttöösi

Elämässä on erilaisia rytmejä. Elämässä on vuodenaikoja. Erilaisilla elämänalueilla voi olla myös omat vuodenaikansa. Voit elää kevättä työasioissa, kesää parisuhteessa ja joku kaverisuhteesi voi olla syksyssä. Ehkä kiireisen elämän vuoksi rakas vanha harrastuksesi on levossa ja talven ajassa juuri nyt.

Kevät on uusia alkuja ja uuden puhkeamista esiin. Kesä on kasvua, kukoistusta ja sadonkorjuuta. Syksy on irti päästämistä ja elämänvoiman sisäänpäin vetäytymistä. Talvi on lepoa.

Luonto voi auttaa muutoksen kokemisessa sisimmässä ja inspiroida ulkoiseenkin toimintaan. On helpompi kokea jotakin olemuksessaan, jos näkee ja aistii sitä myös ympärillään. Sanotaanhan myös, että seura tekee kaltaisekseen.

Nyt syksyllä voi päästää irti, karsia ja siirtyä kohti lepoa.

Millä elämänalueilla sinulla on nyt syksy menossa?

Syksyharjoitus

Kävele puistossa tai metsässä. Aisti syksyn voimaa ja tunnelmaa ja anna samalla pudota pois asioita, joiden kuuluu lähteä. Auta muodonmuutosta tapahtumaan päästämällä irti. Kuten lehdet putoavat, anna vanhan pudota maahan. Kun näet lehtiä maassa, niin koe ja vahvista, kuinka olet jo päästänyt putoamaan monta pientä muistoa, ajatusta ja tunnetta.

Isommissa asioissa voit vahvistaa, että pudotat kaiken syksyn mukana pois. Voit seurata kuinka asia hiljalleen lehtien vähetessä on poistumassa elämästäsi. Tee toki sisäistä työtä myös asian kanssa.

Luonnon voiman käyttäminen näin on symbolinen teko ja leikki. Ole siis autenttinen ja seuraa omaa rytmiäsi. Oma rytmisi voi olla eri kuin luonnon rytmi, mutta ota kuitenkin luonnon ja ympäristön voima avuksesi silloin, kun se tuntuu hyvältä.

Syksyä seuraa levon aika – talvi. Silloin uudet potentiaalit lepäävät odottaen esille pääsyä.

Huomaa, että nämä vuodenaikojen kierrot elämän eri asioissa voivat olla nopeampia tapahtumia ja joissakin tapauksissa irti päästämiseen tarvitaan monen kuukauden ja vuoden kierto.

Lehtien ravistelu

Toinen pieni syksyinen harjoitus, jonka voi tehdä missä tahansa, on syksyinen ravistelu. Se voi olla kuitenkin voimallisemman tuntuinen juuri luonnon keskellä.

Ravistele lempeästi kehoasi ja kuvittele, että kuin puu pudotat turhia tunteita, ajatuksia ja muistoja maahan. Aivan kuin maahan satelisi erivärisiä lehtiä. Anna ravisteluliikkeen lähteä polvistasi ja anna koko ylävartalosi liikkua rentona massana mukana. Pidä pää kuitenkin pystyssä. Hengitä ulos suun kautta. Anna turhan poistua myös uloshengityksillä.

*joissakin lähteissä on suositeltu olla ravistelematta, jos on raskaana tai, jos on ollut tai on sairaus, jossa ei saa mennä kokokehohierontaan, lymfaterapiaan yms.

Nauti syksyn voimasta ja harjoituksista ja tiedä, että pian on levon aika ja varmuudella tulee myös kevät ja kesä kaikessa vehreydessään.

Lisää luonnon taiasta ja voimasta löydät Metsässä – uppoudu metsään, itseesi ja elämään -kirjasta:

Unsplash kuvat: Fiona Smallwood / Nadja Zehe

Loistavat metsään uppoutumisen menetelmän ohjaajakoulutukset – lämpimästi tervetuloa mukaan!

Elämä on aivan liian lyhyt työpahoinvointiin – näitä kolmea elementtiä erityisherkkä kaipaa työelämältä

Eri viestintävälineet piippaavat tauotta ja vaativat jakamatonta huomiotasi, tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä sinulla ole aikaa keskittyä mihinkään kunnolla. Olet tottunut sammuttelemaan tulipaloja toisensa perään, vaikket ole palomies. Kun palaat kotiin, tunnet itsesi rätiksi, josta iltapäivän viimeinen palaveri on puristanut viimeisetkin pisarat.

Kuulostaako edellä maalattu kuva työelämästä tutulta? Toivottavasti ei. Kohtaus on kuitenkin nykyajan työelämästä ja todellisuutta monille. Kuvaillun kaltainen työkulttuuri ei ole varsinaisesti hyväksi kenellekään, mutta erityisen huonosti se sopii meille erityisherkille.

Vaikka joskus siltä saattaa kuulostaakin, niin erityisherkkyys ei ole sairaus, vaan ominaisuus, johon liittyy hermoston herkkyys. Silloin jatkuva ärsyketulva, oli se sitten ääniä, valoa tai viestien virtaa, saa elimistön kuormittumaan ja olon tuntumaan tukkoiselta. On myös hyvä muistaa, että toisaalta juuri hermoston herkkyyden ansiosta moni erityisherkkä pystyy nauttimaan elämästä ja sen yksityiskohdista ainutlaatuisella tavalla.

Työelämässä erityisherkkä ihminen selviää yleensä töistään siinä missä muutkin, mutta tarvitsee päivän säntäilyjen ja sosiaalisten tilanteiden jälkeen keskimääräistä enemmän palautumisaikaa. Jos esimerkiksi itse olen viettänyt koko päivän asiakastyössä, ei minulle se houkuttelevin ilta-aktiviteetti ole ihmisten tapaaminen. Jos taas päiväni on sisältänyt paljon tarkkuutta tai luovuutta vaativaa aivotyötä, paras paikka sumuisten aivojen kirkastamiseen on hälyisen kaupungin sijaan metsän hiljaisuus.

Uskon, että en ole kokemusteni kanssa yksin.

Millaisia elementtejä erityisherkkä sitten kaipaa työelämältä? Entä voitaisiinko nämä asiat huomioimalla luoda kaikille toimivampaa ja parempaa työelämää, jossa ihmiset viihtyvät ja voivat hyvin?

Minulle on tärkeää saada keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Jos taas ajatukset sinkoilevat tehtävästä toiseen, ei mikään niistä etene kunnolla. Uskonkin, että työelämässä sekä tehokkaampi että työhyvinvoinnin kannalta parempi ratkaisu on antaa työntekijän aikatauluttaa ja raamittaa omaa työtään mahdollisimman paljon. Näin työtä pystyy (niin halutessaan) tekemään ilman jatkuvia keskeytyksiä. Se voi vaatia esimerkiksi sitä, että työpäivässä on hetkiä, jolloin ei tarvitse heti vastata puheluihin tai viesteihin tai osallistua joka ikiseen palaveriin.
Ylipäätään toivoisin enemmän mahdollisuuksia tehdä asioita rauhasta käsin. Uskon, että tästä olisi hyötyä myös muillekin kuin erityisherkille. Usein työelämässä saa kuitenkin arvostusta ja suitsutusta, kun näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Tämä on outoa. Kiireessä stressitasot kohoavat ja virheiden määrä kasvaa. Usein rauhallisempi ja huolellisempi lähestymistapa tuottaa paitsi paremman tuloksen, niin myös kasvattaa työhyvinvointia sekä kohottaa fiilistä. Itse olen yrittänyt jättää kiireen ihannoinnin ja olla tuntematta huonoa omaatuntoa, jos itselläni ei ole jatkuva kiire.
Erityisherkkä saattaa nauttia sosiaalisista tilanteista siinä missä kuka tahansa, mutta ne myös kuormittavat ja syövät energiaa. Työpaikoilla olisikin hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten työntekijä pystyy itse säätelemään sosiaalisuuden ja yksinolon suhdetta. Kaikissa töissä tämä ei tietenkään ole mahdollista, mutta erityisherkälle esimerkiksi mahdollisuus hiljaiseen ja rauhalliseen työskentelytilaan on tärkeä.

Itse olen kokenut, että yrittäjänä minulla on ollut mahdollisuus luoda itselleni sopiva tapa tehdä töitä. Olemme ystäväni kanssa perustaneet kahden hengen yrityksen, jossa ensisijaiset tavoitteemme liittyvät paksun palkkapussin sijaan merkityksellisyyteen, hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Uskomme, että hyvinvoiva ja onnellinen työntekijä tuottaa ympärilleen hyvää kaikkein eniten.

Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta tai halua ryhtyä yrittäjiksi, joten toivon, että mahdollisimman moni työnantaja kiinnittäisi huomiota siihen, miten rauha ja hyvinvointi saataisiin palautettua työelämään. Jokainen meistä on yksilö ja se haastaa myös työnantajia tarjoamaan yksilöllisiä tapoja tehdä töitä.

Alkuun pääsee esimerkiksi kysymällä ja olemalla kiinnostunut. Jokainen työntekijä on asiantuntija siinä, miten hän voi hyvin ja saa työnsä hoidettua parhaalla mahdollisella tavalla.

Meillä on vain yksi elämä ja se on aivan liian lyhyt työpahoinvointiin.

Olemme oman rakkautemme arvoisia myös huonoina hetkinä

Ystäväni Viivi Pentikäinen kysyi minulta eräänä iltana, miksi puhun enemmän itseni arvostamisesta enkä niinkään itseni rakastamisesta. Onko itsensä arvostaminen minulle tärkeämpää kuin itsensä rakastaminen?

Joskus ystävien kysymykset ovat ihan timanttisia. Ne saavat pohtimaan asioita, joita ei muuten tulisi pohdituksi. Tuossa tilanteessa en heti osannut vastata kysymykseen, mutta se sai minut miettimään asiaa.

Jokainen meistä määrittelee käsitteet omalla tavallaan. Minulle itsensä arvostaminen ja itsensä rakastaminen ovat olleet liki synonyymejä, samaa tarkoittavia asioita. Kun rakastaa itseään, yleensä myös arvostaa itseään, ja päinvastoin. Mutta nyt tajusin niiden hienonhienon eron.

Itseni arvostamisella tarkoitan tapaa suhtautua itseensä ja käyttäytyä itseäni kohtaan. Se on asenne itseäni kohtaan. Eräänlainen minäsuhde. Voin arvostaa kykyjäni ja osaamistani. Voin arvostaa kehollista olemustani ja persoonallisuuttani. Voin arvostaa ihmissuhdetaitojani ja tunnetaitojani. Voin arvostaa luonteenvahvuuksiani, kuten sinnikkyyttä tai rohkeutta.

Itsensä arvostaminen eli omanarvontunne näkyy tavassamme puhua itsestämme tai itsellemme. Se näkyy käyttäytymisessä itseämme kohtaan. Se on tekemistä, joka tapahtuu ego-minuutemme eli kehomme, mielemme ja tunteidemme tasolla. Itsensä arvostaminen kohdistuu siis asioihin, jotka ovat itseeni sidoksissa, mutta eivät ole kuitenkaan aivan minuuteni ytimessä. Arvostamme itseämme minäkäsityksemme tasolla. Lisäksi itsensä arvostamista voimme opetella ja harjoitella, voimme kehittyä siinä.

Esimerkiksi kun kuulet sisäisen puheesi mollaavan sinua, voit pysäyttää se. Voit päättää, että seuraavan tunnin ajan et suostu mitätöimään tai vähättelemään itseäsi. Sen sijaan voit keskittyä vahvistamaan hyviä ja arvostavia ajatuksia itsestäsi. Voit myös miettiä, mikä on ensimmäinen pienenpieni muutos omissa toimissasi tai käyttäytymisessäsi, mikä lisää omanarvontunnettasi.

Sen sijaan aitoa itsensä rakastamista meidän ei tarvitse opetella tai tehdä, koska olemme jo rakkautta. Meidän todellinen minuutemme on puhdasta rakkautta. Toki tuosta puhtaasta rakkaudesta käsin rakastamme myös kipuilevaa ego-minäämme. Mutta sitä ei tarvitse yrittää, sen eteen ei tarvitse ponnistella, sitä ei tarvitse tekemällä tehdä, koska todellisessa minuudessamme virtaava rakkaus säteilee aina kaikkialle, myös ego-minäämme kohtaan.

Todelliseen minuuteen saamme yhteyden hiljentymällä. Silloin mielemme hiljentyessä ja rauhoittuessa lempeästi ja hyväksyen näemme itsemme. Tunnemme rakkauden virtaavan vahvana sisällämme – kohti itseämme ja muita.

Silloin ymmärrämme, että itsensä rakastaminen ei ole jotain, jota minä voin tehdä tai kehittää. Se on jotain, johon minä kytkeydyn, jolle minä antaudun ja joka on aina olemassa. Se on rakkautta, joka virtaa kauttani, mutta minä en sitä tee. Koska todellisessa minuudessamme, ydinolemuksessamme, minuutemme rajat hälvenevät ja koemme suurta yhteyttä kaikkeen, siellä ei ole sitä minää, jonka pitäisi yrittää rakastaa itseään. Siellä on vain rakkautta, joka ulottuu kaikkialle.

Kun muistamme ja tunnistamme todellisen minuutemme, myös itsensä arvostaminen muuttuu paljon helpommaksi. Vaikka arjessa toimimme vaatimuksia ja epäilyksiä täynnä olevan ego-minuutemme tasolla, ymmärrämme ja muistamme meissä olevan myös toisenlaisen, rakkaudellisen, hyväksyvän tason.

Silloin ego-minämme vaatimukset, pyrkimykset ja epäilykset menettävät merkitystään. Pystymme katsomaan itseämme lempeästi ja hyväksyvästi. Olemme rakkautemme arvoisia myös huonoina hetkinä. Ja sitähän itsensä arvostaminen loppujen lopuksi on. Olla oman rakkautensa arvoinen.

Lue lisää kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi, miten voimme purkaa esteet itsensä rakastamisen tieltä ja tunnistaa todellisen minuutemme täynnä rakkautta.

Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ

Melankolinen, saamaton ja hankala ihminen, vaiko sittenkin masentunut? – Hiljaa hiipineen masennuksen tunnistaminen voi olla vaikeaa

Kirjoittaja Mari Jokinen on koulutettu kokemusasiantuntija, inhimillinen ihminen ja äiti. Mari haluaa jakaa tietoa, toivoa ja samaistumispintaa antamalla kasvot kokemuksille, jotka ovat inhimillisiä, mutta aiheuttavat vielä tänä päivänä usein turhaan häpeää.

Kun palaan ajatuksissani muutaman vuoden taakse, lähes kaikki näyttää sumuiselta. Elin aikaa, jolloin olin masentunut ja ahdistunut, sitä kuitenkaan täysin ymmärtämättä. Ahdistuneisuudesta olin kärsinyt ajoittain nuoresta saakka, ja pienin askelin vierelle oli hiipinyt myös masennus. Olin niin tottunut omaan oireiluuni, että oireet sekoittuivat osaksi omaa identiteettiäni ja ajattelinkin olevani vain äärettömän melankolinen, hankala, ja laiska ihminen. Elämästä himmenivät värit ja tulevaisuudesta mahdollisuudet.

Masennus oireili kohdallani muun muassa ärtyisyytenä läheisiä kohtaan, synkkinä ajatuksina, pessimistisyytenä sekä toimintakyvyn alenemisena. Kävin töissä tunnollisesti, mutta työn ulkopuolella oli kuitenkin vaikeaa saada normaaleja arjen askareita tehdyksi. Aika usein ne jäivätkin ponnisteluista huolimatta tekemättä. Yritin paeta pahaa oloani uneen ja nukuin pitkiä päiväunia, öisin näin paljon painajaisia ja puhuin unissani. Tukahdutin oloani viikonloppuisin muun muassa juhlimalla ja shoppailemalla, ja suunnitelmia oli keksittävä – vaikka väkisin. En osannut pysähtyä ja olla aidosti läsnä, sillä oman kivun kohtaaminen oli liikaa.

Oireiden taso vaihteli ja välillä oli parempiakin aikoja. Käsitykseni masennuksesta oli niin kapea ja sairaudentuntoni alhainen, etten ymmärtänyt sairastavani sitä, vaikka kokeilemani netin masennustestin tulokset näyttivät vaihdellen lievää ja keskivaikeaa masennusta. ”Sehän on vain nettitesti. Olenhan minä työkuntoinenkin ja pääsen kyllä aamuisin sängystä ylös”, ajattelin. Löysin tekijöitä, joiden takia en mielestäni voinut olla masentunut, ymmärtämättä sitä, kuinka monimuotoista oireilu voi olla.

Aloin toipua ensimmäistä kertaa lähdettyäni parisuhteesta, jonka suhdedynamiikka oli myös omiaan pitämään masennustani yllä. Tällöin aloin ymmärtää, etten olekaan se ihminen, joka olin luullut olevani. Kyse olikin oireilusta, eikä luonteenpiirteistäni. Huomasin muutoksen itsessäni, ja sain kuulla siitä myös ihmisiltä ympärilläni. Tästä seurasi paremmat ajat, mutta koska juurisyyt jäivät käsittelemättä, masennus iski myöhemmin uudelleen. Tuolloin koin myös romahduksen, jonka seurauksena jäin sairaslomalle ja pääsin avunpiiriin. Masennusta ei kuitenkaan kohdallani jostain syystä tutkittu, eikä siten ole diagnosoitukaan, ja se on osaltaan vaikuttanut vähättelyyni asiaa kohtaan. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain apua ja se on tärkeintä.

Masennukseni syntyyn vaikuttivat varmasti monet tekijät, joita olen lähtenyt tutkituttamaan ja käsittelemään muun muassa psykoterapiassa. Yksi merkittävä tekijä on ollut läheisriippuvuuteni, josta aloin toipua romahduksen jälkeen. Ahdistuneisuudesta kärsin edelleen ajoittain, mutta masennus ei ole elämässäni tällä hetkellä läsnä.

En tiedä, voinko sanoa olevani kiitollinen haasteistani, mutta toisaalta niistä toipumisen aloitettuani olen aloittanut myös tutustumisen itseeni aidosti, ja se on ollut äärettömän antoisaa. Nykyään osaan pysähtyä ja nauttia pienistä, tavallisista hetkistä. Toisin kuin masentuneena, pystyn tuntemaan aitoa kiitollisuutta siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässäni on. Osaan suhtautua itseeni aiempaa myötätuntoisemmin kaiken keskellä, ja vaikeiden paikkojen tullen muistan, että yksin ei tarvitse selviytyä.

Ihmeellisen herkullinen kolmen ainesosan brownie

Suosin niin sanottua arkileivontaa. Arkileivonta tarkoittaa minulle sellaisten herkkujen leipomista, joita voi huoletta herkutella, vaikka joka päivä. Ne eivät heilauttele liikaa esimerkiksi verensokeriarvojamme ja ovat ravitsemuksellisesti hyödyllisempiä kehollemme, kuin verrokki sokeriherkut.

Haluan myös esimerkilläni opastaa 3,5-vuotiasta lastani siihen, että paitsi, että ruoanlaitto ja leipominen ovat hauskaa yhteistä ajanvietettä, on ravitsemukseen hyvä kiinnittää huomiota. Hän tietää jo, että niin sanottuja sokeriherkkuja syödään vain juhlahetkinä ja näitä kutsumiani ”lasten herkkuja” tai terveellisempiä leivonnaisia voi syödä arkisin vaikkapa ruoan päälle jälkiruokana.

Nämä täyteläiset suklaapalat sopivat täydellisesti arjen kahvihetkiin.

BROWNIE OHJE

1dl makeuttamatonta maapähkinävoita

1dl tummaa kaakaojauhetta

3 tummaa banaania

ripaus suolaa

(tarpeen mukaan lisämakeudeksi loraus hunajaa)

VAIHE 1) Muusaa banaanit sauvasekoittimella soseeksi

VAIHE 2) Yhdistä kaikki aineet ja maista taikinaa. Mikäli kaipaat lisämakeutta, voit lorauttaa esimerkiksi hunajaa taikinan sekaan maun mukaan.

VAIHE 3) Kaada taikina pieneen voideltuun vuokaan ja paista 175 asteessa, noin 20-30 minuuttia, kunnes kakun pinta ei enää tunnu taikinaiselta.

Kakku saa jäädä meheväksi sisältä, joten ethän paista liikaa.

Miksi irtaantuminen epäterveestä ihmissuhteesta on niin vaikeaa?

Monista syistä, joihin ei yleensä pelkkä järki riitä, mutta taas näiden isojen vaikuttimien tunnistaminen ja tiedostaminen voi auttaa – keräämään rohkeutta, vahvistamaan omia rajoja ja tervettä erottelukykyä, kuten myös terveitä tunnesäätelytaitoja.

Tässä muutamia syitä, jotka pitävät epäterveessä ihmissuhteessa:

Pelko

Pelko voi olla hyvin piiloutunut alitajuntaan ja sen juuret voivat hyvin olla jo varhaislapsuudessa/ nuoruudessa.

Tyypillisiä pelkoja ovat hylätyksi tulo, yksinjääminen, tuntemattoman pelko ja myös pelko siitä, miten toinen reagoi – alkaisiko uhkaamaan, syyllistämään vai miten reagoisi?

Epärealistinen toivo

Toivo on valtavan tärkeä elämänvoima, jota ilman ihmisenä oleminen voisi käydä hyvin raskaaksi. Epäterveissä suhteissa, epärealistinen toivo saattaa taas kääntyä itseämme vastaan ja pahasti. Voitko valita tämän suhteen ja tämän kumppanin nyt, vai onko suhde sen varassa, että ”sitten kun hän muuttuu” tai ”sitten kun asia x helpottaa välillämme? Joskus vaikein rakkauden muoto on hyväksyä, että suhde on epäterve, eikä tee hyvää.

Syyllisyys

Jos meillä on läheisriippuvaisia taipumuksia, olemme usein tiedostamattamme hyvin herkkiä syyllistymään ja myös kantamaan ylivastuuta. Tätä syyllisyyttä toinen usein meissä ”käyttää” pysyäksemme toimimattomassa suhteessa.

Häpeä

Häpeä on usein moninaista, usein senkin juuret ovat jo varhaisissa suhteissa. Emme pohjimmiltamme usko olevamme rakkauden arvoisia ja riittäviä. Häpeä alkaa myös luikertelemaan nurkissamme, kun tajuamme millaisessa suhteessa olemme. Miksi annan itseäni kohdella näin? Miten minä, järkevä ihminen suostun tällaiseen?

Ei ole mitään syytä hävetä. Tasavertaiseen ihmissuhteeseenkin kuuluu haasteet ja aallokot, mutta epäterveissä ihmissuhde kuvioissa samat kaavat toistuvat pakonomaisesti. Silloin on kyse jostain muusta, kun rakkaudesta – luultavasti traumakiintymyksestä.

Olisi ihanaa, jos joku päivä pelko, epärealistinen toivo, syyllisyys ja häpeä vain katoasivat, mutta sitä päivää ei kannata jäädä odottelemaan. Viisaampaa on harjoitella toimimaan itselleen rakkaudellisella tavalla, vaikeista tunteista huolimatta. Vaikeita tunteita kieltämättä tai tukahduttamatta. Tällaisten teemojen kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Jos olet väkivaltaisessa tai henkisesti väkivaltaisessa suhteessa, haethan apua. Esimerkiksi Nettiturvakoti ja Naistenlinja ovat maksuttomia paikkoja saada tukea.

VINKKI: Jos haluat ymmärtää itseäsi ja tunteitasi paremmin, Eevin Ymmärrä itseäsi -kortit auttavat syventämään itsetuntemusta sekä jäsentämään, erottelemaan ja sanoittamaan tunteita.

Et ole koskaan liikaa etkä liian vähän – kuinka tunnistaa itseä muussava uskomus?

Aijaijaijaijai!!!⁠ Miten paljon olenkaan luullut: olen liian voimakastunteinen, liian överi, liian kiltti, liian herkkä, liian epävarma, liian sitä ja tätä. Onneksi se stoori on loppunut – ohjautuu sekin elämänvoima harhaluuloista vapaaseen rimpsutteluun, sydänjuttujeni elämiseen.⁠ Nimittäin: uskomukset siitä, että on liian vähän tai liian paljon jotain, kumpuavat suoraan häpeästä eli niistä kokemuksista elämässämme, joissa jokin meissä on jäänyt näkemättä ja kohtaamatta.⁠

Himmaavasta häpeästä – eli itseä liiskaavista tarinoista, itsensä pienentämisestä ja näkymättömyydestä tai vimmaisesta suorittamisesta, kilpailemisesta tai kulissien rakentelusta ja menestysmaniasta – voi vapautua ihanaan, levolliseen, ihan itsenään riittävään ja säkenöivään oloon elossa. Se vapauttaa meitä kulkemaan kohti sydänkutsujamme: kuulemaan sisäistä ääntämme ja toimimaan sen mukaan. Luottamaan siihen, että juuri näin olen arvokas ja rakastettava.

Useimmille meistä reissu häpeästä sydänsäkenöintiin on olennainen osa voimautumista (suuri osa meistä elelee enemmän tai vähemmän häpeän / arvottomuuden ja sen peittämisen vallassa – eli samassa veneessä ollaan. Kirjassani Sydänvoimaa muutokseen avaan syvästi tätä hommelia, ja Hidasta elämää -kirjaperheen toinen uutuuskirja, Miia Moision Häpeästä valoon käsittelee samaa teemaa eri kulmin).

⁠
Oma pitkäaikaistarinani oli uskomus siitä, että olen liian voimakastunteinen (ja herkkä). Sellainen uskomus kumpuaa mm. sieltä, missä on yrittänyt saada tunneyhteyttä varhaisiin hoivaajiinsa: huomiota, turvaa, nähdyksi tulemista, rakkautta. Jos ei ole ihan onnistanut, on pitänyt pistää volaa kaakkoon. Jos on edelleen jäänyt yksin voimakkaiden tunteidensa kanssa (eikä tietenkään ole vielä niitä osannut säädellä eikä luoda itselleen turvaa), syntyy uskomus, että on liian voimakastunteinen.⁠ On jäänyt hermostollisen yliviritystilan eli voimakkaan tunnereaktionsa kanssa yksin, eikä ole päässyt palaamaan takaisin keholliseen ja psykologiseen turvan tilaan, joka syntyy kun aikuinen rauhoittaa ja auttaa, jolloin parasympaattinen hermosto aktivoituu. Silloin tapahtuu tunnetilan jälkeinen rauhoittuminen, pakene tai taistele -tilan laantuminen, rentouteen ja turvan kokemukseen palaaminen. Jos siis hermosto yli- tai alivirittyy jatkuvasti niin, ettei lapsi pääse takaisin rauhoittumisen eli turvan tilaan yhteydessä aikuiseen, alkaa syntyä uskomuksia siitä, että on huono, liikaa tai liian vähän.

⁠
Kaikki ”liian sitä tai tätä” uskomukset syntyvät samantapaisella mekaniikalla, ja synnyttävät lukemattomia defenssejä ja selviytymiskeinoja – toisten kannattelua, miellyttämistä, toksista syyllisyyttä, ylikompensoimista, alisuoriutumista, itsensä piilottamista, sosiaalista ahdistusta – ylipäänsä valtavaa ponnistelua sen sijaan, että saisi vain olla oma itsensä ihan rauhassa ja levossa, yrittelemättä mitään.

Ja ah, kun tulee turvassa nähdyksi ja peilatuksi (usein auttajan avulla aikuisuudessa) nämä elämään niin valtaisasti vaikuttavat uskomukset alkavat purkautua. Tulee lupa omille tunteille ja tarpeille – sille, kuka pohjimmiltaan on. Silloin oma elämänvoima pääsee vapaasti virtaamaan kohti omia sydänjuttuja.

Kurkkaa kirja:

Lämpimästi tervetuloa vapautumaan häpeästä voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.