Teksti on kirjastani 102 oivallusta elämästä:
Tulla nähdyksi, kuulluksi ja sellaisenaan
– pyrkimättä – olemassaolevaksi muille.
Se on elämän hyvyyttä parhaimmillaan.
Kun en ole elänyt muita aikakausia, en tietenkään tiedä, millaista on ollut elää aikuisena muissa ajoissa. Mutta tässä aikakaudessa tuntuu olevan leimallista se, että pitää niin helkkaristi yrittää olla olemassa, tulla näkyväksi ja pyrkiä tekemään se ihan pikkaisen oivaltavammalla tai raflaamammalla tavalla kuin muut. Töissä pitää keksiä pyörä uudelleen tai olla ykkösluokan menestyjä. Somessa pitää olla jotakuinkin maailmanmestari tai tehdä sirkustemppuja. Tai pitää olla kuollut. Huomaaminen tarkoittaa hämmentämistä, yllättämistä ja jysäyttävää tunnepainaumaa. Tavallisen ihmisen tavallinen olemus ja olemassaolo eivät enää oikein hetkauta.
Monet nykyajan kohtaamiset perustuvat siihen, miten toinen hyötyy toisesta. Töissä voidaan hyötyä toisen osaamisesta tai kontakteista. Somekuvissa ei oikeastaan esitellä sitä, kenen silmäätekevän kanssa on päästy kuviin vaan sitä, miltä minä näytän, kun olen lähellä tähtipölyä. Silmäätekevien suhteet saattavat perustua niin ikään hyötysuhteeseen. Harva näistä ihmisistä on toistensa arkunkantaja.
Mutta sitten on olemassa myös kohtaamisia, syviä ja hyviä ihmissuhteita, joissa kaikki ulkoinen pyyhkiytyy pois. Kaikki se kato mua, kato mua -hässäkkä, joka pyrkii näkyväksi tulemiseen, hiljenee. Sen alta paljastuu ihmisyyden ydin: sellainen yhteys, jossa toisen olemassaolo nojaa omaani, ja omani toiseen. Tuossa nojaamisessa on kyse läsnäolosta, jonka voi kokea vain silloin, kun nojaamiselle ei ole ulkoisia määreitä. Kun kahden olemassaolon nojaamiselle laitetaan ehtoja, se kaatuu.
Kun saan kokea toisen hyväksyvän läsnäolon, jossa saan pyrkimättä olla olemassa, tuntuu, että kosketan jotain elämän pyhyyttä ja hyvyyttä. Siinä hetkessä ilmassa leijuu vastaus siihen, miksi minä olen täällä.
Lue kaikki 102 oivallustani kirjasta:
