Kysyimme teiltä Facebookissa toukokuussa 2020 mainosyhteistyökumppanimme Hotlipsin kanssa, mitä kaipaatte juuri nyt? Ylituhannesta vastaajasta yli puolet kertoi kaipaavansa silittelyä ja rauhoittavaa kosketusta.
Tutkitustikin kosketus ja silittely auttaa rauhoittumaan, rentoutumaan ja luo turvallisempaa ilmapiiriä, sillä koskettaminen – myös oma kosketus – lisää oksitosiinin eritystä. Oksitosiini eli rakkaushormoni lisää entisestään kiintymystä ihmisten välillä. Silittely voi siis helpostikin edetä lemmenleikkeihin, jolla on myös stressiä lievittäviä ja unen laatua parantavia vaikutuksia.
“Tällä hetkellä kun ei voi tavata ketään rakasta läheistä, niin kaipaa kosketusta, läheisyyttä, kuulluksi ja nähdyksi tulemista ihan erityisen voimakkaasti.” – kyselyyn vastannut
Vastauksissa myös korostui läheisyyden ja yhteyden kaipuu. Viime aikojen kotona olo on lisännyt yhteistä aikaa, mutta kannattaa muistaa, ettei määrä korvaa laatua. Kannattaakin siis varata kahdenkeskeistä aikaa kumppanin kanssa, ja kertoa kumppanille, mitä haluaa. Aikaa yhdessäololle kannattaa varata jo etukäteen, jolloin ei tule tehtyä muita suunnitelmia. Se myös antaa aikaa henkisesti valmistautua sitä varten, sekä luo odotuksen jännitystä.
“Erityisen rankka kuukausi takana ja emme ole olleet kuukausiin yhdessä keskittymässä vain toisiimme.” – kyselyyn vastannut
Yhteisen ajan löytäminen arjen kiireiden keskeltä voi olla haastavaa, mutta sitä saattaa löytyä arkisten askareiden keskeltä. Kaikki yhdessä ruuan laittaminen, harrastaminen tai projektin tekeminen vaatii keskenään kommunikoimista, ja yhdessä askareen valmiiksi saaminen tuo onnistumisen tunteita sekä on huomattavasti mieluisampaa kahden.
“Kaipaan kosketusta ja seksiä, joita on on tällä hetkellä vaikeaa toteuttaa. Olemme yhdessä viikonloppuisin ja kumppanini aikuinen poika asuu vielä kotona, ja nyt kun hän on myös viikonloput täällä kotona, niin ei vaan ole meillä kahdella yhteistä aikaa.” – kyselyyn vastannut
Kahdenkeskeistä aikaa voi myös löytyä saunan lauteilta sekä suihkussa. Yhteisellä saunahetkellä saa helposti hetken rauhan arjen vilskeestä sekä yhteisen intiimin hetken. Peskää toisenne ja nauttikaa alastomuudesta ja läheisyydestä. Suihkuhetki voi nopeasti viedä seksipuuhiin lemmenpesän puolelle.
“Vaikka oma mies on rakas niin kyllä kaipaan sitä omaa aikaa kanssa, mutta sit kaipaa myös sitä nautintoa ja seksiä mitä tuntuu olevan hukassa tällä hetkellä.” – kyselyyn vastannut
“Nyt kun joutuu koko ajan olemaan yhdessä, kaipaa omaa aikaa. Mutta siltä yhdessäololta kaipais enemmän actionia!” – kyselyyn vastannut
Yli puolet vastanneista myös kaipasi yhteyttä ja läsnäoloa. Perheelliset puolestaan kaipasivat tilaa ja omaa aikaa, mutta usein myös kahden keskistä rauhaa kumppanin kanssa, sekä arkisia huomaavaisuuden eleitä. Yksinäisyys kalvaa monia, ja he kaipaavat läheisyyttä ja kosketusta, ja monille on rankkaa rakkaistaan erossa oleminen.
Mitä sinä kaipaat juuri nyt? Erilaiseen kaipaukseen saat apua mainosyhteistyökumppanimme Hotlips.fi verkkokaupasta. Verkkokaupasta löytyy apua tähän hetkeen – halusit sitten hellyyttä ja kosketusta yksin tai kaksin.
Henna Helne on helsinkiläinen toimittaja, kahden pojan äiti ja esikoistietokirjailija. Pojat, pojat, pojat – kirja poikien äideille (Otava) ilmestyi huhtikuussa 2020. Se käsittelee tutkitun tiedon valossa nykypoikien maailmaa ja äitiyttä pojalle.
Saunan kiuas sihahtaa äänekkäästi, kun se saa uumeniinsa kauhallisen vettä. Keväinen ilta-aurinko maalaa lauteisiin vaaleita rantuja. Hengittelen nautiskellen lämpöistä, pehmeää ilmaa. Viisivuotias, pellavapäinen poikani istuu alimmalla lauteella ja rikkoo hiljaisuuden kääntymällä katsomaan minua kohti.
– Äiti, mä en aio ikinä muuttaa teidän luota pois. Saanhan aina asua tässä kodissa, hän sanoo.
– Tietysti kulta, tämä on aina sun koti, vastaan hymyillen, mutta haikeutta äänessäni.
Voi kuinka toivoisin, että pysyisit aina tuollaisena. Iltapalan kaakaoviikset kasvoillasi, vilpittömästi suhteeseemme uskoen. Jokainen vanhempi tuntee aika ajoin puristavan tunteen rinnassaan: koittaa sekin päivä, kun oma lapsi painaa viimeisen kerran kodin oven kiinni. Ajatus on itselleni, kahden pienen pojan äidille, vielä niin riipaiseva, etten pysty sitä edes loppuun saakka ajattelemaan.
Lapset ovat meillä kaikilla vain lainassa, mutta monesti mietin, pelkäänkin, joudunko tekemään suuremman irtioton lapsiini siksi, että he nyt sattuvat olemaan poikia. Pojat kun kasvavat tässä yhteiskunnassa vieläkin valitettavan kapeaan miesmuottiin, eikä niihin raameihin välttämättä kuuluu tunteilua ja välittämistä.
Myös tutkimusten mukaan juuri tyttäret ovat niitä, jotka pitävät eniten vanhenevista vanhemmistaan huolta, ja juuri tyttöjen äidit ovat läheisempiä isoäitejä lastenlapsille. Miksi näin on, ja miten tätä kaavaa voisi rikkoa?
Myyttiselle suhteelle on selitys
Tutkimustulokset ovat jollain tapaa ristiriitaisia sen tosiasian kanssa, että äidin ja pojan suhde on kautta aikojen nähty erityisen läheisenä, jopa myyttisenä. Mutta mihin tämä väite perustuu?
Äiti ja poika käyvät kehityspsykologisesti pojan kasvun myötä läpi vaiheita, joissa he vuoroin etääntyvät, vuoroin lähentyvät toisiaan. Vauva-ajan symbioottisuus ja äidin varaukseton ihailu jatkuvat pojalla useimmiten noin esikoulu-ikään saakka, minkä jälkeen hän usein tiedostaa kuuluvansa miessukupuoleen – ja kääntää katseensa kohti isää.
Murrosikään tullessaan poika taas tekee suurimman irtioton isästään, josta haluaa olla ”se parempi versio”. Suhde äitiin saattaa tässä vaiheessa jäädä idealisoidummaksi – ja juuri tähän lienee perustuvat tiiviit, kliseisetkin äiti-poika-suhteet.
Kautta aikojen me äidit olemme olleet lapsillemme ennen kaikkea turvan ja lämmön tuojia – ja näitä asioita myös nykypojat meiltä äideiltä edelleen kaipaavat. Siitäkin huolimatta, että kasvaisivat fyysisiltä mitoiltaan meitä suurimmaksi. Senkin jälkeen, kun ovat tavanneet unelmiensa puolison ja perustaneet oman perheen.
Kolmenkymmenen vuoden päästä tuskin istun poikani kanssa enää yhdessä saunan lauteilla. Mutta kun katson tänään pientä pellavapäätäni, toivon enemmän kuin mitään olevani hänelle jo nyt sellainen ihminen, josta hän tulevaisuudessakin välittää ja joskus pitää huolta. Sellainen äiti, jonka syliin mahtuu vaikka kaksimetrisenä. Sellainen kasvattaja, joka on osannut pitää huolta siitä, että poikakin saa tuntea ja osoittaa välittämistä.
Ja kaikkein eniten toivon, että nämä 2010-luvulla syntyneet ihanat pojat saavat kasvaa juuri sellaisina kuin ovat – juuri sellaisiksi kuin haluavat.
Hyvinvoinnista puhuttaessa viitataan usein ensimmäisenä ravintoon, liikuntaan ja lepoon. Ne ovat toki tärkeitä perusasioita, jotka auttavat meitä pysymään hyvinvoivina ja tasapainoisina. Kokonaisvaltainen hyvinvointi kattaa kuitenkin paljon enemmän kuin pelkästään kehon fysiologisista tarpeista huolehtimisen.
Tässä 7 (ei niin ilmeistä) tapaa, joilla voit helliä kehoa ja mieltä:
1. Vietä aikaa luonnossa. Anna itsellesi lupa haahuilla – tuijoitella puiden latvoja, kuunnella meren kohinaa, istahtaa kalliolle, sulkea silmät ja hengittää raikasta ilmaa. Luonnossa aistit terästäytyvät ja kehosi elpyy.
2. Tee jotakin luovaa – kirjoita, maalaa, piirrä, tanssi, laula…Runoilija Nayyirah Waheedia lainaten: ”take care of your creative health”. Luovuus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Luovuutta ei ole se mitä tekee, vaan miten tekee. Mikä tahansa voi olla luovaa tekemistä, kunhan siihen sisältyy sopiva annos vapautta, uteliaisuutta ja ennalta määrätyistä säännöistä luopumista. Luova puuhastelu auttaa rentoutumaan ja olemaan läsnä tässä hetkessä.
3. Lisää pieniä läsnäolon hetkiä päiviisi – pienikin hetki arjen keskellä riittää. Viritä aistisi ja pysähdy havainnoimaan ulkoisia ja / tai sisäisiä ärsykkeitä uteliaasti, mutta lempeästi. Mitä näet? Mitä kuulet? Mitä haistat? Mitä tunnet? Mitä aistit sisälläsi? Kehosi ei kaipaa mielen analyysejä. Riittää, että olet läsnä.
4. Hengitä syvään. Tuo päivän aikana aina välillä huomio hengitykseesi. Miltä hengityksesi tuntuu? Missä tunnet hengityksen? Miten voisit antaa hengityksesi virrata vielä vähän vapaammin? Syvään hengittäminen auttaa kehoasi ja mieltäsi rentoutumaan ja säätelemään stressiä.
5. Tunne tunteesi. Kohtaamattomat ja käsittelemättömät tunteet varastoituvat tavalla tai toisella kehoosi, joten anna tunteillesi tilaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Jos sinun vaikea päästä kiinni tunteisiisi, voit käyttää apunasi esimerkiksi kirjoittamista tai mindfulness-meditaatiota. Kirjoitusvinkkejä löydät vaikkapa Sielun sopukoita -kirjoituskorteista. Myös ystävä voi toimia hyvänä peilauspintana. Toisinaan tarvitaan ammattilaisen apua.
6. Kosketa. Keho rakastaa kosketusta. Omaa kehoaan voi hemmotella esimerkiksi hieromalla, painelemalla tai taputtelemalla. Jos mahdollista, anna toisen koskettaa – ja kosketa takaisin. Myös halailu tekee ihmeitä – samoin eläinten silittely ja paijailu! Molemmat saavat hyvän olon hormonit virtaamaan kehossasi.
7. Sulje silmät ja anna kehosi liikuttaa sinua. Aloita vaikka rauhallista pään liikkeistä tai käsien pyörityksistä. Hidas, tutkiva liike voi olla parasta itsehoitoa. Kun et mieti tiettyä harjoitusta tai koreografiaa, vaan annat liikkeen nousta sisältä käsin, kehosi johdattaa sinut sinne, mikä tarvitsee eniten huomiota.
Minkä näistä voisit sallia itsellesi tänään? Mitä näistä voisit kutsua arkeesi enemmän?
Haluatko keventää kuormitusta ja löytää syvemmän yhteyden itseesi ja omaan kehoosi? Lähde mukaan Kesähuoltoa keholle ja mielelle -verkkokurssille ja löydä uusia, lempeitä keinoja pitää huolta itsestäsi. Kurssi on suunniteltu siten, että voit tehdä kaikki harjoitukset ulkona luonnon helmassa – takapihan terassilla, lähipuistossa tai vaikkapa mökkilaiturin nokassa. 6 viikkoa kestävä kesäkurssi alkaa 30.5.! Materiaalit ovat käytössäsi koko kesän ajan, syyskuun loppuun asti. Lue lisää täältä.
Tykkäätkö sinäkin liikkua mieluiten luonnossa? Hyvä! Sillä ulkona liikkuessa hyvinvointivaikutukset ovat taattuja. Aina ei tarvitse edes tehdä mitään – jo pelkkä luontoäidin helmassa oleilu riittää.
Halutessamme luonto tarjoaa kuitenkin mahtavat puitteet hyötyliikunnalle, kuntoilulle ja luovalle liikkeelle. Luonnossa liikkumisen tapoja on niin monia, että jokainen löytää varmasti omansa. Olitpa lenkkeilijä, marjastaja, vaeltaja, maastopyöräilijä, veneilijä tai talviturkin kastaja, luontoäiti hellii meitä jokaista omalla tavallaan.
Tässä 5 luonnossa liikkumisen hyötyä:
1. Luonto auttaa meitä laskeutumaan läsnäolon tilaan. Luonnossa aistit terästäytyvät ja auttavat meitä tuomaan huomion mielestä ja ajatuksista kehoomme ja tuntemuksiimme. Kuin huomaamatta alamme hengittää vähän syvempään ja rauhallisemmin. Kehon mukana rauhoittuu myös vilkas mieli.
2. Luonnossa ei tarvitse suorittaa hiki päässä – jo pelkkä oleilu tuo hyvinvointivaikutuksia Vaikka et tekisi muuta kuin kävelisit metsän reunaan hengittämään, olet jo tehnyt itsellesi hyvää. Jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa. 20 minuuttia metsässä auttaa muun muassa laskemaan verenpainetta ja stressihormoni kortisolin määrää
3. Luonnon keskellä murheet pienenevät ja yhteys johonkin suurempaan voi avautua. Luonnossa oma ego pienenee ja asiat asettuvat mittasuhteisiinsa. Luonto säätiloineen ja vuodenaikoineen muistuttaa myös siitä, että kaikki muuttuu koko ajan. Mikään ei ole valmista eikä pysyvää – silti sellaisenaan täydellistä.
4. Yhteys luontoon vahvistaa myös kehon ja mielen yhteyttä. Luonnon rauhoittava läsnäolo maadoittaa meidät tähän hetkeen – ja tähän kehoon. Kun tunnemme, miten maa kannattelee askeleitamme ja raikas ilma täyttää keuhkomme uudella hapella ja energialla, muistamme todellisen luontomme. Emme ole vain puhuvia päitä, vaan myös fyysisiä ja henkisiä olentoja. Kun kehon ja mielen yhteys yhdistyy luontoyhteyteen, voi lopputuloksena olla jopa hengellinen luontokokemus.
5. Luonto ruokkii luovuutta ja mielikuvitusta. Luonnossa turha tulevaisuuden analysointi ja menneen murehtiminen unohtuvat. Kun huomiomme on kehollisessa aistimisessa ja tässä hetkessä, mielikuvitus ja luovuus saavat lisää tilaa. Metsäpolulla tai merenrannassa voikin syntyä yllättäen parhaimmat oivallukset.
Haluamme olla rakastettuja, se on syvä tarpeemme. On tosiasia ettemme kaikki ole kokeneet rakkautta läheisimmissä ihmissuhteissamme silloin, kun olemme olleet pieniä, haavoittuvaisia ja imeneet itseemme tunteet ja tai tunteettomuuden. Kokeneet todeksi; minä olen yhtä kuin se miten ympäristöni minua kohtelee.
Häpeän äärellä ihminen kokee olevansa vääränlainen
Kun lapsena ei ole kokenut olevansa rakastettu, toivottu sellaisena kuin on, iskostuu ihmiseen syvä häpeä. En kelpaa, olen vääränlainen. Ihminen oppii ettei ole rakkauden arvoinen. En kelpaa muille. Kukaan ei halua olla kanssani tai edes viihdy seurassani. En kelpaa edes itselleni. En rakasta edes itseäni.
Jos ei ole kokenut mitä on olla rakastettu, hakee sitä elämänsä ihmissuhteista ehkä koko elämänsä. Kun rakkaus tulee lähelle, voi iskeä pelko. Tämä ei kestä. Iskee häpeä. En uskalla näyttää millainen todella olen, koska sitten tuo toinen varmasti hylkää minut. Ei minua voi rakastaa, koska olen tällainen.
Kokemus rakkauden puutteesta estää näkemästä rakkauden
Usein ihminen hylkää rakkauden jo hyvin alkumetreillä ennenkuin syvät rakkaudettomuuden haavat avautuvat. Kun ei ole kokemusta syvästä hyväksyvästä rakkaudesta, ei tunnista mitä todellinen rakkaus on. Sanonta tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas, tulee todeksi ihmisen elämässä toistuvasti.
Ihminen kysyy itseltään:
Miksi minä toistuvasti epäonnistun?
Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa?
Miksi rakkaus karttaa minua?
Parisuhteessa tulemme näkyvämmäksi
Parisuhteessa rakkaudettomuuden haavamme tulevat eniten näkyväksi, jos uskallamme jäädä vielä senkin jälkeen, kun rakastumisen huuma on laantunut. Jos uskallamme tutustua rakkauteen ja sen hoitavuuteen, voimme tulla näkyväksi kokonaisina. Parisuhteessa tulevat näkyväksi pelkomme, surumme ja eniten häpeämme. Syvimmät haavamme avautuvat, jos voimme olla turvassa ja rakkaudellisessa suhteessa.
Sanon usein asiakkailleni, että kumppanisi valaisee sinussa olevat säröt ja haavat. Mitä vähemmän olet saanut olla rakastettu, kun olit pieni tai mitä enemmän sinua on elämäsi aikana satutettu niin fyysisesti kuin henkisellä tasolla tarpeitasi laiminlyöden, sitä enemmän sinulla on keinoja peittää näitä valaisun kohteita. Sitä enemmän haluat piilottaa itseäsi. Sitä enemmän olet et sinä.
Rakkaus tuo häpeän näkyväksi
Kun häpeä on syvässä, ei ole helppoa heittäytyä rikkinäisenä toisen silmien alle. Minä en kelpaa. Olen vääränlainen, huutaa häpeä sisimmässämme. Jos kumppanimme katsoo meitä rakastavin silmin, vaikka olisimme kuinka rikki ja me kykenemme olemaan tässä yhteydessä, eheytymisemme voi alkaa pienin askelin.
Kumppanimme peilaa meistä rumimmatkin puolemme. Niitä voi olla vaikea katsoa, koska häpeä sanoo meidän olevan vääränlaisia. Merkityksellisiä ovat ne hetket, kun peilin sijaan alamme näkemään ne rakkauden säteet, joita vaille on jäänyt ja on koko elämänsä metsästänyt. Minä alan näkyä minuna sinulle ja itselleni. Tunnistan rakkauden. Minua rakastetaan.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä
Aikamme kehottaa rakastamaan itseään. Jos ei ole kokemusta mitä on rakkaus, on todella vaikeaa liittää se todellisena tunteena itseen. Tommy Hellsten sanoo: ”Se mikä on vuorovaikutuksessa mennyt rikki, se pitää vuorovaikutuksessa korjata.”
Ihminen tarvitsee toista ihmistä, jotta voi tunnistaa tunteitaan tai vastaanottaa rakkautta sekä hoitaa häpeäänsä.
Joskus tarvitaan parisuhteessa syntynyt rakkaus, ennen kuin ihminen kykenee rakastamaan itse itseään. Jos ei ole kokemusta rakkaudesta, on saatava näyte siitä, mitä se edes on.
Vain turvassa ja rakkaudessa voimme olla se mitä olemme kokonaisina
Turvassa ja rakkaudessa voi sitten opetella mitä on rakastaa häpeän sijaan itse itseään. Voi olla, että rakastamalla toista oppii tunnistamaan rakkauden ja sitten voi myös löytää mitä on rakkaus itseään kohtaan. Rakkaus ihmistä kohtaan, jolla on haavoja, säröjä ja jossa häpeä asuu ja välillä nostelee päätään rakkaudesta huolimatta. Rakastaa ihmistä kokonaisena säröineen kaikkineen.
Haluaisitko lukea lisää siitä, miten parisuhdetta voi vaalia omassa arjessa?
En tiedä ketään, jonka elämän purkka olisi mullistanu – paitsi mun. 80-luvun lopussa näin ekan kerran lumilautailua, Juicy Fruit –purkka TV-mainoksessa. Tiesin heti, että tää on mun juttu: rentoutta, iloa, hassuttelua, frendien kanssa yhdessä temppujen opettelua… Lumilautailun dna oli ja on yhä edelleen tiivistettynä siinä.
Koskemattomat
Näitä asioita, asenteita, fiiliksiä ja olemisen tiloja elettiin porukalla 24/7. Ne olivat meille totta, niistä tuli vahvat uskomukset ja samalla – niiden takaa oli vaikea nähdä muuta. Lähes jokaisessa huippu-urheilu-urani aikaisessa haastattelussa ihmeteltiin sitä, että voiko lumilautailijat todella olla niin poikkeavia muista urheilijoista. Jep, me oltiin spesiaaleja, korkeammalla kuin mihin muut pystyisivät yltämään.
Missä toisen lajin kisoissa finalistit saattoivat keskenään sopia jakavansa palkintorahat tasan, asenteella ihan sama kuka voittaa – pääasia, että pidetään katsojille hyvä show, yritetään vaikeimpia temppuja kaatumisenkin uhalla ja pidetään hauskaa?!
Vaikka nämä ihanat asiat ovat edelleen täysin totta, lumilautailijatkin ovat ihmisiä. Ihmisiä, jotka valitsevat fokusoida hyvän energian ja fiiliksen asioihin – aika usein kuitenkin sen kustannuksella, että hankalista asioista syntyy tabuja. Julkisia salaisuuksia, joista opitaan vaikenemaan, koska ne eivät kuulu lumilautailun dna:han – vaikkakin vahvasti ihmisyyteen.
Häpeä ja nolous
Kisattuani toista vuotta kansainvälisesti, voitin half-pipen maailmancupin 1996. Kaksi viikkoa sen jälkeen loukkaannuin ja loppu uran laskin kivun kanssa. Vasta nyttemmin olen tajunnut, ettei motivaationi tulla maailman parhaaksi ollut pelkästään ilossa ja innostuksessa – lumilautailun dna:ssa. Se oli myös suurimpien haavojeni tiedostamattomassa väliaikaislaastaroinnissa: hylätyksi tuleminen, porukasta eristäminen, yksinäisyys, ristiriitainen kiintymyssuhde…
Olin niin haltioitunut ja onnessani maailmancupin voittaja tarinasta – jonka salaa toivoin myös parantavan haavani – että jäin siihen pahasti jumiin. Mielessäni tarinaan ei kuulunu tähden hiipuminen. Se etten pystynyt tai uskaltanut juurikaan harjoitella uusia temppuja loukkaantumisen jälkeen, koska pelkäsin loukkaantuvani uudestaan ja että sitä kautta unelmani ”vietäisiin pois”. Lopulta vein sen tavallan itse pois, pikku hiljaa feidaantumalla.
Kisoissa häpesin laskujani. Häpesin tarinaa voittajasta, joka hiipuu. Tuntui kuin maailmankaikkeus olisi pakottanu mut tähän tarinaan, mitä halveksuin urani alussa ja kunnian päivinä. Häpesin sitä, että sponsoreiden kuvauksiin tuli nuorempia laskijoita, jotka olivat mua parempia. Olin välillä niin vihainen itselleni ja laskemisen tasolleni kuvauksissa, että menin ihan lukkoon. Pidin mykkäkoulua ja olisin toivonu muilta, että he ymmärtävät tilanteen ja lohduttavat. En uskaltanu pyytää mitä olisin tarvinnu, pelkäsin että kaikki hoksaavat hiipumiseni ja saan potkut ja urani loppuu siihen. Häpesin, etten uskaltanut puhua ja pyytää tukea.
Monesti laskupäivinä tai kisoissa kylmähoidin lumipussilla vammoja ja salaa toivoin muiden ymmärtävän syyn huonompaan suoriutumiseen. Mua kiusattiin siitä, että kalastin tuomareilta ”sympatiapisteitä” tällä keinolla ja tavallaan kiusottelijat olivat siinä vähän oikeassa.
Nolottaa vieläkin, jos katson Naganon olympialaisten laskujani, kun heti laskun lopussa pitelen olkapäätäni. Häpesin myös sitä, että en kertonut täysin avoimesti uuden olkapäävamman vakavuudesta ennen olympialaisia. Olisin voinu luovuttaa olympiapaikkani hyvälle ystävälleni. Käyttäydyin epälumilautailijamaisesti ja itsekkäästi. Onneksi löysin rohkeuden pari vuotta sitten puhua asiasta ystäväni kanssa ja pyytää anteeksi.
Kuva: julkaistu Ilta-Sanomien luvalla
Aika suuri motiivi Naganoon lähdössä oli myös norjalaisen tyttöystäväni näkeminen, joka kuitenkin jätti mut yllärinä hotellin käytävällä ennen kisapäivää. En siitäkään uskaltanut puhua kellekään, vaikka kaikki varmaan tiesivät – auts.
Ja näitä häpeätarinoita riittää! Kuten tiedät: mitä enemmän vastustaa, sen tiukempaan takertuu. Vaikka lumilautailuvuodet olivat enimmäkseen täynnä ihanuutta ja hyviä juttuja, takerruin siinä samalla ihan riittävästi häpeään ja nolouteen.
Pelko
Lumilautailussa on sanonta, että mikäli et pelkää tehdä temppua, et yritä tarpeeksi. Tai et ota tarpeeksi vauhtia hyppyyn. Perhoset vatsassa on kuitenkin eri asia, kuin se, että rinteeseen mennessä tuntee vastustusta ja omaa potentiaalia supistavaa pelkoa.
Half-pipessä tiesin olevani ainakin tutussa ympäristössä, mutta sponsorin kuvauksissa vuorilla ”offareilla”, eli virallisten rinteiden ulkopuolella, olin hukassa. Tutuksi tuli ajatus; rakennetaankohan tänään muiden laskijoiden kanssa hyppyri mistä en uskalla hypätä ollenkaan? Yleensä uskalsin sentään hypätä, mutta olin niin lukossa pelosta, että hypystä ei tullut mitään. Yhden tai muutaman hypyn jälkeen vetäydyin häpeäkuoreeni sättimään itseäni ja pidin vihoissani mykkäkoulua.
1996 loukkaantumisen jälkeen pelkoni epäonnistumisiin alkoi hiljalleen kasvaa. Toisaalta oli pelko jatkuvan kivun pahenemisesta, uusista kivuista, uran loppumisesta ja häpeän kasvamisesta epäonnistumisiin liittyen. Aika veikeä lumipalloefekti siis! Pelkäsin myös jatkuvasti pettäväni muiden laskijoiden, fanien, sponsorien ja omat odotukseni.
Olin haitallisella tavalla niin takertunut maailmancupin voittaja -tarinaan, että oli vaikea nähdä muuta kuin lasku-ura lasku-uralleni. En pystynyt antaa itselleni uutta mahdollisuutta löytää laskuvire ja innostus uudella tavalla, koska mielikuvissa olin jo saavuttanu lasikaton. Pelkäsin, että olisin näyttäytyny vielä nolompana: entisenä starana, joka yrittää tehdä comebackiä tajuamatta sen mahdottomuutta itse (vaikka kaikki muut sen tajuaisi). Pelkäsin myös tietyllä tavalla paljastuvani huijariksi – olinko oikeesti edes ollu koskaan niin hyvä laskija…
2000-luvun alussa olin jo aikalailla menettäny toivoni vamman paranemisesta ja alitajuisesti käytin energiani palautumisen sijaan siihen, että täyttäisin muiden kuvitellut odotukset maailmancupin voittajasta. Tämä tarkoitti mm. sitä, että after ski:ssä oli enemmän puhetta ja rinteessä vähemmän tekoja.
Pelkoni lasku-urani pahimmasta mahdollisesta loppumisesta oli toteutunut.
Kuva: julkaistu Helsingin Sanomien luvalla
Kateellisuus
Lumilautailijoiden kuuluminen samaan isoon perheeseen näkyy tyypillisesti siinä, että kokeneemmat laskijat auttavat nuorempia pääsemään maailmalle tai saamaan parempia sponsseja.
Valitettavasti ysärin lopulla oli ajanjakso, jolloin mieleni takertui uskomukseen niukkuusajattelusta. Tosi häpeällistä myöntää, että unelmani hiipuessa koin monesti uudet kasvavat starat sen verran uhaksi itselleni, etten oma-aloitteisesti juurikaan auttanut heitä (pyynnöstä kyllä). Oli vaikea kohdata laskijoita joilla oli vain saavutettavaa, kun itse koin että mulla oli vain menetettävää – surullista. Oma pelkoni ja kateellisuus heidän draivista esti yhteisen hyvän kasvattamisen – auttamisen merkityksellisyyden kokemuksen, joka olis tuonu hyvää meille kaikille.
Tämä aika oli mulle iso oppiläksy siitä, että muiden menestys ja kukoistus ei ole multa pois. Toki teeman työstäminen jatkuu edelleen ja ylipäätään kateellisuuden tunnistaminen ja myöntäminen on ollu jopa vuosikymmenien työ.
Kuva: julkaistu Iltalehden luvalla
Loukkaantumisen tunteen myöntäminen ja sarkasmi
Herkkänä tyyppinä taisin aikoinaan luulla, että keino pärjätä maailmalla on lumilautailun dna:n vääristynyt ylikorostaminen cooliuteen ja rentouteen liittyen. Vaikka jonkun sanat satuttivat mua, en about koskaan näyttänyt haavoittuvaisuuttani, herkkyyttäni ja loukkaantumistani. Yleensä esitin tosi viileetä ja koitin sarkastisesti vastata heittoon tavalla, joka peittäisi oikeat tunteeni.
Vaikka usein koin olevani vahvoilla ”sana-battleissa”, niiden jälkeen ei tuntunu hyvältä. Aitous ja avoimuus ei ollu läsnä ja varmasti kumpikin osapuoli tunsi tämän.
Keino, jolla hain muiden arvostusta ja hyväksyntää kääntyi itseään vastaan.
Varjojen omistaminen ja kiitollisuus
Kiitos, kun luit tekstin ja annoit minulle mahdollisuuden tulla kuulluksi sekä näkyväksi. Vaikka on pelottavaa kohdata ja puhua omista varjoista, tuntuu että haluan vihdoin ”omistaa” ne. Olla rehellisen avoimesti kaikkea sitä mitä olen – pimeyttä ja valoa! Luennoilla ja somessa näistä asioista puhuminen on ollu hyvää lämmittelyä, blogi tuntui vaikeimmalta – viimeiseltä ristiretkeltä.
Rakkaudella, Aleksi
P.S. Tekstissä puhun omista menneisyyden kokemuksistani ja tiedostan, että silloisilla sekä nykypäivän laskustaroilla voi olla erilainen kokemus.
P.P.S. Vaikkei ehkä uskois, en halua juurikaan puhua lumilautailutaustastani oma-aloitteisesti. Oli kuitenkin tärkeää avautua tästä kirjoituksen näkökulmien kautta. Päädyin haastamaan itseäni vielä lisää, kun lisäsin jälkikäteen vanhoja lehtileikkeitä kirjoitukseen – jotka solahti yllättävän hyvin teemoihin! Pelkoni on, että mua arvostellaan itsen esiintuomisesta. No, nyt sekin pelko on kohdattu 🙂
Voimme spekuloida ennakkoon maailman sivu mihin sydämemme kutsut, riskien ottamiset, elämän valinnat ja houkuttelevat kokeilut mahtavat johtaa ja mitä niistä oikein seuraa jos uskaltaudumme liikkeelle – mutta ei kai elämä tapahdu siksi että olisimme jo perillä vaan siksi, että matka ja sen kokemukset voisivat tapahtua.
Yleensä AINA kokeilumme, hyppäyksemme, uskalluksemme ja uudet elämän valinnat johtavat mahdollisuuteen oppia, kasvaa, seikkailla, kokea jotakin uutta, ja aivan yllättäviäkin ihanuuksia. Ja tietysti elämän matkan varrella on myös haasteita (juuri niitä asioita, joista voimme oppia – varsinkin myötätuntoa itseämme kohtaan).
Mutta sen voi etukäteen tietää mitä tapahtuu, jos emme kokeile, tee, elä ja tartu ainakin välillä siihen, mikä sydäntä kutittelee. Se johtaa jossitteluun ja turhautumiseen.
Kumpi päättää elämässäsi: pelko tuntemattomasta vai iloinen ylpeys siitä, että annat itsesi kokeilla, kokea ja oppia?
Jotta voi kokeilla, tarvitaan sisäistä turvaa. Usein ensimmäinen askel uskaltamisen sillalle lähtee siitä, että alat luoda itsellesi tietoisesti sisäistä turvaa. (Olen kirjoittanut sisäisestä turvasta paljon, uusimpina juttuina tämä ja tämä).
Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan – sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.
Kuolemanpelko on seurannut minua vuosia. Vaikka kuinka yritin rauhoitella itseäni, tehdä kaikkea mahdollista selfhelppiä löysin itseni kerta toisensa jälkeen paniikkikohtauksen reunalta keikkumasta. Tunsin sydämeni jyskytyksen kaikkialla. Se löi, löi ja löi ja minä mietin koko ajan koska se pysähtyy? Mikä lyönti on viimeinen? Onko se nyt? Nyt, nyt vai nyt?
Illat olivat pahimpia, kun varjot kumartuivat ylleni ja olin varma siitä, etten enää heräisi uuteen aamuun, etten enää saisi kokea sitä, miltä tuntuu raottaa pikkuriikkisen silmäluomia ja nähdä maailman laskeutuvan, tipahtelevan unisena paikoilleen juuri sellaisena kuin sen illalla taakseni jätin.
Siksi pysyttelin valveilla. Tuijotin kattoa ja yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä hauraasta elämänlangasta, joka kuitenkin koko ajan lipesi sormieni välistä. Valvoin kuin vahtia pitävä koira. Luullen, että voisin sillä tavoin jotenkin estää kuoleman hiippailemisen luokseni. Ehkä kuulisin sen rahisevan hengityksen, haistaisin sen kalman hajun tai tuntisin sen läsnäolon kylmänä aaltona vieressäni.
Ehkä sitten voisin vielä livetä sen otteesta, pinkoa niin kovaa kuin kintuistani pääsisin. Jonnekin kauas pois, karkuun. Luulin, että jos vain oikein pinnistelisin ja ponnistelisin, oikein rutistaisin luomeni tiukasti kiinni, ei yksikään varjo pääsisi tunkeutumaan maisemaani, viemään minulta pois sitä, mitä kutsuin elämäksi. Mutta sulkiessani silmäni varjoilta, suljin silmäni myös valolta. Kuolema piti minua otteessaan tiukemmin kuin itselleni uskottelin. Se täytti kaikki kolot, imi viimeisenkin valon. Sydämeni kumisi yhä, mutta sen syke oli tyhjä, ponneton.
Lopulta ymmärsin, että valo vaatii aina rinnallensa varjon. Elämä vaatii rinnallensa kuoleman. Ilman toista ei ole toista. Ilman toista ei voi olla toista. Ja siksi, jotta voisi todella elää, täytyy päästää pimeinkin varjo, kuolema sisään. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että kuolema on aina läsnä, tulee aina olemaan. Kuolema kuiskailee tumman puron pyörteissä, kumisee mullaksi maatuvassa maassa ja ritisee paikoilleen jäätyvissä puissa.
Mutta sen tummat sävyt luovat kontrastin, jota vastaan valo näyttäytyy entistä kirkkaammin. Kun uskaltaa kohdata suurimman pelkonsa, kuolemansa, elämä muuttuu yhtäkkiä eläväksi, hengittäväksi. Ei ole enää ei paikoilleen lamauttavia ja jähmettäviä pelkoja. Ymmärtää, ettei ole mitään menetettävää. Vain elettävää.
Vain virtaavaa liikettä, jossa valo ja varjo tanssivat sulassa sovussa keskenään. Ja loppuen lopuksi siinä tanssissa valo vie, pyörittää varjoa hyppysissään ja häikäisee katsojan lumovoimallaan, loistavalla kauneudellaan. Ja sitten sitä katsoo ulos ikkunasta, näkee auringon suutelevan taivaanrannan pilviä niin intohimoisesti, että kaikki on vain häikäisevän kirkasta punaista ja oranssia.
Ja silloin sitä päättää elää, todella elää kuin kaikki olisi tässä. Kuin kaikki olisi tässä, tuossa taivaanrannassa, tässä hengenvedossa, näissä sanoissa. Koska kaikki on tässä. Loputtomassa nyt-hetkessä, jossa rauha, syvä rakkaus vie tilan varjolta, kuolemalta. Silloin ymmärtää, että kuolemakaan ei ole enää kaiken loppu vaan uuden alku. Ikirouta sulaa, puro solisee ja kevään ensimmäiset silmut aukeavat.
Kaiken jälkeen, elämä löytää aina voiman jatkaa kulkuaan. Raivata rakkauden uomiaan. Koska elämä on rakkaus ja rakkaus jää kun kaikki muu häviää.
Läheisyys parisuhteessa soljuu toisinaan ihanasti omalla painollaan. Joskus on upeaa olla lähekkäin, joskus omissa oloissaan. Mutta toisinaan arjen kiireet tulevat tielle. Töiden jälkeen ärsyttää ja väsyttää, perhe tai muut asiat tuntuvat vievän enemmän energiaa kun tuovan. Illalla olo tuntuu kuormittuneelta ja rasittuneelta. Jos ulkona on harmaa keli eikä ulos lähteminenkään houkuta, ilta tulee helposti vietettyä tympääntyneenä, sohvalla makoillen ja hieman ärtyneessä olotilassa.
Älylaite tuntuu tarjoavan pakokeinon tylsästä todellisuudesta. Lopulta sänkyyn raahaudutaan järkevän nukkumaanmenoajan jälkeen, älylaitteen stimulaation voimistaman rasituksen kanssa. Läheisyys ei kiinnosta ja tekee mieli vaan vetää peitto niskan suojaksi. Toki omaa tilaa ja rauhaa tarvitaan, mutta joskus siihen jää kiinni vain siksi, että iltarutiinit ruokkivat väsymystä entisestään. Silloin ratkaisu on naurettavan helppo:
Menkää aikaisemmin sänkyyn!
Jos energiaa riittää, tee pieni kotitreeni, nauti rento iltapala ja käy suihkussa omissa oloissasi ja nollaa ajatuksesi. Tällöin annat tilaa itsellesi ja hoivaat itseäsi sen sijaan, että esimerkiksi turruttaisit väsymystäsi älylaitteen kanssa sohvalla maaten tai ylisuorittaisit kotitöitä.
Aina parempi, jos jaksat tehdä ennen sänkyyn menoa joko yksin tai kumppanisi kanssa pienen hiljentymishetken. Jo parin minuutin hiljentymisellä voi olla koko olotilasi mullistava vaikutus!
Menkää sänkyyn vaikka yhdeksältä illalla ja jättäkää älylaitteet oven ulkopuolelle! Makoilkaa joko lähekkäin tai erikseen. Voitte joko olla hiljaa tai keskustella. Pääasia on, että teillä on yhteistä aikaa jolloin ei tapahdu mitään muuta ja jolloin ette vielä ole kovinkaan väsyneitä. Sen ansiosta läheisyys voi herätä yllättäenkin.
Rakkaudellinen tunnelma välillänne vaatii rennon mahdollisuuden, jota ärtynyt sohvalla makoilu puhelimen kanssa ei kerta kaikkiaan tuo. Joskushan sillekin on paikkansa, mutta jos siitä tulee tapa, läheisyys hiipuu. Läheisyys vaatii yhteisymmärrystä ja lämpöä.
On eri asia, mitä teette yhdessä. Joskus teitä kiinnostaa eniten maata hiljaa yhdessä, joskus purkaa tunteita tai keskustella arkisesti päivän tapahtumista, joskus taas maata sylikkäin tai rakastella. Kun läheisyys meinaa kadota arjen tympeyden keskelle, se myös palaa kiitollisen helposti – se vaatii vain hieman aikaa ja tilaa <3.
P.S. Jos haluatte keskustella rennosti seksistä, lue lisää tästä.
Löydät Mitran ihanan kirjan Meidän vuosi – lempeä matka parilleTÄSTÄ!
Onko sinua neuvottu kuuntelemaan kehoasi? Luultavasti on, koska hyvinvointimaailmassa tuota ohjetta toistellaan usein. (Niin minäkin teen.) Mutta vaikka väitetään, että keho kyllä kertoo, se ei aina pidä paikkaansa. Jos keholtani kysyttäisiin, se haluaisi mieluiten aamupalaksi pannukakkuja ja lounaaksi Pätkis Cruncheja. Ei ehkä joka päivä, mutta liian usein, useammin kuin on mikä on minulle hyväksi.
Voiko kehon viesteihin siis luottaa? Joskus voi, mutta ei läheskään aina.
Uskon, että kehon viesteihin voi luottaa silloin, kun kehon ja mielen kokonaisuus on elinvoimainen ja tasapainossa. Kun et ole kallistuneena mihinkään ääripäähän, esim. ylisuorittamiseen, sohvanpohjalle tai uupumukseen, keho ja mieli yhdessä ohjaavat ihmistä jatkuvasti kohti tasapainoa. Tasapainoinen kokonaisuus tarkoittaa, että ihminen on myös henkisesti ehjä.
Et väistele tunteita, pelkoja, sisäisiä haavoja. Et yritä paikata mielen tyhjiötä syömisellä tai treenillä. Et tee asioita ulkoa päin ohjelmoituna tai tavoittele tiettyä lopputulosta, vaan toimit sen mukaan, mitä sisäiset viestit sinulle kertovat. Viestit ovat aitoja ja puhtaita, koska keho ja mieli voivat hyvin. Ne eivät tarvitse mitään ongelmien peittämiseen tai riippuvuuksien ravitsemiseen.
Tällaisessa tilassa harva meistä on. Täydelliseen tasapainoon ei tarvitse edes pyrkiä. Ihmiselo on aina jonkinlaista keskeneräistä keikkumista ja opettelemisen harjoittelua. Silloin kehon kuunteleminen tarkoittaa itseasiassa tasapainon löytämistä kehon ja mielen viestien kuuntelemiseen. Kumpikaan yksin ei ole täysin oikeassa, mutta ei myöskään täysin väärässä.
Silloin kun kokonaisuus ei ole tasapainossa, keho ja mieli voivat tottua tai jopa tulla riippuvaiseksi olemassaolevasta tilasta, mikä se ikinä onkaan. Se on tila, johon ihminen on luontaisesti hakeutunut voidakseen hyvin – monesti paetakseen ongelmia, joita hän ei halua kohdata. Tällaisesta tilasta voi tulla hyvin tuttu ja turvallinen. Kaikki mikä on tutun ja turvallisen ulkopuolella, tuntuu epämukavalta, jopa pelottavalta, ja siten kehon tai mielen viestien vastaiselta.
Ihminen saattaa pitää huomaamattaan tiettyä ääripäätä oikeana. Ylisuorittajan keho on tottunut rasitukseen, treeniin, tekemiseen ja stressiin, ja silloin lepääminen tuntuu vaikealta. Heikkokuntoisempi puolestaan saattaa jatkuvasti vaalia armollisuutta itseään kohtaan, jolloin kehon rasittaminen tuntuu epämukavalta. Uupunut ei tiedä mitä tuntee, kun koko systeemi on sekaisin. Miten tällaisessa kokonaisuudessa voi oppia kuuntelemaan sisäisiä viestejään?
Kehon kuunteleminen ja kokonaisvaltainen tasapaino edellyttävät
– Itsetuntemusta ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Tunnista itsessäsi se, mihin suuntaan luontaisesti kallistut. Missä asioissa haastat itseäsi liikaa? Missä taas voisit haastaa itseäsi enemmän? Mitä välttelet ja miksi? Mihin takerrut ja miksi? Uskallatko kohdata syvimmät tunteesi?
– Kokonaisuuden hahmottamista. Voitko aidosti ja oikeasti hyvin? Mihin suuntaan nykyiset tavat vievät sinua? Seuraako pannukakkuaamiaisesta energinen, elinvoimainen päivä? Tuottavatko elämäntapasi hyvinvointia nyt – entä pitkällä tähtäimellä?
– Tietoista läsnäoloa kehossa, mielen vaatimusten purkamista kehollisten tuntemusten ympäriltä. Mitä kehosi kertoo sinulle nyt, kun otat sen viestit hyväksyvästi vastaan? Oletko sinut sen kanssa, mitä aistit kehossasi?
– Tunteiden rohkeaa tuntemista. Et voi kuulla kehon hienovaraisia viestejä, jos et suostu tuntemaan myös tunteitasi. Jos valikoit vain mieluisat sisäiset kokemukset, iso osa sisäisestä maailmastasi ja kehosi viesteistä jää pimentoon.
– Pelkojen kohtaamista. Mitä pelkäät kohtaavasi, jos lähdet pois mukavuusalueeltasi? Voisitko joskus vaatia itseltäsi enemmän kuin tavallisesti? Voisitko joskus tehdä vähemmän kuin vaadit itseltäsi?
– Rutiineja, jotka ovat kuitenkin riittävän väljiä. Varaa itsellesi säännöllisesti aikaa kehosi hoitamiseen ja haastamiseen, mutta älä ohjelmoi aikaa liian tarkasti, vaan opettele joustamaan. Jos olet energisempi kuin ajattelit, tee jotain enemmän. Jos olet väsyneempi kuin ajattelit, tee jotain vähemmän. Rutiinit luovat turvaa, mutta liian orjallisina ne toimivat sinua vastaan. Keho ei noudata kelloa eikä kalenteria.
– Yksilöllistä annostelua. Se, mikä on terveellistä muille, ei välttämättä ole terveellistä sinulle. Esimerkiksi oma kroppani kaipaa kyllä nykyään uupumuksen jälkeen treeniä, mutta ihanteellinen treenin kesto on vain muutama minuutti päivässä, ei yhtään enempää.
Kehon viestien kuuntelemiseen ei ole yhtä oikeaa ohjenuoraa. Jokainen värittää kehon viestejä aina uskomuksillaan, odotuksillaan ja toiveillaan. En usko, että kukaan voi koskaan absoluuttisesti tietää, tekeekö nyt tismalleen oikeita asioita hyvinvointinsa eteen – mutta voit tehdä parhaasi ja opetella antamaan kehollesi tasapuolisesti niin haasteita kuin hellyyttäkin. Ja kaikkein tärkeimpänä: anna itsellesi lupa opetella. Mikä juuri nyt veisi sinua kohti tasapainoa?
Yksinkertaisia harjoituksia itsesi kuuntelemiseen ja tasapainon löytämiseen löydät Katrin kirjasta Vuoden paras päivä.
Kirjoittaja Marjo Vuorinen on psykiatrinen sairaanhoitaja, työterveyshoitaja, mindfulness-ohjaaja ja MBB-terapeutti. Työkseen hän hoitaa uupumukseen sairastuneita ja harrastuksekseen luennoi ostolakkoilusta, minimalismista ja stressinhallinnasta. Marjo kirjoittaa myös Hellelund – yksinkertaisesti parasta elämää -blogissaan reissupäiväkirjaa 7-henkisen perheensä matkasta yksinkertaisempaan arkeen.
Mitään dramaattista ei tapahtunut. En uupunut enkä masentunut, en inhonnut työtäni. Kotonakin kaikki oli hyvin. Muutos tuli elämäämme vaivihkaa, arjen valoisimmista hetkistä.
Kesät loivat kontrastia aikataulutettuun arkeen. Elämä kesämökillä oli erakoitumista luonnon keskelle, saunomista aamusta iltaan, hidasta ruoanlaittoa niistä tarpeista, joita kaapeista kulloinkin sattui löytymään. Välttelimme kauppaan lähtöä ja aikataulujen sopimista. Ja rakastimme mökkielämän vapautta ja yksinkertaisuutta täysin rinnoin.
Aloimme viettää kesämökillä pidempiä ja pidempiä aikoja, lopulta asuimme siellä toukokuusta syyskuuhun. Muun ajan vuodesta katselimme kuvia mökiltä ja haaveilimme siitä, mikä ei ollut arjessa käsillä. Pikku hiljaa haaveet synnyttivät kysymyksiä, jotka muuttivat elämämme suunnan radikaalisti.
Voisiko näiden kysymysten kysyminen selkeyttää myös sinun polkuasi?
1. Tarvitsenko niin paljon tavaraa?
Konkreettisesti muutos sai alkunsa, kun kuulin ystävältäni siivous- ja järjestelymetodista, jossa kotiin jätetään vain iloa tuottavat tavarat. Se puhutteli minua välittömästi. En niinkään hurahtanut itse metodiin, vaan lisääntyneeseen tilaan.
Nurkkien raivaaminen toi tilaa sieluun asti, olo oli kokonaisvaltaisesti kevyempi ja vapaampi, kun ei ollut niin paljon tavaraa, jota käyttää, puhdistaa, säilyttää, huoltaa ja korjata. Ja kun tavaroiden siirtely, sullominen ja etsiminen jäi pois, pysyi koti paremmin siistinä, mikä puolestaan vähensi kiirettä, lisäsi viihtyisyyttä ja laski tarvetta etsiä elämyksiä kodin ulkopuolelta.
2. Tarvitsenko niin paljon rahaa?
Tavarasta ja elämysjahdista luopuminen johti ajan mittaan nirsoiluun ostamisen suhteen. Vapautuneesta tilasta ei halunnut enää luopua eikä myöskään ottaa ristikseen uuden tavaran käyttöönottoon ja ylläpitoon liittyvää vaivaa. Arvaatko jo, mihin tämä johti? Rahan säästymiseen.
Ennen me keskituloisina palkansaajina laskimme päiviä tilipäivään, koska ostokäyttäytymisemme oli niin huoletonta ja paikoin holtitonta. Nyt meistä tuli koko ajan tarkempia ostamisen suhteen, ja tilille alkoi jäädä rahaa. Se oli yllättävä, mutta erittäin motivoiva tilanne, joka innosti meitä säästämään lisää.
3. Tarvitseeko minun parannella niin paljon itseäni?
Aiemmin pyrin myös vahvistamaan kelpaavuuttani ulkoisin keinoin. Vaatekaappini tursusivat heräteostoksia, ja meikkivarastollani olisi meikannut koko naapuruston seuraavan kahden vuoden ajan. Liikuntaa harrastin paitsi sen terveysvaikutusten vuoksi, myös tietynlaista kehon ulkonäköä ajatellen.
Huolimatta siitä, että olen nyt niin kaukana tuosta pisteestä, että harjoittelen paraikaa pärjäämään ilman shampoota ja saippuaa, ei silti kiinnostukseni ulkonäköön ole täysin poissa. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Nykyään vain muistan helpommin, että kauneusihanteet ovat ihmisten keksimä juttu ja minulla itselläni on mahdollisuus valita, uskonko niihin vai en. Tämä auttaa minua olemaan astumatta markkinavoimien ansoihin ja ihmeitä lupaavat purnukat ja kauden trendit jäävät kauppaan.
Pidän kehostani huolta paremmin nyt, kun kuuntelen sen tarpeita aidosti enkä kuvittele mieleni olevan kehoani ylempi määräysvalta, joka saa pakottaa kehoani kohti keksittyjä ideaaleja. Tämän havahtumisen ansiosta olen tyytyväisempi itseeni ja elämääni ja bonuksena säästän sekä rahaa että ympäristöä.
4. Tarvitseeko minun tehdä niin paljon työtä?
Ihan kuten tietynlainen ulkonäkö, on tärkeä titteli ja pullea tilipussi vain ihmisten keksimä ihanne, ei absoluuttinen totuus. Kun huomasimme pystyvämme elämään säästeliäämmin ja koimme sen vielä innostavana elämäntapana, heräsi ajatus siitä, voisimmeko elää rakastamaamme mökki- elämää ympäri vuoden.
Tähän päästäksemme aloimme säästää ruoka- ja päivittäistavarakustannuksissa tekemällä itse niin paljon kuin suinkin, välttämällä hävikkiä ja käymällä kaupassa enintään kerran viikossa. Pistimme myyntiin asunto-osakkeemme, toisen automme ja kyllä, sen rakkaista rakkaimman kesämökkimme minimoidaksemme kiinteät kulumme.
Tulimme nimittäin siihen tulokseen, että rakastamamme kiireetön elämä ei ole kiinni tiluksista vaan ajasta ja seurasta. Ja mitä vähemmän rahaa kulutamme, sitä vähemmän meidän tarvitsee tehdä työtä ja sitä enemmän saamme aikaa. Aikaa parisuhteelle, perheelle ja niille kiireettömille puuhasteluille, joiden tekemisestä aidosti nautimme.
Valinta tehdään viime kädessä kahden merkittävän seikan välillä: omistatko vai oletko?
5. Mikä on yhteyteni toisiin ihmisiin?
Me ihmiset olemme laumaeläimiä ja koemme stressiä jäädessämme ulkopuolelle. Kutsumme tätä stressin kokemusta nimellä yksinäisyys. Kalvavan tunteen tarkoitus on sysiä meitä takaisin lauman pariin turvaan. Se on puhtaan biologinen tarve, sillä yksinäisyys on hengenvaarallista.
On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä kuinka yksinäiset masentuvat helpommin, ovat alttiimpia flunssalle, heille syöpä, sydän- ja verisuonitaudit sekä hengitystiesairaudet ovat kohtalokkaampia. Silti olemme tänä päivänä yksinäisempiä kuin koskaan.
Voin itse parhaiten, kun koko ”laumamme” on koolla, mutta huomaan välillä riskeeraavani tätä hukkumalla ruudun taakse. Olenkin huomannut, että huolehtiakseni hyvinvoinnistani minun täytyy välillä irrottautua verkosta ja kääntyä perheen, ystävien, sukulaisten, naapureiden ja harrastusporukoiden puoleen. Sillä jos mietin elämäni onnellisimpia hetkiä, olen aina ollut läsnä toisille ihmisille, en ruudulle.
Se, mikä nyt tuntuu turvalliselta, ei välttämättä tee hyvää
Meille kun on niin tavallista ripustautua turvallisuuden tunteeseen hyvinvoinnin kustannuksella. Vaikka tietäisimme voivamme huonosti, annamme itsen kuuntelua suuremman merkityksen vakituiselle työpaikalle, eläkesäästöille, vuotuisille ulkomaanmatkoille. Vaikka todellisuudessa onnellisuus on merkityksen kokemuksessa, yhteydessä toisiin ihmisiin.
Muista, että kiireettömyys ja läsnäolon harjoittaminen ruokkivat luovuutta ja voivat auttaa sinua löytämään oman polkusi, vaikkei se vielä olisikaan näkyvissä. Vastausta ei tarvitse pakottaa, tärkeintä on, että kysyy. Se yksin laittaa liikkeelle jotain, idättää unelmia, jotka jonain päivänä kasvavat päivänvaloon. Uskalla vain antaa aikaa ja luottaa.
Oma muutosprosessimme on johtanut siihen, että ajan mittaan luovuimme noin 90 prosentista tavaroistamme, ja nykyisin haaveilen etelänmatkojen, merkkivaatteiden ja uusimman puhelinmallin sijaan metsäretkistä ja omien kanojen munista.
Tällä hetkellä opettelemme puolisoni kanssa tulemaan toimeen vain puolikkaalla palkkapussilla, remontoiden samalla unohdettua talovanhusta säästeliäästi ja ekologisesti kotipesäksi suurperheellemme. Enemmän vähemmällä -periaate on muuttanut perheemme elämää oleellisesti ja tuonut vahvan kokemuksen siitä, että olen vihdoin löytänyt perille.
