Sivu 189 – Hidasta elämää

Emme uskalla olla aitoja, vaikka rehellisyys johtaisi parempiin ja syvempiin ihmissuhteisiin

Kirjoittaja Tiia Jokisalo on toimittaja ja kirjoittaa Ilon voima -blogia henkisestä kasvusta, oman voiman löytämisestä ja sielunpuheen kuuntelemisen tärkeydestä. Hän rakastaa elämän kauneutta ja uskoo maailmankaikkeuden hyvyyteen.

Meillä on valtavasti erilaisia maskeja, joiden takaa operoimme ja suojelemme itseä toisilta. Maskit pitävät sisimpämme turvassa. Ja se on helpompaa siihen saakka, sekä katsella maskeja kuin pitää niitä, kunnes oikeasti oppii tunnistamaan ne.

Mutta kun niitä oppii tunnistamaan, seuraa muutos. Yhtäkkiä sitä huomaa, että tässä ei ollakaan niin aitona toisille ja sitä myöten itselleen kuin mitä on ehkä ennen ajatellut. Ja samalla alkaa nähdä toisten maskien taakse, ja siinä vasta hukassa onkin, kun toisen suu sanoo yhtä ja itse näkee maskin taakse aivan toista.

Toinen puhuu keltaisesta ja itse näkee hänen ajattelevan sinistä. Sitä miettii, ottaako asia puheeksi vaikka näkee, ettei toinen ole siihen valmis vai jatkaako nyökyttelemistä. Ja nyökyttely vie valtavasti energiaa.

Aito kohtaaminen vaatii rohkeutta

Emme läheskään aina kohtaa täällä toisiamme aidosti, vaan kaikessa on mukana siihen hetkeen sopiva maski. Se on turhauttavaakin, kun on itse raivannut tiensä ainakin osasta maskeista vapaaksi ja vastassa on ihmisiä, joilla niitä on vielä pitkä liuta. Mutta samalla myös ymmärrettävää, sillä maskeista vapautuminen vaatii rohkeutta.

Maskeja pidetään, koska me emme ole tottuneet puhumaan totta. Edes itsellemme, saati toisille. Sillä maskit pitävät meidät turvassa. Jos näytämme toiselle vain osan itsestämme tai jonkinlaisen kuorella suojellun puolitotuuden, koemme, että jos toinen hylkääkin, se ei satu niin syvästi.

Näyttäessämme itsemme kokonaan, asetamme itsemme hyvin haavoittuvaan tilaan, sillä silloin meillä ei ole keinoja suojella itseämme. Jos olemme täysin suojatta toisen edessä ja tämä silti kävelee pois, silloin todellinen minuutemme hylätään ja se on hyvin monelle liikaa. Siitä syystä maailmassa on pitkä liuta ihmissuhteita, jossa kumpikaan osapuoli ei tosissaan koskaan kohtaa toistaan.

Kuinka aidosti me sittenkään olemme toistemme kanssa, läheisienkään? Vaatii syvää rohkeutta näyttää itsensä toiselle. Piilotamme osia meistä kenties koko ikämme. Mutta jos näin teemme, samalla riistämme itseltä ja toiselta mahdollisuuden johonkin aivan valtavan syvään. Ja tuo syvyys heijastuu kaikkiin suhteen osa-alueisiin. Kommunikointiin, seksiin, luottamukseen, yhteisiin päämääriin, tapaan olla – kaikkeen. Mutta mitä tarkoittaa maskien riisuminen?

Suojelemmeko itseämme ja muita turhaan?

Emme me suinkaan tietoisesti maskeja pidä, moni ei yksinkertaisesti ole koskaan oppinut kohtaamaan itseään. Mutta maskit ovat siis kaikkea sitä, millä pidämme aidon sisimpämme kätkettynä niin itseltä kuin toisilta. Maskit ovat vuosien saatossa omaksuttuja keinoja selviytyä, suojella, hakea hyväksyntää ja rakkautta, silotella teräviä kulmia itsessä. Ne ovat meidän ja haavojemme välissä ikään kuin laastarina. Maskit ovat selviytymiskeino.

Yksinkertaisimmillaan esimerkkinä maskista voi toimia tilanne, jossa ystävä pyytää palvelusta, mutta emme nyt yksinkertaisesti jaksa. Sen sijaan, että luottaisimme meidän ja hänen väliseen siteeseen ja kertoisimme totuuden, kerrommekin pienen valkoisen valheen.

Suojelemme itseämme, häntä ja suhdettamme. Emme halua tuottaa hänelle pettymystä, emmekä liioin paljastaa hänelle, ettei nyt jaksa. Emme halua hänen ajattelevan meistä pahaa. Samaa tapahtuu kaikessa jatkuvasti. Emme luota, että suhde kestäisi totuuden. Ja tämähän ei ole mitenkään harvinaista, päinvastoin, se on monelle täysin normaali tapa toimia.

Maskia on myös se, ettei sano mitään. Olisi kipeä asia, joka pitäisi nostaa pöydälle keskustelua varten, mutta emme uskalla, koska pelkäämme, että suun avaaminen saa aikaan vyöryn, jonka vuoksi mikään ei ole entisellään. Ja siksi olemme hiljaa. Vaikenemisen maski.

Tai jos parisuhteessa toinen osapuoli antaa toiselle hiukan enemmän kuin itse saa. Aikaansa, panostaan, tunteitaan, sanojaan, syliään, kaikkea hieman enemmän. Hän elää kenties jonkinlaisessa uhrin roolissa, aina minä teen sitä ja tätä, tuo toinen ei koskaan. Toinen puolestaan tuntee painostusta toiselta olla jotakin enemmän.

Askeleet kohti aitoutta

Ensimmäinen askel kohti totuutta ja maskien riisumista on, että asia otetaan puheeksi. Sen jälkeen aletaan kaivaa syitä. Enemmän antava osapuoli voi pohtia, miksi annan enemmän kuin saan, mitä haluan näin saavuttaa?

Syyksi saattaakin paljastua se, ettei hän usko olevansa toisen ajan arvoinen ja on ajautunut kumppanin kanssa tilanteeseen, jossa uskomus ruokkii itseään. Jo pelkästään tuo haava itsessään, “en ole arvokas”, on vetänyt elämään kumppanin, jonka kanssa tuota haavaa saa oikein tosissaan tutkiskella. Hän saattaa myös yrittää kompensoida epätasapainoa antamalla liikaa itsestään ja näin yrittää osoittaa toiselle omalla käytöksellä, että tee kuten minäkin.

Voi kestää vuosia oivaltaa ja sisäistää tämä. Mutta se ei pääty siihen. Kun on oivaltanut, ettei usko olevansa arvokas, sen jälkeen pitää opetella löytämään oma arvo. Ja siihen kuuluu se, että antaa itselleen luvan ottaa vastaan.

Kun ensin on nähnyt itsensä uhrina, joka aina vain antaa, pitääkin opetella näkemään kokonaan eri totuus. Voikin nimittäin olla niin, että hän on valinnut antaa enemmän, koska vastaanottava asema asettaisit hän itsensä alttiiksi hylkäämiselle. Hän siis suojelee itseään olemalla se, joka antaa enemmän, sillä näin hän on niskan päällä ja kontrollissa.

Ja jälleen syvemmälle: Hän ei ole valmis näyttämään itseään puolisolleen niin syvästi. Koko ajan hän on kenties syyttänyt toista, vaikka totuus on, että hän ei itse rohkene paljastaa toiselle sisintään. Rohkene myöntää, että pelkää, että sattuu. Kuinka pinnallisesti tai syvästi voimmekaan kohdata, riippuu täysin siitä, miten valmiita olemme itsemme kanssa.

Maskeista luopuminen vaatii opettelua ja saattaa olla pitkäkin tie. Mutta se on valtavan palkitsevaa. Se vie ihmissuhteet ja suhteen itseen aivan uudelle tasolle. Maskien poistuttua ihminen kohtaa ihmisen tavalla, joka on hyvin kaunista ja hyvin intiimiä. Maskien maailmasta irtautuminen on loputon matka itseen ja toiseen, josta paljastuu aina uusi syvyys. Se polttaa kaiken turhan ja jäljelle jää aitous.

Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi – Hyväksyvä läsnäolo on paras lahja, jonka voi antaa toiselle

Läsnäolo ja huomio ovat yleensä aina paras lahja, jonka voit antaa toiselle ihmiselle. Tietenkin toinen voi tarvita sanoja, tekoja ja asioita, mutta nekin voi antaa tuon läsnäolon ja lempeän huomioimisen kera.

Ihminen on ryhmässä viihtyvä laji. Emme viihdy yksin kuten pantterit tai jotkut muut lajit. Olen lukenut kahdesta ihmiselle lajityypillisen ryhmäkoon arviosta. Joku noin reilu 30 yksilöä on aika hyvä keskiarvo. Olemme siis lajina tottuneet viettämään aikaa heimomme tai pienempien ryhmien ympäröimänä aika lailla aina ja jatkuvasti. Aivomme ovat viritetty tällaiselle vuorovaikutuksen määrälle.

Olemme vuorovaikutukseen virittäytyneitä olentoja

Koska olemme luontaisesti siis hyvin sosiaalinen laji, niin läsnäolo ja huomiominen ovat yleensä aina paras lahja, jonka toiselle voi antaa. Sanonkin myös usein kursseillani, että mindfulnessin ja läsnäolon käyttö stressin hallinnassa voi olla hyödyllistä. Läsnäolon tuominen vuorovaikutukseen on kuitenkin ehkä se kaikkein parhain paikka hyödyntää meditaatiolla ja mindfulness-harjoituksilla kehittämäänsä läsnäolon taitoa.

Usein suuri osa stressistä elämässä liittyy suoraan tai epäsuoraan myös vuorovaikutustilanteisiin. Samoin myös suuri osa meille ihmisille tärkeimmistä ja merkityksellisimmistä asioista ja kokemuksista liittyy toisiin ihmisiin. Niin tietenkin – olemmehan ryhmässä viihtyvä laji.

Lempeän huomion ja läsnäolon antaminen ei ole konkreettisesti sen kummempaa kuin vain kuuntelua ja katsomista. Eikä tällainen vaadi oikeastaan muuta kuin siis, että välttää menemästä ajatuksiinsa.

Jokin syvällä olemuksessamme huomioi ympäristöä, kehoa tai ajatuksista heti siitä hetkestä, kun aamulla heräämme.

Voitko nytkin löytää tuo olemuksesi paikan, joka huomioi? Voit palata siihen kohtaan mahdollisesti helpostikin huomaamalla, että juuri nyt kehosi hengittää itse.

Huomasitko mihin paikkaan olemuksessasi palasit?

Anna toiselle hyväksyvää huomiota

Voit antaa kenelle tahansa ihmiselle huomiota ja hyväksyvää läsnäoloasi milloin vain, niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Voit myös sopia ystäväsi, kumppanisi tai lapsesi kanssa, että nyt kuuntelet häntä seuraavat viisi (tai vaikka kymmenen) minuuttia ilman, että kommentoit mitenkään jälkikäteen.

Näin toinen saa tulla todella kuulluksi ja nähdyksi, kun lempeästi keskityt kuunteluun ja katsomiseen ilman mitään kommentointiin tai ratkaisujen etsimiseen liittyviä intentioita. Päästäkää kehonne ja olemuksenne rennoiksi ennen kuin aloitatte.

Pyydä itsellesi hyväksyvää huomiota

Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on monella tavalla eheyttävää ja parantavaa. Samoin se on hyvä ”silmät auki meditaatio -harjoitus”. Pyydä edellisessä kappaleessa kuvattua kuuntelua myös itsellesi ystäviltä tai kumppaniltasi. Pidä näin huolta itsestäsi!

Kaksi hyvää lisäideaa arjen vuorovaikutushetkiin

1) Pienen myönteisen lisän läsnäolevaan vuorovaikutukseen voi usein löytää myös sillä, että etsii toisesta ihmisestä itsensä kanssa yhdistäviä asioita. Tämä toimii – olipa kyseessä tuttu tai tuntematon ihminen. Näin yhdistäviä tekijöitä etsiessä voi omille aivoilleen viestiä, että olemme samaa heimoa toisen kanssa.

Tämä sitten luonnollisesti ja vaivatta ilmentyy omassa sanattomassa viestinnässä ja kasvojen mikroliikkeissä. Keskustelukumppani kokee tällaisen vuorovaikutuksen yleensä lämpimänä. Tämä taas auttaa häntä rentoutumaan ja tulemaan myös spontaanisti läsnä hetkeen.

2) Toinen lisä, jota voi tutkia on, että ennen kuin menee vuorovaikutustilanteeseen. Luo rento intentio siitä, että haluat olla avuksi ja hyödyksi tälle toiselle ihmiselle. Että hänen elämänsä olisi edes ripauksen parempi kuin ennen kohtaamistanne.

Ja kuitenkin elämä on rajallinen, niin miksipä ei menisi tällaisella rakastavalla intentiolla jokaiseen vuorovaikutustilanteeseen. Tuo hetki on kadotettu hetki viettipä vuorovaikutuksen rakkaudessa tai vaikka välinpitämättömyydessä. Kannattaa viettää kaikki hetket rakkaudessa!

Unsplash kuvat: Timo Stern / Limor Zellermayer

Tunteiden kieltäminen tekee kipeää – Onko sinunkin tunteitasi joskus vähätelty?

Meillä suomalaisilla on paljon tietoa, taitoa ja lahjakkuutta. Myönteisessä kannustuksen ja avoimuuden ilmapiirissä voisimme saada aikaiseksi vaikka mitä.

Valitettavasti meillä on korostuneen paljon syvästä häpeästä ja arvottomuuden tunteesta kumpuavia käyttäytymismalleja ja vaivoja, kuten kateus, kiusaaminen, ylikiltteys, ylisuorittaminen, virheiden pelko, herkkänahkaisuus, keskustelukyvyttömyys, tunteiden ilmaisun vaikeus, erilaiset addiktiot, masennus, ahdistuneisuus, psykosomaattiset oireet ja vihanhallintaongelmat. On vaikea kukoistaa, jos ahdistaa.

Tunteiden käsittelyn malli opitaan lapsena

Vartuin perheessä, jossa oli kaksi epätervettä tapaa käsitellä tunteita: raivoaminen ja täydellinen tukahduttaminen. Kuten monella auttamistyötä tekevällä, minullakin kiinnostus henkistä kasvua ja hyvinvointia kohtaan on kummunnut pitkälti henkilökohtaisista kokemuksista ja pyrkimyksestä muuttaa oppimiani epäterveitä malleja.

Tehtyäni nyt toistakymmentä vuotta emotionaalista paranemistyötä sekä itseni kanssa että asiakkaitteni tukena, olen saanut varsin kattavan käsityksen siitä, kuinka käsittelemättömät tunteet aiheuttavat pahoinvointia. Monella meistä emotionaalinen turva on jäänyt saamatta ja henkinen kasvu on jäänyt kesken siltä osin.

Kohtaan työssäni vuosittain satoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet emotionaalista kaltoinkohtelua. Asiakkaitteni kertomuksissa toistuu se, että varttuessaan heidät on hylätty tai heitä on rangaistu suhteettoman ankarasti, kun he ovat kokeneet vaikeita tunteita, kuten suuttumusta.

Sen sijaan, että he olisivat saaneet tukea ja lohdutusta, nämä ihmiset ovat saaneet osakseen huutamista, mykkyyttä, huomiotta jättämistä, piiskaamista, sivuuttamista, väkivallalla uhkaamista, eristämistä, nöyryyttämistä, naureskelua, vähättelyä ja mitätöimistä. Monen tunne on lapsena kielletty toteamuksilla, kuten

Älä nyt viitsi.
Sinä ylireagoit.
Älä itke.
Eihän tuo voinut sattua.
Älä tee kärpäsestä härkästä.
Lopeta tuo temppuilu.
Kukaan muu ei reagoi tuolla tavalla.
Älä ole hysteerinen.
Käyttäydy kiltisti.
Mitä sinä taas vollotat?

Kenties sinäkin olet saanut kuulla vastaavia kommentteja? Minä ainakin olen.

Lapsi tarvitsee emotionaalista turvaa

Vaikean tunteen kanssa kamppaileva lapsi tarvitsee rinnalleen turvallisen ja rauhallisen aikuisen, joka osaa säädellä omia tunteitaan ja sietää lapsensa tunteita. Aikuisen, jolla on tunneälyä.

Lapselle se, että vanhempi ei kykene vastaanottamaan hänen hätäänsä ja voimakkaita tunteitaan on turvattomuutta aiheuttavaa. Se tuntuu siltä, kuin oma isä tai äiti sanoisi ”Et saa tuntea noin. Sinussa on vikaa. Olet vääränlainen. Rakastan sinua sitten, kun olet sellainen kuin haluan sinun olevan.”

Kun kiellämme ja mitätöimme lapsen tunteen, kiellämme tavallaan koko lapsen. Lapsi alkaa sopeuttaa käytöstään pärjätäkseen kotiympäristössä.

Lapsi ei ole pikku tyranni, vaan hänen käyttäytymisensä on sopeutumista epäjohdonmukaiseen kasvatukseen.

Tunteet kertovat todellisista tarpeista. Jos noihin tarpeisiin ei koskaan vastata, lapsi alkaa sulkeutua. Syntyy traumoja ja tunnelukkoja. Silloin on vaikea varttua henkisesti hyvinvoivaksi, tunteensa hallitsevaksi ja oman arvonsa tuntevaksi ihmiseksi. Sisälle kertyy arvottomuutta, riittämättömyyttä, häpeää, syyllisyyttä, kaunaa ja tukahdutettua vihaa. Se aiheuttaa monenlaista kipuilua.

Lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkonen toteaa: ”Lapsi ei ole pikku tyranni, vaan hänen käyttäytymisensä on sopeutumista epäjohdonmukaiseen kasvatukseen”.

Tunteiden kanssa voi oppia elämään

Olen pohtinut paljon sitä, miksi täysin luonnollisesti ihmisenä elämiseen kuuluvat tunteet ovat meille suomalaisille niin vaikeita. Miksi kulttuuriamme leimaa edelleen melkoinen ankaruus?

Ovatko sodat yksin syy emotionaaliseen kipuiluumme? Olemmeko olleet niin pitkään vieraan vallan alla, että olemme unohtaneet arvomme? Miksi joku mieluummin uhriutuu ja kipuilee koko ikänsä, kuin pyrkii työstämään tunteitaan ja uskomuksiaan?

Näen, että meillä on sydämen sopukoissa niin paljon hyvää, mutta jotenkin se ei pääse ulos. Olemme tuomittuja toistamaan samoja malleja, ellemme uskalla tehdä muutostyötä itsemme kanssa.

Näen, että meillä on sydämen sopukoissa niin paljon hyvää, mutta jotenkin se ei pääse ulos.

Valtaosa asiakkaistani toteaa suurimman motivaationsa olevan omat lapset. He haluavat opettaa lapsilleen terveempiä tapoja käsitellä tunteita, kuin mihin ovat itse oppineet. Tunteiden käsittelyn taitoa voi onneksi opetella jälkikäteen, vaikka lähtökohdat eivät olisi olleet optimaaliset.

Jokainen, joka parantaa itsensä, vaikuttaa positiivisesti läheisiinsä, ja hyvän kierre vahvistuu.

Kurkkaa myös Suvin kirja:

”Joskus halaus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa” – 5 voimakuvaa Sinulle

Ethän unohda halauksen voimaa❤️ Lisää voimakuvia löydät Instagram-tililtämme @hidasta

Vahva parisuhde rakennetaan arkisilla rakkauden teoilla – Ethän anna arjen etäännyttää sinua kumppanistasi

Vaikka tiedämme asioiden muuttuvan, jotkut meistä yhä ajattelevat, että parisuhde ja rakkaus ovat muuttumattomia. Järjen tasolla ymmärrämme, että näin ei ole, mutta arjen ja elämän vauhdissa emme ole läsnä muutokselle.

Terapeuttina kuulen, kuinka jotkut tunnistavat hetkiä, jolloin olisi ollut hyvä tehdä jotakin suhteelleen, mutta ei tehty. Aika kului, asiat muuttuivat. Parisuhteessa jompikumpi muuttui, vaikka itseasiassa molemmat muuttuivat. Nähtiin merkkejä. Merkkejä oli useita parisuhteen matkalla. Merkkeihin ei vain reagoitu. Arki vei. Elämä vei. Parisuhde ei tuntunut kaikessa siinä niin merkitykselliseltä, että olisi pysähdytty.

Työssäni näen mitä arki tekee suhteille. Kaikki menee pikku hiljaa suhteen edelle. Suhteesta tulee enemmän riippakivi. Kumppanin läsnäolo ketuttaa, ahdistaa. Haluaa olla enemmän töissä, ystävien kanssa ja harrastusten parissa, koska oman kumppanin kanssa on vain niin epämukavaa olla.

Vaikka sydän janoaa tulla lähelle, mieli kerää etäisyyttä, joka pikkuhiljaa muuttuu myös fyysiseksi etäisyydeksi. Ei ole enää aikaa parisuhteen väliselle rakkaudelle ja turvan luomiselle. Arki etäännyttää kumppanista.

Joskus arki etäännyttä niin, ettei ole enää paluuta koko parisuhteeseen. Tai sitten käy niin hyvin, että koska havahdutaan, löydetään parisuhteessa jokin uusi taso, uudet tavat olla läsnä parisuhteelle ja tulevaisuus yhdessä voi jatkua. Herätys parisuhteen tilaan tulee, kun on vaikeaa olla yhdessä, mietitään jo mahdollista eroa tai toinen parisuhteessa on ollut uskoton.

Parisuhde on kuin linnake

Kuvaan parisuhdetta linnakkeena. Vallihauta on rakkaus ja laskusilta linnakkeeseen tahto. Rakkaudelliset arkiset parisuhdeteot ovat linnakkeen muurin pinta. Tekojen vähentyessä tai unohtuessa ei yhden tiilen rapautuminen tee parisuhteelle hallaa.

Puhurit, sade, tuisku ovat elämässä kohtaamiamme haasteita. Ne rapauttavat linnakkeen pintaa. Tarpeeksi paljon kun on puutetta parisuhdeteoista ja elämässä tuulee ja tuiskuaa, alkavat tiilet putoilla, lohkeilla ja syntyy aukkoja.

Linnake ei ole enää entisensä, ei yhtä vahva ja vallihautakin voi kuivua auringonpaahtaessa. Parisuhde on altis ”viholliselle”. Parisuhteessa on tilaa jollekin kolmannelle, ihmiselle tai asialle.

Kun parisuhteesta häviää tahto, laskeutuu silta suoraan linnakkeen sisälle ja se mahdollistaa sisällepääsyn tai uloslähdön.

Elämässä tapahtuu myös asioita, jotka haastavat parisuhdetta

Jokaisen elämässä tapahtuu asioita, jotka haastavat elämän. Elämä ei meillä kenelläkään ole pelkkää auringonpaistetta ja makeaa hattaraa. Välillä elämä runnoo ja kuura yltää sieluun saakka.

Elämänhaasteita on monenlaisia. Niiden rankkuutta emme voi vertailla keskenään. Jokainen me koemme erilaiset tilanteet hyvin eri tavoin. Se mikä toiselle on pikkujuttu, voi olla toiselle todella iso ja lamauttava kokemus. Asiat riippuvat siitä millaisia olemme ja mitä olemme elämässä kohdanneet. Olen sitä mieltä, että joillekin kuorma on kohtuuttoman raskas. On ihmisiä, jotka saavat kantaakseen huomattavasti enemmän kuin ihmisen kantokyky on.

Kumppanisi ei välttämättä reagoi haasteisiin kuten sinä

Parisuhteessakin suhtautuminen elämänhaasteisiin on hyvin erilaista. Kumppani ei välttämättä reagoi tilanteeseen tai tapahtumaan samalla tavalla tai samassa ajassa. Minun ja mieheni suru tyttäremme kuoleman jälkeen näyttäytyi hyvin eri tavoin. Minä surin näkyvästi puhumalla ja kirjoittamalla sekä muiden ihmisten seurassa heti kuoleman alkuhetkistä lähtien.

Mieheni tuki minua ja kun koki, että jaksan seisoa taas omilla jaloillani, hän sai tilaa omalle surulleen. Suru oli hänelle henkilökohtaista, hiljaista pohdintaa yksinäisinä hetkinä. Olemme niin erilaisia kaikissa tunteissamme.

Elämänhaasteissa punnitaan arjen rakkauspankin talletukset

On tosiasia, että kaikki haasteet eivät yhdistä, vaan on asioita elämässä, jotka myös erottavat. Siksi olisi merkityksellistä, että perusarjessa huomioisimme parisuhteemme, toisemme. Oppisimme suhteen alkuhuuman haihduttua yhä jakamaan itsestämme muutakin kuin pintaa.

Sitten kun tulee haastava aika, niin olisimme yhä lähellä toisiamme ja tuntisimme toistemme sekä itsemme tarpeet. Osaisimme sanoittaa niitä. Pyytää apua kumppaniltamme ja tukeutua häneen.

Kun elämässä tulee tiukka hetki, parisuhteen lujuus testataan. Silloin ei aikoinaan järjestetyt satunnaiset treffit välttämättä uppoavaa laivaa ja sammuvaa intohimoa sytytä uudelleen. Näissä hetkissä kysytään tahtoa ja rakkautta. Sitä miten paljon rakkauspankkiin on aikoinaan talletettu arjessa. Kuinka paljon on ollut tekoja, läsnäoloa ja tarpeiden kohtaamista.

Vaikutamme ympäristöömme

Kaikissa suhteissa on haavoja. Jokaisessa suhteessa tulee kompurointia. Tarkoituksena on yhdessä tarkastella kompuroinnin aiheuttamia hiertymiä, haavoja ja muita ruhjeita. Kuulen, että mitä mikään auttaa, kun toinen ei muutu tai ei halua terapiaa tai keskustella. Elämme aina yhteydessä toisiimme.

Kun itsessämme tapahtuu muutos tarkasteltuamme toimintaamme ja tultuamme tietoisemmaksi itsestämme, vaikuttaa se aina myös ympäristöömme. Voi olla, ettet näe haluamaasi vaikutusta heti, mutta muutoksesi vaikuttaa ympäristöösi.

Arkiset parisuhdeteot ovat ydinjuttu. Kun elämä tuntuu raskaalta ja omat voimat ovat vähissä, on uskallettava käpertyä kumppanin iholle ja tankattava siinä rakkautta. Kun tästä ihostelusta on tehty rutiini tai rakkaudellinen rituaali, ei se tunnu omituiselta tai työläältä, kun elämä on uuvuttavaa.

Kuuntele Pauliinan Rakkaus on tekoja arjessa -kirja äänikirjana esimerkiksi täältä.

Mitä parisuhteessa saa odottaa ja mihin ei tarvitse sopeutua?

Mitä läheisessä ihmissuhteessa saa odottaa? Aika usein kuulee puhuttavan, että nykyisin ihmiset ovat ”liian vaativia” kumppanin valinnassa. Osittain tämä on varmasti myös totta, sillä nopeat deittipalvelut luovat illuusion rajattomista mahdollisuuksista: entä jos jossain onkin joku vielä ”parempi”?

Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, ja on aikuista myös todeta, että liikoja vaatimuksia ovat sellaiset ulkoiset vaatimukset, joissa ihmisen sisäisyyttä enemmän vaaditaan ulkoisia statuksia ja meriittejä. Silloin voi olla ihan hyvä luopua epärealistisista vaatimuksista.

Samaan aikaan taas uskon, että on asioita joiden suhteen on tervettä ja viisasta olla hitusen vaativakin. Minulle se asia on emotionaalinen turvallisuus ja sitoutuminen kasvuun.

Läheisriippuvaisissa suhteissa ihminen pitää suhdetta yllä usein itsensä kustannuksella, ylisopeutuu ja sietää liikaakin. Emme tule kuitenkaan koskaan löytämään ”täydellistä palasta” ja toista puoliskoa jonka kanssa kaikki vaan loksahtaa täydellisesti yhteen.

On myös aikuisuutta hyväksyä, että jos haluaa toimivan parisuhteen, se kysyy molemmilta osapuolilta työskentelyä. Vapaamatkustelulla voi toki myös olla suhteissa, mutta sellaiset suhteet jäävät usein tunnetasolla jollain tavoin tyhjiksi ja herättävät turvattomuutta.

Millaisia standardeja sinulla on parisuhteessa silloin, kun arvostat itseäsi?

Standardien ei ole tarkoitus tuottaa epärealistisia vaatimuksia, vaan niiden on tarkoitus rajata pois sellaisia suhteita, joista jo alkumetreiltä huomaat, että näissä ihmissuhteissa et mitä luultavimmin voi tulla kunnioitetuksi ja kohdelluksi arvostavasti.

Niiden tarkoitus on kieltäytyä toistuvista kaavoista, joihin alitajuisesti on elämänhistoriansa varrella ajautunut. Tämän rajaamisen voi tehdä kunnioittaen ja arvostuksella.

Monesti ajaudumme suhteisiin pelkän vetovoiman perusteella. Aikuisempaa olisi rauhassa tunnustella, onko tämä suhde minulle hyväksi. Onko suhde sellainen, jossa on mahdollisuus kasvaa herkästi, aidosti ja avata omat siipensä?

Vai kysyykö suhde sitä, että koitat jatkuvasti sopeuttaa itseäsi johonkin, joka ei alkujaankaan ollut sinua varten? Kysyykö suhteen ylläpitäminen sitä, että pienentää itseään, jättää ilmaisematta rajojaan ja tarpeitaan?

Neliötä ei kannata väkisin runnoa aukosta, johon mahtuu vain ympyrä.

Millaisia asioita sinä tarvitset suhteessa voidaksesi autenttisesti olla oma itsesi?

Millaiset asiat eivät ole sinulle enää ok suhteessa?

Näiden suuntaviivojen tuella voit uusiin ihmisiin tutustuessasi pitää mielessä arvosi ja vastaavasti ne auttavat muistamaan niitä oppeja, joita olet jo elämässäsi kipeimmän kautta saanut.

Esimerkkejä asioista, jotka ovat minulle ”Ei tee minulle hyvää, en halua valita näitä asioita elämääni ja ihmissuhteisiini”

Kyvyttömyys itsereflektioon
Itsekeskeisyys/kyvyttömyys empatiaan
Epäjohdonmukaisuus (sanat, teot ja aikeet ristiriitaisia taikka epämääräisiä)
Hoitamattomat addiktiot ja niiden kieltäminen
Vastuuttomuus

Esimerkkejä asioista jotka ovat minulle ”Tekee minulle hyvää, ja näitä asioita tarvitsen ihmissuhteissa joita valitsen elämääni”

Emotionaalinen turvallisuus
Avoimuus
Johdonmukaisuus
Itsereflektio taidot
Inhimillisyys ja oman haavoittuvaisuuden paljastaminen
Vastuunotto

Keskeinen osa läheisriippuvaisuudesta toipumista on syvästi ymmärtää (ja kertausharjoituksia tarvitsee luultavasti jokainen), että me emme voi muuttaa ketään toista. Ihmiset ovat, keitä he ovat. He voivat kasvaa ja kehittyä, mutta se ei koskaan ole meistä kiinni. Vettä ei tarvitse muuttaa viiniksi. Eikä kannata uskotella itselleen, että ehkä se vesi ajan myötä muuttuisi viiniksi.

Valitse elämääsi ihmisiä, jotka ilmentävät jo sitä, mitä sinä tarvitset ja kaipaat. Tämä tietysti haastaa meitä kysymään myös itse itseltämme, elämmekö itse toivomiemme asioiden mukaan.

On myös hyvä muistaa, että kukaan ihminen ei luultavasti pysty kaiken aikaa elämään arvojensa mukaan. Mutta ihminen, johon on turvallista sitoutua, reflektoi itseään itsensä vuoksi ja valta-osan ajasta valitsee toimia arvojensa mukaan. Kukaan ei kuitenkaan pysty siihen joka hetki. (Tai saa toki ilmoittautua minulle, jos tietää aina tähän pystyneensä ;)).

Ja miten voisimme samalla pitää sydämessämme sen, että standardit ovat suuntaviittoja, eivät lukkiutuneita ja fakkiutuneita muureja. Jos emme tiedosta, mitä tarvitsemme, ja tietoisesti pyri siihen, tyydymme luultavasti vaillejäämisen pelossa johonkin puolinaiseen ratkaisuun.

Joskus elämään mahtuvat tulemaan ne oikeat asiat, jotka ovat sydämen pohjasta KYLLÄ, vasta kun olemme sanoneet niille asioille EI, jotka ovat meille EI.

Eevin kirja Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi käsittelee läheisriippuvuudesta toipumista ja sopii ihmiselle, joka on taipuvainen hukkaamaan itsensä suhteissa. Kirjan voi tilata TÄÄLTÄ.

Emme valitse itse, milloin havahdumme elämään itsemme näköistä elämää – jos olet jo havahtunut, voit pitää itseäsi onnekkaana

Olipa kerran nainen, joka laittoi kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle. Nainen eli kiireistä elämää, kannusti ja tuki ystäviään, oli lojaali työntekijä, kuljetti lapsiaan harrastuksiin. Omaa aikaa oli hyvin vähän, ja usein ne hetket kuluivat herkutellen ja upoten muihin maailmoihin ruutujen takana.

Nainen oli väsynyt ja lievästi masentunut. Hän oli aina ollut kiinnostunut henkisyydestä ja itsetuntemuksesta, mutta toteutus jäi armottomasti ajanpuutteen jalkoihin. Oman elämän tarkastelu ja meditoimisen aloittaminen tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.

Nainen tiesi, että jos hän saisi viikon lomaa kaikesta, hän joisi mojitoja ja tanssisi villisti niin, että raskas arki unohtuisi. Hengitysharjoitukset ja omm-äänet eivät siihen lomaan mahtuisi. Ne vaatisivat niin paljon enemmän aikaa ja jaksamista. Tuntui, kuin vuodet vain vierisivät, eikä varsinaista muutosta ollut näköpiirissä. Kunnes…

Olipa kerran mies. Mies eli pitkässä hyvässä parisuhteessa, jossa oli kuitenkin hyvin tyypillisesti monia selvittämättömiä asioita. Keskusteluyhteys oli olemassa, mutta vaikeita aiheita välteltiin.

Tilanne oli urautunut vuosien saatossa niin, että miehellä oli hyvin ristiriitaiset tunteet kumppaniaan kohtaan. Toisaalta tämä oli se läheisin ja rakkain – toisaalta suhteessa vallitsi usein tietynlainen tyytymättömyyden ilmapiiri. Helposti mies joutui silmätikuksi silloin, kun naisella oli huono olo omissa nahoissaan. Niin tuntui olevan usein.

Ajan myötä ainainen nyreys ajoi epätoivon valtaan. Olo oli torjuttu ja suorastaan hylätty. Miehestä tuntui kuin elämä olisi vain elokuva, joka eteni väistämättä tiettyyn suuntaan, eikä mitään ollut tehtävissä. Kunnes…

Kunnes

Kunnes hän sairastui vakavasti.
Kunnes hänen läheisensä menehtyi yllättäen.
Kunnes hän koki uupumisen ja paloi loppuun.
Kunnes hän koki niin paljon tuskaa, että vihdoin havahtui.
Kunnes jokin yllättävä sattuma johdatti hänet juuri oikeana päivänä oikeaan paikkaan ja… (Yleensä muiden vaihtoehtojen kanssa yhdessä.)
Kunnes tilanne ryöstäytyi käsistä ja hänen oli pakko tehdä valintoja.
Kunnes puoliso ilmoitti haluavansa erota.

Kun nainen havahtui

Kun nainen havahtui, hän huomasi aliarvostaneensa itseään ja suorittaneensa raskasta roolia tullakseen hyväksytyksi muiden silmissä. Hän oli tehnyt niin aina, ja sen vuoksi kuvion murtaminen vaati aikaa.

Vähitellen nainen oppi ottamaan pieniä hetkiä itselleen, jolloin hän oli läsnä omille ajatuksilleen. Hän ei ollut vain mahdollistaja, vaan tasa-arvoinen ihminen tarpeineen. Nainen alkoi lukea yhä enemmän itsetuntemuksen kirjallisuutta ja löysi muutamia metodeja, joita päätti kokeilla.

Tuntui kuin valo olisi syttynyt hänen sisällään. Vaikka asiat olivat pieniä, ne viljelivät jatkuvasti lisää hyvinvointia. Myös perheen elintavat muuttuivat terveellisemmiksi, ja kiireistä arkirytmiä tarkastettiin.

Kun mies havahtui

Kun mies monien ikävien käänteiden jälkeen havahtui, hän alkoi käydä terapiassa. Siellä hän ymmärsi, että hänen äitisuhteensa oli ollut jokseenkin samanlainen kuin suhde (nyt jo ex-) kumppaniin. Mies huomasi olevansa tietyissä asioissa aivan liian lepsu.

Vältteli aiheita, joihin kumppani ei halunnut mennä, vaikka juuri niiden selvittäminen olisi ollut suhteen elinehto. Hän myös vaistomaisesti otti osallisuutta toisen ihmisen pahasta olosta eikä kyennyt vetämään rajaa toisen ihmisen tunteiden ja omiensa välille. Elämä oli ollut hyvin raskasta.

Mies oivalsi, ettei hänen tarvinnut aina olla kiltti, joustava ja tukeva osapuoli. Monesti tärkeä palaute oli jäänyt antamatta suhteen pysyvyyden vuoksi, mutta ironista kyllä, sama asia oli lopulta kääntynyt sen kohtaloksi.

Mies alkoi lukea tunnelukoista ja tuntui kuin hän olisi lukenut omasta itsestään. Puhuessaan ex-kumppanin kanssa puhelimessa hän huomasi kaipaavansa kaikkea sitä hyvää, jota heillä oli ollut vaikeudesta huolimatta.

Sovittiin, ettei mikään ollut varmaa, ja jos he tapaisivat, heidän täytyisi puhua asiat halki. Miehen täytyisi olla rehellinen itselleen. Uusi elämänpolku oli vasta auki ja alussa, mutta mies tunsi perhosia vatsanpohjassa ja onnellisuutta pitkästä aikaa.

Kriittinen leikkauspiste

Muutoksenpelko tekee sen, että tuppaamme tyytymään tuttuun turvalliseen, vaikka se aiheuttaisi kärsimystä. Havahtuminen tapahtuu siinä leikkauspisteessä, jossa tuska kasvaa yli muutoksenpelon. Tämä johtuu siitä, että muutoksenpelko, menettämisenpelko ja monet muut pelot ovat alitajuisia ja muodostavat siten kyseenalaistamattoman totuuden.

Jos näkisimme pelkopohjaiset ajatusmallimme kirkkaassa päivänvalossa, voisimme valita toimia toisin jo ennen kuin selkä on seinää vasten ja on ihan pakko. Tällöin tosin olisimme jo havahtuneita. Havahtumisemme olisi tapahtunut aikaisemmin, tavalla tai toisella mutta ei silloinkaan itsestään.

Elämä järjestää

Jos sinä olet jo havahtunut, voit siis pitää itseäsi varsin onnekkaana. Voidaan olettaa, ettet ole päässyt aivan helpolla, sillä jokin on saanut muutoksen aikaan.

Emme itse valitse, milloin aika on oikea havahtumiselle: elämä järjestää sen asian puolestamme. Vasta havahtuneina voimme valita jatkaa pidemmälle havahtumisen polulla tai jarrutella sen etenemistä. Kuitenkin mitä havahtuneempia olemme, sitä vaikeampaa on elää itseään vastaan. Tietoisuuden kasvaessa joudumme tekemään vaikeitakin päätöksiä ja rohkaistumaan aidon hyvinvoinnin vuoksi, kunnes elämä on linjassa arvojemme kanssa.

Muutos voi viedä useita vuosia, mutta sen jälkeen kaikki helpottuu. Vahdimme vain, että linja pysyy. Kiitollisina siitä, että saimme havahtua.

❤️:lla Riikka

Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.

”Kenenkään ei kuulu pitää parisuhdetta yksin pystyssä” – 5 askelta kohti tasapainoisempaa parisuhdetta

Parisuhde ei ole kaksi ihmistä ynnättynä yhteen, vaan oma yksikkönsä. Hyvinvoivassa suhteessa on tilaa sekä läheisyydelle että erillisyydelle. Suhde pysyy tuoreena, kun molemmat osapuolet tuovat suhteeseen ja myös ottavat vastaan.

Terve erillisyys on kykyä erottaa toisen vaatimukset, ihanteet ja syytökset omasta totuudestaan. Rakastava aikuinen on valmis keskustelemaan suhteesta, mutta ei suostu roskasangoksi.

Läheisriippuvaisessa suhteessa ei ole tilaa terveelle erillisyydelle. Itsetuntemusohjaaja ja kouluttaja Eevi Minkkisen uutuuskirja Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi avaa lempeän inhimillisellä tavalla läheisriippuvuutta ja sitä, miten vahingollisista parisuhdekaavoista on mahdollista vapautua. Opas auttaa peilaamaan omia kokemuksia ja kertoo, miten tutut toimintamallit voi muuttaa helppojen työkalujen ja vertaistuen kautta.

Tässä Eevin 5 askelta kohti tasapainoisempaa parisuhdetta:

1. Sinun ei tarvitse jahdata toista. Rakkaudessa toista ei tarvitse jahdata, hän haluaa itse olla paikalla.

2. Sinun ei tarvitse pelastaa ketään. Eikä sinua tarvitse pelastaa. Voit olla toisen vierellä ja saat kaivata toista rinnallesi.

3. Kumpikin on vastuussa siitä, että ilmaisee itseään autenttisesti ja toista kunnioittaen. Tasapainoisessa suhteissa kummankin tunteet tulevat kuulluksi ja nähdyiksi. Tunteet eivät kuitenkaan oikeuta satuttavaa reagointia.

4. Rohkene pyytää anteeksi. Koska joskus kuitenkin läikkyy, mokaa ja kompuroi, on nöyrästi nostettava käpälä pystyyn ja pyydettävä vilpittömästi anteeksi. Sanojakin tärkeämpää on kuitenkin ottaa vastuu teoistaan. Paras anteeksipyyntö on muuttunut käytös.

5. Muistakaa, että olette samalla puolella – ette toisianne vastaan. Viestikää avoimesti, herkästi ja kumpaakin kunnioittaen tarpeistanne, haavoistanne ja toiveistanne. Vaikka olisitte eri mieltä, on tärkeää kunnioittaa sitä, miltä toisesta tuntuu.

Kurkkaa kirja:

Haastatko vai vältteletkö riitaa? Kumpikaan ei ole hyväksi itsellesi eikä läheisillesi

Konfliktitilanteet ovat varmasti jokaiselle tavalla tai toisella haastavia. Temperamentti ja persoonallisuus määrittävät paljolti sitä, miten konfliktin kohtaa, käsittelee ja ratkaisee. Jos kaksi hyvin erilaista ihmistä ottaa vaikean asian puheeksi, voi lopputulos olla kaikkea muuta kuin rakentava.

Olisi hienoa, jos konfliktista seuraisi jotain hyvää — onnellisessa tapauksessa asia saadaan ratkeamaan parhain päin, ja osapuolet oppivat toisistaan sekä itsestään jotain uutta. Vahvatahtoinen ihminen saattaa kuitenkin haluta pitää näkökannastaan kiinni, kun taas kiltti ja ujo saattaa mukailla ja ottaa syyt niskoilleen. Kumpikaan ei tässä tilanteessa toimi oikein, jos ajatellaan kaikkien osapuolten kannalta toimivaa ja tasapuolista ratkaisua.

Konflikteja, riitoja ja sanaharkkoja tulee eteen niin työelämässä, parisuhteessa kuin ystävyyssuhteissakin.

Vaikka riitatilanteita välttäisi ja elämä näyttäisi päällisin puolin aurinkoiselta, voi tällainen miellyttäjäpersoona käydä suurta riitaa sisimmässään — itsensä kanssa: ”Onhan minulla oikeus pitää puoliani, täytyy asetella sanana fiksusti”, ”ehkä helpompaa on sittenkin, että nielen ylpeyteni ja olen hiljaa”. Jos konflikti ei ratkea, saattaa tämä tyyppi syyttää itseään siitä, että edes otti asian puheeksi ja välttelemisen kierre vain kasvaa.

Sitten on tämä toisenlainen konfliktin kohtaaja: hän sanoo asiat kuin kokee, eikä tunteen vallassa pysty ehkä muotoilemaan asiaansa rakentavasti, vaikka haluaisi. Hänen käytöksensä saattaa loukata muita, mutta itse hän ei välttämättä tätä tiedosta. Jos toinen osapuoli on edellä mainittu miellyttäjä, hän usein itku silmässä hyväksyy vastapuolen sanat, eikä tunteen vallassa ilkeyksiä laukova tyyppi saa kuulla tekevänsä väärin. Jos taas vastassa on samankaltainen räiskyvä tyyppi, voi konflikti kärjistyä pahasti.

Onneksi neuvottelutaitoja voi opetella temperamentista ja persoonasta riippumatta.

Se vaatii kuitenkin työtä, sillä olemme tottuneet toimimaan omien sisäisten malliemme ja temperamenttimme mukaisesti, joten uudenlainen lähestymistapa voi tuntua lähes mahdottomalta. Usein lopputulos kuitenkin palkitsee, sillä vaikeista asioista keskusteleminen avaa usein jotain uutta kaikista osapuolista.

Ensi kerralla, kun kohtaat konfliktin, voit pysähtyä hengittämään muutaman kerran ennen hätiköityjä ratkaisuja. Oman äänen saa kyllä kuuluviin, ennemmin tai myöhemmin. Konfliktien ratkaisu on yhteistyötä. Jotta tilanteeseen löytyy kaikkia osapuolia miellyttävä ratkaisu, tarvitaan myös molemminpuolista joustoa ja kunnioitusta — tarvitaan neuvottelutaitoja.

Hyvän neuvottelun perusperiaatteita:

-Asiallinen ja yleisiä käytöstapoja kunnioittava puhetyyli
-Jämäkkä ja selkeä ulosanti
-Ratkaisua etsivä, eteenpäin kulkeva ja kuunteleva ote
-Tasapuolinen puheenvuorojen jako
-Motivaatio ratkaisun löytämiseksi

Voisitko kokeilla noudattaa näitä ajatuksia seuraavan kerran, kun kohtaat konfliktin? Kyllä, vaikka kyseessä olisi se tuttu puoliso, paras ystävä tai hankala työkaveri. Kyllä, vaikka se tuntuisi kuinka teennäiseltä tai epämiellyttävältä tahansa. Lopputulos saattaa yllättää!

Mitä sitten, jos elämänmuutos ei onnistu? – Maitojunalla paluu on sekin sallittua

Elämänmuutos. Parempi elämä. Unelmien elämä. Muutos. Tämän päivän check-listan kirkkaimpia tähtiä. Mutta mitä jos muutos ahdistaa, ärsyttää ja vähintäänkin hirvittää?

Muutos saattaa pelottaa osin siksi, että turhan usein muutos mielletään valtavan kokoiseksi vuoreksi, joka seisoo oman elämän ja uuden elämän välissä. Ja se vuori täytyy ylittää kertaheitolla ja yksin, koko elämä pitää laittaa uusiksi saman tein ja kokonaan. Muuten on epäonnistunut tai ainakin polkee elämässään paikoillaan.

Mutta ei se nyt ihan niin ole. Vuosia sitten laitoin itse elämässäni kirjaimellisesti lähes kaiken uusiksi. Se tapahtui sen jälkeen, kun perhettäni oli kohdannut suru ja olimme menettäneet läheisen. Jätin parisuhteeni, vanhan kotini, vaihdoin työpaikkaa ja ostin uuden asunnon. Ajattelin, että muutos tekee minusta onnellisemman ja sitten voisin alkaa taas voida paremmin. Sillä seurauksella, että sain muutamaa vuotta myöhemmin kaikesta muutoksesta johtuneen burnoutin.

Silloin jouduin myöntämään, ettei jättimäinen ja kertalaakista tehty muutos ollutkaan ehkä hyvästä. Jouduin sitä vastoin jälleen uuden muutoksen keskelle. Muuttamaan taas kerran elämääni, jotta voisin paremmin.

Sen jälkeen tein muutostöitä vähän harkitummin. Olin etuoikeutettu ja sain töistäni virkavapaata ja siten aikaa miettiä, mitä muutos minulle merkitsisi. Oivalsin, ettei se ollut muuttamista toiselle puolelle maailmaa tai liittymistä johonkin kaukaiseen heimoon. Se oli ainoastaan työnkuvan muuttamista, ja sen lopulta teinkin.

Elämän paremmaksi muuttava muutos voi olla elämästä riippuen hyvin erilainen. Muutos ei ole koskaan liian pieni tai vähäpätöinen. Se voi olla uuden harrastuksen aloittaminen tai jostain kuluttavasta rutiinista tai ihmissuhteesta irti päästäminen – tai vaikka alkuun etäisyyden ottaminen. Muutos voi olla omien rajojen vetämistä, Ei-sanan ahkerampaa käyttämistä, ikävän rutiinin ulkoistamista tai avoimen keskustelun aloittamista mieltä painavasta asiasta. Uskon, että ihan jokainen voi muuttaa elämästään jotain, ja tehdä siitä siten parempaa.

Samalla voisi riisua päältään ainakin sen ”mutku”-ajattelun sekä kenties yhden kerroksen ”pakkoajattelua”. Kaikki asiat, joita on pitänyt elämässä pakkoina, eivät välttämättä nimittäin sitä ole.

Ystäväni ei voinut lähteä kerran kävelylenkille, koska sinä päivänä oli vielä pakko tehdä viikon ruoat, silittää pyykit ja mankeloida lakanat. Lopulta minä pakotin hänet hylkäämään suunnitelmansa ja päädyimme kävelylenkille miettimään, mitä kaikkea oikeastaan oli ihan pakko tehdä. Listasta ei tullut hirmuisen pitkää.

Muutos on toki kytköksissä elämäntilanteeseen. Suurperheen äiti ei usein voi (eikä luultavasti lopulta haluakaan) muuttaa vieraaseen maahan tai heittäytyä epävarmuuden sietämistä vaativaan taitelijayrittäjyyteen. Mutta ei perheetönkään voi kuin unelmoida asioista, jotka ovat perheelliselle itsestäänselviä. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Kun päätin ryhtyä yrittäjäksi ja muuttaa elämäni niiltä osin, joilta olin siihen tyytymätön, joku tokaisi minulle, että Voi kun minäkin voisin! Ja minä mietin, että totta kai voit, jos tarpeeksi tahdot.

On totta, että perheettömänä minun oli helpompaa ottaa riski ja heittäytyä hetkeksi tyhjän päälle, mutta toisaalta minulla ei ollut esimerkiksi puolison tuomaa turvaa. Sitä, että jos alkuun olisi hankalaa, toinen tekisi töitä enemmän. Minun oli pärjättävä alusta saakka yksin. Toki minulla oli hieman säästöjä, mutta ei niillä pitkään pötkittäisi.

Silti ajattelin, että jos muutokseni takia kaikki menisi pieleen, paluu vanhaan olisi varmasti jollain tavalla mahdollinen. Voisin ainakin sanoa, että yritin. Siitä huolimatta, että joutuisin palaamaan maitojunalla takaisin. Eikä se maitojuna ole muuten yhtään hullumpi juna. Se on inhimillisyyden juna, jolla moni meistä on jossain vaiheessa elämäänsä kulkenut.

PS. Jokainen voi muuttaa elämänsä epäkohtia pienin askelin. Silti muutos pelottaa. Ihan jokaista ja ihan aina. Usein siitä seuraa silti jotain hyvää.

Kirjoittajan uutuuskirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin löytyy oivaltavia tarinoita, ajatuksia Rakkaudesta, Ilosta, Surusta ja Voimasta – sekä uusista aluista.

Vertailu muihin vie ilon siitä, mitä meillä jo on – Tämä mielenkääntötemppu kannattaa opetella

Toiset syntyvät kultalusikka suussa ja toiset kuparilusikka suussa.

Lusikan värillä tai arvolla ei ole väliä siinä kohtaa, kun kananmuna laitetaan lusikkaan ja lähdetään elämän kilpajuoksuun muna lusikassa.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme ja omat haasteemme, omat erilaiset lähtökohdat, erilaiset kiinnostuksen kohteet ja erilaiset elämäntilanteet.

Silti huomio kiinnittyy niin helposti vain siihen, mitä muilla jo on ja itseltä puuttuu.

Mieli on sellainen vekkuli, että se koko ajan kiinnittää huomiota niihin asioihin, mitä meillä ei vielä ole. Mitä meiltä vielä puuttuu. Mitä haluaisimme. Mitä muilla on, mutta meillä ei.

Lehdet, kadunvarsimainokset, netti ja some ovat täynnä ihannekuvia, jotka kertovat meille, mitä meiltä puuttuu. Samalla kun mieli painottaa puutteita, meistä tuntuu puutteelliselta.

Puutteen kokemus saattaa motivoida meitä toimimaan, mutta se syö pidemmällä aikavälillä voimiamme, kun kuppi on koko ajan puoliksi tyhjä (tai nurin).

Entä jos kurkkaisimme kuppiin, ja toteaisimme, että se onkin puoliksi täynnä? Eli mitä kaikkea hyvää elämässämme on nyt? Mitä olemme jo oman elämämme matkalla saavuttaneet ja saaneet aikaan? Mistä olemme kiitollisia itsellemme? Mikä on ihanasti? Mitä kadehtisimme itsestämme, jos katsoisimme itseämme muiden silmin?

Jo se, että saa oman mielen aina välillä kiinni vertailusta, on hyvä alku. Silloin tulee tietoiseksi siitä mielen toiminnasta, joka saa meidät koko ajan tuntemaan olomme vajavaiseksi, puutteelliseksi tai ikuisen juoksukilpailun hännänhuipuksi.

Kun tulee tietoiseksi vertailevasta mielestä, voi tarkkailla, miten se vaikuttaa kokemukseen elämästä, itsestä ja millaisia tunteita se herättää.

Opettele kääntämään mieli omiin vahvuuksiisi ja oman elämänpolkusi uniikkeihin käänteisiin, sillä se tuo elämään valtavasti voimaa. Ilman tätä taitoa mieli ei ole koskaan tyytyväinen.

Jos mieltä ei opeta pois vertailusta, tavoitteen täytyttyä se kiinnittyy uuteen tavoitteeseen, ja taas uuteen.

Aina on joku, joka on parempi, hoikempi, lihaksikkaampi, nuorempi, ammattitaitoisempi. Vertaileva mieli löytää aina puolityhjän kupin, joka pitää täyttää, jotta voisi olla onnellinen.

Pyri muistuttamaan itseäsi siitä, että jokaisella meistä on omat tasapainoilut elämässään. Jokaisella on omat haasteensa, omat kipukohtansa ja omat yrityksensä tulla onnelliseksi.

Ja kuitenkin: kun lakkaamme vertailemasta, saatamme huomata, kuinka onnellisia ja onnekkaita olemmekaan – juuri omassa elämässä, juuri sellaisena kuin se on. Juuri sellaisena kuin olemme.

Teksti on Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin kirjasta Tsemppikirja – 52 säteilevää ajatusta sinulle

Empatiasta tuli avain uupumuksesta toipumiseen – Millaista myötäelämistä sinä kaipaat eniten?

Muutama vuosi sitten olin vaivihkaa ajautunut uupumukseen. Vastoinkäymisiä oli tullut pidemmällä aikavälillä ja monesta suunnasta. Muutos tapahtui kuitenkin sen verran hitaasti, etten ajoissa havahtunut korjaamaan kurssiani.

Empatiakin oli niin kateissa, etten huomannut sitä edes kaivata. Lopulta yksittäinen konflikti söi voimiani niin rajusti, etten enää jaksanut suoriutua töistäni enkä juuri mistään muustakaan. Päätös mennä puhumaan työterveyshoitajalle otti silti lujille – olihan omin voimin pärjääminen ollut oppimani ihanne.

Menin silti, ja onnekseni kohdalleni osui ammattilainen joka näki, kuunteli ja hyväksyi tilanteeni sellaisena kuin se oli. Siinä hetkessä samanaikaisesti sekä murenin, että alkoi toipumiseni. Ihminen, jota en ollut aiemmin tavannut, suhtautui minuun suurella ammattitaidolla: myötätuntoisen empaattisesti, ymmärtävästi ja kiireettömästi. Ei aikaakaan kun hänellä oli jo suunnitelma, miten minun kannattaa edetä.

Toipumiseni alkoikin yllättävän sujuvasti. Lyhyen sairasloman turvin vaihdoin maisemaa ja keskityin muutamien päivien ajan pääasiassa polttopuiden pilkkomiseen, mikä osoittautui sekä erittäin terapeuttiseksi että tulokselliseksi. Sainpa samalla vielä jotain hyödyllistä ja konkreettista aikaan.

Avain muutokseen kohdallani oli kokemani empatia, eli myötäeläminen. Empatiaa on monenlaista ja yksilön henkinen tila vaikuttaa siihen, mikä empatian laji hänelle parhaiten juuri kyseisessä tilanteessa sopii.

Kognitiivinen empatia on kykyä asettua toisen asemaan tiedollisella tasolla, vaikka tunteiden osalta samaistumista ei tapahtuisikaan

Kognitiivinen empatia on usein järkiperäistä ja loogisesti etenevää, ei niinkään tunneilmaisullista. Se voi avata kontaktia silloinkin, kun tunnepuolelle siirtyminen on liian aikaista tai jopa pelottavaa. Ilman muita empatian lajeja kohtaaminen voi kuitenkin jäädä pinnalliseksi.

Tunneäly-kirjan kirjoittaja, psykologian tohtori Daniel Golemanin mukaan kiusaajakin voi hyötyä kognitiivisen empatian käytöstä, koska sitä käyttäen hän voi keksiä millä tavoin tehokkaimmin satuttaa uhriaan kokematta tähän tunneyhteyttä. Parhaimmillaan kognitiivinen empatia voi olla matalan kynnyksen reitti kohtaamiseen.

Emotionaalinen empatia on lähempänä sitä, mikä yleisesti mielletään empatiaksi: kykyä tuntea toisen kokeman kaltaisia tunteita itse

Emotionaalinen empatia on tärkeää, jotta opimme arvostamaan toisten kokemuksia ja kokemaan tunneyhteyttä muiden kanssa. Nämä taidot kehittyvät jo lapsena: vastaamme näkemiimme ilmeisiin samankaltaisilla ilmeillä, hymy, nauru tai itku tarttuvat helposti henkilöstä toiseen.

Emotionaalisen empatian kokeminen voi muuttua myös taakaksi, mikäli emme opi rajaamaan ja erittelemään vastaanottamiemme tunteiden vyöryä. Toisen kokemat negatiiviseksi mieltämämme tunteet voivat ylittää vastaanottokykymme tai jäädä tarpeettoman suurina ja pitkäksi aikaa päällemme.

Tällaisen tunnekaappauksen estämiseen auttaa hyvä itsetuntemus, itsensä arvostaminen, määrätietoisuus ja omien rajojen selkeä määrittely. Emotionaalinen empatia saattaa tuntua vieraalta, mikäli kasvuympäristössämme tunteiden ilmaiseminen on ollut vähäistä tai jopa paheksuttavaa.

Myötätuntoinen empatia on empatiamuodoista käytännöllisin: kyky tunnistaa toisen kokema tunne yhdistettynä toimintaan ja auttamiseen

Empatiaa kaipaava henkilö ei useinkaan hyödy järjellä selittävästä ymmärtämisestä, vielä vähemmän hänen oman tunteensa paisuttelusta toisen toimesta. Usein paras apu tulee tilanteen kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta järjellä ja tunteella ja rinnalla eläen, sekä toisen opastamisesta eteenpäin ongelmatilanteen ratkaisemisessa.

Tässä kohtaa on hyvä osata eritellä, milloin toista auttaa eniten konkreettinen puolesta tekeminen, milloin yhdessä tekeminen ja milloin taas ohjaaminen omaan toimintaan: omasta tilanteestaan otteen saamisen kautta voimaantuminen.

Somaattinen empatia on sitä, kun toisen kokema fyysinen tunne tuntuu samanlaisena tunteena omassa kehossamme

Voimme kokea veden herahtavan kielelle kun näemme toisen herkuttelevan, voimme ähkäistä kivusta kun näemme toisen potkaisevan varpaansa kiveen, voimme tuntea pulssimme kiihtyvän seuratessamme toisen esiintymistä yleisön edessä tai vaikkapa nuorallakävelyä.

Voimakkaasti somaattista empatiaa kokeva voi päätyä sulkemaan kokemuspiiristään ympärillä olevia tapahtumia pois välttääkseen omaa kivun tai ahdistumisen kokemustaan: ”se mitä en havaitse, lakkaa olemasta”. Somaattisen empatian kokija voi myös suuresti iloita ja nauttia toisten hyvistä kokemuksista ja onnistumisista.

Henkinen empatia mielletään usein yhteydeksi korkeampaan tietoisuuteen.

Vahvaa henkistä empatiaa kokeva saattaa tuntea laajasti yhteyttä kaikkien ihmisten ja jopa kaiken elollisen kanssa. Siksi hän tahtoo kohdella kaikkia itsensä kanssa samanarvoisina, sekä ymmärtää itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Hän voi nähdä yhteisen hyvän puolesta toimimisen koituvan myös omaksi edukseen.

Kaikilla näillä empatian lajeilla on paikkansa inhimillisessä kanssakäymisessä. Monimuotoinen empatian tunnistaminen ja käyttötaito on valtava rikkaus.

”Omasta minuudesta torjuttu heikkous ja negatiivisuus heijastuu johonkin toiseen, ulkopuoliseen. Tämä ilmenee armottomuutena ja myötätunnon katoamisena. Ilmiölle tyypillinen toisessa näyttäytyvää heikkoutta kohtaan tunnettu viha vaikuttaa nyt sosiaalisen median aikakaudella ympäröivän meitä kaikkialla.” Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen

Mikäli empatiaa pystyy kokemaan myös toisin ajattelevia kohtaan, se voi sekä avartaa omaa ajattelua, että avata mahdollisuuksia ymmärretyksi tulemiselle puolin ja toisin.

Minkälainen empatia on sinulle ominaisinta? Minkälainen empatia on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen? Entä millaista empatiaa kaipaat eniten juuri nyt?

Lähdemateriaalia: www.skillsyouneed.com artikkelikuva: Michael von Aichberger