Tämä vuosi on näyttänyt sen, kuinka yhteydessä kaikki onkaan. Jos joku olisi sanonut kaksi vuotta sitten, että koko maailma tulee keskittymään yhteen ja samaan asiaan, niin tuskin kukaan olisi uskonut.
Mutta mieti hetki, maailma todella keskittyi hetken ajan samaan asiaan. Jos katsomme monia meditaatioita, niin niissä keskitytään yhteen asiaan. Voisi jopa sanoa, että pienen hetken koko maailma meditoi samaan aikaan. Mieti mikä mahdollisuus tässä todella on, jos pysähtyisimme sen äärelle hetkeksi.
Maailmassa on moni asia osoittamassa sitä, että kun käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto, niin me olemme myös samassa veneessä. Olemme jollain ihmeellisellä tavalla viemässä itseltämme tulevaisuuden mahdollisuuksia vähemmäksi, piittaamatta seuraamuksista tässä hetkessä. Olemme kuvitelleet, että voimme myrkyttää pellot, maan, ruokamme, sekä vetemme ja tappaa maaperää ilman, että sillä olisi vaikutuksia. Kaikki on yhteydessä kaikkeen.
Meidän maaperässä, ilmassa ja merissä on miljardeja (ja paljon enemmän) bakteereja, viruksia, sienirihmastoja, jotka tekevät kaikesta yhtenäisen. Se, että me pelätään noista miljardeista muutamaa, kertoo, että emme luota siihen, että näillä kaikilla on paikkansa. Ne myös osoittavat minulle sen, että jokin ekosysteemissämme ei ole tasapainossa ja sen takia reagoimme näihin elementteihin tavalla, joka ei ole luontaista, ylikorostuneesti.
Ilma, jota hengitämme ei tuota puhdasta reaktiota kehossamme, johon sitten reagoimme.
Ruoka, jota syömme, ei rakenna terveyttä, vaan usein vie sitä.
Vesi, johon tiivistyy pienaineita, kuormittaa, sen sijaan, että se puhdistaisi.
Maa, joka tuottaisi ja parantaisi, ei enää löydä paljaita varpaitamme, koska pelkäämme sitä.
Ja samaan aikaan, kun olemme kääntäneet yhteenkuuluvuudelle selän, maan voima, lempeys ja yltäkylläisyys on läsnä. Se pysäyttää yhtäkkiä koko maailman katsomaan missä mennään, antaen palautetta ja ehkä ensimmäistä kertaa meillä olisi mahdollisuus muuttaa tulevaisuuden suunta omalle lajillemme. Se kertoo, missä kohtaa meidän oma terveytemme on, suhteessa maahan.
Pitkästä aikaa olen toiveikas. Olen toiveikas, että meillä on kyky ja mahdollisuus pysähtyä ihmisyyden äärelle. Pysähtyä kysymään, kuinka äitimaa voi ja kuinka voisimme alkaa häntä eheyttämään. Syy miksi näin tekisimme, on toki itsekäs, me itse hyötyisimme valtavasti siitä, jos ruoka ja vesi olisi puhtaampaa, ilma raikkaampaa, maaperä rikkaampaa monimuotoisuudeltaan. Ja näin käy joka kerta, kun maa saa hetken levähtää, hetken meditoida ja tehdä korjausliikkeet. Maa tulee elpymään joka tapauksessa, aina, kun lajeja häviää radikaalisti, se tarkoittaa, että maa ehtii kasata tästä informaatiosta seuraavaksi entistä monimuotoisempaa elämää. Sitä olisi kiva olla todistamassa.
Me ihmiset toimimme samalla tavalla. Pieni pysähtyminen voi mahdollistaa sen, että huomaamme, missä meidän toimintaamme on hyvä korjata. Ja huomaamme myös sen, kuinka yhteydessä olemme toisiin ihmisiin ja maahan, jossa jalkamme astelevat. Ja kun koemme yhteyttä, koemme myös arvostusta ja asian merkitykselliseksi. Tällöin voimme toimia ja alkaa toteuttamaan suurempaa suunnitelmaa, jossa meidän tuleville sukupolville riittää puhdasta vettä ja ruokaa, ilmaa, jota on ilo hengittää ja maaperää, jossa on riemullista temmeltää.
Olen toiveikas, että tämä on meidän herätyskello ja uskon, että moni on kuullut kutsun tehdä jotain yhteisen hyvän vuoksi. Koska kaikki ei tule näin tekemään, jokainen joka tekee on suunnattoman arvokkaassa roolissa, koska emme tarvitse, kuin muutamia roihuja, jotka sytyttävät inspiraation liekin siellä täällä. Voi olla, että olen turhan toiveikas, mutta kun katson ihmisiä silmiin, niin näen lähes poikkeuksetta hyvää ja hyväntahtoisuutta. Näin ollen uskon, että tahtoa löytyy tehdä hyvää on paljon olemassa.
Katson peiliin ja kysyn itseltäni – Mitä aion tehdä tänään itseni, heimoni ja lähiympäristöni eteen?
Viime kevät ja alkukesä oli kaunista aikaa sen vuoksi, että se teki muutoksen suunnitelmiin. Niihin tavanomaisiin askareisiin, joita siinä kohtaa olin tottunut toimittamaan. Siinä tilassa, jossa pöytä oli normaalia puhtaampi, oli helppo huomata kuinka kutsuvaa olisi joko puskea asioita käyntiin ja pysymään ennallaan tai passivoitua.
Kesä on ollut ollut mainiota aikaa seurata sitä kuinka vaikeaa on pysyä näiden kahden välissä. Rennosti aktiivisena.
Miten pysyä rennosti liikkeessä ja olla utelias siitä miten käyttää aikaansa rakentavasti kun aikataulu tyhjenee ja tietämättömyys on läsnä? Miten pysyä uteliaana ja keskustella säännöllisesti itseni kanssa siitä mitä tarvitsen ja mitä haluan rakentaa, kun aiemmin päiviäni muovanneet ohjenuorat eivät enää toimi?
Tietämättömyys ja läsnäolo eivät ole aina miellyttäviä kokemuksia. Se, että joudun itse aktiivisesti rakentamaan ohjenuoran omiin päiviini on vaativaa. Yritän ylläpitää tuttuutta ja toisaalta tunnen vetoa erinäisiin todellisuuspakoisiin toimiin, kuten vaikkapa tv -sarjat.
Olisi helppoa ajatella, että tämä kaikki johtuu ympärillä tapahtuvista asioista ja muutoksista. Tosiasiassa huomaan kuitenkin, että tämä sama puskemisen ja passiivisuuden kehä on aina ollut keskeinen osa elämääni.
Yksi väsyttävä tekijä on se, että pyrimme jatkuvasti ylläpitämään jonkinlaista kuvaa itsestämme. Tämä on puskemisen ydin.
Elämääni on aina värittänyt tavoite olla jonkinlainen. Ison osan aikaa en ole siitä kovin tietoinen. Minun kohdallani tuota kuvaa värittää tehokkuus, coolius, suoraviivaisuus, voima ja selkeys. Se on ihanne, jonka olen omaksunut jo varhain. Juuri tämä kuva ja sen eri versiot ovat se, joka synnyttää minussa puskemista. Täytyy tehdä näin, ei saa olla noin, tuo ei ole hyvä juttu ja niin edelleen. Vaikka nämä asiat ilmenevät minussa vuosien tutkimustyön jälkeen hienovaraisemmin kuin aiemmin, ne joka tapauksessa ilmenevät. Ja ne ovat ne samat asiat, joita huomaan toistavani, yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumukseni eivät muutu kovin paljoa, mikä on yhtaikaa ikävä asia ja hyvä asia. Ainakin tiedän minkä parissa työskentelen.
Kukapa tällaista yritelmää jaksaisi loputtomiin, tai no, ehkä jotkut jaksavatkin. En tiedä pitäisikö heitä kohtaa tuntea myötätuntoa vai kateutta.
Juuri tämä puskeminen ja yritys on se mikä synnyttää tarpeen myös passiivisuudelle. Yrittäminen on väsyttävää ja synnyttää kaipuun pois siitä elämästä, joka on väsyttävää. Mikä tahansa turruttava ja huomion pois itsestäni vievä toimii. Jokaisella meillä on oma viihteemme ja pakokeinomme. Yleensä monet niistä ovat miellyttäviä ja tarjoavat jonkinlaisen pikaisen rentoutumiselta tuntuvan kokemuksen. Mutta niistäkin jää tavalla tai toisella huono olo. Sarjojen jälkeen väsynyt olo, makeisista tunkkainen fiilis ja päihteet eri muodoissaan ottavat myös oman maksunsa.
On vaikeaa olla siellä niiden välissä. Ihan vain olla, olematta kuitenkaan passiivinen.
Olisiko sinustakin mukava kokea enemmän eloisuutta?
Kaikista kaunein puoli rennossa aktiivisuudessa on se, että silloin olen kosketuksissa itseni kanssa. Siihen ihannekuvaa, joka minulla on, ei mahdu spontaanisti sellaisia asioita kuten ilo, leikkisyys, innostuminen, välittäminen, epäitsekäs antaminen ja niin edelleen. Tunnistan kuvassani jopa niin tarkan yksityiskohdan, että rintakehän täytyy olla täydempi ja suurempi kuin vatsani. Miten ihmeessä voisin olla rennosti elämässäni, jos en voi edes antaa vatsani rentoutua? Miten voisin kokea luontaista elinvoimaani, jos minun täytyy jännittää se osa kehostani, jonka kautta olen kosketuksissa tuohon elinvoimaan, eli vatsani.
On sanomattakin selvää, että passiivisessa tilassa en koe yhtään sen autenttisemmin itseäni kun yrittäessäni ylläpitää elämääni ja ihailemaani kuvaa itsestäni.
Vaikka se eloisuus, jonka kanssa olen kosketuksissa ollessani läsnä ja luopuessani yrityksestäni olla jotain on nautinnollista ja elävöittävää, se herättää monenlaisia tunteita. Saatan huomata lapsuudestani peräisin olevia muistoja siitä miten tuohon autenttiseen persoonaani on suhtauduttu. Milloin huomaan jännittyväni koska tämä eloisuus on liikaa, milloin tunnen häpeää ja milloin alan pelätä, että tunteeni tulevat torjutuksi. Toisinaan huomaan myös pitäväni eloisuuttani, rentoa vatsaani ja tuntevaa sydäntäni ällöttävänä. Se on niin kaukana siitä kuvasta, jota olen oppinut ihailemaan. Ja tämä vatsa, joka pömpöttää, voi hitto soikoon..
Samaan aikaan monet asiat tuntuvat erilaisilta kun olen yrittämättä ja osaan luopua kuvasta. Olen aktiivinen elämässäni mutta autenttinen. Tunnen enemmän. Seksuaalisuuteni onkin moniulotteisempaa kuin aavistin. Minussa herää uudenlaisia inspiraatioita. Minulla on enemmän energiaa ja energisyys kestää. Levätessäni olen energinen ja toimiessani osaan samalla levätä. Nämä eivät yleensä mahdu samaan kokemukseen yhtaikaa.
Kuulostellessani näitä vaiheita kesän ajan tulin siihen johtopäätökseen, että minun on tärkeää olla aktiivinen. Näinhän sanovat maailman onnellisimmat ja pisimpään elävät ihmisetkin, salaisuus on siinä, että ei hoppuile mutta pysyy jatkuvasti aktiivisena. Tämä on minun mielestäni aika harvinaista yleisesti ottaen. Kun kadulla kävelee, rennosti ja avoimesti kulkeva, läsnäoleva ihminen on harvinaisuus.
Puskea, väsyä ja vetäytyä todellisuudesta lepäämään. Mitä jos pysyisi näiden välissä? Kirjoitin kirjassani Rohkea elämä tästä asiasta kirjan neljännen askeleen, Todellisen toiminnan kohdalla. Todellinen toiminta ei ole minäkuvansa ylläpitämistä tai puskemista. Se on spontaania, aktiivista toimintaa, joka perustuu rehellisyyteen siitä kuka juuri nyt olen ja millainen toiminta auttaa minua säilyttämään kosketuksen tähän hereillä olevaan tilaan, jossa en väsytä itseäni mutta olen aktiivinen elämässäni.
Osaatko kuvitella kuinka paljon enemmän saat aikaan kun toimintasi ei kuluta sinua samalla tavalla? Kuinka paljon enemmän aikaa sinulla on kun kiire hellittää? Kuinka paljon enemmän koet päivän aikana kun olet aidosti paikalla toimissasi?
Viikot tuntuvat hyvällä tavalla pitkiltä ja päiviin mahtuu monenlaista. Illalla menee ilomielin nukkumaan.
Olenko valmis luopumaan jostain, jotta saisin kokea tämän rikastuttavan eloisuuden?
Tästä todellisessa muutoksessa on aina kysymys. Siitä, olenko valmis luopumaan jostain minussa voidakseni antaa tilaa sille mitä on? Kumpi on tärkeämpää, sen saavuttaminen mitä olen yrittänyt tavoitella vai se, että saan kokea itseni ja ilmentää itseäni?
Tiedän, että sellaiset sanat kuten kokea itseni ja ilmentää itseäni voivat olla hämmentäviä. Mitä ne tarkoittavat? Se on asia, johon jokaisen meistä on itse tutustuttava kun päästämme hieman irti siitä jatkuvasta toiminnasta, joka värittää päiviämme, menemättä kuitenkaan passiivisuuden puolelle ja alamme toimimaan elämässämme kuulostellen. Harjoittaen sitä paljon puhuttua läsnäoloa.
Onko minun oltava niin vakavasti otettava, suora, cooli ja miehinen kuin sisällä kantamani kuva ehdoittaa? Voisinko ollakin rento ja hassu. Viattoman leikkisä? Kaipaava, inhimillinen ja herkkä?
Onko sinun oltava niin hyvä kaikille ihmisille, aina auttamassa tai tukena toisille? Vai voisitko sen sijaan ollakin hieman hiljaisempi, yksinäinen, kiukkuinen ja omaa tilaa tarvitseva?
Puskemisen ja passiivisuuden välillä menevä tie on aina alussa vähän ahdas. Siellä ovat aluksi kavereina kaikki ne sisälläni olevat ilmiöt, jotka olen sivuuttanut joko touhottaessani tai passivoituessani. Se on silti huomattavasti avarampi, värikkäämpi ja aidosti eteenpäin vievämpi tie kuin kaksi aiempaa.
Teksti julkaistaan kirjoittajan toiveesta nimettömänä.
Miehisyys ja sen tarkoitus nykymaailmassa tuntuu olevan todella yksiselitteinen. Mies ei näytä tunteitaan ja jos näyttää niin se tehdään humalassa poikien saunaillassa. Olin itsekin tuossa maailmassa lähes koko aikuisuuden, kunnes asiat vain räjähtivät käsiin. Asiat, jotka olivat tulleet mukana aina lapsuudesta saakka ja muovanneet minusta sellaisen kuin olin.
Olin näennäisesti tyytyväinen itseeni ja siihen mitä tein. En nähnyt metsää puilta enkä osannut käsitellä ongelmiani. Olin kuitenkin pitkän aikaa miettinyt omaa käytöstäni, joka aiheutti parisuhteessa isoja ongelmia. Henkinen ja fyysinen väkivalta tuntui olevan minulle ainut keino näyttää tunteeni. Väkivalta kuitenkin lakaistiin aina maton alle. Olinhan joka kerta vahvassa humalassa, ja aamulla ahdistuksissani en halunnut käsitellä asiaa.
Aikaa kului, ja pikkuhiljaa itsetunto-ongelmat karkasivat käsistä. Puolisoni ajautui samaan tilaan. Oli herättävä ja käytävä itse läpi mistä tämä kumpuaa. Kirjoitan tähän oman kasvumatkani ja toivoakseni pystyn hieman avaamaan tätä ilkeää ja häpeällistä aihetta.
Ongelmien juuri
Vain vähän aikaisemmin, kun otimme puolisoni kanssa asian kunnolla esille emmekä sallineet selittelyitä, kotikaupunkiini oli rantautunut Miessakit ry, joka auttaa kaltaisiani miehiä ongelmissaan. Lähdin puolisoni pakotettuna ensimmäiselle käyntikerralle, joka avasi minussa sellaisia asioita, joita en ikinä odottanut löytäväni.
Jokaisen käyntikerran jälkeen minulla avautui uusia asioita minuudestani ja siitä, kuinka olin sen kadottanut. Käynnin jälkeen ajattelin ”ei enää koskaan, en minä ole avun tarvitsija enkä voi muuttua”. Juuri ennen seuraavaa kertaa olin tukevasti jaloillani, valmiina kohtamaan seuraavan kerran.
Ongelmia käytiin alussa tosi suuripiirteisesti läpi, täysin sen mukaan mihin olin valmis silloin. Tuki, jonka sain näiltä käynneiltä rupesi muokkaamaan minusta miestä, jollainen olen aina halunnut olla, mutta jota ulkopuolinen maailma ja minä itse rajoitimme.
Olen aina ihannoinut vahvoja ja herkkiä miehiä, jotka osaavat puhua siitä mitä he tuntevat. Itku ei ole heikkous, itku on vahvuus. Aikani tapaamisissa käytyäni olin löytänyt omat kipupisteeni, jotka johtivat väkivaltaiseen ja rajoittuneeseen käytökseen. Kipupisteet löytyivät kaukaa lapsuudesta ja peloista, jotka tulivat huonon itsetunnon kautta nykyhetkeen.
Pelko, jonka jokainen tunnustaa, mutta jota itse en osannut käsitellä. Yksinjäämisen pelko on varmaan rakennettu jokaiseen ihmiseen, ja jokainen käy tätä aivan omalla tavallaan lävitse. Minun pelkoni osoittautui suuremmaksi ja turhemmaksi kuin olin ikinä ajatellutkaan. Sellaiseksi möröksi, jonka kanssa olin tietämättäni taistellut koko aikuisuuden.
Jokaisen vihanpuuskan aikaan näin unohdetun itkuisen pikkupojan hakemassa huomiota väärällä tavalla. Mitäs sitten? Nykymaailmassa olet sellainen kuin olet ollut ennenkin, ihminen ei voi muuttua. Nämä sanat ovat painautuneet syvälle mieleeni ja ohjasivat pitkän aikaa käytöstäni.
Ulkopuolisella on suuri vaikutus rikkoutuneelle mielelle. Jos tukea ei löydy, ajautuu vain syvemmälle eikä osaa tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. Jo rakennettujen mieltymyksien rikkominen osoittautui todella haastavalle, ja välillä huomasin olevani aivan hukassa. Käytännössä romutin itseni pieniksi palasiksi, joista pystyin noukkimaan ne asiat, jotka haluaisin nähdä huomisen minäkuvassani.
Tämä sama kehitys tulee jatkumaan niin kauan kuin minussa pihisee henki. Asiat eivät saa pysähtyä, muuten uskoakseni taannun samaan kuin aikaisemmin. Näen vielä paljon sellaista mitä en haluaisi nähdä. Aikuistuminen on ollut minulle todella palkitseva matka. Matka, joka olisi ehkä pitänyt aikaisemmin tehdä, mutta en ollut valmis. Asiat tapahtuvat silloin kuin niille itselleen sopii, ei yhtään aikaisemmin tai myöhemmin.
Pitkän aikaa ajattelin älynneeni asiat liian myöhään, menetinhän kuitenkin oman parisuhteeni, itseni ja samalla satutin kahta tärkeintä ihmistä: puolisoani ja itseäni. Ystävät ovat muistuttaneet moneen otteeseen oman itsensä tärkeyden ja näin rikkonaisena ystävät ovat ainoita, joihin voin turvautua.
Huominen?
Perheväkivalta on vakava asia ja turhankin yleinen, eikä sillä pitäisi leikkiä tai syyllistää. Tekijää ja uhria painaa usein itseään syyllisyys ja häpeä, eikä lähipiirin syyllistäminen auta käsittelemään ongelmia.
Tämän kaltaista käytöstä eivät sivulliset useinkaan huomaa, eikä omakaan lähipiirini suostunut uskomaan, mitä olimme tehneet toisillemme. Räiskyvää rakkautta niin sanan hyvässä kuin huonossa merkityksessä. Vuosia kestänyt väkivalta ajoi lopulta meidät erilleen ja jätti kumpaankin syvät haavat, jotka vaikuttavat loppuelämämme valintoihin eivätkä tule koskaan arpeutumaan.
Ihminen on kuitenkin erehtyväinen olento, eikä itselleen sovi olla liian ankara. Hyväksyminen ja unohtaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Me unohdimme asiat, ja se ruokki vain sitä väkivallan kehää, jota häpesin, mutta en osannut kohdata ja lopettaa. Nykyisin olen hyväksynyt itseni ja tekoni, olen jopa antanut anteeksi itselleni. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin asiat unohtanut ja jatkaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut, päinvastoin.
Itsensä ruoskiminen on hyvä tiettyyn pisteeseen asti. Sitä ei kuitenkaan saisi tehdä liian kauan tai vaarana on jälleen itsensä kadottaminen ja keskittyminen vain siihen huonoimpaan mahdolliseen. Helpommin sanottu kuin tehty.
Olen itse jatkanut ruoskimista ja puristamista liiankin pitkään, ja se on johtanut muihin lieveilmiöihin. Ikuinen kehä, joka pyörii huomaamattaan. Tuo kehä koostuu vieläkin pienistä ja isoista paloista käsittelemätöntä historiaa, häpeää ja syyllisyyttä. Aamuisin pystyn katsomaan jo peiliin ja kertomaan, kuinka pitkän matkan olen kulkenut lähtöruudusta, ja minun pitäisi olla siitä ylpeä.
Päivä huomisen jälkeen
Muista rakastaa itseäsi kuin rakastaisit parasta ystävääsi. Tee itsellesi niin kuin tekisit ystävällesi. Jos havaitset itsessäsi piirteitä, jotka eivät miellytä, älä yritä unohtaa, vaan kuuntele mitä niillä on sanottavana.
Itseni kuuntelematta jättäminen ajoi minut siihen pisteeseen, jossa oma peilikuvani yökötti, hävetti, ahdisti ja masensi. Samalla se heijasteli huonona itsetuntona parisuhteessa ja aiheutti isoja ongelmia niin fyysisen kuin henkisen väkivallan muodossa.
Toivoisin, että jokainen lukija pysähtyisi ja keskittyisi hetken itseensä. Itke itkusi pois, muistuta itseäsi tärkeydestäsi ja muista myös lähimmäisesi. Perheväkivalta on tabu, siitä ei haluta tai osata keskustella rakentavasti. Nopeasti saat leiman otsaasi, jonka kannat loppuelämän. Aivan sama miten paljon olet tehnyt työtä sen poistamiseksi ja kasvamiseksi paremmaksi versioksi itsestäsi, olet aina se sama, joka olet ollutkin.
Jos tunnet jonkun, joka kärsii joko tekijänä tai uhrina, anna tukesi ja kerro olevasi siinä hetkessä häntä varten. Uhrin ja tekijän yhdistävä häpeä on samanlainen, eikä siitä pääse irti ilman tukea tai halua päästä irti.
Häpeä on usein kehällä iso tekijä, joka pysyy mukana niin kauan, kunnes saa tuen ja anteeksiannon. Oli se hyväksyntä sitten itsesi antama anteeksianto tai puolison tai lähimmäisen antama anteeksianto. Teot ovat anteeksiantamattomia, mutta ihminen niiden takana kykenee muuttumaan omasta halustaan. Kukapa haluaisi olla se puolisoaan heittelevä nestepää?
Loppusanat?
Minkäänlainen väkivalta ei ole mukana hyvässä parisuhteessa. Silloin on aika istua pöydän ääreen yhdessä, myöntää tilanne niin itselle kuin puolisolle ja hakeutua avun piiriin. Tämä mörkö kulkee mukana huomaamatta, eikä sitä yleensä tajuta, ennen kuin tilanne on riistäytynyt käsistä.
Mitenkäs parisuhteen jatko tai päättyminen? Kaikki on kiinni parista itsestään, kuinka he käsittelevät asiat ja näkevätkö he vielä mahdollisuuden ja ovatko valmiita raskaalle tielle kohti väkivallatonta parisuhdetta.
Tilanteet ovat aina omanlaisiaan, eikä kukaan voi sanoa ulkopuolisena mikä on fiksua ja mikä tyhmää. Ulkopuolisen täytyy vain olla tukena, valitsi pari minkä tahansa reitin omaan onneensa. Jos parilla on mahdollisuus hyväksyä tilanne ja antaa anteeksi, pitää huoli tulevasta valoisammasta tulevaisuudesta, mikä estää parisuhteen jatkamisen?
Parisuhteen tulisi katketa välittömästi siinä vaiheessa, kun tekijä ei halua tai pysty muuttumaan, unohtamatta uhrin anteeksiantoa. Myöskään jos asiaa ei voida jättää menneisyyteen, jatkamisesta tulee jatkuvaa pelon kanssa painimista.
Omat itsetunto-ongelmani ajoivat parisuhteeni väkivallan kierteeseen, ja lopulta kumpikin olimme voimattomia asian edessä. Asiat vain tapahtuivat, eikä niitä osattu silloin käsitellä tuoreeltaan, vaan vanhoina ja liian suuriksi möykyiksi kasvaneina. Asioita ei voitu jättää menneisyyteen, vaan ne tulivat esiin erilaisina pelkoina, jopa kammoina. Omalla kohdallani asia tajuttiin ja otettiin esille vasta, kun kummankin olo kävi tukalaksi.
Samantyylinen kissan nostaminen pöydälle kuuluu myös terveeseen, väkivallattomaan parisuhteeseen. Asioista pitää puhua ajoissa, ennen kuin ne kasvavat niin isoiksi möröiksi, ettei niitä enää jakseta nostaa pöydälle, vaan lähdetään eri teille. Parisuhteen ongelman ei tarvitse olla suuri, kun se vaikuttaa suhteen dynamiikkaan. Usein itse suhteessa ei ole vika, vaan vikaa kannattaa tarkastella peilin kautta.
Kukaan meistä ei säästy elämässä haavoitta. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että se on asia, joka yhdistää meitä ihmisinä kenties enemmän kuin mikään muu.
Vielä pari vuotta sitten pelkäsin käyttää sanaa ”trauma”, koska se tuntui suussani jotenkin niin isolta ja leimaavalta. Aivan kuin sen tunnustaminen, että asia koskee myös itseäni, merkkaisi minut loppuelämäkseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. Mitä enemmän olen tullut sinuiksi omien menneisyyden haavojeni kanssa ja mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä tavanomaisemmalta tuo sana tuntuu. Eikä pelkästään tunnu, vaan se on varsin tavanomainen.
Traumatutkija Peter Levinen mukaan lähes jokainen meistä kokee elämänsä aikana jonkinlaisen trauman – joko suoraan tai epäsuoraan.* Ehkä lapsuuden perheesi ei ole ollut turvallinen. Ehkä sinua on kiusattu koulussa. Ehkä ruumiillista koskemattomuuttasi on loukattu. Ehkä olet menettänyt jonkun läheisesi yllättäen. Ehkä olet joutunut onnettomuuteen tai sairastunut vakavasti. Syitä voi olla valtavan monia. Myös kokemus traumasta on jokaisella omanlaisensa. Yhteistä on se, että syvimmistäkin elämän ja minuuden perustuksia järkyttäneistä tapahtumista on mahdollista toipua.
Elämä antaa meille kaikille erilaiset valttikortit ja toisilla meistä selviytymistä edistävät turvaverkot ovat vahvempia kuin toisilla. Silti kukaan meistä ei ole turvassa elämän vastoinkäymisiltä, suruilta, kivuilta ja sydänjuuria myöten viiltäviltä haavoilta.
Elämän sattumanvaraisten tapahtumien edessä seisomme kaikki lopulta samalla viivalla, riisuttuina ja haavoittuvina. Ihmisinä ilman sen kummempia etuliitteitä. Kun asiaa lähestyy näin, voi nähdä, että inhimillinen kärsimys on lopulta yksi harvoista kokemuksista, jonka edessä meitä ei voi asettaa toistemme ylä- tai alapuolelle. Siksi haavoista käsin on mahdollista löytää yhtymäkohtia sielläkin, missä on ennen nähnyt vain jakolinjoja ja eroavaisuuksia.
Kun tunnet oman kipusi, sinun on helpompi samaistua myös toisen ihmisen kipuun, vaikka sen juuret olisivat aivan eri maaperässä tai ihan toisenlaisissa myrskyissä.
Omien haavojemme kohtaaminen ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen voi olla se ikkuna, joka avaa silmämme ja sydämemme myös muiden ihmisten kärsimykselle, lähellä ja kaukana. Se voi herättää sisimpämme toimimaan niin, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla kohdatuksi yhdenvertaisena. Niin että kukaan ei jo syntyessään altistuisi ympäristölle, jossa traumat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Niin että jokaisella elämän syvästi satuttaneella olisi yhtäläiset mahdollisuudet saada tukea ja apua haavoista toipumiseen. Sillä sitä me todella tarvitsemme.
Jokainen traumasta toipuva ihminen tarvitsee parantuakseen nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Jokainen jaloilleen uudelleen ponnistava tarvitsee kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta ja omasta kyvykkyydestä. Jokainen tieltään suistunut tarvitsee uuden mahdollisuuden saada elämän syrjästä kiinni.
Jokainen meistä voi olla jossain elämän vaiheessaan se, joka putoaa tai se, joka auttaa toista nousemaan. Ehkä tämän muistaminen auttaa meitä ruokkimaan itsessämme sitä puolta ihmisyydestä, joka katsoo erillisyyden ylitse ja näkee suoraan ytimeen.
Sanotaan, että traumasta toipuminen on yhteyden löytämistä uudelleen – itseen, omaan kehoon, syvimpiin tunteisiin, toisiin ihmisiin, ympäristöön, luontoon, rakkauteen…Jos katsomme ympärillemme, ei ole vaikea nähdä, että juuri samoja asioita myös ihmiskuntamme niin kipeästi kaipaa.
Ehkä haavamme tosiaan ovat se paikka, joka yhdistää meitä eniten – ja josta käsin todellinen paraneminen voi vihdoin saada alkunsa.
*Peter A. Levine: Healing Trauma. A pioneering Program for Restoring the Wisdom of Your Body (Sounds True 2008).
Huomasitko, kuinka kauniina kasvien ja puiden silmut puhkesivat auki keväällä? Kuinka vaaleanvihreät lehdet kehittyivät pyhässä auringon valossa, yhteistyössä oman ympäristönsä kanssa. Kaikessa rauhassa kasvit, puut ja pensaat olivat tehneet mittavan pohjatyön, puhjetakseen ensiksi lehtien silmuiksi, kukkanuppuihin, jotka nyt kukkivat nyt täydellä voimalla.
En voi lakata ihmettelemästä tätä jokavuotista fanfaaria, uuden alkua. Minulle kevät on aina vuoden kohokohta, sillä silloin luonto herää aina eloon, talven levon jälkeen. Painotan juurikin tätä aina-elementtiä tässä kohtaa, sillä tämä luonnon lupaus on minulle elintärkeä lupaus, joka pitää. Joka vuosi.
Tästä olen itsekin ottanut mallia viime vuodet, hyvällä menestyksellä. Olen tehnyt niin paljon vähemmän, rauhallisemmin ja samalla tunnen että olen tehnyt, tai kokenut eli elänyt enemmän. Tuntuu ihanalta. Uuden alku!
Suorittavasta elämästä merkitykselliseen elämään
Luotettavasti Äiti Maa hyrisee kiitollisena tai ainakin huojentuneena viime kuukausien johdosta eli maailman ylikulutukseen perustuvaan hulabaloon pysähtymisestä. Koen tämän sisälläni, syvällä sielussani sillä olen viettänyt niin paljon aikaa luonnossa kuluneen viime kuukauden aikana, että olen jo unohtanut lähes kaiken epäolennaisen ja saanut hengittää, tutkia ja oppia sekä ennen kaikkea syödä ilmaista superfoodia suoraan luonnnosta.
Olen siis onnistuneesti, elänyt ilman suorituskeskeistä tarvetta saada aikaiseksi enempää kuin mitä mukavasti elämästä nauttien on mahdollista saada aikaan, luonnollisessa tahdissa. Sulassa sovussa ympäristöni kanssa.
Kun elämä antaa enemmän kuin pystyn sietämään, annan itse enemmän
Tällaisen oivalluksen tein ja sisäistin kuluneen kuukauden aikana. Meikäläisen on helppo toteuttaa tämä, sillä entisessä elämässäni, menestyshaukkana liidellessäni en paljoakaan muistanut antaa, ainakaan tietääkseni. Olin valmis kyllä ottamaan, sillä halusin menestyä. Nyt menestyminen merkitsee minulle jakamista, auttamista, ymmärtämistä, yhdessä iloitsemista, kiitollisena nukkumaan menemistä ja autuaana heräämistä.
Kesän puuhat
Kesä- ja heinäkuu kuluvat tiiviisti luonnossa tutkimusretkeläisenä seikkaillen ja keittiössä villikasveja säilöen. Nyt, jos koskaan, villikasvien säilöntä on tarpeen toteuttaa. Jopa niin intensiivisesti että alan miettiä, onkohan näitä nyt liikaa.
Silloin tietää säilövänsä juuri oikean määrän aarteita niin, että ne riittävät myös pimeän syksyn, kylmän ja pitkän talven yli, aina ensi kevääseen saakka. Näillä säilötyillä kasveilla saamme sitten luontoyhteyden avattua ja kasvien informaation (fytokemikaalit) sekä ravinteet oman kehon ja mielen ravinnoksi.
Edellisvuoden klousaus, uuden spiraalin kierteen alku
Nyt kun elämänspiraalin uusi kierros on alkanut, keväästä kesän kautta etenevin, on helppo huomata että viime vuosi oli erittäin raskas, vaativa ja opettavainen.
Opin muun muassa perheen tärkeyden, oman roolini ainutlaatuisuuden eli aviomiehen auvon juuri oman puolisoni kanssa sekä molempien lastemme Isänä. Opin myös että mikäli syön terveellisesti, liikun säännöllisesti ja nukun tarpeeksi, mieleni ja kehoni säilyy parhaiten tasapainossa. Opin myös entistä enemmän kohtuutta, kaikessa. Sekä armollisutta, myös itseäni kohtaan.
Kuluneesta keväästä alkoi meikäläisen uusi kierros, innolla ja kiitollisena eteenpäin, tulevan vuoden haasteista jo innostuen, päivä kerrallaan.
Me puhumme paljon rakkaudesta. Kaikki eivät uskoakseni kuitenkaan pysähdy tunnustelemaan kysymystä siitä, mitä rakkaus oikeastaan on. Sitäkin harvemmin törmään keskusteluissa siihen, että keskustelukumppanini toteaisi ääneen ne tärkeät sanat, jotka voisivat johdattaa lähemmäs asiaa; minä en oikeastaan tiedä mitä rakkaus on. Mutta haluaisin oppia siitä lisää.
Yleisimmin rakkaus samaistetaan johonkin niistä kokemuksista, joita koemme kun ihastumme ja tunnemme läheisyyttä jonkun toisen kanssa. Tapaamme ihmisen, jonka myötä koemme enemmän avoimuutta, iloa, läheisyyttä ja sydämellisyyttä. Usein myös seksuaalinen veto ja kokemus siitä, että haluamme toista niin lähelle kuin mahdollista, mielellään kokonaan yhdeksi toisen kanssa, mielletään rakkaudeksi. Tämän vuoksi pidämme rakkautena myös niitä hetkiä, joissa yritämme pitää kiinni rakkauden kohteesta, kaipaamme rakkautemme kohdetta ja koemme vaikkapa mustasukkaisuutta rakkauden kohteestamme.
Jotkut näkemykset sanovat, etteihän tämä ole rakkautta vaan enemmänkin jonkinlainen riippuvuussuhde. Minusta se on ymmärtämätön, vaikkakin hassu lähestymistapa asiaa kohtaan. Niin moni rakkauslaulu kertoo hetkin riipaisevasta ja toisessa hetkessä kaiken kauneudella täyttävästä rakkaudesta, että täytyyhän sen olla totta monelle meistä.
Seksuaalisuuden sanotaan olevan rakkauden alhaisin muoto. Se on haluavaa, joskus pakottavaa ja usein myös eläimellistä ja takertuvaa. Etenkin jos rakkaus toista ihmistä kohtaan ei pidä sisällään mitään muuta. Minulle se ei silti tee siitä huonompaa tai vähemmän tärkeää kuin muunlainen rakkaus. Se on rakkautta sen kehollisimmassa muodossaan.
Seksuaalisen rakkauden lisäksi moni tuntee emootionaalisen rakkauden. Tunteen siitä, että on viimein löytänyt ihmisen, joka näkee minut, rakastaa minua ja mahdollistaa sen, että saan kokea niitä emootionaalisia tunteita, joita olen kaivannut kokea. Emootionaalisen rakkauden kaunis puoli on se, että se avaa meitä emootionaalisesti. Niin toinen kuin me itse pääsemme lähemmäs itseämme.
Rakkaus näistä näkökulmista on sitä, että se saa ilmentyä kehollisesti ja emootionaalisesti. Saamme kokea sitä mitä kaipaamme kokea näillä tasoilla. Mutta onko rakkaus myös jotain muuta kuin saamista?
Antaminen
Rakkaus virtaa kahteen suuntaan. Niin minuun kuin minusta toisille. Antaminen voi tarkoittaa monia asioita. Se on sen ihmisen, asian tai yhteisön huomioimista, johon rakkauden kohdistamme. Pelkkä fyysisten asioiden antaminen ei kuitenkaan ole ainoa muoto. Kun haluamme ravita vaikkapa toista ihmistä, voimme antaa hänelle itsestämme. Muistatko edellisen kerran kun sinulle läheinen ihminen kertoi sinulle jotain, joka oli hänelle hyvin henkilökohtaista ja intiimiä? Tuossa hetkessä saatoit tunnistaa sen, että tämä itsensä sinulle antaminen tuntui rakkaudelliselta ja ravitsevalta sinullekin.
Antaminen voi olla sitä, että annat itsestäsi jotain hyvin henkilökohtaista tai kutsut toisen tekemään niin ja tarjoat siihen turvallisen tilan. Tilan, joka on vastaanottava ja avoin.
Avoimuus
Itsensä hyväksyminen on viime vuodet ollut pinnalla olut termi. Käytännössä tämä hyväksyminen on sitä, että annamme tilaa sille mitä koemme ja millaisia olemme. Olemme avoimia olemassa olevalle todellisuudelle sen sijaan, että pyrkisimme jatkuvasti muokkaamaan sitä vaikkapa itsemme muokkaamisen muodossa. Tai toisen ihmisen muokkaamisen muodossa.
Olen kohdannut elämässäni monta sellaista ihmistä, joka toivotti ajatukseni, tunteeni, toiveeni ja toimintani tervetulleeksi sellaisena kuin se on, hetkessä, jossa itse suhtauduin näihin asioihin tuomitsevasti tai arvostellen. Noissa hetkissä olen kokemuksellisesti ymmärtänyt paitsi sen kuinka haastavaa minun on ollut rakastaa itseäni sellaisena kuin olen, myös sen miltä hyväksynnän muodossa ilmenevä rakkaus maistuu, tuntuu ja näyttää. Se on avoimuutta ja tuosta avoimuudesta kumpuavaa sydämellistä ymmärrystä sitä kohtaan mitä on.
Myötätunto
Sydämellinen ymmärrys tarkoittaa myötätuntoa. Se on avoimuutta omaa tai toisessa syntyvää kokemusta kohtaan ja sen tuntemista omassa sydämessä. Se on sitä kun annan omaan sydämeeni sattua silloin kun toinen kertoo minulle kuinka häneen on sattunut. Se on sitä kun ilahdun sydämessäni ja annan silmäkulmieni kostua kun toinen ihminen kertoo häntä koskettaneesta asiasta. Vailla tarvetta tehdä sille mitään.
Myötätunnosta on toisinaan puhuttua rakkauden korkeimpana muotona. Kuulin kerran myös sanat; ymmärrä myötätunnollasi, tai ymmärrät aikojemme tapahtumat väärin.
Mieleni ei koskaan voi rakastaa tai ymmärtää tavalla, joka tavoittaisi toisen tai oman inhimillisyyteni. Kun haluan rakastaa, minun täytyy voida olla paitsi avoin, antaa kokemusteni myös koskettaa sydäntäni syvästi ilman, että reagoin muuttaakseni asioita.
Onko rakkaus myös toimintaa?
Iso osa toiminnastani perustuu reaktiivisuuteen. Siihen, että reagoin tapahtumiin muuttaakseni joko sitä mitä koen tai sitä mitä ulkopuolellani tapahtuu. Reaktio on aina avoimuuden vastakohta.
Rakkaudellinen toiminta tarkoittaa minulle sitä, että kykenen ensin olemaan avoin sille mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu. Kun en reagoi, löydän usein erilaisen ja uuden tavan toimia tilanteessa. Tavan, joka on rakkauden informoima. Ollessani tilanteessa, joka herättää minussa epävarmuudeksi kutsutun emootionaalisen reaktion, taipumukseni olisi joko muuttua tuoksi epävarmuudeksi, kompensoida sitä pullistamalla rinnuksia tai yrittämällä muuttaa sitä asiaa ulkopuolellani, joka triggeröi tämän reaktion. Kaikkia värittää se, etten kykene olemaan avoin sille mitä tapahtuu.
Olen varma, että olet joskus huomannut toiselle ihmiselle itsestäsi kertoessa, että hän ei kykene olemaan läsnä tässä tilanteessa vaan reagoi siihen, pitääkö paikkansa? Tuntuiko sinusta tuolla hetkellä siltä, että sinut kohdattiin rakastavasti? Veikkaan, että ei. Olen myös varma, että tunnistat yhtälailla sen, että toimit usein myös itse näin. Se on inhimillistä ja tuttua meille jokaiselle.
Kun maltan olla toimimatta reaktioni ohjaamana ja sen sijaan kykenen olemaan avoin ja hengittämään, huomaan, että löydän itsestäni uudenlaisen tavan toimia. Tavan, joka tuntuu uudelta ja siksi usein hieman epämiellyttävältä. Samalla olen kuitenkin avoimemmassa tilassa ja voin kokea jonkinlaisen rakkauden olomuodon heräävän itsessäni sen sijaan, että sulkisin sen pois toimiessani reaktioni pohjalta.
Rakkaudella on monia muotoja ja värejä. Parhaiten tämän huomaa ihmisryhmässä.
Rakkauden harjoittelu ihmisten välisessä kanssakäymisessä
Vuosia sitten kuulin ensimmäisen kerran sanat siitä, että ihmiselle tekee hyvää kerääntyä saman ihmisryhmän kanssa yhteen läsnäolon hengessä säännöllisesti. Tämä perusteltiin sillä, että tullessaan läheiseksi näiden ihmisten kanssa, alamme huomata, että he edustavat kaikkia maailman ihmisiä, tai omaa maailmaamme pienoiskoossa.
Kun lähelläni on ihmisiä, jotka eivät ole minulle etäisiä ja joiden seurassa minulla on intentio siihen, että olen läsnä sille mitä minussa tapahtuu, huomaan helposti sen kuinka vaikea minun on rakastaa.
Yhtä ihmistä on vaikea kuunnella ja huomaan arvostelevani häntä. Toisen jutut ärsyttävät ja kolmannen jutut herättävät minussa kiinnostusta, huomaan haluavani hänestä jotain. On vaikeaa vain olla avoin. Nämä samat asiat kohdistuvat minuun itseeni, toisiin ihmisiin ja asioihin elämässäni myös arjessa.
Kun olen hereillä reaktioistani, huomaan tulevani tietoisemmaksi siitä itsessäni, mikä estää minua rakastamasta. voin ryhmässä harjoittaa kärsivällisyyttä kun koen tylsyyttä. Voin kohdella ystävällisesti ja avoimesti niitäkin, jotka ärsyttävät ja voin pidättäytyä hamuamasta niitä asioita niiden ihmisten kanssa, jotka herättävät minussa kiinnostusta. Tai voin lähestyä tällaista ihmistä ja kertoa siitä mitä koen hänen suhteensa, joka voi olla monelle meistä se tarpeellinen rohkea ja kasvattava askel.
Rakkauden olomuodot?
Aloitin kirjoitukseni siitä, että rakkaus on monelle meistä fyysistä ja emootionaalista. Haluavaa, kaipaavaa, tarvitsevaa ja täyttävää niin fyysisesti kuin emootionaalisesti.
Avoimuutta, läsnäoloa ja hyväksyntää harjoitellessa on mahdollista tutustua myös toisenlaiseen rakkauteen. Sen muotoja ovat mm. myötätunto, ilo, rohkeus, voima, luottamus ja välittäminen.
Nämä ovat asioita, joita voimme harjoitella. Ennen kaikkea ne kuitenkin ovat sellaisia ilmiöitä, jotka heräävät meissä kun olemme läsnä ja avoimia elämälle sellaisena kuin se on. Ajan kanssa alamme huomata, että rakkaus on meissä oleva substanssi, aine ja elävä energia, joka vastaa elämämme tilanteisiin oikealla tavalla kun annamme sille tilaa reaktioidemme ohjaamana toimimisen sijaan.
Mitä rakkaus siis on?
Rakkaus ilmenee fyysisesti haluna ja intohimona. Se antautumista fyysisesti ja se on maailman tai toisen ihmisen ottamista fyysisesti.
Rakkaus on käytännön tekoja, jotka kertovat toiselle tämän merkityksellisyydestä.
Rakkaus on läheisyyttä ja täyttävä emootionaalinen kokemus.
Rakkaus on hyväksyntää ja avoimuutta. Sydämellä ymmärtämistä.
Rakkaus on meissä asuva ja erilaisia muotoja ottava elävä energia.
Rakkaus on jotain, johon voimme kasvaa harjoittamalla rakkautta elämämme konkreettisten tapahtumien keskellä, hetki hetkeltä.
Mitä sinä ajattelet tai koet rakkauden olevan? Koetko rakkautta ja jos, mitä se tarkoittaa konkreettisesti? Osaatko mielestäsi toimia rakkaudesta? Miten voisit oppia rakkaudesta tai rakastavasta toiminnasta?
Sisäinen puhe: ”Huh, pitää vähän hillitä, alkoi innostuttamaan vähän liikaa. Vähän alko jopa nolostuttamaan.”
Kun tunnen liikaa tai kokemukseni on liian kaukana siitä mitä olen tottunut kokoemaan jokapäiväisessä elämässäni, helpoin tapa hallita itseäni on hallita kehoani ja hengitystäni. Innostus ja viaton ilo jännittyvät kun estän itseäni hengittämästä ja tuntemasta sitä mitä minussa tapahtuu. Jäykkä asento ja kasvojen ilmeiden säätely auttaa minua tässä myös.
Sisäinen puhe: ”Okei, tää on nyt liikaa ja asiatonta. Ei tuolla tavalla saa käyttäytyä. Tää on asiatonta.”
Kun toinen ihminen on liikaa enkä halua ottaa vastaan sitä millä tavalla se koskettaa minua, luontainen tapa pyrkiä rajoittamaan omaa kokemustani sekä toisen käytöstä on olla hengittämättä, jähmettyä ja hallita ilmeitäni.
Miksi en voi olla avoin sille mitä tapahtuu? Hengittää, olla rento ja luonnollinen jännittymisen sijaan?
Haluat osallistua elämääsi aktiivisesti hengittämällä
Kun hengitän, tilanteessa kuin tilanteessa, avaudun väistämättä omalle kokemukselleni. Sisään hengittäessä energisoin, eli vahvistan sitä mitä on. Hengittäessäni ulos annan itseni rentouta siihen mitä on. Kun hengitän ulos, annan sen mitä minussa on myös liikkua.
Kokeile:
Hengitä sisään niin, että vatsasi pullistuu. Jos saat hengityksen tuntumaan sukuelimissäsi tai lantionpohjassasi asti, hyvä. Jos et, nämä alueet ja palleasi saattavat olla jännittyneet.
Pidätä hetki hengitystä. Ja päästä sitten itsesi hengittämään ulos ihan rauhassa. Avusta lopuksi hengitystäsi hieman niin, että uloshengityksesi syvenee. Pidätä hetki ja toista toiseen kertaan. Vain kaksi hengitystä ja olet hieman enemmän kosketuksissa sen kanssa mitä sinussa tapahtuu.
Kun osaat hengittää, opit rakastamaan
Kun olen väsynyt ja muistan hengittää, annan tilaa väsymykselleni. Annan itseni kokea sen. Kun minua kiukuttaa ja annan itseni hengittää, tunnen kiukun itsessäni selkeämmin.
Kun hengitän pinnallisesti ja jännityn, laitan hanttiin. Mille? Juuri sille mitä minussa tapahtuu. Rakastaminen on avoimuutta. Sen syleilemistä mitä on tässä ja nyt.
Kun annan itseni jännittyä ja hengitän, avaudun kokemaan tuon jännittymisen. Kun huomaan olevani tuomitseva ja hengitän, osoitan rakkautta sitä kohtaan, että minussa on tällainen tuomitsevuus.
Haluat olla avoin sille mitä sinussa tapahtuu
Rakkaudella on monia eri makuja. Kun avaudun hengitykseni avulla kokemaan voimattomuuteni, se muuntautuu voimaksi. Kun annan itseni tuntea epävarmuutta, huomaan varmuuden nousevan sisältäni. Kun katson avoimesti sitä kuinka jäykkä ja vakava olen, sallien itseni hengittää, olemustani keventävä ilo alkaa rikastuttaa minua.
Kun annan itseni avautua toisen kiukulle, saatan tuntea sen alla olevan loukkaantumisen ja rakkaus muuntuu myötätunnoksi. Kun keskustelen ystäväni kanssa ja hän kertoo kuinka hänestä ei ole viemään aloittamaansa hanketta loppuun, huomaan muuttuvani rennon itsevarmaksi ja kykenen tukemaan häntä olemalla paikalla hänen horjumiselleen.
Kun hengitän, avaudun sille mitä on tässä ja nyt. Kun annan itseni kokea sen, rakkaus minussa vastaa siihen juuri oikealla tavalla. Kun yritän hallita tai torjun sen mitä on, suljen yhteyteni siihen muuntumiskykyiseen rakkauteen, joka minussa on.
Kokeile:
Pysähdy istumaan hetkeksi ja luo kosketus hengitykseesi. Tuo sitten mieleesi tilanne, joka herätti sinussa viimeksi vahvan emootionaalisen reaktion. Hengitä samalla kun annat muiston herättää siihen liittyvän tunteen.
Kokeile olla tekemättä emootiolle mitään. Anna itsesi vain kokea se ja mahdollisesti sen tuoma reaktio. Hengitä, aisti ja tunne. Ole hengityksen ja muistosi kanssa hetki, esimerkiksi 3 minuuttia. Kysy sitten itseltäsi ääneen kysymys: miten hengitys vaikuttaa kokemukseeni. Vastaa itsellesi ääneen.
Kun hengität, olet kosketuksissa luontaisten voimavarojesi kanssa. Se auttaa sinua töissä, kumppanisi kanssa, lastesi seurassa ja ollessasi itsesi kanssa kahden.
Sen sijaan, että yrittäisit tulla rakastavaksi ihmiseksi tai torjuisit niin itsesi kuin ulkomaailman, kokeile hengittää ja avautua sinulle ja ympäristölle sellaisena kuin se on. Näin opit avautumaan ja olemaan aktiivinen osallistuja elämäsi hetkiin. Vastaanottamaan ja antamaan.
Ystävyyttä pidetään usein itsestäänselvyytenä, eikä ystäviä muisteta kiittää riittävästi. Tämä teksti on siis omistettu ystävyyden hehkuttamiselle — jokainen ansaitsee elämäänsä itsensä kaltaisia ja samoin, ehkä toisinkin, ajattelevia ystäviä.
Kiitos, että olet ystäväni
Ystävänä tuet, kun tarvitsen tukea.
Ystävänä kyseenalaistat, kun huomaat ulkopuolisena, että jonkin ei ole minulle hyväksi.
Ystävänä luotat minuun ja minä luotan sinuun.
Ystävänä tuot elämääni seikkailuja ja kokemuksia — yksin moni uusi, epämukavuusalueelle johdatteleva asia jäisi tekemättä. Näin myös kehittyminen ihmisenä jäisi kokematta.
Ystävänä saat minut nauramaan, vatsalihaksia ja poskiakin polttaen. Toisinaan myös itketään, mutta sekin synnyttää aina jotain uutta ja ainutlaatuista.
Ystävänä tuet tasapainoista elämää — erilaiset näkemykset ja taustat auttavat monissa elämän kriiseissä. Myös omista sekä toisen onnistumisista iloitseminen yhdessä tuo elämään positiivista virettä.
Ystävänä et halua hyötyä minusta tai tekemisistäni, olet vapaaehtoisesti tekemisissä kanssani. Se on arvokasta tässä hektisessä elämänrytmissä.
Jokainen ystävä tuo elämääni jotain hyvää omana itsenään, he ovatkin minulle arvokkaita juuri sellaisena kuin ovat. He auttavat minua näkemään asioita, joita en itse näkisi.
Moni keskustelu olisi jäänyt keskustelematta ja järkevä rohkea päätös tekemättä ilman ystävien tukea. Olen äärimmäisen kiitollinen, että minulla on upeita ihmisiä, jotka jakavat elämää kanssani.
Onko sinulla ystäviä, joita et muista tarpeeksi usein kiittää? Nyt on hyvä hetki kiitokselle. ♥️
En voi olla miettimättä sitä, kuinka meidän ihmisten elämä on muuttunut nopeasti.
Kun vielä hetki sitten keräsimme, kasvatimme, säilöimme ja elimme suoremmalla yhteydellä siihen, mistä ruoka tulee. Kun nyt olemme hyvin kaukana siitä mistä ruoka tulee ja ennen kaikkea siitä, missä ja millaisessa ympäristössä asiat kasvaa.
Nyt keräämme ostoskeskuksessa eri värisiä asioita mukaamme, koska meillä on edelleen tarve kerätä. Kun ennen keräsimme maasta, nykyään poimimme hyllyltä. Sen saman tarpeen voi käyttää myös toisenlaiseen keräämiseen, mikäli se sinua puhuttelee vaihtoehtona.
Itse huomaan, että kun mustikat tuli, niin joka päivä on tullut useita reissuja käytyä metsässä keräämässä talven varalle ja ehkä vähän kuormasta syömässä lasten kanssa. Se poistaa tarvetta ylimääräisen hankkimiseen muualta. Mieli uppoutuu marjoihin, keho on rentona ja aivojen luoma palautemekanismi, kun marjat puhdistaa ja pakastaa on valtava. Täyttynyt, tyytyväinen ja merkityksellinen olo valtaa mustikan täyttämän kehon.
Kerätään elämässä niitä asioita, mitkä ovat meille todella merkityksellisiä. Jos me ei kerätä, niin elämme puutteessa, jota ei korvikkeet voi mitenkään tyydyttää. Se ei välttämättä kaikille ole mustikka, mutta jokaisella on jokin, joka täyttää ja ravitsee niin kehoa, mieltä kuin sieluakin. Etsi sitä mikä on merkityksellistä, älä sitä mikä on helpointa.
Suurin piirtein tämän saman asian totesin hyvin eri tavalla 2012. Toivottavasti tämä hymyilyttää sinua yhtä paljon, kuin minua. Hyvää kesää kaikille!
Onnellisuuden tavoitteleminen saa meidät usein tuntemaan mielipahaa, kuten edellisessä blogissani (5 syytä, miksi jatkuvan ilon ja täydellisen onnellisuuden haluaminen on varma tie mielipahaan) kuvasin. Älä kuitenkaan heitä lasta pesuveden mukana. Onnellisuutta ei kannata torjua, sillä onnellisena oleminen on meille monilla tavoilla hyväksi.
Kirjassaan Kuinka onnelliseksi onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky luettelee, miten onnelliset ihmiset ovat sosiaalisempia, jalompia ja yhteistyökykyisempiä, heillä on enemmän ystäviä ja heidän ihmissuhteensa ovat kestävämpiä ja tyydyttävämpiä, työssään he ovat joustavampia, nokkelampia ja tuottavampia, he sietävät myös paremmin vastoinkäymisiä ja ovat myös fyysisesti terveempiä. He jopa elävät pitempään kuin vähemmän onnelliset kanssakulkijat.
Miten olla onnellinen tavoittelematta onnellisuutta?
Olet varmaan itsekin huomannut, miten jossain hetkessä olet tajunnut olevasi onnellinen ilman mitään sen kummempaa syytä. Olet ehkä kesäiltana kesken touhujesi kääntynyt katsomaan auringonlaskun punamaa taivasta ja juuri siinä – ehkä yllättäenkin – tuntenut rauhan ja onnellisuuden sisälläsi. Mikään ei elämässäsi muuttunut ja jotenkin kaikki muuttui. Sillä pysähdyit hetkeen ja avauduit onnellisuudelle. Onnellisuudelle, joka on aina sisälläsi.
Puhdas, aito onnellisuus – ilman ehtoja ja syytä – on vakaana ja häiriintymättömänä olemassa aina ja kaikkialla. Se ei lopu eikä heilu ylös ja alas, niin kuin mielialallamme on tapana tehdä. Sitä on aina riittävästi eikä se koskaan saa meitä halajamaan jotain lisää.
Vaikka itse onnellisuus ei katoa tai häviä, tietoisuutemme onnellisuudesta menee ja tulee. Emme havaitse onnellisuuttamme, koska emme ole läsnä, emme hetkessä emmekä itsellemme. Seilaamme mielemme mukana milloin menneeseen, milloin tulevaan, milloin myönteiseen, milloin kielteiseen. Vain läsnä olevina voimme kytkeytyä onnellisuuteemme.
Sanotaan, että onni on pienissä hetkissä. Ja niin se onkin, koska olemme läsnä vain pieniä hetkiä kerrallaan. Kun tulee läsnä olevaksi hetkeen, avautuu sisällään olevalle onnellisuudelle. Antaa onnellisuudelle mahdollisuuden lähteä virtaamaan ja tuntumaan meissä.
Valitettavasti läsnäoloa ei voi oppia kuin pyörällä ajamista, vaan sitä harjoitetaan kuin pyörällä polkemista. Pysyäkseen liikkeellä on aina polkaistava uudelleen. Meidän täytyy tulla läsnä oleviksi aina uudelleen ja uudelleen.
Onnellisuutta ei voi löytää, ansaita, oppia tai saavuttaa, vaan onnellisuutta harjoitetaan. Onnellisuuden harjoittaminen on sen muistamista, että onnellisuutemme aina olemassa meissä itsessämme. Onnellisuuden harjoittaminen vaatii myös tietoista valintaa. Eikä vain yhden kerran, vaan joka hetki uudestaan. Kun valitsen olla läsnä tässä hetkessä, valitsen olla avoinna onnellisuudelle. Näin kytkeydymme aina uudelleen onnellisuuteen, joka on osa minuuttamme.
Jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Se on helppo allekirjoittaa, kunnes joku suuttuu itseä kohtaan ilman pätevää syytä…. Päätin kirjoittaa vihasta, sillä siihen liittyvät oivallukset ovat lisänneet huomattavasti henkistä hyvinvointiani.
Linssien läpi
Se miten toinen ihminen sinut kokee, ei ole absoluuttinen totuus, vaan värittynyt tulkinta. Näemme toisemme henkilökohtaisten linssien läpi, joihin kuuluu monia pelkoja, odotuksia ja merkityksiä.
Kun joku suuttuu sinulle, kyse on hänen tunteistaan eikä mistään muusta. Kyse ei ole sinun huonoudestasi. Tämän tulisi olla itsestäänselvyys, mutta se ei sitä todellakaan ole. Olemme hyvin herkkiä toisen ihmisen vihalle, koska linkitämme sen automaattisesti omaan arvoomme.
Tällöin suutumme suuttujalle, ja ainekset mehevään riitaan on kasassa.
Viha tuntuu pahalta
Toisen ihmisen viha tuntuu pahalta, ei siitä pääse mihinkään. (Se tuntuu vielä huonommalta suuttujasta, joka yrittää lieventää oloaan purkamalla vihaansa meihin.) Tuolloin paras ratkaisu on ottaa etäisyyttä vetäytymällä tai vaatimalla aikalisää. Aika pyöristää pahimman terän, minkä jälkeen asioista voi jutella arvostavammin.
Kenenkään ei kuulu olla toisen vihatulituksen alaisuudessa vasten tahtoaan. Kenenkään ei tule hyväksyä uhkaavaa käytöstä, johon lukeutuu myös huutaminen toisen lähellä. Tämä on yhtä tärkeä totuus kuin sekin, että jokaisella on oikeus vihaan.
Emme ole pikkulapsia, joita on pidettävä sylissä, kunnes rauhoitumme. Rauhoitumme automaattisesti, kunhan saamme tuntea vihamme ja pettymyksemme. Kun toinen on pahasti tunteensa kourissa, toisen ei kannata silloin hyökätä vastaan, vaan antaa olla. Minimoida tuhot vetäytymällä ja ottamalla aikaa.
Se vaatii kypsyyttä ja pidättäytymistä. Tai sitten vain sen, että ymmärrämme, mikä on kaikkien parhaaksi.
Jälkikeskustelu tärkeintä
Jokainen meistä tietää, että kun tunne on ylitsevuotava, tekee kovasti mieli räyhätä toiselle. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Vihan voi aivan yhtä hyvin tuntea yksinkin. Keskustelu asioista kaiken jälkeen on sen sijaan todella tärkeää.
Tässä kohtaa törmätään kuitenkin erääseen yleiseen ongelmaan:
Moni pystyy puhumaan vaivaavista asioista vain valtavan viharyöppäyksen voimin. Kun pahin tunne menee ohi, he peruuttavat ja pakenevat, vaikka oikeasti puhuttavaa olisi. He myös väittävät toisilleen, ettei vihaisena sanotussa ollut totuuden häivääkään. He tekevät niin suojellakseen suhteen pysyvyyttä, sillä näkevät kaiken mustavalkoisena, ON/OFF. Heille vihan myöntäminen, kehittyvä suhde ja vaikeuksista puhuminen on utopiaa.
Tähän löytyy tuskin muuta ratkaisua kuin puhumaan opettelu. Mitä enemmän kannamme sisällämme, sitä arvaamattomampia vihapommeja olemme. Tunteet on kuin vesi, ne murtavat jopa kallion. Siksi se, joka yrittää olla liian hyvä, joutuu välillä olemaan huonompi kuin onkaan, kun totuus puskee pintaan.
6 totuutta vihasta
Olen itse tehnyt monia virheitä vihan suhteen, kuten patouttanut vihaani ja syyttänyt muita ihmisiä heidän vihaisuudestaan. Vuosien työn avulla opin pois vanhoista tavoistani ja oivalsin kuusi asiaa:
Vihaisena sanotussa on totuuden siemen, vaikka tietenkään se ei ole koko totuus. Kuuntele, mikä viesti siellä pohjalla on. Ei se ole se hammastahnatuubi, vaan kenties tunne, ettei toinen arvosta. Valtava raivo ei koskaan tule tyhjästä, ja usein se juontuu lapsuuteen. -> Tarkastele
Kumppaniaan tai lähimmäistään saa vihata. Se ei tarkoita, että suhde loppuu siihen. Se tarkoittaa, että asioista täytyy keskustella. -> Avaudu
Viha on tärkeä tunne, joka puolustaa rakkautta. Kun uskallamme kokea vihantunteen loppuun asti, sen takana on yleensä itku ja suru. -> Ota vastaan
Kukaan ei ole vihan yläpuolella, se on yhtä luonnollista kuin hengitys. Se joka muuta luulee, voi kärsiä kiltin lapsen syndroomasta. -> Integroi
Vihan pitäisi antaa tulla ja mennä. Ei patouttaa, hävetä ja piilottaa sitä. -> Vapaudu
Jatkuva viha on eri asia. Sitä, että yksi yhteisössä vihastuu muille vähän väliä, ei pidä sallia. Tuolloin on kaikille hyväksi, että yhteisö hajoaa tai vihastuja selvittää vihansa lähteen perinpohjaisesti terapiassa. -> Toimi
Voimaannuttavin terveisin,
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Moni meistä kirjoittaa nuorempana päiväkirjaa, mutta myöhemmin tapa syystä tai toisesta vain jää. Vanha kirjoitustyyli voi tuntua raskaalta tai päivän tapahtumien raportointi ajanhukalta. Parhaimmillaan kirjoittaminen on kuitenkin voimakas itsetutkiskelun väline. Sen avulla voi selkiyttää ajatuksia ja jäsentää sisäistä elämää. Kun epämääräisenä myllertävät tunteet ja mielen risteilevät rönsyt saavat konkreettisen muodon, on niitä myös helpompi käsitellä.
Päiväkirjan kirjoittamistyylejä on niin monta kuin on kirjoittajaakin. Jos et tiedä, mistä lähtisit liikkeelle, kannattaa kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä ja -menetelmiä.
Tässä 4 erilaista tapaa kirjoittaa päiväkirjaa, joita voit testata:
1. Kiitollisuuspäiväkirja. Kirjoita vaikka joka ilta ennen nukkumaanmenoa lista asioista, joista olet kiitollinen tänään. Ne voivat olla kuinka pieniä kiitollisuuden hippuja tahansa. Ehkä tuntematon ihminen hymyili sinulle ja katsoi silmiin kauppajonossa tai ehkä kollegasi sanoi sinulle jotakin kannustavaa. Kenties aurinko sai jotakin sisälläsi heräämään tai koko päivän jatkunut tihkusade auttoi sinua ottamaan aikaa levolle.
Huomaa, miltä kiitollisuudesta kirjoittaminen saa olosi tuntumaan. Ehkä löydät kiitollisuuden aiheita myös sieltä, mistä et normaalisti osaisi niitä etsiä.
2. Tajunnanvirtapäiväkirja. Yksi hyvä tapa päästä käsiksi tajunnanvirtaan on ottaa lyhyt kirjoitushetki heti herättyäsi ennen aamupalaa tai muita aamutoimia. Voit laittaa ajastimen hälyttämään esimerkiksi 5 minuutin päähän tai päättää, että kirjoitat vähintään yhden sivullisen tekstiä. Tartu vain kynään ja muistikirjaan ja anna ajatuksesi tulla paperille sellaisenaan – ilman, että mietit kielioppia, kirjoitusvirheitä tai sitä, onko sanoissasi ylipäänsä mitään järkeä. Kun et päätä aihetta etukäteen tai sensuroi mitään, mitä mieleesi juolahtaa, annat alitajuntasi puhua ja saatat löytää jotain hyvin kiinnostavaa.
Jos et millään löydä sanaa, josta aloittaa, voit antaa katseesi vaeltaa ja alkaa kirjoittamaan jostakin mitä näet ympärilläsi. Kun aika – tai sivu – tulee täyteen, silmäile tekstisi läpi ja poimi intuitiivisesti ne sanat tai lauseet, jotka tuntuvat sinulle kaikkein merkityksellisimmiltä tässä hetkessä. Mitä ne sinulle kertovat?
3. Itsemyötätuntopäiväkirja tai itsensä tsemppauspäiväkirja. Tämä päiväkirja on sinun paras ystäväsi. Aina kun tarvitset tsemppausta tai lohdutusta, istu päiväkirjasi ääreen ja kirjoita itsellesi ne sanat, joita juuri nyt tarvitset. Se voi olla kannustusta, lohdutusta, kiitosta tai mitä tahansa kauniita sanoja, joita sisimpäsi kaipaa juuri sillä hetkellä. Jos et ole ihan varma, mitä tarvitset, voit ottaa pienen hiljentymishetken ennen kirjoittamista. Laita vaikka ajastin hälyttämään 5 minuutin päähän, hae mukava asento, sulje silmät ja keskity hetken aikaa vain kuuntelemaan hengitystäsi.
Voit lopuksi lukea tekstin myös ääneen. Huomaa, miltä tuntuu sanoa kauniit sanat itsellesi.
4. Luontopäiväkirja. Luonto ja neljä vuodenaikaa tarjoavat loputtomasti inspiraation lähteitä kirjoittamiselle ja itsereflektiolle. Tämä päiväkirjatyyli sopii erityisen hyvin luonnonystäville ja kuvailevasta tekstityylistä nauttiville. Voit auttaa luontoa peilaamaan omia tunteitasi tai ajatuksiasi tai kirjoittaa siitä, mitä näet ympärilläsi. Aina ei tarvitse matkata metsänreunaan tai meren rannalle asti kirjoittamaan, myös ikkunasta voi tuijotella taivasta ja bongailla kiinnostavia luontokappaleita.
Luonto muuttuu ja elää jatkuvasti – niin kuin mekin. Huomaa, miten luonto auttaa sinua katsomaan sisälläsi tapahtuvaa liikettä uudella tavalla.
