Positiivinen asenne on kaunis asia ja sillä on oma paikkansa, mutta se ei ole lääke kaikkeen ja kaikkiin tilanteisiin elämässä.
Ylipositiivisuus on pahimmillaan kuin laastari, jolla yritetään parantaa niin syvää haavaa, jota varten tarvittaisiin kunnon hoitoa: sen myöntämistä, että KYLLÄ haava on olemassa, KYLLÄ sitä tarvitsee hoitaa ja KYLLÄ sen hoitaminen vielä aikaa.
Jokaisella ihmisellä on sisällään pieniä tai isoja haavoja, jotka kaipaavat näkemistä, myöntämistä, huomiota ja hoitamista. Se, että emme katso haavojamme vaan painamme niiden päälle positiivisuuslaastarin, ei poista haavojen olemassaoloa. Ja jokainen tietää miten hoitamattomalle haavalle käy.
Toista vertauskuvaa käyttäen sisällämme on sellaisia pimeitä piilopaikkoja, joita haluaisimme piilottaa muilta ja joskus myös itseltämme. Se, että emme haluaisi kenenkään näkevän niitä, ei tarkoita, etteikö niitä olisi olemassa. Kirjoitamme Lempeyden kirjassa Reija Könösen kanssa, että kun yrittää piilottaa kokemuksiaan sisuksien pimeisiin piiloihin, kokemukset vahvistuvat. Ne eivät katoa sillä, että niitä ei katso, vaan niiden vaikutus meissä vahvistuu. Ylipositiivisuus on kuin taskulampun valo, jonka suuntaamme aina muualle kuin siihen, joka kaipaisi huomiomme valoa.
Ylipositiivisuus estää katsomasta itsessä sellaisia ihmillisiä kokemuksia, jotka ovat jollain tasolla yhteisiä meille kaikille ihmisille. Ikään kuin kieltäydymme olemasta ihmisiä kaikessa siinä laajuudessa, mihin meillä olisi mahdollisuus. Jos aina vain toistelemme positiivisuuslauseita, ne ovat kuin muuri, joka estää ihmisten kohtaamisen. Tai ne ovat kuin täydellisiä Instagram-kuvia, joissa ei ole säröä, joista muiden valo pääsisi sisään.
Ehkä ylipositiivisuus on tämän ajan kollektiivisesti hyväksyttävä selviytymiskeino, joka antaa luvan olla katsomatta ihmisyyttä itsessä.
Lopulta ylipositiivista ihmistä on vaikea auttaa eikä hänen kanssaan pääse todelliseen tunneyhteyteen.
Kun uskallamme katsoa omia kokemuksiamme sellaisina kuin ne ovat – ilman vaaleanpunaisia laseja – voimme tulla ihmisyyden taajuudelle, jaetun ihmisyyden kokemukseen, jossa ymmärrämme, että:
Jokaisella ihmisellä on joskus vaikeaa.
Yksikään tunne ei ole sellainen, jota joku muu ei olisi joskus tuntenut.
Ihmisyyteen kuuluu tsemppaaminen mutta myös se, että aina ei jaksa, pysty tai kykene.
Kaikki saavat pyytää apua ja olla tarvitsevia. Olemme täällä kaikki samassa ihmisyyden veneessä.
Haavoittuvuus tuo meidät lähemmäksi toisiamme.
Yhteys syntyy sen kautta, mitä olemme, ei sen kautta, mitä haluaisimme tai kuvittelemme olevamme.
Lisää tunteiden käsittelystä ja yhteyden muodostamisesta:
Muistathan ilon? Sen, joka pursuaa säteinä silmistä, hymykuoppina poskista ja tirskuu ulos valkoisista hampaista? Sen, joka kuuluu pörisevinä mahapieruina, ja tulee todeksi keltaisina leskenlehtinä, syksyisinä lehtikasoina tai odottamattomina kehuina ja tunnustuksina.
Ilon tiuku helisee onnistumisina työtehtävissä tai esiintymisissä, kohtaamisissa ja urheilusuorituksissa. Sen paisuva ilmapallo pakahduttaa rinnan – ja kun se ei mahdu enää ihmisen sisään, se pulppuaa ulos nauruna kuin hilpeä kevätpuro.
Joskus ilo kuitenkin katoaa. Se piiloutuu pimeisiin nurkkiin, surullisiin hetkiin ja liukenee silmänurkkien kyyneliin. Joskus se juuttuu masennuksen alle, kuin lintujen sulat öljyiseen lammikkoon. Ilo painaa joskus liian paljon, eikä sitä jaksa kantaa.
Ilo ei kuitenkaan koskaan lopullisesti kuole. Ilon leskenä on mahdotonta olla. Kuollut ilo on yhtä mahdoton ajatus kuin se, ettei yhtenäkään aamuna aurinko paistaisi. Vaikka olisi kuinka pimeä kaamos, niin joku syksyinen aamu onkin kirkas ja kuulas.
Ilo on siitä ilkikurinen olento, että se saapuu helposti silloin, kun unohtaa murehtia. Kun unohtaa miettiä elämän raskaita asioita, huolia ja murheita.
Itselläni elämäni pahin hetki oli se, kun lapseni sairastui vakavasti. Diagnoosihetken jälkeen maailmani mustui hetkessä, kuin ylleni olisi vedetty tumma verho tai päähäni pultattu mustat lasit. Jokainen hetki oli raskas ja huolta täynnä.
Pelko oli jokaisessa tunnissa läsnä, mutta siitä huolimatta iloakin oli. Se oli lapsen kanssa tehtyjä muffinsseja, legotaloja ja riemastuksen hetkiä ilmaisista pillimehuista ja lukuisista sairaalassa saaduista tarroista. Hetkittäin ilo löysi tiensä keskelle pelkoa, mustaa ja pimeääkin.
Ilo onkin konkreettinen läsnäolon kokemus. Ilon hetkessä ei eletä huomisessa tai eilisessä, vaan ilon pakahduttava onni on juuri siinä. Siinä hetkessä sain rutistaa lasta, hän oli siinä jokaisella pehmeällä jäsenellään, eikä pahin ollut vielä tapahtunut. Minun ja perheeni onneksi pahin ei edes koskaan tapahtunut. Lapsi parani, ja siinä hetkessä verhot aukenivat – ilo ei tuikkinut vain hetkittäin, vaan oli läsnä kaikessa arjessa.
Joskus ilo ei ole hukassa satuttavien elämäntilanteiden keskellä, vaan muutenkin. Joskus se on piiloutunut siksi, että siitä ei masennuksen sairaassa otteessa saa millään kiinni. Joskus myös siksi, ettei sille anneta mahdollisuutta. Joskus on niin tärkeää olla aikuinen ja vakava. Tiedäthän – korrekti ja uskottava. Tyhjän naurajista kun ei tule miehiä, eivätkä vaaleanpunaiset lasit luo arvovaltaa.
Joskus minä ajattelen, että ilo on väärin ymmärretty ja turhaan vähätelty arvo. Aina ei muisteta, että innostuminen on ilon vinkeä serkku, jolla on voima luoda uutta ja liittää yhteen ystäväpiirejä, työyhteisöjä ja perheitä.
”Emmä kehtaa” on ilon yleinen olkapään piru, joka työntää ihmisen ilosta syrjään ja seinäruusuksi nurkkaan. Ilo vaatii heittäytymistä ja sydämen avaamista tilanteelle, toisille ja itselle.
Jos ilo on hukassa, sitä voi varovasti houkutella. Voi aloittaa vaikkapa suoristamalla kulmat ja avartamalla silmät. Havainnoimalla sen, mitä ihanaa verhojen takana on, voi auttaa ilon luikertelemiseen takaisin sinne, minne se kuuluu – sydämen sopukoiden seuduille.
Ilohan on oravien leikkiä, kissavideoita, yhteisiä vitsejä ja kevyttä sanailua. Se on kutituksia ja viitsimistä vaivautua, pallopeliä lasten kanssa tai keppihevosrataa ja pommihyppyjä veteen. Se on uskallusta näyttää tyhmältä ja rohkeutta nauraa itselleen sekä hyväntahtoisesti toisille. Se on uteliaisuutta, uusien taitojen oppimista sekä pienten onnistumisten korostamista. Lista on onneksi loputon.
Minun lempivärini on keltainen – silläkin uhalla, että maailmassa on aina myös mustaa. Uskothan, että säde löytää myös risukasoihin, ja säteen jatkeena on aina lopulta koko aurinko.
Läsnäolon, sydämellisyyden ja juurevan kehollisuuden lisäksi on myös yksi erityinen tärkeä kyky ihmisen elämässä. Se on kyky tietää mitä haluaa. Mitä syvällä sisällään kaipaa.
Tämä antaa elämälle ja toiminnalla suunnan. Tarvitsemme tätä tietoa, koska olemme kehollisia olentoja konkreettisessa universumissa. Emme ole vain valopalloja valosfääreissä, joille oleminen olisi tarpeeksi. Erilaista toimintaa tarvitaan jokaisena elämän päivänä.
Tämä ”mitä haluan” -kyky ei ole mikään erityinen taito elämän käännekohdissa, vaan hyvin arkinen taito. Kun sen kanssa herkistyy päivän pikkuasioissa, toimii se myös paremmin isoissa hetkissä.
Tässä tekstissä kerron, kuinka voit syventyä sydämen halujen ja syvien kaipuiden äärelle toisen kanssa. Saat erityisen harjoituksen, jonka voit tehdä kumppanin tai vaikka lapsesi kanssa. Miksei myös hyvän ystävän kanssa, jos asutte yhdessä tai hän on yövieraana.
Tämä harjoitus tehdään juuri ennen nukkumaanmenoa. Kokeile sitä. Hämmästy kuinka se voi antaa koko seuraavalle päivälle hyvät virrat ja tunnelmat. Aivan kuin siunaisit seuraavan päivän taikapölyllä.
Tiedetään myös tieteellisistä tutkimuksista, että ihminen, joka opiskelee juuri ennen nukkumaan menoa illalla tai ennen päiväunia, saa parempia oppimistuloksia. Joskus olen myös nähnyt suosituksia, että jo 45 minuuttia ennen nukkumaan menoa tulisi olla erityisen tarkka siitä, mitä sisältöjä tarjoaa aivoilleen.
Ehkä tämä harjoitus toimii juuri tämän aivojen vastaanottavaisuuden kautta, ehkä intention luomisen kautta tai ehkä jonkun muun mekanismin kautta. Tee oma tutkimuksesi asiasta. Tämän voi tehdä myös yksin. Otetaan tässä esimerkiksi kuitenkin kumppanin kanssa tehtävä versio.
1. Mitä haluatte huomenna yhdessä tehdä ja kokea?
Tehkää tämä juuri ennen nukkumaanmenoa, kun makaatte jo sängyssä. Nyt tulisi olla pehmeä, rentoutunut ja lempeä tunnelma. Hyvistä tunnelmista on helppo luoda lisää hyvää.
Jos tunnelma ei ole mukava, niin ehkä meditaatiota, sydämellä olevien asioiden jakamista tai jotakin muuta tulisi tehdä ensin, jotta päästään pehmeään rentoutuneeseen tunnelmaan.
Samoin voi olla hyvä pitää joitakin iltavaloja päällä, jotta vireystila olisi riittävän hyvä. Tämä tietenkin riippuu hetkestä ja ihmisistä. Huomaa myös, että tämän voi tehdä silloinkin, kun seuraava päivä on työpäivä tai muuten pitkälle suunniteltu.
2. Kysy toiselta ja kuuntele sydämellä
Sitten kysytään toiselta: ”Mitä haluat huomenna tehdä ja kokea kanssani?”. Toinen vastaa muutamia asioita. Ne voivat olla konkreettisia. Haluan mennä metsään kanssasi ja käydä järvellä uimassa. Haluan syödä herkullisen illallisen kanssasi. Tässä voi lisätä sanoja: inspiroiva, rauhoittava ja ravitseva metsäretki. Tai romanttinen illallinen kynttilän valossa kera klassisen musiikin.
On siis hyvä lisätä sävyjä heti mukaan. On tärkeää luoda kauniita herkullisia ja tunteita myönteisesti koskettavia visioita.Samoin voi myös haluta jotakin enemmän kokemuksellista ilman konkreettista muotoa. Haluan esimerkiksi kokea kanssasi syvää rakkautta, yhteyttä, iloa ja ekstaasia. Tärkeää on olla rehellinen ja autenttinen ja puhua syvältä sisimmästään.
Sitten on toisen vuoro.
Olisi hyvä, jos kumpikin saisi toivoa ainakin kaksi kertaa. Älä siis kerro kaikkea heti ensimmäisellä vuorollasi. Samoin toisen visiot voivat antaa omalle seuraavalle vuorolle uusia syviä inspiraatioita. Kun tämä on tehty, niin sitten on kiva kokoelma erilaista tekemistä ja kokemuksia.
3. Nähkää asiat konkreettisesti aikajanalla
Sitten voi yhdessä vähän visioida ja rennosti luoda konkreettista aikajanaa siitä, miten asiat voisivat soljua. Huomaa, että tarkoitus on toteuttaa mahdollisuuksien mukaan kummankin toiveet. Ideana on siis, että kumpikin pääsee laittamaan ”ihanan päivän smoothieen ” omat aineksensa. Jokainen syvältä sisältä kumpuava halu ja kaipaus on tärkeä ainesosa yhteisluomuksessa.
Toki, jos seuraavana päivänä on työpäivä, niin voi haluta itselleen, että päivä virtaa inspiraatiossa ja hyvässä flow’ssa. Sitten voi enemmänkin rakentaa iltaan tätä kummankin toivetodellisuutta.
Samoin, jos päivä on muuten täytetty erilaisilla ohjelmilla ja vastuilla, niin ehkä konkreettista toimintaa voi suunnitella vähemmän. Tällöin voi keskittyä sisäisiin laatuihin, joita haluaa toisen kanssa kokea esimerkiksi iloa, inspiraatiota, luovuutta, rakkautta ja yhteyttä. Löydätte kyllä sisältänne teille tärkeät sanat ja laadut, joita kaipaatte.
Samoin, jos tuntuu että tässä luovassa luomisen hetkessä tulee liikaakin asioita, niin osan voi jättää varastoon tuleville päiville.
4. Menkää nukkumaan
Tämän hyvän tunnelmoinnin ja visioinnin jälkeen mennään nukkumaan ja annetaan alitajunnan, ylitajunnan ja kaikenmoisten hyvien voimien muovata tulevaa päivää.
5. Yllättykää ja nauttikaa yhdessä
Kun herätään ja seuraava päivä tulee, on tarkoitus antaa kaiken tapahtua luovassa ja joustavassa flowssa. Ideana on, että päivästä ei tule mikään rastijuoksu vaan seikkailu, johon on etukäteen rakennettu ihania maisemia, toimintaa ja nähtävyyksiä.
Todennäköisesti kaikki ei menekään illalla luotujen visioiden mukaan, ja se on aivan OK. Elämä muuttuu, virtaa ja avautuu omalla logiikallansa ja välillä se haluaa tarjota taikapussistaan extraihmeitä ja välillä oppimiskokemuksia.
Samoin päivän aikana voi syvältä sisimmästä kummuta hetkessä uusia syviä kaipauksia, joiden seuraaminen muuttaa suunnitelmia kauniilla tavalla.
Kuitenkin edellisen illan toiveet ja visioinnit tuovat yleensä oman taikansa päivään.
Kokeilkaa ja ihastukaa yhdessä!
Unsplash kuvat: Casey Corner / Jarvardh / Kelly Sikkerma
Monesti kun puhutaan itsen rakastamisesta, tulee ensimmäisenä mieleen lempeä salliva asenne. Osta se kokoa isompi vaate ja ole ylpeä peilikuvastasi. Älä puske, vaan anna itsellesi tilaa ja aikaa. Ota se viinilasi/kakkupala, elämä on nyt!
Sallivuus ja hyväksyntä ovat tärkeä osa itsen rakastamista, muttei suinkaan ainoa, kaiken kattava sellainen. Itsen vaalimisessa on nimittäin toinenkin puoli: aktiivinen, tavoitteellinen ja hieman ”takapuolelle potkiva”. Niiden asioiden eteen, joita sisimpämme janoaa.
Tavoitteellisuuden ristiriita
Tavoittellisuudessa on tietty kaiku. Sekoitamme sen helposti rakkaudettomuuteen. Tämä yhteys on aivan totta silloin, kun motiivit jonkin saavuttamiseksi kumpuavat arvottomuudesta, vertailusta tai muiden odotuksista. Tavoitteellisuutta on kuitenkin monenlaista. Parhaimmillaan se vastaa syvien haaveidemme ja tarpeidemme kutsuun.
Ajatellaan esimerkkisi, että henkilö X on tyytymätön johonkin asiaan elämässään. Tällöin feminiininen lähestymistapa rakastaa itseään hyväksymisen ja sallimisen kautta ei välttämättä riitä. Oman hyvinvoinnin vaalimiseksi onkin löydettävä itsestä maskuliininen voima toteuttaa tarvittu muutos.
Muutos, joka tulee olemaan paikoin tuskallinen ja työläs ja vasta pitkässä juoksussa antoisa.
Sisimmässämme kaipaamme, että tekisimme töitä itsemme, unelmiemme ja arvojemme eteen. Joskus juuri se on suurinta rakkautta.
Kumpikin puoli kuntoon
Kun haluamme vaalia itseämme ja hyvinvointiamme, sekä sallivaa että vaativaa lähestymistapaa tarvitaan. Yhdessä ne muodostavat täyden ympyrän, kuin jin ja jang. Se mitä kukaan ei meille kerro, on kuinka paljon kumpaakin juuri me tarvitsemme. Se meidän on itse selvitettävä.
Yleensä asia menee niin, että ihminen, jolla sallivuutta on hieman liikaa, hyötyy pienestä itsekurista ja aktivoitumisesta, kun taas tavoitteellinen henkilö, joka jatkuvasti edistää unelmiaan, saattaa tarvita lisää sallivuutta ja inhimillisyyttä.
Ex-puskija vihaa tavoitteellisuutta
Etenkin me, jotka olemme aikoinaan puskeneet itseämme ja pakottautuneet eri asioihin rakkaudettomuudesta ja riittämättömyydestä käsin, helposti tuomitsemme vaativuuden turhana osana itsen vaalimista. Tukeudumme sallivaan puoleen.
Se on hyvä alku.
Sallivuus on kuitenkin usein myös vellovuutta. Kenties tärkeät muutokset roikkuvat ilmassa, ja hyväksymme liikaakin vallitsevia tilanteita, vaikka voisimme paremmin kun päättäisimme tarttua elämän ohjaksiin. ”Aloitan ensi viikolla” voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Vain me voimme vastata tarpeisiimme – tai hylätä ne kerta toisensa jälkeen.
Päätösten teko voi olla raskasta ja pelottavaakin, mutta se mikä helposti jää huomaamatta on, että päättämättömyys kuluttaa energiaa myös. Tällöin kehittelemme monia todellisuuksia emmekä varsinaisesti fokusta niistä yhteenkään…
Sallivuudella on korvaamaton paikkansa
Sen kautta voimme pysähtyä ja reflektoida elämäämme, sellaisena kuin se on tässä ja nyt. Sisällämme saattaa kuitenkin olla monia toiveita tai haaveita, joihin vastaaminen voisi viedä meidät aivan uudelle onnellisuuden tasolle. Sellaisia asioita, jotka vaativat työtä, rohkeutta ja ryhtymistä. Kenties emme ole tottuneet, että kukaan voisi arvostaa ja panostaa meihin täysillä, tai välittää meidän asioistamme, emmekä siksi tee niin itsekään. Jätämme itsemme paitsi automaattisesti.
Kuitenkin, kun haluamme kokea yhä suurempaa rakkautta, meidän on alettava itsellemme sekä sallivaksi äidiksi, että vaativaksi isäksi. Mitä syvemmälle tällä polulla kuljemme, sitä suuremman täyttymyksen saamme. Emmekä muuta juuri tarvitsekaan, päin vastoin voimme niin hyvin, että pursuamme sitä ulospäin.
Puoliksi huomioitu ihminen on puoliksi laiminlyöty. Pelkkä sallivuus tai vaativuus ei kumpikaan yksin riitä. Hengen pitimiksi kyllä, mutta pula-aika on jo ohi, ja nyt on aika uudenlaisen kasvun ja kukoistuksen. Kuten laulun sanat sanovat:
“War is over, if you want it.”
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Elämänmuutos alkaa rohkeudesta. Kuulet sen voimakkaan kutsun, etkä enää epäröi.
Uskallat kokeilla kaikkea uutta, jolloin löydät äänesi ja intohimon kohteesi. Olet rajoja rikkova, oppimiasi uusia asioita terävästi tuulettava ja muutoksen energiaa säkenöivä. Uuden maailman avautuessa löydät itsesi jatkuvasti uusista paikoista, uusien ihmisten ympyröimänä. Keräät uutta tietoa ja elämäsi saa suunnan. Tunnet eläväsi isolla eellä, ensimmäistä kertaa elämässäsi. Uhkut suunnitelmia, puhkut tavoitteita, kaikki on SUURTA! Kuulut ja näyt kaikille, sillä haluat käännyttää läheisesi ja muuttaa koko maailman!
Mikään elämän vaihe ei kestä ikuisesti. Yllätykseksesi ylitsepursuava rohkeutesi alkaa tuntua pian aika turvattomalta. Energiasi ja innostuksesi alkaa huveta, sillä jaat sitä niin monille. Käännytystaistelu vie voimasi ja saamasi kritiikki ahdistaa.
Uusi vaihe voi ensin pelottaa, mutta tiedät, ettei sinulla ole vaihtoehtoja. Et voi enää tehdä itseäsi ja tuntemuksiasi vastaan. Olet rohkea, luotat itseesi ja luotat elämääsi. Ymmärrät, ettet menetä mitään luopuessasi vanhasta, päinvastoin, mitä enemmän jätät taaksesi, sitä enemmän uutta ulottuvuutta elämääsi saat.
Rohkean rajattomuuden jälkeen on tiukan rajanvedon aika. Alat nyt rohkeasti kyseenalaistaa kaikkea, jopa itseäsi ja pomminvarmoja mielipiteitäsi. Maailmasi pienenee ja ihmisiä poistuu elämästäsi. Et enää jaa ajatuksiasi, et mene enää minnekään, etkä saa oikein mitään aikaan. Alkaa syvästi omaan kuplaan vievä neutraali vaihe.
Sohvan nurkka kuiskii luokseen, etkä voi vastustaa sen voimakasta kutsua. Rauhoitut olemaan ja pohtimaan – mitä sinulle todella kuuluu? Suunnitelmat väsyttävät, tavoitteet tuntuvat kaukaisilta, kaikki on nyt PIENTÄ. Muutut näkymättömäksi ja kuulut enää itsellesi, arvoillesi, tunteillesi, ajatuksillesi.
Tunnet olosi jälleen turvalliseksi, kun olet varmempi omasta totuudestasi. Energiavarastosi ovat rajanvedon ansiosta taas täynnä. Tunnet yhteenkuuluvuutta oman heimosi kanssa. Tunnet taas voimakkaan kutsun jakaa energiaasi ja ajatuksiasi, sillä et ole menettänyt rohkeuttasi. Alkaa halukkuuden vaihe, jolloin mikään ei ole enää SUURTA tai PIENTÄ, vaan juuri sinulle sopivaa.
Ajatuksesi ovat suuruuden ja pienuuden ääripäissä hioutuneita ja entistä timanttisempia. Niiden energia on vapautunutta, viisasta ja harkittua, sillä puhut kokemuksen syvällä sydänäänellä. Jaat energiaasi ja ajatuksiasi vain niille, joille se kuuluu ja jotka sitä arvostavat. Suhtaudut kaikkeen muuhun ympärilläsi neutraalisti ja huumorilla. ”Not your zoo, not your monkeys”.
Se mitä sitten tulee olemaan ja se, mitä sitten tulet tekemään, ei ole enää omaa harkittua tuotantoasi. Et tiedä enää paljoakaan ja suuntasi loistaa poissaolollaan. Se on sinusta huvittavaa. Suunnitelmasi ja tavoitteesi ovat sitä, mitä eteesi tuodaan ja annetaan. Alkaa hyväksynnän vaihe, jolloin ymmärrät olevasi osa jotain suurempaa suunnitelmaa.
Sinussa on kaikki, niin suuruus kuin pienuus, niin voima kuin voimattomuus. Olet vapaa, mutta silti tuon suuremman voiman johdateltavissa. Kaikki vastakohdat, kaikki tunteet, koko ihmisyyden kaari mahtuu sinuun, sillä annat sille rennosti ja tuomitsematta tilaa. Sinussa asuu luottamus ja rauha. Elämä kantaa, ja sinä asetut mukavasti sen syliin kannettavaksi. Soljut eri vaiheiden ja eri tunteiden välillä ilman ylianalysointia ja vastustusta. Tunnet valtavaa kiitollisuutta joka vaiheesta, joka tunteesta, koko eletystä elämästäsi.
Tämä on kirjoittajan omaa kokemusta rohkeuden, neutraalin, halukkuuden ja hyväksynnän tunteista. Pystytkö samaistumaan hänen kokemuksiinsa?
Lisää kokemuksia elämän vaiheista ja tunteista Taran kirjassa Tikapuut rakkauteen
Yksi tuttuni totesi, että maailman varat pitäisi jakaa toisin päin. Nuoret tarvitsevat resursseja elämän rakentamiseen ja samalla pitäisi vähän nauttiakin. Vanhempana usein tyytyy vähempään ja nautinnot voivat olla yksinkertaisempia.
Elämän yksi tragikoomisuus on materian tavoittelu. Sitten kun sitä on, vauraudesta ei enää nauti tai pysty nauttimaan. Ylilyönnit pois suodattaen tutun ajatuksessa varallisuuden jaosta on kuitenkin itua.
Missä kohden elinkaarta materia tai raha alkaa menettää merkitystä? Vai käykö näin? Asiassa on varmasti erinomaisen suurta vaihtelua ja elämän tuomat kokemukset sekä koettelemukset ovat ratkaisevia, ajankohdasta riippumatta. Rohkenen kuitenkin väittää, että eniten pohdintoja ja valintoja loppuelämän suunnasta tuo väläyksittäin lähestyvä keski-ikä. Silloin ihmissielu on usein käännekohdassa; jotain on jo ehkä saavutettu, mutta toisaalta suunta on yhtä hukassa kuin teinivuosina.
Ystäväpiirissä asiaa joskus sivutaan. Rivien välistä voi lueskella, että kovin halu äkkirikastumiseen alkaa hiipua. Yksi syy on, että vaurastuminen on yksinkertaisesti kovin hankala toteuttaa, erityisesti äkkirykäyksenä. Toinen syy on ikä, höystettynä elämän antamilla kokemuksilla. Toisaalta taustalla häilyy ajatus, onko materia tai vaikka valta sittenkään niin yksioikoisen tavoiteltavaa. Asiat ovat kuitenkin juuri nyt yleisesti ottaen harvinaisen hyvin, kun vain hetkisen miettii. Paatuneimmankin kapitalistin suusta on kuulunut jo muutaman kerran lausahdus; kunhan vain saisi elellä rauhassa omissa oloissaan ja terveenä.
Näitä asioita on helppo pohtia, jos on taloudellisesti edes kohtuudella turvattu elämä. Voisin kuvitella, että ihminen joka heräilee kadulta aamuisin miettimään, mistä saisi päivän sapuskat, ei jaksa murehtia koronaa tai maapallon lämpenemistä. Eri sukupolvien välillä materian merkitys myös muuttuu. Sodan jälkeiselle ikäluokalle on ollut tärkeää kerätä varallisuutta ja tehdä sen eteen töitä. Työn tekemisen määrä ja omaisuus ovat pitkälle määrittäneet ihmisen arvoa ja paikkaa yhteisössä. Nuoriso voi ajatella eri tavoin. Arvot ovat muualla ja nykyisen yhteiskunnan informaatiotulva laittaa jokaisen yksilön väkisinkin miettimään maailman menoa. Tosin jälleen; vaariemme ja mummujemme rakentama nykyinen hyvinvointi antaa mahdollisuuden toisenlaisille arvoille ja ajattelulle.
Jos ihminen pysäytetään tavalla tai toisella totaalisesti, lompsan paksuus alkaa tuntua hyvinkin toissijaiselta. Materia on viimeinen arvo, kun kaikki on riisuttu. Turha kuitenkin jeesustella, ettenkö itse nauttisi pienestä tai isosta luksuksesta. Urheiluauton riivattu ääniraita pimenevässä kesäillassa, riemukas illallinen ystävien kanssa… En kieltäydy. Nautinto on nykyään kuitenkin enemmän itse nautinnossa ja sen jakamisessa kuin sen näyttämisessä tai pakonomaisessa tavoittelussa.
Kirjoittaja IisaHeinola on Päijät-Hämeessä asuva meditaatio- ja rentoutusohjaaja, sisällöntuottaja, kahden pienen lapsen äiti sekä entinen pärjääjä. Iisan tavoitteena on tukea yksilöitä elämään täydessä loistossaan, aitoina ja vapaina rajoittavista uskomuksista.
Sabotoimme onneamme kaavoilla, joiden alkuperäisenä tarkoituksen oli tuoda meille onnea ja menestystä. Todellisuudessa, kaavat estävät meitä kuulemasta sydämemme viestejä ja elämästä unelmiemme elämää. Nyt on tullut aika rikkoa nuo kaavat ja vapautua nautinnolle.
Havahduin huomaamaan omat kaavani toipuessani toisesta uupumuksestani. Poltin itseni loppuun kahdesti, ennen kuin täytin 30 vuotta. Ensimmäisellä kerrallani uuvutin itseni aina psykoosiin asti. Toipumiseni kesti silloin lähes kaksi vuotta, ennen kuin kykenin palaamaan työ- ja kouluelämään.
Toisen uupumukseni jälkeen ymmärsin, että kyseessä ei ollut sattuma. Jokin käytöksessäni sai minut polttamaan itseni loppuun kerta toisensa jälkeen. Minulla oli kaava ja itseasiassa, useampikin.
Kaavat ovat uskomuksia ja totuuksia, joita olen kerännyt ja kantanut mukanani koko elämäni ajan. Olen imenyt itseeni magneetin lailla muiden ihmisten käyttäytymismalleja ja omaksun ne itselleni. Kuvittelen kantavani selässäni painavaa ohjekirjaa nimeltä ”Näin elät onnellista elämää”, joka kasaa yhteen kaikki keräämäni kaavat.
Olen luokitellut kaavani kahteen kategoriaan: tekemisen kaavat ja ikuisuuskaavat. Tekemisen kaavat ovat reseptejä onneen – tee näin ja onnistut onnessa. Kaavani ovat liittyneet mm. työrooleihin, koulutustasoon, parisuhteeseen, ulkonäköön ja harrastuksiin.
Olen omaksunut kaavani lapsuuden idoleiltani, uskoen saavani niistä täydellisen ohjeistuksen omalle polulleni. Tavoittelin siis yliopistokoulutusta ja työtä johtavassa asemassa, maratoneja, täydellisiä nutturoita ja jakkupukuja. Ainoa paikka, johon tavoitteeni minut johtivat, oli sairasloma.
Ikuisuuskaavat ovat puolestaan syvälle selkärankaani iskostettuja ”totuuksia” minusta. Niiden tehtävänä on pienentää minua, jotta sopisin paremmin kaavoihini. Ikuisuuskaavojen nimi johtuu niiden äärettömän vaikeasta rikkomisesta. Minun ikuisuuskaavani sanovat asioita, kuten et tule koskaan olemaan kaunis, olet kaikkien mielestä ärsyttävä, outo ja lahjaton.
Vaikka tiedän että mikään näistä ei ole totta, huomaan uppoavani toistuvasti näihin valheisiin. Kaavat ovat äärimmäinen itsesabotaasin muoto. Rakennamme kaavojen avulla itsellemme lasilaatikot, joihin änkeydymme asumaan vain siksi, että muutkin tekevät niin. Kaavojen tunnistaminen onkin vaikeaa juuri siksi, että se on normi.
Kaavat voi tunnistaa siitä, että sydämen tasolla ne satuttavat ja tuntuvat vääriltä. Kaavat tuovat kärsimystä, surua ja tyhjyyttä. Ainoa tapa rikkoa kaavaa, on kumota kärsimys ja sammuttaa tuli nautinnon vedellä. Olinpa kuinka uppoutunut kaavoihini ja niiden kipeyteen, särjen lasilaatikkoni aina upottamalla itseni nautintoon.
Saunon, sytytän kynttilän, kuljen metsässä, leivon tai käperryn rakkaani kainaloon. Käännän keskittymiseni ja antaudun. Nautinnon voima kumoaa kaavojen negatiivisen energian. Se on alkemiaa, johon sinullakin on mahdollisuus juuri nyt. Kannattaa kokeilla – riko kaavaa nautinnolla. Se tuntuu hyvältä.
Artikkeli on tuotettu yhteistyössä Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa.
Pyskologi Ilona Rauhala / Kuva Niclas Mäkelä
Jotkut keskustelut jättävät kylmäksi: puhutaan paljon, mutta lopulta ei sanota mitään olennaista. Jotkut keskustelut ovat yksinpuheluita, joissa ei ole tilaa muille. Toisinaan keskusteluissa saatetaan ohittaa paljon olennaista, koska jokainen keskittyy vain omaan puheenvuoroonsa. Liian usein käy myös niin, että kohtaaminen on pinnallista eikä keskustelussa päästä antoisalle syvyydelle, jossa tultaisiin todella kuulluksi ja nähdyksi.Psykologi Ilona Rauhala kiteyttää kirjassaan Keskustelun voima (Otava, 2020) asioita, joiden avulla voi muodostaa parempia keskusteluita eli yhteyksiä – tässä 6 poimintaa kirjasta:
1. Tunne itsesi – Kyllä, itsesi!
”Keskustelut, joita käyt päivittäin, heijastelevat sitä, kuka sinä olet, mihin uskot, miten tulkitset asioita ja miten koet sen minkä koet. Kun haluat kehittyä keskustelijana, olet pakotettu katselemaan, millainen keskustelija oikeastaan olet. Jos et näe tai halua nähdä, millainen todellisuudessa olet, kuvittelet silloin olevasi sellainen kuin haluaisit olla. Olet enemmän se, joka pelkäät olevasi kuin se, joka voisit olla. Toisaalta voit aliarvioida taitojasi ja ajatella, ettei sinusta ole mihinkään, vaikka itse asiassa sinulla olisi jo paljonkin kykyjä ja taitoja, jotka tekevät sinusta kiinnostavan keskustelukumppanin.” – Psykologi Ilona Rauhala kirjassa Keskustelun voima
2. Ole kiinnostunut, jolloin toinen kokee tulleensa nähdyksi ja kuulluksi
Ilona Rauhala kirjoittaa, että parasta palautetta on yleensä se, että olet kiinnostunut siitä, mitä toinen tekee ja mikä häntä kiinnostaa. Rauhala listaa kysymyksiä, joiden avulla voit saada toisen loistamaan keskustelussa:
• Miten sait tuon aikaiseksi?
• Mikä auttoi sinua onnistumaan?
• Mikä auttoi sinua saamaan tuon aikaiseksi?
• Mistä sinun ominaisuuksistasi kertoo se, että sait edistettyä asiaasi?
• Mitä teit?
• Mistä sait tuon idean?
• Kerro, mihin olet itse kaikkein tyytyväisin.
3. Ole läsnä (ja harjoita läsnäolon taitoa)
”Läsnäolo on siis pohja kaikelle muulle, mitä kohtaavassa keskustelussa tapahtuu. Jotta voit kuunnella tarkasti ja osoittaa kuulemisesi toiselle, antaa hänelle merkityksellistä palautetta ja löytää oikeat kysymykset, sinun todellakin täytyy olla herkeämättä läsnä keskustelutilanteessa.
Harjoittele irtautumista omista ajatuksistasi: kun kuuntelet toista ihmistä, lakkaa miettimästä, mitä mieltä olet siitä, mitä toinen puhuu. Keskity 100-prosenttisesti olemaan läsnä hänelle ja anna vain omien ajatustesi virrata, ilman että kiinnityt niihin sen kummemmin.” – Psykologi Ilona Rauhala kirjassa Keskustelun voima
4. Anna jotain itsestäsi
”Jos haluat saada toisen ihmisen olemaan sinulle avoin ja kertomaan jotain itsestään, sinun on hyvä ensin itse kertoa avoimesti jotain itsestäsi. Kun avaat itsesi toiselle ja kerrot jotain henkilökohtaista, tilanteeseen syntyy helpommin tunnelma, jonka vallitessa molemmat kokevat, että suhteenne on luottamuksellinen ja kumpikin voi olla avoin. Avoimuudella ilmaiset siis toiselle luottamusta, jolloin toinen tulkitsee, että hänkin voi luottaa sinuun.” – Psykologi Ilona Rauhala kirjassa Keskustelun voima
5. Anna tilaa toisen hankalillekin tunteille ja kokemuksille
”Kokemus kuulluksi tulemisesta myös kipuineen ja pelkoineen on yksilöllisen hyväksytyksi tulemisen tunteen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Jos laiminlyömme toistemme kuulemisen näillä alueilla, kavennamme keskinäistä solidaarisuutta. Jos sen sijaan tarjoamme toisillemme kokemuksia, että minä kestän kuulla ja nähdä sen, mikä on sinulle vaikeaa, luomme keskinäistä toivoa, synnytämme tilaa ja ilmaa sen ympärille, mikä toista ahdistaa ja pelottaa.” – Psykologi Ilona Rauhala kirjassa Keskustelun voima
6. Lisää toiveikkuutta
Ilona Rauhalan mukaan keskusteluissa toiveikkuutta lisäävät nämä kolme suhtautumistapaa:
1) armollisuus ja lempeys menneisyyttä kohtaan, 2) nykyisyyden arvostaminen ja 3) mahdollisuuskeskeinen suhtautuminen tulevaisuuteen.
”Kuuntele keskustelukumppanisi puhetta: miten hän suhtautuu menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Auta häntä vahvistamaan itsessään lempeyttä, armollisuutta, arvostamista ja mahdollisuuskeskeisyyttä.” – Psykologi Ilona Rauhala kirjassa Keskustelun voima
Pääset kuuntelemaan kirjan esimerkiksi Bookbeatista:
Monet meistä kaipaavat syvempää yhteyttä luontoon. Monet meistä kokevat myös, että me ihmiset olemme täällä yhdessä ja luonto on tuolla jossakin eikä luontoyhteyden löytäminen ole aina helppoa.
Mutta milloin keksimme, että luonto on ihmisestä erillinen?
Me olemme luontokappaleita
Luonto on suuri. Luonto on meidän ympärillä. Luonto on meidän keskellä. Me olemme luontokappaleita. Emme ole koskaan olleet erillään luonnosta ja elämästä.
Kun kosketat toista ihmistä, kosketat luontoa. Kun vasemmalla kädelläsi kosketat oikeaa käsivarttasi, kosketat luontoa. Kokeile nyt heti oikean käsivartesi koskettamista oivalluksen ja tunteen kanssa, että kosketat luontoa.
Sinä olet luonnon muovaama ihmeellinen elävä olento, jossa on miljoonien vuosien viisaus. Ihmeellinen viisaus saa kehosi hengittämään juuri nyt. Sydämesi lyö, ja loputon määrä elintoimintoja tapahtuu juuri nyt. Kaikki tämä viisaus toimii ilman, että sinun tarvitsee tehdä mitään. Jos meidän pitäisi tietoisesti huolehtia hengityksestä ja lukemattomista erilaisista elintoiminnoista, niin emme selviäisi pitkään.
Muistakaamme myös aivot. Kun pohdit kuinka pääsisit kansallispuistoon metsäretkelle, niin ihmeelliset aivosi käyvät nopeasti läpi eri vaihtoehtoja ja antavat sitten sinulle muutaman oivallisen mahdollisuuden ajatuksen muodossa. Auto, bussi tai ehkä polkupyörä. Ihmeelliset aivot keksivät lukemattomia ratkaisuja päivittäisiin tehtäviin ja askareisiin.
Me olemme samaa luontoa kuin galaksit
Me olemme samaa luontoa kuin meret, metsät, kalliot, vuoret ja lukemattomat elävät olennot. Olemme samaa luontoa kuin tämä planeettamme ja sen kuu. Olemme samaa luontoa kuin lähitähtemme, Aurinko, ja oma galaksimme ja lukemattomat galaksit. Olemme osa universumia. Kuinka ihmeellisiä olemmekaan ja kuinka ihmeellistä on, että olemme osa samaa universumia. Sinä, minä ja me kaikki kuulumme tänne.
Seuraavan kerran kun käyt kävelyllä metsässä ja puistossa. Katso taivasta, katso maata, katso ympärillesi ja tajua, että tämä on kaikki luontoa. Hengitä syvään sisään ilmaa – luontoa – anna itsesi oivaltaa, että sinä olet myös osa luontoa. Olet luontoa luonnon keskellä. Anna tämän oivalluksen upota mieltäsi syvemmälle olemukseesi ja kehoosi.
Anna oivalluksen upota kehoosi
Tämä pieni teksti on tunnelmointia Metsässä-kirjan viimeisestä luvusta:” Luonto on suuri – planeetat, tähdet ja galaksit”. Metsässä-kirjasta löydät lisää tämänkaltaista ihmeen äärellä olemista ja monia harjoituksia, joilla voit auttaa itseäsi kokemaan syvemmin yhteyden kaiken, luonnon, kanssa.
Lukion jälkeen minulle avautui uusi ja yllättävä maailma, kun menin töihin pienessä kotikunnassani (ajan hengen mukaisesti) keskellä metsää sijainneeseen valtavaan kehitysvammaisten hoitolaitokseen. Työn fyysisten haasteiden takia sinne toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi etenkin miespuoliset työntekijät.
Ensimmäisestä työpäivästäni hoiva-alalla alkoi elämän mittainen matka. Juuri täysi-ikäisyyden maagisen rajapyykin saavuttaneelle miehenalulle, ihmiselon kaikkien eri värien ja myös marginaaliin suljettujen puolien kohtaaminen oli järisyttävä ja koko loppuelämään vaikuttava kokemus.
Löysin kehitysvammaisten hoitotyöstä elämälleni uuden suunnan ja tarkoituksen tunteen. Värikkäiden ja syvältä koskettaneiden kokemusten jälkeen mikään inhimillinen ei enää tuntunut vieraalta.
Opin kehitysvammaisilta aitoa ennakkoluulottomuutta, suvaitsevaisuutta ja elämäniloa ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Sain hetken elää maailmassa, jossa kukaan ei tuominnut tai arvostellut toista pakaroiden kiinteyden, hauiksen leveyden, sosiaalisen statuksen tai taloudellisen aseman takia. Jäljelle jäi vain se mikä ihmiselämässä on lopulta tärkeintä. Pyyteetön rakkaus ja inhimillisyys.
Huomasin muutoksen ympärilläni myös monissa enemmän perinteiseen maskuliinisuuteen taipuvaisissa työtovereissani. He nauttivat. He olivat vapaita. He saivat olla juuri sellaisia kuin ovat, eikä miehuutta tarvinnut teroittaa vasaroilla tai nauloilla tai kätkemällä omia tunteita.
Siitähän elämässä on lopulta kyse. Oman paikan löytämisestä ja elämän muotoilemisesta oman näköiseksi ja tuntuiseksi. Kuulostaa helpolta, mutta on ainakin itselle koko elämän mittainen harjoitus.
Vaati rohkeutta rikkoa perinteisen maskuliinisuuden kahleet ja valjastaa oma maskuliinisuus pehmeiden arvojen palvelukseen. Mutta kun sen kerran uskalsi tehdä, paluuta vanhaan ei enää ollut.
Kirjoittaja Carla Cofflet on koulutukseltaan lääkäri, psykoterapeutti, käyttäytymistieteilijä ja tällä hetkellä erikoistumassa psykiatriaan. Carla kirjoittaa vapaa-ajallaan blogia nimeltä Olemisen sietämätön keveys, jossa hän pohtii omintakeisella tyylillään elämiseen ja olemiseen liittyviä asioita.
Ja kas kummaa. Tilastojen valossa 40–50% parisuhteessa elävistä ovat pettäneet kumppaniaan. Jossakin törmäsin juuri lukuun, että jopa 98% olisi valmis pettämään tilaisuuden tullen.
Parisuhdeväkivaltaa joutuu kokemaan noin 20–30% parisuhteessa elävistä. Yli 20 naista kuolee vuosittain parisuhdeväkivallan uhreina Suomessa. Yleisesti Suomessa esiintyy perheväkivaltaa ja henkirikoksia paljon suhteessa väkilukuun. Ja silti vain murto-osa väkivallanteoista päätyy poliisin tietoon ja tilastoihin.
Lapsiin kohdistuvaa julmuutta on hyvin paljon. Siitä todisteena ovat ylityöllistetyt sosiaaliviranomaiset, lastensuojelulaitokset ja perhekodit. Aiheesta on lähes viikottain kirkuvia otsikoita iltapäivälehtien lööpeissä.
Kauhistelemme ihmisten julmuutta, mietimme pahuuden olemusta. Minkälainen ihminen pystyy tekemään tällaisia tekoja?
Ihannemaailmassa olisimme kaikki toisiamme rakastavia, suvaitsevaisia, toisten tarpeet ja tunteet huomioon ottavia. Emme kantaisi menneisyytemme taakkaa. Siellä ei olisi mitään, mikä voisi meitä traumatisoida.
Lapsuutemme ja kasvuympäristömme olisi ollut täydellinen. Olisimme saaneet juuri oikean määrän rakkautta ja huolenpitoa juuri oikeanlaisilta vanhemmilta. Kukaan ei humaltuisi viinasta, ei käyttäisi huumeita. Sairastamista ei olisi. Kukaan ei kuolisi onnettomuuksissa ennen aikojaan.
Meillä olisi se luvattu 90 vuotta elinaikaa ja vanhenisimme lempeästi. Ryppy per vuosi. Meillä olisi kaikilla normaali aivokemia ja normaalisti rakentuneet aivot. Älykkyys- tai kykyeroja ei olisi, ja elimistömme ei reagoisi herkästi stressiin. Ei olisi sellaisia geenejä, jotka altistavat aggressiiviselle käytökselle.
Olisimme kasvaneet tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Kukaan ei kärsisi köyhyydestä eikä kurjuudesta. Emme olisi kilpailuhenkisiä, vaan leppoisasti suhtautuisimme kaikkeen. Kaikki olisivat yhtä kauniita ja vahvoja. Emme edes tuntisi käsitteitä vertailu tai oman edun tavoittelu. Missään tapauksessa tunnemaailmaamme eivät kuuluisi kateus, kauna, viha tai katkeruus. Pelkoonkaan ei olisi aihetta, koska ei olisi mitään pelättävää.
Mutta olemme ihmisiä. Ihminen lajina on aika aggresiivinen, kilpailuhenkinen ja omaa etuaan tavoitteleva olento. Ihminen haluaa koko ajan lisää tai säilyttää jo saamansa. Ihminen luonnostaan jakaa ihmiset ja ihmisryhmät ”meihin ja muihin”. Ihminen on laumaeläin ja puolustaa omaa laumaansa ja reviiriään. Lisäksi ihminen on älykäs, turhautuu helposti ja keksii kaikenlaista toimintaa, jotta jännitys säilyisi. Nämä ovat lajiimme ja evoluutioon liittyvää faktaa. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia?
Hirviö harvoin tunnistaa olevansa hirviö
Oli teko mikä tahansa, ihminen yleensä pyrkii löytämään teoillensa mielekkään selityksen ja oikeuttamaan sen ainakin jollakin tasolla. Kaikilla meillä ei ole samanlaista kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä tekojemme seurauksia.
Tiettyjä yhtäläisyyksiä voidaan kuitenkin löytää näistä ison kaliiberin “hirviöistä”. Ammattikielellä voidaan puhua antisosiaalisista psykopaateista, vaikeasta narsistisesta peroonallisuushäiriöstä kärsivistä ihmisistä. Tällaiset ihmiset kykenevät suoranaiseen, systemaattiseen ja suunnitelmalliseen julmuuteen. Heidän empatiakykynsä on puutteellinen, joskus jopa olematon.
Tällaiset “hirviöt” ovat lähes poikkeuksetta kokeneet lapsuudessa merkittävää kaltoinkohtelua ja laiminlyöntiä. He eivät ole saaneet osakseen rakkautta, eivätkä hyväksyntää. Heidän tarpeitaan ei ole huomioitu riittävästi. Heidät on koettu taakkana, heidän olemassaolonsa pahana. Usein heitä on halveksittu, hyljeksitty ja jätetty ulkopuoliseksi. Tällainen ihminen kokee itsensä hylkiöksi. Hän vihaa sekä itseään että muita.
Tehdessään julmia tekoja “hirviö” tuntee olevansa vahva ja hänellä on valtaa. Hän laittaa muut ihmiset kärsimään, kuten hän on itse kärsinyt. Hyvin usein tällainen ihminen huomaa, että julmat teot ja väkivalta tuovat mainetta. Hänelle maine riittää. Hänet on huomattu ja muistetaan sitten vaikka julmista teoistaan.
Tällaisten ihmisten peilisolut eivät toimi normaalisti. He eivät koe empatiaa muita ihmisiä kohtaan, reagoi toisen kärsimykseen siten, että haluaisi lievittää kärsimystä. Päinvastoin. Kärsimyksen näkeminen saattaa jopa kiihdyttää julmaa käytöstä. Se vahvistaa vallan ja hallinnan tunnetta, tuo sadistista tyydytystä Hirviön kipeään mieleen. Palsamia jo kauan sitten vaurioituneeseen sieluun.
Kaikista kaltoin kohdelluista ja vaille jääneistä ei tule julmia. Kaikille heille jää varmasti eriasteisia traumoja, jotka voivat tulla esille lievimmissä muodoissaan toisten vahingoittamisena tai ajattelemattomuutena.
Vaikka ajatus ja halu toimia tiettyjen sovittujen sosiaalisten sääntöjen ja moraalikoodien suhteen on hyvä, tällainen ihminen voi sortua loukkaamaan ja aiheuttamaan mielipahaa toisille. Tarkoitan ihmistä, joka haluaisi olla hyvä, jopa ”parempi” kuin muut, mutta kerta toisensa jälkeen löytää itsensä kompuroimasta ihmisten välisten vuorovaikutusten ihmeellisessä maailmassa.
Mitä “hirviöille” voi tehdä?
Tärkeintä olisi tunnistaa itsessään potentiaali hirviömäisyyteen. Meissä kaikissa se on, ja ehkä sen ymmärtäminen auttaa laittamaan perspektiiviin muiden teot ja toiminnan. Joskus voi olla niin, että on liian tuskallista katsoa itseään silmiin, mutta sen sijaan helpompi arvostella muiden tekoja.
Myötätunto ja armollisuus itseä ja toisia kohtaan auttavat taltuttamaan hirviöitä niin itsessä kuin muissa. Toki on tekoja, joita ei voi vain ymmärtää tai antaa anteeksi. Jokainen määritelköön nämä teot itse omalla hirviöasteikollaan.
Yritä tunnistaa ajoissa tuhoavan käyttäytymisesi juurisyyt. Jos se on pahaa oloa, tunnista ja tuo se esille. Edes itsellesi. Pyri muuttamaan niitä asioita, jotka ylläpitävät pahaa oloa. Yritä uudelleen, jos et heti onnistu. Anna kiitosta itsellesi, kun huomaat edistyväsi. Arvosta itseäsi.
Tunnista itsekkyys itsessäsi. Se on ominaisuus, joka pitää elossa. Se on myös ominaisuus, joka voi ajaa hirviömäisiin tekoihin. Opettele pois liiallisesta itsekkyydestä. Ja jos et pysty, ole rehellinen sen suhteen. Kerro, mihin pystyt ja mihin et. Tällä hetkellä.
Tärkeintä on halu kehittyä ihmisenä. Jatkaa yhteistä matkaamme kohti olemisen sietämätöntä keveyttä.
Kulkeeko elämä aina vaikeuksien kautta voittoon? Vai koittaako jokaisen valoisan suoran jälkeen taas uusi pimeä mutka? Hetki, joka palauttaa meidät maan pinnalle, saa meidät lentämään nenälleen ja kompuroimaan jälleen inhimillisesti eteenpäin.
Oman kokemuksen mukaan todellisuus on jotakin näiden kahden väliltä. Jos ”voitolla” ajatellaan haasteista vapaata täydellistä autuuden tilaa, sellaista tuskin on olemassakaan. Koska elämä. Koska ihmisyys. Ajattelen, että maallinen kulkumme on pikemminkin jatkuva kasvumatka. Aina tulee uusia oppipolkuja, -läksyjä ja kertausharjoituksia.
On kuitenkin olemassa joitakin ihmistä syvästi ravistelevia paranemis- ja kasvuprosesseja, joiden jälkeen jotain perustavanlaatuista sisimmässä muuttuu. Yksi tällainen on omien menneisyyden traumojen kohtaaminen, se matka, jossa kipeät kokemukset löytävät luonnolliseksi osaksi omaa elämäntarinaa.
Tuolloin se, mikä sai ennen sisimmän piiloutumaan pelosta ja häpeästä, pinnan kovettumaan haavoittuvuutta suojaavaksi kuoreksi tai hartioiden painuvan lyttyyn omasta ja maailman taakasta, voi ajan kanssa, hitaasti hyväksyen muodostua joksikin ihmiselle merkitykselliseksi.
Mielestäni jokainen, joka on käynyt läpi syvimmän henkilökohtaisen savottansa, on kiistaton voittaja. Se ei tarkoita, etteikö elämä edelleen heittäisi eteen vaikeuksia, haasteita ja sydäntä särkeviä luopumisia. Mutta suhtautuminen niihin ja kyky kohdata oma sisäinen tunnemaailmansa kaikkineen hirmumyrskyineen ja kaamoskausineen on hyvin erilainen.
Silloin on mahdollista valita. Kun elämä keikuttaa perustuksiamme, ei tarvitse enää reagoida vanhoista selviytymismalleista käsin – paeta, turruttaa, taistella, piiloutua tai lamaantua vailla omaa tahtoa. On tilaa ja luottamusta kohdata elämä sen kaikissa eri muodoissaan ja tehdä se omassa tahdissaan, hakea tarvittaessa apua. Jos haluaa etsiä tieteellistä selitystä asialle, voi tutustua esimerkiksi traumaperäisen kasvun ja resilienssin käsitteisiin.
Vaikka median rakentamia “sankaritarinoita” nykyään myös kritisoidaan, olen ehdottomasti sitä mieltä, että tarinoita vaikeuksien voittamisesta tarvitaan. Ovatko ne sitten sankaritarinoita, selviytymistarinoita, toivon tarinoita vai jotakin muuta, sillä ei ole niin suurta merkitystä.
Myös itse olen tarvinnut rohkaisevia esimerkkejä – tarinoita oikeasta elämästä – silloin kun vielä sohin yksin sokkona pimeässä. Vasta myöhemmin olen hyötynyt esimerkiksi traumakirjallisuuden ja -tutkimuksen lukemisesta.
Menneisyyden taakkoja ja niiden painavuutta on turha vertailla. Jokainen meistä on oman elämänsä sankari, kukin omalla tavallaan. Kaikki eivät päädy jakamaan omaa kasvumatkaansa blogiin, someen tai lehtien sivuille, mutta se ei tee kenenkään tarinasta yhtään vähemmän arvokasta.
Elämä ei ole aina helppo laji, mutta hitto soikoon siinäkin on mahdollista selviytyä. Ja oppia jopa katsomaan kiitollisin silmin taaksepäin. Tällaistakin olen kokenut. Ja siitä huolimatta uskon auringon nousevan, huomennakin.
Sinä, joka tunnistat kantavasi henkistä sankariviittaa tai toivon kapulaa mukanasi: kiitos. Sinua tarvitaan. Et voi koskaan tietää, kuka saa kokemuksestasi voimaa jatkaa eteenpäin juuri tänään.
