Sinulla on lupa hakea diagnoosia ja apua

Mielenterveyskeskusteluun on viime aikoina puhaltanut raikkaita tuulia. Julkisuuteen on noussut ääniä, jotka muistuttavat meitä siitä, että yksilö ei elä tyhjiössä. Ahdistus, uupumus ja keskittymisvaikeudet eivät synny pelkästään yksilön sisällä, vaan ne kasvavat siinä maaperässä, jonka yhteiskunta meille tarjoaa. Itse asiassa se on muistutus, jota olen itsekin pitkään kaivannut.

Yhteiskunta kylvää ja kyntää

Mielenterveysongelmien kasvua ei voida selittää yksinomaan yksilöiden kautta. Ahdistus ei ole tarttuva epidemia, eikä ihmisistä lajina ole tullut sille vähemmän resistenssejä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tuskinpa kukaan vakavissaan väittää, ettei nykyisellä yhteiskunnallamme olisi mitään osuutta siihen, miksi uuvumme ja voimme aina vain heikommin.
Jatkuvan kasvun ja tehokkuuden vaatimus kyntää ja kylvää koko ajan lisää mielenterveyden ongelmia. Työelämän rajat venyvät, vaatimukset kovenevat, ja samalla aivomme joutuvat käsittelemään sellaisia määriä tietoa, joihin niitä ei ole rakennettu.

Myös keskittymisvaikeudet lisääntyvät – ja syyt löytyvät osittain meidän arjestamme. Huonot elintavat heikentävät aivojen toimintaa, ja kun kaikki ”hyvä” on jatkuvasti saatavillamme puhelimissa ja jääkaapissa, pitkäjänteisyydelle ja sisulle ei enää ole entiseen tapaan kysyntää. Aivomme oppivat sen, mitä ne saavat harjoitella. Tämä kaikki on totta!

Mutta entä yksilö?

Jos kerran yhteiskunta on niin suurelta osin oireidemme takana, saako yksilö silti korostaa omia tarpeitaan? Saako hän vaatia itselleen diagnoosia ja ymmärrystä? Onko se itsekästä?
Vastaukseni on yksinkertainen: tietenkin saa. Eikä siinä ole mitään itsekästä. Se, että tunnistamme oireille ainakin osittaisen yhteiskunnallisen syyn, ei poista sitä, että vaikeuden nimeäminen on askel kohti muutosta. Diagnoosi ei ole leima, vaan kieli, jolla ymmärrämme myös itseämme. On totta, että diagnoosien räjähdysmäinen kasvu kertoo jostain laajemmasta. Mutta yksilön näkökulmasta ei ole lohduttavaa kuulla, että voisit hyvin, jos olisit syntynyt satatuhatta vuotta aikaisemmin. Et syntynyt vuosisatoja aikaisemmin. Synnyit nyt, tähän aikaan, tähän yhteiskuntaan. Ja sinun pitää selvitä siinä juuri nyt.

Yksilönä nähdyksi tuleminen

Yksilötasolla on yhä merkittävää tulla nähdyksi juuri yksilönä. Saada ymmärrystä sille, mistä omat vaikeudet kumpuavat. Nähdä toivoa siellä, missä sitä on vaikea nähdä. Ymmärtää, miksi juuri minä reagoin tällä tavalla, vaikka työkaverini näyttävät selviävän samasta tilanteesta vaivatta. Diagnostinen prosessi voi olla se kohta, jossa joku vihdoin sanoo: ”Sinä et ole laiska. Sinä et ole heikko. Sinussa ei ole jotain perustavanlaatuista vikaa. Sinun aivosi vain toimivat tällä tavalla, ja se selittää paljon.” Se voi olla käännekohta.

Voimme vaikuttaa vain marginaalisesti siihen, mitä muutoksia tapahtuu yhteiskunnassa, työpaikoillamme tai ympärillämme. Kaikilla ei ole mahdollisuutta vaihtaa työpaikkaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kääntyä omaa esihenkilöään vastaan tai sanoa ääneen, että vaatimukset ovat kohtuuttomat. Monelle vaihtoehto on jatkaa siellä, missä on – ja yrittää selvitä.

Juuri siksi yksilön ymmärrys itsestään on niin tärkeää. ”Kun en voi muuttaa olosuhteitani, minun on opittava elämään niissä parhaalla mahdollisella tavalla.” Tunnistaa omat rajansa. Tietää, milloin lepo on välttämätöntä eikä luksusta. Osata pyytää apua silloin, kun se on mahdollista. Diagnoosi voi olla yksi väline tähän. Se ei ole ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin – mutta ei sen ole tarkoituskaan. Voimme myöntää, että yhteiskunnassa on paljon korjattavaa ja että työ sen eteen on tärkeää. Ja samalla voimme antaa tilaa sille, että yksittäinen ihminen tarvitsee yhä ymmärrystä ja apua juuri siinä, missä hän nyt on.

Ja jos sinä juuri nyt mietit, onko sinun ”lupa” hakea diagnoosia, kun maailmassa on niin paljon muutakin korjattavaa, niin voin sanoa sen suoraan: on lupa. Sinun kokemuksesi on tosi. Sinun vaikeutesi ovat oikeita. Ja sinulla on oikeus tulla nähdyksi. Se ei ole itsekkyyttä. Se on itsestään huolen pitämistä!

Tämän tekstin kirjoittaja Juulia Järvdike on psykologi ja tietokirjailija, joka työskentelee ADHD-teemojen parissa. Juulian työssä yhdistyvät psykologinen asiantuntemus, aivotutkimukseen pohjautuva ymmärrys sekä käytännönläheinen ote arjen haasteisiin.