Sivu 3 – Hidasta elämää

Sinulla on lupa hakea diagnoosia ja apua – se ei ole itsekkyyttä

Mielenterveyskeskusteluun on viime aikoina puhaltanut raikkaita tuulia. Julkisuuteen on noussut ääniä, jotka muistuttavat meitä siitä, että yksilö ei elä tyhjiössä. Ahdistus, uupumus ja keskittymisvaikeudet eivät synny pelkästään yksilön sisällä, vaan ne kasvavat siinä maaperässä, jonka yhteiskunta meille tarjoaa. Itse asiassa se on muistutus, jota olen itsekin pitkään kaivannut.

Yhteiskunta kylvää ja kyntää

Mielenterveysongelmien kasvua ei voida selittää yksinomaan yksilöiden kautta. Ahdistus ei ole tarttuva epidemia, eikä ihmisistä lajina ole tullut sille vähemmän resistenssejä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tuskinpa kukaan vakavissaan väittää, ettei nykyisellä yhteiskunnallamme olisi mitään osuutta siihen, miksi uuvumme ja voimme aina vain heikommin.
Jatkuvan kasvun ja tehokkuuden vaatimus kyntää ja kylvää koko ajan lisää mielenterveyden ongelmia. Työelämän rajat venyvät, vaatimukset kovenevat, ja samalla aivomme joutuvat käsittelemään sellaisia määriä tietoa, joihin niitä ei ole rakennettu.

Myös keskittymisvaikeudet lisääntyvät – ja syyt löytyvät osittain meidän arjestamme. Huonot elintavat heikentävät aivojen toimintaa, ja kun kaikki ”hyvä” on jatkuvasti saatavillamme puhelimissa ja jääkaapissa, pitkäjänteisyydelle ja sisulle ei enää ole entiseen tapaan kysyntää. Aivomme oppivat sen, mitä ne saavat harjoitella. Tämä kaikki on totta!

Mutta entä yksilö?

Jos kerran yhteiskunta on niin suurelta osin oireidemme takana, saako yksilö silti korostaa omia tarpeitaan? Saako hän vaatia itselleen diagnoosia ja ymmärrystä? Onko se itsekästä?
Vastaukseni on yksinkertainen: tietenkin saa. Eikä siinä ole mitään itsekästä. Se, että tunnistamme oireille ainakin osittaisen yhteiskunnallisen syyn, ei poista sitä, että vaikeuden nimeäminen on askel kohti muutosta. Diagnoosi ei ole leima, vaan kieli, jolla ymmärrämme myös itseämme. On totta, että diagnoosien räjähdysmäinen kasvu kertoo jostain laajemmasta. Mutta yksilön näkökulmasta ei ole lohduttavaa kuulla, että voisit hyvin, jos olisit syntynyt satatuhatta vuotta aikaisemmin. Et syntynyt vuosisatoja aikaisemmin. Synnyit nyt, tähän aikaan, tähän yhteiskuntaan. Ja sinun pitää selvitä siinä juuri nyt.

Yksilönä nähdyksi tuleminen

Yksilötasolla on yhä merkittävää tulla nähdyksi juuri yksilönä. Saada ymmärrystä sille, mistä omat vaikeudet kumpuavat. Nähdä toivoa siellä, missä sitä on vaikea nähdä. Ymmärtää, miksi juuri minä reagoin tällä tavalla, vaikka työkaverini näyttävät selviävän samasta tilanteesta vaivatta. Diagnostinen prosessi voi olla se kohta, jossa joku vihdoin sanoo: ”Sinä et ole laiska. Sinä et ole heikko. Sinussa ei ole jotain perustavanlaatuista vikaa. Sinun aivosi vain toimivat tällä tavalla, ja se selittää paljon.” Se voi olla käännekohta.

Voimme vaikuttaa vain marginaalisesti siihen, mitä muutoksia tapahtuu yhteiskunnassa, työpaikoillamme tai ympärillämme. Kaikilla ei ole mahdollisuutta vaihtaa työpaikkaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kääntyä omaa esihenkilöään vastaan tai sanoa ääneen, että vaatimukset ovat kohtuuttomat. Monelle vaihtoehto on jatkaa siellä, missä on – ja yrittää selvitä.

Juuri siksi yksilön ymmärrys itsestään on niin tärkeää. ”Kun en voi muuttaa olosuhteitani, minun on opittava elämään niissä parhaalla mahdollisella tavalla.” Tunnistaa omat rajansa. Tietää, milloin lepo on välttämätöntä eikä luksusta. Osata pyytää apua silloin, kun se on mahdollista. Diagnoosi voi olla yksi väline tähän. Se ei ole ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin – mutta ei sen ole tarkoituskaan. Voimme myöntää, että yhteiskunnassa on paljon korjattavaa ja että työ sen eteen on tärkeää. Ja samalla voimme antaa tilaa sille, että yksittäinen ihminen tarvitsee yhä ymmärrystä ja apua juuri siinä, missä hän nyt on.

Ja jos sinä juuri nyt mietit, onko sinun ”lupa” hakea diagnoosia, kun maailmassa on niin paljon muutakin korjattavaa, niin voin sanoa sen suoraan: on lupa. Sinun kokemuksesi on tosi. Sinun vaikeutesi ovat oikeita. Ja sinulla on oikeus tulla nähdyksi. Se ei ole itsekkyyttä. Se on itsestään huolen pitämistä!

Tämän tekstin kirjoittaja Juulia Järvdike on psykologi ja tietokirjailija, joka työskentelee ADHD-teemojen parissa. Juulian työssä yhdistyvät psykologinen asiantuntemus, aivotutkimukseen pohjautuva ymmärrys sekä käytännönläheinen ote arjen haasteisiin.

Juulian kirjan Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia sekä ADHD-supervoimakortit löydät TÄÄLTÄ.

Kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan, kysy itseltäsi tämä kysymys

Elämä olisi helppoa, jos mieli olisi aina rauhallinen ja olo varma. Todellisuus on usein toisenlainen. Ajatukset harhailevat, tunteet nousevat pintaan ja jokin menee pieleen juuri silloin, kun pitäisi onnistua. Elämä ja tilanteet eivät kuitenkaan odota. Ratkaisevaa on kyky toimia, vaikka kaikki ei ole kohdallaan. Tuota kykyä kutsutaan psykologiseksi joustavuudeksi.

Kyse ei ole siitä, että vaikeat tunteet pitäisi saada pois. Eikä siitä, että mieli pitäisi saada positiiviseksi. Ajatukset ja tunteet eivät tottele käskyjä, vaikka kuinka yrittäisi. Kyse on siitä, että pystyy silti valitsemaan, mitä tekee seuraavaksi. Toimii omien arvojensa ja tavoitteidensa mukaisesti.

Kun mieli lähtee harhailemaan

Hetkessä, jossa jokin menee pieleen, huomio karkaa helposti. Mieli palaa menneeseen, alkaa analysoida, syyttää tai selittää. Tai se hyppää tulevaan ja alkaa ennakoida, mitä tästä seuraa.
Silloin yhteys tähän hetkeen katoaa. Ja juuri sitä tarvittaisiin eniten.

Psykologinen joustavuus näkyy arjessa yllättävän konkreettisina asioina. Se on sitä, että pysähtyy hetkeksi ja huomaa tilanteensa. Tunnistaa, miltä tuntuu, ilman että jää tunteeseen kiinni. Antaa tunteiden olla olemassa eikä taistele niitä vastaan.
Ja ennen kaikkea suuntaa huomion takaisin siihen, mikä on nyt tärkeää.

Seuraava askel riittää

Kesken vaikean tilanteen ei tarvitse ratkaista koko elämää. Riittää, että ottaa seuraavan askeleen.

Olet keskellä kiireistä päivää ja jokin menee pieleen. Aikataulu venyy, suunnitelmat muuttuvat ja ärsytys nousee pintaan. Ajatus lähtee helposti laukalle: “Miksi tämä menee aina näin?”
Silti päivä jatkuu. Psykologinen joustavuus näkyy siinä, että huomaat ärsytyksen, mutta et anna sen viedä kaikkea mukanaan. Pystyt palaamaan siihen, mikä on nyt olennaista.

Riittää, että kysyy itseltään: Mikä on tärkeää juuri nyt?

Se voi olla pieni asia. Yksi viesti. Yksi keskustelu. Yksi päätös.

Kun huomio palautuu tähän hetkeen, toiminta selkeytyy. Vaikeat ajatukset eivät katoa, mutta ne eivät enää ohjaa kaikkea tekemistä.

Mitä tapahtuu pettymyksen jälkeen

Pettymyksen tai epäonnistumisen jälkeen tämä korostuu entisestään. Tärkeää on tuntea se, mikä tuntuu. Antaa pettymykselle tilaa ilman, että yrittää ohittaa sitä nopeasti.
Sen jälkeen tulee vaihe, joka jää helposti vähemmälle: mitä tästä voi oppia.
Ja lopulta kysymys, joka vie eteenpäin: mihin suuntaan haluan tästä mennä?

Psykologinen joustavuus ei poista epävarmuutta eikä vaikeita hetkiä, mutta se tekee niissä liikkumisesta mahdollista. Se antaa mahdollisuuden olla keskeneräinen, epävarma ja silti liikkeessä. Kaiken ei tarvitse olla kohdallaan, jotta voit jatkaa eteenpäin.

Ota tämä ensimmäinen pieni askel, jos epäilet olevasi narsistisessa suhteessa juuri nyt

Narsismista on nykyään saatavilla onneksi jo runsaasti tietoa, jonka avulla narsistisen ihmissuhteen ja narsistisen kaltoinkohtelun piirteitä on mahdollista tunnistaa.

Epäilys narsistisesta suhteesta ei yleensä synny tyhjästä ja jo epäilys itsessään kertoo paljon.

Narsismiin liittyvän yleisen vähättelyn vuoksi moni saattaa kuitenkin herkästi ohittaa epäilyksensä ja sen sijaan syyllistää itseä kumppaninsa haukkumisesta tai leimaamisesta.

On melko yleistä etsiä syitä suhteen huonoon tilaan tai omaan pahoinvointiin liiankin pitkään itsestä ja omasta toiminnasta.

Tämä sopii narsistille paremmin kuin hyvin, koska hän syyttääkin tavallisesti pelkästään kumppaniaan kaikesta, pystymättä katsomaan rehellisesti itseään ja omaa toimintaansa kohti.

Jos epäilet tällä hetkellä olevasi narsistisessa suhteessa ota seuraavat pienet askeleet tilanteen helpottamiseksi:

Puhu ajatuksistasi luotettaville läheisille tai terapeutille.

Älä jää yksin.

Älä myöskään tyydy pelkästään kumppanisi näkökulmiin asioista, vaan kysy muiltakin mitä mieltä he ovat suhteessa tapahtuvista asioista.

Kysy itseltäsi: mitä on tapahtunut ja mitä toinen on tehnyt, että nämä epäilykseni ovat heränneet?

Etäisyys kumppanistasi voi auttaa selkiyttämään omia ajatuksia, jos ne tuntuvat olevan solmussa.

Lisää tietoa narsismista sekä keinoja tunnistaa, irtaantua ja toipua narsistisista suhteista löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Et ole rikki – jokin tärkeä osa sinussa kaipaa turvaa ja lempeyttä

Tarve sisäisen lapsen kohtaamiselle alkaa usein jonkinlaisesta elämän säröstä. Jokin asia elämässä alkaa tuntua sietämättömältä: haasteet ihmissuhteissa tai työssä, keho on alkanut oireilla tai arjen kuormitus kasvaa yli kestokyvyn. Moni voi kysyä itseltään: miksi reagoin näin voimakkaasti tai mikä minussa on vikana, kun en jaksa, pysty tms. Todellisuudessa kyse ei ole viasta, joka pitää itsessä korjata, vaan jostakin tärkeästä, joka haluaisi tulla nähdyksi.

Miten sisäinen lapsi voi näyttäytyä matkan eri vaiheissa?

1. Epämääräinen levottomuus ja ristiriita

Ensimmäinen vaihe on usein tiedostamaton. Ihminen toimii, pärjää ja suoriutuu, mutta kokee sisällään jatkuvaa levottomuutta, tyhjyyttä tai ylivireyttä. Reaktiot voivat olla suhteettomia tilanteisiin nähden. Sisäinen lapsi ei vielä ole käsitteenä tai tiedostettuna kokemuksenakaan olemassa, mutta sen vaikutus näkyy kehon tuntemuksissa, tunnesäätelyn haasteissa ja toistuvissa, kuormittavissa ihmissuhdemalleissa.

2. Havahtuminen

Usein tarvitaan jokin käännekohta: kriisi, uupumus, sairastuminen tai ihmissuhdetilanne, joka ylittää sietokyvyn. Tämä hetki toimii herättäjänä syvällisempään pohdiskeluun: mistä tämä oikeasti kumpuaa. Tässä vaiheessa syntyy usein ensimmäinen havahtuminen vanhojen selitysmallien toimimattomuuteen, esimerkiksi sellaisiin, joissa henkilökohtaiset ongelmat on perinteisesti nähty liittyvän vain nykyhetken tilanteeseen.

3. Uusi ymmärrys ja merkityksenanto

Tämä vaihe alkaa usein aktiivisella etsinnällä: kirjojen ahmimisella, koulutusten ja valmennusten hankkimisella, kenties myös terapiaan hakeutumisella. Ihminen alkaa ymmärtää erilaisia käsitteitä kuten kiintymyssuhteet, traumat ja tunnehaavat ja hermoston säätely, mitä ne merkitsevät itselle. Tätä kautta voi lopulta löytää myös sisäisen lapsen merkityksen omassa elämässä. Usein tähän vaiheeseen liittyy ristiriitaisuutta: helpotusta (en olekaan vääränlainen, tämä oli normaali reaktio siihen, mitä on tapahtunut), vihaa ja katkeruutta (miksi X teki tämän minulle) tai esimerkiksi surua (olisi se elämä voinut helpomminkin mennä).

4. Sisäisen lapsen tunnistaminen kehossa ja tunnetasolla

Sisäinen lapsi ei näyttäydy pelkkänä ajatuksena tai mielikuvana, vaan myös kokemuksena. Tämä kokemus voi olla äkillinen häpeä, pelko, yksinäisyyden tunne tai voimakas tarve tulla nähdyksi. Tässä vaiheessa ihminen alkaa tunnistaa, että nämä reaktiot ja tarpeet eivät ole vain nykyhetkeä, vaan ne kantavat mukanaan menneitä kokemuksia. Kehon ja sen kokemusten äärelle ”suostuminen” voi helpottaa yhteyden löytymistä sisäisen lapsen kanssa.

5. Myötätunto ja uudelleen suuntautuminen

Kun tämä yhteys syvenee, alkaa vähitellen syntyä myötätuntoa sekä sisäistä lasta että aikuista itseä kohtaan. Sisäisen lapsen reaktiot eivät enää näyttäydy “liioitteluna”, vaan ymmärrettävinä selviytymiskeinoina siihen, mitä lapsena on joutunut kohtaamaan. Tässä vaiheessa tapahtuu usein merkittävä muutos: tarve korjata alati itseään ja yritys muuttua toisenlaiseksi kääntyvät kyvyksi ymmärtää, kuunnella ja kunnioittaa itseään.

6. Eheytyminen ja integraatio

Eheytyminen ei tarkoita, että menneet ikävät kokemukset ja niihin liittyvät tunnehaavat katoavat jonnekin, vaan että näihin syntyy uusi suhde. Ihminen oppii tunnistamaan, milloin sisäisen lapsen hätä aktivoituu, ja vastaamaan siihen turvallisemmin – olemalla sisäinen aikuinen sisäiselle lapselleen. Tämä voi näkyä pieninä ja isoina muutoksina: rajojen asettamisena, levon sallimisena, oman kehon hyväksymisenä ja laajemminkin lempeämpänä suhteena itseen ja synnynnäisiin ominaisuuksiin.

Sisäisen lapsen kohtaaminen on harvoin suoraviivainen prosessi A:sta B:hen. Se on monimuotoista ja -vaiheista liikettä tiedostamattomasta kohti yhteyttä – ensin itseen, ja sitä kautta myös toisiin. Ja usein vasta jälkikäteen alkaa ymmärtää, että se, mikä itsessä aiemmin tuntui säröltä, olikin alku jollekin tärkeälle ja arvokkaalle, yhdessä sisäisen lapsen kanssa.

Tutustu sisäiseen lapseesi, anna itsellesi kaipaamaasi hoivaa ja rakenna lempeää suhdetta itseesi Kohtaa sisäinen lapsesi -kirjan avulla.

Artikkelikuva: Depositphotos

”Älä ole liian herkkä” – Kiusattu voi kokea syyllistämistä

”Sain esimieheltä ja työkavereilta kuulla olevani liian herkkä ja että minun täytyisi kovettaa itseni. Kyyneleitä ei saanut näyttää.”

”Pitkän puhelun aikana hän meni henkilökohtaisuuksiin ja suorastaan pilkkasi minua. Kun aloin itkeä jossain vaiheessa puhelua, käytti hän myös tätä minua vastaan ja kehotti olemaan lujempi.”

Tässä on esimerkkejä työpaikkakiusaamista kokeneen syyllistämisestä ja kokemuksen mitätöinnistä. Tämän kaltaisia tarinoita on kerrottu useita Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani (Bazar 2026) varten.

Tarinoissa toistuu, että osa saa toimia työyhteisöissä ilman muiden asettamia rajoja. Kiusattu leimataan esimerkiksi yliherkäksi ja heikoksi, ja tilannetta saatetaan selittää kiusaajan ja kiusaamista kohdanneen muilla persoonallisuuden piirteillä.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että pitkään jatkunut henkinen väkivalta leimaa kiusattua. Väkivalta muuttaa kiusattua, ja vaikutuksilla selitetään kaltoinkohtelua. Hänen nähdään olevan itse vastuussa tilanteestaan, ja pitkään jatkuneen leimaamisen jälkeen muut työyhteisössä asettuvat todennäköisemmin kiusaajien kuin kiusatun puolelle.

Leimaaminen ja kyseenalaistaminen ovat kiusatulle yleensä uusi väkivallan kokemus, samaan tapaan kuin puuttumatta jättäminen. Puuttumattomuus ja syyllistäminen syventävät tilanteen vaurioittavuutta, kun väkivaltaa kohdannut jää tilanteessa yksin.

Työkaverin syyttäminen liian herkäksi on siis tavallista työelämässä. Syytöksen monet ovat kuulleet, kun he ovat pyytäneet esihenkilöä puuttumaan kuormittavaan tilanteeseen tai antaneet työkaverilleen palautetta ikävästä käytöksestä. Saman toteamuksen herkkyydestä on moni voinut kuulla myös tilanteessa, jossa he ovat reagoineet hyvin luonnollisella tavalla – itkemällä huonoa oloa.

Toteamuksen taustalla vaikuttaa ajatus, että työ elämässä kaikkien tulee olla mahdollisimman paksunahkaisia. Herkkyys on tällaisessa ajattelussa paksunahkaisuuden vasta kohta ja jotain, mitä pitäisi välttää.

Mitä voit tehdä, jos sinua syyllistetään tilanteesta?

Jos olet kohdannut syyllistämistä, kun pyysit satuttavalta tuntuvaan tilanteeseen tukea ja puuttumista, voit yrittää korjata asiaa esimerkiksi seuraavin tavoin esihenkilösi tai henkilöstöhallinnon kanssa:

Kerro rauhallisesti ja ystävällisesti, että tilanteessa on liikaa sellaisia asioita, joita sinun on vaikea jaksaa, eikä yhteistyö ja työskentely tunnu hyvältä ja turvalliselta.
Tuo esiin esimerkkejä tilanteista, jotka eivät tuntuneet hyvältä. Kerro ne mahdollisimman neutraalisti.
Painota, että tarvitsette tukea tilanteeseen, sillä tilanne ei korjaudu itsestään vaan ainoastaan ulkopuolisella tuella.

Jos syyllistäjä on ikävästi käyttäytynyt itse, tarvitset ulkopuolista tukea tilanteeseen. Syyllistämistä ja työelämäväkivaltaan puuttumista avataan enemmän kirjassani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät.

Erityisherkät menestyvät usein hyvin toisenlaisessa työssä, kuin mihin nykypäivän työkulttuuri meitä puskee

Erityisherkkä voi menestyä vaikka millä alalla. Kyse on tekemisen tavoista, työyhteisön tunneälystä ja arvomaailmasta. Herkät eivät ole heikkoja. Jaksamisongelmat johtuvat yleensä siitä, että monet työympäristöt on rakennettu palkitsemaan ominaisuuksista, joilla on vähän tekemistä syvyyden, viisauden, luovuuden tai tunneälyn kanssa.

Moderni työelämä ihannoi usein:

nopeutta
jatkuvaa ärsyketulvaa
keskeytysten sietämistä
ulospäinsuuntautuneisuutta
multitaskaamista
kiirekulttuuria
tunteiden tukahduttamista

Erityisherkät ovat kuitenkin luonnostaan virittyneet:

syvälliseen tiedonkäsittelyyn
kaavojen ja syy-yhteyksien havaitsemiseen
emotionaaliseen herkkyyteen
tunnollisuuteen
intuitioon
hienovaraisten asioiden huomaamiseen
luovuuteen
merkityksellisyyteen
yhteyteen

Ajan myötä tämä ristiriita voi muuttua uuvuttavaksi. Ei siksi, että herkät olisivat kyvyttömiä, vaan siksi, että he yrittävät pärjätä ympäristöissä, jotka vaativat jatkuvaa ylivirittyneisyyttä. Tunnollisuudessaan herkkä kuitenkin sopeutuu ja jaksaa. Silloin heistä tulee

ylisuorittajia
ylivastuullisia
emotionaalisesti mukautuvia
jatkuvasti saatavilla olevia
“hyviä paineen alla”

Sisäisesti he kuitenkin tuntevat olonsa

ylikuormittuneiksi
uupuneiksi
ahdistuneiksi
emotionaalisesti ailahteleviksi
tai irtaantuneiksi omasta itsestään

Harmillisen moni alkaa uskoa, että he ovat liian tunteellisia, liian herkkiä, liian hitaita, liian helposti kuormittuvia, ja etteivät he pysty menestymään työelämässä.

Herkkyys ei ole häiriö. Erityisherkät ihmiset käsittelevät informaatiota syvemmin, huomaavat hienovaraisia yksityiskohtia, joita muut eivät näe, ja kokevat usein vahvempaa empatiaa sekä syviä tunteita. Oikeanlaisissa ympäristöissä nämä ovat poikkeuksellisia vahvuuksia.

Erityisherkät kukoistavat usein työssä, jossa arvostetaan:

syvyyttä nopeuden asemesta
merkitystä suorittamisen asemesta
keskittymistä multitaskingin asemesta
läsnäoloa paineen asemesta
harkintaa kiireen asemesta
tarkkuutta nopeuden asemesta
yhteistyötä kilpailun asemesta

Herkkyydessä on voimaa, syvyyttä ja viisautta, kunhan sille annetaan tilaa. Ei kukaan meistä voi kukoistaa ympäristössä, joka vaatii hylkäämään oman luontonsa, jotta voisi kuulua joukkoon.

Suvin herkkyyttä tukevat kirjat ja kortit löydät TÄÄLTÄ.

Kaipaatko tukea herkkyyden ja työelämän yhteensovittamiseen? Ota rohkeasti yhteyttä suvibowellan.com.

Tämä teksti on sinulle, joka vaadit itseltäsi liikaa – Näin otat ensiaskeleet itsesi puolelle

Olen miettinyt viime vuosina paljon sitä, miten helposti moni osaa olla muiden tukena — mutta miten vaikeaa on joskus olla sitä itselleen. Tunnistatko itsesi?

Osaamme kyllä lohduttaa ystävää, joka on väsynyt. Ymmärrämme ihmistä, joka tarvitsee lepoa. Puhumme muille lempeästi silloin, kun he epäilevät itseään tai kokevat riittämättömyyttä.

Mutta itseä kohtaan ollaan usein kovempia. Vaativampia. Ankarampia.

Ikään kuin oman arvo olisi pitänyt syntyä suorittamisesta, jaksamisesta ja siitä, että pärjää ilman liikaa tilaa tai tarpeita. Ja vaikka ulospäin kaikki näyttäisi tavalliselta, sisällä voi silti olla jatkuva tunne siitä, ettei ole vielä tarpeeksi hyvä, valmis tai onnistunut.

Tunnistan tästä entisen minäni. Juuri siksi ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista elämässä on oppia olemaan omalla puolellaan.

Ei täydellinen. Ei valmis. Mutta omalla puolellaan.

5 ensiaskelta itsesi puolelle

On yllättävän helppoa huomata muiden uupumus, suru tai liiallinen kuormitus — mutta paljon vaikeampaa huomata oma.

Moni meistä on oppinut pärjäämään, joustamaan ja vaatimaan itseltään vähän enemmän silloinkin, kun voimat ovat jo vähissä. Ja usein juuri silloin, kun tarvitsisimme eniten lempeyttä, annamme itsellemme vähiten sitä.

Itsensä puolella oleminen ei kuitenkaan ala yhdestä suuresta elämänmuutoksesta. Se alkaa pienistä hetkistä, joissa lakkaa hetkeksi olemasta itseään vastaan.

Tässä viisi pientä mutta tärkeää ensiaskelta siihen suuntaan.

1. Huomaa, miten puhut itsellesi

Moni meistä kantaa sisällään ääntä, joka on jatkuvasti tyytymätön:
“Olisit voinut tehdä enemmän.”
“Miksi et jaksa?”
“Sinun pitäisi pärjätä paremmin.”

Usein emme edes huomaa, kuinka ankara tapa puhua itselle on muuttunut normaaliksi.

Ensimmäinen askel ei ole pakottaa itseään positiivisuuteen. Riittää, että pysähtyy kuulemaan oman sisäisen puheensa.

Puhuisitko samalla tavalla ihmiselle, jota rakastat?

2. Ota oma väsymyksesi vakavasti

Sinun ei tarvitse romahtaa ansaitaksesi lepoa.

Silti moni lepää vasta silloin, kun keho tai mieli ei enää jaksa jatkaa. Ikään kuin levon pitäisi olla palkinto kovasta suorittamisesta eikä perustarve.

Itsensä puolella oleminen voi joskus olla niinkin yksinkertaista kuin: mennä aikaisemmin nukkumaan, olla hetki tekemättä mitään, tai myöntää itselleen: “Minä olen nyt väsynyt.”

Ilman selittämistä. Ilman syyllisyyttä.

3. Harjoittele pieniä “ei”-sanoja

Rajojen vetäminen tuntuu monesta vaikealta, koska olemme tottuneet huolehtimaan muiden tunteista ennen omiamme.

Pelätään tuottavamme pettymyksen.
Pelätään vaikuttavamme itsekkäiltä.
Pelätään, ettemme enää kelpaa.

Mutta jatkuva itsensä ylittäminen muiden vuoksi vie hiljalleen kauemmas omasta hyvinvoinnista.

Sinun ei tarvitse selittää loppuun asti, miksi et jaksa jotain. Joskus lempein teko itseä kohtaan on yksinkertainen:
“Ei tällä kertaa.”

4. Lopeta jatkuva itsesi korjaaminen

Moni elää kuin olisi koko ajan keskeneräinen projekti.

Pitäisi olla tehokkaampi.
Rauhallisempi.
Hoikempi.
Tuotteliaampi.
Vähemmän herkkä.
Enemmän jotain muuta.

Ja samalla elämä kuluu siihen, että yrittää ansaita kelpaavuutensa.

Kasvu on hyvä asia. Mutta itsensä puolella oleminen tarkoittaa myös sitä, ettei koko ihmisarvo perustu jatkuvaan parantamiseen. Sinä saat olla kesken ja silti arvokas.

5. Kysy itseltäsi yksi tärkeä kysymys

Kun elämä tuntuu raskaalta, moni kysyy: “Miten saan itseni taas tehokkaaksi?”

Harvempi kysyy: “Mitä minä oikeasti tarvitsen juuri nyt?”

Se kysymys voi muuttaa paljon.

Joskus tarvitset lepoa.
Joskus tukea.
Joskus yksinoloa.
Joskus sitä, että lakkaat vaatimasta itseltäsi mahdottomia edes yhden päivän ajaksi.

Itsensä puolella oleminen ei tarkoita täydellistä itsevarmuutta tai jatkuvaa tasapainoa.

Ehkä se tarkoittaa enemmän sitä, että alkaa kohdella itseään vähitellen ihmisenä — ei projektina.

Ja ehkä juuri siitä alkaa jotain pehmeämpää.

Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Entä jos särösi ovatkin arvokkain osa sinua? – Niistä voi tulla kultaa

Japanissa on perinne, jossa rikkinäinen astia korjataan kauniisti. Tätä perinnettä kutsutaan kintsugiksi. Rikkoutuneet kohdat liitetään yhteen lakalla, johon sekoitetaan kultaa, hopeaa tai platinaa. Säröjä ei peitetä, vaan ne tehdään näkyviksi.

Kintsugin ajatus on, että säröjä, haurautta ja epäsymmetriaa ei tarvitse hävetä. Elämän vaikeudet ja haasteet nähdään osana kokonaisuutta, joka voi tehdä elämästä entistä arvokkaamman. Säröt eivät vähennä arvoa, vaan voivat lisätä sitä. Vaikka olisimme saaneet elämän varrella isojakin kolhuja, palasista on mahdollista koota jotakin merkityksellistä ja kaunista.

Korjaava kokemus on kultalakkaa

Säröt katkaisevat yhteyttä sekä itseen että toisiin ihmisiin. Se, mikä on rikkoutunut suhteessa, voi myös korjaantua suhteessa.

Korjaava kokemus syntyy hetkissä, joissa jokin aiemmin satuttanut tilanne kohdataan toisin.

Siinä, missä on ehkä aiemmin tullut torjutuksi, ohitetuksi tai väärinymmärretyksi, tuleekin nyt kohdatuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Vähitellen syntyy kokemus siitä, että olen turvassa, olen arvokas ja riitän tällaisena.

Korjaava kokemus on mahdollisuus rakentaa uudenlaista, turvallisempaa suhdetta sekä itseen että muihin.

Kun säröjä ei kohdata

Jos emme uskalla kohdata säröjämme ja vaikeita tunteitamme, ne eivät katoa, vaan alkavat ohjata meitä huomaamatta. Käsittelemätön trauma voi kaventaa minuuden kokemusta ja vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme, toiset ja koko maailman.

Gabor Maté kuvaa traumaa ennen kaikkea yhteyden katkeamisena itseemme, kehoomme ja muihin ihmisiin. Trauma ei ole vain sitä, mitä meille tapahtui, vaan myös sitä, mitä jäi tapahtumatta: kohtaaminen, turva ja nähdyksi tuleminen.

On olemassa suuria, äkillisiä ja musertavia traumoja, mutta myös pienempiä ja usein huomaamattomia kokemuksia, kuten toistuva ohittaminen, turvattomuus tai yksin jääminen vaikeiden tunteiden kanssa. Molemmat voivat jättää jälkiä. Kärsimystä ei kuitenkaan tarvitse verrata, sillä jokaisen kokemus on totta.

Yhteys kehoon – hiljainen kompassi

Kun yhteys itseen katkeaa, usein myös yhteys kehoon heikkenee. Emme välttämättä enää tunnista, miltä meistä tuntuu, vaan elämme enemmän ajatusten kuin kokemuksen tasolla. Yhteys on kuitenkin mahdollista löytää uudelleen. Kun opimme kuuntelemaan kehomme viestejä, alamme ymmärtää itseämme syvemmin: mikä kuormittaa, mikä rauhoittaa ja mitä oikeasti tarvitsemme. Samalla kyky säädellä omaa oloa vahvistuu, eikä helpotusta tarvitse enää etsiä ulkoisista lähteistä, esimerkiksi erilaisista riippuvuuksista. Kun opimme rauhoittamaan itseämme ja olemaan yhteydessä sisäiseen kokemukseemme, myös vaikeiden tunteiden kohtaaminen tulee mahdolliseksi. Tunteiden käsittelytaidon kehittyessä riippuvuuksien ote voi vähitellen hellittää. Yhteys omaan itseen luo perustan myös aidolle yhteydelle toisiin ihmisiin.

Kun yhteys itseen vahvistuu, syntyy mahdollisuus kohdata myös toiset aidommin. Yhteys ei rakennu täydellisyydestä, vaan aitoudesta. Säröt eivät enää ole pelkästään kipua, vaan niistä voi kasvaa ymmärrystä, myötätuntoa ja elämänviisautta.

Miten kultaiset korjaukset näkyvät sinussa?
Missä kohdissa elämäsi astiaa näkyvät säröt?
Entä mihin kohtiin niistä on jo alkanut muodostua kultaa?

Miten toipua rakkausriippuvuudesta? Miten pysäyttää toimimattomien suhteiden karuselli?

Tanja Moringin kirja Rakkausriippuvuus on ensiapupaketti, joka auttaa tunnistamaan ilmiön ja paljastaa kaavan, jolla rakkausaddiktion kahle voidaan murtaa.

Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Rakkausriippuvuus-kirjan löydät TÄSTÄ.

Ihastuin, annoin kaikkeni ja jäin yksin yhä uudelleen – tunnistatko tämän kaavan?

Minulla on musta vyö surkeissa ihmissuhteissa. Erityisen hävettävää oli, että kun melkein neljännesvuosisata sitten astuin itseni kehittämisen tielle, tämä elämän osa-alue ei muuttunut parempaan kaiken muun mukana.

En osannut olla yksin. Minulla oli jatkuvasti ”haku päällä”. Tarvitsin jonkun ollakseni jotain. Minulla ei ollut juurikaan käsitystä siitä, mitä halusin. Miltei kuka tahansa, kuka valitsi minut, kelpasi. Koska en osannut tehdä tietoisia valintoja itseäni kuunnellen, tiedostamaton minussa hoiti valinnan.

Miksi päädyin aina samanlaisiin suhteisiin?

Kun kaksi ihmistä kohtaa, he ovat kuin jäävuoret: näemme sen, mikä on pinnalla. Se, mitä emme näe ja mikä oikeasti kohtaa, on se jäävuoren osa, joka on pinnan alla: vanhat haavat, mukaan lukien lapsuuden kehityksellinen trauma. Ihastumme ja jopa hullaannumme siihen, mitä näemme pinnan yläpuolella. Emme ymmärrä, että todellinen magneetti on pinnan alla. Juha Klaavun sanoin ”se on kuin avain ja lukko”.

En kuullut sanonnan mukaan hälytyskelloja. Luulin kyseessä olevan hääkellot. Olin kuin rakkauspsykoosissa. Olin ylivireessä. Nyt olin löytänyt ”sen oikean”. Lähtö oli siis rakkauspommituksen täyteinen. Puhuttiin yhteen muutosta, kihloista ja vanhempien tapaamisesta. Tämä vaihe ei yleensä kestänyt kuukautta-kahta pidemmälle. Toinen osapuoli oli taivaita syleilevän ja ilotulitusten täyteisen alun jälkeen emotionaalisesti etäinen, jopa kylmä.

Kunnes kolmen kuukauden alkuinnostuksen jälkeen toinen alkoi oireilla. Koko ajan pinnan alla ollut uupumus, masennus ja riippuvuudet alkoivat tulla pintaan. Olin hämilläni. Häpeissä. Tämä oli minun syyni. Tuttu epätoivo alkoi nostaa päätään.

Yritin pelastaa toisen – ja kadotin itseni

Mitä minä tein? Kuten kuka tahansa ”hyvä tyttöystävä” tekisi, aloin fiksata. Hoidin toisen arjen askareita, siivosin, selvitin papereita. Kontrolli-Kaija minussa otti vallan. Laitoin kaiken omassa elämässäni sivuun, koska nyt minulla oli projekti. Ja jos saan tämän projektin maaliin, olen onnistunut, hyvä, rakastettava ihminen. Luulin, että minun rakkauteni voima parantaa toisen. Toisin kävi.

Onneksi nämä kumppanit olivat sen verran fiksuja, että osasivat lopettaa suhteen, koska en olisi siihen pystynyt. Vaikka koin tuskaa ja ahdistusta, en osannut päästää menemään. Usein anelin ja rukoilin – ja manipuloin – toisen palaamaan kanssani yhteen. Ja sama ralli toistui.

Usko tai älä, vaikka edellä kuvattu kuulostaa intensiiviseltä, nämä suhteet eivät kestäneet muutamaa viikkoa tai kuukautta pidemmälle. Tämä oli taas yksi asia, mistä koin häpeää: miksi menen aina samaan ansaan. Miksi olen tällainen surkimus?

On sanomattakin selvää, että olin eron jälkeen kuin maani myynyt. Linnoittauduin itsesäälin ja itsevihan vallassa kotiini. Kuuntelin kaikki maailman surullisimmat rakkauslaulut (suosittelen Jipun Väärinpäin lentävät linnut -levyä – repeatilla) ja surkuttelin elämäni kurjuutta. En ansainnut hyvää. Taas se nähtiin. Syytin itseäni.

Ystävälliset, arvostavat, huomioon ottavat miehet eivät minua kiinnostaneet. Muistan tunteneeni itseni todella kiusaantuneeksi, kun eräs seurustelukumppanini toi minulle kukkia. Ensimmäinen kysymykseni oli, että mitä hän haluaa. Olin oppinut, että miehillä on aina hintalappu huomionosoituksissa. Miehet satuttavat. Miehet haluavat vain seksiä. Miehet loppujen lopuksi hylkäävät minut.

Kun etsit kumppania tällaisten uskomusten vallassa, on selvää, että suhteeni olivat sellaisia kuin olivat.

Lapsuuden kehityksellisen trauman kaiku

Ensimmäinen käännekohta tuli, kun aloin ymmärtää, että vedän puoleeni isäni kaltaisia miehiä: emotionaalisesti etäisiä, arvaamattomia ja sellaisia, joihin ei voi loppupeleissä luottaa. Isäni lähti, kun olin kolmen vanha. Tätä edelsi vanhempieni liitto, joka oli alkoholin ja turvattomuuden kyllästämä. Tällaisessa ympäristössä minä aloin sivuttaa omia tunteitani ja tarpeitani asettaen aikuisten tarpeet omieni edelle.

Kahdesta lapselle äärimmäisen tärkeästä tarpeesta, eli tarpeesta kuulua joukkoon ja tarpeesta olla oma autenttinen, rakastettu itsensä, jälkimmäinen sai väistyä. Olin arvokas vain tietynlaisena – ei-tarvitsevana. Isäni lähtö oli kuin viimeinen niitti. Ydinuskomukseni siitä, että olen vääränlainen ja että en ole rakkauden arvoinen, saivat sinetin.

Kun lapsi omaksuu näin vahvoja uskomuksia itsestään, sillä on kauaskantoiset seuraukset. Uskomukset ovat kuin lasit, jotka päässä maailmaa katsellaan ja jotka ovat sävyttyneet arvottomuuden sävyillä. Kaikki valinnat tehdään nämä lasit päässä. Tämän ymmärsin vuosia myöhemmin.

Muutos alkoi, kun aloin kohdata itseäni

Suunnanmuutos ei tullut itsestään. Olin aiemmin löytänyt mindfulnessin ja meditaation sekä aloittanut pitkän psykoterapian. Niiden kautta mieleni mekanismit, toimintani ja sen vaikutukset alkoivat näkyä uudessa valossa. Aloin tiedostaa itse itselleni aiheuttaman kärsimyksen.

Aloin tiedostaa, että työstämällä syvimpiä arvottomuuden haavoja ne eivät enää ohjaa minua tietoisuuden pinnan alla. Minulla on mahdollisuus, valta – ja jopa vastuu tehdä itseäni vahvistavia ja arvostavia valintoja. Minä ansaitsin parempaa.

Mitä syvemmälle lapsuuden kehityksellisen trauman juurille olen mennyt omassa prosessissani, sitä enemmän olen alkanut luottaa intuitiooni – sisäiseen vanhempaani, jonka moottorina on rakkaus. Ennen elin pääasiassa pelosta ja häpeästä käsin. Tuo pelko oli polttoainetta suhteessa itseeni ja toisiin ihmisiin.

Löysin kehityksellisen trauman lisäksi paljon samaistumispintaa läheisriippuvuuden määritelmistä. Luulin ennen, että läheisriippuvainen on sellainen ihminen, joka roikkuu toisen lahkeessa – ripustautuu ja on tahdoton mytty. En halunnut koskea tuohon termiin pitkällä tikullakaan. Hei hetkinen. Minähän olin tuo mytty.

Läheisriippuvuuteen liittyy myös eristäytyminen, yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen pelko sekä paljon muuta, mihin pystyin samaistumaan. Minulle läheisriippuvuus on kehityksellisen trauman ilmenemismuoto ihmissuhteissa.

Käsitteet ovat minulle vain lähtökohta. Ne avaavat tien syvempään itsen ymmärtämiseen. Ne tuovat mukanaan myötätunnon itseäni kohtaan. Ei ihmekään, että olen toiminut niin kuin olen toiminut. Kyse on ollut tiedostamattomista, ei-tietoisista valinnoista. Ne on koodattu hermostooni. On ollut kyse selviytymisestä.

Ymmärrys on avannut tien muutokseen, joka mahdollistaa vapauden, merkityksellisyyden ja itseni näköisen elämän. Yhtenä osoituksena siitä on, että olen ollut rakkaudellisessa, tasapainoisessa ihmissuhteessa mitä huomioivimman ja ystävällisimmän miehen kanssa. Miehen, jonka kanssa olemme kumpikin kasvun tiellä.

Rakas mieheni on opettanut minulle rakkauden: kuinka rakastaa itseäni ja kuinka rakastaa muita. Suurin oppi on ollut kuitenkin se, kuinka ottaa vastaan rakkautta. Auli Malimaan sanoin: ”Rakkaus on meissä aina virtaavana voimana. Kun rakastamme, tunnistamme rakkauden ja täytymme siitä.”

Jos tunnistit itsesi edellisestä, muista, että et ole viallinen. Et ole yksin. Olet toipumisen arvoinen.

Miehille: Turvallisuus ei synny selittämällä vaan kuuntelemalla

Osalla miehistä tuntuu olevan tänä päivänä suuri tarve kohdistaa keskustelu olennaisesta vähemmän olennaiseen. Ikään kuin emme pystyisi keskustelemaan isoista ongelmakohdista ilman että ujutamme väliin lillukanvarsiamme.

Uskoakseni jokainen meistä miehistä sortuu aika ajoin sulkemaan silmänsä sen turvallisuuden kaipuun edessä, jota naiset meiltä kaipaavat.

Sen pohja lepää siinä yksinkertaisuudessa, että kuulemme ja näemme naiset. Ei omien lasiemme tai uskomustemme kautta, vaan sen myötä, mitä he meille miehille ihan oikeasti haluavat näyttää ja viestiä.

Sen kautta voimme kasvaa miehinä siihen potentiaaliin, johon osaltaan kuuluu myös turvallisuuden mahdollistaminen.

Miesten tulee sisäistää oma asemansa

Eräs tuttavani kertoi ottaneensa varhaisteini-ikäisen poikansa kanssa puheeksi pojan poikkeuksellisen suuren fyysisen koon. Pituuden ja painon puolesta poika vastasi aikuista miestä, mutta sisällä kupli ikänsä puolesta hämmentynyt nuori poika. Tuttavani kertoi joutuneensa muistuttamaan poikaansa siitä, että tämän temperamentti saattoi räiskyessään pelottaa muita samanikäisiä.

Pojan täytyi tiedostaa tässä suhteessa oma asemansa.

Me olemme harvoin tasa-arvoisia keskenämme. Kun havainnoimme elämää, tunnistamme asetelmia, joissa meillä saattaa olla etuuksia mutta samalla myös vastuuta. Esimerkiksi vanhempana tiedostan, että sanomiseni ja tekemiseni heijastuvat voimakkaina omille lapsilleni. Vaikutukseni heihin on merkittävämpi kuin valtaosaan muista heidän ikätovereista.

Meidän miesten on tärkeää tiedostaa oma sosiaalinen asemamme ja myös sen historia. Se, kuinka merkittävästi olemme ohjanneeet naisten asemaa, oikeuksia ja ”lupaa” elää ja kehittyä. Se ei ole välttämättä ensisijaisesti juuri tämän sukupolven synti, mutta jos emme tiedosta historiaa ja siitä kumpuavia käytäntöjä, se saattaa äityä sellaiseksi.

Tätä vasten tarkasteltuna pidän valitettavana sitä uhrautumista mitä toisinaan näkee ja kuulee niissä puheenvuoroissa, joissa tikun nokkaan nostetaan “mutta entäs me miehet” -tyylisiä avauksia ja penätään julkista tunnustusta sille itsestäänselvyydelle, että myös naiset ovat kohdelleet miehiä huonosti.

Miesten ja naisten etuuksien ja oikeuksien epäsuhdanne on historian valossa niin räikeä, että vastaavaa olisi se jos joku haluaisi maailman lasten oikeuksien päivänä puhua keravalaisen Keijon oikeudesta laulaa karaokessa vielä kolmannen kerran Mombasa.

On joko tiedostettua tai tiedostamatonta sumuttamista jos vaadimme, että asioista keskustellaan automaattisesti samalla painoarvolla.

Historia on käypä peruste vain miehen käyttäytymiselle

Monet tämän päivän miesasiamiehet perustelevat omaa käyttäytymistään evoluutiobiologialla. Arkkityypit soturista ja metsästäjästä nähdään psykologisena väylänä modernin (ah, niin tukahdetun) miehen sielunmaisemaan. Samanaikaisesti sillä ei näytä olevan suurta merkitystä, että historiantutkimus on kyennyt jo ajat sitten laajentamaan ymmärrystä esimerkiksi eri sukupuoliroolien merkityksestä eri aikakausina.

Vähemmälle huomiolle jää esimerkiksi juurikin naisten historia, joka on ollut alisteinen miehelle pitkälti kaikissa muissa kohdin, paitsi monen miehen pään sisäisessä romantisoidussa kuvassa.

Historian epätasa-arvon tunnistaminen ja tunnustaminen ei tee kenestäkään miehestä epäkelpoa. Menneen elämän tapahtumien sivuuttaminen tai niiden väheksyminen ovat sen sijaan tulppia sille, että miehet voisivat osaltaan luoda ja vahvistaa sitä turvallista tilaa, joka monen naisen kokemukseen nojaten on edelleen liian hauras ja pelottava sisään astuttavaksi.

Turvallinen tila mahdollistuu, jos suostumme kuuntelemaan

Mikäli me miehet suostumme antamaan naisten kokemuksille niiden ansaitseman arvon mahdollistuu väylä, jossa me miehet voimme osaltamme toimia sen turvallisen tilan luojina ja vaalijoina, joita naiset ovat meiltä läpi historian pyytäneet. Kenties voimme nykysukupolven toimesta kuulla tuota pyyntöä entistä herkemmällä korvalla ja siten antaa myös meitä seuraaville miessukupolville entistä kattavammat työvälineet.

Tämä turvallinen tila rakentuu ennen kaikkea naisten kokemuksia kuuntelemalla, oman asemamme tunnustamisella sekä lapsellisen uhriutumisen sijaan sen turvallisuuden tunteen mahdollistamisella, johon meillä osaltamme on potentiaalia.

Kuten miehiä ei voi niputtaa kaikkia samaan muottiin, ei myöskään naisia. Turvallisuus merkitsee monelle eri asioita. Sen pohjalla on silti aina aito nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus. Kokemus siitä, että tarpeistani ja peloistani välitetään ja niihin suhtaudutaan tosissaan.

Jos emme saa tätä kokemusta, pukeudumme sukupuolesta riippumatta haarniskaan ja rakennamme muureja.

On meidän miesten tehtävä osaltamme mahdollistaa tämä kokemus naisille.

➡️ Kurkkaa myös Harri-Pekan kirjat Sattuu ihan helvetisti – Opi sietämään kipeitä tunteita sekä Tunne pelkosi, vapaudu elämään.

Kun lapsena joutuu sietämään liikaa, aikuisena ei tunnista rajoja

Lapsi joutui sietämään paljon

Ylivastuullisen roolin perheessä ottaa lapsi, joka näkee ja kuulee paljon. Hän sopeuttaa oman käyttäytymisensä niin, että hänestä on apua ja tukea, vaikka on itse pikkuinen. Ylivastuullinen lapsi yrittää olla sillä tavalla näkymätön, ettei hänestä ole vaivaa tai ylimääräistä taakkaa vanhemmilleen.

Ylivastuullisten lasten taustat saattavat olla todella rankat. Noissa oloissa lapsi on joutunut sietämään todella paljon pelottavia asioita. Yksi näistä pelottavista asioista on selviytyminen vaikeista tunteista yksin ilman aikuista.

Sietämättömissä oloissa kasvaa sitkeitä lapsia

Haavoittavissa lapsuuden kuvioissa kasvaa lapsia, jotka ovat kuin pieniä aikuisia: itsenäisiä, itseensä turvautuvia vastuunkantajia, joissa on usein ihan käsittämätöntä sitkeyttä. Moni selviytyy sillä, että pistää itsensä ”pois päältä”. Kun ei tunne tai tarvitse mitään, selviytyy.

Tuo selviytymisen tapa ei tietenkään jää lapsuuteen, vaan seuraa mukana aikuisuuteen.

Sietämättömien olosuhteiden rajaton sietäminen

Ne, jotka ovat lapsena joutuneet sietämään, sopeutumaan ja pistämään itsensä pois päältä, ovat uskomattoman rajattomia. Jos lapsena on joutunut olemaan rajaton, ei rajoja ole aikuisenakaan.

Rajattoman lapsuuden elänyt aikuinen ei välttämättä tunnista lainkaan, missä hänen rajansa ovat. Hänessä ei välttämättä ole vihaakaan, joka kertoisi siitä, että joku uhkaa rikkoa rajoja. Jossain vaiheessa viha saattaa kyllä tulla, mutta siitäkin ylivastuullinen saattaa tuntea syyllisyyttä, kuten kaikesta muustakin.

Rajaton sietäjä sietää ihmissuhteissaan todella paljon

Ääriviivattomat itsensä hylänneet aikuiset sietävät ihmissuhteissaan ihan käsittämättömän paljon. Tästä syystä ylivastuulliset ihmiset ovat alttiita löytämään huonosti kohtelevia kumppaneita. Tämän lisäksi heidän on hyvin vaikea lähteä väkivaltaisista suhteista.

Ylivastuulliset ”sietävät” henkistä, fyysistä, seksuaalista, hengellistä ja taloudellista väkivaltaa ja kokevat olevansa siihenkin syyllisiä. He siis ottavat vastuun toisen harjoittamasta väkivallasta, koska heidät on manipuloitu ja sumutettu uskomaan, että väkivalta on heidän syynsä

Piirrä itsellesi ääriviivat

Ylivastuullinen sietää usein todella paljon, vaikkei tarvitsisi. Ei kenenkään tarvitse jäädä ihmissuhteisiin, joissa kohdellaan huonosti. Ylivastuullisen tehtävä ei ole kasvattaa toisesta aikuista, empaattista vastuunkantajaa – jokainen kasvaa itse, jos on kasvaakseen. Ylivastuullinen kyllä yrittää opettaa toista ihan loputtomasti ja väsyy siihen pyöritykseen, jonka keskellä joutuu olemaan.

On niin tärkeää kasvattaa itselle ääriviivat. Rajojen on tarkoitus suojella kantajaansa. Ilman niitä ihminen on näkymätön kynnysmatto itselle ja toisille.

Näistä ja muista teemoista olen kirjoittanut kirjoissani Ylivastuullisten naisten valtakunta ja Toivon kirja narsistin haavoittamalle.

Tunnistatko itsesi ADHD:sta, mutta jokin ei täsmää? Kyseessä voi olla AuDHD

Oletko mahdollisesti harkinnut itselläsi ADHD-diagnoosia, mutta et ole täysin tunnistanut itseäsi kuvauksesta. Ja onko mahdollisesti jopa niin, että osa sinua on TÄYSIN päinvastaista kuin ADHD? Siinä tapauksessa sinulla saattaa olla AuDHD.

AuDHD on epävirallinen kattotermi tilanteelle, jossa samalla henkilöllä ilmenee sekä ADHD:n että autismikirjon piirteitä. Se ei ole diagnoosi, eikä sitä löydy DSM-5 -luokituksesta tai muista kansainvälisistä tautiluokituksista. Kukaan yksittäinen tutkija ei ole sitä määritellyt, eikä mikään työryhmä ole sitä toistaiseksi standardoinut. Silti termi on jäänyt elämään, koska se nimeää kokemuksen, jonka niin moni itsessään tunnistaa.

Onko tämä sinulle tuttu: ADHD tuntuu selittävän asioita, mutta ei ole aivan riittänyt. Tai sitten tunnistat itsesi vähän autismista, mutta olet kenties liian sosiaalinen autismin raamiin. Kokonaisuus ei ole tuntunut asettuvan paikalleen vain yhden otsikon alle.

ADHD + autismi = ?

Kyse ei ole pelkästä kahden diagnoosin summasta. Pikemminkin voidaan ajatella, että samassa hermostossa toimii rinnakkain kaksi erilaista tapaa käsitellä maailmaa. Toinen hakee vaihtelua, ärsykkeitä ja liikettä. Toinen ennakoitavuutta, toistoa ja rakennetta. Eivätkä nämä vuorottele siististi ja tarpeen mukaan, vaan ovat läsnä yhtä aikaa. Välillä ne neuvottelevat ja vetävät eri suuntiin, toisinaan ne vahvistavat toisiaan. Yhdellä hetkellä korostuu tarve tehdä asioita, lähteä maailmalle ja kokeilla siipiään. Toisella hetkellä dominoi tarve vetäytyä, rauhoittua ja pysyä tutussa ympäristössä. Toisinaan ne haluavat eri asioita samaan aikaan ja tuloksena voi olla täydellinen jumitus. Tämä ei viittaa epäjohdonmukaisuuteen persoonassa, vaan siihen, että taustalla vaikuttaa kaksi toisistaan poikkeavaa järjestelmää.

AuDHD:ssa ADHD:n ja autismikirjon piirteiden keskinäinen painotus vaihtelee yksilöstä toiseen. Joillakin korostuu enemmän ennakoitavuuden tarve ja aistiherkkyys, toisilla impulsiivisuus ja sosiaalisuus. Yhteisenä nimittäjänä ei ole niinkään itse ilmenemismuoto, vaan kokemus siitä, että yksi selitysmalli ei ole ollut riittävä.

Monelle kahden diagnoosin ymmärrys on se hetki, jolloin aiemmin irrallisilta tuntuneet havainnot alkavat muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden. Ei siksi, että olisi löytynyt uusi diagnoosi, vaan siksi, että kokemus saa vihdoin kauan kaivatun kehyksen ja voimme todeta, että ”Ai! se olikin vain AuDHD”.

Haluatko ymmärtää paremmin omia tai läheisen ADHD-piirteitä ja löytää ADHD:sta puolia, joita voi hyödyntää vahvuuksina?

Kurkkaa tämän tekstin kirjoittajan Juulia Järvdiken kirja & korttipakka Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia ja ADHD-supervoimakortit.

Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa.