Sivu 146 – Hidasta elämää

Lapsena sain kuulla olevani yliherkkä arkajalka ja uskoin sen itsekin – Miten päästä irti leimoista, joita meihin on lyöty?

Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa(Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.

”Kun uskaltaa, menettää jalansijan hetkeksi.

Kun ei uskalla, menettää itsensä. ” – Søren Aabye Kierkegaard

Olen melkoinen pelkuri, todellinen arkajalka. Jo lapsena minulle kerrottiin, että olen “niin kauhean herkkä”. Myös muita nimityksiä käytettiin. Uskoin kaiken, tulivathan ne jopa omien vanhempieni suusta, joten miksi ei.

Tankkasin Tappajahai-elokuvia liian nuorena, jonka seurauksena aloin karsastaa tummaa järvivettä ja uima-altaiden syviä päätyjä. Isäni ja äitini mielestä se oli huvittavaa. Tarinat siitä, kuinka pelkäsin perheen yhteisillä lomamatkoilla hotellin uima-altaassa ollutta “haita” kulkivat illalliskeskusteluissa vielä aikuisiälläkin. Herkkyyteni oli viihdettä.

Koulussa olin helppo pilkan kohde. Olinhan oppinut roolini herkkänä poikana, joten käperryin kuoreeni ja otin tarvittavat iskut vastaan. Tönimiset ja tölvimiset olivat enemmän henkisiä kuin fyysisiä. Ei silti käynyt mielessäkään, että olisin noussut vastaan, koska en ollut tietoinen omasta arvostani, saati voimastani. Olin oppinut olevani herkkä ja arka.

Saunanlauteilla isä yritti karaista ja opastaa “mikset sä anna niille kiusaajille köniin”.

Niin, miksiköhän en?

Muiden tarinoita on helppo alkaa uskoa totena

Valtaosa ihmisistä kokee elämässään jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta, niin myös minäkin. Muistan olleeni se hieman muita erilaisempi lapsi, jonka tempaukset synnyttivät huomiota.

“Muistatteko kun Harri-Pekka kävi pilkillä pihakentän jäällä? Entä sen kun hän pysäytteli autoja maantiellä poliisiksi pukeutuneena?”

Muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla luovuus synnyttää maineen, joka on kuin leima. Se lyödään niin syvälle, ettei jälki irtoa kokonaan koskaan.

Läpi lapsuuden ja nuoruuden muut ihmiset kertoivat niin hanakasti tarinaa minusta itsestäni, tulkintaa siitä millainen olen, että aloin myös itse uskoa. Kun lopetin oman asepalvelukseni kesken, olin erään sukulaisen mielestä “luuseri”. Kun taas erosin jälleen yhdestä parisuhteesta, vaihdoin kuulemma “naisia kuin rättiä”. Mitä ikinä elämässäni tapahtuikaan, oli aina jollain muulla siihen valmiina selitys, miksi.

Totuin tähän ja annoin itselleni luvan, jopa velvollisuuden pohtia ja analysoida myös muita ihmisiä. Mitä läheisempi ihminen, sitä armottomampi tulkinta. Luonnollisesti koin kertomani tarinan olevan yhtä totuuden kanssa, joka jostain syystä ei auennut tarinan kohteelle itselleen.

Lukemattomat kerrat työpalavereissa pohdin, kunpa tuo toinen vain näkisi itsensä ulkoapäin, koska silloin hän ymmärtäisi totuuden itsestään. Ja parisuhteissa, varsinkin riitojen yhteydessä, yritin kaikkeni vakuuttaakseni kumppanini siitä, että hän näkisi itsensä totuudenmukaisesti, eli siten, miten minä hänet näin.

Ja sehän oli hieno tapa toimia se!

Lokerointi estää näkyväksi ja kuulluksi tulemisen

Ihmiselle on tärkeää tunne siitä, että kykenee ymmärtämään ympärillä tapahtuvia asioita ja toisia ihmisiä. Helpoin tapa on lokerointi.

Eri poliitikot määritellään vahvasti puoluetaustan mukaan. Yli vuosisata myöhemmin on yhä näkyvillä häivähdyksiä punaisesta ja valkoisesta Suomesta. Joukkueurheilussa kisakauden päätteeksi, kilpailevasta seurasta toiseen siirtyvä ammattijalkapalloilija muuttuu hetkessä vanhojen kannattajien silmissä sankarista luopioksi. Koronavuoden aikana identiteetti määrittyy siinä, käyttääkö maskia vai ei. Kenties räikeimmin ihmisten lokerointi näkyy paskan lailla tuulettimeen läjähtäneissä some-keskusteluissa, joissa rasistin, femakon tai vihervassarin leima on lyöty otsaan ennen ensimmäistäkään tykkäystä tai kommenttia.

Yksi merkittävimpiä syitä, miksi ihminen ei halua tulla nähdyksi tai kuulluksi piilee siinä, että hän kokee tulevansa analysoiduksi. Muut kertovat sen, mitä hän ajattelee tai edustaa. Toistuva tulkinta siitä, kuka olen, nakertaa kenen tahansa itseluottamusta, pahimmillaan vaikuttaa jopa itsetuntemukseen.

Kuinka yleinen eron aihe pariskunnilla onkaan se, etteivät osapuolet koe tulevansa ymmärretyksi. Tuskin koskaan vallitsee yksimielisyys siitä, miksi eroon ollaan päädytty. Molemmat tulkitsevat kilvan toinen toisiaan. Haavoitettuna pelko satutetuksi tulemisesta estää luottamasta siihen, että toisen voisi antaa tulla näkyväksi. On helpompi suojella itseään ja kertoa tarinaa siitä toisesta.

Murtaudu irti muiden tarinoista sinusta

Olemmeko siis vain tarinoiden ja tulkintojen orjia? Mikä ylipäätään on totta ja mikä analyysia?

Kirjailija Charles Bukowski on todennut, että ihmisen tulee kuolla muutaman kerran, kunnes hän voi vasta alkaa elämään. Epäilen tämän kaltaisen kuoleman edustavan sitä, että kerta toisensa perään päättää sulkea tarinoita, jotka pohjautuvat muiden näkemyksiin siitä, kuka minä olen.

Näin toimiessaan saa harvemmin suurta kannattajajoukkoa ympärilleen, päinvastoin, kato voi käydä. Omaa tarinaansa todeksi elävä ihminen on monelle pelottava ilmestys. Yksi vaikeimmista asioista onkin hyväksyä se, etteivät kaikki tykkää minusta tai siitä, miten toimin. Harhainen pyrkimys miellyttää muita rajoittaa oman potentiaalin ulosmittaamista ja pahimmillaan pienentää omaa minuutta siten, että elämän todellinen merkityksellisyys jää toteutumatta.

Muistan itse lukemattomia kertoja, kun olisin halunnut omassa työyhteisössäni sanoa tai tehdä jotain, mutta en uskaltanut. Mietin, mitä muut ajattelevat. Pelkäsin selkäni takana tapahtuvaa nakertamista. Sitä, etten voisi vaikuttaa siihen, miten muut minusta keskenään puhuisivat.

Sitten hyväksyin sen, että en voi.

Ryhdy oman elämäsi tarinankertojaksi

En voi keskittyä korjaamaan jatkuvasti muiden tulkintoja ja tarinoita minusta, vaan sen sijaan keskittyä elämään omaa elämääni. Osa tarinoista on juurtunut syvälle, enkä tiedä pääsenkö niistä koskaan täysin eroon.

Olen silti alkanut harjoittelemaan sitä, etten omi muiden ihmisten tarinoita ja tulkintoja itsestäni. Ja kas kummaa, en ole kuollut (edes sosiaalisesti). Itse asiassa, nolottaa myöntää, mutta useimmissa tapauksissa olen huomannut näiden tulkintojen olevan vain omia ajatuksiani. Pääni sisäisiä tarinoita, joita itse itselleni itsestäni kerroin.

Tuntuu kuin rajoittava huopa olisi vedetty energiani päältä pois. Olen hullaantunut uudesta tarinasta, jonka koen omakseni. Se on tarina, jossa minulla on kyky selviytyä. Konkreettisin esimerkki näkyy siinä, että, lapsuuteni peloista välittämättä olen toistuvasti matkustanut toiselle puolelle maapalloa sukeltamaan mereen valkohain kanssa. Kirjoitin kokemuksistani jopa kirjan ja se julkaistiin.

Äitini on ylpeä kirjasta, mutta muistaa yhä muistuttaa, kuinka lapsena nimenomaisesti pelkäsin haita ja tummaa järvivettä.

Ihminen kasvaa kohtaamalla, ei pelkäämällä

Toistuva, omasta mielestäni oikein toimiminen on voimistanut itsevarmuuttani, lisännyt itsetuntemusta ja kasvattanut omaa potentiaaliani ihmisenä. Toki se on ruokkinut myös varjoja ja haastanut päivittäin kykyäni nähdä itse itseni.

Aavistan, ettei päivitetty toimintatapani ole varsinaisesti kääntänyt ihmisiä puolelleni. Toisaalta, ei se ole heitä myöskään karkottanut. Edelleen kohtaan henkilöitä, keillä on tarve latistaa tai pienentää, tuoda julki omia tulkintojaan siitä, millainen minä heidän mielestään olen. Useimmat eivät edes tunnista tätä puolta itsessään, harvoin toki minäkään.

Ihmisenä kasvaminen tapahtuu kuitenkin kohtaamalla, ei pelkäämällä. Siksi en poteroidu, vaan julistan toreilla ja kujilla.

Tuntuu siltä, että ihminen käyttää vuosikymmeniä aikaa kulkeakseen elämässään tarpeeksi kauas, jonka jälkeen yrittää loppuelämänsä ajan löytää takaisin kotiin. Kääntöpiste sijaitsee siinä kohdassa, jossa päättää alkaa omistaa omat tunteet ja kirjoittaa omaa tarinaa sen sijaan, että ottaa muiden ihmisten tunteet, tulkinnat ja tarinat itsestä kantaakseen.

Jotenkin näin sen koen.

3 viestiä aikuiselta lapselle – “Ole juuri tuollainen kuin olet”

Sanna Wikström ja Mia Sumell. Kuva Jonne Räsänen 2019

Villasukat tuovat lämpöä pieniin jalkoihin, mutta entä jos niihin neuloisi/kutoisi mukaan myös lämpöisiä ja kannattelevia ajatuksia? Sanna Wikströmin ja Mia Sumellin uutuuskirjassa Hyvän mielen villasukat lapsille seikkailee veikeitä eläinhahmoja, ja jokaisen sukkamallin mukana on loru, jonka voit lukea lapselle tai kirjoittaa sen villasukkien mukaan.

Lapsen kanssa voi yhdessä pohtia, millaista taikavoimaa hän toivoisi sukkiin, kun ne on neulottu: uskallusta, lempeitä ajatuksia itselle, tukea lepäämiseen ja rauhoittumiseen – tai jotain muuta. Muun muassa näitä teemoja löytyy loruista ja noita lapsen kaipaamia lämpimiä tukiajatuksia voi sitten neuloa silmukoihin. Laita sukkien mukana lapselle hyvän mielen viesti tai loru!

Tässä Sannan ja Mian kolme muistutusta aikuiselta lapselle – näitäkin ajatuksia voi sukkiin neuloa:

1. “Kaikilla ihmisillä on ikäviä tunteita. Kun niille ja niistä juttelee, niiden vaikutuskin hälvenee.”

Karhusukat kirjasta Hyvän mielen villasukat lapsille.

Tuntuu, ettei ole koskaan oikein,
vaikka tekee kaiken oikein.
Tuntuu, että on aina väärin,
vaikka ei tee mitään väärin.

Karhu katsoo karvojaan,
kun ei voi niitä vaihtaakaan.
Syntynyt on sellaisenaan,
sellaisena olemaan.

Häpeä on kuin suuri mörkö,
iso ja masultaan möhö.
Se pelottelee ja riivaa,
ei anna karhun uskaltaa.

Sitten tule karhulle stoppi,
yhtäkkiä se yhden asian oppii:
jos antaa mörön päättää,
se loputtomiin mieltä lyyhistää.

”Nyt on mörkö sellainen juttu,
että minä en ole mikään rimppakinttu
tai varsinkaan lattialuuttu,
enkä suostu olemaan alaspainettu.”

Mörkö laittaa suunsa suppuun,
mutta ei kuitenkaan siirry sivuun.
Karhu ajattelee sen hyökkäävän kimppuun,
mutta ei silti enää suostu lähtemään karkuun.

Vähitellen karhu havaitsee
että mörkö tilanteista liukenee
ja samalla häpeä hälvenee
ja karhun olo kevenee.

– ote tunnetaitolorusta Hyvän mielen villasukat lapsille -kirjasta

2. “Sinun ei tarvitse osata kaikkea, mitä muut osaavat, ja silti osaat monia asioita ja olet arvokas juuri tuollaisena.”

Strutsisukat kirjasta Hyvän mielen villasukat lapsille.

Strutsi ei voi pienillä siivillä lentää,
eikä auta lentoon sen höyhenkään.

Sitten keksii strutsi keinon:
se ottaa vauhdin hienon,
painaa kaulan etukenoon
ja liitää kuperkeikkaan rentoon
ja katoaa aikamoiseen lentoon.

Yhtäkkiä ei näy strutsia,
kuuluu vain ääniä iloisia,
pusutuksen muiskauksia
ja halauksen huiskauksia.
Kurkkaa vielä strutsi muurin takaa,
ja palleroille huikkaa:

”Joskus täytyy vähän miettiä,
ja sitten omia vahvuuksiaan möyhiä.
Jos ei johonkin pysty,
on aina jokin muu taito – tietty!”

– ote tunnetaitolorusta Hyvän mielen villasukat lapsille -kirjasta

3. “Vaikka olet pieni, sinun asiasi ovat tärkeitä. Kuuntele sydäntäsi!”

Pandasukat kirjasta Hyvän mielen villasukat lapsille.

Kun on suuri elämän palo,
ei tarvitsekaan olla iso.
Riittää, että sydän elämälle sykkii
ja sielu pysyy tekemisessä kii.

Panda koskettaa tassujaan,
sitten silittää jalkojaan:
”Onko totta, että olen enemmän?
Enemmän kuin miltä näytän?

Sitten panda tuntee suuren lämmön,
joka saa sen karvan isoon pörhöön.
Yhtäkkiä panda tuntee olonsa suureksi,
sisäisesti mahtavaksi.

– ote tunnetaitolorusta Hyvän mielen villasukat lapsille -kirjasta

Pienet sukat on kiva neuloa – rakkaudella.

Matka pojasta mieheksi voi olla kivulias, mutta se kannattaa kulkea

Aikuisen pojan kasvaminen vastuulliseksi mieheksi on ote Miehen vuoro tuntea -kirjastani. (Voit myös kuunnella sen luettuna tekstin lopusta.)

Erkillä on haasteita omassa parisuhteessaan. Hän haluaisi olla hyvä mies kumppanilleen, mutta jostain syystä ei osaa sitä olla. Hänellä on pelkoja, jotka hän tulkitsee omassa mielessään liian vaikeiksi kohdata. Hän pyrkii välttämään pelon tunnetta kieltämällä sen olemassaolon kokonaan. Erkki yrittää kovasti olla hyvä mies, mutta kerta toisensa jälkeen hän huomaa, että ei pysty olemaan sellainen kuin kuvittelee hyvän miehen olevan.

Erkin isä ei osannut ottaa vastuuta juomisestaan. Isä näytti selkeästi esimerkillään, että on kykenemätön ottamaan vastuuta omasta käyttäytymisestään. Erkki oppi, että tähän ihmiseen ei voi luottaa, sillä vaikutti siltä, että isä ei luottanut itseensäkään. Hänen isänsä ei osannut ottaa vastuuta myöskään tunteistaan, vaan syytti toisia ihmisiä omasta pahasta olostaan. Kun isä voi huonosti, hän purki sitä joskus lyömällä ja usein suuttumalla aggressiivisesti tai saattamalla toiset häpeän tilaan. Hän ei myöskään pehmennyt vihan tunteeseen, jotta itku ja suru olisi päässyt tulemaan pintaan, vaan hän jäi kiinni vihaan, jota ilmensi muita ihmisiä kohtaan. Erkin isä ei myöskään näyttänyt rakkautta ja välittämistä Erkin äitiä kohtaan usein. Ei ollut lempeyttä, kauniita sanoja todellisella tunnelatauksella, ei suudelmia niskalle, ei halauksia harmituksen keskellä.

Erkin isä oli itse saanut kovan kasvatuksen omalta isältään. Isänisä oli ollut jatkosodassa. Hän oli ollut mukana taisteluissa, joissa hänen ystäviään kuoli. Hän näki kuoleman suoraan edessänsä. Hän oli tuolloin nuori mies, eikä pystynyt ymmärtämään, miksi ihminen haluaa tappaa toisen ihmisen. Mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kyseessä oli joko oma tai toisen, vihollisen, henki. Niinpä hän taisteli ja jäi eloon. Oli liikaa menetettävää. Mikäli vihollinen tulee läpi, he tappavat lapset ja raiskaavat naiset. Hän taisteli kaikkien läheistensä hengen edestä.

Mutta taistelut eivät loppuneet sodan loputtua, vaan ne jatkuivat hänen sisällään koko hänen loppuelämänsä ajan. Kun hän sodan loputtua saapui kotiin, oli vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Mieli oli täynnä sotaa, kuolemaa, kauheutta ja sen tuomia mielikuvia, joiden käsittelyyn ei noina aikoina ollut mitään työkaluja. Hän oli paikalla, mutta hänen silmistään paistoi tyhjyys, pelko ja valtava kipu. Ja niinpä hän teki niin kuin jokainen ihminen pyrkii tekemään – hän pyrki pääsemään kauhuista eroon. Meissä jokaisessa on sisään rakennettuna mekaniikka, joka pyrkii pitämään meidät turvassa. Ja koska tuolloin ei ollut muuta keinoa, niin hän, kuten monet muutkin palanneet, tarttui pulloon turruttaakseen tuon kamalan tuskan, mikä sisällä oli. Puhumaan ei pystynyt, sillä siihen ei ollut oppia eikä kannustusta. Piti selvitä ja jatkaa eteenpäin elämässä – piti rakentaa elämä ja maa uudelleen.

Mutta tuska ei hävinnyt. Se oli sisällä ja tuli aina näkyväksi alkoholin vaikutuksen alaisena, ja usein muulloinkin. Energia sisällä pyrkii vapautumaan myös silloin, kun emme sitä itse halua. Sen takia tuska, kipu ja ahdistus tuli usein esille vihana, raivona ja purkautumisena. Se, mille ei ollut tuolloin tilaa, otti itselleen tilaa myöhemmin – tukahdutettu viha pakotti itsensä esille, ja seuraukset olivat sen mukaiset. Tästä seurasi paljon pelkoa, paljon epävarmuutta ja rakoa ihmissuhteisiin. Mutta hänen sukupolvensa teki sen, mikä oli kaikista tarpeellisinta: se meni eteenpäin ja keskittyi siihen, mikä oli tuolloin tärkeintä – selviämiseen.

Niinpä Erkin isänisä selvisi, mutta antoi lapsille myös kovan koulutuksen kasvatuksessaan. Kasvatuksessa, jossa kuri ja tottelevaisuus olivat valttia, niin kuin se oli ollut myös Erkin isänisälle sodassa. Niinpä Erkin isällä ei ollut muuta mallia kuin se, jonka hän itse oli saanut isältään. Tätä mallia hän oli myös opettanut alitajuntaisesti Erkille. Erkki ei kuitenkaan ollut enää yhteydessä isänisäänsä, ja niinpä hän ei nähnyt sitä, mistä oli mallinsa saanut. Erkillä oli vaikeaa, eikä hän ymmärtänyt, miksei hän osannut noita vaikeuksia toisille jakaa. Hän oli oppinut vaikenemaan, aivan kuten hänen isänsä ja isänisänsä ennen häntä.

Vaikka tämä tarina on keksitty, sen sisältö on silti samaan aikaan täysin totta monen kohdalla. Tuo tarina on hyvä muistaa, sitä ei saa kadottaa liian kauaksi – koska se on meidän kaikkien taustalla, enemmän tai vähemmän. Suomen sodat ovat edelleen lähellä meitä, ja niiden vaikutukset tuntuvat yhä. Tämä on juuri yksi niistä juurista, joka on hyvä muistaa silloin, kun odotamme esimerkiksi miehen puhuvan enemmän. On tärkeää ymmärtää, mistä lähtökohdista lähdemme liikkeelle, mitkä kortit olemme saaneet tämän hetken haasteisiin.

Kurkkaa puodista Teemun kirjat Miehen vuoro tuntea ja Elinvoimaisen miehen kirja.

10 asiaa, jotka auttavat selviytymään, vaikka elämä romahtaisi – Onko sinullakin jokin näistä vahvuuksista?

Mainosyhteistyö Tammen kanssa.

Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi kahtena vuonna peräkkäin valittu Anne Brunila (s. 1957) on tehnyt upean uran Suomen talouselämän huipulla asiantuntija- ja johtotehtävissä Suomen Pankissa ja Euroopan komissiossa, Valtiovarainministeriössä, Metsäteollisuudessa ja Fortumissa. Viime vuodet hän on toiminut suurten suomalaisten pörssiyritysten hallituksissa ja muissa luottamustehtävissä. Kuka olisi uskonut – Muistikuvia (Tammi, 2020) on hänen tarinansa.

Mikä tekee ihmisestä selviytyjän – silloinkin, kun koko elämä tuntuu romahtavan ja olo on yksinäinen ja masentunut?

Anne Brunilan ja Johanna Venhon Kuka olisi uskonut – Muistikuvia (Tammi, 2020) kertoo Anne Brunilan tarinan ujosta introvertistä jännittäjätytöstä ja huijarisyndroomasta kärsivästä nuoresta naisesta Suomen talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Se kertoo myös traagisen vuosisadan rakkaustarinan, jossa Brunila joutui mielenterveysongelmista kärsivän puolisonsa raa’an parisuhdeväkivallan uhriksi, ja hänestä tuli vauvana vammautuneen lapsen yksinhuoltaja.

Nämä 10 asiaa ovat auttaneet häntä selviytymään elämässään. Lainaukset on poimittu kirjasta Kuka olisi uskonut – Muistikuvia (Tammi, 2020)

1. Lapsuuden vahva esikuva

“Ihailin Tyyne-tätiä. Hän oli minulle esikuva: rohkea oman tiensä kulkija, ennakkoluuloton, positiivinen ihminen, joka ei vaikeuksiaan juuri valittanut. Hän lupasi aina auttaa kaikkia – paitsi ei ”komunisteja”, niitä hän ei auttaisi. Satavuotispäivillään Tyyne-täti sanoi minulle: ”Muista, Anne, että en ole koskaan ollut sairas, olen vain mennyt rikki.” Hänellä oli viimeisinä vuosinaan pahoja selkävaivoja, koska hänen selkärankansa oli painunut kasaan. Hän leipoi ja teki pikkuleipiä vielä 95-vuotiaana juhliin, koska ”muuten sormet eivät heilu”. Hänellä oli asennetta!”

2. Usko siihen, että kaikella on jokin tarkoitus

“Buddhalaisen elämänfilosofiani ansiosta minulla oli ja on edelleen syvä luottamus siihen, että tapahtumilla on aina jokin tarkoitus, vaikka en sitä sillä hetkellä ymmärtäisikään.” — “Jos minulla ei olisi ollut niin vahvaa buddhalaista käsitystä karman laista ja sen oikeudenmukaisuudesta ja väistämättömyydestä, en olisi varmasti pystynyt lopulta hyväksymään ja kestämään kaikkea tapahtunutta.”

3. Rakkaus omaan lapseen

“Oskari on elämäni rakkain ihminen, hän on minulle suuri lahja. Hän on ollut ja on edelleen paras opettajani elämässä. Hänen kauttaan olen aidosti ja syvällisesti kyennyt oivaltamaan, ettei onnellisuus riipu ulkoisista olosuhteista, hyvästä koulutuksesta, ammatista, perheestä, asemasta tai varakkuudesta. Onnellisuus on sisäistä iloa.”

4. Kokemus siitä, että omiin kykyihin uskotaan

“Eräänä päivänä työhuoneeni oveen koputettiin. Sisään astui Bengt Holmström, Suomen kansainvälisesti arvostetuin taloustieteen professori, joka oli luonut uraa Amerikassa MIT:n professorina ja joka muutama vuosi sitten sai taloustieteen Nobel-palkinnon. Hän esiintyi vaatimattomasti ja kysyi varovasti, saisiko hetken häiritä minua. Hän oli lukenut erään tutkimuspaperini ja halusi tulla keskustelemaan siitä kanssani.

– – – Toivuttuani alkujärkytyksestä meillä oli erittäin antoisa keskustelu. Bengtin käynti rohkaisi minua todella paljon, ja sen muisteleminen auttoi minut jatkossa monesta vaikeasta paikasta eteenpäin. Hän oli uskonut kykyihini! Tällä kohtaamisella oli minulle valtava merkitys.”

5. Sen hyväksyminen, että aina ei voi onnistua

“Sain kutsun Italian keskuspankin järjestämään kansainvälisen seminaariin Perugiaan ja tarkoitukseni oli esitellä siellä vastavalmistuneen tutkimuksen tuloksia. Paineet olivat kovat ja halusin suoriutua esityksestäni erinomaisesti, jotta läheiset työtoverini komissiossa voisivat olla tyytyväisiä.

Mutta kun yrittää liikaa, niin huonostihan siinä käy. Sekosin täydellisesti kesken esitykseni, sopertelin jotain käsittämätöntä enkä saanut itseäni kasattua. Päässä sumeni, eikä mieleen tullut ainuttakaan järkevää ajatusta. Tunsin romahtavani. Lopulta en voinut muuta kuin tunnustaa, etten pysty jatkamaan, ja lopetin esitykseni siihen. Häpesin silmät päästäni ja toivoin maan nielaisevan minut, jotta katoaisin lopullisesti. Sellaisen fiaskon jälkeen tuntui mahdottomalta enää jatkaa seminaarissa.

Merkillistä kyllä, tämän epäonnistumisen jälkeen minua kouluajoista asti vaivannut esiintymispelko katosi. Olin selvinnyt tästäkin tilanteesta hengissä, eikä kamalampaa enää voinut mielestäni tapahtua. Ymmärsin ja hyväksyin sen, että aina ei voi onnistua eikä epäonnistumisesta aiheutuvaan häpeään kuole.”

6. Meditaatioharjoitukset

“Poikani lisäksi tärkein perusta jaksamiselleni on tullut buddhalaisesta elämänfilosofiasta ja meditaatioharjoituksista. Ne ovat kantaneet, vaikka kiivaimpina työvuosina en pystynytkään meditoimaan säännöllisesti enkä käymään henkisissä opetuksissa. Näin jälkikäteen näen selvästi, miten olisin ollut paljon parempi johtaja ja ihminen, jos olisin kyennyt pitämään meditaation jatkuvasti osana jokapäiväistä elämääni, niin kuin se on nyt.”

7. Muutoksen hyväksyminen

“Niin kauan kuin muistan, olen kokenut maailman alati muuttuvana paikkana, jossa ei ole mitään pysyvää. Elämäni on ollut täynnä muuttoja asuinpaikasta ja työtehtävästä toiseen, eikä yksityiselämänikään ole ollut kovin stabiilia. Muutokset on ollut helppo hyväksyä, koska olen jo varhain ymmärtänyt, ettei onnellisuus synny ulkoisista seikoista. Tietyt asuinpaikat, merkittävät asemat tai roolit yhteiskunnassa eivät tuo ihmiselle turvaa, koska ne voi menettää milloin tahansa.”

8. Lapsuuden kannustava kasvuympäristö

“En ole jäänyt miettimään, selviänkö tai pystynkö. Jälkikäteen olen tosin voinut tukka pystyssä kauhistella, miten uskalsinkin! Mistä tämä kummallinen rohkeuteni on peräisin? Olenhan toisaalta ollut luonteeltani arka ja ujo. En ole myöskään erityisen ulospäinsuuntautunut vaan pikemminkin introvertti. Yksi mahdollinen selitys saattaa piillä lapsuuden kasvuympäristössä. Meillä ei helposti annettu periksi vaikeuksien edessä ja luotettiin omiin kykyihin, toisinaan vähän liikaakin.”

– – – “Minäkin olen epävarmuudestani huolimatta pohjimmiltani luottanut aina siihen, että pärjään. Olen ollut valmis ponnistelemaan ja opettelemaan uusia taitoja, kun niitä on tarvittu. En luovuta helposti, vaan olen sinnikäs”

9. Luottamus elämään

“Olen myös aina luottanut siihen, että elämä kantaa: mitä tahansa tapahtuukin, se menee juuri niin hyvin kuin voi mennä, ja kaikesta selviää jotenkin.”

10. Armollisuus itseä kohtaan

“Koen, että on tärkeää olla armollinen itselleen ja hyväksyä, ettei aina voi onnistua ja että on huonoja päiviä. Tätä olen elämäni varrella joutunut opettelemaan: jos epäonnistuu tai asiat eivät suju hyvin, ei pidä jäädä liikoja harmittelemaan, vaan on päästettävä irti menneestä ja mentävä eteenpäin elämässä. Virheissä rypeminen ei paranna tilannetta, erehdyksistä voi vain parhaassa tapauksessa yrittää ottaa opikseen.”

Anne Brunilan tarinan kankaanpääläisen työläisperheen tytöstä Suomen talouselämän vaikuttavimmaksi naiseksi voi kuunnella äänikirjana esimerkiksi täällä.

7 tapaa lopettaa vastustaminen – vältä (harmillisen yleistä) keinoa 1!

On ainakin 7 tapaa lopettaa vastustaminen, mutta joskus emme muista niistä tuon taivaallista, vaan jatkamme vain kiristelyä!

Vastustaminen on kaiken kärsimyksen alku, kaikkihan sen tietävät.

“Hyväksy tämän hetken sellaisena kuin se on, niin koet tasapainoa.” saat neuvoksi.

“Niinpä, tosi hyvä idea.” ajattelet ja pyöräytät silmiäsi. Se ei nyt vaan tunnu onnistuvan!

Työpäivä on rasittava, ja joudut tekemään ylitöitä juuri sen verran, että kaikki muu päivän aikataulussa kiristyy rasittaviin mittasuhteisiin. Ryntäät kauppaan, bussiin, hakemaan lapsia, tekemään ruokaa, mihin nyt ryntäätkin.

Kaiken lisäksi alkaa sataa, ja se tuntuu olevan aivan konkreettisesti viimeinen pisara tässä sotkussa. Stressin tunne on aikaa sitten vaihtunut ärtymykseen ja lähentelee jo vihaa. Miksi mikään ei tänään toimi?

Jossain vaiheessa vastustaminen muuttuu rasitteesta turvaksi.

Mieli vahvistaa kokemustaan, joten kärsimyksestä tulee bingo: rasittava ohikulkija bongattu! Autoilija, joka törttöilee lähelläsi – bingo! Vesipisara, joka valuu hiuksiasi pitkin ikävän kylmästi naamallesi – BINGO!

Mitä enemmän samoja merkkejä näet tässä tilanteessa, sitä selkeämmältä kaikki näyttää! Jätät siis näkemättä neutraalit tai hyvät asiat – et välttämättä tahallasi. Mieli on vain ohjelmoitunut tehtäväänsä – se bongaa systemaattisesti kaiken tämän hetkistä tunnelmaa tukevan tiedon.

Kun olet enemmän läsnä (ihan jo vaikka vähemmän väsynyt ja nälkäinen!), pystyt havainnoimaan maailmaa huomattavasti neutraalimmin. Silloin mieli ei hae vahvistusta vastustamiselle, vaan voi havainnoida myös negatiivisilta tuntuvia asioita tarttumatta niihin.

Mihin vastustaminen sitten loppuu?

Siihen, että purat kaikki päivän rasitukset raivoamalla läheisellesi (huonoin vaihtoehto, joka saattaa myös johtaa vastustamisen jatkumiseen rasittavan riidan muodossa)
Siihen, että alat lopulta itkeä (hyvä juttu – kyyneleet purkavat stressihormoneja)
Lapsesi, ystäväsi tai kumppanisi halaukseen (kirjoitin lapset ensimmäiseksi, sillä he lähestyvät yleensä kädet ojossa rasittunuttakin vanhempaa)
Ystävälliseen kohtaamiseen jossain satunnaisessa tilanteessa vaikkapa kaupan kassalla (sydämesi herää ihmeellisen helposti silloin, kun joku on sinulle vilpittömän ystävällinen)
Muistat, että tämä ohimenevä hetki sateessa ei ole sinun elämäsi (tiedät varmaan sen houkuttelevan ajatuksen: “Minun elämäni on juuri tällaista, aina juuri tällaista roskaa tapahtuu juuri mulle!”) vaan juuri sitä – ohimenevä hetki
Alat nauraa sille, miten höpsöjä asioita huomaat vastustavasi
Siihen, että hengität syvään ja laskeudut ajatuksistasi sydämesi sisäiseen rauhaan.

Jokainen meistä tietysti toivoo, että vastustaminen loppuisi aina jollain kauniilla, harmonisella tavalla. Valitettavasti niin ei aina käy, ja se on osa elämää. Voi olla houkuttelevaa vastustaa sitäkin, että emme aina onnistu toimimaan kuten haluamme, mutta sepäs vasta onkin hyödytöntä.

Omasta hyvinvoinnistasi huolehtiminen luo sinulle hyvät edellytykset elää tasapainoisesti. Pidä siis huolta itsestäsi! <3

Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi nyt paketissa – löydät ne tästä.

Kaikki on hyvin – riippumatta siitä miten kaikki on

Mainosyhteistyö Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa.

Saku Tuominen on koulutusalan yrittäjä, ravintoloitsija ja tietokirjailija. Juuri ilmestynyt Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on (Otava, 2020) on hänen 14. kirjansa.

Marraskuinen ilta New Yorkissa, vuosi on 2015. Istun The New Yorker -lehden seminaarissa vanhassa elokuvateatterissa Greenwich Villagessa. Lavalla on yksi maailman legendaarisimmista koripallovalmentajista, 11 NBA-mestaruutta voittanut Phil Jackson. Urheilupiireissä mies tunnetaan nimellä Zen Master, koska hän opettanut lajin suurimmat tähdet Michael Jordanista Scottie Pippeniin meditoimaan.

Hienon luennon päätteeksi hän lupaa vastata vartin ajan yleisön kysymyksiin. Ihmiset ryntäävät käytävillä olevien mikrofonien taakse. Viimeisenä ääneen pääsee arviolta 70-vuotias nainen. Hän kysyy, mikä on pitkän uran tärkein oppi valmentamisesta. Pidän kysymystä hieman kornina, kunnes kuulen vastauksen.

”Itse asiassa olen miettinyt tätä paljon ja ohjeeni liittyy paitsi valmentamiseen, myös opettamiseen ja vanhemmuuteen. Se kuuluu näin. Always recognize a coachable moment. Lyhyen tauon jälkeen Jackson jatkaa. ”Riippumatta siitä, olemmeko valmentajia, opettajia tai vanhempia, yritämme hampaat irvessä auttaa ja antaa neuvoja, mutta 95% menee kuuroille korville. Ainoa poikkeus on se, kun jotain yllättävää, ja usein ei-toivottua tapahtuu. Silloin ihminen on auki ja muutos voi tapahtua hetkessä.”

Mitä enemmän olen ihmisen oppimista tutkinut, sitä enemmän ajatuksesta pidän. Ei vähiten siksi, että se muutti oman pandemia-aikani. Kun korona iski ja ”kaikki” muuttui alkuvuodesta, ensimmäinen reaktioni oli hämmennys. Mitä tämä tarkoittaa yrityksilleni, läheisilleni, suunnitelmilleni, elämälleni? Mutta hetkellisen epävarmuuden jälkeen seuraava ajatus oli zen master Jacksonin.

Jos tämä ei ole coachable moment, mikä sitten?

Päätin etten anna hyvän kriisin mennä hukkaan. Päätin, että se ihminen joka tulee tästä ulos on parempi versio itsestäni. Aloin suhtautua kaikkeen, vaikeaankin, oppimiskokemuksena.

It is what it is.

Nyt, puoli vuotta myöhemmin voin todeta, että vuosi on ylittänyt odotukseni, jopa siinä määrin että minulla ei ole vielä valtavaa kiirettä palata takaisin ”normaaliin”, ainakaan siihen normaaliin, millaisena maailma minulle aiemmin näyttäytyi.

Esa Saarisella on hieno termi, ”uomakipitys”. Olen opiskellut erilaisia hyvän elämän taitoja vuosikausia. Nyt huomaan tehneeni sen ikkunat kiinni tai korkeintaan raollaan, uomissani kipittäen. Ottaneeni liian monet asiat paitsi itsestäänselvyyksinä, myös annettuina.

Tänään hymyilen itselleni. Mielipiteeni – sekä niiden määrä että voimakkuus – ovat alkaneet puolittua, mustavalkoinen on alkanut näyttäytyä väreissä, varmuudet ovat vaihtuneet kyseenalaistamiseen. Tietämisen sijaan suustani tulee yhä useammin ”ehkä” tai ”ei hajuakaan.”

Olen opiskellut hyväksymisen taitoa ja empatiaa, mielenrauhaa ja meditointia uudella avoimuudella. Olen pitänyt pitkiä taukoja, nukkunut hyvin, tehnyt hieman vähemmän mutta paljon paremmin. Ajatellut ajatteluani ja keskittynyt kuulemaan ja näkemään kirkkaasti.

Tietenkään kaikki ei ole ongelmatonta. Hyvää hetkeä seuraa usein huono ja haasteet ovat edelleen suuria, mutta kuka väitti, että kaiken pitäisikään olla helppoa? Olisiko se edes elämä, jonka haluan? Aiemmin ajattelin, että kun mielessäni on pilvistä, olemalla oikein taitava kykenen ajattelemaan sen aurinkoiseksi. Nyt olen armollisempi. Kun on aurinkoista, olen kiitollinen siitä hyväksyen, ettei pouta loputtomiin kestä. Joskus sataa ja joskus paistaa. Joskus tulee helle, joskus halla.

Kun tämän hyväksyy, kaikki on hyvin. Riippumatta siitä, miten kaikki on.

Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on -kirjan löydät Suomalainen.comista.

Katso Saku Tuomisen haastattelu:

Kun opettelin olemaan yksin, en enää tuntenut yksinäisyyttä – Tätä keinoa käytin päästäkseni turvalliseen yksinoloon

Iso oivallus yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta syntyi minulle, kun muutin asumaan Pohjois-Norjaan. Otin aikalisän elämässä ja lähdin seikkailulle pieneen kalastajakylään työskentelemään kalastajanapulaisena. Kylässä asui vain muutama kymmen ihmistä ja hyppäsin näin maailmaan, jossa elämäni rauhoittui kerralla hyvin hiljaiseksi. Taakse jäivät ihmisten suhina Suomessa ja arjen oravanpyörät.

Kun on hiljaa, alkaakin yhtäkkiä kuulla kovaa. Hiljaisuus pistää kohtaamaan itsensä silmästä silmään, eikä piiloon pääse. Kalastajakylässä vietin paljon aikaa yksin pienessä kalastusmökissä, jossa asuin. Keskellä kaikkea tuota hiljaisuutta jouduin tekemään tarkkoja havaintoja itsestäni. Kun muita ei ollut ympärilläni, huomasin, miten paljon olin elämässäni hakenut hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Tajusin tarvitsevani toisia ihmisiä määrittämään minulle paikan maailmassa – heidän katseensa vahvistavat, että kuulun joukkoon ja tulen hyväksytyksi.

Olen aina ollut sosiaalisesti lahjakas ja se on monella tapaa etuni. Ollessani yksin Kalastajakylässä ymmärsin, että sosiaalisuuteni on ollut myös keino pyrkiä pois peloista ja välttää yksinäisyyttä. Oivalsin, että olinkin rakentanut yksinäisyyden suojaksi strategian, jolla pyrin poistamaan ulkopuolisuuden ja kuulumattomuuden kokemusta sekä hylätyksi tulemisen pelkoani. Mitä enemmän ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä olin elämässäni kokenut, sitä sosiaalisemmaksi olin muuttunut ja hakenut ihmisiä ympärilleni. Todellisuudessa tuo strategia ei kuitenkaan yleensä ollut toiminut, vaan se oli sysännyt minut vain syvemmälle yksinäisyyteen – toiset ihmiset eivät välttämättä poistakaan yksinäisyyttäni.

Kalastajakylässä huomasin, että yksinolo sopii minulle paremmin kuin olin aiemmin ajatellut, sillä en ollut antanut itselleni siihen tätä ennen kunnolla lupaa.

Olin aina ajatellut, että jäädessäni yksin muutun automaattisesti yksinäiseksi. Mutta ehkä tuon oletuksen sijaan olisikin tärkeämpää kysyä itseltään: Millaisen yhteyden voin löytää yksin ja itsestäni?

Jokaisen ihmisen on osattava olla yksin, ja joskus sitä täytyy jopa opetella. Haemme niin helposti täyttymystä toisista ja turrutusta pelottaville ajatuksille kaikenlaisesta kiireestä. Mutta voidakseen olla vapaa, on osattava kohdata itsensä kaiken hiljaisuuden keskellä ja löydettävä yhteys itseen. Vain sitten voi löytää yhteyden myös toisiin.

Kuvassa olen minä ensimmäisenä päivänä työssäni kalastajanapulaisena.

Yksinäisyydessä kyse on tunteesta. Yksinolo ei automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä. Yksinäisyyden ja yksin olemisen ero on siinä, kuinka yksin olemisen kokee: onko tilanne oma valinta vai ei. Yksinäisyys on lohduttomaksi muuttuvaa kaipausta, kuulumattomuutta ja yhteyden puutetta, josta ei tunne pääsevän pois ja joka ei täyty millään. Yksin oleminen puolestaan on vapautta: kokemus yhteydestä itseen ja muihin, vaikka olisikin vailla seuraa. Se on tunnetta siitä, että hallitsee omaa kokemustaan ja voi milloin tahansa palata läsnäoloon toisten kanssa.

Kun osaa olla yksin, ei pelkää yksinäisyyttä ja huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään tyhjyyttä. Toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta, ei paikata puuttuvaa.

Kalastajakylässä pienestä kotimökistäni syntyi minulle turvapaikka, sallivan ilmapiirin areena, jossa koin yksinolon vapauden ja yhteyden. Mökissäni olin turvassa, vaikka yksin: keskityin tuntemaan yhteyden yksin ollessani ja asennoitumaan sen suuntaan. Tuossa tilassa en tarrautunut tunteisiini, vaan osasin nähdä ne itsestäni irrallisina. Keskityin kuuntelemaan ja välittämään itsestäni ja opin tunnistamaan omat tarpeeni.

Rakensin itselleni ajatuksen turvapaikasta, työkalun, jota olen käyttänyt sen jälkeen usein yksinäisyyden tunteen ilmetessä. Opettelin palauttamaan itseni tuohon turvan tunteeseen, jota koin ollessani yksin Norjassa. Rakensin asuinmökistäni itselleni mielikuvan: painoin mieleeni jokaisen kulman ja tallensin tuon tilan sisään tunteen vapaudesta ja rauhasta. Tästä tunteesta ja tilasta rakensin itselleni mieleen turvapaikan, johon voin milloin tahansa myöhemminkin vetäytyä mielikuvissani turvalliseen yksinoloon.

Haluan jakaa tämän työkalun kanssasi; ehkä sinäkin voisit hyödyntää sitä.

Työkalu: Turvapaikka

Kaikilla meistä on jokin, edes pieni ja häilyvä kokemus jostain paikasta tai hetkestä, jossa on kokenut olevansa turvassa. Onpa siinä ollut yksin tai jonkun toisen seurassa, olennaisia ovat yhteyden ja turvan tunteet, jotka tuossa hetkessä on kokenut. Niistä voi muodostaa itselleen ajatuksen turvapaikasta.

Ota rauhallinen aika ja paikka. Laita puhelin ja kaikki muut huomiotasi vievät asiat hetkeksi syrjään. Hengitä. Lähde mielikuvitusmatkalle. Jos olet visuaalinen ihminen, voit myös piirtää itsellesi aikajanan ja hahmottaa sieltä elämäsi eri vaiheita ja paikkoja. Mene mielikuvissasi paikkaan ja aikaan, jossa olet kokenut olevasi turvassa. Koeta rakentaa siitä mieleesi mahdollisimman täydellinen kuva. Ota käyttöön kaikki aistit ja käy läpi tuon paikan pienimmätkin yksityiskohdat.

Voit hahmottaa tästä kuvan vain joko mieleesi, tai piirtää/askarrella sellaisen. Voit myös käyttää olemassa olevaa valokuvaa ja vaikka kehystää sen itsellesi. Kuvaan palaamalla mielessäsi tai sitä katsomalla fyysisesti voit aina palata turvapaikkaasi.

Jos et millään löydä muistoistasi tällaista paikkaa, nyt on mahdollisuus luoda se itse. Mene mielikuvitusmatkalle ja piirrä mieleesi mahdollisimman tarkka kuva unelmiesi paikasta, jossa tunnet yksin olon ihanuuden ja vapauden. Sen jälkeen piirrä, leikkaa lehdestä, askartele, valokuvaa – mitä ikinä – ja tuo eläväksi kuva tuosta paikasta.

Voit myös käyttää minun Kalastajakylääni turvapaikkanasi. Lue kuvaukseni siitä tarkkaan ja rauhassa sana sanalta (kirjassani Yksinäinen kuvaan sen tarkemmin), ja sen jälkeen sulje silmäsi kuvitellen eteesi Kalastajakylä. Piirrä siitä oma mielikuvasi ja lisää mökin nurkkiin omat tärkeät asiasi.

Tee turvapaikkaan palaamisesta mahdollisimman innostava, houkutteleva ja hauska kokemus. Se on paikka, jossa olet onnellisempi kuin missään muualla ja saat olla rauhassa itsesi kanssa. Turvapaikassasi osaat olla yksin, muttet koe yksinäisyyttä. Ja vaikka välillä se palaisikin mieleesi, turvapaikassasi et säikähdä yksinäisyyden tunnetta vaan osaat suhtautua siihen vain ohimenevänä ajatuksena ja tuntemuksena.

Tämän ja muita työkaluja yksinäisyyden kokemuksen käsittelemiseen tarjoilen lisää tuoreessa kirjassani Yksinäinen, josta myös tämä työkalu on suora lainaus. Kirjassani pääset myös mukaani muiden matkojeni muassa tälle Kalastajakylän seikkailulle.

Kirjan voit hankkia Hidasta elämää -puodista täältä!

Sinä saat kukoistaa – 4 askelta naisen seksuaaliseen voimaan

Meidän feminiininen seksuaalinen alkuvoimamme on ollut tukahdutettuna aivan liian pitkään. Katso mitä se on tehnyt tälle planeetalle, mutta voimme vielä muuttaa suuntaa. Seksuaalinen elinvoima meissä on sekä aikaansaavaa tulista voimaa että sensuaalisena virtaavaa, pehmeää, hoitavaa voimaa.

Ehkä ajattelet että sinusta ei ole tämän maailman pelastajaksi, arjen askareissakin on tarpeeksi hoidettavaa. Uskon, että väsymyksesi johtuu kuitenkin siitä, että olet joutunut tukahduttamaan itseäsi niin monin tavoin ja niin pitkän. Tukahduttamaan tunteitasi, mielipiteitäsi, tukahduttamaan sen valtavan rakkauden ja valon, joka sisältäsi loistaa. Tiedän että sinussa elää rohkeus ja kaipuu muutokseen.

Tulla seksuaalisesti voimaantuneeksi naiseksi on tärkeämpää kuin koskaan. Me teemme tämän tyttäriemme, äitiemme, sisartemme puolesta. Teemme sen koko sukumme ja koko maailman naisten puolesta.

Tässä on neljä ensimmäistä askelta. Jo yhdenkin näistä omaksuminen ja oppiminen on suuri teko. Ole ylpeä ja kiitollinen jokaisesta pienestäkin askeleesta, jonka otat. Suuret muutokset tulevat lempeyden ja rakkauden kautta. Pienin askelin.

1. Tunne oma tarinasi

Yleensä hyvin varhain lapsena omaksuimme uskomuksen, että emme ole hyvän arvoisia. Tämä oli tapa selviytyä olosuhteissa, jossa rakkautta ja huolenpitoa ei ollut tarpeeksi tarjolla. Pidä nyt tietoisesti hellää huolta sisäisestä lapsestasi. Kerro hänelle että hän on täysin turvassa kanssasi.

2. Rakasta kehoasi

Sinun täyttyy solmia rauha kehosi kanssa ja alkaa rakastaa sitä sellaisena kuin se on. Ei vasta sitten kun olet laihtunut tai paremmassa kunnossa. Kapeat kauneusihanteet vievät meiltä voiman, pitävät meidät pienenä ja irti kehostamme. Kun hyväksyt kehosi, sisäinen kauneutesi alkaa loistaa. Olet kuin mehukas kypsä hedelmä, joka herkullisena kutsuu luokseen.

3. Pysähdy kehollisen nautinnon ääreen.

Koskettele kehoasi sensuaalisesti tai seksuaalisesti. Keholliset nautinto harjoitukset ovat nopein tapa opettaa kehollesi ja mielellesi, että sinä ansaitset hyvää. Kosketus ohittaa ajattelun ja vaikuttaa suoraan alitajuntaasi missä selviytymismekanismisi sijaitsevat. Siirryt arkisesta selviytymisestä nautinnolliseen elämään.

Opetat kehoasi ottamaan vastaan ja sietämään yhä enemmän hyvää ja nautintoa. Kun uskallat vastaanottaa nautintoa, uskallat rakastaa rohkeasti itseäsi ja muita.

4. Motivoi itseäsi unelmilla

Seksuaalinen elinvoima on polttoainetta unelmiesi ja tavoitteiden toteutumiselle. Synnynnäistä luovaa energiaa. Nautinto tekee sinusta itsevarman ja antaa sinulle voimaa mennä rohkeasti kohti tavoitteitasi ja unelmiasi. Sinä saat nauttia, sinä saat kukoistaa. Sinä olet rakastettu. Elämää haluaa sinut, siksi olet täällä!

Masennuksen taustalla saattaa olla pitkään jatkunut stressi ja uupumus

Olen kirjoittanut aika paljon montaa meistä koskettavasta teemasta, masennuksesta. Sairastin itse vuosikymmeniä ja sain toipua. Olen kirjoittanut kirjan masennus- ja toipumismatkastani, mutta edelleen opiskelen kaikkea sitä, mikä ihmisen voi ajaa masennukseen ja mitä polkuja pitkin voi päästä toipumisen tielle.

Yksi iso oivallukseni on ihan lähiaikoina ollut, että oman masennukseni taustalla on ollut uupumus. Uskon, että monen masennuksen syntysyy on nimenomaan pitkään jatkunut stressi, joka on äitynyt väsymykseksi, uupumukseksi ja masennukseksi.

Stressistä puhutaan asiana, joka kuuluu normaaliin olotilaan ja elämään. Stressistä puhutaan puhekielessä aivan kuin se olisi asia, joka on hetkellinen ja helposti poispyyhittävä asia. ”On ollu viime aikoina vähän työressiä” – on lause, jonka kuulee yllättävän usein. Se on meillä ihan normaali ja hyväksyttävä vastaus, kun meiltä kysellään kuulumisia.

Pieni määrä stressiä kuuluu elämään. Ihan varmasti on näin, mutta oikeasti moni meistä kärsii pitkään jatkuneesta kuormituksesta ja pahasta stressistä.

Stressiä ei ole vain liika tai liiallinen työteko vaan kaikki se, mikä meitä huolettaa, pelottaa ja menee yli voimavarojemme. Kun vastuuta ja asioita on liikaa omiin rajoihimme ja jaksamiseemme nähden, on sisällä hälytysnappi pohjassa, joka sanoo: ”Kuuntele, pysähdy, hidasta, hiljennä!”.

Vaan mitä mieli tekee? Se saattaa sanoa: ”Sitten kun tämä projekti on ohi, huilaan” tai: ”Pakko on vaan jaksaa, kukaan muu ei asioita puolestani hoida”. Usein onkin pakko, usein on niinkin, ettei ole.

Jossain kohtaa mieli lakkaa sanomasta, että väsymystä on liikaa. Elämisestä tulee niin sanotusti pelkkää viivaa: aletaan suorittaa eikä mikään ei tunnu miltään. Sitä alkaa jopa uskoa, että normaalin elämän kuuluu mennä niin.

Vai tuntuuko sittenkin joltain, jos vähän pysähtyy ja kuuntelee kehoa ja mieltä? Onko koko ajan on vähän paha olla, itkettää, syke on koholla, uni ei maistu, tekee mieli olla sohvalla ja syödä makeaa, ei huvita eikä jaksa. Tai sitten on niin levoton, ettei pysty keskittymään mihinkään. On pakko lähteä lenkille tai tarttua imuriin, koska on niin älyttömän vaikea olla paikallaan. Ylivirittynyt keho on siitä hassu, että se haluaa virittyä lisää.

Jossain kehon ja mielen sopukoissa saattaa edellä kuvatussa olotilassa piillä uupumuksen siemen. Tai uupumuskukka saattaa olla jo ihan kukassa, mutta sitä ei itse enää tajua tai tajuaa, mutta ei tiedä, millä keinoilla sen voi tehdä. Moni tietää sisällään, että kohta iskee uupumus, mutta kokee myös, ettei pysähtyminen tai hidastaminen ole vaihtoehto. Meillä Suomessa painetaan töitä (jos niitä on!) eikä heittäydytä sairaslomalle ennen kuin on nenä seinää vasten ja uupumus todellinen tosiasia.

Väsymyksen ja uupumuksen ”kaverina” on hyvin usein tunne epäonnistumisesta ja alisuoriutumisesta. Niin tiedän itsekin sen tunteen, kun ei jaksa enää edes tiskikonetta täyttää ja tyhjentää. Ja miten kurjan riittämätön olo siitä tulee. Masennukseen vie se, että sisäinen puhe alkaa olla moittivaa, ankaraa ja vaativaa. Itseä kohti käännetty kiukku saattaa saatella ihmisen masennuksen kellarinportaisiin.

On hyvä kuunnella oman jaksamisen rajoja. Rajat ovat aina omia rajojasi – mitä siitä mitä muut jaksavat ja pystyvät! Älä takerru niihin asioihin, joihin et voi vaikuttaa vaan yritä nähdä ne asiat, joihin voit vaikuttaa. Ole näiden asioiden äärellä rohkea ja peloton – tee hyviä valintoja itsesi vuoksi! Joskus omaa elämää joutuu pysähtyä miettimään oikein todella: mitä siinä on liikaa ja mitä liian vähän? Mitkä asiat tukevat hyvinvointiasi ja mitkä nakertavat sitä?

Lisää aiheesta Miian kirjassa Toivon kirja masennuksesta.

Tämä aika opettaa kuuntelemaan omaa kehoa – Vihdoinkin meillä on mahdollisuus hellittää ajoissa hyvällä omallatunnolla

Minua oravastat flunssaoireet eivät ole koskaan pysäyttäneet. Olen tottunut porskuttamaan eteenpäin hieman puolikuntoisena ja tekemään töitä pää tukkoisena ja nessupaketti näppäimistön vieressä. Vuotava nenä tai öisin valvottava yskä eivät ole riittäneet itselleni syyksi jäädä kotiin lepäämään. Silloin olen doupannut kehoni muun muassa särkylääkkeillä, nenäsuihkeella, Finrexinillä ja kurkkupastilleilla.

Vasta kunnon kurkkukipu, kuumeinen olo tai sänkyyn kaatava mahatauti ovat olleet itselleni merkkejä jäädä kotiin, lopettaa kaikki ylimääräinen puuhastelu ja keskittyä huilaamiseen. Kuulostaako tutulta?

Tämä syksy on muuttanut suhtautumiseni flunssaoireisiin. Kyse ei ole pelkästään itsestäni ja omasta terveydestäni. Ei ole koskaan ollut, mutta vasta nyt sen todella ymmärrän. Kyse on myös muiden ihmisten terveydestä.

En voita mitään sillä, että oman tunnollisuuteni vuoksi raahaudun puolikuntoisena toimistolle tai asiakastapaamisiin. Pahimmassa tapauksessa kaikki meistä häviävät.

Myös oma kehoni kiittää tästä oivalluksesta. Olen meinannut tulla syksyn aikana kahdesti flunssaan. Molemmilla kerroilla olen pysähtynyt heti ensimmäisistä oireista. Kun kurkku on tuntunut kipeältä, olen ilmoittanut olevani kipeä ja keskittynyt lepäämiseen.

Kun olen antanut itselleni mahdollisuuden lepoon, olen huomannut, miten väsynyt todellisuudessa olen.

Uni ja lepo ovat toimineet lääkkeen tavoin. Kun olen malttanut pysähtyä, oireeni ovat parantuneet päivässä tai kahdessa. Flunssa ei olekaan tullut niin sanotusti kunnolla päälle ja jatkunut toista viikkoa päättyen pahimmassa tapauksessa antibioottikuuriin.

Tämä aika on nostanut terveyden sille jalustalle, jolle se kuuluisi aina. Vihdoinkin meillä on mahdollisuus hellittää ajoissa hyvällä omallatunnolla. Kun annamme itsellemme ja kehollemme sen huomion, jota se tarvitsee emmekä lähde oireisena ihmisten ilmoille, pidämme samalla huolta myös muista.

Vaikka nykyinen tilanne tulee toivottavasti helpottamaan jossakin vaiheessa, flunssakausista emme koskaan pääse eroon. Toivon, että tämä kokemus kulkee mukanani vastaisuudessakin.

Kipeänä ei kuulu tehdä töitä. Silloin on lupa – ja velvollisuus levätä.

Tuntuuko elämä imevän kaikki voimat? — Pohdi näitä asioita uupumuksen taustalla

Jokaisen elämään kuuluu vastoinkäymiset ja haastavat ajanjaksot. Jos elämä kuitenkin tuntuu päivästä toiseen syvässä suossa rämpimiseltä, on vaikea nähdä, miten löytää tie jaksavaan arkeen. Tässä muutamia pohdittavia asioita uupumuksen ja väsymyksen keskelle:

Vaaditko itseltäsi enemmän kuin jaksat? Jokaisen voimavarat ovat yksilölliset – sinun ei tarvitse jaksaa samaa määrää töitä, harrastuksia ja muita velvoitteita kuin ympärilläsi olevien. Olet arvokas itsenäsi, tekemisesi määrä ei tee sinusta parempaa ihmistä.

Jos ympäristösi vaatii sinulta liikaa, voitko vaikuttaa siihen? Avoin keskustelu on tällaisessa tilanteessa usein vaikeaa, mutta itsesi kannalta tärkeää. Jos et kerro taakastasi, muut eivät voi tietää ja reagoida.

Elätkö arvojesi mukaista elämää? Jos arki koostuu asioista, jotka eivät herätä sinussa voimaantumisen tunteita, ei ihmekään, että voimat hiipuvat salakavalasti. Omien arvojen säännöllinen mieleen palauttaminen auttaa tilanteissa, joissa ote meinaa kadota. Koko elämä ei voi olla iloa ja antoisia kokemuksia, mutta osaan voimme itse vaikuttaa.

Jos työ ottaa enemmän kuin antaa, onko vapaa-ajallasi tarpeeksi palauttavaa ja energisoivaa toimintaa? Vapaa-aikasi kuuluu olla itsesi näköistä, tee rohkeasti asioita, joita koet merkitykselliseksi. Iloa tuovat asiat voivat olla pieniäkin, sinun ei tarvitse aloittaa suurta elämänmuutosprojektia. Lyhyt aamukävely, kynttilöiden sytyttäminen tai rauhallisen musiikin kuuntelu voivat olla arjen tärkeitä pieniä palautumishetkiä. Sinun ei tarvitse olla aina saatavilla muita varten. Ihmiset, jotka rakastavat sinua, ymmärtävät kyllä, vaikket aina toimi heidän odotustensa mukaisesti.

Tuntuuko, ettei hankalasta tilanteesta ole ulospääsyä? Näin tunteminen on luonnollista ja sallittua, eikä itseä sovi soimata siitä. Olet arvokas myös uupuneena, eikä uupumus ole epäonnistuminen. Nykyihmiseltä vaaditaan paljon, liikaakin. Uupuminen antaa mahdollisuuden oppia omista rajoistaan. Apua saa ja kannattaa pyytää, jos omat voimavarat hupenevat.

Kun puhumme avoimesti haastavista tunteista, alkaa ympärillä myös tapahtua. Kun yksi avaa suunsa, tulee parhaassa tapauksessa kaksi perässä. Uupuneelle tärkeää lienee se, ettei tunne itseään huonoksi ja arvottomaksi tai jää olonsa kanssa yksin — mitä avoimemmin puhumme väsymyksen tunteista, sitä enemmän jaamme hyväksyvää ilmapiiriä.

Pomon tehtävä on käsitellä omia tunteitaan, jotta muidenkin tunteille on tilaa

On aika myöntää, että tunteet kuuluvat työpaikalle. Ja kun myönnämme sen, voimme tarkastella tunteiden vaikutusta ja liikkeitä rehellisesti.

Tiedämme kokemuksesta, että kun joku tulee tilaan pahalla tuulella, se tuntuu kaikille. Kun äiti on kiukkuinen, se ei jää huomaamatta lapselta: kurahanskan laittaminen saa kierrokset nousemaan, ja sen seurauksena lapsi vastustelee, kun aikuinen kiukuttelee – vai kummin päin se meneekään! Kun pomo tulee kireänä työpaikalle, tunne leijuu koko tilassa, ja joku alkaa vastustaa tunnelmaa – oliko se taas se pelkoon reagoiva tiimiläinen vai tunnollinen työntekijä?

14 vuoden esimieskokemuksella sanoisin, että mitä enemmän ihmisellä on päätäntävaltaa ja vastuuta, sitä enemmän hänellä on vastuuta myös omien tunteiden käsittelyssä. On nimittäin niin, että käsittelemättömät tunteet vievät tilaa: ne näkyvät tunnelukkoina ja selviytymiskeinoina, jotka vaikuttavat aina ihmissuhteisiin. Ja näiden kautta pomo myös johtaa muita ihmisiä. Kaikki altistuvat pomon tunteiden kohtaamattomuudelle.

Jos pomo ei osaa, uskalla tai halua käsitellä tunteitaan, tarkoittaa se sitä, ettei hän ymmärrä muidenkaan tunnemaailmaa syvästi. Ja toisin päin: Toista voi ymmärtää paremmin, kun on kohdannut itsessään samankaltaisia tunteita. Ja toisen voi kohdata vain sillä syvyydellä, jolla on ensin kohdannut itsensä.

Mikäli pomo ei käsittele omia tunteitaan, hän ei mahdollista työpaikalla tilaa myöskään muiden tunteille, niille ei yksinkertaisesti ole tilaa, jos muut vain reagoivat johtavan ihmisen tunnelukkoihin tai omien tunteiden suojeluun. Käsittelemättömät tunteet ja reaktiot varastavat aina huomion ja tilan – pahimmillaan koko työyhteisön energia alkaa pyöriä pomon tunnereaktioiden tai tunteiden suojelun ympärillä.

Stressaavassa työssä, mitä pomojen työ monesti on, nousee stressistä johtuvan pelkoreaktion kautta helposti esiin erilaisia syviä tunteita ja niiden peittelemistä erilaisin reaktioin:

Epäonnistumisen pelko
Näkymättömyyden pelko
Häpeä
Hylätyksi tulemisen pelko
Haavoittuvuus
Syyllisyys
Pettymys
Riittämättömyys

Kun taas pomo käsittelee omia kokemuksiaan ja tunteitaan, hän osaa myös kysyä ja antaa tilaa ihmisyydelle omassa tiimissään ihan toisella tavalla. Ja vaikka pomo ei ole terapeutti (joskaan siitä taidosta ei useinkaan olisi haittaa), hän osaa omasta kokemuksestaan käsin kysyä oikeita kysymyksiä oikeissa hetkissä. Hän näkee selvemmin tunteita ja tunnereaktioita ja osaa vastata niihin paremmin ihmisyydellä: ”Ymmärrän, koska olen kokenut jotain samankaltaista, sillä olen ihminen.”

Ei ole helppoa olla tunnetaitoinen pomo. Se vaatii usein raskasta ja veemäistäkin omien sisuksien tarkastelua. Se vaatii istumista tuntikaupalla tunteen kanssa, joka ei tunnu kivalta. Se vaatii valtavasti lempeyttä (ei piiskaamista!) itseä kohtaan ja tilan antamista omille kokemuksille – vaikka ne näyttäisivät epäpomomaisilta. Usein ne nimittäin ovat sisäisen lapsen kuuntelemista, jolla on täysin ”epäloogisia” käsityksiä, uskomuksia, tunteita tai tunnerakenteita.

Mutta silloin ymmärtää jotain olennaista. Silloin ymmärtää enemmän ihmisyydestä. Ja mistä muusta työyhteisö koostuu? Työtä ei tehdä ilman ihmistä, joten on aika alkaa katsoa tarkemmin ja laajemmin ihmisyyden kokemuksia.