Sivu 124 – Hidasta elämää

Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin – jokainen ihminen tarvitsee joskus apua

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli

Mieti hetki elämäsi ensimmäisiä hetkiä. Ensimmäisiä kuukausia ja vuosia. Olit riippuvainen saamastasi huolenpidosta ja kovinkaan pitkää aikaa et olisi yksin selvinnyt. Olit rakkauden armoilla, ja näin on meistä jokaisen kohdalla. Olemme syntyneet vastaanottamaan apua.

Mieti sitten elämääsi nyt. Onko sinun helppo pyytää tai vastaanottaa apua? Varmat kyllä-vastaukset ovat harvinaisia. Enemmän on kai meitä, joille avun pyytäminen ei ole ihan helppoa. Tavanomaisempaa on purra hammasta ja selvitä vielä tästä – mitä se sitten onkin – vaikka sydäntä puristaisi. On tahto pärjätä itse ja näyttää (kenelle?), että kyllä minä pärjään ja selviän.

Miksi avun pyytäminen tuntuu vaikealta?

Avun pyytäminen voi tuntua nololta, sillä selviäväthän muutkin. Ajatukset voivat kulkea näitä ratoja: ”Tämä hoituu nopeimmin, jos teen sen itse.” ”En halua jäädä kiitollisuudenvelkaan.” ”Muilla on omatkin kiireensä, ei heitä voi kuormittaa.” Tai ehkä asia kumpuaa vielä syvemmältä: ”Olen yksin.” ”Ei minua kuitenkaan auteta.”

Oma avuntarve voi myös tuntua loputtomalta. Jos saa vain vähän apua, onko sitä järkeä edes pyytää? Mutta miksi näin on? Jos olemme kerran lähteneet elämään siitä, että olemme täysin toisten avun armoilla, missä välissä tarina muuttuu niin, että luulemme, että täytyy pärjätä itse, pärjätä yksin?

Reippauden edellytys voi alkaa jo varhain. Kun omat lapseni olivat vain muutaman kuukauden ikäisiä, kuulin välillä kaupassa tai kadulla kysymyksen: ”Onko hän kiltti?” Se oli kysyjän keskustelunaloitus, mutta ajatuksena erheellinen. Vauvat eivät ole kilttejä tai hankalia. Heidän kasvukipunsa tai vaivansa voivat haastaa vanhempien jaksamisen, mutta ei sillä ole tekemistä kiltteyden kanssa. Jos kiltiksi tulkitaan se, ettei ilmaise avuntarpeitaan, ei ihme, ettei apua ole myöhemminkään helppo pyytää. Reippauteen myös kannustetaan.

Jokaisen sisimmästä löytyy – jos pintaa hieman raaputtaa – se pieni ihminen, joka on joskus jäänyt vaille apua. Ehkä kyse oli arkisista tilanteista tai suuremmista laiminlyönneistä. Monenlaiset vaille jäämiset muokkaavat meitä. Ellei apua ja turvallisia käsivarsia ole saatavilla silloin kun niitä tarvitsee, on luonnollista päätellä, että on selvittävä yksin.

Peitätkö reippaudella väsymystä?

Joskus energisyys, aikaansaavuus ja reippaus on syntynyt suojaamaan suurta väsymystä. Uupumus on voinut kertyä vuosien varrella niin, että pysähtyminen pelottaa, eikä avun saaminen tai lepo tunnu vaihtoehdolta. Ylikierroksilla käyvän suusta voi kuulua: ”Kyllä mä pärjään, ei tässä mitään.”

Samaan aikaan sisin voi kysyä: Jos en pärjääkään, ottaako joku vastaan? Kuinka syvälle sitten vajoan? Ja mitä jos en enää pääsekään käyntiin? Sisäinen todellisuus ei aina heijastu kasvoilta tai olemuksesta. Valoisinkin voi väistellä pimeää.

Ihmisen matka alkaa avuttomuudesta, siis avun tarpeesta. Vauvassa ja vanhuksessa tämä on selvimmin nähtävissä: tarinamme on kirjoitettu yhteyteen toisten kanssa. Kun kyse on näinkin perustavanlaatuisesta, inhimillisestä osasta meitä, voisiko sille avautua tietoisesti?

Huomaa apu ja ota se vastaan

Seuraavalla kerralla, kun joku tarjoaa apuaan, ethän ainakaan vastusta sitä. Älä suotta mieti, miten saisit ”maksettua takaisin”, vaan ota apu ilolla vastaan. Apua ei tarvitse ansaita. Pyytämällä, vastaanottamalla ja tarjoamalla apua luot omalta osaltasi yhteyden kulttuuria. Ilmaisemalla avuntarpeesi, otat ensimmäisen askeleen.

Oikeastaan tukea on olemassa silloinkin, kun tuntuu ettei ole. Et olisi tässä nyt, ellet olisi saanut elämän varrella myös apua. Kaiken aikaa, haastavinakin aikoina, on huomaamatonta kannattelua. Kädenojennuksia, auringon lämpöä, luonnon kauneutta. Ruokaa, juomaa, maata jalkojen alla, katto pään päällä. Tukiverkkoja, taidetta, luovuutta. Opettajia, bussikuskeja, lääkäreitä. Ystävyyttä, naurua, lepoa. Sydän, joka sykkii lakkaamatta, nytkin.

Joskus toisen antama apu piirtyy syvälle sieluun, vaikkei olisi kovin kummallisesta asiasta kyse. Yksikin hyväksyvä katse kannattelee. Auttaa ja tulla autetuksi, siinäpä sisäistämistä koko elämän ajaksi! Jokaisen kulkijan sisimmästä löytyy – jos pintaa hieman raaputtaa – yhä se ihminen, joka tarvitsee apua, ja osaa sitä myös antaa. Yksin ei tarvitse jäädä.

Olet edelleen rakkauden armoilla. Mutta olet myös rakkauden ympäröimä.

Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut kirkko.

Arkiseksi on pieniä rakkaudellisia tekoja – Silloin arki ei pääse etäännyttämään kumppanista

Arki haastaa seksimme, katkeamattoman yhteyden kumppaniimme ja parisuhteemme jatkuvan huomioinnin. Työ, taloudesta huolehtiminen, mahdolliset lapsemme, stressi ja ehkä omat harrastuksemme voivat viedä aikaa ja tilaa seksiltä. Älylaitteet, televisio, ystävät ja monet muut mielenkiinnon kohteet voivat kiinnostaa meitä enemmän kuin seksi kumppanimme kanssa.

Kun ajattelemme seksiä laajempana toimintana, niin silloin seksistä tulee usein kiehtovampaa tai ainakin sen toteuttamiseen arjessa avautuu enemmän mahdollisuuksia. Seksistä tulee näin hyvällä tapaa arkista, jokapäiväiseen parisuhteeseemme kuuluvaa, sitä rikastuttavaa ja ehkä helppoakin. Arjessa seksi voi olla halauksia, hyväilyjä, viettelyä, esileikkiä, puhetta ja merkitseviä katseita, flirttia ja huumoria.

Arkiseksi vastaa syviin tarpeisiimme

Arjessa meillä voi olla arkiseksiä ja harvinaisemmilla kuherruslomilla ja treffeillä ehkä myös gourmetseksiä. Arkiseksi on hellyyttä ja huomionosoituksia. Sitä, että kerromme sanoin, elein tai teoin kumppanillemme hänen olevan meille tärkeä. Sitä, että näemme kumppanimme ja osoitamme hänelle rakkautta. Hieromme ehkä kumppanimme päänahkaa, halaamme pitkään ja suutelemme vähintään kerran päivässä kahdeksan sekunnin suudelman.

Arkiseksi on arkisia pieniä rakkaudellisia tekoja. Sen ei kuulu olla puuduttavaa tai samanlaista päivästä toiseen. Arkiseksi vastaa syviin tarpeisiimme. Arkiseksi on kohtaamista, läsnäoloa, katsetta, kosketusta, sanoja ja tekoja, pieniä eleitä, mikrohetkiä tavallisen arkemme keskellä.

Gourmetseksin vuoro on kun arkiseksikin toimii

Gourmetseksi voi olla sitten sellaista seksiä, jota pääsemme toteuttamaan harvemmin. Se voi olla herkullista viiden tähden seksiä, johon tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa asettua. Gourmetseksiä voimme suunnitella yhdessä kumppanimme kanssa, tai se voi syntyä spontaanisti tilaisuuden ollessa sopiva. Gourmetseksi on tutustumista itseemme ja kumppaniimme syvemmin sekä laajemmin seksuaalisesti. Se on seksin uutta oppimista ja tutkimista.

Voimme varata gourmetseksiin yön tai koko viikonlopun kahdestaan kotona tai muualla. Arjessamme ei ole järkevää harvoin myös mahdollisuutta tavoitella gourmetseksiä vaan tehdä arkiseksistämme sellaista, joka ylläpitää yhteyttämme. Silloin kun meillä on mahdollisuus gourmetseksiin, aikamme ei mene yhteyden uudelleen löytämiseen ja intohimon ja seksuaalisen halun uudelleen sytyttelyyn. Olemme pitäneet yhteyttä yllä jo aivan tavallisessa arjessa ja silloin olemme myös gourmetseksitaajuudella.

Kuinka tärkeää seksi on?

Useimmat meistä kaipaavat parisuhteessa katseita, kosketuksia, silittelyä, paijausta, halauksia tai suudelmia. Osa meistä kokee kykenevänsä antamaan näitä, kun olemme saaneet ensin seksiä, orgasmin, nautintoa. Osa meistä taas kykenee seksiin, kun saa ensin paljon lämmittelyä, seksiin virittäytymistä, esilekkiä.

Joskus meidän voi olla kuitenkin vaikea tunnistaa, mihin yhtymistä, orgasmia ja hyväilyseksiä pohjimmiltaan kaipaamme. Seksi voi olla meille tärkeää, mutta tarvehierarkiassamme seksi ei tule ennen maittavia yöunia ja kylläistä oloa. Heräämme seksin vähyyteen, muutokseen, puutteeseen usein, kun etäisyys kumppaniin on kasvanut liian pitkäksi.

Kun arkiseksi loppuu tai vähenee

Arkiseksin puute voi johtaa siihen, että kommunikointi parisuhteessa vaikeutuu, pinna kiristyy, läheisyys vähenee ja kynnys koskettaa kumppania kasvaa. Tai arkiseksiä on vaikea toteuttaa, koska etäisyys kumppaniin on liian pitkä henkisellä tasolla. Arki saattaa etäännyttää. Pikkuhiljaa saatamme katsoa kumppaniamme kuin vierasta henkilöä.

Miten tuo ennen niin tuttu tuntuu nyt vieraalta?

Miten tuntuukin vaikealta haluta tai koskettaa?

Tekee mieli käpertyä kumppanimme kainaloon, mutta jäämmekin istumaan sohvan toiseen laitaan. Tällöin rohkeutta on ottaa askel kohti kumppania. Kertoa ihoikävästä tai yhteydenkaipuusta. Mennä lähelle ja koskettaa enemmän kuin yhden kerran. Tällöin voi olla myös hyvä hakea apua vaikkapa pariterapiasta.

Millaista on hyvä seksi?

Hyvä ja tyydyttävä seksi on hyvää ja tyydyttävää kaikilla tarvetasoillamme. Olemme silloin rakastettuja, hyväksyttyjä, koemme arvostusta, meidät huomioidaan ja meitä kuunnellaan. Koemme syvää yhteyttä kumppanimme kanssa. Olemme parisuhteessamme yhdessä ja erillisinä. Teemme toisillemme hyvää ja pidämme huolta tarpeistamme sekä toiveistamme kunnioittaen toisiamme.

Kuuntele äänikirjana:

Kirje huonolle itsetunnolle

Hei, hyvä Huono itsetunto!

Tässä kirjeessä revin sinut hetkeksi irti isännästäsi. Puhuttelen sinua erillisenä oliona, jonka teot eivät liity millään lailla isäntääsi, jota pidät kotinasi ja jossa loisen lailla asut, ilmaiseksi. Tekojesi seuraamukset joutuu isäntäsi valitettavasti kantamaan, tämän vuoksi saatan käyttää sinusta joissain kohdin nimitystä Loinen (parasiitti, eliö, joka elää kudoksissa, aiheuttaen isäntälajilleen vahinkoa).

Jotta isäntäsi hyötyisivät kirjeestäni (toisin kuin sinä), teen muunnosta narratiivisen terapian johtohahmon, Michael White :n suosimasta ongelman ulkoistamisesta. Ongelman ulkoistaminen on erittäin hyödyllinen isäntääsi vaikuttava tapa työstää sinua (ongelmaa), pois isännästäsi ja hänen identiteetistään.

Kirjeeni jälkeen isäntäsi tulee huomaamaan yhden erittäin tärkeän seikan, hän ei ole ongelma vaan ongelma on ongelma.

Tässä tapauksessa hoksasitkin jo varmasti sen, että sinä, Huono itsetunto, olet se ongelma. Sinä olet vieras, jota ei ole kutsuttu mihinkään juhlaan. Olet elämän epätoivottu kuokkavieras.

Ulkoistan sinut hetkeksi isännästäsi, jotta sinä ja isäntäsi huomaatte olevanne erillisiä. Näin isäntäsi tulee vakuuttumaan, ettei hyödy sinusta. Olet tarpeeton ja luettuasi tämän kirjeen, hyvä Huono itsetunto, pyydän ja kehotan sinua pikimmiten siirtymään vähempiarvoiseen isäntään, esimerkiksi kiveen tai vaikkapa pakoputken reunaan.

Tällainen sinä olet

Tiedän, että niin kuin lukuisat muutkin lajisi edustajat, olet kuvitellut pystyväsi pysymään piilossa ikuisuuksia. Kaikille isännillesi et ole kuitenkaan koitunut kohtaloksi, mikä loisimisessakin on onneksi yleistä.

Olen surukseni joutunut kuitenkin todistamaan sellaisiakin hetkiä, kun tarkoituksesi on ollut tappaa isäntäsi. Koska loisiminen ei hyödytä isäntääsi mitenkään, on sinua ja sielunkumppaneitasi vastaan taisteltu miekat kolisten jo pitkään.

Minulla on ollut onni saada tutkiskella sinua ja nautinnon, sekä energianlähteitäsi kaikessa rauhassa, eri isäntiesi kesken. Keskustelumme ovat olleet herkullisia ja hedelmällisiä, meille. Sinut on ollut itse asiassa melko helppo löytää. Piiloudut kuin jänis, pää puskaan. Etkö ymmärrä, että pörröhäntä jää aina esiin vipattamaan, josta meidän on sinut helppo tunnistaa?

Useimmiten piiloudut typerien hokemiesi taakse: ”Olet huono”, et osaa mitään, olet riittämätön, olet ruma”. Huoh, keksisitpä joskus jotain uutta.

Toisinaan olet onnistunut ottamaan ovelan ketun roolin ja piiloutunut menneisyyden kriisien ja vaikeiden tapahtumien taakse, vakuuttaen siten isäntäsi siitä, ettei sinua saa häädettyä millään keinoin. Eksystystaktiikkasi on paljastettu, emme mene enää siihen lankaan.

Yksi parhaista isäntiäsi lamauttavimmista keinoistasi on ollut todistella heille heidän olevan perusluonteeltaan ja lähtökohdiltaankin heikkoja ja avuttomia. Näissä tapauksissa olet päässyt livahtamaan, senkin Loinen, heihin jo silloin, kun he olivat pieniä. Pieniä on helppo kiusata, eikö?

Pieni isäntäsi kohtasi kiusaamista jossain vaiheessa elämäänsä ja sinä huomasit aikasi tulleen, tarrasit häneen kiinni ja aloitit loputtoman huutelun hänen sisällään siitä, kuinka tästä ei enää ylös nousta.

Sisäinen ilkeä ja negatiivinen puhe on alaasi. Siinä saat tunnustusta, siinä olet hyvä. Mutta tiedätkö mitä, kukaan ei pidä siitä. Kukaan ei pidä sinusta. Olet hylkiö.

Loisten häätö, häädetty loinen

Sinä varmasti tiesitkin jo sen, että yleensähän loiset ovat erikoistuneet tiettyihin isäntäeliöihin. Ne eivät kykene häiritsemään kaikkia isäntiä taikka lisääntymään niiden yhteydessä.

Jotkin loiset ovat myös hyödyksi isännilleen. Näissä tapauksissa puhutaan varmasti käännytetyistä loisista, uuden ajattelutavan omaavista loisista, joiden negatiivinen ja isäntää murskaava puhe ja ajatukset ovat käännytetty toisenlaisiksi positiivisiksi ja isäntää vahvistaviksi huudahduksiksi.

Kyllä sinä osaat! Selviät tästäkin! Olet samanarvoinen kuin muut, minä tuen sinua! Minä ainakin tykkään sinusta ja tapahtuipa mitä vaan, minä pysyn aina vierelläsi!

Hyötyloinen. Hyödyksi oleva itsetunto, hyvä itsetunto. Sen omaava isäntä, entinen Huonon itsetunnon isäntä on keksinyt keskusteluidemme aikana sen mistä sinä saat voimaa. Hyvän itsetunnon isäntä on sanonut ääneen mitkä hänen tekemisensä ja sanomisensa ovat antaneet sinulle voimaa, ruokkineet sinua, injektioineet energiapiikkejä sinuun säännöllisin väliajoin.

Hyvän itsetunnon isäntä on sanoittanut myös ne teot, sanat ja kaikki ne puheenaiheet, joilla se ujutti ruokakuppiisi salaa häätölääkkeet ja aiheutti sinussa pikkuhiljaa, pienin askelin tapahtuvan kituvan kuoleman taikka kääntymisen. Toisen ajattelutavan omaksumisen. Näin isäntä potki sinut ensin eteiseen, sen jälkeen rappukäytävään kohti kylmää pakkasta, mistä sinä et ole koskaan pitänyt.

Yleensä häätökeinot kaikessa yksinkertaisuudessaan olivat niitä toimintatapoja, jotka auttoivat isäntää voimaan hyvin. Isäntä opetteli kuuntelemaan omaa sisäistä ääntään. Ei sinun, hyvä Huono itsetunto. Isäntä alkoi uskomaan omaan totuuteensa, se mitä isäntä koki ja ajatteli oli juuri se oikea ja hänelle hyödyllinen tapa ajatella.

Hän ei enää toiminut muiden hyväksi, koska ymmärsi, ettei hänen tarvitse ottaa vastuuta muiden isäntien tunteista. Hän piti omat puolensa. Hän alkoi kieltäytymään kerta kerralta hänelle raskailta tuntuvilta tehtäviltä ja hyppäsi sen sijaan pehmeälle sohvalleen pötköttelemään kera hymysuun ja herkkusäkin.

Hän harjoitteli tätä niin pitkään kuin oli tarve, hän ei luovuttanut, vaikka aika ajoin koki vastoinkäymisiä. Niidenkin varalle hän oli itse asiassa tehnyt tehokkaita toimintasuunnitelmia.

Kiitos kuitenkin kaikesta ja näkemiin

Kiitos hyvä Huono itsetunto, opimme sinulta paljon. Lopulta ajattelimme sinun olevan jopa paras ystävämme, jonka tarkoitus oli näyttää meille sen mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei ja kenen täällä kuuluu ensisijaisesti ottaa vastuu elämästämme. Meidän itsemme.

En voi toivottaa sinulle hyvää jatkoa. Minun, eikä meidän tarvitse antaa sinulle anteeksi. Emme katkeroidu, vaan olet saanut meidät kunnioittamaan omia rajojamme ja omaa itseämme. Annamme ennemminkin itsellemme anteeksi sen, että yleensäkin pääsit livahtamaan meihin ja ottamaan osaa elämäämme.

Hyvästi!

Miksi minun on vaikeaa luottaa kumppaniini?

Lähdetään siitä, että luottamushaasteisiin on aina jokin syy. Se mikä tämä syy on, ei ole aina kuitenkaan ihan yksiselitteistä tai helposti tunnistettavaa. Se mikä on kuitenkin varmaa, että luottamushaasteet tuovat suhteeseen ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta. Valitettavasti moni kokee myös häpeää luottamushaasteita, joka ei varsinaiseti auta. Luottamus haasteisiin on siis aina jokin syy ja jos uskaltaudumme pysähtymään elämänhistoriamme kipupisteiden äärelle, voimme löytää aidosti myötätuntoa sitä osaa itseämme kohti, jota on joskus kiintymyksen alueella sattunut.

Reagoimme kukin luottamushaasteisiin hieman eri tavoin. Toisilla kiintymysvaisto ”ylivirittyy” ja tällöin etsii alitajuisesti jatkuvasti vihjeitä siitä, että onko turvassa vai ei. Toisilla taas kiintymysvaiso on enemmänkin kuin ”jäätynyt”, jolloin on usein tehnyt tiedostamattoman päätöksen siitä, että ei kuitenkaan voi luottaa, ja tällöin usein itseasiassa koittaa välttää kiintymystä ja aitoa haavoittuvaisuutta pitämällä aina pientä etäisyyttä.

Luottamus haasteet tulevat usein seuraavista syistä:

Kiintymyshaavat ja traumat menneisyydessä (lapsuus, aiemmat ihmissuhteet)
Tämän hetken suhteessa oleva epäluottamus johtuen mm. valehtelusta, pettämisestä, mitätöimisestä, emotionaalisesta etäisyydestä, tms.
Kahden edellisen kombinaatiosta

Luottamushaasteita käsiteltäessä ei toimi se, että yrittää vaan tahdonvoimalla luottaa. Voin vannoa, se ei toimi. Luottamusta voi onneksi vahvistaa ja jopa eheyttää, jos se on suhteessa särkynyt, mutta se ei tapahdu ”vain päättämällä”. Se mitä vastustamme, usein vain lisääntyy. Joten aloita hyväksymällä itsesi juuri siinä kohdassa, missä nyt olet. Miten voisit tukea itseäsi syyllistämisen sijaan niillä hetkillä, kun on vaikea luottaa?

Toivon, että kukaan luottamushaasteita kokeva ei syyttäisi itseään. Se tie ei vie mihinkään. On kuitenkin mahdollista tukea itseään pelkojen ja epävarmuuksien läpi, hylkäämättä itse itseään. Sillä lopulta kaikista tärkeintä on se, että sinä et hylkää itseäsi.

Katso lisää videolta jossa puhun aiheesta laajemmin.

Aikuisuus ei olekaan sitä, että olen valmis – 6 tapaa, jotka tukevat jatkuvaa kasvua

Nuorena lohduttauduin vaikeuksieni keskellä sillä, että aikuisuus kyllä toisi mukanaan rauhaa. Tietäisin, kuka olen ja osaisin kunnioittaa sitä joka hetkessä. Aikuisuus olisi varmuutta, vapautta ja rohkeutta. Ja niinhän se tietysti osittain onkin. Mutta se, mitä en tiennyt, oli se että aikuisuus ei ole mikään tila, johon hyppäämme, ja jossa ongelmamme sulavat pois.

Aikuisuus – kyky hyväksyä?

Epävarmuus, persoonallisuuden haastavat piirteet, tunnepuolen säröt eivät katoa mihinkään vain siksi, että ihminen on aikuinen. Ne tulevat paketin mukana, jos emme työstä niitä. Ja se on kovaa työtä, jossa onnistumisia tulee toki paljon, mutta epäonnistumisia edelleen rasittavan paljon.

Aikuisuus onkin ehkäpä alati lisääntyvää kykyä hyväksyä elämän ja itsemme epätäydellisyys. Kuinka jalon kuuloista – ja kuinka ihmeellisen hankalaa!

Vaikka eikö itsen ja maailman hyväksyminen ole oikeastaan loogiselta kannalta ainoa ratkaisu? Muutoksia voi toki aina toivoa ja masinoida, mutta se on toinen tarina, josta voit lukea tästä.

Olisi helpompaa hyväksyä asiat ja itse sitten, kun ne ovat salonkikelpoisempia. Mutta vaikeiden asioiden hyväksyminen nostaa meissä esiin rakkautta, lempeyttä ja myötätuntoa. Luottamusta tulevaan ja kykyä rauhoittua tähän hetkeen. Nämä ovat ihmisyyden, ja ehkäpä myös aikuisuuden, tärkeimpiä piirteitä.

6 tapaa tukea kasvua – jatkuvasti ja joka päivä

1. Tiedosta

Tiedosta, mitä sinussa ja ympärilläsi tapahtuu. Silloin et ajaudu ajatusten ja tunteiden mukana. Vastaan tulee toisinaan hetkiä, joissa tämä ei onnistu. Koeta päästä niistä yli mahdollisimman lempeästi. Mokasit, mutta se ei tarkoita sitä, että olisit surkea. Se tarkoittaa, että epäonnistuit yhtenä hetkenä. Meditaatio on yksi hyvä työkalu tiedostamisen lisäämiseen. Mikä auttaa sinua tiedostamaan?

2. Hae tukea

Meditaatio auttaa ottamaan etäisyyttä ajatuksiin, hyvä ruokavalio taas jaksamaan paremmin. Mitä työkaluja tarvitset tueksesi?

3. Ota vastuu

Tämä neuvo on toisinaan tympeää nieltävää. Vaikka toiset tekivätkin jotain tylsää, on minulla silti vastuu omista reaktioistani. Kukaan ei osaa toimia aina täydellisesti, mutta pääset pitkälle, kun pyrit muuttamaan omaa reaktiotasi etkä odota, että toinen muuttuu. Mitä sinä voit tehdä, jotta elämäsi olisi parempi?

4. Suhtaudu maltillisesti

Varo tulkitsemista. Älä toitota, että sinä sanoit näin tai että tuo viesti tarkoittaa taatusti tätä. Älä tulkitse, vaan kysy: Mitä tarkoitit? Mitä tuo tarkoittaa? Mistä lauseista voisit tehdä kysymyksiä?

5. Ota etäisyyttä

Tiedostaminen auttaa sinua tässä. Kuuntele sekä omia että toisten ajatuksia ja tunteita tietoisesti aina, kun mahdollista. Näe toinen ihminen peilaamassa omia kehityskohtiaan ja juhlistamassa omia voittojaan.

6. Avaa sydämesi

Aikuisuus ei ole rooli, jossa esitämme, että meillä on asiat hallussa, vaan sitä että uskallamme avata sydämemme ja kokea maailman ihmeellisyyden. ❤️

Katsasta Mitran rohkaisevat ja lempeät kirjat Meidän vuosi ja Sydämen seksi!

Mistä taakasta voisit juuri nyt hieman hellittää?

Saara Ruuska on kehollisuudesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostunut helsinkiläinen kuoronjohtaja-muusikko, pedagogi, ystävä, vaimo ja äiti. Hän on luopunut ylisuorittavasta elämäntyylistä ja valinnut tietoisesti lempeämmän, inspiroivamman ja värikkäämmän tien. Ruuska pitää Pink Warrior -blogia.

Väsymyksen ja ylirasituksen tila näkyy eri tavoin eri ihmisillä: se voi esimerkiksi lamauttaa tai toisaalta lisätä vaativuutta. Omalla kohdallani ylisuorittamisen kaava alkaa helposti jylläämään vieden voiton väsyneestä mielestä. Nykyään huomaan onneksi lähes aina mistä on kyse. Kun yöunet ovat jääneet vähäisiksi ja muutenkin arjessa on vastatuulta, saattaa mieleeni esimerkiksi nousta, että pakastin olisi pakko sulattaa juuri nyt.

Sen sijaan, että alkaisin toimia ja riuhtoa tämän (kauempaa katsottuna aika absurdin) sisäisen vaatimuksen eteen, otan askeleen taaksepäin. Kysyn itseltäni: onko pakastin tosiaan ihan pakko sulattaa juuri tänään? Yleensä vastaus on ei. Heti kun olen saanut hieman tilaa vaatimuksen ja itseni väliin, huomaan että oikeastaan sen voi hyvin tehdä seuraavan kerran kun on pakkasta. Helmikuu 2022 on aivan riittävä aikajänne. Ja jos silloinkin unohtuu, niin ei maailma siihen kaadu.

Ylipäätään jos joku homma ei etene niin kuin toivoisin, osaan nykyään yleensä vastustaa ensireaktiotani, joka olisi toimia lisää asian suhteen. Esimerkiksi jos sähköpostiini ei vastata, en lähetä kolmea uutta sähköpostia tänään, vaan odotan ainakin ensi viikkoon. Jos puolisoni ei hoida omaa osuuttaan jostain tietystä kotityöstä, en tee sitä heti hänen puolestaan. Pyrin kiertämään sen vaikka se olisikin näennäisenä esteenä jollekin omalle tekemiselleni. (Ja harjoittelen kiihkotonta kommunikaatiota asiasta.)

Olen huomannut, että jos asia ei etene, niin se ei yleensä ole niin vakavaa. Voi olla, että parempi ja täysin odottamaton ratkaisu onkin toisella suunnalla. Huomenna koko asia on saattanut ratketa itsestään. Voi myös olla että oma mielipiteeni asiasta muuttuu matkan varrella, ja koko homma saa täysin uusia käänteitä. Jotta omia suunnitelmia ja pyrkimyksiä jaksaisi viedä eteenpäin pitkäjänteisesti, on fiksua optimoida omaa panosta ja antaa asioiden välillä edetä omalla painollaan.

Siinä missä puskemisen tie on kapea ja raskas kulkea, niin helppoja teitä sen sijaan on monta. Läpi harmaan kiven puskiessa, erinäisten kivirekien alta vaihtoehtoja ei näy: sieltä ei ole voimavaroja katsoa mihinkään muualle kuin suoraan eteen. Helppouteen taas liittyy keveyttä, pakottomuutta sekä vaihtoehtojen runsautta. Vaihtoehtoja alkaa pulpahdella heti kun uskaltaa laskea taakkaa edes hetkeksi. Sitten voi huoahtaa ja ottaa askelen taaksepäin. Ympärillä saattaa nopeastikin alkaa näkyä uudenlaisia mahdollisuuksia ja värejä. Tai jos niitä ei heti näkyisikään, niin ainakin juuri laskettu taakka saattaa alkaa näyttää turhan raskaalta – voisiko olla mahdollista, että sitä ei enää nostaisikaan uudestaan selkään?

Mistä taakasta sinä voisit juuri nyt hieman hellittää?

Teksti on julkaistu aiemmin Pink Warrior -blogissa.

Peiliin katsominen ei riitä – Täytyy katsoa myös toisia ja maailmaa

Henkisen kasvun kentällä elää sitkeästi ajatus, että kun muiden syyttely päättyy, alkaa vastuu itsestä. Vastuu itsestä käynnistää ennennäkemättömän onnen. Enää ei etsi vikoja omaan onnettomuuteen muista, vaan löytää onnen itsestään. Olen itsekin viljellyt ajatusta peiliin katsomisen arvokkuudesta — ja siitä on ollut suuresti hyötyä matkalla parempaan itsetuntemukseen. Ajatus on ollut käänteentekevä. Peilistä saattaa nimittäin katsoa joku, joka on pyytänyt muilta sitä, mitä kukaan ei voi antaa. Sen ymmärtäminen muuttaa paljon.

Mutta.

Samalla kun itsen näkemisen taito ja kyky ottaa vastuuta itsestä ovat hienoja asioita, siinäkin voi mennä liian pitkälle. Kukaan ei ole elämän pelikentällä, valtavassa vuorovaikutuksen verkostossa yksin, eikä muista irrallaan. Kiinnikkeet muihin ovat perustavia ja olemassaolo lähtökohtaisesti syvien sidosten varassa. Olemme olemassa muiden ihmisten kanssa ja myötävaikutuksella. Elämän pelin rakennetta ei voi muuttaa omassa erillisessä kuplassa, sillä emme elä kuplassa. Elämme suhteessa toisiin ihmisiin. Nuo ihmiset ovat sekä reiluja että epäreiluja, kivoja eikä aina niin kivoja, joustavia tai täysin joustamattomia, myötätuntoisia tai toisinaan julmia — ja kaikkea niiden väliltä ja vielä paljon muuta.

Entä jos ne toiset eivät otakaan vastuuta itsestään? Entä jos he eivät katso peiliin? Todennäköisesti kaikki eivät katsele peiliin, eivät lakkaa syyttelemästä muita, eivät vierittelemästä harteilleen kuuluvia taakkoja muiden niskoille. Miten niissä tilanteissa toimitaan? Katsellaanko vain peiliin?

On tärkeää kyetä näkemään tarkasti muut ihmiset ja maailma, sillä kaikki ei ole sinusta kiinni, vaikka olisitkin oman elämäsi avain. Joskus ihmiset ovat mu****ja ja vaikka siihen on todennäköisesti monia inhimillisesti kertakaikkiaan surullisia ja traagisia syitä, se ei muuta miksikään sitä, että he saattavat kohdella muita ihmisia huonosti. Kyky nähdä tarkasti julmuus, ruma käytös, vääryys, vääristely, manipulointi, vastuuttomuus, pahat aikeet, väkivallan uhka tai jokin muu rikkova käytös on tärkeää siinä missä taito nähdä itsensä tarkasti ja kyky ottaa vastuu itsestä ja omista teoistaan.

Jollei näe muita ja maailmaa tarkasti, on vaikea suojella itseään ja tehdä valintoja, jotka synnyttävät tasapainoa ja kauneutta — sekä itselle että muille. Kyky nähdä vääryydet on yhtä tärkeää kuin kyky ottaa vastuuta itsestä. Usein eksyneisyyden takana onkin sekä sumuinen katse suhteessa itseen, mutta myös toisiin ja maailmaan. Vasta kirkas katse sisään- ja ulospäin synnyttää selkeyden suojautumisen, avoimuuden ja toimintakyvyn suhteen.

Ajattelun rakenteet, jotka korostavat kuplassa toteutettua vastuunottoa ja siellä harrastettua peiliin katsomista, voivat traagisimmillaan johtaa siihen, että ihminen on sokea asioille, jotka todellakin kannattaisi nähdä. Siksi peiliin ei kannata katsoa niin tiiviisti, ettei muuta näe. Tasapaino, tässäkin asiassa, lienee parempi vaihtoehto. Silloin näkee oman vastuualueensa, mutta myös toisen vastuualueen — kuten myös tilanteet, joissa vastuut menevät sekaisin ja puuroutuvat syytöksiksi, joilta ei voi suojautua peiliin katselemalla.

Se, että näkee peilistä ihmisen, joka odotti muilta pelastusta, ei tarkoita sitä, etteivätkö nuo muut olisi antaneet aihetta hätään. Ehkä hätä on ollut täysin aiheellista. Jos olisi katsonut ympärilleen tarkasti, olisi saattanut huomata, että ainoa oikea ratkaisu on nostaa kytkintä. Että on myös olemassa ihmisiä, jotka antavat parasta mitä osaavat: kohtaamista, vilpittömyyttä, dialogia. Silloin saattaa olla helpompi kestää se, että on myös asioita, joita kukaan ei voi antaa.

Sinulla on jo lukemattomia taitoja käytössäsi – Tunnista taitosi ja ole ylpeä niistä

Eräänä aamuna rakas mumminmuru herätti minut videopuhelulla, koska hän halusi heti kertoa minulle, että hän oli oppinut sanomaan äRRän. Hän oli sitkeästi koko edellisen päivän harjoitellut, ja aamulla ärrä pärisi voimalla. Iloisena ja ylpeänä hän etsi erilaisia r-sanoja sanottavakseen, ja jokaisen onnistumisen jälkeen leveä hymy paistoi kasvoilta.

Niin myös aikuisena oppiminen, onnistuminen ja osaaminen saavat meidät tuntemaan olomme energisiksi ja motivoivat meitä tekemään ja panostamaan lisää. Halu oppia ja kehittyä on meihin sisään rakennettu. Kävelemään opetteleva lapsi ei lannistu muutamasta kaatumisesta. Kun hän saavuttaa muutaman askeleen päässä olevan sylin, on syytä taputtaa, sillä kehittyminen uudessa, aluksi vaikeassa asiassa tuottaa iloa ja lisää kyvykkyyden ja taitavuuden tunnetta.

Mietipä hetki, mitä kaikkea olet elämässäsi oppinut. Taitoja kertyy huikea määrä, kun lähdetään liikkeelle ihan lapsuudesta.

Olen hyvä ja taitava

Laita taustalle soimaan miellyttävää musiikkia ja 15 minuutin ajan täydennä lauseita erilaisilla taidoillasi.
Aloita jokainen lause kirjoittamalla Olen taitava… tai Olen hyvä… ja sen jälkeen aina uusi juttu, jossa olet taitava tai hyvä. Esimerkiksi: Olen hyvä lukemaan karttaa. Olen taitava kakkujen leipomisessa. Olen taitava vetämään kokouksia. Olen hyvä rauhoittamaan väsymyksestä kiukkuavaa lasta.
Anna ajatusten pulputa vapaasti sisältäsi. Älä jää pohtimaan, pitääkö mieleesi tullut lause paikkaansa, jatka vaan kirjoittamista Olen taitava… Olen hyvä…
Kun aika on kulunut, valitse lauseistasi viisi taitoa, joista olet erityisen ylpeä tai kiitollinen.

Joka kerta kun käytät taitojasi, anna ylpeyden ja kiitollisuuden täyttää sydämesi.

Harjoitus on lainaus kirjasta Olet kaiken hyvän arvoinen, jossa on paljon omanarvontunnetta kohottavia harjoitteita. Tutustu kirjaan Hidasta elämää puodissa.

Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ.

Mitä jos mitään vääriä valintoja tai epäonnistumista ei olekaan? – Vaan kokemuksia, joista voi oppia ja sydänvoimautua

Tietysti pelkäämme, kun olemme valitsemassa jotain uutta. Tai mietitmme, että miksi tähänkin on taas ryhdytty, kun muutoksen tuulet riehuvat hurjana. ⁠Pelkäämme uutta: sitä, että jos sattuukin. Mutta ihan pohjimmiltaan pelkäämme kenties eniten pelkoa ja turvattomuutta. Sitä, ettemme selviä ja pärjää, jos huttu iskee tuulettimeen.

Nuo pelot nousevat sieltä, missä emme ole ”oppineet pelkäämään” vaan olemme jääneet pelkojemme kanssa yksin. Luultavasti vuorikiipeilijät eivät ole pelottomia, vaan he ovat oppineet pelkäämään ”oikein” – ei jarruttavasti vaan juurruttavasti. Pelkoja voi oppia kohtaamaan niin, ettei oma perusturva järky. Niitä voi kannatella ja niiden viestin voi oppia kuulemaan – liikettä jarruttamatta.

Epäonnistumisen tunteet tai häpeä tai syyllisyys omista valinnoista tai pelko siitä, että valinnat johtavat johonkin katastrofiin ovat turvattomuutta. Ei siis mitään huonoutta, vaan signaali siitä, että nyt tarvitaan turvaa, aikaa, hoivaa ja lempeyttä.

Mitä jos ei tarvitsikaan pelätä epäonnistumista tai kipua (jota elämässä väistämättä joskus tulee, ellei ole bunkkeroinut itseään)? Mitä jos voisi oppia löytämään niin paljon sisäistä turvaa ja luottamusta elämään, että voisi elellä sen mukaan kuin sydämessä tuntuu – ja silloinkin kun ei tiedä, mitä pitäisi valita, voisi voida kohtuullisen hyvin niin kauan kunnes tietää? Ja samalla: ei elämässä ei tarvitse olla ihan varma. ”Varmuus” ei suojaa myrskyiltä ja kivuilta – ihmisyydeltä.

⁠
Ja mitä jos voisikin ajatella niin, että kaikki kokemukset potentiaalisesti avaavat meidän sydäntä ja voimauttavat – jos ja kun valitsemme katsoa itseämme lempeyden ja myötätunnon silmin ja opimme luomaan itsellemme turvaa?⁠

⁠
Olen katunut joitain valintojani, mutta lähinnä turvattomuuden hetkinä (joita väistämättä välillä tulee, kun laiffaa). Sydänvoiman kautta näen, että ihan jokainen valinta, sityseissöni ja kokemus on tarvittu, jotta voin olla nyt tässä, rakkaudessa itseni kanssa.

Aikuisena voi todella oppia olemaan turvassa kysymysten tiloissa, jänskäyksissä ja epävarmuuksissa. Ja silloin voikin olla ihan ok vaikka olisikin kujalla. Luottaen siihen, että kyllä elämä näyttää. Koska kyllä se näyttää.

Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Pakkopositiivisuus ei poista ongelmia – se vain piilottaa ne

Kirjoittaja Johanna Huhtamäki (s. 1981) on diplomi-insinööri, valmentaja ja positiivisen psykologian asiantuntija. Hän tutkii menestystä ja valmistelee aiheesta väitöskirjaa.

Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Otava, 2021) on hänen kolmas kirjansa ja se käsittelee muun muassa epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietämistä sekä sitä, miten monipuoliset tunnekokemukset – myös negatiiviset – vahvistavat onnellisuuden kokemustamme. Tekstin kursivoidut otteet on poimittu kirjasta.

”Ei meillä mitään väkivaltaa ole! Puolisoni on vain hieman äkkipikainen.”

Tämän kommentin esitin ensimmäisellä terapiakäynnilläni reilu kymmenen vuotta sitten vakaasti uskoen omaan väitteeseeni. Olin hämmästynyt, pöyristynyt suorastaan, että terapeutti oli minua suoraan silmiin katsoen tyynesti todennut kertomani olevan perheväkivaltaa. Enhän minä mistään sellaisesta ollut tullut puhumaan, eihän sellaista edes ollut. Olin siellä, koska olin henkisesti aivan loppu.

Mikä ihme oli saanut minut uskomaan, ettei lyöminen, potkiminen tai kuristaminen tarkoita yhtä kuin väkivalta?

Vastaus on tiivistetysti se, että halusin olla onnellinen. Halusin onnellisuutta niin kovasti, että halusin olla sitä vaikka väkisin. Ja uskoin vakaasti onnellisuuden olevan yhtä kuin hyvä elämä. Silläkin uhalla, että se tarkoittaisi ongelmien kieltämistä. Olin päätynyt aidon onnellisuuden sijaan pakkopositiivisuuteen. Ei siis ihme, että en enää oikein jaksanut.

On raskasta esittää iloista

On raskasta esittää iloista, jos sydämessä tuntuu viiltävä, menetyksen tuoma kipu. On kuluttavaa hymyillä ja vakuutella jokaiselle, miten hyvin elämässä menee, jos samanaikaisesti pidättelee kyyneleitä ja piilottaa yksinäisyytensä. Vie paljon energiaa olla rohkea, itsenäinen ja muita tarvitsematon, jos on oikeasti epävarma, kaipaisi rohkaisua ja haluaisi edes hetken tuntea jonkun tarjoamaa turvaa. Miksi siis salaamme surun ja epävarmuuden? Miksi piilotamme sen, että kaipaamme turvaa ja hyväksyntää? Miksi turvaudumme iloisuuden naamioon ja ajattelemme, että ongelmien myöntäminen tekisi meistä onnettomia?

Miksi salasin itseltäni totuuden?

Oli sekä pelottavaa, äärimmäisen surullista, että nöyryyttävää hyväksyä todellinen tilanteeni – että olin vuosia elänyt väkivallan keskellä. Olin niin pitkään halunnut pakonomaisesti keskittyä vain hyvään niin muissa ihmisissä, itsessäni ja ylipäätään elämässä, että aloin uskoa pystyväni tahdonvoimallani poistamaan kaiken negatiivisen, jota en elämääni tai itseeni tarvinnut enkä halunnut. Olisin varmasti lopulta onnellinen, kunhan vain tarpeeksi yrittäisin. Kunhan vain olisin riittävän positiivinen. Kunhan olisin tarpeeksi hyvä ja tekisin kaiken niin täydellisesti kuin mahdollista.

Lopulta oli pysähdyttävä, katsottava peiliin ja nöyrästi tunnustettava, ettei väkisin hymyileminen tuonut hyvää oloa. En ollut onnellinen. Että täydellisyyden tavoitteluni oli tuhoon tuomittua – en koskaan yltäisi virheettömyyteen ja jatkuviin ylisuorituksiin. Ennen kaikkea ymmärsin, ettei sellaiselle edes ollut tarvetta.

Lupa olla heikko

Virheettömyyden vaatimuksen sijaan mieleni sopukoista alkoi nousta uusi ääni, ensin hyvin hiljainen, hädin tuskin kuultava. Tuo pieni ääni, joka heikkoudestaan huolimatta vaati tulla kuulluksi, toisti kerta toisensa jälkeen, että minulla oli lupa olla tarvitseva, oikeus olla myös heikko. Ettei edes minun tarvitsisi aina jaksaa.

Tuo ääni kertoi minulle, että vaikka sydämeeni sattui, vaikka elämäni näytti hajoavan sirpaleiksi, tulisin selviämään. Jollakin tavalla, jollakin aikavälillä olisin vielä joskus onnellinen.

Haavat, kolhut ja valuviat eivät tee meistä virheellisiä. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia. Haavoittuvuus ei ole heikkous. Se on suuri vahvuus. Epätäydellisyyden hyväksyminen on tärkeä askel kohti omannäköistä kokonaisvaltaista elämää ja ehdottoman tärkeää, jotta voimme kokea iloa ja onnea.

Olen vähitellen oppinut ja oivaltanut, että elämä on parhaimmillaankin epävarmaa ja epätäydellistä. Meistä vahvinkin tuntee aika-ajoin riittämättömyyttä. Haluamme ja tarvitsemme hyväksyntää. Tunnemme kaikenlaisia tunteita, joista toiset tuntuvat miellyttäviltä ja toiset hyvinkin epämiellyttäviltä – ja silti jokainen tunne on tärkeä.

Mistä aito onnellisuus syntyy?

Entäpä sitten onnellisuus? Ehkä se syntyy pitkälti hyväksynnästä ja auringonpaisteen sijaan löytyykin valon ja varjon risteyskohdassa. Siitä, että päätämme katsoa ja nähdä elämän ja itsemme kaikkine puolineen, hyvän ja pahan, kauniin ja karun. Ja sen jälkeen, kokonaisuus tiedostaen, päättää keskittyä hyvään.

Näiden asioiden opettelu on ollut mielenkiintoinen matka itseeni. Tuo matka on vienyt minut tutkimaan ja opiskelemaan, haastamaan ja oivaltamaan. Se on ollut ilon, naurun ja rakkauden täyttämää, välillä kyynelten kyllästämään ja kiukun kovettamaa. Tuo matka on ollut täynnä teräviä kiviä, hyytävää vastatuulta ja jyrkkiä ylämäkiä, mutta myös toivoa tuovia auringonnousuja, jyrkänteen päältä avautuvia upeita näköaloja ja sateen virkistävää raikkautta.

Minulle tuo matka opetti, ettei todellinen onni ole aina lähelläkään onnellisena olemista. Se on pieniä hyviä hetkiä kaaoksen keskellä, mokia, virheistä oppimista, oman epätäydellisyyden ja tarvitsevuuden kohtaamista ja hyväksymistä – kaikkia
kuviteltavissa olevia tunteita.

Onnellisuus ei ole ongelmien puuttumista, jatkuvia onnenpotkuja ja kaiken kattavaa täydellisyyttä… Se on meille sopivan väripaletin löytämistä harmaan sävyjen ja kirkkaan väriloiston väliltä. Ja ehkä juuri hyväksynnän mukanaan tuoma tasapaino on tuo puuttuva salainen kestävän onnellisuuden ainesosa. Hyväksyntä johtaa tasapainoon ja tasapaino onnellisuuteen.

Johanna Huhtamäen ajatuksia herättävän Pakkopositiivisuudesta tasapainoon -kirjan löydät TÄÄLTÄ.

Annatko muiden kohdella itseäsi huonosti? – Ihmisyyttä ei voi korjata teipillä ja pikaliimalla

Kuormitutko ihmissuhteissa? Tuntuuko, että olet muille kynnysmattona, tai ettet tule huomioiduksi omana itsenäsi? Ratkaisu ei löydy odottamalla tai vaatimalla muilta muutosta.

Jos haluaa arvostusta ja kunnioitusta muilta, tulee ensin arvostaa ja kunnioittaa itseään. Sen kautta mahdollistuu terveiden rajojen asettaminen ihmissuhteissa.

Ihmisyyttä ei voi korjata teipillä ja pikaliimalla

Ylikiltteys, pelko loukata toista, itsensä alentaminen ja miellyttäminen ovat karhunpalveluksia. Ne eivät lopulta palvele kumpaakaan, eivätkä johda tasapainoisiin ja toimiviin ihmissuhteisiin.

Henkistä hyvinvointia on vaikea nähdä ulospäin. Jos piilotamme tunteemme ja tarpeemme, kuinka voisimme olettaa, että muut osaisivat huomioida jotakin sellaista, jota me emme näytä itsestämme?

”Me opetamme muille, miten meitä tulee kohdella.”

Ne ihmissuhteet, joissa emme tule hyväksytyksi ja kunnioitetuksi omana itsenämme, eivät ehkä ole oikeita elämäämme, mutta jos emme rohkene näkyä omana itsenämme, harvemmin ihmissuhteetkaan paranevat vaihtamalla.

Vain sen kautta, että astumme vuorovaikutukseen aitoina, sekä toiselle, että itsellemme, voimme myös nähdä ketkä ihmisistä pitävät meistä sellaisina kuin me aidosti olemme.

Kaikkia ihmissuhteitamme me emme voi valita, kuten vanhempiamme ja sisaruksiamme, mutta lopulta vastuu siitä, mihin vedämme rajat oman hyvinvointimme ympärillä suhteessa itseemme ja muihin, on meillä itsellämme, sillä me opetamme muille, miten meitä tulee kohdella.

Miten vastakkainasettelu syntyy ihmisten välillä? – 5 erilaista vastakkainasettelun roolia

Säännöllisin ajoin maailmaamme rakentuu uusia polarisaatio tilanteita ja osa jo olemassa olevista vahvistuu. Vastakkain voi olla esimerkiksi autoilijat ja joukkoliikenteen käyttäjät, esihenkilöt ja alaiset, miehet ja naiset tai lääketiede ja luonnonlääketiede. Vastakkainasettelu voi syntyä vaikka yhteisön tai työpaikan sisällä tai laajemmin yhteiskunnassa.

Lähtökohtaisesti polarisaatiossa ei ole kyse faktoista vaan kyse on tunteista, jotka kumpuavat syvältä. Tunteet kertovat arvoista ja tarpeista, jotka ovat itselle tärkeitä. Kyseessä on kaksi ääripäätä, jotka taistelevat keskenään, mutta kuvio koskettaa myös kaikkia muita ympärillä olevia ihmisiä.

”Jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”

Olet saattanut olla tilanteessa, jossa et ole asettunut kumpaankaan polarisaation ääripäihin, mutta tilanne koskettaa silti sinua vahvasti. Olet saattanut kokea, että sinua vaaditaan valitsemaa puolesi: ”jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”. Me vastaan ne ja välissä olevia ei suvaita. Olisit halunnut tarkastella kokonaisuutta hiljaa omasta rauhasta käsin, mutta sille ei anneta tilaa. Tässä tekstissä käyn lyhyesti läpi, että millaisista rooleista polarisaatiotilanteet rakentuvat. Saatat hyvinkin löytää itsesi jostakin ryhmästä.

Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.

1 YLLYTTÄJÄT
Polarisaatiossa ensimmäisenä tulevat yllyttäjät, joskin yllyttäjä ei itse koe usein olevansa yllyttäjä. Hän kokee olevansa moraalisesti oikeassa. Yllyttäjällä on tavoite saada asialleen näkyvyyttä, hän heittää vettä kiukaalle ja korostaa ryhmien välistä erilaisuutta. Tämä pyrkii saamaan seuraajia toteuttamalla aina vaan radikaalimpia toimia, jotta huomio ei katoa. Yllyttäjä puhuu hiljaisille ja hakee usein asemaa tai valtaa. Hän saa voimaa huomiosta, seisoo valitsemallaan paikalla osin itse itsensä nurkkaan ajaneena, mutta pelkää samaan aikaan kasvojen menetystä. Ei voi siksi usein enää perääntyä, vaikka haluaisikin. Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.

2 LIITTYJÄT
Liittyjä on lähtenyt mukaan yllyttäjän remmiin ja kokee tekevänsä hyvää. Liittyjän toimintaa ohjaa jokin oma kokemus tai havainto. Ei usein ole näkemyksissä yhtä jyrkkä, kuin yllyttäjä ja tuo tätä myös esiin. Haluaa samalla osoittaa, että kykenee myös itsenäiseen ajatteluun. On valmis keskustelemaan asioista, mutta päätyy silti usein väittelemään teemasta. Keskustelujen tarkoitus on usein todistella omaa oikeassa olemista. Häneen ei kohdistu enää yllyttäjän suunnasta painetta, koska hän on valinnut puolensa. Liittyjällä on silti vielä takaovi auki vaihtaa tarvittaessa puolta, mutta polarisaation edetessä tämä vaikeutuu.

Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa.

3 HILJAISET
Kahden edellä mainitun ryhmän välissä on keskipiste, sieltä löytyy hiljaiset. Nämä eivät ole valinneet puoltaan ja välttelevät mustavalkoista ajattelua. Polarisaatiossa hiljaiset eivät kuulu tai näy. Voi myös olla, että heitä ei asia kiinnosta. Tässä kuviossa kyse on isosta monikirjavasta ryhmästä, joista moni näkee teeman monisävyisenä. Yllyttäjä pyrkii saamaan hiljaisia valitsemaan puolensa ja tekee keskellä olemisesta sietämätöntä vaatimuksillaan. Polarisaatio saa virtaa näkyvyydestä, mustavalkoiset ääripäät pitävät kovinta meteliä ja samalla hiljaisten harmaan sävyiset näkemykset keskellä jää kuulematta. On silti hyvä muistaa, että tässä vaiheessa hiljaisia on määrällisesti paljon enemmän, kuin mitä liittyjien ryhmään kuuluu.

Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa.

4 SILLANRAKENTAJAT
Seuraavana kuvioon astuvat sillanrakentajat, joilla on hyvät mielessä, mutta tämä ryhmä todellisuudessa vain pahentaa tilannetta. Tämä ryhmä näkee, että kumpikaan ääripää ei ole oikeassa ja ymmärtää molempia puolia. Sillanrakentaja pyrkii faktoilla ja toisen osapuolen inhimillistämisellä rakentamaan yhteyttä ääripäiden välillä. Samalla hän kuitenkin onnistuu vahvistamaan jo olevaa tilannetta ryhmien identiteetistä puhumalla. Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa. Ääripäät saavat sillanrakentajan ansioista lisää näkyvyyttä ja huomiota, polarisaatio vahvistuu.

5 SYNTIPUKIT
Tilanteen edetessä yllyttäjät siirtyvät yhä radikaalimpaan suuntaan teoissaan, jotta saisivat huomiota: se mikä tehosi aikaisemmin, ei tehoa enää huomenna. Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa. Moni hiljainen onkin matkan varrella jo siirtynyt vastahakoisesti liittyjien joukkoon ja lopulta jäljellä olevat hiljaiset saavat syntipukin leiman. On haastavaa olla keskellä, kun suurin osa on valinnut puolensa. Syntipukin suuntaan kohdistuu aggressiota molemmista ääripäiden suunnista.

Tunnistatko itsesi näistä viidestä ryhmästä? Minkä roolin ehkä useinkin valitset joko tietoisesti tai tiedostamatta? Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty kirjaa Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan. Suosittelen lukemaan koko kirjan.

Tutustu Komulainen.eu nettisivuihin tästä.