Isä, vaikean suhteemme vuoksi minun on vaikea luottaa miehiin

Isä, tiedän, etten pysty keskustelemaan näistä asioista kanssasi. Olen joskus yrittänyt, mutta en ole koskaan tullut kuulluksi, koska menet niin puolustuskannalle. Minä päädyn kuuntelemaan sinun selityksiäsi ja tukemaan sinua, koska et kestä kohdata minun tunteitani. Mutta minun on käsiteltävä omia tunteitani omalla tavallani. Olen joutunut tekemään sitä kauan, koska sinun miehen mallisi on tehnyt minulle vaikeaksi löytää hyvää parisuhdetta.

Olen tunnistanut jo kauan sitten, että minulla on sitoutumiskammo. Kammo siitä, etten vieläkään saa olla suhteessa oma itseni. Jos ja kun olen, minua kritisoidaan aina jostain. Minua yritetään hallita ja muuttaa – RAJOITTAA. Pitäisi olla helpompi, tavallisempi, kiltimpi ja virheettömämpi.

Mutta vaikka olen ollut kuinka kiltti, pärjännyt elämässä, olen lahjakas ja avulias toisille ja kaunis (vaikken ole itse koskaan uskonut omaan kauneuteeni, koska sinä arvostelit minua jo silloin, kun olin teini-ikäinen), niin silti olen aina kantanut syyllisyyttä siitä, etten ole ”oikeanlainen”.

Paitsi ihan joskus olen saanut sinulta kehuja. En voi silti koskaan tietää, seuraako kehua vähättely. Ne voivat olla peräkkäisissä lauseissa. Sitähän se on aina ollut: ei vain kritisoimista ja pessimististä ennustamista, etten tulisi onnistumaan, vaan myös satunnainen kehu jälkikäteen sitten, kun olen todistanut pystyväni onnistumaan. Ja sen jälkeen taas mitätöimistä.

Olen ollut helvetin kova tyyppi, joka selviää mistä vaan, niin kaikki aina sanovat. Paitsi sinä. Et vieläkään usko, että minä selviän ja onnistun.

Olen koettanut olla niin täydellinen kuin mahdollista, ja kalastella kehuja, ja toisaalta olla välittämättä mitä ajattelet, mutta edelleen kritisointi sattuu. Sinua ei kyllä saa kritisoida, koska egosi on hauras. Näen sen ja voisin luhistaa sinut hetkessä, mutta en voi. Olet kuitenkin isäni ja rakastan sinua aina silloin, kun en vihaa sitä, miten minulle puhut. Rakastan sinua kaikesta huolimatta, vaikken aina haluaisi.

Olen sen ikäinen nainen, ettei sisälläni olevan pikku tytön pitäisi enää kaivata hyväksyntääsi niin paljon, varsinkaan loputtomien pettymysten jälkeen. Ymmärrän, että sinunkin sisälläsi on yhä pieni poika, joka ei saanut sitä tukea ja rakkautta, jonka olisi ansainnut. Mutta en jaksa ymmärtää sinua loputtomiin – entäs minä? Sinähän minut tähän maailmaan teit.

En ymmärrä, miten minunlaistani naista, ja aiemmin siis lasta, voi vähätellä ja mitätöidä niin paljon. Mutta sellaisia miehiä minä olen sitten alitajuisesti tapaillut, jotka ovat vahvistaneet tuota arvottomuutta, ja jotka ovat koettaneet pienentää minua, jotta en olisi heille uhka. Jotain viehättävää – ja tuttua – minä aina näen kylmissä ja etäisissä miehissä.

Nykyisin viihdyn paremmin sinkkuna, koska en luota siihen, että kukaan mies voisi tykätä minusta koko naisena. En luota siihen, että kukaan oikeasti näkisi minut ja kuulisi minut. En luota siihen, että jos hetken tuntuu hyvältä, se pysyisi, vaan ihan kohta kaikki voi muuttua. Nykyajan deittailukulttuuri vahvistaa sitä, että kuka tahansa voi kadota milloin tahansa, enkä koskaan saa selitystä, miksi minä en kelpaa, vaikka mielestäni minun pitäisi kelvata. Minun mielestäni minussa ei ole mitään isompaa vikaa, tai ei ainakaan enempää kuin muissakaan.

Olen koettanut parantaa itseäni ja antaa itse itselleni hyväksyntää. Joskus se onnistuu, toisinaan tulee taantumista. Olen koettanut muistaa, että minä riitän tällaisena, ja että sinä pystyt näkemään vain sen verran kuin sinä kykenet. Minä olen enemmän kuin sinun käsityksesi minusta. Minä olen upea. Minussahan on myös sinun hyvät puolesi. Kyllä minua voi rakastaa. Ehkä jonain päivänä annan jollekin sen mahdollisuuden.

 

Lempeitä viisauden sanoja sinulle, joka pohdit mennyttä ja suunnittelet tulevaa

Rakas minä,

olen kulkenut pitkän matkan tähän. Matkallani on ollut myrskyjä, muureja, iloa ja rakkauttakin. Jokainen kokemukseni on mahdollistanut matkani tähän hetkeen – joskus ojanpohjien, joskus kiertoteiden kautta. Vaikka jälkeenpäin saattaisikin näyttää siltä, että jotkut asiat olisi voinut hoitaa paremminkin, olen aina kaikissa tilanteissa käyttänyt sen hetkisen parhaan tietoni, taitoni, uskallukseni, kokemukseni ja arviokykyni. Sen paremmin en olisi omalla polullani osannut toimia.

Nyt olen tässä. Mukanani on kaikki se, minkä olen kokenut. Tässä hetkessä on mahdollisuus katsoa mennyttä menneenä, oppipolkuna. On mahdollisuus katsoa tätä hetkeä tällaisena kuin tämä hetki on: nyt on näin. Tässä hetkessä on mahdollisuus katsoa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Kaikki se, mitä valitsen tänään, vaikuttaa kaikkiin tuleviin huomisiin. Huomenna voin tehdä uuden valinnan. Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aina paras hetki ottaa itseään kädestä ja kannustaa on tämä hetki.

Kun olen itseni puolella, olen elämän puolella. Kunnioitan sitä elämää minussa, joka opettelee, havainnoi ja tuntee. Tämä on ainoa elämäni tässä kehossa, ja siksi aion pitää huolta ennen kaikkea minusta. Sillä minä olen minulle kaikkein tärkein ihminen. Ilman minua ei olisi muita minulle. Ei olisi auringonnousua, ei pakkasenpuremaa nenää, ei sydänsurua, ei kesäyön uintia. Jokainen elämänkokemukseni virtaa lävitseni, ja olen kiitollinen itselleni jokaisesta hetkestä, jonka huomaan ja elän. Kiitos minä.

Olen ansainnut kaiken hyvän, ja siksi avaan sydämeni kaikelle elämän hyvyydelle.

Ikuisesti sinun,

minä

Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta.

Kirja pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. ​Lempeyttä kehittämällä on helpompi kohdata lannistava sisäinen puhe ja ärsyttävät ihmiset, kirjoittaa somessa ja meileissä empaattisesti, asettaa omat rajat ja lisätä elämäniloa.​ Jos sinulla ei vielä ole äänikirjapalvelua käytössäsi, voit napata ilmaisen kokeilujakson BookBeatiin TÄÄLLÄ.

Jos piilottaa herkkyytensä haarniskan alle, ei opi tuntemaan itseään – eikä ketään muutakaan

Lapsena olin herkkä. Pelkäsin monia asioita ja itkin herkästi. Koin jo silloin herkkyyteni riippakivenä. Jokin minussa kertoi ettei sillä pärjäisi kovassa maailmassa. Herkkyys ei olisi vahvuutta. Maailmassa pärjäisi vain olemalla vahva, kova ja kestämällä tuulet sekä tuiskut.

 

Haarniskan suojassa

Opettelin olemaan kovempi ja lopulta kova. Kasasin haarniskan toisensa jälkeen päälleni, jottei minuun sattuisi. Jottei muiden kommentit herkkyydestäni osuisi minuun. Jottei kukaan satuttaisi minua. Haarniskan alla olin kuitenkin aina sama minä. Itkin yksin. Itkin yksinäisyyttä. Itkin herkkyyttäni.

Ihmissuhteissa oli vaikeaa liittyä haarniskojen kera. Toisen oli vaikea nähdä haarniskan alle. Itsekin hukkasin itseni. Olin kylmä ja koppava. Minua ei haluttu ryhmään, koska saatoin sanoa asioita liian suoraan. Minua ei haluttu mukaan, koska minäkään en halunnut liittyä keneenkään.

Haarniskan alla koin usein yksinäisyyttä. Koin häpeää. Koin olevani huonompi kuin muut. Haarniska tuntui raskaalta.

 

Halu oppia tuntemaan itsensä

Halusin olla enemmän minä, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaisi. Elämänhaasteet vasta herättivät minut todella. Halusin olla tunteva. Halusin irrottautua haarniskoistani. Haasteet osoittivat, että haarniskat olivat raskaat kantaa. Yksinäisyys oli liikaa. Eristäytyminen toisista ei ollut se, mitä halusin ja mitä todella tarvitsin.

Halusin oppia tuntemaan kuka minä olen aidoimmillani. Halusin oppia olemaan herkkä ja haavoittuva muiden lähellä. Halusin oppia tuntemaan ihmiset sellaisina kuin he ovat aidoimmillaan. Halusin, että muut oppivat tuntemaan minut sellaisena kuin olen, oikeasti aidoimmillani.

 

Olla haavoittuvainen, se on todellista rohkeutta

Haarniskojen riisuminen ei ole helppoa. Sanotaan, ettei rohkeus ole sitä ettei pelkää vaan toimii pelosta huolimatta. Rohkeutta tarvitaan, kun pelottaa paljastaa olla se mitä on. Herkkänä ja haavoittuvana voi satuttaa itsensä. Silloin tekee mieli palata entiseen. Välillä sitä ottaakin osia haarniskoista, oman sielunsa suojista, turvakseen. Se on ok. On ok suojata itseä tietoisesti.

Entinen ei enää kuitenkaan palaa. Kun on lähtenyt matkalle kohti aidointa itseä, on se pelottavaa. Hävettää niin usein ja tekisi mieli taas piiloutua ja pukea haarniskat päälle. Itsetutkimisen äärellä kokee syyllisyyttä siitä, miten on aiemmin toiminut. Samalla kokee myötätuntoa itseä kohtaan, koska haarniskoillakin on ollut merkitys.

 

Ilman haarniskaa on helpompaa olla enemmän minä

Haarniskat ovat raskaat kantaa. Niitä riisumalla on helpompi hengittää. Ilman niitä on helpompi luoda aitoja yhteyksiä ihmisten kanssa. On helpompaa olla enemmän minä. On helpompi löytää se kuka todella on.

Kurkkaa Pauliinan kirja Rakkaus on tekoja arjessa:

Tutustu kirjoittajaan tarkemmin tästä

Mitä jos ikävä jää asumaan?

Ikävää on monenlaista, lapsi kaipaa vanhempiaan, ystävät toisiaan, rakastavaiset odottavat tapaamista. Ikävällä on useimmiten positiivinen taustavärinä, kun sen kohde tuntee samoin. On mukava miettiä hetkeä, kun näkee kaivatun henkilön. Sitten on se ikävämpi Ikävä. Kun ei ole, mitä odottaa.

Aamulla herätessä käsi haroo sängyn tyhjää puolta. Hetken ajatus; toinen on jo ehtinyt nousta aamiaiselle. Mutta vain sekunnin. Sitten Ikävä ilmestyy ensimmäisen kerran alkavalle päivälle. Suoraan unesta todellisuuteen, tällöin Ikävä pääsee heti lyömään kunnollisen alakoukun. Päivän aikana se vilahtaa nopeasti viiltäen; näet liikennevaloissa tutunnäköisen auton, palaverissa leijuu sama tuoksu kuin hänellä. Illalla televiosta lävähtää silmille lempielokuvanne, jolle nauroitte mahat kippurassa. Huomenna yritetään taas uudestaan.

Ikävää kannattaa yrittää harhauttaa ja hämätä, se antaa lepotaukoa seuraavaan kohtaamiseen. Mutta pakoon et pääse. Ikävä saa sinut aina lopulta kiinni. Se, että tunnet repivää kaipausta, antaa kuitenkin toivoa tulevaan. Jos et tuntisi mitään menetettyäsi läheisesi, tilanne olisi paljon heikompi. Ikävä on lopulta vain tunne. Se et ole sinä ja Ikävä ei tule sinun elämääsi musertamaan tai kontrolloimaan aina. Joten ota se vastaan välillä huolella. Mutustele, makustele ja kieri itsesäälissä. Ja päästä Ikävä pois odottamaan seuraavaa kertaa. Ehkä seuraava ottelunne onkin jo kevyempi.

Ne viisi tai kymmenen vinkkiä, miten pääset ikävän tunteesta eroon? Niitä ei aina ole. Vain viisaampien ystävien lupaus, että pakkohan kaiken, Ikävänkin, on joskus loppua. Aika hioo terävimmät kulmat tunteesta ja se muuttaa muotoaan pehmeämmäksi. Ja lopulta antaa tilaa muillekin ajatuksille ja tunteille.

Sanoako kyllä vai ei? Terveet rajat suojaavat stressiltä

 

Onko sinulla väsymystä, uupumusta, stressiä, itseluottamuksen puutetta tai toistuvia ihmissuhdeongelmia? Ne voivat olla rajattomuuden oireita. Yksinkertainen tapa vähentää stressiä ja väsymystä on opetella tunnistamaan omat rajansa. Pitämällä rajoistaan huolta voi lisätä iloa ja tyytyväisyyttä itseen ja omaan elämään.

Varaudu tunteisiin

Rajojen asettamisen kannalta tärkeä taito on hankalien tunteiden sietämisen kyky. Moni loukkaantuu tavalla tai toisella jos emme suostu heidän pyyntöihinsä. Joudumme väistämättä tuottamaan pettymyksiä toisille ihmisille asettaessamme rajoja. Se voi puolestaan aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Jos sanomme kyllä vain siksi, että pelkäämme pettymyksen tuottamista ja haluamme välttää syyllisyyden tunteita, sanomme kyllä vääristä syistä. Kyllä on hyvä sanoa silloin kun vilpittömästi tarkoittaa sitä. 

Käytä sisäistä kompassiasi

Meillä on kaikilla sisäinen kompassi, joka kertoo mikä on meille hyväksi. Milloin sanoa kyllä ja milloin ei. Kompassin tehtävä on pitää meistä hyvää huolta. Se voi olla harjoituksen puutteen tai ylikuormituksen vuoksi vähän sekaisin, mutta siitä huolimatta tämä kompassi on olemassa. Sen voi saada takaisin toimintakuntoon rauhoittumalla ja harjoittelemalla itsensä kuuntelemista ja  rehellistä kommunikaatiota. Mieli voi yrittää selittää, miksi emme voi sanoa ei, mutta sydän ohjaa meitä sinnikkäästi kohti hyvää. Haastamalla omia uskomuksia, keventämällä tunteita ja työstämällä pelkoja saamme mielen ja kehon rauhoitettua ja itsemme paremmin linjaan sisäisen kompassimme kanssa.

”Jos hiljennät äänet ympärilläsi ja kuuntelet itseäsi, huomaat eläväsi elämääsi vähemmällä stressillä ja vahvassa yhteydessä omaan elämäntehtävääsi.”  – Sarri Gilman, terapeutti

Tiedosta rajasi

Jos omia rajojaan on vaikea tunnistaa, voi aloittaa vaikka pohtimalla seuraavia kysymyksiä:

  • Sinulla on päivässä tietty määrä tunteja käytettävänä. Mihin haluat aikaasi käyttää? Mihin et?
  • Miten haluat tulla kohdelluksi?
  • Haluatko kantaa vastuuta toisten ihmisten tekemisistä, sanomisista ja valinnoista?
  • Jos olisit itsesi paras ystävä, miten kohtelisit itseäsi? 
  • Mihin et missään nimessä halua suostua?
  • Mitkä ovat sinulle tärkeitä arvoja? Miten seisot niiden takana arjessasi?
  • Huomaatko toistuvasti luopuvasi itsellesi tärkeistä asioista toisten hyväksi?
  • Millä tavoin voisit pitää omasta henkisestä hyvinvoinnistasi huolta?

Pidä huolta itsestäsi

Perheterapeutti, kirjailija ja terveiden rajojen puolestapuhuja Sarri Gilman antaa seuraavat vinkit kuinka pitää itsestä huolta tiukoissakin elämäntilanteissa:

  • Panosta omaan hyvinvointiisi. Se on muutakin kuin kuntoilua ja terveellistä ruokaa. Se on omasta henkisestä, emotionaalisesta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista huolehtimista. Muista että uupuneena et voi huolehtia muista. 
  • Rakenna itsellesi tukiverkosto. Hakeudu sellaisten ihmisten luo, jotka voivat auttaa: etsi terapeutti, mene kurssille tai vertaistukiryhmään. Yksin ei tarvitse selvitä. 
  • Valitse vastuusi viisaasti. Et pysty kaikkeen. Päätä mitä otat vastuullesi ja mitä et.

Ole rohkea

Jos rajojen asettaminen tuntuu pelottavalta, voi muistuttaa itseään siitä, että hetkellinen epämukavuus on parempi valinta kuin vuosien mittainen ylikuormittuneisuus. Ajattele sitä vaikka pahanmakuisena lääkkeenä, joka maistuu suussa kitkerälle, mutta tuo helpotuksen. Yksi jos toinenkin saattaa vetää herneet nenään kun asetamme uusia terveempiä rajoja, mutta tilanne tasoittuu kyllä. Ne ihmiset, jotka aidosti välittävät meistä, seisovat rinnallamme silloinkin, kun opettelemme tervettä itsekunnioitusta. 

5 tapaa, joilla luonto kannatteli minua kriisissä – Kun sydämeen sattuu, hakeudu luontoon

Kirjoittaja Vilhelmiina Hjorth on freelancer-tekstintekijä, joka uskoo syvällisen kohtaamisen voimaan. Hän tarkastelee maailmaa ja ihmisyyttä empaatin sydämellä ja luontomystikon silmin tuoden oivalluksiaan esille Yhteyden voima -blogissaan ja samannimisellä Instagram-tilillään.

Haastavassa elämäntilanteessa, kuten avioeron tai korona-ajan keskellä, ovat ajat lähiluontopoluilla olleet mittaamattoman arvokkaita minulle. Luontoon olen voinut mennä etsimään milloin mitäkin hukassa olevaa, kuten mielenrauhaa, voimaa tai yhteyttä itseeni.

Olen oppinut luottamaan siihen, että luonto antaa aina jotain uutta ja yllättävää: muuttuneen näkökulman, rauhan, mahdollisuuden tunteiden purkautumiseen. Jotain sellaista, jota en ole lähtiessäni edes osannut toivoa. Haluankin jakaa kanssasi viisi kaunista oivallusta, jotka lähiluonto on opettanut minulle.

1. Luonto ei tuomitse

Miten tahansa olenkaan mokannut, mitä kipuillut, on luonto aina ottanut minut vastaan. Se lohdutus, jota joskus on vaikea itselleen suoda tai jota ei aina osaa kanssaihmisiltä pyytää, on minulle ollut luonnossa aina saavutettavissa.

Ikivanhaa mäntyä vasten nojaillessani tai kuohuvan kosken äärellä istuessani olen saanut olla se kuka olen, siinä missä olen. Virheineni päivineni nähty, hyväksytty ja rakastettu.

2. Kaikella on aikansa

Luonnonkiertoa seuraamalla olen oppinut malttia ja hyväksymistä. On aika kukoistaa ja loistaa, on aika päästää irti, on aika levätä ja on aika herätä uuteen kasvuun.

Luonto ei ryntäile hetkestä toiseen, luonto ei toivo olevansa jo keväässä, kun on vasta syksy meneillään. Luonnossa näkee miten saman kasvin kaksi eri yksilöä voivat olla eri vaiheessa: toinen vielä kukkii hehkeänä, kun toinen jo lähettää hahtuvapallostaan siemeniä maailmalle. Luonnossa vietetty aika on opettanut uskomaan siihen, että asiat tapahtuvat, kun on oikea aika.

3. Tähän hetkeen keskittyminen rauhoittaa

Vaikeimpina hetkinäni olen intuitiivisesti alkanut harjoittaa katseen kohdistamista hyvin tarkasti ja lähelle. Tämä on poikkeuksetta auttanut minua rauhoittumaan ja keskittymään käsillä olevaan hetkeen.

Näin olen saanut etäisyyttä kipuiluuni ja oppinut samalla näkemään – ja myös iloitsemaan – luonnosta yhä syvemmin. Katsomalla tarkasti ja hyvin läheltä moni kauempaa katsottuna yksinkertainen asia voi olla värikäs, monitahoinen ja hurmaava. Kuten vaikkapa apila!

4. Olen arvokas osa kokonaisuutta

Kun en ole kokenut yltäneeni siihen mihin ne muut tai kun olen uupunut tekemiseen, on luonto pelkällä olemassa olollaan opettanut miten paljon suuremmista asioista on kyse, kuin siitä mitä saan tai en saa täällä aikaan.

Luonto ei suorita, vertaile tai arvostele. Kun annan etanoiden hitaan vaelluksen tai perhosten kevyen lennähtelyn saavuttaa sydämeni, ymmärrän, että en ole täällä lunastamassa paikkaani teoilla, vaan arvostamalla olemassaolon lahjaa. ’

5. Luonto menee tunteisiin

Elämme kovien arvojen maailmassa, eikä ole itsestään selvää pysyä avoimena ja herkkänä. Luonto yllättää uskomattomalla kauneudellaan kerta toisensa jälkeen ja pääsee näin ohi ihmisyyden pintakerroksen, suoraan sydämeen. Luonto on auttanut minua säilyttämään kosketuksen sisimpääni, omaan herkkyyteeni ja liikutetuksi tulemisen kykyyni.

Pojat rimpuilevat ja opettelevat sanoittamaan sitä rakkautta, josta isät usein vaikenivat

Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020).

HERKILLE TIEDOKSI: Teksti sisältää onnettomuuden kuvauksen osana aiheen käsittelyä.

Elettiin maaliskuuta vuonna 1998. Olin kevytsieluinen 17-vuotias ja matkalla kotiin Keski-Suomeen. Katsoin pikajunan ikkunasta ulos ja noteerasin, että lähestyimme Jyväskylän ratapihaa selvästi normaalia kovemmalla vauhdilla.

En osannut epäillä, kunhan ihmettelin. Osa matkustajista nousi ylös ja alkoi valmistautua seuraavaan pysähdykseen. Äänekäs opiskelijatyttöporukka yritti peitellä pientä perjantaihiprakkaa. Käytävän toisella puolella, parikymppinen silmälasipäinen nuorukainen selaili koulutehtäviään ja hörppi mehua pullostaan. Viikonloppu oli valmis alkamaan.

Yhtäkkiä vaunu kallistui voimakkaasti, ensin oikealle, sitten vasemmalle. Kiskot kirskuivat ja penkkien selkänojissa olleet tarjottimet kolisivat. Ihmiset horjahtelivat ja yrittivät vilkuilla ulos ikkunoista. Juna irtosi kiskoilta ja otti pari hyppyä penkereellä. Ikkunoiden takaa pöllysi lumi. Sitten jysähti!

Vaunu kaatui kyljelleen ja kääntyi pituussuunnassa ympäri. Sinkouduin vastakkaiselle puolelle, kohti ikkunaa. Osuin ensin penkkiin, sitten hattuhyllyyn. Vaunu laahasi eteenpäin, jonka myötä lumi tunkeutui valtavalla ryöpyllä sisään rikkoutuneista ikkunoista sekä revenneestä päädystä. Ryske oli valtava ja kaaos totaalinen.

Sitten vauhti pysähtyi ja kaikki hiljeni. Nostin päätäni, näky oli kuin tieteiselokuvasta. Vaunu oli täysin tunnistamaton, sekaisin ihmisistä ja tavaroista, ja makasi kyljellään. Äkkiä ulos, oli ensimmäinen ajatukseni. Kipusin jotenkin junan päädystä ulos ja tipahdin lumipenkereelle. Jostain valui bensaa maahan. Vierelläni opiskelijatyttö valitti päätään. Se oli veressä, minä taas kuin unessa. Kompuroin eteenpäin, jolloin näin vaunun pohjan. Se nousi harmaan muurin tavoin valkoisesta maasta. Tuon muurin alla oli ihmisiä, osittain. Yksi sätki kuin kala koukussa, toinen oli rauhassa. Jossain kauempaa joku huusi “auttakaa, täällä on pieni lapsi junan alla”. Kuljin eteenpäin ja kompastuin, jolloin näin aivan vieressäni käden. Se pilkisti vaunun alta, ei liikkunut. Hangessa lojui myös paperinivaska, silmälasipäisen nuorukaisen koulutehtävät. Olin shokissa, vaikken sitä itse tiedostanut. Hetken absurdius suojeli minua pahimmalta.

Nousin ylös ja aloin juosta. Pingoin minkä kerkesin. Tiesin isäni odottavan minua juna-asemalla. Halusin saavuttaa hänet ennen kasvavaa huolta minusta. Hyppäsin vierellä olevalle autojen ajoväylälle ja juoksin. Autot pysähtelivät ja minua haluttiin auttaa, mutta jatkoin juoksemista. Kasvoni vuotivat verta ja tunsin pistävää kipua selässäni. Saavutin muutaman sadan metrin päässä olevan juna-aseman, jonka edustalla odottaneet ihmiset eivät olleet tietoisia juuri tapahtuneesta. Ratapihalla olleet tavarajunat estivät näkyvyyden. En koskaan unohda isäni ilmettä, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Vaiti muttei hiljaa

Myöhemmin illalla istuimme yhdessä isän kanssa kotimme olohuoneessa. Katsoimme televisiosta jatkuvaa uutisvirtaa päivän junaonnettomuudesta. Ihmisiä oli kuollut. Äitini touhusi omiaan ja vältteli palaamasta päivän tapahtumiin. Isä, sen sijaan, oli hiljaa ja katsoi herkeämättä ruutua. Hän ei nostanut esiin sitä, minkä tiedosti itsekin käyneen lähellä. On asioita, joita yksikään vanhempi ei halua miettiä määräänsä enempää.

Sairaalassa paikatut ruhjeet kasvoillani kirvelivät, eikä päänsärky ollut hellittänyt vieläkään. Televisiossa epäiltiin aiheuttajaksi inhimillistä erehdystä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, isä totesi minulle “tämä tulee varmasti olemaan elämäsi mieleenpainuvimpia päiviä”. Näin isän silmien kostuneen. Aavistin hänen olevan oikeassa. Lämmitimme saunan, jonka lauteilla istuimme poikkeuksellisen hiljaisina.

Sanojen opettelemista

Tuosta päivästä on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Istun yhä hiljaa saunan lauteilla, mutta seuranani on oma kahdeksanvuotias poikani. Hänen uteliaisuutensa ei yllä vielä kuolemaan saakka, kenties hyvä niin.

Isäni kuoli joitain vuosia sitten muistisairauden uuvuttamana. Muistan viimeisen kohtaamisemme hoitokodissa. Olimme kahdestaan. Kommunikointi oli yksipuolista, ainakin mitä sanoihin tulee. Kerroin asioita, joita olisi kai pitänyt kertoa jo paljon aiemmin. Isä katsoi herkeämättä minua. Mietin, tunnistaako hän enää poikaansa.

Kyyneleet alkoivat valua. Ensin hänellä, sitten minulla. En tiedä miksi, mutta yritin peitellä omiani. Ehkä, koska olin oppinut niin. Täysin auki ei saa olla, enintään vähän raollaan. Isä pysyi vaiti, hänellä ei ollut enää sanoja. Nekin, jotka joskus jäivät sanomatta, olivat unohtuneet.

Joitain viikkoja myöhemmin sain puhelun äidiltäni, isä oli viety sairaalaan. Tunteja tästä, ja minut tavoitti tieto, että hän on menehtynyt. Toden totta, pojan tulee saattaa oma isänsä haudan lepoon, ei toisinpäin.

Oma poikani on malttamaton ja haluaa lisätä saavista vettä kiukaalle. Opastan häntä. Löylyä ei luoda roiskimalla, vaan rauhassa sihauttamalla. Muistan kehua häntä, en syyttä, mutta kuitenkin herkästi. Illalla, hyvän yön toivotusten yhteydessä totean, että hän on minulle rakas. Samoin, hän vastaa.

Keskinäinen dialogimme on toistuva, mutta ei itsestäänselvyys. Harras toiveeni on, että saan käydä sen myös tulevina iltoina, mutta pyrin valmistamaan itseäni hyväksymään sen, mikäli näin ei käy. Neljänkymmenen vuoden elämänkokemuksella aistin kaaoksen ja järjestyksen läsnäolon. Ensinmainitun niistä tiedostan, jälkimmäinen jää uskon varaan. Luulen, että niin sen kuuluukin mennä. Elämä, jossa on enemmän vastauksia kuin kysymyksiä ei kuulosta enää elämältä, vaan jonkun keksimältä tarinalta.

“Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden”, toteaa Eino Leino. Tunnistan tuon ajatuksen. Ei yhdenkään nuorukaisen tulisi pohtia päivittäin omaa kuolevaisuuttaan. Se on aikaa, jolloin tulisi unelmoida ja olla huoleton.

Kuolemaa en juurikaan pelkää, elämästä riemuitsen senkin edestä. Ehkei se näy hymynä kasvoilla ja kuulu nauruna äänessä, vaan ennemmin tarkkaavaisuutena katseessa ja keskivertoa syvempänä huokauksena.

Mutta sanoja en aio säästellä. Tiedän isänikin pysyneen useimmiten vaiti ainoastaan, koska hänelle oli niin opetettu. Valitsen rimpuilla irti. Pojat opettelevat sanoittamaan niitä tunteita, joista isät vaikenivat. Olkoon se tehtävämme tässä sukupolvien ketjussa, niin pitkään kuin elon päiviämme riittää.

Arki kuljettaa tunnetilasta toiseen – Uskallatko kertoa, miltä sinusta tuntuu?

Ryhmässä joku heittää vitsin, joka kolahtaa arkaan kohtaan sinussa. Ystäväsi puhuu negatiiviseen sävyyn sinulle tärkeästä asiasta ja vaikenet möykyn puristaessa rintaa. Vanhempasi utelevat tulevaisuudestasi olettaen, että se järjestyy, kuten he ovat ajatelleet. Listaa tukalista tilanteista voisi jatkaa loputtomiin, ja jokaisessa tilanteessa olisi enemmän kuin sallittua sekä suotavaa avata suunsa ja sanoa sanat: ”Tuo tuntuu pahalta.”

Tilanteet lipuvat ohi ja samat asetelmat toistuvat, on helpompaa altistua olemaan kiltti; eihän turha konfliktien herättely hyödytä ketään. Hiljalleen tuo möykky rinnassasi alkaa kuitenkin painaa rinnassa yhä enemmän, sanomatta jääneet sanat ja tukahdutetut tunteet tuntuvat pakahduttavan hengityksen.

Totuus on, että ympärillä olevat eivät voi tietää tunteista, joista ei puhuta avoimesti. Avoimuus ei aina tarkoita räväkkää purkautumista, vaan omien tuntemuksien sanoittamista myös toisen näkemyksiä kunnioittaen. Jokaisella on oikeus sanoa, kun tuntuu, että toinen astuu henkisesti varpaille. Harvoin negatiiviset tai muuten vain meissä hämmennyksen tunteita herättävät kommentit on tarkoitettu satuttamaan — toinen ei voi tietää sinun haavojasi, jos et niistä kerro.

Oman pahan olon ja loukkaantumisen pukeminen sanoiksi voi olla hankalaa useista syistä. Osa voi pelätä, että näitä arkoja kohtia käytetään uudelleen myöhemmin tarkoituksenmukaisesti satuttamaan, toinen taas pelkää, että ikävästä kommentista kummunnutta tunnetta ei ymmärretä tai osata ottaa vastaan. Joku pelkää aiheuttavansa turhaa riitaa, toinen taas on oppinut nielemään vaikeat tunteet haluten miellyttää muita. Syitä on lukuisia, mutta varmaa on se, että monille meistä vaikeiden asioiden puheeksi ottaminen on hyvin, hyvin vaikeaa.

Jos avoin kommunikaatio olisi meille normi, millaistakohan arkemme olisi? Jos vaikeuksista ei olisi opittu vaikenemaan, olisiko elämämme stressittömämpää ja kepeämpää? Ei tarvitsisi miettiä, mitä saan ja voin missäkin tilanteessa sanoa. Jos tarkoitusperät ovat hyviä, miksen voisi kertoa, jos joku satuttaa minua?

Avoin keskustelu vaatii molemminpuolista kunnioitusta ja halua ymmärtää toista

Olen itse opetellut olemaan avoimempi tuntemuksistani, ja olen pyrkinyt myös esittämään ajatukseni niin, etten aiheuttaisi pahennusta tai pahaa mieltä ympärilläni. Tähänastiset kokemukseni ovat vaihtelevia, mutta sen olen ymmärtänyt, että kaikki, oikeastaan suurin osa, eivät ole valmiita ottamaan vastaan sanoja, jossa heidän toimintaansa tai sanojansa asetetaan kyseenalaiseksi. En tiedä, osaanko aina itsekään suhtautua vastaanottavana osapuolena tällaiseen kyseenalaistamiseen, en väitä siis millään tapaa olevani sinut asian kanssa. Haluan kuitenkin oppia.

Ajattelen, että meissä heräävät tunteet sekä niiden tunnistaminen ja sanoiksi pukeminen on omalla vastuullamme — vuorovaikutuksessa ikäviä tunteita tulee heräämään aina ja ikuisesti, mutta jos tunteille ei anna sanoja, ne aiheuttavat yhä syveneviä kolhuja meissä ja vahvistavat toimintamallia, jossa vaikeneminen on kultaa.

Ainakin itselleni tämä toimintamalli aiheuttaa surua, kun taas avoimuus parhaassa tapauksessa lisää avoimuutta ja siten luottamusta, ihmissuhde voi lähentyä sekä saada uusia ulottuvuuksia. Suuri osa pahasta olosta on väärinkäsityksiä ja erilaisia tulkintoja — tätä emme opi ymmärtämään ennen kuin olemme valmiita kuulemaan kaikki tilanteessa heränneet ajatukset ja tunteet perinpohjaisesti.

On todella rikastuttavaa oppia paremmaksi keskustelijaksi ja kuuntelijaksi, mutta tämä ei onnistu, jos emme saa aika ajoin palautetta sekä kevyttä vastakkainasettelua. Uskon, että halu ymmärtää erilaisia ajatuksia on meille jokaiselle hyödyksi. Kun vielä pääsemme keskustelutaajuudelle niin, että molemmilla osapuolilla on halu ymmärtää toista, syntyy jotain suurta.

Kuinka paljon itseluottamusta tarpeeksi – ja voiko sitä olla liikaa?

Henkisessä valmennuksessa asiakkaat pyytävät usein minua vahvistamaan heidän itseluottamustaan. Läheskään aina en halua tehdä niin. Nuoret ratsastajat ovat joskus valmennuksessani halunneet päästä eroon ratsastuspeloista, mutta tarkempi tarkastelu kertoi, ettei ongelmana ollutkaan pelko vaan taidon puute. Nuori yritti tehdä jotain, mitä hän ei oikeasti vielä osaa.

Itseluottamus voi yksinään olla vaarallinen asia. Se saattaa saada ihmisen tekemään asioita, joihin hänen taitotasonsa ei riitä. Toki monissa asioissa rohkea yrittäminen on itsessään riittävä voimavara, mutta ei läheskään kaikissa. Terapeutiksi, sydänkirurgiksi tai vuorikiipeilijäksi ei kannata ryhtyä pelkän itseluottamuksen voimalla – saatat saada aikaan paljon vahinkoa itsellesi ja myös muille.

Itseluottamuksen sijaan oman kehittymisen kannalta olennaisempaa on uskomusten (ja muiden sisäisten voimavarojen) sekä konkreettisen osaamisen tasapaino: se, että itseluottamus ja taidot ovat linjassa keskenään. Usein ne ovat pahasti ristiriidassa.

On ihmisiä, jotka voivat opiskella koko ikänsä, mutta eivät silti millään meinaa uskoa, että he osaavat tarpeeksi voidakseen aloittaa. Sitten on kaikkien alojen ammattilaisia ilman todellista osaamista.

Ristiriita johtuu usein voimakkaista itseä koskevista ydinuskomuksista. Jos ei ylipäätään pidä itseään hyvänä ja arvokkaana ihmisenä, on vaikea nähdä käytännön tasolla omia taitojaan ja vahvuuksiaan. Jos taas joku pitää itseään muita parempana lähes kaikessa, saattaa olla, että hänellä on jonkinlainen ylivertaisuuden uskomus – tai sitten hän peittää osaamattomuuttaan ja riittämättömyyttään paukuttelemalla henkseleitä kaikkialla.

Ihanteellista (mutta ei aina helppoa) on hakeutua kohti tasapainoa: opetella näkemään taitonsa siellä, missä sitä on, ja yhtä lailla opetella olemaan sinut sen kanssa, ettei vielä osaa jotain. Muista, että osaaminen ei ole yhtä kuin sinä. Osaamattomuus ei tarkoita huonommuutta – se on vain asia, johon voi suhtautua neutraalisti.

Kannattelevia uskomuksia riittämättömälle voivat olla esimerkiksi:

”Voin luottaa vahvuuksiini ilman, että minun pitäisi hallita kaikki maailman asiat täydellisesti.”
”Olen ihmisenä tarpeeksi ja arvokas, vaikka en osaisi kaikkea.”
”Uskallan nähdä sen, missä olen hyvä.”

Henkselien paukuttelijaa taas rauhoittavat seuraavat uskomukset:

”Minulla on lupa olla keskeneräinen.”
”Olen tarpeeksi silloinkin, kun en ole paras.”
”Vaikka en osaisi jotain, se ei tarkoita, että olisin ihmisenä vähemmän arvokas.”

Opettele olemaan rehellinen itsellesi. On parempi myöntää rohkeasti heikot kohtansa varsinkin silloin, kun pelissä on muutakin kuin mahdollinen kasvojen menettäminen.

Jos haluat ryhtyä tekemään jotain, mitä et vielä osaa, sinun ei tarvitse pullistella itseluottamusta, jotta voisit ryhtyä toimeen. Vähempikin riittää. Tunnustele vaikkapa tätä uskomusta:

”Minä en osaa tätä vielä, mutta koska aihe kiinnostaa minua, haluan opetella. Uskon, että opin.”

Lue lisää Katri Syvärisen uutuuskirjasta Sinun tarinasi voima!

Loppuiko seksi yhtäkkiä kesken? 3 vinkkiä kiperään tilanteeseen!

Aluksi on ihanaa, kosketus tuntuu taivaalliselta ja yhteys kumppaniin on saumaton. Aivan yhtäkkiä jokin muuttuu: rytmi katoaa, yhteys tuntuu hälvenneen, olo on hankala – ja hämmentynyt.

Kehot etsiytyvät kauemmas toisistaan, irralleen, eikä ajatus läheisyydestä tunnu enää lainkaan samalta kuin hetki sitten. Seksi ei onnistu, läheisyys katosi – mitä ihmettä tapahtui?

Aina emme tiedä, mikä saa meidät kokemaan särön yhteydessämme toiseen ihmiseen. Voi olla, että toisen mieleen iskee yllättäen pelko siitä, että hän tekee jotain, mistä toinen ei pidä, eikä osaa sanoittaa asiaa tai päästää siitä irti. Tai ehkäpä jomman kumman keho liikahtaa tavalla, joka tuntuukin epämukavalta, ja tämä vie huomion.

Mitä kannattaa tehdä, kun seksi ei onnistu vaan tuntuu loppuvan kesken?

  1. Älkää ylianalysoiko tilannetta. Ei ole välttämättä tärkeää ymmärtää, mihin yhteys katosi. Mielen tason analyysi ei välttämättä tuo teitä lähemmäs toisianne. Teidän ei välttämättä tarvitse puhua lainkaan, jos ette halua. Toki on tärkeää jakaa tuntemuksiaan, jos siihen kokee sydämessään tarvetta.
  2. Luokaa välillenne lämpöä. Hymyilkää ja puhukaa toisillenne ystävällisesti, pitäkää kädestä kiinni tai sukeltakaa uudestaan toistenne syleilyyn – mikä vain siinä hetkessä tuntuu parhaalta. Kun luotte välillenne lämpöä millä tahansa sillä hetkellä luontevalla keinolla, mieltä ei pääse valtaamaan epävarmuus, joka johtaa ihmeellisen helposti riitaan!
  3. Olkaa mahdollisimman rehellisiä siitä, miten haluatte jatkaa juuri sillä hetkellä. Koska koskettaminen olikin äsken maailman ihaninta, ei ole välttämättä helppoa päästää irti siitä, että hetki onkin nyt ohi. Toisaalta hetkenne saattaa hyvinkin jatkua eroottisissa merkeissä – ehkäpä jotenkin erilaisena. Tässä vielä kaksi erilaista näkemystä asiaan:
    • Älkää jatkako väkisin, vain jotta seksi loppuisi orgasmiin. Ehkäpä eroottinen hetkenne oli siinä, ja nyt on jonkin muun aika – vaikka se loppuikin yllättäen.
    • Älkää lopettako sen takia, että pohditte katkosta turhaan tai että koetta epävarmuutta seksiin tulleesta säröstä.

Koeta välttää toisen syyttämistä, kuoreen vetäytymistä tai pinttymää: ”Tämän olisi pitänyt mennä toisin”. Kuten olet varmasti monta kertaa huomannut, nuo reaktiot eivät auta oikeastaan missään tilanteessa! Vaikka ne ovatkin inhimillisiä reaktioita, niiden ansaan ei kannata pudota.

Kuuntele ja salli itsellesi kaikki tunteet ja ajatukset, mutta älä elä niiden mukana. Kohtaa ne lempeästi, niin luot myös itsemyötätuntoa. Ja kun olet salliva itseäsi kohtaan, pystyt kohtaamaan myös kumppanisi rakkaudella – myös silloin, kun hetkeenne tulee särö.

Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi nyt pakettina – löydät ne tästä.

Kun rakastuminen pelottaa niin, että tekee mieli juosta karkuun – Intiimi parisuhde avaa menneisyyden haavat, mutta voi myös auttaa paranemaan

Sanotaan, että ensin on rakastettava itseään ennen kuin voi rakastaa toista.
Sanotaan, että toinen ihminen ei voi korjata sinua, etkä sinä häntä.
Sanotaan myös, että rakkaus parantaa haavat.

Minä uskon näistä jokaiseen, mutta etenkin jälkimmäiseen. Haavat syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin ja turvallisessa ja rakastavassa suhteessa niillä on myös mahdollisuus parantua. Johonkin asti pääsee itsekseen ja korjaavana suhteena voi toimia myös muu turvallinen ihmissuhde. Silti intiimi parisuhde haastaa aina.

Olen kärsinyt lähes koko ikäni sitoutumiskammosta. Minun on ollut helpompi pitää suhteeni pinnallisina ja itsenäisinä. Olen viihtynyt hyvin etäsuhteessa ja vältellyt sellaisia parisuhteen etappeja, jotka symboloivat sitoutumista tai aloilleen asettumista. Se mikä useimmille meistä näyttäytyy parisuhteessa normina, on itselleni tuntunut vieraalta ja paikoin jopa ahdistavalta.

Pitkän parisuhteen päätyttyä ajattelin jopa, että voisin aivan hyvin viettää loppuelämäni yksin. Minulla on aina ollut aktiivinen sosiaalinen elämä ja viihdyn hyvin myös itsekseni. Nautin, kun saan keskittyä rauhassa harrastuksiini ja omiin luoviin puuhiini.

En oikeastaan kaivannut rinnalleni ketään, kunnes rakkaus käveli jälleen vastaani. Uuden suhteen aloittaminen tuntui entistäkin pelottavammalta. Teki mieli juosta karkuun, vaikka sydämessäni tiesin, että meidät oli tarkoitettu.

Kun on kerran löytänyt oman sisäisen rauhansa ja rakkautensa, voi olla vaikea aloittaa suhdetta, joka väistämättä laittaa taas jotakin uutta liikkeelle. Se voi tuntua aluksi siltä kuin jotain arvokasta sisälläsi olisi vaarassa mennä rikki. Jotakin, minkä olet vaivalla rakentanut – ja mistä olet alkanut tuntea jo lähes ylpeyttä.

Itsenäiselle ja omaan vahvuuteen nojaavalle ihmiselle parisuhderakkaus voi näyttäytyä uhkana. Pelkojen takana on kuitenkin varsin inhimillinen tarve: suojautua pettymykseltä, haavoilta ja hylätyksi tulemisen kokemukselta.

Tarvitaan suurta rohkeutta ja haavoittuvaisuutta, jotta uskaltaa luottaa itsensä lisäksi myös toiseen ja antautua rakkaudelle yhdessä. Joskus se tarkoittaa myös menneisyyden haavojen ja oman minuuden tarkastelua uudella tavalla.  Sallinko itselleni myös pelon, heikkouden ja epävarmuuden? Annanko toiselle mahdollisuuden kannatella itseäni? Olenko sinut kaikkien eri puolieni kanssa? Uskallanko tulla nähdyksi kokonaisena?

Toisen ihmisen rakastaminen – ja rakastetuksi tuleminen – voi olla yksi pelottavimmista, mutta samaan aikaan  parantavimmista kokemuksista.

Minulle parisuhde tarkoittaa nykyään paitsi rakkautta, myös mahdollisuutta kasvaa yhdessä. Vaikka yksinkin elämä olisi voinut olla hyvää, sitoutuminen toiseen ihmiseen on haastanut minua kohtaamaan kipeitä kohtia itsessäni ja kasvamaan juuri niissä asioissa, jotka ovat tuntuneet itselleni vaikeilta.

Olen myös kuullut sanottavan, että rakkaus on rohkeiden laji. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa.

Lisää koskettavia rakkausrunoja löydät kirjasta Kiitos että rakastat minua silti: 

Meidän hyvinvointimme riippuu siitä, miten hyvin ympäristömme voi

Me ihmiset olemme omaksuneet sellaisen ajatusmallin, jossa me omistamme kaiken. Jossain vaiheessa aloimme nähdä, että maa on meidän, eläimet ovat meidän ja samoin ihmiset kuuluvat meille. Omistussuhde näkyy kaikessa, minun lapseni, minun autoni, minun eläimet, minun perhe, talo, minun maani. Kun omistamme jotain, on luotava myös erillisyyttä siihen, mitä emme omista ja mitä toiset eivät omista. Tämä on minun, tuo on sinun.


Tämä näkyy myös tässä ajassa. Olemme huolissaan meidän terveydestä, jonka näemme usein irrallisena muusta luonnosta. Mikäli luulemme, että kyse on meistä, peli on jo menetetty. Elämme sukupuuton aikaa koko ajan ja siitäkin olemme onnistuneet eristämään itsemme. Menetämme lähes joka 20. minuutti uuden lajin. Vielä hetki sitten moni ei ollut tästä huolissaan, mutta nyt kun huomio on keskittynyt siihen, minkä kuvittelimme omistavamme, eli itseemme, olemme huolissaan. Olemme huolissamme, koska asia koskettaa meitä.

Mitä me todella omistetaan?

Me ei omisteta yhtään mitään, olemme vain hetken aikaa täällä maapallolla, joten sitä aikaa voisi käyttää vertauskuvana, että meillä on hetken pallo lainassa. Samoin kuin kirja kirjastosta, tämä on laina. Ja tällä pallolla, samoin, kuin kirjalla kirjastossa, olisi muitakin lainaajia vielä meidän jälkeemme.

Me olemme suhteessa siihen, kuinka hyvin elämä voi ympärillämme. Niin kauan kuin emme välitä puhtaasta vedestä, maaperän hyvinvoinnista, merien kirkkaudesta ja ilman raikkaudesta, teemme ainoastaan itselle hallaa. Ja voi olla varma siitä, että luonto kyllä hoitaa tasapainottamisen. Niin kauan, kun emme huolehdi omasta terveydestämme ja sitä kautta ympäröivän maailman jatkuvuudesta, tulemme kohtaamaan harvennusta.


Tämä vuosi on osoittanut sen, että ihmisrotu ei voi hyvin. Terveyden menettäminen tuo aina mukanaan sairauksia ja oireita. Ja jos keskitymme ainoastaan sairauden oireisiin, saatamme unohtaa sen, että kuinka vahva terveys meillä voisi olla suhteessa ympäristöömme. Oireita hoidetaan, mutta harvoin katsotaan, mistä ongelmat johtuvat.

On tapettava muuta elämää, jotta meille on enemmän tilaa. Mutta tekemällä itsellemme enemmän tilaa, vähennämme elintilaa muilta lajeilta. Ja jossain vaiheessa se ei enää palvele elämän monimuotoisuutta. Kun yksi laji nousee luonnossa muita reilusti ylemmäs, usein tulee luonto ja tasapainottaa peliä vähentämällä kantaa. Miksi? Koska se tukee kokonaisuutta, ei vain yksittäisen lajin toimintaa.

Tämä varmaan kuulostaa jollekin radikaalilta, mutta minun näkemykseni mukaan, ratkaisu ei ole se, että eristämme itseämme siitä ympäristöstä, jossa elämme. Ratkaisu, tai enemmänkin yksi vaihtoehto on, altistaa itseä sille ympäristölle, jossa haluaa vahvistua. Vahvistuminen ja mukautuminen ei tapahdu sillä, että jättää ärsykkeen antamatta. Jotta mukaudumme, meillä pitää antaa signaalia, johon kehomme pystyy reagoimaan.

Meidän kehomme on mukautumiskyvyn takia selvinnyt näin pitkälle. Pystymme reagoimaan ja mukautumaan, emme aina ilman harmittavia takaiskuja, mutta isommassa kuvassa, usein eteenpäin mennen. Me vahvistumme ja mukaudumme niihin olosuhteisiin, mihin annamme itsemme mennä. Ja mitä ärsykettä emme anna, niin ne tuntuvat rankemmilta, jos joudumme niitä kuitenkin kohtaamaan. Ja mikäli ei vielä uskalla altistaa itseään, niin silloin on hyvä alkaa vahvistamaan omaa terveyttä, jotta pystyy elämään siinä ympäristössä, missä haluaa kukoistaa. Altista itseäsi siihen ympäristöön, missä haluat elää, kasvaa, kehittyä ja kukoistaa.
Ja jotta ympäristö voisi paremmin (=tuottaisi myös meille terveyttä), niin uskon, että meille ei pidä tehdä vähempää, vaan tehdä enemmän oikeita asioita. Sen takia haluan kutsua jokaisen mukaan talkoisiin tekemään tästä puhtaamman paikan elää. Luonnon vuoksi ja ennen kaikkea meidän itsemme vuoksi.

 

Näihin teemoihin paneudun syvällisemmin uudessa juuri julkaistussa kirjassani “Paluu Juurille – tunneyhteydessä luontoon kirjassani.

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image