Vinhan kirjakauppa ja Hidasta elämää -media järjestävät yhteistyössä Hidasta elämää -festivaalin Ruovedellä 120-vuotiaan kirjakaupan ja sen puutarhan ihastuttavassa miljöössä 12.–14.6.2026. Festivaalilla kohtaavat kirjallisuus, musiikki, taide ja henkinen hyvinvointi.
Aika pysähtyy viikonlopuksi Vinhan kirjakaupan puutarhassa, kun kolmas Hidasta elämää -festivaali käynnistää kukkeimman kesän viikkoa ennen juhannusta. Ilmassa leijuu syreenin tuoksu ja väreilee laajennetun puutarhajuhlan tuntu, kun sadat ihmiset kokoontuvat musiikin ja hyvinvoinnin äärelle. Ohjelmassa on mielen nostatusta, sielun liplatusta ja kehon värinää, kun kirjakaupan puutarhan ja autotallilavan täyttävät ilo ja valo. Syvällistä kesän kepeydellä!
Festivaalin avauskonserttina kuullaan ”Ilta Samuli Edelmannin seurassa”
Festivaalin runsaslukuinen esiintyjäkaarti on oman alansa huippuammattilaisia ja tuttuja Hidasta elämää -yhteisöstä. Lavalla tavataan mm. Freia Luminka, Karita Palomäki, Miia Moisio, Eevi Vuoristo ja tietenkin Sanna Wikström ja Pequ Nieminen. Tuomas ”Tunna” Milonoff on mukana festivaaleilla kertomassa kirjastaan Liekki ja avaa oivalluksiaan hälyttävästi kasvavan kansantaudin eli työuupumuksen juurisyistä.Hidasta elämää -festivaalien avauskonsertissa saamme nauttia karismaattisen Samuli Edelmannin lauluista Samulin pitkän uran varrelta. Samulia säestää hänen pitkäaikainen ystävänsä, kapellimestari ja tuottaja Leri Leskinen. Toinen artistivieras festivaaleilla on ihana Ylva Haru. Hän on laulaja-lauluntekijä, jonka soundi on yhdistelmä herkkyyttä, runsaita kitaroita ja lauluharmonioita.
Ylva Harun uusi albumi Kuiskaa mulle -julkaistaan tammikuussa 2026.
Festivaalin ohjelma aikatauluineen julkaistaan kevään kuluessa.
Festivaalialueelle rakennetaan kävijöitä palvelemaan jälleen sekä food corner että basaarialue. Taitelija Matti Pikkujämsä maalaa suosittuja muotokuviaan viikonlopun kuluessa.
Early bird -liput myynnissä edullisesti vuoden loppuun asti Tiketissä ja Vinhan kirjakaupassa. Täydellinen joululahjaidea!
Kolmen päivän yhdistelmälippu nyt 50€ (norm. 60€) + Tiketin palvelumaksu. Festivaalin päivälippujen myynti käynnistyy tammikuun alusta.
Tervetuloa nauttimaan huolettomista kesäpäivistä hitaasti Vinhaan!
Vinhan toiminnan sydämenä on perinteinen kivijalkakauppa, jonka ympärille on kehitetty idyllinen kulttuurikeskus ja matkailukohde. Vinha on kirjakauppa, kustantamo, antikvariaatti, majoitus/residenssi, galleria, nettikauppa, kahvila kesäterasseineen ja paljon tapahtumia.
Hidasta elämää on Suomen suurin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin media, jonka sisällön tuottajina toimivat asiantuntijat ja bloggarit. Hidasta elämää on omalta osaltaan mahdollistamassa sitä, että kokonaisvaltainen – ja etenkin henkinen – hyvinvointi lisääntyy Suomessa.
Kuulen aina välillä tuon otsikon lauseen ja ymmärrän toki. Onhan seksuaalinen vetovoima huikea fiilis. Mutta ajattelen, että toiveena se että parisuhteen seksuaalinen vetovoima pysyisi aina samanlaisena kuin alussa, on vähän vastaava kuin toivoisi, että aina paistaisi aurinko.
Mutta aina ei paista. Ja hei, onhan sadepäivissä oma taikansa. Alun seksuaalinen vetovoima on paljon hormonaalista tykitystä, jotka ajan myötä tasoittuu, ja sillä on tarkoituksensa. Ja todettakoon, että kaikki eivät koe voimakasta seksuaalista vetovoimaa suhteen alussa. Se ei ole hyvä tai huono, olemme ihmisinä erilaisia. Todella voimakas seksuaalinen vetovoima voi olla jopa haitallinen juttu siten, että se saattaa hämärtää ajatuksemme ja pahasti sen suhteen mikä on meille hyväksi ja mikä ei. Varsinkin naisilla seksi lisää kiintymishormoneja, ja ihan mihin tahansa ihmisen ei ole hyvä kiintyä, vaikka miten kuumaa olisi.
Mutta nyt takaisin siltä sivuraiteelta! Mitäpä jos ei liikaa pelkäisi, että intohimo hiipuu, vaan opettelisitte keinoja, millä te löydätte tiet yhteisen nautinnon luokse, yhä uudestaan ja uudestaan? Seksi voi itseasiassa syventyä ja vain jatkaa paranemistaan. Te ja teidän seksi on universumi, jos te teette siitä sellaisen. Siihen universumiin mahtuvat myös epävarmuudet, sadepäivät ja koko setti.
Mitä jos emme odottaisi jotakin roihuja vaan laittaisimme joskus vain pienen kynttilän palamaan? Opetelkaa tuntemaan toisenne seksuaalisesti ja jatkakaa sillä tiellä.
Huom! En missään nimessä yritä sanoa, ettei seksuaalisella vetovoimalla olisi merkitystä. On myös totta, että ihmisillä on erilaisia seksuaalisia toiveita ja olisi hyvä, että parin seksuaaliset tarpeet ovat riittävä match.
Se mitä yritän sanoa, että seksuaalista intohimoa ei kannata jättää ns. sattuman varaan, vaan opetella sinne erilaisia reittejä.
Loistavia tapoja tutustua omaan kumppaniin syvemmin – ja oppia teistä molemmista jotain uutta – ovat esimerkiksi:
Tulla nähdyksi, kuulluksi ja sellaisenaan – pyrkimättä – olemassaolevaksi muille. Se on elämän hyvyyttä parhaimmillaan.
Kun en ole elänyt muita aikakausia, en tietenkään tiedä, millaista on ollut elää aikuisena muissa ajoissa. Mutta tässä aikakaudessa tuntuu olevan leimallista se, että pitää niin helkkaristi yrittää olla olemassa, tulla näkyväksi ja pyrkiä tekemään se ihan pikkaisen oivaltavammalla tai raflaamammalla tavalla kuin muut. Töissä pitää keksiä pyörä uudelleen tai olla ykkösluokan menestyjä. Somessa pitää olla jotakuinkin maailmanmestari tai tehdä sirkustemppuja. Tai pitää olla kuollut. Huomaaminen tarkoittaa hämmentämistä, yllättämistä ja jysäyttävää tunnepainaumaa. Tavallisen ihmisen tavallinen olemus ja olemassaolo eivät enää oikein hetkauta.
Monet nykyajan kohtaamiset perustuvat siihen, miten toinen hyötyy toisesta. Töissä voidaan hyötyä toisen osaamisesta tai kontakteista. Somekuvissa ei oikeastaan esitellä sitä, kenen silmäätekevän kanssa on päästy kuviin vaan sitä, miltä minä näytän, kun olen lähellä tähtipölyä. Silmäätekevien suhteet saattavat perustua niin ikään hyötysuhteeseen. Harva näistä ihmisistä on toistensa arkunkantaja.
Mutta sitten on olemassa myös kohtaamisia, syviä ja hyviä ihmissuhteita, joissa kaikki ulkoinen pyyhkiytyy pois. Kaikki se kato mua, kato mua -hässäkkä, joka pyrkii näkyväksi tulemiseen, hiljenee. Sen alta paljastuu ihmisyyden ydin: sellainen yhteys, jossa toisen olemassaolo nojaa omaani, ja omani toiseen. Tuossa nojaamisessa on kyse läsnäolosta, jonka voi kokea vain silloin, kun nojaamiselle ei ole ulkoisia määreitä. Kun kahden olemassaolon nojaamiselle laitetaan ehtoja, se kaatuu.
Kun saan kokea toisen hyväksyvän läsnäolon, jossa saan pyrkimättä olla olemassa, tuntuu, että kosketan jotain elämän pyhyyttä ja hyvyyttä. Siinä hetkessä ilmassa leijuu vastaus siihen, miksi minä olen täällä.
Teksti pohjautuu seksologi ja seksuaaliterapeutti Tiia Forsströmin sekä seksuaalikasvattaja ja kuvataiteilija Heidi Laukan kanssa käytyyn keskusteluun.
Moni meistä tunnistaa ilmiön: seksuaalisuudesta on helpompi vaieta kuin puhua ääneen. Vielä vaikeampaa voi olla kohdata omat seksuaaliset tarpeet ja myöntää ne itselle. Mutta miksi näin on: miksi ihminen saattaa jopa kieltää itseltään sen, mitä kaipaa ja tarvitsee?
1. Kulttuuriset viestit seksuaalisuudesta
Vaikka seksuaalisuudesta puhutaan nykyään valtamediassa ja sosiaalisessa mediassa enemmän kuin koskaan, sävy on usein ristiriitainen. Toisaalta keskustellaan seksuaalioikeuksista ja seksuaalisesta hyvinvoinnista, mutta samaan aikaan seksuaalisuus leimataan viihteeksi, kevyeksi sivujuonteeksi tai jopa ”tyttöjen jutuksi”.
Seksuaalisuutta on kaikkialla, mutta ei kuitenkaan todellisessa merkityksessään. Mainonnan ja populaarikulttuurin seksuaalinen kuvasto ei tue yksilön yhteyttä omaan seksuaalisuuteensa – se pikemminkin häivyttää sitä. Seksuaalisuus näyttäytyy joko vihjailuna, huumorin aiheena tai myyntivalttina, mutta harvoin syvänä, elämää kannattelevana voimana. Ei ihme, että moni alkaa uskoa, ettei asia ole oikeasti tärkeä.
2. Arki vie huomion – nautinto jää sivuun
Seksuaalisuus jää helposti muiden asioiden jalkoihin. Ruuhkavuodet, kiire ja velvollisuudet nostetaan tärkeämmiksi kuin nautinto, läheisyys ja oma aistillisuus. Seksuaalisuus saatetaan nähdä palkintona, johon voi tarttua vasta sitten, kun kaikki muu on hoidettu.
Tämä ajatus on kuitenkin vinoutunut. Seksuaalisuus ei ole ylimääräinen bonus, vaan ihmisen hyvinvoinnin perustekijä – yhtä välttämätön kuin lepo. Samalla tavalla kuin unta ei pitäisi ansaita, ei seksuaalisuuttakaan pitäisi joutua oikeuttamaan. Se kuuluu ihmisyyteen ja ylläpitää elinvoimaa, luovuutta ja kokonaisvaltaista hyvinvointia.
3. Sisäistetty kielto ja häpeä
Kun kulttuurin ääni toistaa vuosikymmeniä, että seksuaalisuus ei ole tärkeää, moni sisäistää tämän viestin. Tulos voi olla itsesensuuri: omia haluja vähätellään, nautinnon äärelle ei pysähdytä ja tarpeet kielletään jopa itseltä. Tämä ei kuitenkaan kerro yksilön ”heikkoudesta” vaan laajemmasta kulttuurisesta häpeästä ja normien voimasta.
Silti lopulta meillä jokaisella on vastuu – ja onneksi myös mahdollisuus – kohdata oma seksuaalisuutemme. Se voi tuntua epäreilulta, että työ pitää tehdä itse, vaikka ongelman juuret ovat kulttuurissa. Mutta juuri tuo työ avaa oven vapaampaan ja eheämpään yhteyteen omaan seksuaalisuuteen.
Seksuaalisuus kuuluu kaikille
Seksuaalisuuden tarpeiden kieltäminen ei ole merkki siitä, että ihminen olisi rikki tai vääränlainen. Se on luonnollinen seuraus kulttuurisista viesteistä ja arjen paineista. Kun sen ymmärtää, syyllisyys voi hellittää.
Seksuaalisuus on perustavanlaatuinen osa ihmisyyttä – eikä sitä tarvitse ansaita. Jokaisella on oikeus pysähtyä oman nautinnon ja tarpeiden äärelle, tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Terapeutti-kirjailija Tommy Hellsten painottaa kirjassaan Virtahepo makuuhuoneessa, kuinka vapaus on ehto sille, että jotain olentoa voi rakastaa. ”Muussa tapauksessa rakkauden kohde ei olisi rakkaudesta erillinen vaan sen jatke”, hän kirjoittaa.
Tällainen ajatus vapaudesta on omiaan herättämään meissä voimakkaan epämiellyttäviä tunteita. Se kun tarkoittaa sitä, että kumppanimme on vapaa tekemään omia valintoja myös silloin kun toiveemme ovat ristiriidassa.
Halutessaan hän voi valita toisin – tai toisen.
Ei helvetti, miten kipeältä tuntuva ajatus.
Suhteen sisällä kokemamme hylätyksi tulemisen pelko saa meidät pahimmillaan ripustautumaan kumppaniimme. Koemme, että elämän merkityksellisyys riippuu siitä, saammeko elää yhdessä hänen kanssaan.
Näin toimiessamme luovutamme oman voimamme itsemme ulkopuolelle. Annamme toiselle ihmiselle vallan päättää onnellisuudestamme. Siitä, että voimme kokea olevamme turvassa. Teemme niin huolimatta siitä, haluaako toinen osapuoli kantaakseen moista vastuuta. Luonnollisesti yhdelläkään ihmisellä ei ole velvollisuutta tehdä toista onnelliseksi tai kokonaiseksi. Sellaisen vaatiminen toiselta (edes sanattomasti) on varsin itsekästä.
Mitä ”minä rakastan sinua” todella tarkoittaa?
On valaisevaa mutta myös perin kivuliasta pohtia omalla kohdalla rehellisesti sitä, tarkoittaako lause ”minä rakastan sinua” todellisuudessa sitä, että ”minä rakastan sinua niin kauan kuin kuulut minulle”.
Jos kumppanini tekisi esimerkiksi valinnan päättää suhteemme, kenties lähteä jonkun toisen matkaan, loppuisiko rakkauteni häntä kohtaan ja muuttuisiko se kenties jopa vihaksi?
Tämä kysymys johdattelee sen äärelle, millaisena rakastamisen usein koemme. Se on usein lähempänä riippuvuutta ja omistamista kuin rakkautta. Rakkaus kykenee hengittämään vain täydellisessä vapaudessa. Tilassa, jossa siihen ei kohdisteta vaatimuksia tai edes odotuksia.
Käsi ylös kaikki, ketkä uskovat pystyvänsä tähän? Itse pidän omani visusti alhaalla.
Suhteen eteneminen nostaa esiin ihmisen (ja riippuvuuden)
Useimpien ihmisten kuva itsestään on suhteen alkuvaiheessa keskimääräistä valoisampi. Tällainen olotila vahvistaa sitä tunnetta, että elämme omasta voimastamme käsin. Olemme vihdoinkin oman elämämme ohjaksissa ja hallitsemme demonimme.
Sitten tapahtuu jotain.
Suhde etenee ja syvenee. Ihastuksesta alkaa kuoriutua aito ihminen, jolla on myös ärsyttäviä mielipiteitä sekä oma eletty historia. Tehtyjä virheitä ja päättyneitä parisuhteita. Epämiellyttävät tunteet alkavat kasvaa. Herää pelko siitä, että kaiken saattaa menettää. Mitä jos hän ei haluakaan minua? Voimmeko sittenkään tavoitella yhteistä tulevaisuutta? Estävätkö aiemmat elämänkokemuksemme hyvän suhteen muodostumisen? Onko entiset suhteet todella jo kuopattu?
Tässä vaiheessa tunnemme särön omassa voimassamme.
Mikäli emme ole jo pinkoneet pakoon, tarjoamme onnen avaimet kumppanillemme. Siinä missä juuri äsken olimme vahvoja ja voimakkaita, tuntuu olo nyt yhtäkkiä heikolta ja hauraalta. Näin käy varsinkin silloin, jos ihmisen omanarvontunne ei ole tarpeeksi voimakas.
Harvalla meistä on.
Oman voiman tilalle kasvaa pelko siitä, että mitä jos kaikki ei menekään hyvin. Ajatus jo tutuksi tulleesta kumppanista ja suhteesta luopumisesta hirvittää.
Kuinka selviän, jos niin käy?
Kaksi vaihtoehtoista polkua kohdata suhteen kipukohdat
Kun pelko hylätyksi tulemisesta valtaa mielen, meillä on valittavana kaksi erilaista polkua.
Suurin osa valitsee polun, jota kulkiessamme alamme muokata omaa käytöstämme. Yritämme siten varmistaa, ettemme tule hylätyksi. Samalla alamme tuunata myös kumppaniamme. Nostamme esiin meitä häiritseviä asioita ja yritämme saada kumppania muuttamaan tapojaan. Saatamme myös voimistaa suhteen ulkoisia puitteita vaikkapa muuttamalla yhteen, varaamalla lomamatkoja tai jopa perustamalla perheen.
Mitä vain, kunhan ei terapeutti Hellstenin peräänkuuluttamaa vapautta. Se kun ei tunnu turvalliselta.
Yhteinen asunto tai perhe eivät tietenkään ole lähtökohtaisesti paheksuttavia asioita, mutta jos ne pohjautuvat epämiellyttävien tunteiden välttämiseen, saattaa valittu polku muodostua pidemmän päälle melkoiseksi kärsimysnäytelmäksi.
On olemassa myös toinen tie, se harvemmin valittu.
Sillä polulla ajatukset ja tunteet suuntautuvat enemmän omaan itseen. Tämä voi kuulostaa itsekkäältä, mutta on päinvastoin epäitsekkäintä, mitä voit tehdä.
Sen sijaan, että etsisit syytä ja parannusta epämiellyttäviin tunteisiin ulkopuoleltasi, omista ne itse. Pysy rehellisenä sille, mitä juuri sinä tunnet ja minkälaisia tarpeita sinulla on. Samoin kuin sille, mitkä ovat sinun velvollisuutesi tässä suhteessa. Yhtä lailla anna kumppanillesi vapaus olla oma itsensä. Silloinkin, kun hänen olemisensa ja tekemisensä synnyttävät sinussa ikäviä tuntemuksia.
Tahallista ja toistuvaa perseilyä ei tarvitse sietää. Kaikissa muissa tapauksissa esiin nousevista tunteista voi ja kannattaa puhua, mutta ei pidä kaataa kurasankoa toisen niskaan. Voit kertoa epävarmuuksista, joita koet kumppanisi harrastuksesta tai vaikka hänen työpaikkansa tai ystäväporukkansa yhteisistä illanvietoista. Voit nostaa esiin sen, jos eletty elämä häiritsee tai tuleva pelottaa.
Tällä tiellä kulkiessasi et silti koskaan vaadi toista ihmistä tekemään sinun valintojasi. Sitä, että kumppanisi sanoisi tai tekisi jotain, mikä veisi tunteesi pois. Hän voi seistä rinnallasi, olla tukenasi ja nähdä kipusi ja epävarmuutesi. Mutta sinä olet ainoa, joka voi valita, mitä tunteillasi teet. Mistä tunteista pidät tiukasti kiinni ja mistä taas päästät irti.
Tässä piilee nähdäkseni Hellstenin kuvaaman vapauden ydin – tietoisuudessa. Ja sellaisesta käsin on mahdollista tulla myös kestävään yhteyteen, joka toivottaa tervetulleeksi myös epätäydellisyyden ja epävarmuuden, mutta ei kohdista niitä jyrkkinä vaatimuksia toisen ihmisen suuntaan.
Elämme yksilö- ja suorituskeskeisyyden aikaa. Sen ihanneminä muistuttaa superihmistä. Pitäisi johtaa menestyksekkäästi itseään, kehittää jatkuvasti osaamistaan kaikilla elämän osa-alueilla, tulisi sopeutua jatkuvaan epävarmuuteen ja ponnistaa vastoinkäymisten läpi entistä vahvempana.
Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri saa monet meistä tavoittelemaan vimmaisemmin unelmiaan, tekemään rohkeita valintoja ja uskomaan tarinaan, jossa kukin meistä on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vielä useammin se saa aikaan epäonnistumisen tunteen ja kokemuksen siitä, ettei ole riittävän hyvä tai tarpeeksi jotakin.
Keskittyminen yksilösuorituksiin piilottaa myös alleen yhteiskunnan eriarvoistavat rakenteet – ja sen, miksi niin moni meistä kamppailee unelmien saavuttamisen sijaan arjesta selviytymisen kanssa.
Vaikka tiedostan kulttuurisen tarinamme varjopuolen, huomaan itsekin alitajuisesti sisäistäneeni ajatuksen siitä, mihin kaikkeen minun tulisi venyä. Saatan syyllistää itseäni siitä, että olen jatkuvasti kuormittuneempi arjessani kuin haluaisin. Tunnen joskus kateutta ihmisiä kohtaan, jotka näyttävät jaksavan arjen rumbaa paljon paremmin kuin minä, ja koen toisinaan huonommuutta herkästä hermostostani. Se muistuttaa minua oireillaan siitä, että elimistöni ei ole tehty nopeatempoisen suorituskulttuurin rattaisiin – ja on oikeassa.
Kehoni pyytää minua hidastamaan, kuuntelemaan ympäröivän hälyn sijaan hengitystäni, ulkoisten vaatimusten sijaan sieluni toiveita. Paradoksaalista kyllä juuri hiljainen aistivoimainen viisaus paljastaa minulle ympäröivän todellisuuden nurinkurisuuden. Kehon äärelle asettuminen muistuttaa minua armollisuudesta itseäni kohtaan ja auttaa hyväksymään sen, että epävarmuutta ja riittämättömyyttä ei tarvitse paeta suoritusputkeen. Riittää, että uskaltaa tuntea.
Toivon, että yhä useampi meistä uskaltaisi luottaa sisäiseen viisauteensa. Vielä enemmän toivon, että kääntäisimme viisautemme yhteiseksi voimavaraksi. Sillä lopulta hyvin harva meistä mahtuu aikamme multikyvykkään supersuorittajan ideaaliin. Lopulta ideaali on hyvin kapea ja epäinhimillinen.
Joskus parasta mitä voit tehdä, onkin lakata etsimästä ratkaisuja sisältäsi. Seuraavan kerran, kun tunnet riittämättömyyttä, pysähdy, anna hengityksellesi aikaa laskeutua ja sano itsellesi nämä sanat: ”maailma on rikki, sinä et”. Kun päästät itsesi vapaaksi turhista syytöksistä, tulet samalla ottaneeksi ensimmäisen askeleen kohti pehmeämpää ja arvoiltaan inhimillisempää maailmaa, ja kannustat myös muita tekemään samoin.
Sen sijaan, että käperrymme huonommuuden tunteeseen ja unohdumme etsimään jatkuvasti korjattavaa itsestämme, onkin tärkeää kurottaa kohti toisiamme ja kohdistaa katseemme myös niihin kulttuurisiin ja rakenteellisiin juurisyihin, jotka saavat meidät pyristelemään riittämättömyyden ja loppuun palamisen kehässä.
Yksin voimme muuttaa omaa kokemustamme, mutta yhdessä voimme muuttaa maailmaa, luoda uusia ihanteita, jotka jatkuvan perässä juoksemisen sijaan kannattelevat jokaisen meistä askeleita – tahdista ja tyylistä riippumatta.
Toimituksen vinkki: Voit vahvistaa yhteyttä omaan kehoon ja itseesi, kehittää itsemyötätuntoa ja luoda itsellesi sisäistä turvaa Lempeyttä keholle -korttien avulla.
Kirjoittaja Nina Lyytinen on erikoispsykologi (PsL), joka on toiminut eri organisaatioiden psykologina. Nina on on auttanut työyhteisöjä erilaisissa kriisiytyneissä tilanteissa ja muutoksissa. Hän on valmentanut johtoa, esihenkilöitä ja organisaatioiden työntekijöitä. Nina juontaa suosittua Psykopodiaa-podcastia.
Miksi kehu jää niin usein sanomatta?
Olet vaihtamassa työpaikkaa. Läksiäiskahveilla sinua kehutaan vuolaasti. Nostetaan esille kaikki se osaaminen, taidot ja hyvät ominaisuudet, jotka työyhteisö menettää, kun lähdet. Liikutut kauniista sanoista ja tunnet, kuinka hyvältä tuntuu kuulla kaikki tuo. Samalla mieleesi hiipii kysymys: miksi näitä asioita ei sanottu ääneen kaikkina niinä vuosina, kun teimme yhdessä töitä?
Mikä tekee myönteisen palautteen antamisesta niin vaikeaa? Johtaako huoli siitä, että vanha sanonta ”kehuihin ylpistyy” pitäisi paikkansa? Vai ajattelemmeko, että kyllähän toinen tietää onnistuvansa, jos ei saa kielteistä palautetta?
On tärkeää sanoittaa hyvät asiat lähtökahveilla. Mutta vielä tärkeämpää olisi sanoa ne arjessa, silloin kun työskennellään yhdessä. Silloin kun huomataan toisen onnistuminen.
Mitä kehu on?
Kehu on myönteinen sanallinen arvio itsestä tai toisesta. Se on hyvän tunnistamista, arvostamista ja myötätuntoa.
Kehuminen tarkoittaa sitä, että sanoitamme myönteistä palautetta ääneen. Sanomme sen mitä huomaamme. Se voi olla yksinkertainen havainto – ”tuo esitys oli todella selkeä” – tai syvempi huomio toisen osaamisesta, asenteesta tai tavasta olla läsnä. Kehu vahvistaa kokemusta siitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi. Se luo tunteen, että oma panos ja ominaisuudet ovat merkityksellisiä ja arvostettuja.
Miksi kehuminen on tärkeää?
– Toisen kehumisella voi olla suuri merkitys. Kehut vahvistavat kokemusta nähdyksi ja arvostetuksi tulemisesta sekä luovat hyvää ilmapiiriä yhteisöön.
– Myönteinen palaute lisää tunnetta omasta pystyvyydestä ja synnyttää myönteisyyden kehän: hyvä palaute ruokkii arvostavaa vuorovaikutusta ja levittää myönsteistä tunneilmastoa ympärilleen.
– Aito, vilpitön kehu on paljon enemmän kuin vaaleanpunaista hattarahöttöä. Se on tietoinen teko, joka voi rohkaista, kannustaa ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin.
Miksi emme siis kehu useammin?
Kehumisen esteitä on monia. Saatamme pelätä, että kehu kuulostaa imartelulta, tai että se menettää arvonsa, jos sitä sanoo liian usein. Toisinaan kiire vie huomion ja unohdamme sanoittaa sen mitä huomaamme.
Älä panttaa kehuja – sano ne rohkeasti ääneen
Jos huomaat toisen onnistuvan, kerro se. Jos näet hyvän piirteen työkaverissa, puolisossa tai ystävässä, nimeä ne. Kehuminen ei maksa mitään, mutta sen merkitys voi olla valtava. Ajoissa sanotut kehut eivät jää pelkiksi lähtöhetken kauniiksi puheiksi. Arjessa annettu palaute antaa voimaa, auttaa jaksamaan ja on usein se pitovoima, joka saa jatkamaan tehtävässä.
Opettele kehumaan muita ja itseäsi niin, että kaikille tulee hyvä mieli: Kehukorttien avulla osoitat arvostusta ja lisäät positiivista virettä keskusteluihin. Tutustu kortteihin TÄÄLTÄ.
Kun Tunna Milonoff kirjoitti uupumuskokemuksistaan kirjaansa Liekki, yksi teema nousi pintaan ylitse muiden: ulkopuolisuuden tunne. Hän kuvaa Hidasta elämää -podcastissa sen olevan ihmiselle lähes yhtä raskasta kuin fyysinen kipu. “Ulossulkeminen ja ulosjääminen on ihmisille yksi pahimpia juttuja, mitä voi olla”, Tunna sanoo. (Voit kuunnella podcastin maksutta TÄÄLTÄ.)
Miksi ulkopuolisuus sattuu?
Ihmisen syvin tarve on kuulua joukkoon. Monissa kulttuureissa yhteisön ulkopuolelle jättäminen on ollut pahempi rangaistus kuin kuolema. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että ilman yhteisöä emme selviä. Yksilön kannalta ulossulkeminen merkitsee sitä, että koko olemassaolo kyseenalaistuu.
Tunna sanoo podcastissa, että jokainen ulossulkemisen kokemus – oli se työyhteisössä, kaveripiirissä tai perhesuhteissa – repii auki jotain hyvin syvää meissä: “Koska me ollaan ihmisiä vasta suhteessa toisiin ihmisiin.”
Yhteys on vastalääke
Milonoffin omassa elämässä kokemus ulkopuolisuudesta korostui silloin, kun hän jäi pois omasta työyhteisöstään uupumuksen vuoksi. Yhtäkkiä ympärillä ei ollutkaan enää sitä tuttua porukkaa, jonka kautta identiteetti ja arki olivat rakentuneet. Se oli musertavaa.
Samalla hän ymmärsi, että yhteys on yksi voimakkaimmista elämän kannattelevista voimista: “Yksi kaikista tärkein ja isoin oivallus on yhteys. Mä ymmärsin, että mä en ole erillinen toisista ihmisistä, ja mun pitää vaalia sitä yhteyttä.”
Individualismin paradoksi
Moderni kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä. Olemme tottuneet ajattelemaan, että olemme Tunnan sanoin “uniikkeja lumihiutaleita”, joiden pitäisi pärjätä yksin. Tunnan mukaan tämä ajattelu on harhaa – ja jopa sairasta. Se luo pohjaa ulkopuolisuuden kokemukselle, koska yksilön erityisyys nostetaan yhteyden edelle.
Kun ihminen joutuu eristyksiin, hän huomaa nopeasti, ettei itsen korostaminen kannattele pitkälle. Tarvitsemme toisiamme, niin arkisissa hetkissä kuin elämän kriiseissäkin.
Ulossulkeminen jättää arvet
Ulkopuolelle jääminen ei ole vain hetkellinen tunne. Se voi jättää pitkäaikaisia arpia, jotka vaikuttavat ihmissuhteisiin ja luottamukseen muita kohtaan. Se voi näkyä varovaisuutena, vaikeutena kiinnittyä yhteisöön tai pelkona siitä, että tulee hylätyksi uudelleen.
Tunnan sanoin: “Kaikki ulossulkeminen ja ulosjääminen on sen takia ollut poikkeuksellisen pahaa itselleni.”
KUUNTELE KOKO PODCAST-JAKSO MAKSUTTA HIDASTA ELÄMÄÄ -SOVELLUKSESSA.
Syksyn pimeys ja kalseus vyöryvät nyt päällemme urakalla, ehkä olet huomannutkin? Loppusyksy on monille vaikein aika vuodesta, aika, jolloin iloa ja energiaa on todella vaikeaa löytää omaan arkeen. Se johtuu hormonitasojen laskusta, jonka valottomuus saa meissä aikaan. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton! Pienellä suunnittelulla ja panostuksella (itseen!) on mahdollista pitää hormonitasot – ellei ihan kesän tasolla – niin kuitenkin sellaisella tasolla, joka pitää leuan pinnalla. Tässä reseptini elämänenergian vaalimiseen marraskuun-joulukuun pimeydessä:
1. Määrittele oma(t) energianlähteesi
Mikä tuottaa sinulle iloa ja energiaa? Onko se liikunta, musiikki, taide, ulkoilu, avantouinti, jokin rakas harrastus, toisten ihmisten tapaaminen vai joku muu? Pohdi ja kirjaa ylös 1-3 tällaista asiaa, joita voi harrastaa tai tehdä kylmään ja pimeäänkin vuodenaikaan.
2. Tee päätös satsata aikaa itseesi ja hyvinvointiisi
Käy itsesi kanssa pohdintaa, mitä uuden rutiinin tuominen arkeesi voisi tarkoittaa ja mahdollistaa. Miten voit nyt? Mikä muuttuisi, jos panostaisit omaan hyvinvointiisi esim. kerran viikossa tekemällä iloa ja energiaa antavaa asiaasi? Luomalla motivaatiota ja järkisyitä ”kivalle” tekemiselle luot itsellesi perusteet, jotka saavat sinut sitoutumaan päätökseen.
3. Aikatauluta asia arkeesi
Seuraavaksi on aika etsiä aika ja tila virvoittavalle tekemisellesi. Ajattele ratkaisukeskeisesti ja luovasti! Jos tuntuu, että aika on arjessa kortilla, mieti voisitko esim. tehdä ulkona lenkin lastesi harrastusten aikana, heitä odotellessasi? Tai aikaisin aamulla ennen kuin muut heräävät? Mikä ilta viikossa olisi sinua ja sinun harrastustasi varten? Kun löydät tavan sovittaa tekeminen arkeesi, on tärkeää, että merkitset sen kalenteriisi – ainakin kevääseen asti. 🙂
4. Pidä sovitusta kiinni itsesi kanssa!
Onneksi olkoon! Jos olet päässyt tänne asti, voit taputtaa itseäsi lempeästi olalle ja olla ylpeä siitä, että olet juuri antanut itsellesi luvan pitää hauskaa ja virkistyä säännöllisesti arjessasi. Nyt tarvitaan tahdonvoimaa, ettet lipsu päätöksestäsi. Mehustele, nauti ja fiilistele joka kerran, kun teet valitsemaasi asiaa. Huomaa jälkituntemukset ja se hyvä, jonka asiaan vihkiytyminen sinulle tuottaa. Sinulla on lupa olla itsekäs tämän asian suhteen, joten älä luovuta helposti ja anna aikaasi muiden tarpeiden tyydyttämiselle omiesi kustannuksella. Muista, että sitä parempi, huolehtivampi ja tärkeämpi läheinen olet ympäröiville ihmisillesi, mitä parempaa huolta pidät itsestäsi.
Voiko henkilö, jolla on ADHD, menestyä elämässä? Tämä kysymys on ollut pinnalla yhteiskunnallisessa keskustelussa. On esitetty esimerkiksi ajatus, että hyvin pärjäävällä henkilöllä ei voi olla ADHD:ta, koska ongelmat eivät ole silloin riittävän syviä.
Tässä kohtaa on hyvä olla hereillä kahden asian tiimoilta keskustelussa; osa liittyen tutkimus- ja hoitoresurssien kohdistumiseen (koskee pääasiassa julkista sektoria) ja toisaalta siinä, mitä hyvin pärjääminen yleisesti ottaen tarkoittaa.
Johtoasemassa olevien henkilöiden ajatellaan usein olevan osaavia ja aikaansaavia – ovathan he päässeet johtajiksi. Itse asiassa minulle päätyy vastaanotolle paljonkin johtajia, joiden ADHD on lopulta hieman pintaa rapsuttamalla paljastunut ilmeiseksi ja ongelmat syviksi sekä jatkuviksi.
Nykyjohtajan ihanneominaisuudet sopivat myös ADHD-henkilölle
Moni ADHD:lle tyypillinen piirre voi olla itseasiassa monessa tilanteessa tekijä, joka on johtanut johtajaksi ryhtymiseen. Siinä missä johtajuuden ihanneominaisuuksissa ennen painottuivat tarkkuus ja vahva teknisten yksityiskohtien hallinta, nykyisin ihanteena on vahvasti läsnä luovuus, idearikkaus ja heittäytyminen. Impulsiivisuus ja voimakas innostuminen ovat ominaisuuksia, jotka saavat henkilön heittäytymään ja perustamaan ehkä oman yrityksen. Vastaanotollani käykin suuri joukko yrittäjiä.
Nopea reagointi, puheliaisuus ja jopa päälle puhuminen ovat ominaisuuksia, jotka johtavat tilan ottamiseen keskusteluissa ja henkilö huomaa pian olevansa johtamassa joukkoja tai puhetta. Kärsimättömyys taas voi johtaa siihen, että päättää hoitaa asiat itse, kun ei jaksa odotella sitä, että muut tarttuisivat tuumasta toimeen.
“Siinä missä johtajuuden ihanneominaisuuksissa ennen painottuivat tarkkuus ja vahva teknisten yksityiskohtien hallinta, nykyisin ihanteena on vahvasti läsnä luovuus, idearikkaus ja heittäytyminen.”
Omassa toimenkuvassa pysyminen vaikeaa – alaiset kokevat varpaille astumista, perhe laiminlyöntiä
Emme tietenkään lähde diagnosoimaan ADHD:ta sen takia, että on ns. ADHD:n positiivisia ongelmia, vaan koko diagnostiikan ja hoidon tarkoitus on auttaa ongelmallisissa tilanteissa yksilöllisesti. Elämänhallinnan ongelmat voivat ilmetä monilla eri tavoilla.
Piirre, joka tietyissä olosuhteissa edesauttaa menestymistä yhtäällä, voi aiheuttaa yhteensovittamattomia ongelmia toisaalla. Monesti menestymisen kulissin takaa löytyykin laaja joukko syveneviä ja kriisiytyviä ongelmia, jotka ovat vaivanneet henkilöitä läpi elämän.
Projektien johtaminen voi olla poukkoilevaa ja pomppivaa, joka voi aiheuttaa alaisissa tuskaisuutta, kun pitkäjänteinen fokus ei tunnu pysyvän. Johtajan kyvyttömyys rajata tekemisiään näyttäytyy myös tehtäväkasoina, mitä johtaja pyrkii tehtävälistojen avulla hallitsemaan, joskus jopa pakonomaisesti vauhtia lisäämällä. Tällaisissa tilanteissa johtajat kuvaavat olevansa kuin ansassa oravanpyörässä, ikuisessa kiireessä.
Viranomaisten kanssa asioiminen voi myös olla tällaiselle johtajalle myrkkyä, kun fokus ei vain tahdo pysyä ja ohjeistusten läpikäyminen tuntuu ylivoimaiselta.
“Piirre, joka tietyissä olosuhteissa edesauttaa menestymistä yhtäällä, voi aiheuttaa yhteensovittamattomia ongelmia toisaalla.”
Monella menestyneellä yrittäjällä toistuvat tilanteet, jossa pakolliset paperityöt jäävät hoitamatta. Laskujen maksun venyminen on tietysti klassikkoasia ADHD-ihmisille yksityiselämässä. Usein kuulen myös, että laskut asiakkaille tehdystä työstä jäävät lähettämättä. Tällöin rahaa ei tule yritykselle ja voi pahimmillaan johtaa siihen, että omat maksuvelvollisuudet viivästyvät ja yrittäjä joutuu hyödyntämään yritysluottoja asioiden hoitamiseksi. ADHD-johtajan pelastus voi kuitenkin olla hyvä yrityspartneri, sihteeri, HR-päällikkö tai muu vastaava henkilö, joka saa pidettyä pakolliset paperityöt, laskut tai pitkäjänteisemmät projektit raiteillaan.
Työ- ja perhe-elämän vaatimusten yhteensovittaminen on usein ADHD-johtajien suurin haaste, ja tilanne voi näyttäytyä kotona erilaiselta. Johtajaa ei näy kotiin, kun taas on tullut uusi hieno projekti, jota pitäisi yömyöhään sauhuta kasaan. Työn ja kotielämän rajaaminen ei onnistu, kun uusia aloituksia löytyy jatkuvasti tai istutaan tuijottamassa tekemättömien töiden listaa, kuitenkin ilman kykyä tarttua näihin.
Perheen kanssa on vaikea olla läsnä, kun ajatukset pyörivät projekteissa ja rauhattomuus ajaa tekemään asioita jatkuvasti. Kotona arjen perusaskareiden hoitaminen on kaaosta, kun työpaikan tukihenkilö ei ole siellä apuna ja oma talous saattaa olla kuralla, kun rahaa käytetään impulsiivisesti ja laskut jäävät maksamatta, vaikka tulotaso olisikin merkittävän hyvä.
Elämässään menestyneiden ADHD-epäilyt on otettava yhtä vakavasti kuin muidenkin
Oman kokemukseni mukaan ADHD:ta voidaan todeta johtajilla, kuten muillakin ihmisillä, vaikka elämä näyttäytyisikin ulospäin erittäin menestyksekkäältä. Keskeistä onkin kurkistaa kulissien taakse ja puuttua ongelmiin ajoissa. Erityisesti, jos tilanne tuntuu jatkuvalta kierteeltä uupumuksesta toiseen, elämänhallinnan puuttumiselta ja kaaokselta, asian äärelle pysähtyminen ja asianmukainen hoito yleensä auttavat.
Puuttumisen jälkeen asioiden hoitaminen onnistuu jatkossa paremmin ja pitkäjänteisemmin. Tyytyväisiä ovat lopulta henkilön itsensä lisäksi myös alaiset ja perhe.
”Pessimisti ei pety”. Ei pety, kun odottaa pahinta tapahtuvaksi tai ei ainakaan toivo liikoja. Elää vähän kuin suojakalvon alla. Suojakuorella hän uskoo torjuvansa ikäviä tunteita – erityisesti pettymystä, joka on ehdottomasti karmeimpien tunteiden kärkikolmikossa.
Pettymys saapuu paikalle, kun odotukset ja toiveet eivät vastaa sitä, mitä oikeasti tapahtuu. Asiat eivät menekään niin kuin haluaisi. Mitä isompi kuilu on odotusten ja todellisuuden välillä sitä väkevämpi on pettymyksen ote. Ja se ote voi olla todella vahva. Pettymys imaisee voimat ja maalaa maiseman harmaaksi, saa ihmisen kutistumaan pieneksi ja surkeaksi – kuin Harry Potterin ankeuttaja.
Usein pettymys kulkee vielä kaverinsa häpeän kanssa ja yhdessä ne saavat tuntijansa olon niin kurjaksi, ettei ole ihmekään, että niitä ei haluaisi kohdata ja kokea niiden syvälle porautuvaa voimaa.
Pettymysten pakoilu sulkee ovia
Suojakalvossa eläminen ja pettymysten pelkääminen kuitenkin kaventavat näkymiä ja sulkevat monia mahdollisuuksien ovia. Elämästä katoavat värit ja voima myös siinä tapauksessa, ettei uskalla haluta ja toivoa. Ei tohdi asettaa tavoitteita ja kulkea rohkeasti niitä kohti. Ja aina jos lähtee tavoittelemaan jotakin, mitä toivoo ja haluaa, niin matkalla hyvin todennäköisesti tulee vastaan pettymys jos toinenkin.
Tie menestykseen (mitä ikinä se kenellekin merkitsee) ei ole suora eikä esteetön. Pettymys ei ole menestyksen vastakohta vaan yksi ikävä, mutta välttämätön rakennusaine matkalla kohti unelmia.
Entä jos pettymykset näkisi elämään kuuluvana asiana?
Pettymyksistä myös oppii. Ja jos hyväksyy ne välttämättömänä osana rohkeaa, oman näköistä elämää niin niiden sietäminen on himpun verran helpompaa. Pettymys ei ole päätepysäkki vaan yksi matkalla kohdattava este, josta voi selvitä.
Pettymyksiä voi opetella kohtaamaan rakentavasti. Mitä useammin uskaltaa tavoitella jotakin pelkäämättä pettymyksiä, sitä paremmin niille siedättyy ja niihin tottuu. Mukavaksi se ei varmasti muutu koskaan, mutta ellei pelkää niin se avaa monia mahdollisuuksia.
Joku on keksinyt suomalaiselle pettymyksen torjuntaan tähtäävälle sananlaskulle ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” uuden muodon: ”Joka kuuseen kurkottaa, saa enemmän käpyjä”. Jokusen kerran voi kurkottaessaan kapsahtaa alas, mutta sitkeä uudelleen yrittäminen tuonee hyvän käpysaaliin.
Emeritusprofessori, “the one and only” Esa Saarinen totesi vuosia sitten antamassaan haastattelussa, että erilaisten tunteiden sietäminen on yksi tärkeimmistä parisuhdetaidoista. Toteamus puhutteli itseäni suuresti ja jäi itämään pääni sisälle. Tuon ajatuksen ympärille rakentui lopulta viides kirjani Sattuu ihan helvetisti – Opi sietämään kipeitä tunteita. Se ei käsittele epämiellyttävien tunteiden sietämistä pelkästään parisuhteen sisällä, vaan myös laajemmin koko elämässä.
Sillä tarkemmin katsottuna, kyky sietää erilaisia tunteita on tänäpäivänä yksi tärkeimmistä ihmistaidoista.
Ehkä jopa se tärkein.
Mikäli emme siedä esiin nousevia tunteita, ajelehdimme niiden vietävänä. Se on raskasta sekä meille että ympäristöllemme. Omia tunteitaan sokeasti seuraava ja niiden kehotuksia kritiikittömästi totteleva ihminen lepattaa tuuliviirin tavoin ja hehkuu ympäristöön epävarmuutta.
Moisesta kaaoksen tilasta käsin on haastavaa elää tasapainoista arkea saati tehdä ihmisten kanssa yhteistyötä.
Miten epämiellyttäviä tunteita voi sietää?
Tunteet on koodattu meihin ihmisiin syvälle. Tunnejärjestelmämme myötäilee edelleen alkukantaisia ja primäärejä tarpeitamme. Samaan aikaan ihmiskunnan “kehitys” on edennyt niin vinhaa vauhtia, että tuo järjestelmä ei ole kyennyt päivittymään samaan tahtiin.
Tämän seurausta on, että tunteet hälyttävät ja kehottavat meitä reagoimaan välittömästi myös sellaisiin asioihin, joiden kohdalla meidän päinvastaisesti kannattaisi malttaa mielemme.
Saarisen peräänkuuluttama taito sietää pohjaa juurikin tähän: Opi erottamaan, koska tunne on puolellasi siinä määrin, että sen kehoitusta kannattaa seurata. Ja havaitsemaan myös, koska kyseessä on väärä hälytys, jonka voit jättää huomioimatta.
Tämä on mahdollista ainoastaan, jos valitsemme olla toimimatta sellaisina hetkinä kun tunneimpulssi ravistelee kehoamme ja hieroo naamaamme viestiä, että ”jotain tarttis tehrä tai vähintään sanoa”.
Ei tarvitse. Voit punnita ja valita.
Tunne itsessään on vaaraton. Sitä voi sietää turvallisin mielin, vaikka se ei mukavalta tuntuisikaan.
Tuntemisen ja reagoinnin väliin jäävä tyhjä tila
Tunteen tuntemisen ja siihen reagoimisen välissä on tila, jossa kannattaa tottua viettämään aikaa. Niin tehdessäsi viivästytät reaktiotasi. Et toimi tunteen vaatimalla sähäkkyydellä, vaan koska tiedät paremmin, siedät ja sen myötä valitset oman reaktiosi tietoisemmin.
Meistä jokainen on tehnyt hätiköityjä ja tunteeseen pohjautuvia ratkaisuja, joita olemme jälkeenpäin katuneet. Äkkipikaisia tekoja ja harkitsemattomia sanomisia. Olemme synnyttäneet sotkua, jonka siivoaminen kestää moninkertaisesti sen ajan, minkä esiin nousevan tunteen sietäminen meiltä kysyisi.
Kipeiden tunteiden sietäminen ei ole taito, joka kerran opittuaan toistuu automaattisesti. Päinvastoin, se kysyy meiltä joka kerta uudestaan malttia, kärsivällisyyttä ja uskallusta toimia tietoisemmin.
Toistuessaan tämä mahdollistaa parempien valintojen tekemisen sekä nostaa samalla myös omaa itseluottamustamme.
Henkinen hauis kasvaa niistä kokemuksista, kun huomaamme kykenevämme toimimaan myös hankalien tunteiden keskellä.
