Minulla on musta vyö surkeissa ihmissuhteissa. Erityisen hävettävää oli, että kun melkein neljännesvuosisata sitten astuin itseni kehittämisen tielle, tämä elämän osa-alue ei muuttunut parempaan kaiken muun mukana.
En osannut olla yksin. Minulla oli jatkuvasti ”haku päällä”. Tarvitsin jonkun ollakseni jotain. Minulla ei ollut juurikaan käsitystä siitä, mitä halusin. Miltei kuka tahansa, kuka valitsi minut, kelpasi. Koska en osannut tehdä tietoisia valintoja itseäni kuunnellen, tiedostamaton minussa hoiti valinnan.
Miksi päädyin aina samanlaisiin suhteisiin?
Kun kaksi ihmistä kohtaa, he ovat kuin jäävuoret: näemme sen, mikä on pinnalla. Se, mitä emme näe ja mikä oikeasti kohtaa, on se jäävuoren osa, joka on pinnan alla: vanhat haavat, mukaan lukien lapsuuden kehityksellinen trauma. Ihastumme ja jopa hullaannumme siihen, mitä näemme pinnan yläpuolella. Emme ymmärrä, että todellinen magneetti on pinnan alla. Juha Klaavun sanoin ”se on kuin avain ja lukko”.
En kuullut sanonnan mukaan hälytyskelloja. Luulin kyseessä olevan hääkellot. Olin kuin rakkauspsykoosissa. Olin ylivireessä. Nyt olin löytänyt ”sen oikean”. Lähtö oli siis rakkauspommituksen täyteinen. Puhuttiin yhteen muutosta, kihloista ja vanhempien tapaamisesta. Tämä vaihe ei yleensä kestänyt kuukautta-kahta pidemmälle. Toinen osapuoli oli taivaita syleilevän ja ilotulitusten täyteisen alun jälkeen emotionaalisesti etäinen, jopa kylmä.
Kunnes kolmen kuukauden alkuinnostuksen jälkeen toinen alkoi oireilla. Koko ajan pinnan alla ollut uupumus, masennus ja riippuvuudet alkoivat tulla pintaan. Olin hämilläni. Häpeissä. Tämä oli minun syyni. Tuttu epätoivo alkoi nostaa päätään.
Yritin pelastaa toisen – ja kadotin itseni
Mitä minä tein? Kuten kuka tahansa ”hyvä tyttöystävä” tekisi, aloin fiksata. Hoidin toisen arjen askareita, siivosin, selvitin papereita. Kontrolli-Kaija minussa otti vallan. Laitoin kaiken omassa elämässäni sivuun, koska nyt minulla oli projekti. Ja jos saan tämän projektin maaliin, olen onnistunut, hyvä, rakastettava ihminen. Luulin, että minun rakkauteni voima parantaa toisen. Toisin kävi.
Onneksi nämä kumppanit olivat sen verran fiksuja, että osasivat lopettaa suhteen, koska en olisi siihen pystynyt. Vaikka koin tuskaa ja ahdistusta, en osannut päästää menemään. Usein anelin ja rukoilin – ja manipuloin – toisen palaamaan kanssani yhteen. Ja sama ralli toistui.
Usko tai älä, vaikka edellä kuvattu kuulostaa intensiiviseltä, nämä suhteet eivät kestäneet muutamaa viikkoa tai kuukautta pidemmälle. Tämä oli taas yksi asia, mistä koin häpeää: miksi menen aina samaan ansaan. Miksi olen tällainen surkimus?
On sanomattakin selvää, että olin eron jälkeen kuin maani myynyt. Linnoittauduin itsesäälin ja itsevihan vallassa kotiini. Kuuntelin kaikki maailman surullisimmat rakkauslaulut (suosittelen Jipun Väärinpäin lentävät linnut -levyä – repeatilla) ja surkuttelin elämäni kurjuutta. En ansainnut hyvää. Taas se nähtiin. Syytin itseäni.
Ystävälliset, arvostavat, huomioon ottavat miehet eivät minua kiinnostaneet. Muistan tunteneeni itseni todella kiusaantuneeksi, kun eräs seurustelukumppanini toi minulle kukkia. Ensimmäinen kysymykseni oli, että mitä hän haluaa. Olin oppinut, että miehillä on aina hintalappu huomionosoituksissa. Miehet satuttavat. Miehet haluavat vain seksiä. Miehet loppujen lopuksi hylkäävät minut.
Kun etsit kumppania tällaisten uskomusten vallassa, on selvää, että suhteeni olivat sellaisia kuin olivat.
Lapsuuden kehityksellisen trauman kaiku
Ensimmäinen käännekohta tuli, kun aloin ymmärtää, että vedän puoleeni isäni kaltaisia miehiä: emotionaalisesti etäisiä, arvaamattomia ja sellaisia, joihin ei voi loppupeleissä luottaa. Isäni lähti, kun olin kolmen vanha. Tätä edelsi vanhempieni liitto, joka oli alkoholin ja turvattomuuden kyllästämä. Tällaisessa ympäristössä minä aloin sivuttaa omia tunteitani ja tarpeitani asettaen aikuisten tarpeet omieni edelle.
Kahdesta lapselle äärimmäisen tärkeästä tarpeesta, eli tarpeesta kuulua joukkoon ja tarpeesta olla oma autenttinen, rakastettu itsensä, jälkimmäinen sai väistyä. Olin arvokas vain tietynlaisena – ei-tarvitsevana. Isäni lähtö oli kuin viimeinen niitti. Ydinuskomukseni siitä, että olen vääränlainen ja että en ole rakkauden arvoinen, saivat sinetin.
Kun lapsi omaksuu näin vahvoja uskomuksia itsestään, sillä on kauaskantoiset seuraukset. Uskomukset ovat kuin lasit, jotka päässä maailmaa katsellaan ja jotka ovat sävyttyneet arvottomuuden sävyillä. Kaikki valinnat tehdään nämä lasit päässä. Tämän ymmärsin vuosia myöhemmin.
Muutos alkoi, kun aloin kohdata itseäni
Suunnanmuutos ei tullut itsestään. Olin aiemmin löytänyt mindfulnessin ja meditaation sekä aloittanut pitkän psykoterapian. Niiden kautta mieleni mekanismit, toimintani ja sen vaikutukset alkoivat näkyä uudessa valossa. Aloin tiedostaa itse itselleni aiheuttaman kärsimyksen.
Aloin tiedostaa, että työstämällä syvimpiä arvottomuuden haavoja ne eivät enää ohjaa minua tietoisuuden pinnan alla. Minulla on mahdollisuus, valta – ja jopa vastuu tehdä itseäni vahvistavia ja arvostavia valintoja. Minä ansaitsin parempaa.
Mitä syvemmälle lapsuuden kehityksellisen trauman juurille olen mennyt omassa prosessissani, sitä enemmän olen alkanut luottaa intuitiooni – sisäiseen vanhempaani, jonka moottorina on rakkaus. Ennen elin pääasiassa pelosta ja häpeästä käsin. Tuo pelko oli polttoainetta suhteessa itseeni ja toisiin ihmisiin.
Löysin kehityksellisen trauman lisäksi paljon samaistumispintaa läheisriippuvuuden määritelmistä. Luulin ennen, että läheisriippuvainen on sellainen ihminen, joka roikkuu toisen lahkeessa – ripustautuu ja on tahdoton mytty. En halunnut koskea tuohon termiin pitkällä tikullakaan. Hei hetkinen. Minähän olin tuo mytty.
Läheisriippuvuuteen liittyy myös eristäytyminen, yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen pelko sekä paljon muuta, mihin pystyin samaistumaan. Minulle läheisriippuvuus on kehityksellisen trauman ilmenemismuoto ihmissuhteissa.
Käsitteet ovat minulle vain lähtökohta. Ne avaavat tien syvempään itsen ymmärtämiseen. Ne tuovat mukanaan myötätunnon itseäni kohtaan. Ei ihmekään, että olen toiminut niin kuin olen toiminut. Kyse on ollut tiedostamattomista, ei-tietoisista valinnoista. Ne on koodattu hermostooni. On ollut kyse selviytymisestä.
Ymmärrys on avannut tien muutokseen, joka mahdollistaa vapauden, merkityksellisyyden ja itseni näköisen elämän. Yhtenä osoituksena siitä on, että olen ollut rakkaudellisessa, tasapainoisessa ihmissuhteessa mitä huomioivimman ja ystävällisimmän miehen kanssa. Miehen, jonka kanssa olemme kumpikin kasvun tiellä.
Rakas mieheni on opettanut minulle rakkauden: kuinka rakastaa itseäni ja kuinka rakastaa muita. Suurin oppi on ollut kuitenkin se, kuinka ottaa vastaan rakkautta. Auli Malimaan sanoin: ”Rakkaus on meissä aina virtaavana voimana. Kun rakastamme, tunnistamme rakkauden ja täytymme siitä.”
Jos tunnistit itsesi edellisestä, muista, että et ole viallinen. Et ole yksin. Olet toipumisen arvoinen.
