Tunneturva on edellytys kokea vahvaa yhteenkuuluvuutta ihmissuhteissaan. Tunneturvan äärellä olemme tärkeän hyvinvointia ja suhteiden toimivuutta vahvistavan asian äärellä.
Tunneturvallisessa suhteessa tulemme kohdatuksi, kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi omana, ikuisesti keskeneräisenä ja epätäydellisenä, inhimillisen aitona itsenämme. Uskallamme pyytää apua, ja ottaa sitä vastaan pelkäämättä, että meitä pidetään heikkoina. Uskallamme ilmaista omia mielipiteitämme – niitä muista eriäviäkin – punnitsematta huolella jokaista sanaamme, ettemme vain vahingossa ärsyttäisi tai loukkaisi ketään. Uskallamme pitää kiinni omista arvoistamme ja omista terveistä rajoistamme. Nimensä mukaisesti tunneturvallisessa suhteessa on myös tilaa kaikille tunteille, niille kenkuimmillekin.
Ihailemani Topi Borgin viisautta lainatakseni, tunneturvallisessa suhteessa uskallamme tarvittaessa sanoa toisillemme: ”Olen yksinäinen ja surullinen, voisinko saada halin.”
Tunneturvallisessa suhteessakaan ei kaikki ole mutkatonta ja kitkatonta. Aina ei ole vain kivaa ja ihanaa, sillä maailman suurimpiin ihmeisiin kuuluu hyvä ihmissuhde, jossa oltaisiin aina kaikesta samaa mieltä, eikä kummankaan mieltä olisi koskaan pahoitettu. Me emme voi suojautua pettymyksiltä, emmekä siltä, ettei mikään toisessa ihmisessä koskaan ärsyttäisi meitä. Jos luulee voivansa suojautua konflikteilta ja riidoilta, ne ovat jo ennalta ohjelmoituja.
Tunneturva on kokemus turvasta ja luottamuksesta myös vaikeissa vaiheissa ja tilanteissa.
Parisuhteessa tunneturva on erityisen tärkeää suhteen hyvinvoinnille. Tunneturvaton parisuhde saattaa näyttäytyä pinnaltaan koreana ja valheellisesti samanmielisenä, kun omia toiveita, eriäviä näkemyksiä eikä hankalia tunteita uskalleta kertoa toiselle.
Toisaalta turvattomuus aiheuttaa suhteen hankauskohdissa molemmille tarpeen suojautua, puolustautua ja jopa hyökätä, vaikka kaipaisi juuri tuolloin kipeimmin lohtua, ymmärrystä ja lämmintä syliä. Konflikteja saatetaan ratkaista loogisesti järkeilemällä ja erinäisiä sopimuksia tekemällä, joilla yleensä on vain hetkellinen laastarivaikutus.
Konfliktit johtuvat enemmän tunteista kuin asioista, joten sivuutetut tunteet jäävät laastarin alle suhdetta hiertämään.
Ohitetut tunteet eivät tuota hyvää lopputulosta ihmisten välisessä, inhimillisessä kanssakäymisessä.
Jos suhteessa ei ole turvan eikä syvemmän yhteyden tunnetta, se jää pinnalliseksi ja ohueksi.
Myönteinen yllätyksellisyys tuo suhteisiin iloa ja vaihtelua, mutta me kaipaamme kuitenkin tunnesäätilojen ennakoitavuutta kokeaksemme tunneturvaa. Tuulella käyväksi kutsutaan ihmistä, jolla sekä tunteet että ajatukset ovat hetkestä toiseen varsin ristiriitaisia, impulsiivisia ja ennakoimattomia: tänään tätä, huomenna jotain muuta ja ylihuomenna ei näistä kumpaakaan. Tuuleen ei voi nojata, joten tunneturva on tuntematon ilmiö tuulella käyvän ihmissuhteissa.
Tunneturvallisessa suhteessa kumpikin saa pitää oman ainutkertaisuutensa ja persoonallisuutensa, ja loistaa omana itsenään, vaikka laittaakin itsensä likoon yhteisen hyvän eteen. Yhteinen hyvä on aina myös kummankin oma hyvä.
Huipputiimien menestyksen salaisuutta on tutkittu paljon. Selitystä menestykselle eivät ole antaneet tiimin jäsenten tutkinnot, tiedot ja taidot tai edes kokemus, vaan nimenomaan tunneturvallinen ilmapiiri, keskinäinen arvostus ja luottamus, jolloin hankalienkin asioiden ja tunteiden esiin nostaminen on turvallista.
Mitäpä jos mekin olisimme omien ihmistemme kanssa huipputiimejä?
Lue lisää tunneturvasta kirjastani, jonka voit ostaa täältä
Uupuneena ja masentuneena tunteet saattavat kirjaimellisesti jähmettyä. Muistan hyvin, miltä tuntui padottujen tunteiden paino sisällä: samaan aikaan olo oli robottimaisen jähmeä ja toisaalta tunsin olevani kuin räjähtämäisillään oleva painekattila. Pato oli vaarassa murtua hetkenä minä hyvänsä. Pelkäsin menettäväni järkeni ja kadottavani itseni lopullisesti.
Kamalinta väsyneenä, kroonisesti stressaantuneena ja uupuneena on se, kun edes itku ei tule. Alitajuisesti sitä tunnistaa padonneensa sisälleen paljon tunnekuormaa, mutta jostain syystä niitä ei saa purettua kehosta ulos. Silloin tuntuu, kuin olisit kokonaisvaltaisesti lukossa, tukossa ja kaikenaikaa silti ahdistunut. Aivan kuin olisi etääntynyt liian kauaksi omasta itsestä, suojellaksesi haavoittuneita osiasi. Saatat kyllä tiedostaa, että tunteiden olisi hyvä antaa nousta esille, mutta ne eivät tottele järkeäsi tai käskyjäsi.
Samaan aikaan saatat pelätä, että jos pato murtuu, et tiedä kuinka hallita tai pysäyttää sitä valtavaa tunteiden virtaa, joka padon takana odottaa vapautumista. On siis paljon helpompi vain työntää päätä syvemmälle pensaaseen ja toivoa, että joku pelastaisi sinut.. ööh, niin miltä? Sinulta itseltäsi?
Uupumuksen kätketty puoli
Tämä niin sanottu ”tunnejumi” on uupumuksen hiljainen ja kätketty puoli, josta harvoin ääneen puhutaan. Ei ainakaan kahvipöytäkeskusteluissa tai nopeissa kuulumisten vaihdossa muiden kanssa tee mieli avata omaa sekasortoista sisintään. Uupuneena sitä on usein niin solmussa jo oman sisimpänsä kanssa, että omaa kokemusta saattaa olla vaikea edes sanoittaa toiselle. Silloin saattaa olla liki mahdotonta vastata toisen mitä kuuluu-kysymykseen, koska ei aidosti tunnista mitä itselle kuuluu kaiken ahdistuksen alla. Tästä syystä moni hyötyy esimerkiksi terapiasta. Tunteiden ja todellisten ajatusten äärelle on helpompi pysähtyä, kun tietää, että toinen ihminen on neutraali ja sinua varten läsnäkannattelemassa tunteita kanssasi.
Läheisille voi olla vaikea puhua, koska heitä ei halua huolestuttaa tai vaihtoehtoisesti pelkää tulevansa mitätöidyksi tai ohitetuksi. On valitettavan harvinaista, että ihmiset vain kuuntelisivat ja hyväksyisivät toisen kokemuksen sellaisenaan. Useimmat joko ohittavat toisen hädän (koska ei ole kykyä kohdata sitä) tai yrittävät ratkaista sitä antamalla hyvää tarkoittavia neuvoja tai pahimmillaan vertauskuvallisesti jopa hyppäävät säälin vallassa samaan tunnesuohon kanssasi. Tästä voi tulla lopulta entistä hirveämpi olo molemmille.
Uupumuksen keskellä moni huomaa, kuinka vaikeaa voi olla pysähtyä omien tunteiden äärelle ja toisaalta kuinka eri tavalla toisten aito myötätunto voi silloin koskettaa. Voi sitä helpotusta, kun joku vihdoin näkee ja kuulee sisäisen hätäsi! Ja juuri yhteys on se, mikä saa padot murtumaan ja itkun viimein vapautumaan, ei suinkaan neuvot tai ratkaisuehdotukset. Kun uskallat viimein näyttää todelliset kasvosi ja sisäinen muutoksentarve ylittää häpeän, alkaa todellinen sisäinen kasvu. Uskon, että samasta syystä eläinten läsnäolo koetaan niin rauhoittavaksi: ne antavat meille luvan olla sellaisia kuin olemme, ilman tarvetta muuttaa meissä mitään tai korjata tunteitamme.
Annatko itsellesi luvan itkeä?
Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan miten sinä ylipäätään suhtaudut itkemiseen? Sallitko tunteidesi virrata vapaasti? Itkeminen on kehon ja mielen luonnollinen keino vähentää stressiä ja parantaa mielialaa. Itkun jälkeen tulee usein rauhallisempi olo. On erittäin tärkeää antaa itselleen lupa itkeä silloin, kun itkettää. Itkeminen auttaa tunteiden käsittelyssä. Mitkä tunteet aiheuttavat sinussa itkureaktion? Oletko joskus “nielaissut” itkuja sisääsi? Entä kenen seurassa uskallat itkeä ja näyttää haavoittuvuutesi?
Kun itse olen huomannut tukahduttaneeni haastavia tunteita tai kieltänyt itseäni itkemästä koska ”hetki ei ole muka sopiva” niin tunteet eivät todellisuudessa mystisesti katoa, vaan jäävät kehon kannettaviksi. Padottu suru muuttuukin kiukuksi ja vihaksi tai toistuvat pettymykset huonommuudeksi, häpeäksi tai katkeruudeksi. Emme koskaan pääse omia tunteitamme pakoon, eikä meidän myöskään todellisuudessa tarvitsisi paeta niitä, jos meillä olisi terveet ja rakentavat keinot kohdata ne.
Toimimme aina siten, että pyrimme säilyttämään psyykkisen tasapainon ja välttämään kasvojen menetyksen. Psyykkistä itsesäätelyä tapahtuu sekä niin sanotuilla coping- eli hallintakeinoilla ja defensseillä eli puolustuskeinoilla. Jälkimmäiset ovat tiedostamattomia reagointitapoja, joilla pyrimme suojaamaan minuuttamme. Defenssien haittapuolena on se, että ne jäävät päälle ja muuttuvat tavaksi vältellä todellisuutta. Ne muuttuvat lopulta muureiksi, jotka estävät meitä tuntemasta tai kasvamasta ihmisenä. Hallinta- ja selvitymiskeinot taas ovat tietoista toimintaa, joilla ohjaamme omaa käyttäytymistä ja sisäisiä kokemuksia. Terve psyykkinen itsesäätely edellyttää psyykkistä työtä eli omien tunteiden ja ongelmien työstämistä.
Hyviä uutsia lopuksi: tunteiden jumiutumisen ei tarvitse olla pysyvää! Vapautuminen voi alkaa lempeästi ja pienin askelin. Parantuminen alkaa siitä, kun katsot tunnepadon taakse: “tämä ei ole minä, tämä on ympärilleni rakentunut suoja.” Kun uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta uskallat pysähtyä kuuntelemaan itseäsi, kehoasi, hengitystäsi ja sisäistä kokemustasi ilman vaatimusta “korjata” mitään, myös tarpeettomat suojamuurit alkavat hiljalleen rapistua. Ahdistus ja ärtymyskin hellittävät vain kohtaamalla niiden takana olevat haavoittuvammat tunteet.
Sumu aivoista ja ympäriltä hälvenee, kun et enää pakene itseäsi, vaan annat itsellesi luvan levätä ja hellittää. Jonain päivän muistat jälleen kuka olet ja tiedät mitä haluat elämältä.
Kannamme kehossamme asioita, jotka ovat tapahtuneet pieninä, toistuvina säröinä siellä, missä olisi pitänyt olla turva. Kannamme kehossamme myös niitä selviytymisiä, jotka tallentuivat sinne ennen kuin ehdimme edes nähdä vaaran. Turvattomuuteen jähmettynyt hengitys, kohtaamattomat tarpeet, sanat ja katseet rakentuvat kehon kerroksiin. Jännitys, kipu ja säpsähdykset ovat joskus ainoita todisteita siitä, että jokin ylitettiin. Että jokin olisi vaatinut enemmän turvaa kuin mitä silloin oli tarjolla.
Olen nähnyt tämän ennenkin – valmistaudun suojelemaan sinua
Yksittäinen traumaattinen tapahtuma voi vaikuttaa kehon reagointitapaan ja siihen, miten aistit tulkitsevat ympäristöä. Mutta hermosto on imenyt oppinsa myös siitä, mitä jäi tapahtumatta: hiljaisuudesta, kun olisit tarvinnut sanoja, välinpitämättömyydestä, kun olisit tarvinnut sylin ja kokemuksista, joissa on jääty yksin.
Lapsuudessa hermosto rakentaa kartastonsa turvan ja läsnäolon mukaan. Se oppii, oliko aikuisen läsnäolo johdonmukaista, tulivatko tunteet vastaanotetuiksi ja oliko omilla tarpeilla lupa olla olemassa. Jos näissä oli säröjä, keho mukautui selviytymiseen: valppauteen, miellyttämiseen, vetäytymiseen tai suorittamiseen.
Hermosto tekee tässä hetkessä nopeita ennusteita aiempien kokemusten pohjalta. Siksi keho voi reagoida voimakkaasti asioihin, jotka eivät enää olisi vaarallisia, mutta jotka muistuttavat jostain vanhasta.
Ehkä kollegan äänen korotus säpsäyttää, vaikka se ei ollut sinulle suunnattu.
Ehkä nopeat askeleet saavat sydämen hypähtämään, vaikka kukaan ei tule kohti.
Ehkä vieraan katse, joka tuntuu kylmältä, kiristää kurkussa jo ennen kuin ymmärrät miksi.
Ehkä huoneen tunnelmassa on jokin sävy, joka virittää hermoston välittömästi valppauteen.
Hermoston näkökulmasta nämä eivät ole virheitä, vaan oppimisen tulosta. Olen kokenut tämän ennenkin. Valmistaudun suojelemaan sinua.
Kehon muisti
Menneet kokemukset tallentuvat kehoon. Aistijärjestelmät; ääni ja sen sävy, tuoksu, lihasjännitys, kehon asennot ja ilmeet voivat laukaista reaktion ennen kuin ehdit tietoisella mielellä ajatella mitään.
Tuoksu voi palauttaa tilanteeseen vuosien takaa.
Asento, jolla joskus suojelit itseäsi, voi nousta kehoon huomaamattasi.
Ilme, joka muistuttaa menneestä, voi herättää varuillaanolon.
Kehotuntemus, joka kuului aina huolen rinnalle, voi nousta pintaan rauhallisessakin hetkessä.
Nämä kaikki ovat kehon muistijälkiä, jotka syntyivät, koska ne olivat silloin tarpeellisia.
Oireiden takana on yritys selvitä
Se, mikä tänä päivänä tuntuu oireelta, voi olla kehon tapa kertoa selviytymisestä.
Ehkä sydän, joka kiihtyy levossakin, on sama sydän, joka oppi ennakoimaan, koska oli pakko.
Ehkä kurkku, jossa sanat ärtymyksen hetkellä jäävät jumiin, oppi aikanaan, ettei ollut lupa tulla kuulluksi. Ehkä se keho, joka säpsähtää hiljaisuudessakin, oppi tarkkailemaan, ettei turva katoaisi enää kertaakaan.
Kehoon tallentuu pelko, mutta myös eloonjääminen. Ja tässä hetkessä keho etsii yhä reittiä turvaan. Jokainen hetki, jossa pelon ja selviytymisen vuoropuhelu purkautuu ulos ehkä tärinänä, itkuna, jännityksenä, huokauksena, on sisäänkäynti toisenlaiseen. Se näyttää sen, mikä aikanaan jäi tukahdetuksi, painetuksi, ohitetuksi. Sen, mikä olisi ansainnut lempeyden ja turvan.
Lupa lepoon, lupa turvaan
Kun kuuntelet kaikista näistä jännityksistä kiinni pitävää kehoasi historiasi kautta, voit aistia viestin, joka on kulkenut mukanasi pitkään: sinä selvisit silloinkin, kun kukaan ei nähnyt miten. Mutta enää sinä et tarvitse samoja suojia.
Voisiko olla aika laskea alas se, mitä kannoit.
Ja kun niin käy, huomaat, että tässä kehossa voikin olla koti.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä olet huijari? Ehkä et, mutta mitä luultavimmin kuitenkin olet juuri sitä – huijari.
Samalla tosin myös se hyväuskoinen, joka tulee huijatuksi…
Kerromme jatkuvasti tarinoita, niin itsellemme kuin muillekin. Tarinoita siitä, mihin pystymme, mitä ansaitsemme ja millaisia mahdollisuuksia meille ylipäätään on olemassa. Juuri tässä piilee ongelma: tarinat eivät ole tarkkoja kuvauksia todellisuudesta tai kokoelma tiukkaa faktaa, vaan nimenomaisesti kirjaimellisesti tarinoita. Ne ovat kuin silmälasit, joiden läpi katsomme maailmaa. Eikä ole yhdentekevää, millaiset silmälasit otamme käyttöön.
1. Se, mitä näet, ei riipu siitä, mitä katsot, vaan siitä, mihin uskot
Psykologian professori Richard Wisemanin klassikkotutkimuksessa ihmisiltä kysyttiin, pitivätkö he itseään onnekkaina. Sen jälkeen heidän piti laskea sanomalehden kuvien määrä. Hyvin helppoa ja suoraviivaista. Paitsi ettei se ollut niin. Itseään onnekkaina pitäneet suorittivat laskutehtävän muutamassa sekunnissa, kun taas vähemmän onnekkaiksi julistautuneilta tähän kului keskimäärin lähes kaksi minuuttia.
Miten tämä voi olla mahdollista?
Jo lehden ensimmäisellä aukeamalla komeili kehystetty teksti: “PYSÄHDY! Tässä lehdessä on 43 kuvaa.”
Mutta epäonnekkaina itseään pitäneet sivuuttivat kyseisen tekstin. He kirjaimellisesti katsoivat ”onnensa” ohi. Jokaisella oli täysin sama mahdollisuus, suoraan silmiensä edessä. Erottavana tekijänä ei ollut muuta kuin uskomus omasta mahdollisuudesta, omasta onnekkuudesta. Ei faktaa, vaan uskomusta.
2. Ajattelutapasi voi sulkea ovia tai avata niitä
Psykologian professori Carol Dweck on osoittanut, että ajattelutapamme eli mindset voi olla joko kasvun (growth mindset) tai muuttumattomuuden (fixed mindset) sävyttämä.
Jos uskot, että lahjasi ja kykysi ovat synnynnäisiä, muuttumattomia ja pysyvästi kiveen hakattuja, epäonnistuminen ja jopa tarve harjoitteluun, kuiskuttavat korvaasi tarinaa huonommuudesta: jos olisit älykkäämpi tai lahjakkaampi, et joutuisi uurastamaan etkä todellakaan olisi mokannut tätä.
Mutta jos näet taidot kehittyvinä, epäonnistuminen voi muuntua polttoaineeksi ja kannustaa yrittämään entistä enemmän, ponnistelemaan hieman lisää.
Jälleen kerran sama tilanne, mutta täysin eri tarina.
3. Tarinat eivät vain kerro meistä, vaan myös ne luovat meitä
Kertomamme tarinat ovat mitä moninaisimpia. Mutta niitä voidaan myös jaotella kahteen päätyyppiin. Psykologian professori Dan McAdams on osoittanut, että kertomamme tarinat, olipa kyse niin sanotuista tartuntatarinoista (kaikki meni pieleen) tai vapautustarinoista (vaikeus johti kasvuun), vaikuttavat merkittävästi hyvinvointia ja kykyämme selvitä haasteista.
Toisin sanoen: jos kyseenalaistamatta uskot itseäsi silloin, kun kerrot tarinaa, jossa kurjuudesta seurasi vain vielä syvempää kurjuutta, saatat vahingossa samalla kirjoittaa käsikirjoitusta, joka rajoittaa elämääsi ja ylläpitää negatiivisuuden kierrettä.
Älä usko itseäsi, usko itseesi
Kenties saatat olla huijari. Mutta älä siitä huolimatta ole se, joka tulee huijatuksi.
Älä usko jokaista tarinaa, jonka mielesi yrittää sinulle syöttää. Valitse sen sijaan uskoa itseesi. Siihen, että sinulla on kyky nähdä mahdollisuudet, avata ovia ja kirjoittaa tarina, joka tekee näkyväksi todellisen voimasi.
Tutustu myös Johannan ja Saana Rossin uutuuskirjaan 12 väärää ajatusta työelämästä, jossa tuuletetaan pölyttyneitä käsityksiä työstä ja hyvinvoinnista positiivisen organisaatiopsykologian opeilla.
Täydellisyyteen pyrkiminen ihmissuhteissa on niiiiiiiin last season.
Tiedätkö miksi?
Koska itse asiassa se saattaa joskus vaan mutkistaa asioita. Koska mitään täydellisyyttä ei ole.
Jokainen meistä joskus mokailee.
Usein juuri täydellisyyteen pyrkivät ihmiset ovat niin ankaria itselleen, että he eivät ole aina kovin hyviä asiassa, joka on toimivissa ihmissuhteissa erittäin tärkeää. Terveisin kumpikin ruhjiintunut kantapääni.
Ja se on valmius ja halukkuus pyrkiä korjaamaan kurssia ja yhteyttä – ja vieläpä suht nopeasti tai ainakin kohtuullisessa ajassa.
Täydellisyyteen pyrkivä suistuu usein inhimillisistä virheistä niin syviin vesiin, että suhteen toista osapuolta itseasiassa sattuu paljon enemmän se, että hän ei pyri korjaamaan yhteyttä, vaan menee jumiin, vetäytyy, on defensiivinen.
Mitä jos te panostaisitte hyviin taitoihin korjata niitä tilanteita, kun suhteessa vääjäämättä tulee yhteyskatkoksia?
Tässä muutama esimerkki
”Hei mä sanoin ton nyt jotenkin huonosti, anteeksi, saanko yrittää uudelleen?”
”Mä tajuan nyt että mokasin tässä, ja toivoisin et voitaisiin käsitellä tää yhdessä – olisiko se sulle ok?”
”Musta tuntuun et me ollaan nyt jossain vähän negatiivisessa kehässä ja haluaisin koittaa sen katkaista ja pyrkiä sun kanssa yhteyteen”
Joskus sitä ajattelee, että vain täyteen ahdettu kalenteri, tiukat deadlinet tai turhat palaverit kuormittavat. Toki nekin. Mutta on muutakin. Tässä niistä kolme.
1. Syyllisyys levosta
Tunnistatko tilanteen: kun olisi hetki aikaa hengähtää, samalla sekunnilla päähän singahtaa seitsemäntoista asiaa, jotka pitäisi tehdä.
Astiakaappi pitäisi siivota. Siihen yhteen sähköpostiin pitäisi vastata. Pitäisi sitä, pitäisi tätä.
Suorituskulttuuri on huijannut meidät uskomaan, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain – muutenhan sitä on laiska. Siksi lepääminenkin tuntuu väärältä tai joskus jopa syntiseltä.
Silloin saattaa huomaamattaan sabotoida itseään:
Sättii itseään laiskaksi. Tsekkailee vähän työsähköposteja, jotta tuntuisi, että tekee edes jotain. Pyörittää päässään loputonta listaa siitä, mitä kaikkea pitäisikään olla tekemässä, jotta tulisi fiilis, että asiat edistyvät edes johonkin suuntaan.
Mutta ei se ole silloin lepoa. Se on pikemminkin kuin tuskallista jälki-istuntoa, joka ei todellakaan rentouta, palauta, virkistä tai auta muutenkaan mitään.
Lepoa ei kannata pilata itseltään sättimällä itseään laiskaksi, vilkuilemalla työsähköpostia tai laatimalla itselleen aina vain uusia ulottuvuuksia saavaa tehtävälistaa.
2. Pakkopositiivisuus
Jos vaatii itseltään joka käänteessä positiivista asennetta, saattaakin tulla väistelleeksi hankalia tunteita, joille on yleensä täysin ymmärrettäviä ja varsin inhimillisiä syitä.
Myönteisyydessä ei ole tietenkään mitään väärää, mutta pakkopositiivisuus on kokonaan toinen juttu. Se on kuin työntäisi rantapalloa veden alle: voimia saa käyttää ihan pirukseen, mutta lopulta pallo lennähtää silti pintaan veden pärskyessä naamalle. Melko raskasta.
Tunteet eivät itsessään ole hyviä tai huonoja. Vaikeatkin tunteet ovat aina signaali. Niitä on tärkeä uskaltaa pysähtyä tarkastelemaan ja varsinkin kokemaan (siis ihan kehossa) sen sijaan, että ne vain sivuuttaa kiellettyinä ja pahoina ja vääntää naamansa väkisin hymyyn. Paljon helpommalla pääsee, kun antaa itselleen luvan tuntea myös niitä paskista paskimpia fiiliksiä.
3. Sisäistetyt vaatimukset ja ihanteet
Päässämme pyörii yllättävän kirjava joukko erilaisia uskomuksia siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jotta olisi kunnollinen ihminen.
Matot on pestävä juhannukseksi.
Kirja on luettava aina loppuun saakka.
Lanttulaatikko on tehtävä jouluksi, kun mummokin aina teki.
Hankala ei saa olla.
Kunnon ihminen kävelee päivittäin 10 000 askelta.
Itselleen ei voi ostaa kukkia, jos niitä ei ole ensin ansainnut.
Jos ulkona paistaa aurinko, sisällä ei saa olla.
Lepo pitää ansaita raatamalla.
Tietyssä iässä elämän pitää näyttää siltä ja tältä.
Vain heikot uupuvat.
Jos ei ota itseään niskasta kiinni, mitään ei tule tehdyksi.
Ja tietysti klassikko: ”Jos sitä ei voi tehdä kunnolla, sitä ei kannata tehdä ollenkaan.”
Kevyempi elämä alkaa siitä, että oman pään sisällä olevia uskomuksia, ihanteita ja vaatimuksia uskaltaa kyseenalaistaa sen sijaan, että antaa niiden jyllätä taustalla viemässä energiaa.
Kaupallinen yhteistyö North Rayn kanssa. Kirjoittaja Johanna Latva-Kiskola on North Rayn perustaja ja lempeän valon puolestapuhuja.
Marras–joulukuun pimeys ei ole vain maisemaa ikkunan takana. Se on myös monen kehon ja mielen olotila.
Moni meistä huomaa vuoden pimeimpänä aikana olevansa väsyneempi, alavireisempi, herkempi itkemään tai ärsyyntymään. Unet katkeilevat, nukahtaminen vaikeutuu tai uni ei rauhoita, vaikka sitä tulisi määrällisesti tarpeeksi. Usein myös tingimme unesta ja palautumisesta.
Uni on kuitenkin koko hyvinvoinnin perusta. Jos uni ja hermoston rauhoittuminen jäävät taka-alalle, mikään muu ei oikein asetu paikoilleen.
Minulle tämä kaikki ei ole teoriaa, vaan elettyä totta. Syksyllä 2022 elämä pysähtyi. Menetin isäni yllättäen ja siinä hetkessä kaikki tuttu katosi. Unet pakenivat ja keho alkoi jälleen puhua omaa, raskasta kieltään. Terveyshaasteet, nuo vanhat, sitkeät opettajani, joskus ystävälliset ja toisinaan kivuliaat, nostivat päätään. Hermostoni oli jo ennen sitä uupunut monen vuoden kamppailuun: sisäilmasairastumiseen, liialliseen suorittamiseen, kroonisiin sairauksiin ja CFS:ksi kutsuttuun väsymystilaan.
Iltaisin olin totaalisen väsynyt, mutta keho ei suostunut lepäämään. Hermosto kävi ylikierroksilla, kuin sisäinen hälytin, joka ei enää ymmärtänyt, että myrsky oli jo ohi.
Olin niin loppu, että aloin etsiä keinoja parempaan uneen.
Epäluonnollinen valo ja levoton hermosto
Usein ajattelemme, että syy unettomuuteen ja univaikeuksiin on vain stressi, ruuhkavuodet tai “tämä nyt vaan on tällaista”. Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että yksi hiljainen, mutta valtavan merkittävä tekijä on valo. Tai oikeastaan se, millaista valoa ja mihin aikaan vuorokaudesta kehoomme päästämme.
Elämäämme on viime vuosikymmeninä hiipinyt paljon sellaista valoa, jota keho ei oikein ymmärrä: kirkkaat ja luonnottomat keinovalot, digilaitteiden sinertävät ruudut, myöhään iltaan asti päällä olevat spotit ja kylmät kattovalot. Voisi melkein puhua “roskavalosta”. Valosta, joka ei huomioi kehon luonnollista rytmiä.
Maailman keinovalo-olosuhteet ovat muuttuneet hurjasti isovanhempiemme ajoista. Heidän aikanaan valo tuli päivänvalosta, kynttilöistä, takasta ja myöhemmin pehmeämmistä lampuista. Nyt valo ympäröi meitä 24/7, kirkkaana, valkoisena, vilkkuvana ja ruutujen kautta suoraan silmiin.
Sama tahti, jolla keinovalo on lisääntynyt, näkyy myös siinä, mitä ihmiset kokevat:
univaikeudet
jaksamisen ongelmat
hermoston ylivireys
mielialan haasteet
hormonitoiminnan häiriöt.
Valolla on iso rooli siinä, miten keho hahmottaa vuorokauden, milloin sen kuuluu olla virkeä ja milloin levätä. Jos valorytmi menee sekaisin, koko systeemi menee sekaisin. Kun valoympäristö muuttuu, moni muukin asia muuttuu. Hyvä uutinen on se, että valon kanssa voi tehdä paljon enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.
Valoympäristön huomioiminen voi tuoda merkittävää muutosta sekä kehoon että mieleen.
Moni huomaa jo pienistä muutoksista eron:
palautuminen käynnistyy luonnollisemmin
uni alkaa maistua eri tavalla
epämääräiset päänsärky- ja silmäoireet voivat vähentyä
olo ei ole enää niin “sähköinen” iltaisin
keho alkaa vähitellen levätä ja palautua niin kuin sen on tarkoitettu.
Ja kun kerran hoksaat tämän, ei oikein ole paluuta entiseen, koska ero voi olla niin konkreettinen, että vanhaan valorytmiin ei enää halua takaisin.
Miten valoa voi käyttää vuoden pimeimpänä aikana?
Vuoden pimein aika on itse asiassa täydellinen hetki lempeään valokorjaukseen. Ei tarvitse tehdä kaikkea kerralla. Voi aloittaa pienistä asioista:
Aamulla lempeää valoa ja luonnonvaloa heti, kun sitä on saatavilla. Heräämisen jälkeen vältä liian kirkasta, silmiin poraavaa valoa. Sytytä mieluummin muutama pehmeä, lämminsävyinen lamppu. Jos mahdollista, käy edes hetkeksi ulkona tai parvekkeella heti kun päivänvalo pilkistää. Jo muutama minuutti auttaa kehoa ymmärtämään, että “nyt on aamu, saa herätä.”
Päivällä luonnonvaloa ja ruutuvalo haltuun. Pimeään vuodenaikaan moni tekee töitä ruutujen äärellä lähes koko päivän. Päivällä ruutuja katsoessa voi käyttää esimerkiksi keltaisia päivälaseja, jotka pehmentävät valon kokemusta silmille. Ne tukevat myös illan unta ja päivän aikaista fiilistä: silmät eivät väsy yhtä nopeasti, ja olo pysyy tasaisempana. Ja jos vain mitenkään sinun arjessasi mahdollista, ulkoile päivän valoisien hetkien aikana.
Illalla hämärä on hermoston ystävä. Kun ilta lähestyy, koti saa rauhoittua. Kytke pois kirkkaimmat ja kylmimmät lamput ja vaihda tilalle lempeitä iltavaloja. Himmeämpi, lämpimämpi valo antaa keholle viestin: “nyt ollaan menossa kohti lepoa ja palautumista.”
Sinivalo pois ennen nukkumaanmenoa. Noin 3–4 tuntia ennen nukkumaanmenoa on hyvä aika vaihtaa “päivävalot” iltamuotoon. Tätä tukevat iltasin käytettävät sinivalolasit, jotka estävät virkistävimmän sinivalon pääsyn silmiin kodin valolähteistä ja digilaitteista. Ne eivät tee unta puolestasi, mutta ne auttavat kehoa pääsemään siihen tilaan, jossa uni on mahdollista.
Kun nämä palaset asettuvat kohdalleen, monella alkaa hiljalleen tapahtua sama: palautuminen syvenee, hermosto rauhoittuu ja uni ei tunnu enää taistelulta, vaan luonnolliselta jatkumolta päivälle.
Lempeää apua arkeen
Miksi valo kiinnostaa minua näin paljon? Isäni kuoleman jälkeen ja hermoston ylivirittyneisyyden kanssa kamppaillessani aloin tutkia entistä syvemmin valon vaikutusta ja päätin kokeilla itse värillisiä sinivalolaseja. Kun laitoin ne ensimmäisen kerran kasvoilleni, tapahtui jotain pientä mutta suurta: Maailma kirkastui. Silmissä ja sisällä. Uneni syveni. Katse lepäsi. Mieli hiljeni.
Tuosta hetkestä syntyi yritykseni North Ray: pieni, sydämellä rakennettu verkkokauppa, joka syntyi surusta, mutta kasvaa valosta. North Rayn valikoima on rakennettu tukemaan kehon luonnollista rytmiä valon avulla. Jokainen tuote on pieni, lempeä apu arkeen, silloin kun valo tuntuu kuormittavalta ja keho kaipaa tukea rauhoittumiseen.
Jos haluat säätää omaa valorytmiäsi luonnollisempaan ja virkistävämpään suuntaan, kurkkaa North Rayn valikoima TÄÄLLÄ.
Keltaisilla linsseillä varustetut päivälasit pehmentävät kirkasta keinovaloa ja ruutuvaloa aamusta iltaan. Ne sopivat erityisen hyvin näyttöpäätetyöhön, valoherkille ja yövuorolaisille. Päivälasit toimivat loistavasti myös ajolaseina selkeyttämään näkymää hämärällä tai muuten haastavissa keliolosuhteissa.
Oranssit iltalasit auttavat kehoa laskeutumaan kohti iltaa. Niitä käytetään 3–4 tuntia ennen nukkumaanmenoa, kun haluaa vähentää sinivalon vaikutusta ja antaa melatoniinin nousta luonnollisesti.
Punaiset yölasit tarjoavat vahvimman suodatuksen yön hetkiin, jolloin on pakko herätä tai olla toimeliaana, mutta haluaa silti pitää kehon mahdollisimman lähellä lepotilaa.
Iltavalomme tuovat kotiin pehmeää, lämpöistä valoa, joka ei häiritse vuorokausirytmiä. Ne tekevät illasta levollisemman ja lempeämmän.
Uutuuspolttimomme mukautuu vuorokauden aikaan: aamulla se on kirkas ja selkeä, ja iltaa kohti se tunnelmaa voi himmentää lähemmäs luonnollista valaistusta. Näin valo kulkee rinnalla päivän rytmin mukana.
Meidän tehtävämme on yksinkertainen: auttaa ihmisiä palaamaan siihen, mitä emme koskaan menettäneet, mutta jonka usein unohdamme: omaan rytmiin, rauhaan ja valoon.
P.S. Olen oppinut, että elämä antaa meille välillä kipua, jotta pysähtyisimme. Ja että jokaisen murtuman läpi voi lopulta näkyä enemmän valoa. Hyvinvointi ei ole täydellisyyttä, vaan rehellisyyttä elämälle sellaisena kuin se on. Pieninä, tietoisina valintoina, jotka palauttavat kehon rauhaan ja sydämen lempeyteen.
Tämä matka on ollut raskas, kaunis ja ennen kaikkea tosi. Ja jos tämä tarina saa jonkun toisen pysähtymään hetkeksi ja kuulemaan oman hiljaisuutensa, silloin kaikki on ollut sen arvoista.
Istun sängyllä, varpaat vankasti valkoisen peiton lämmössä ja katselen ikkunasta sunnuntain aamu-aurinkoa. Asunto on hiljainen: puolisoni on lähtenyt lasten kanssa puistoon jo ennen heräämistäni. Olen unelmoinut näistä aamuista, hetkistä vain minulle itselleni. Aamukahvit lämpimänä kupista ja ajatonta tilaa kirjan kanssa. Mutta raukean levollisuuden ja nautiskelun sijasta kehoni valtaa nopeasti tuttu, tihenevä levottomuus.
Lasken kirjan kädestäni.
Huoli on saapunut huoneeseen.
Sekunteissa huolikelat lähtevät laukkaamaan valtoimenaan: muistivatkohan lapset syödä puuron ennen lähtöä? Oliko puolisoni kuitenkin harmissaan, koska nukuin pitkään? Miksi hän ei ole laittanut viestiä? Entä jos heille onkin tapahtunut jotakin?
Ja niin, aivan salakavalasti, hidas sunnuntai-aamuni on muuttunut raukean nautinnollisesta huolestuttavan hyväksi.
Kun toinenkin kenkä tippuu
Huoli on kummallinen seuralainen. Se hiipii esiin juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Se estää elämästä tässä hetkessä ja nauttimasta hyvästä.
Kuin pieni varoitusvalo, huoli saa ajatukset pyörimään: istut aamukahvilla ja mietit, vastasitko vahingossa turhan jämäkästi työkaverin viestiin, mitä muut ajattelevatkaan tulevista lomapäivistäsi tai tuntuuko puoliso hieman etäiseltä – ja yhtäkkiä kehosi ja mielesi ovat valmiina reagoimaan mahdolliseen uhkaan.
Itse olen valmistautunut hyvän murenemiseen niin kauan, kuin jaksan muistaa. Waiting for the other shoe to drop, niinkuin paikalliset täällä Kanadassa sanoisivat.
Alitajuinen varuillaan olo saa meidät ajattelemaan, että hyvät asiat lipuvat sormien välistä, jos emme jatkuvasti varmistele. Mutta samalla huoli estää meitä olemasta läsnä ja nauttimasta siitä, mikä on juuri nyt hyvää. An endless loop – loppumaton kehä.
Tämä huolen kimurantti paradoksi on monelle meistä tuttu. Tuntuu kuin rauha olisi epäilyttävä tila, kuin hiljaisuuteen ja hyvään olisi kätketty jotakin uhkaavaa.
Todellisuudessa, huoli ei välttämättä ole kuitenkaan edes totta.
Huoli ja hermosto
Jokainen tunne valmistaa kehoamme toimintaan. Hermoston näkökulmasta huoli on erityisen mielenkiintoinen tunne. Vireystilamme on koholla ja sympaattinen hermosto aktivoitunut. Katse skannaa ympäristöä mahdollisten vaarojen varalta, korvat havaitsevat hienovaraiset äänet ja lihasten jännitystila, eli tonus, on kohonnut. Keho on valmiina toimimaan ja selviytymään lähestyvästä uhkasta.
Huoli ei ole kuitenkaan taisteluun valmistava tunne.
Huoli auttaa meitä pakenemaan.
Huolipupu sinkoilee
Huoli on kuin pieni pupu, joka on kuin viritetyn vieterin lailla alati valmis ryntäämään paikasta toiseen.
Ehkä vielä juuri ennen nukkumaanmenoa avaat työsähköpostin ja tarkistat asiat ”ihan vain nopeasti”. Asioiden priorisoiminen on vaikeaa, sillä kaikki tuntuu yhtä kiirreelliseltä ja erilaiset kauhuskenaariot täyttävät mielen. Tuntuu, kuin olisit auttamattomasti jäljessä kaikesta.
Huoli ohjaa toimintaamme. Me varmistelemme. Lepyttelemme. Takerrumme.
Tämä on keho-mielen näkökulmasta ymmärrettävää: kehosi on valmis toimimaan, ja varmistelu, yliajattelu ja jatkuva poukkoilu antaa keinon toimia tunteen valmistelemalla tavalla.
Mutta miten huolestunut keho-mieli rauhoitetaan?
Kun puhe ei toimi – Miten huolestunut keho-mieli rauhoitetaan?
“Rauhoitu!”.
Tämä on yksinkertainen käsky, joka harvoin kuitenkaan toimii. Syy on yksinkertainen: huolestunutta hermostoa et voi pakoittaa tuntemaan turvaa.
Onhan huolipupu tiukan vieterin lailla on alati säntäily- ja toimintavalmis.
Miten siis toimia huolen kanssa? Ensimmäinen kysymys on: miten voin tuoda kehooni lisää turvaa tässä hetkessä.
Ei huolipupua tiukka huuto rauhoita. Yleensä reaktio on päinvastainen.
(Jokainen, joka joskus on kokeillut samaa taktiikkaa huolestuneelle lapselle, hätääntyneelle eläimelle tai to-do-listansa kanssa säntäilevälle ystävälle, voi varmasti tunnistaa tilanteen.)
Mitä keho siis tarvitsee rauhoittuakseen? Keho tarvitsee yhteyttä, aistimista sekä lempeää liikettä, joka viestii sille, että vaara on ohi.
Puhumalla kieltä jonka keho ymmärtää, voimme auttaa hermoston vireystilaa ja kehon toimintavalmiutta laskemaan ja näin muuttamaan myös mielemme sisäistä puhetta.
Huoli haluaa tulla kohdatuksi, jotta sen huuto voi hiljentyä. Liikkeen avulla voimme viestiä huolelle, että kuulemme sen.
Laita oikea kämmen vasemman kainalosi alle ja purista vasemmalla kädellä oikeaa käsivartta.
Kiinnitä huomiosi miltä lämmin puristus tuntuu. Tunnetko kätesi hellän, puristavan paineen ihollasi? Miltä tuntuu pitää kämmentä lämpimän kainalon suojassa?
Siirrä samalla painoa hellästi jalalta toiselle, kuin keinuisit puolelta toiselle. Pystytkö aistimaan jalkapohjasi lattiaa vasten?
Hengitä nenän kautta sisään, ja suun kautta ulos. Pidä uloshengitys sisäänhengitystä pidempänä. Itse tykkään 4 sekunttia hengitystä sisään, hengityksen pidättäminen 4 sekunttia, 8 sekunttia uloshengitys.
Visualisoi mielesi silmin tämä pieni huolipupu kämmenellesi. Mitä tunteita tämän olennon tarkkaileminen sinussa herättää? Pystytkö katsomaan sen huolestunutta säntäilyä myötätunnolla? Miltä sinusta tuntuisi, jos antaisit huolipupulle mahdollisuuden kertoa kaiken, mikä sitä huolestuttaa?
Miltä tuntuu jos nostat suun samalla pienelle hymylle? Tunnistatko eron olossasi muutaman hengityskierroksen jälkeen?
Harjoituksen tarkoitus ei ole saada aikaan täydellistä huolettomuutta. Riittää, että annat kehon ja liikkeen avulla hermostolle viestin: on turvallista olla juuri tässä. Ja pienin teoin tuot kehon ja mielen taikaisin tähän hetkeen.
Kipeiden tunteiden sietämisen voi kiteyttää kolmeen ydinkohtaan, joista jokainen on tasavertainen ja tärkeä.
1. Tunne tulee tuntea, ei tukahduttaa tai piilottaa.
2. Tunteen välittämää kehotusta toimia ei kannata seurata sokeasti.
3. Tietoista ja toistuvaa perseilyä ei tule sietää.
Tässä artikkelissa sukellan listan kolmanteen kohtaan, jonka tunnistaminen on toisinaan niin vaikeaa, että jo se itsessään on omiaan herättämään epämiellyttäviä tunteita.
Epämääräiset sumuttajat haluavat johdattaa harhaan
Kun koemme meihin kohdistuvaa vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta, voi se toisinaan värittyä elämämme aiemmilla kokemuksilla. Tästä on syytä olla tietoinen. Valitettavan useasti pulma on silti siinä, että emme osaa tai rohkene tunnistaa sitä kohtuuttomuutta, jota niskaamme suolletaan – joskus tietoisesti, toisinaan tiedostamattomasti.
Jos esimerkiksi ei ole tottunut vetämään omia rajoja, voi ulkopuolelta tulvivan paskan suodattaminen olla jopa epäinhimillisen vaikeaa. Etenkin, jos vastapuoli osaa sumuttamisen vähemmän jalon taidon. Sen, että hän omilla sanomisillaan ja tekemisillään sekoittaa ajatuksesi ja tunteesi. Johdattaa sinua jatkuvasti harhaan, ettei joutuisi itse valokiilaan.
On tutkittu, että suurinta vahinkoa hyvinvoinnillemme eivät suinkaan tee johdonmukaisesti ilkeät ihmiset, vaan ennen kaikkea epäjohdonmukaisesti ja arvaamattomasti toimivat. He, joiden seurassa meidän tulee jännittää omaa olemistamme ja olla aina vähän varuillaan.
Tarvitseeko tällaista perseilyä sietää?
Tietoinen sietäminen ei ole alistumista vaan suojaetäisyyden ottamista
Vääryyden sietämisen vastakohta ei ole se, että oksennat kaikki tunteesi kysymättä ja kertarykäisyllä pihalle. Sellainen synnyttää lähes poikkeuksetta kaaosta ja sekamelskaa, joka mutkistaa asioita ja usein myös syventää konflikteja.
Voit voimakkaan tunnemyrskyn keskellä ottaa eräänlaisen sisäisen aikalisän. Olla uskomatta tunteen välittämää kehotusta, joka voi yllyttää joko antamaan samalla mitalla takaisin tai menemään nurkkaan häpeämään.
Kumpikaan ei todennäköisesti ole eduksi sinulle juuri sillä hetkellä.
Sietäminen voi olla tietoinen valinta, jolloin sinun ei tarvitse kokea, että alistuisit millekään tai kellekään.
Tunteiden tarttuminen on automaattinen osa ihmisenä olemista. Sillä on hyödylliset puolensa, mutta myös hankaloittavat. Kannattaa muistaa, että meillä on myös kyky tehdä strategisia valintoja ja vastustaa saamaamme tartuntaa.
Vastustaa sitä paskaa, mitä meille suolletaan, mutta mitä meidän ei tarvitse ottaa hartioillemme.
Tällaiset henkiset taktiikat voivat osaltaan luoda emotionaalista välimatkaa suojaksi esimerkiksi ihmissuhteeseen, joka syystä tai toisesta on muuttunut tuhoisaksi.
Älä siedä yksin! – Rankassa tilanteessa toinen ihminen auttaa näkemään selkeästi
On tärkeää muistaa ja huolehtia, että tällaisessa tilanteessa ei pidä koskaan jäädä yksin. Sumuttamisen ja perseilyn sietäminen on sen verran rankkaa hommaa, että se kysyy tuekseen myös muita ihmisiä.
Älä jää märehtimään itseksesi kokemaasi paskaa, vaikka se vaihtoehtona houkuttelisi. Et ole taakka muille, päinvastoin. Turvallisessa tilassa ja luotettaville ihmisille nähdyksi ja kuulluksi tuleminen mahdollistaa peilin, jota vasten näet selvemmin sen, minkälaisessa tilanteessa olet.
Se ei ole sitä, että vuoraat elämäsi ihmisillä, jotka toistavat sitä, mitä haluat kuulla. Ennemminkin sitä, että löydät ihmiset, jotka voivat turvallisesti heijastaa sinulle kuvaa itsestäsi ja ympäristöstäsi siten, että pystyt havaitsemaan asiat kirkkaammin ja asettamaan ne itsellesi suotuisampiin mittasuhteisiin.
Hahmottamaan, mille asioille voit tehdä jotain, ja mille taas et juurikaan mitään.
Sumuisen ja kuormittavan tilanteen keskellä vaatii suurta rohkeutta ja jaksamista pysähtyä hengittämään, että näkisi selvemmin sen, mitä ihan oikeasti ympärillä tapahtuu.
Se on silti valovuosia suotuisampi ja kestävämpi ratkaisu, kuin se tunteen viettelevä kehotus, että antaisit korkojen kera takaisin tai pistäisit pääsi puskaan.
Joogaperinteessä on sanonta, että maailman pisin matka on matka päästä sydämeen. Tuo matka on todellakin fyysisesti vain noin puolimetriä, mutta henkisesti huomattavasti pidempi. Moni ei edes tiedosta minkälainen näkökulma elämään sydäntietoisuus onkaan, vaan elää koko elämänsä suorittaen, stressaten, peläten, kontrolloiden, uupuen, masentuen sekä selviytyen oravanpyörässä tai tavoitellen maallista valtaa, rahaa ja menestystä tai toisessa ääripäässä uhriutuen elämän edessä voimattomana ja katkerana. Nämä ovat tietysti hieman kärjistettyjä vaihtoehtoja.
Miten voisit löytää enemmän myötätuntoa ja yhteyden tunnetta elämääsi sekä sallia itsellesi enemmän hyviä asioita? Miten voisit suhtautua sydämellisemmin itseesi ja muihin?
Voit koska tahansa aloittaa tekemään tuota matkaa: tietoisuuden matkaa päästä sydämeen. Kaikki muutos lähtee aina tiedostamisesta. Kokosin tähän merkkejä siitä, mistä itse tiedän poistuneeni kotoa, sydämestäni ja jääneeni jumiin oman pääni sisään. Suoraan sanottuna se on välillä melkoinen vankila tai ajatusten rihmasto, josta ei varsinkaan mielen voimalla pääse kovin helposti pois.
Mistä sitten tiedät, että elät liikaa päässäsi?
Jatkuva stressaaminen. Stressaat milloin mitäkin ja takuulla löydät aina elämässä jotakin aihetta stressiin. Käyt ylikierroksilla ilman, että edes huomaat sitä.. kunnes koittaa päivä, jolloin sairastut joko fyysisesti ja/tai henkisesti eli kehosi tai mielesi pakkopysäyttää sinut.
Toistuvat ajatuskehät. Tiesitkö, että ajatuksesi ovat yli 90 prosenttisesti samoja päivästä toiseen ja laadultaan pääsääntöisesti negatiivisia tai neutraaleita. Tähän tietoon peilaten onko ihme, jos muutosten tekeminen on haastavaa. Kaikista vaikeinta on yleensä muuttaa käsitystä omasta itsestä. Mikäli havaitset päivästä toiseen ajattelevasi itsestäsi (ja muista) kovin negatiivisesti eli arvostelet, syyttelet, soimaat ja pienennät itseäsi, onko ihme jos elämä tuntuu vain junnaavan paikoillaan samassa kärsimyskuopassa?
Tukahdutat tunteita. Jos yliajattelet, silloin myös alitunnet. Työnnätkö vaikeat tunteet sivuun kuvitellen, että pääset niistä sillä tavoin eroon? Nielet itkut ja kiukut? Tai ehkä et edes huomaa tekeväsi näin, sillä olet niin tottunut ohittamaan omia tunteita ja niiden takana kuiskivia tarpeita. Elät kuin painekattilassa. Liikaa päässä elävät pitävät tunteita joko vaarallisina, hötön töttönä tai pakollisena pahana: ”nyt ei ole aikaa tunteilla, en aio paljastaa heikkouttani, kunhan kukaan ei vain näe kyyneleitäni…”
Järkeistät ja älyllistät kaiken. Saatat olla hyvinkin älykäs ja sinulla on terävät hoksottimet, mutta jopa siinä määrin, että selität kaiken järjelläsi, jopa tunteet! Tämä voi olla haitallinen defenssi eli mielen puolustuskeino, jolla torjut häiritseviä tunnetiloja. Kenties ajattelet olevasi niin ratkaisukeskeinen, että pystyt sepittämään tunnekokemukset, jotta ne eivät vaan kehollistu…
Kehoyhteys on heikko tai katki. Saatat toistuvasti ylittää oman jaksamisen rajat, etkä tunnista omia (kehollisia) tarpeita. Saatat kurittaa ja kontrolloida kehoasi kohtuuttomasti tai vaihtoehtoisesti et välitä hyvinvoinnistasi ollenkaan. Hyljit, häpeät ja inhoat itseäsi tai pidät kehoasi jatkuvasti viallisena. Kehon oireet herättävät sinussa ahdistusta ja pelkoa. Keho on sinulle ”pakollinen paha”: työkalu suorituksiin tai nahkapussi joka roikkuu mukana.
Kärsit erilaisista fyysisistä oireista pään ja kaulan alueella. Kehon oireilla on usein jokin henkinen syy, esimerkiksi toistuvat päänsäryt, flunssat tai poskiontelovaivat, hormonaaliset oireet, verenkiertohäiriöt jne voivat olla merkkejä energian pakkautumisesta ja tukkiutumisesta pään alueelle. Tämä on holistinen näkökulma terveyteen ja näkemykseni mukaan ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Emme vain aina osaa yhdistää syy-seuraussuhteita, koska kulttuurimme mielellään erottelee järjen, tunteet ja kehon toisistaan erillisinä.
Jatkuva murehtiminen, huoli- ja katastrofiajattelu. Tämä on yksi selkeimpiä merkkejä ”päässä elämisestä”. Pelkäät aina pahinta. Olet pessimistinen. Löydät vaaranmerkkejä kaikkialta. Lopulta koko elämä tuntuu uhkaavalta ja pelkäät miten selviät kaikesta. Et näe omia mahdollisuuksiasi. Vieläkö jatkan? Uskon, että sait jo kiinni.
Tunnistatko itsessäsi ajattelun ylivoiman suhteessa tunteisiin ja kehollisiin kokemuksiin? Voisiko olla aika pysähtyä itsensä äärelle ja aidosti sallia erilaiset tunteet? Kenties ottamaan keholta vastaan kauan tukahdutettuja viestejä ja opetella tunnistamaan todellisia tarpeita? Olisiko aika kokea ja nähdä itsessään uusia puolia sekä löytää myös vahvuuksia, samalla vahvistaen hiljalleen kehoyhteyttä: ei rankaisemalla vaan rakastamalla. Hellittämisellä, hiljentymisellä ja hidastamisella!
Ennen kaikkea sallia itsesi olla se inhimillinen ihminen, joksi olet tänne syntynyt. Ainutlaatuinen, säröinen ja syvästi tunteva ihana itsesi.
Kokeile tätä harjoitusta: asetu rauhalliseen paikkaan mukavaan istuma-asentoon. Sulje silmät ja havainnoi hengitystäsi ja kehosi tuntemuksia. Anna sen hetkisen tunteen tuntua kehollisena kokemuksena. Sano itsellesi ääneen, että on turvallista kokea hankalatkin tunteet. Salli itsellesi hetki ilman suorituspaineita – hetki, jossa olet puhtaasti vain olemassa, vapaasti elämän kannateltavana. Voit myös kysyä itseltäsi: mikä ravitsee sieluani, vaikka se olisi pienikin asia. Nauti pysähtymisestä.
Ehkä mielessäsi on unelma tai muutostoive, mutta mitään ei tapahdu: elämä pyörii samoilla raiteilla päivästä ja ehkä vuodesta toiseen. Miten liikkua kohti unelmaa ja mistä tietää, milloin on ”oikea hetki”?
Tässä mielen 4 estettä ja pohdittavaa, olisiko NYT AIKA.
Käytämme esimerkkinä muuttoa unelmien paikkaan: mainosyhteistyökumppanimme Porvoo on nimittäin havainnut, että niin moni haaveilee tunnelmalliseen ja kauniiseen Porvooseen muuttamisesta. Ehkä nyt olisi aika?
1) Epämääräisyys ja tavoitteiden hahmottomuus
Ehkä unelmasi on liian epämääräinen tai abstrakti? Jos ei ole selvää ja konkreettista toivetta, on helppo olla tekemättä asian eteen mitään.
Pohdi, mikä muutoksessa on sinulle todella tärkeintä? Millaisiin konkreettisiin asioihin voisit liittää unelmasi: mitkä kuvat, paikat tai ihmiset edustavat sinulle unelman toteutumista?
Jos esimerkiksi haaveilet muuttamisesta, pohdi, millainen ympäristö on sinulle tärkeä? Millainen talo olisi ihana? Kaipaatko yhteisöllisyyttä vai rauhaa?
Tee unelmakartta leikkaamalla kuvia lehdistä tai kasaa unelmakarttasi Pinterest-kansioksi. Muista, että kuvat kannattaa valita tunteen ja tunnelman perusteella: niin, että jokin sisällä läikähtää.
Aikaa on niin kauan kuin on elämää. Enemmän kyse on elämän priorisoinnista. Miten saisi motivoitua itsensä unelmien toteuttamiseen ennemmin kuin myöhemmin?
Pohdi:
Mitä hyvää unelman toteuttaminen toisi sinun (ja ehkä perheesi) elämään? Mikä positiivinen muutos tapahtuisi? Jos kuvittelet itsesi keskelle toteutunutta unelmaasi: miltä se tuntuu kehossasi?
Miten ”hyvä” liittyy arvoihisi tai siihen, miten haluat elämässä aikasi käyttää? Kuinka paljon sinua harmittaisi elämäsi ehtoopuolella, jos et olisi tarttunut unelmaasi silloin, kun oli vielä mahdollista?
Jos esimerkiksi haaveilet muutosta unelmiesi paikkaan, mitä se tarkoittaisi esimerkiksi elämänrytmin osalta? Onko sinulle tärkeää esimerkiksi luonnonläheisyys, leppoisampi elämän rytmi tai sujuva arki? Millaista aikaa saisit muutoksen myötä?
Arkinen kävely Porvoossa. Miltä haluaisit sinun arkesi näyttävän ja tuntuvan?
3) ”Sitku asiat ovat valmiina muutokseen”
Ehkä olet vitkuttanut, sitkuttanut ja mutkuttanut muutoksia elämässäsi, koska et ole vielä valmis muutokseen tai ”hetki ei ole oikea”?
Kannattaa muistaa, että ihminen ei koskaan ole täydellisen valmis eikä täydellisen oikeaa hetkeä tule.Kaikki muutos — vaikka se olisi hyväksi — merkitsee aivoille epävarmuutta ja riskiä. Siksi mieli kehittää rationaalisia perusteluja sitkuttelulle ja mutkuttelulle.
Aloittamalla jostain pienestä – nyt heti – olet jo matkalla muutokseen. Valmiuden tunne syntyy vasta, kun ryhdyt.
Pohdi:
Mikä on pienin askel, josta voisit aloittaa? Mitä voisit tehdä NYT?
Jos haaveilet muutosta esimerkiksi idylliseen ja pittoreskiin kaupunkiin, jossa on maaseudun edut:
Liity Porvooseen muuttaville suunnatulle sähköpostilistalle, josta saat tietoa. Se ei sido, mutta antaa aktiivisen ikkunan prosessoida asiaa (liittymisen voi tehdä sivun alaosasta). Liity TÄÄLTÄ. Porvoo on koonnut samalle sivustolle muuttajakokemuksia ja tietoa, joka helpottaa muutosta haaveilevaa.
Liity kaupunkien Facebook-ryhmiin ja kysele muilta alueesta: Mikä on Porvoon rauhallisin alue? Entä idyllisin? Yhteisöllisin?
4) Epävarmuus ja turvallisuuden tunteen puute
Tulevaisuus on aina epävarma ja haastaa turvallisuuden tunnetta. Usein on helpompi jäädä vanhaan, vaikka se hiertää, kuin lähteä rohkeasti kohti uutta. Ihminen kaipaa turvallisuuden tunnetta: jotain tuttuutta, mikä vetää puoleensa.
Tee unelmastasi tuttua: puhu siitä muille, kuvaile tarkkaan toiveitasi ja näin auraat tuttuuden reittiä tuntemattomaan.
Hakeudu ihmisten tai asioiden pariin, jotka liippaavat läheltä jotain osaa unelmastasi.
Jos haaveilet muuttamisesta unelmiesi ympäristöön, lähde ajelulle tutkimaan paikkoja: ota kuva talosta tai ympäristöstä, joka sykähdyttää. Laita kuva taustakuvaksi puhelimeen tai jääkaapinoveen tulosteena.
Millainen ympäristö sinua sykähdyttää?
Porvoossa tapahtuu aina. Katso kaikki tapahtumat Porvoon sivuilta TÄÄLTÄ.
Teksti pohjautuu seksologi ja seksuaaliterapeutti Tiia Forsströmin sekä seksuaalikasvattaja ja kuvataiteilija Heidi Laukan kanssa käytyyn keskusteluun.
Seksuaalisuus ja tunnetaidot kulkevat käsi kädessä. Molemmissa on lopulta kyse samasta asiasta: kyvystä olla läsnä omassa kehossa, tunteissa ja hetkessä. Kun opimme tunnistamaan, mitä sisällämme tapahtuu – mitä tunnemme, tarvitsemme ja haluamme – pystymme myös ilmaisemaan itseämme aidommin seksuaalisesti.
Läsnäolo – tunnetaitojen ja seksuaalisuuden yhteinen sydän
Läsnäolo ei ole pelkkä mielen harjoitus, vaan kehotaito. Se tarkoittaa sitä, että pysähdyn ja huomaan, mitä minussa tapahtuu juuri nyt: jännitystä, halua, arkuutta, uteliaisuutta, kipua tai iloa. Tunnetaidot auttavat meitä sietämään ja sallimaan nämä tunteet ilman kiirettä pois niistä. Kun uskallan tuntea sen, mitä tunnen, pystyn myös aistimaan paremmin kehoni ja seksuaalisuuteni viestejä. Silloin en elä roolista käsin, vaan aidosta yhteydestä itseeni.
Rohkeus olla rehellinen – myös omille rajoille
Tunnetaitoinen ihminen uskaltaa tunnistaa omat rajansa ja tarpeensa sekä ilmaista ne lempeästi. Seksuaalisuudessa tämä tarkoittaa rohkeutta sanoa kyllä silloin, kun jokin tuntuu hyvältä, ja ei silloin, kun jokin ei tunnu oikealta. Tunnetaidot eivät tee meistä rohkeita siksi, että ne poistaisivat pelon, vaan siksi, että opimme toimimaan pelon rinnalla. Rohkeus olla oma itsensä – myös intiimeissä hetkissä – syntyy juuri tästä: yhteydestä omiin tunteisiin ja niiden arvostamisesta.
Kulttuurin äänet ja sisäinen kuuntelu
Seksuaalisuutta ympäröivät voimakkaat kulttuuriset normit ja odotukset: miltä halun pitäisi näyttää, miten naisen kuuluu tai mitä miehen pitäisi osata. Tunnetaidot auttavat meitä erottamaan oman kokemuksemme ulkoisista tarinoista. Kun pysähdyn kuulemaan, mitä minussa todella tapahtuu – mitä oikeasti haluan, mitä kaipaan ja mitä pelkään – löydän yhteyden omaan seksuaalisuuteeni sellaisena kuin se minussa elää, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla.
Muuttuvuus on osa tunnetaitoja
Tunnetaitoinen suhtautuminen seksuaalisuuteen tarkoittaa myös sitä, että annan itseni muuttua. Se, mikä eilen tuntui tärkeältä tai kiihottavalta, ei ehkä tunnu tänään samalta – ja se on täysin luonnollista. Tunnetaidot opettavat hyväksymään tämän elävän liikkeen ilman häpeää. Kun sallin itseni muuttua, annan tilaa myös kumppanin muuttumiselle. Silloin yhteys pysyy elävänä ja rehellisenä.
Seksuaalisuuden monet motiivit – ja tunteiden kuuleminen niiden takana
Tutkimusten mukaan ihmisillä on satoja erilaisia syitä haluta seksiä. Joskus halu kumpuaa ilosta ja yhteydestä, joskus kaipuusta, epävarmuudesta, yksinäisyydestä tai lohdun tarpeesta. Tunnetaidot auttavat pysähtymään kysymään: mitä minä oikeastaan haluan juuri nyt? Kaipaanko kosketusta, hyväksyntää, yhteyttä, nautintoa vai turvaa? Kun tunnistan nämä kerrokset, voin toimia rehellisemmin ja saada yhteydestä enemmän kuin pelkän hetkellisen mielihyvän. Tunnetaitojen kautta seksi muuttuu hetkellisestä tapahtumasta syväksi kohtaamiseksi.
Tunne ennen puhetta – ja rehellisyys ensin itselle
Tunnetaidot eivät tarkoita pelkästään sitä, että osaan puhua tunteistani, vaan sitä, että uskallan tuntea ne. Vasta sen jälkeen puhe voi olla rehellistä. Kun olen yhteydessä omiin tunteisiini, pystyn myös sanoittamaan niitä toiselle tavalla, joka luo turvaa ja ymmärrystä. Mutta jos ohitan oman kokemukseni, en voi olla aidosti toista kohtaan rehellinen.
Lopuksi
Tunnetaidot ja seksuaalisuus ovat kuin sama kieli, jota opimme puhumaan eri sävyissä. Molemmat kutsuvat meitä olemaan läsnä, kuuntelemaan, tuntemaan ja hyväksymään. Kun olemme yhteydessä omiin tunteisiimme, olemme myös lähempänä sitä, mitä todella haluamme – ja lähempänä toisiamme.
seksuaalisuus on osa ihmisyyttä, ja sen tutkiminen ja sanoittaminen tekee elämästä eheämpää, turvallisempaa ja vapaampaa.
