Pojat rimpuilevat ja opettelevat sanoittamaan sitä rakkautta, josta isät usein vaikenivat

Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020).

HERKILLE TIEDOKSI: Teksti sisältää onnettomuuden kuvauksen osana aiheen käsittelyä.

Elettiin maaliskuuta vuonna 1998. Olin kevytsieluinen 17-vuotias ja matkalla kotiin Keski-Suomeen. Katsoin pikajunan ikkunasta ulos ja noteerasin, että lähestyimme Jyväskylän ratapihaa selvästi normaalia kovemmalla vauhdilla.

En osannut epäillä, kunhan ihmettelin. Osa matkustajista nousi ylös ja alkoi valmistautua seuraavaan pysähdykseen. Äänekäs opiskelijatyttöporukka yritti peitellä pientä perjantaihiprakkaa. Käytävän toisella puolella, parikymppinen silmälasipäinen nuorukainen selaili koulutehtäviään ja hörppi mehua pullostaan. Viikonloppu oli valmis alkamaan.

Yhtäkkiä vaunu kallistui voimakkaasti, ensin oikealle, sitten vasemmalle. Kiskot kirskuivat ja penkkien selkänojissa olleet tarjottimet kolisivat. Ihmiset horjahtelivat ja yrittivät vilkuilla ulos ikkunoista. Juna irtosi kiskoilta ja otti pari hyppyä penkereellä. Ikkunoiden takaa pöllysi lumi. Sitten jysähti!

Vaunu kaatui kyljelleen ja kääntyi pituussuunnassa ympäri. Sinkouduin vastakkaiselle puolelle, kohti ikkunaa. Osuin ensin penkkiin, sitten hattuhyllyyn. Vaunu laahasi eteenpäin, jonka myötä lumi tunkeutui valtavalla ryöpyllä sisään rikkoutuneista ikkunoista sekä revenneestä päädystä. Ryske oli valtava ja kaaos totaalinen.

Sitten vauhti pysähtyi ja kaikki hiljeni. Nostin päätäni, näky oli kuin tieteiselokuvasta. Vaunu oli täysin tunnistamaton, sekaisin ihmisistä ja tavaroista, ja makasi kyljellään. Äkkiä ulos, oli ensimmäinen ajatukseni. Kipusin jotenkin junan päädystä ulos ja tipahdin lumipenkereelle. Jostain valui bensaa maahan. Vierelläni opiskelijatyttö valitti päätään. Se oli veressä, minä taas kuin unessa. Kompuroin eteenpäin, jolloin näin vaunun pohjan. Se nousi harmaan muurin tavoin valkoisesta maasta. Tuon muurin alla oli ihmisiä, osittain. Yksi sätki kuin kala koukussa, toinen oli rauhassa. Jossain kauempaa joku huusi “auttakaa, täällä on pieni lapsi junan alla”. Kuljin eteenpäin ja kompastuin, jolloin näin aivan vieressäni käden. Se pilkisti vaunun alta, ei liikkunut. Hangessa lojui myös paperinivaska, silmälasipäisen nuorukaisen koulutehtävät. Olin shokissa, vaikken sitä itse tiedostanut. Hetken absurdius suojeli minua pahimmalta.

Nousin ylös ja aloin juosta. Pingoin minkä kerkesin. Tiesin isäni odottavan minua juna-asemalla. Halusin saavuttaa hänet ennen kasvavaa huolta minusta. Hyppäsin vierellä olevalle autojen ajoväylälle ja juoksin. Autot pysähtelivät ja minua haluttiin auttaa, mutta jatkoin juoksemista. Kasvoni vuotivat verta ja tunsin pistävää kipua selässäni. Saavutin muutaman sadan metrin päässä olevan juna-aseman, jonka edustalla odottaneet ihmiset eivät olleet tietoisia juuri tapahtuneesta. Ratapihalla olleet tavarajunat estivät näkyvyyden. En koskaan unohda isäni ilmettä, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Vaiti muttei hiljaa

Myöhemmin illalla istuimme yhdessä isän kanssa kotimme olohuoneessa. Katsoimme televisiosta jatkuvaa uutisvirtaa päivän junaonnettomuudesta. Ihmisiä oli kuollut. Äitini touhusi omiaan ja vältteli palaamasta päivän tapahtumiin. Isä, sen sijaan, oli hiljaa ja katsoi herkeämättä ruutua. Hän ei nostanut esiin sitä, minkä tiedosti itsekin käyneen lähellä. On asioita, joita yksikään vanhempi ei halua miettiä määräänsä enempää.

Sairaalassa paikatut ruhjeet kasvoillani kirvelivät, eikä päänsärky ollut hellittänyt vieläkään. Televisiossa epäiltiin aiheuttajaksi inhimillistä erehdystä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, isä totesi minulle “tämä tulee varmasti olemaan elämäsi mieleenpainuvimpia päiviä”. Näin isän silmien kostuneen. Aavistin hänen olevan oikeassa. Lämmitimme saunan, jonka lauteilla istuimme poikkeuksellisen hiljaisina.

Sanojen opettelemista

Tuosta päivästä on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Istun yhä hiljaa saunan lauteilla, mutta seuranani on oma kahdeksanvuotias poikani. Hänen uteliaisuutensa ei yllä vielä kuolemaan saakka, kenties hyvä niin.

Isäni kuoli joitain vuosia sitten muistisairauden uuvuttamana. Muistan viimeisen kohtaamisemme hoitokodissa. Olimme kahdestaan. Kommunikointi oli yksipuolista, ainakin mitä sanoihin tulee. Kerroin asioita, joita olisi kai pitänyt kertoa jo paljon aiemmin. Isä katsoi herkeämättä minua. Mietin, tunnistaako hän enää poikaansa.

Kyyneleet alkoivat valua. Ensin hänellä, sitten minulla. En tiedä miksi, mutta yritin peitellä omiani. Ehkä, koska olin oppinut niin. Täysin auki ei saa olla, enintään vähän raollaan. Isä pysyi vaiti, hänellä ei ollut enää sanoja. Nekin, jotka joskus jäivät sanomatta, olivat unohtuneet.

Joitain viikkoja myöhemmin sain puhelun äidiltäni, isä oli viety sairaalaan. Tunteja tästä, ja minut tavoitti tieto, että hän on menehtynyt. Toden totta, pojan tulee saattaa oma isänsä haudan lepoon, ei toisinpäin.

Oma poikani on malttamaton ja haluaa lisätä saavista vettä kiukaalle. Opastan häntä. Löylyä ei luoda roiskimalla, vaan rauhassa sihauttamalla. Muistan kehua häntä, en syyttä, mutta kuitenkin herkästi. Illalla, hyvän yön toivotusten yhteydessä totean, että hän on minulle rakas. Samoin, hän vastaa.

Keskinäinen dialogimme on toistuva, mutta ei itsestäänselvyys. Harras toiveeni on, että saan käydä sen myös tulevina iltoina, mutta pyrin valmistamaan itseäni hyväksymään sen, mikäli näin ei käy. Neljänkymmenen vuoden elämänkokemuksella aistin kaaoksen ja järjestyksen läsnäolon. Ensinmainitun niistä tiedostan, jälkimmäinen jää uskon varaan. Luulen, että niin sen kuuluukin mennä. Elämä, jossa on enemmän vastauksia kuin kysymyksiä ei kuulosta enää elämältä, vaan jonkun keksimältä tarinalta.

“Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden”, toteaa Eino Leino. Tunnistan tuon ajatuksen. Ei yhdenkään nuorukaisen tulisi pohtia päivittäin omaa kuolevaisuuttaan. Se on aikaa, jolloin tulisi unelmoida ja olla huoleton.

Kuolemaa en juurikaan pelkää, elämästä riemuitsen senkin edestä. Ehkei se näy hymynä kasvoilla ja kuulu nauruna äänessä, vaan ennemmin tarkkaavaisuutena katseessa ja keskivertoa syvempänä huokauksena.

Mutta sanoja en aio säästellä. Tiedän isänikin pysyneen useimmiten vaiti ainoastaan, koska hänelle oli niin opetettu. Valitsen rimpuilla irti. Pojat opettelevat sanoittamaan niitä tunteita, joista isät vaikenivat. Olkoon se tehtävämme tässä sukupolvien ketjussa, niin pitkään kuin elon päiviämme riittää.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
🎅 Kuuntele ILMAISEKSI 30 päivää äänikirjoja – tarjous koskee myös aiemmin Storytelia kokeilleita! ⭐️ Voimassa 31.12. saakka!
Tarjous vain tästä!
close-image